Julkaistu: »Patriotismus und Sozialdemokratie». Verl. d. Leipziger Buchdr., Leipzig 1907
Suomennos: Väinö Vankkoja
Lähde: »Sosialidemokratia ja isänmaallisuus». Sos.-Dem. Nuorisoliiton Kirjasto N:o 3. Työväen kirjapaino, Helsinki 1911.
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Viimeiset sotilasmenoarvion käsittelyt Saksan valtiopäivillä ovat taasen antaneet vastustajillemme tilaisuuden kaikin mahdollisin tavoin tarkastella ja arvostella meidän isänmaallisuuttamme. Muutamien valittaessa meidän puuttuvaa isänmaallisuuttamme, näkevät toiset jokaisessa selityksessä, että meidän isänmaallisuutemme ei hiukkaakaan anna jälkeen kapitalistien isänmaallisuudelle, taasen erään kerran alun suunnan muutokselle puolueessa, joka Bebelin johdolla muka olisi periaatteistaan luopumaisillaan, kuten vapaamieliset aikoinaan.
Edellinen on yhtä mieletöntä kun jälkimäinenkin. Mutta tässä me emme milloinkaan pääse yksimielisyyteen vastustajiemme kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että meidän isänmaallisuutemme on jotakin aivan toista kun heidän. Sanalla isänmaallisuus on kaksi käsitettä — toisilleen niin vastakkaista kuin tuli ja vesi, — eikä koskaan ole ristiriita niiden välillä ollut niin suuri kuin juuri nyt.
Proletariaatin isänmaallisuudelta puuttuu alusta asti tykkänään toisia kansallisuuksia vastaan tähdätty vihamielinen kärki. Proletariaatti, kansan alimpana luokkana, voi kohota hyvinvointiin ja osalliseksi nykyaikaisen sivistyksen siunauksista vain silloin, jos koko kansa ja kaikki kansat kohoovat tähän hyvinvointiin ja osallisiksi tästä sivistyksestä. Tämä taas on mahdollista ainoastaan kaiken riiston lopettamisella, siten että kansan joukot hallitsevat kaikkia tuotteita, mitä työllään ovat aikaan saaneet ja että työ saavuttaa korkeimman mahdollisen tuottavuuden, niin että se vähimmillä kustannuksilla, voimalla ja aineella antaa sen suurimman määrän tuotteita mikä on mahdollista olevien teknillisten apuneuvojen aikana.
Tämä pyrkimys, ei riistämiseen vaan omasta työstä elämiseen on proletariaatilla yhteinen pikkukäsityöläisten ja pikkutalonpoikien kanssa. Se hylkää jokaisen riistämisajatuksen, mutta kätkee itseensä mitä voimakkaimman rauhankaipuun. Niin pitkälle ovat nämät demokratiset luokat yksimielisiä. Mutta proletariaatti menee ohi pienkäsityöläisen ja pikkuviljelijän, pyrkiessään suurimpaan mahdolliseen työn tuottavuuteen, joka yksin tekee mahdolliseksi vapauttaa kansan joukot painavasta työkuormasta ja antaa niille vapautta sivistystä, tieteitä ja taiteita varten.
Tämä pyrkimys korkeimpaan työn tuottavuuteen merkitsee pyrkimystä suurtuotantoon — jonka vallitessa se vaan on saavutettavissa — merkitsee pientuotannon voittamista, mikä pienkäsityöläisille ja pikkutalonpojille olisi siunaus, nämät luokat kun eivät muuten pääse siitä liikatyön painosta, jonka alaisina ne nyt huokaavat. Mutta niin kauan kun kapitalismi hallitsee, tapahtuu kohoaminen korkeimpiin tuotantomuotoihin ainoastaan vaatien pelottavia uhreja työläisiltä ja takapajulle jääneen tuotantohaaran omistajilta. Sen vuoksi katselevat pikkuporvarien ja pienviljelijäin joukot vihollismielisinä pyrkimystä suurtuotannon kehitykseen. He tulevat tämän ohessa vihamielisiksi sosialidemokratialle ja sen isänmaallisuudelle, huolimatta yksimielisyydestään rauhan asioissa.
Proletariaatin isänmaanrakkaus ei rajoitu rauhanrakkauteen, jossa se on yhteistä pikkuporvarien kanssa. Se ylettyy laveammalle. Työn suurinta tuottavuutta, joka on ehtona proletariaatin vapautukselle, ei voida saavuttaa hallinnon rajoittamisella kansallisuusvaltioon. Se vaatii, tekniikan nykyisellään ollessa, mailmanhallitusta, yhteistyötä mailman kaikkien kansojen kesken. Niin sulkee proletariatin isänmaallisuus itseensä kansainvälisen solidarisuuden ajatuksen, ajatuksen, että kansan hyvinvointi voidaan saavuttaa vasta sitte kun se käy käsikädessä toisten kansojen hyvinvoinnin ja sivistyksen kanssa.
Tämä ajatus ilmaisee proletariaatin luokkataistelun tarkoitusperän; mutta se saa käytännöllistä voimaa jokapäiväisessä luokkataistelussa, sillä yhden kansan proletariaatin vahvistuminen ja kohoaminen on mitä likeisimmässä yhteydessä muiden kansojen proletariaatin kohoamisen ja vahvistumisen kanssa. Solidarisuus eri kansojen proletariaatin kesken on käytännössä välttämättömyys päivän luokkataistelun vuoksi ja se se on, joka raivaa tietä solidariteetille kaikkien kansojen kesken sosialisessa yhteiskunnassa.
Kansainvälinen solidariteetti on se oleellinen tunnusmerkki, joka erottaa proletariatin isänmaallisuuden muiden luokkien isänmaallisuudesta. Myöskin pikkuporvarillinen demokratia kantaa yleisen rauhan toivoa, mutta ainoastaan proletariaatti tuntee tarvetta sisäiseen yhteistyöhön eri kansojen välillä yhteiseksi hyvinvoinniksi, yhteiseksi sivistykseksi. Ja ainoastaan proletariaatti tuntee siitä johtuvan velvollisuuden sorrettuja ja riistettyjä kohtaan kaikissa kansoissa, velvollisuuden, joka panee avuliaana seisomaan kaikkien sorrettujen ja riistettyjen rinnalla.
Ja tämän velvollisuuden se tuntee myöskin siellä, niissä sortajat ja riistäjät kuuluvat sen omaan kansaan ja uhrit vieraaseen. Jälkimäisiä kohtaan tuntevat proletarit veljeyttä, mutta vihollismielisyyttä edellisiä kohtaan. Tässä eroavat proletarit pikkuporvareista, jotka ulkomaalaisiin verraten tuntevat vissiä solidarisuuden tunnetta omia riistäjiään kohtaan, sillä he tuntevat itsensä jonkun verran sukulaisiksi näiden kanssa, koska he molemmat omistavat tuotantovälineitä.
Tämä esiintyy myöskin nykyaikaisen siirtomaapolitiikan suunnassa. Porvarillinen demokratia vastustaa sitä — siirtomaapolitiikkaa — vaan sen vuoksi — jos sillä nimittäin on enään lainkaan voimaa vastustaa — että se maksaa valtiolle paljon tuottamatta mitään. Ainoastaan poliittisesti itsenäinen proletariaatti vastustaa siirtomaapolitiikkaa sen vuoksi, että sen täytyy olla sorron politiikkaa, voittoatuottavaa kapitalisteille, joskaan ei milloinkaan valtiolle.
Proletariaatin ja pikkuporvariston isänmaallisuus ovat hyvin eriluonteisia, ja tämä erilaisuus voi toisinaan kasvaa suorastaan vastakkaisuudeksikin. Mutta vielä jyrkempi on ero
välillä. Askel askeleelta eroavat nämät kaksi lajia patriotismia täysin uskollisina itselleen.
Niinkuin kaikki luokat, panee kapitalistiiuokkakin yhtäläisyysmerkin omien etujensa ja koko kansan etujen välille. Mutta sen isänmaallinen harrastus riippuu yliarvosta. Mitä suuremman yliarvon se voi jossakin maassa saada, sitä korkeammat ajatukset kapitalistiluokalla on itse kansasta. Isänmaallisuus merkitsee heille yliarvoetujen puolustusta, yliarvoetujen, jotka hallitsevat riistävää luokkaa joka maassa.
Mutta yliarvo — voitto, maakorko j. n. e. — nousee sitä korkeammaksi mitä suurempi työtätekevän luokan riisto on, mitä enemmän kallis ja vastahakoinen työvoima voidaan vaihtaa halpaan ja nöyrään: lapsiin, naisiin ja ajastaan jälellejääneisiin ulkomaalaisiin. Kansanjoukkojen kurjistuttaminen, ei vaan suhteellinen — sen hidas kohoaminen verratessa kapitalismin nopeaan nousuun — vaan sen ehdoton kurjistuminen ei aina ole tulos, mutta alituisesti päämäärä kapitalismin pyrkimyksille. Kansan turmioon saattaminen se on porvariston isänmaallisuutta. Ja jos kansa todellakaan ei turmioon joudu, on se »isänmaattoman», kansainvälisen proletariaatin vastarinnan ansio eikä suinkaan niiden, jotka ovat isänmaallisuutensa patenteeranneet.
Mutta ei siinä kyllin. Kansanjoukkojen kurjistuminen on kapitalisteille vaan yksi keino voittonsa kohottamiseksi. Toinen on työn tuottavuuden kohottaminen. Jos määrätyn tuotannon vallitessa voitto on sitä suurempi, mitä alhaisimmat ovat työpalkat ja mitä pitempi työpäivä, niin on määrätyn työpalkan ja työajan vallitessa työnantajan voitto sitä suurempi, mitä enemmän .tuotteita hänen työläisensä voivat määrätyn ajan kuluessa valmistaa.
Voitonhimo pakottaa sentähden kapitalisteja, ei vaan polkemaan palkkoja ja lisäämään työaikaa, vaan myöskin kohottamaan työn tuottavuutta, s. o. alituisesti kehittämään suurtuotantoa. Ja mitä enemmän edellinen voiton kohottamistapa pettää, sitä kiihkeämmin yrittää kapitaali toisella alalla, jonka avulla edistetään samalla ensimäistäkin, sillä työnjakohan ja koneet tekevät työläisen tarpeettomaksi ja usein tekevät mahdolliseksi halvemman ja yksinkertaisemman työvoiman käytäntöön ottamisen entisen harjaantuneen ja kalliimman sijaan.
Pyrkimys polkemaan joukkoja kurjuuteen ja kohottamaan työn tuottavuutta mahdollisimman suureksi — siinä kapitalistiluokan historiallinen osa ja sekä ensimäinen että toinen näistä pyrkimyksistä valmistavat tietä sosialismille. Ei vaan kansanjoukkojen kurjistumisella jonka tietämättömät ja pintapuoliset Marxin tulkitsijat ovat hänen mielipiteekseen väittäneet — vaan pyrkimisellä kurjistuttamaan kiihotetaan proletariaatin vastustusta, luokkataistelua, jonka kiihkeys kasvaa luokkavastakohtien mukana ja joka ei anna proletariaatille rauhaa, ennenkuin se on pakkoluovuttanut kapitalistiluokan sekä taloudellisen että poliittisen vallan. Mutta yhtämittaisen pyrkimyksensä kautta työn suurempaan tuottavuuteen valmistaa kapitalismi niitä aineellisia edellytyksiä, joilla voitokas proletariaatti tulee toimeenpanemaan uuden tuotantotavan.
Mutta jos työväenluokan kurjistuttamispyrkimys saa aikaan luokkataistelua, niin synnyttää kapitalistiluokan , työn tuottavuuden lisäämispyrkimys syvällekäypiä vastakohtia ja taisteluja: toiselta puolen saman kansallisuuden kapitaalin taistelun vanhentuneita tuotantomuotoja ja toiselta puolen taistelun eri kansallisuuksien kapitalistien kesken ja siis myöskin itse kansojen kesken, mikäli nämät ovat kapitalistien hallittavina.
Sillä työn lisääntyvä tuottavuus teollisessa suurtuotannossa ei luo nautintoaineita kapitalisteille, vaan kulutusaineita joukoille, esim. kutomateollisuus, ja uusia välineitä joukkotuotantoa ja joukkovaihtoa varten: koneita, höyrylaivoja, rautatienkiskoja j. n. e. Nämät tuotteet pitää ensin myydä ennenkuin kapitalismi voi niiden tuottaman voiton käyttää nautintovälineisiin ja uuden kapitaalin tuottamiseen. Mutta työn tuottavuus kapitalistisissa maissa kohoaa nopeammin kuin kansanjoukkojen ostokyky. Tästä kapitalismin ainainen tarve lisätä vientiä, löytää uusia markkinoita ja uusia kapitaalinsijoitusaloja ulkomailla, s. o. saada niissä nylkemisalueita. Tässä laajennuspyrkimyksessään kohtaavat eri maiden kapitalistit toisensa vihollisina ja siitä heidän kiihkeä isänmaallisuutensa. Tämä isänmaallisuus ei merkitse isänmaanrakkautta, halua uhrata omaisuutensa ja verensä isänmaan alttarille, vaan isänmaan imemistä, isänmaan, jonka tulee luovuttaa kansanjoukkojansa omaisuus ja veri suojellakseen kapitalismin kauppaetuja ulkomailla. Isänmaa ei ole kansaa varten, vaan kansanjoukot isänmaata varten ja isänmaa on suurien verenimijäin — se on kapitalistien isänmaallisuuden kuittaus.
Samat kansanjoukot, joiden kurjistuttamiseen kapitalismi pyrkii, pakottaa valtio kaiken onnettomuuden lisäksi uhraamaan poikiensa veren, supistamaan muutenkin varsin niukkaa toimeentuloaan yhä enemmän pitääkseen yllä mahtavaa puolustusjoukkoa, jota turhaan koetetaan uskotella isänmaan puolustusjoukoksi, vaikka se nykyisten olosuhteitten vallitessa palvelee vaan kapitalismia sen voittoetujen puolustajana, eikä vaikuta muuta kuin että suunnattomasti vahvistaa kapitalismin kansanjoukkojen kurjistamispyrkimystä.
Sillä mitä enemmän työn tuottavuus kasvaa, sitä enemmän kehittyy myöskin sotatekniikka, kasvaa kapitalistien kansallisuuksien laajentumispyrkimykset, kasvavat niiden etujen vastakkaisuudet maalla ja merellä, kasvavat varustuskustannukset. Niin tulevat kaikki kansan liikenevät voimat enemmän ja enemmän käytetyiksi sotalaitoksen palvelukseen, valtiot tulevat alituisesti yhä kykenemättömämmiksi kaikkeen sivistys- ja yhteiskuntapolitiikkaan, joka maksaa rahaa, tulevat yhä kykenemättömämmiksi parantamaan niitä haavoja, joita kapitalismi lyö, vaikkakin vaan sen massaan, jonka päällä porvarillisen yhteiskunnan elämänedellytykset lepäävät.
Siksipä merkitseekin kapitalistinen patriotismi, ei vain yhä kärjistyvää kansallista vastakohtaisuutta, yhä kasvavaa vaaraa mailmanrauhalle, sen hävityksen kasvamista, jota sotatekniikan kehityksen täytyy mukanaan tuoda, vaan myöskin alituisesti enenevää työtä oman kansallisuuden raunioilla.
Pikkuporvaristo, joka ei koskaan ole kyennyt itsenäiseen politiikkaan, antaa isänmaallisilla fraaseilla uskotella itselleen, että se ei ole kapitalismi, joka uhkaa kansaa vaan vieraat kansallisuudet. Luokkatietoinen proletariaatti tietää, mitä sillä on moiselta isänmaallisuudelta odotettavana, että se on sovittamattomassa ristiriidassa sen oman patriotismin kanssa, joka on hyvinvoinnin ja sivistyksen varmistaminen kaikille kansanluokille ja kansoille, varmistaminen, jota ei voida saavuttaa edistämällä kapitalismin voittoa ja militarismia, ei siirtomaasodilla eikä valmistelemalla mailman sotaa, vaan taistelemalla kapitalismia, militarismia ja laajentamispolitiikkaa vastaan kansainvälisen solidariteetin ja mitä läheisimmin yhdistyneen proletariaatin luokkataistelun avulla.
Vaikka porvariston ja proletariatin patriotismi ovatkin aivan eriluontoisia, usein suorastaan vastakkaisia toisilleen, sattuu kuitenkin hetkiä, jolloin nämät molemmat patriotismilajit voivat yhtyä yhteisvaikutukseen, esim. sodassa.
Jokaisen kansallisuuden proletariaatilla ja porvaristolla on samat edut kansallisuuden riippumattomana pysyttämisestä ja kaiken sorron ja riiston vieraan kansallisuuden puolelta torjumisesta ja etäällä pitämisestä. Mutta molemmilla on myöskin samat harrastukset, kun on kysymyksessä estää kansallisuuden feodalinen jakaminen pikkuvaltioihin ja ruhtinaskuntiin. Samoin kysymys kaikkien samanmielisten ja samoilla paikoilla asuvain ainesten kokoomisesta yhteiseen kansallisuusvaltioon, joka kokoominen on tavaton edistysaskel kaiken hajotuksen rinnalla, on työn tuottavuuden kehityksen (lisääntymisen) tärkeä edellytys.
Sellaisissa kansallisissa taisteluissa, joita tuontapaiset pyrkimykset ovat aiheuttaneet, on proletarinen patriotismi aina yhtynyt porvarilliseen. Kuitenkin osoittautuu tällöinkin pian syvällekäypiä eroavaisuuksia näiden molempien luokkien välillä. Missä on kysymyksessä oman kansallisuuden vapauttaminen ja sen kansallisuusvaltioksi kokoominen, silloin on vastustajana, joka on voitettava, aina joku riistävä luokka tai hallitus. Proletariaatti pyrkii näitä vastustamaan nostamalla itse kansallisuuden, vallankumouksen avulla. Porvaristolle tämä sopii sangen huonosti, varsinkin sen jälkeen, kun proletariaatti on alkanut oman luokkapolitiikansa. Vuoden 1848 jälkeen, jälkeen kesäkuun teurastusten, suosii porvaristo kaikin voimin erästä toista, sen jo ennen edukseen käyttämää kansallisuuden vapauttamis- ja kokoomistapaa. Se tukee hallitsevaa luokkaa tai hallitsijasukua, joka voi saada etuja tästä vapautumisesta ja joka sodan avulla voi syrjään työntää kansallisuudelle haitalliset hallitsijasuvut ja luokat — tie joka vaatii paljon enemmän uhreja ja verta kuin vallankumouksen tie ja lisäksi tie, joka vaan rajotetussa määrässä päästää kansallisuuden edut oikeuksiinsa, s. o. vaan siinä määrässä, kun ne ovat yhteisiä voittavan hallitsijasuvun etujen kanssa.
Niinmuodoin eroaa porvarillinen ja proletaarinen patriotismi sielläkin, missä ne ovat yksimielisiä kansallisuuden riippumattomuuden ja yhtenäisyyden päämäärästä — heti kun tulee kysymykseen tie, mitä myöten tämä päämäärä olisi saavutettava.
Mutta siitä asti kun proletariaatista on tullut voima, joka jokaisen suuremman kuohunnan aikana valtiossa tulee vaaralliseksi hallitsevalle luokalle, siitä asti kun vallankumous on uhannut päättyneen sodan jälkeen, jota todistaa Pariisin kommuni v. 1871 ja venäläinen terrorismi turkkilais-venäläisen sodan jälkeen, on porvaristo sellaisissakin maissa, joissa kansallisuutta ei vielä ensinsinkään tai ei ainakaan riittävästi ole syntynyt, tosiasiassa luopunut kansallisesta päämäärästään, milloin se on saavutettavissa vaan hallituksen kukistamisella. Ja tämä siksi, että se vihaa ja pelkää vallankumousta enemmän kun rakastaa kansallisuuden yhtenäisyyttä ja suuruutta. Senvuoksi luopuu se Puolan itsenäisyyspyrkimyksistä ja antaa sellaisten keinotekoisesti kokoonkeitettyjen valtioitten kuin Itävallan ja Turkin edelleen olla olemassa, vaikka ne jo ihmis-ikä takaperin tuomittiin perikatoon.
Täten ovat myöskin Europan sivistyneen osan kansalliset taistelut lakanneet olemasta vallankumous- ja sodansyitä. Ne kansalliset kysymykset, jotka täällä vielä tänään ovat vaan sodalla tai vallankumouksella ratkaistavissa, voidaan vastaisuudessa ratkaista vasta proletariaatin voiton jälkeen. Mutta sen jälkeen ottavatkin ne heti, kiitos kansainvälisen solidariteetin, aivan toisen muodon kuin tämän sorron ja riiston yhteiskunnan vallitessa. Ne eivät enään, niinkuin kapitalistisessa valtiossa, tarvitse proletariaatin sekaantumista. Tämä voi käyttää koko voimansa toisiin tehtäviin.
Niinpä, on kadonnut ainoa yhteistyön syy, joka ennen monissa maissa johti yhteen proletariaatin ja porvarillisen patriotismin.
Toinen syy, joka näitä molempia patriotismin lajeja yhdisti, oli kansanvallan puolustaminen yksinvaltaa vastaan. Tämä on näytellyt osaansa ei yksin Europan valtojen sisäpolitikassa, mutta myöskin niiden ulkopolitikassa. Joka paikassa taisi porvaristo nousta vihollismielistä, yksinvallan turvissa elävää feodalismia vastaan vain liittoutuneena työtätekevien luokkien, pikkuporvarien, talonpoikien, proletaarien, sanalla sanoen, kansanvallan kanssa. Mutta voittoa ei saavutettu yhtaikaa kaikissa valtioissa. Kansanvallan voittokulku kävi hyvin hitaasti lännestä itään ja heti kun se länsi-Europassa oli jossakin valtiossa valtaan päässyt, uhkasi sitä yksi tai useampi despootti idästä. Sellaisissa tapauksissa leimahti patriotismi liekkiin kaikissa ahdistetun maan demokratisissa luokissa ulkonaista vihollista vastaan, jolloin proletariatin patriotismi yhtyi porvarien patriotismiin ja voitti sitäpaitsi sen kiihkossa ja voimassa.
Viimeisen esimerkin tästä antaa meille tasavaltalainen Ranska 1870–1871 sodan aikana. Niinkauan kun Napoleon vielä oli keisarina, vaikeni Ranskan tasavaltalaisten patriotismi. Se puhkesi ilmi vasta sitten, kun tuli kysymys tasavallan puolustamisesta. Kansanvaltaista tasavaltaa vastaan asetti silloin preussiläis-saksalainen valtio taantumuksellisen mahdin, jonka vastustaminen oli jokaisen ranskalaisen demokratin ja sosialidemokratin velvollisuus.
Mutta sen ajan venäläiseen yksinvaltaan verraten oli sama Saksan valtio erinomaisen edistynyt. Ja samoinkuin Ranskan sosialidemokratien sodassa keisarivaltaa vastaan tasavallan puolesta oli velvollisuus mitä voimakkaammin kehittää patriotismiaan, olisi sama velvollisuus ollut Saksan sosialidemokrateilla, jos kysymys olisi tullut sodasta Saksan ja Venäjän välillä. Tällöin eivät Saksan sosialidemokratian johtomiehet olisi hetkeäkään epäilleet apunsa myöntämisessä, nämät johtomiehet, jotka Saksan keisarivaltion sodassa Ranskan tasavaltaa vastaan olivat tuominneet oman valtionsa valloituspolitiikan.
Vaikkakin joissakin tämän luontoisissa tapauksissa porvarillinen ja proletaarinen isänmaallisuus voipi yhtyä yhdeksi virraksi, ei kuitenkaan näiden molempien vesimassojen täydellinen sekaantuminen toisiinsa voi tulla kysymykseen ja aina uusia vastakkaisuuksia niiden välillä ilmaantuu. Samoin kuin kansallisissa kysymyksissä, vaatii proletariaatti myöskin kansan vapauden puolustuksessa ulkomaita vastaan eri teitä kuin porvarilta yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Tämä esiintyi selvästi sodassa 1870–71, mutta se on osoittautunut myöskin niissä sotilaskeskusteluissa, joihin puolueemme on osaa ottanut.
Sosialistit vaativat 1870, samoin kuin muuten aina tekevät, kaikkien kansan voimien käyttämistä isänmaan puolustukseksi, koko kansan asekykyisen osan asestamista ja aseita käyttämään harjoittamista. Mutta porvaristo pelkää aseisiin harjautunutta, itsenäistä (päämäärästään tietoista) proletariaattia omassa maassaan paljon enemmän kuin maan vihollista, sillä viimeksimainittu voi korkeintaan voittaa porvariston ja vähentää sen voittoa, kun sensijaan päämäärästään tietoinen proletariaatti uhkaa tykkänään sen hävittää. Porvaristo vaatii itsepäisesti kansan eristämistä seisovasta sotajoukosta. Ja myöskin vuonna 1870, kun Ranskan keisarikunnan seisovat joukot häpeällisesti lyötiin, kun tasavalta oli suorastaan pakotettu kansanasestuksen toimeenpanemaan, kun melkein paljaitten vapaasti kokoonhaalittujen rekryyttien olisi tullut viskata takaisin kutsuton vieras, kun se tosiasiassa oli paljas miliisi ja kaiken lisäksi harjoittamaton miliisi, joka piti taistelua yllä vielä kuukausia, kun seisova joukko oli lyöty muutamissa päivissä — vielä silloinkin teki tasavallan, porvarillinen hallitus kaikkensa mahdollisimman täydellisesti pitääkseen sivistyneimmän ja innokkaimman osan asekuntoisesta väestöstä, vallankumouksellisen Pariisin kansalliskaartin, erillään aseittenkäytöstä ja täten lamautti arvokkaan puolustusvoiman osan; se teki kaikkensa estääkseen kansan täydellistä asestamista ja aseisiin harjaantumista vaikkapa maan puolustuksen kustannukset täten tavattomasti kohosivatkin, vaikka maan puolustusvoimia täten huomattavasti vahingoitettiinkin — se ei tee mitään. Porvaristo tekee kaikkensa pitääkseen kansan aseettomana ja rajoittaakseen asekelpoisuuden kansasta kasarmeihin, eristettyihin joukkoihin.
Kuitenkin katoaa päivä päivältä edellytykset olettamukselta, että proletariaatin ja porvariston patriotismi vielä kerran tulisivat yhtymään oman kansan vapauden puolustuksessa. Sisäisestä politiikasta aiheutuvat ristiriidat Europan eri valtioitten hallitsevien luokkien välillä ilmeisesti laimenevat, eivätkä missään ole enään niin teräviä, että voisivat aiheuttaa sodan. Ranskalainen tasavalta ei täyttänyt sitä, mitä siltä vielä 1870 voitiin odottaa, se säilytti melkein kaikki keisarikunnan hallituskeinot ja osasi hyvin tulla toimeen monarkiankin kera, se on yhtynyt mitä läheisimpään liittoon itsepä Venäjän hallituksen kera, jonka yksinvaltaista hallitusta se kaikin keinoin auttaa. Senpävuoksi on Marseljeesikin, tasavallan taistelulaulu, sodassa tyranneja vastaan, tullut hovikelpoiseksi vaarallisimman ja julmimman tyrannin kotimaassa.
Toiselta puolen on Venäjä itse sitte vallankumouksen puhkeamisen lakannut olemasta länsi-europalaiselle vapaudelle vaarallinen. Pitkiksi ajoiksi on tsaarikunta sotilaallisesti täydellisessä lamaustilassa, ja sen uudelleen sotakuntoiseksi saattaminen voi tapahtua vaan sellaisten politisten muotojen vallitessa, jotka luovat Venäjän kansalle ainakin yhtäsuuret vapaudet kuin nyt omaa Saksan kansa.
Tällaisten olojen vallitessa ei sota kansallisen vapauden puolustukseksi, sellainen sota, jossa porvarillinen ja proletaarinen patriotismi voisivat yhtyä, ole enää odotettavissa. Sellainen sota vapaudelle vaarallisen hyökkäyksen torjumiseksi tulee taasen mahdolliseksi vasta seurauksena proletaarisesta vallankumouksesta maassa, jota ympäröivät porvarilliset valtiot voimakkaine kapitalistihallituksineen. Mutta sellaisessa tapauksessa ei porvarillinen ja proletaarinen patriotismi kulkisi rinnakkain, proletariaatti yksin voisi astua maata puolustamaan porvariston näytellessä maanpettäjän osaa.
Porvarillisen ja proletaarisen patriotismin välillä on tänään vähemmän yhteistä kuin aikaisemmin. Jyrkemmin kuin ennen seisovat ne toisiaan vastaan.
Olemme siis nähneet, että niiden rajojen sisäpuolella, missä porvariston vallankumouksellinen henki katoaa, tulevat yhä harvinaisemmiksi ne tilaisuudet, jolloin porvarillinen ja proletaarinen patriotismi voivat yhteistyöhön yhtyä. Mutta samojen rajojen sisäpuolelle on astunut vielä yksi syy kansainvälisiin ristiriitoihin, joka asettaa proletaarisen patriotismin jyrkästi porvarillista vastaan. Tämä syy on lakkaamatta markkinapaikkojen ja riistoalueiden laajentamiseen pyrkivä kapitalistinen voitonnälkä.
Proletariaatin täytyy tietysti myöskin pyrkiä yhä ja jatkuvasti kohottamaan työn tuottavuutta, joka taas on mahdollista vaan markkinoiden jatkuvasti laajetessa. Mutta se koettaa saavuttaa tämän laajennuksen murtamalla ne aitaukset, jotka erottavat kansat toisistaan ja vahvistamalla niitä siteitä, jotka ne toisiinsa sitovat.
Senvuoksi vaatii nykyaikainen proletariaatti vapaakauppaa, tai, niinkuin sen paremmin voi sanoa, vapaata yhteyttä kansojen kesken. Vollmariila oli sangen oikeen, kun hän puoluepäivillä Stuttgartissa 1898 paransi esitettyä sananmuotoa päätösehdotuksessa vapaakauppakysymyksestä, vaatimalla sanan vapaakauppa vaihdettavaksi sanoihin vapaa yhteys. Sillä vapaakauppa merkitsee vaan tullien hävittämistä. Mutta vapaata yhteyttä voidaan vahingoittaa muillakin tavoilla, esim. määrätyllä rautatiepolitikalla, maahan ja maasta muuttamista vaikeuttamalla j. n. e.
Kapitalistiluokka ei kuitenkaan tahdo tietää mitään vapaasta yhteydestä markkinain laajennuskeinona. Sillä sen avulla lisätään kyllä tuotantoa, mutta joukkojen hyvinvoinnin ja kultturin eduksi, eikä pääoman voiton lisäämiseksi. Mutta voitto on kuitenkin kapitaalin epäjumala, se Molok, jolle se uhraa kaikkensa, oman kansansa hyvinvoinnin ja sivistyksenkin.
Pääoma vaatii senvuoksi muita keinoja tuotannon lisäämiseksi: sen edistämistä valtion avustuksella kapitaalille. Tähän järjestelmään sisältyy myöskin se, että valtion omalla kustannuksellaan ja vastuullaan tulee merentakaisista maista vallata uusia myyntialueita kapitalisteille ja täten lisätä heidän mahdollisuuksiaan uusien ja suurempien voittojen saamiseen.
Mutta tämä politiikka merkitsee kansainvälisten ristiriitojen kärjistymistä, lisättyjä verokuormia ja vaaroja — kaikki voiton tähden. Ja niin luodaan selkkauksia, jotka helposti voivat johtaa sotaan.
Ja vaikka nämät selkkaukset eivät sotaan johtaisikaan, antavat ne aiheen lisättyyn sotavarusteluun, merkitsevät sotilaskuorman tavatonta lisääntymistä. Kilpavarustelun lisäksi maalla ovat ne johtaneet kilpavarusteluun merellä, joka yhä kohoaa huimaavaa vauhtia. Tämä muuttaa europalaisia valtioita yhä enemmän ja siihen määrään, että he menettävät kaikki rahalliset voimansa yhteiskunnallisten reformien ja kultuurityön edistämiseltä. Kaikki voiton tähden.
Ei minkään europalaisen kansallisuuden joka on onnistunut saavuttamaan itsenäisen valtiollisen olemuksen, itsenäisyyttä, riippumattomuutta ja vapautta mikään naapuri uhkaa. Ei ole millekään maalle välttämätöntä vapautensa vuoksi vedota kansalaistensa patriotismiin ja varustautua hampaisiin saakka. Suorastaan kapitaalin voitonnälkä, sen lakkaamattomat laajentamispyrkimykset aiheuttavat nykyiset sodanvaarat ja raskaat sotilasrasitukset. Tämän voitonnälän rajoittaminen ja ehkäiseminen ja varustusten vähentäminen, johtavat ulos vaikeuksista.
Kun nyt yhteiskunnalliset ristiriidat eivät johdu yksityisen kansallisuuden pahasta tahdosta, vaan ovat kaikissa kansallisuuksissa tavattavien pyrkimysten tuotteita, johtuu siitä, että näitä ristiriitaisuuksia ja niiden aiheuttamia sotavarusteluja sekä sodan uhkaa voidaan vastustaa, vähentää ja estää vaan kansainvälisiä tietä, toiminnalla, jota kannattavat kaikki kansallisuudet. Olisi kuitenkin itsensä pettämistä odottaa tällaista toimintaa hallitsevilta luokilta. Jos hallitukset tahtoisivat, voisivat ne luopua varusteluista. Mutta ne kieltäytyvät aseidenriisunnasta, koska kapitalistien edut vaativat politikaa, joka tuo mukanaan vihollismielisten yhteentörmäysten vaaran ja tekee välttämättömäksi tehokkaan asestautumisen.
Tässä, kuten kaikilla muillakin aloilla, missä on paljon tehtävää, jossa sivistys ja hyvinvointi on pelissä, eivät hallitsevat luokat halua positivisesti vaikuttaa. Tämän tehtävän luovuttavat he sosialidemokratialle, joka herkeämättä onkin tässä työssä askarrellut.
Eikä itse asiassa löydykään mitään positiivisempaa kuin militarismia vastaan taisteleminen, sillä se on yhteiskunnallisten reformien ja sivistyksen edistysaskeleiden välttämätön edellytys. Ainoa puolue, joka tätä työtä voi tehdä, on kansainvälinen sosialidemokratia. Mutta tätä kansainvälistä työtä voidaan tehdä, niin parodoksimaiselta kun se kuuluneekin, vaan kansallisen toiminnan muodossa.
sanoo muuan englantilainen sananlasku. Samoin alkaa taistelu militarismia vastaan joka maassa taisteluna oman hallituksen militarismia vastaan. Ja vaan tässä muodossa taistelua menestyksellisesti käydä voidaan. Olisi ihan tolkutonta, jos saksalainen sosialidemokratia alkaisi taistella militarismia vastaan Ranskassa ja Englannissa, tai jos Ranskan ja Englannin sosialidemokratit suuntaisivat taistelunsa saksalaista militarismia vastaan.
Taistelua vihollista vastaan käydään siellä, missä hänet tavataan, missä häneen voidaan iskeä, eikä suinkaan siellä, missä hän ei ole tavattavissa. Mutta se, että jonkun maan sosialidemokratit mahdollisesti suuntaisivat taistelunsa toisien maiden militarismia vastaan, ei ole vaan tolkutonta, vaan myöskin täysin tämän taistelun tarkoituksille vastakkaista, sillä hallitsevat luokat siinä tapauksessa käyttäisivät meidän todistelujamme varustusten lisäämisen puolustamiseen omassa maassa. Mutta mitä voimakkaammin vastustaa militarismia jonkun maan sosialidemokratia, sitä voimakkaammaksi käy antimilitaristinen taistelu muissa maissa.
Täten on ymmärrettävä se, että taistelun militarismia vastaan tulee olla kansainvälinen ja kuitenkin kansallinen. Jokainen kansa voi vaikuttavasti taistella vaan omaa militarismiaan vastaan, mutta toiselta puolen tulee taistelu tulokselliseksi vasta sen kautta, että antimilitaristista taistelua voimakkaasti käydään kaikissa suuremmissa sivistysmaissa. Tämä taistelun kansainvälisyys on myöskin takeena, että sosialidemokratian antimilitarismi ei milloinkaan johda siihen, että oma maa tuomitaan aseettomuuteen asestetun naapurin rinnalla.
Olemme nähneet, että ne ristiriitaisuudet, jotka vielä 19 vuosisadalla voivat pakottaa monta vapaata kansaa naapuriaan vastaan sotaisena esiintymään, ovat kadonneet; olemme nähneet, että meidän päiviemme militarismilla ei ole pienintäkään tekemistä kansan etujen puolustuksessa, vaan että sen ainoana tehtävänä on kapitalistien voittoetujen puolustaminen. Olemme nähneet, että varustelut eivät tarkoita oman maan riippumattomuuden puolustusta, riippumattomuuden, jota ei kukaan uhkaa, vaan että niiden tarkoituksena on merentakaisten valloitusten varmistaminen hallitsevien luokkien voitonnälän tyydyttämiseksi. Kansain keskiset ristiriitaisuudet eivät siis voi johtaa mihinkään sotaan, jota proletarisen patriotismin pitäisi mitä tehokkaimmin vastustaa.
Vielä ei sosialidemokratia missään ole tarpeeksi voimakas voidakseen pakottaa vähentämään sotavarustuksia. Mutta se on kuitenkin tarpeeksi voimakas herättämään hallituksissa kammoa sotaan, jonka takana vallankumous loimuaa. Jo se on suuri voitto. Mutta kun sosialidemokratia jossakin maassa tulee tarpeeksi voimakkaaksi tehokkaasti hyökätäkseen sotilasmenojen kimppuun, supistaakseen niitä niin tuntuvasti, että sivistystarkotuksiin ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin varoja riittäisi, silloin on sosialidemokratia kaikissa sivistysmaissa varmastikin myöskin tarpeeksi voimakas pakottaakseen esimerkkiä seuraamaan kautta koko linjan.
Kun kerran sosialidemokratia on voiton saavuttanut, silloin revitään kaikki aitaukset jotka nyt erottavat kansat toisistaan, silloin avautuu täysi vapaus kansainväliselle kanssakäymiselle, silloin luodaan olotila, jonka vallitessa rauhallisen yhteistyön kautta varmistetaan hyvinvointi ja osallisuus hyvitykseen kaikille kansoille, olotila joka tekee mahdottomaksi kaiken riiston, ei vaan sen, mitä kapitalistit harjoittavat proletariaattia vastaan, vaan myöskin sen, mitä rikkaat ja teollisuusherrat harjoittavat köyhiä ja maanviljelysväestöä kohtaan. Silloin taukoovat kaikki yhteiskunnalliset ja kansalliset ristiriidat. Silloin häviävät kaikki sodansyyt, kaikki sodanuhka, kaikki aiheet sotaiseen varusteluun. Silloin tulee proletarien isänmaallisuus juhlimaan kansan lakkaamattomalle, riemukkaalle edistykselle; silloin on loppu inhottavan porvarillisen patriotismin, tämän patriotismin, joka ei pyri kansan hyvinvointiin, joka historialliseksi tehtäväkseen käsittää kansanjoukkojen köyhdyttämisen voiton vuoksi ja niiden teurastuspenkille ajamisen. Ei tute mitään onnea, ei mitään edistystä kansalle, ennenkuin tämä patriotismi on ainaiseksi elämästä lakannut.