Julkaistu: 'Klasseninteresse – Sonderinteresse – Gemeininteresse'. »Die Neue Zeit», 21.1902-1903, 2. Bd.(1903), H.34, s. 240–245; H.35, s. 261–274.
Suomennos: J. E. L.
Lähde: »Luokkaharrastuksia». Viipurin työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r. l., Viipuri 1908.
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Sosialidemokratia esiintyy köyhälistön luokkaharrastusten tulkitsijana; toiset luokat taasen ovat kaikkien tai ainakin huomaimmpien luokkien harrastusten esiintuojia. Senpätähden nykyään, kuten entiseen aikaankin, porvarispuolueet vaalitaistelun aikana aina heittävät sosialidemokratiaa vastaan sen syytteen, että tämä puoltaa ainoastaan erään väestön osan ja yhden kansanluokan harrastuksia, että tämä niinmuodoin on ainoastaan yksityisten harrastusten puoltaja. Porvarispuolueet pöyhkeilevätkin siitä, että heidän tehtäväkseen jää valtion ja yhteiskunnan kaikkien harrastusten tarmokas suojeleminen, koko väestön puoltaminen eroittelematta siinä eri luokkia.
Jos tämä syyte olisi oikeudenmukainen, omaisivat porvarispuolueet huomattavan etusijan sosialidemokratiaan nähden. Mutta onneksi, tämän syytteen alku on lähtenytkin käsitteiden hämmennyksestä: syytteen oikeudenmukaisuus on kerrassaan vastakkainen. Kuitenkaan ei ole varsin helppoa haihduttaa tätä jo laajalle levinnyttä käsitteiden hämmennystä.
Ennenkuin ryhdymme puhumaan luokkaharrastuksista, pitänee selvittää, mikä on sitten tämä luokka.
Kirjansa[1] kolmannessa osassa on Marx ryhtynyt kyllä selvittämään »luokka» käsitettä, mutta niin valitettavaa, kuin se onkin, ei ole lopettanut sitä.
Tutkistelu katkeaa juuri ratkaisemiskohdassaan.
Nykyaikaisessa yhteiskunnassa löytyy kolme taloudellista pääryhmää: palkkatyöläiset, kapitalistit ja maanviljelijät. »Mikä johtaa nämä kolme yhteiskunnallista ryhmää luokiksi?» kysyy Marx ja vastaa: »Ensi katsannolla tulojen ja tulolähteitten yhtäpitäväisyys. On olemassa kolme suurta yhteiskunnallista ryhmää, joitten olennaiset osat n. k. yksilöt, jotka muodostavat nämät, elävät palkkatyöllä, voitolla ja maakorolla, toisin sanoin voimme lausua, että ensimäisen ryhmän edustajat elävät työvoiman, toisen ryhmän edustajat pääoman ja kolmannen ryhmän edustajat maaomaisuuden rahaksimuuttamisella.
Mutta tältä kannalta katsoen esimerkiksi lääkärit ja virkamiehet myöskin muodostaisivat kaksi luokkaa, koska nämät kerran kuuluvat kahteen eri yhteiskunnalliseen ryhmään, ja molempien näitten ryhmien edustajat elävät samoista tulolähteistä. Tätä samaa jakoa voitaisiin käyttää muistakin. Sillä eri harrastusten ja asemien takia tähän miltei loppumattomaan sarjaan tulisivat kuulumaan työnteon ollessa yhteiskunnallisesti jaettua niin työläiset kuin kapitalistit sekä maanviljelijät, — viimeksimainitut esimerkiksi voitaisiin jakaa: viinitarhojen omistajiin, viljellynmaan omistajiin, metsien, vuorikaivosten ja kalavesien omistajiin.
Tällä paikalla, valitettavasti, katkeaa käsikirjoitus. Ei voida täysin varmasti päättää, miten Marx olisi selittänyt sitä edelleen. Mutta me voimme itse vastata asetettuun kysymykseen, jos omintakeisesti seuraamme tosiseikkoja.
Mikä ero, esimerkiksi on maanviljelijän aseman ja palkkatyöläisen sekä kapitalistin aseman välillä toiselta puolen, ja esimerkiksi viljellynmaan omistajan aseman ja metsän tai kaivosten omistajan aseman välillä toiselta puolen?
Maanviljelijän maasta saama korko kansallistulon ollessa määrätyllä arvoasteella voi kohota ainoastaan työpalkan tai pääomalle tulevan koron avulla, — näin ollen maanviljelijän harrastukset ovat vastakkaisessa suhteessa palkkatyöläisen ja kapitalistin harrastuksille. Palataksemme takaisin, sanomme, että maanviljelijän maasta saama korko ei kasva toisten maanviljelijöitten maasta saamien korkojen avulla. Päinvastoin, maasta tuleva korko tai sen yhteydessä oleva maanhinta-arvo toisella alueella aikaansaa maasta tulevan koron ja maanhinta-arvon korkenemisen toisella alueella. Mutta tämän maasta tulevan koron ja maanhinta-arvon jokainen kohoamisaste merkitsee työllä ansaitun palkan tai pääomalle tulevan voittoerän suhteellista alentumista.
Ottakaamme toiselta puolen palkkatyöläisten luokan. Se jakaantuu kirjaltajiin, metallityöntekijöihin, kutojiin, maalaistyöntekijöihin j. n. p. Mutta nämä alijaksot eivät enää muodosta mitään eri luokkia. Kaikki työläiset ovat kapitaalin ja maa-omistuksen vastustajia, koska työllä ansaittu palkka kansallistulon ollessa määrätyllä asteella kohoaa vaan näitten molempien s. o. kapitaalin ja maanomistuksen tulolähteitten mukaan tai toisin sanoen työläisluokan keskuudessa toisen alijakson työläisten palkan korkeneminen ei alenna toisen jakson palkkoja, vaan pikemmin auttaa niitten kohoamista: se näet kartuttaa työläisissä pyrkimystä vaatia työpalkan lisäämistä ja heikentää työnantajien vastustusvoimaa.
Nyt on meille käynyt selväksi, mitä nimenomaan eri luokat aikaan saavat. Tämä ei ole ainoastaan pelkkä tulolähteen yhtenäisyys, vaan myöskin siitä kehittyvä yhtenäisyys harrastuksiin ja vastustus toisia luokkia vastaan, joista kukin pyrkii halventamaan toisten tulolähdettä laajentaakseen siten omia tulolähteitään.
Kunkin yllämainitun tulojen yhtenäisyydellä yhdistetyn suuren ryhmän keskuudessa olevat eri kerrokset eivät muodosta mitään erikoisia luokkia. Totta on, että tavallista huolellisemmalla tutkistelulla voidaan rinnan näitten kolmen suuren ryhmän ja niitten välilläkin huomata vielä välikerroksia, jotka kylläkin ovat erikoisluokkien luonteisia.
Niinpä kapitalistiluokan keskuudessa voimme eroittaa teollisuuskapitaalin, kauppakapitaalin ja rahakapitaalin. Pysähtykäämme katselemaan viimeksimainittua. Jokaisen kapitalistin pitää omata jonkunverran rahoja voidakseen alkaa ja viedä edelleen jotain yritystä tai hanketta. Mutta kapitalistien keskuudessa on erikoinen kapitalistien kerros, joka ei halua vaivautua yrittämään jotain hanketta, vaan joka pitää parempana antaa rahansa korkoa vastaan toisille teollisuuden ja kaupanharjoittajille. Näitten rahakapitalistien tulolähde luo heille harrastusten yhtenäisyyden; toisen kapitalistin pääomalle tulevan koron suuruus ei kohoa toisen pääomalle tulevan koron suuruuden avulla ja päinvastoin jokainen pääomalle tulevan koron suuruuden kohoaminen — edistää sen suuruuden kohoamista toisella. Mutta tämä tulolähteen yhtenäisyys asettaa heidät vastakkaiseen suhteeseen toisiin kapitalisteihin nähden, koska pääomalle tuleva korko kasvaa puhtaan voiton avulla.
Väärinkäsitysten välttämiseksi on tärkeätä huomauttaa, että edellä olevassa yleensä ei vielä ole sanottu, että pääomalle tulevan koron kasvun tulee aikaansaada puhtaan voiton alentumisen. Tämä olisi yhtä väärää kuin vakuuttaminen, että työpalkan kohoamisen pitäisi tuoda mukanaan puhtaan voiton alentumisen. Teollisuuden kukoistaessa voivat puhdas voitto, pääomalle tuleva korko ja työpalkka yht'aikaa kohota ja liikepulan sattuessa voivat ne taasen yht'aikaa aleta.
Mutta tämä ei kuitenkaan yhtään muuta sitä tosiseikkaa, että kullakin määrätyllä hetkellä kaikki, mikä muuten muissa tavallisissa olosuhteissakin säästyy kapitalistilta työpalkassa ja pääoman korossa, korottaa hänen puhdasta voittoaan ja päinvastoin. Jos yhteiskunnassa yleisesti tuotantomäärä suurenee, niin voi kullekin luokan osalle erikseen tuleva tuotantoeräkin kohota, mutta yleistuotannon voitto-osa kullekin luokalle ei voi samalla kasvaa: voittomäärän alentuminen toisessa luokassa vaikuttaa sen kohoamisen toiseen luokkaan nähden. Eritoten tärkeätä on tässä huomata seuraava seikka: kuinka suuresti yleistuotannon määrä karttuisikaan nykyaikaisessa yhteiskunnassa, niin siinä kullekin yksityiselle luokalle tuleva osa ei suhtaudu säännöllisesti, vaan asettautuu taloudelliseen ja valtiolliseen taisteluun, jossa kukin luokka käyttää kaiken käytettävissään olevan voiman saavuttaakseen itselleen mitä suurimman osan.
Tällainen tuotantojen määritteleminen on ehtona luokkaerilaisuuksille, luokkavastakohdille ja luokkataistelulle. Nämä vastakohdat ja tämä taistelu tulevat olemaan niinkauan kuin kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmäkin pysyy pystyssä. Vastakohdat eivät poistu ja usein eivät myöskään lievenny sellaisinakin aikoina, jolloin työpalkka, voitto ja pääomalle tuleva korko yht'aikaa kohoavat, — mikä, kuten tunnettua, aina ilmenee pian ohimenevän juopumuksen tavoin, jota eittämättömästi seuraa kohmelo ja samanaikainen vähennys työpalkkaan, voittoon ja pääomalle tulevaan korkoon nähden sekä vielä ankarampi omanvoitonpyynti kansallistuotannossa ja vielä enemmän kärjistyneet luokkavastakohdat.
Luokkakäsite vättämättömästi sisältää käsitteen luokkavastakohdista. Ja kun kerta asianlaita on sillä tavoin, niin silloin minkä puolueen vakuuteleminen tahansa, että se yksistään pitää silmällä kaikkien luokkien harrastuksia, onkin vaan tyhjää puhetta tai vielä pahempaa, se on kansanjoukkojen kiihottamista silmänkääntötempuilla. Se merkitsee, että tällainen puolue tulee puoltamaan vuokralaisten harrastuksia sekä harjoittamaan agitationia vuokrien laskeutumiseksi; että se tulee puoltamaan vuokraajien harrastuksia ja samaan aikaan virittämään agitatsionia kortteerivuokrien kohoamiseksi; että se tahtoo hankkia työläisille korkeita työpalkkoja ja kapitalisteille halpahintaista työvoimaa; että se ponnistelee saadakseen mahdollisimman alhaiseksi elantotarpeitten hinnat kuluttajia varten ja mahdollisimman korkeat elantotarpeitten hinnat niiden tuottajia varten j. n. p.
Nykyisessä yhteiskunnassa vastaa yhteiskunnan kolmea suurta luokkaa kolme suurta puoluetta, jotka esiintyvät nykyisten valtioitten valtiollisella taistelukentällä: vapaamieliset, vanhoilliset ja sosialistit. Tällä ei ole kuitenkaan vielä sanottu, että todellisuudessa valtiolliset puolueet eroavat toisistaan yhtä jyrkästi kuin luokat taloudellisessa järjestelmässä. Toiselta puolen on olemassa väliluokkia, joitten luokkaharrastukset eivät täydelleen sovellu toiseen tai toiseen näistä kolmesta suuresta luokasta. Rahakapitaali esim. on teollisuuskapitaalin ja maaomistuksen keskivaiheilla sekä samalla tavalla riistää kumpaakin; valtiollisella taistelukentällä se niinikään omaa väliaseman vapaamielisyyden ja maata omistavan feodaliaatelin vanhoillisuuden välillä yhtyen milloin toiseen näistä puolueista, kuten esim. kansallisvapaamieliset ja vapaamieliset vanhoilliset Saksassa tekevät.
Toiselta puolen kaupunkien pikkuporvaristo omaa väliaseman köyhälistön ja kapitalistiluokan välillä, pienviljelijät — köyhälistön ja maanomistajien välillä.
Mutta luokkavastakohdat eivät estä eri luokkien jäseniä yhtymästä samaan puolueeseen. Kansanvaltaisessa valtiossa, kun on olemassa yleinen ääni- ja vaalioikeus, kapitalistit ja suurtilalliset eivät voi yksinään säilyttää valtiollista yliherruuttaan; siihen on heidän lukumääränsä liian vähäinen.
V. 1895[2] itsenäiset isännät (poisluettuna luonnollisesti köyhälistöön kuuluvat) teollisuuteen ja kauppaan nähden jakaantuivat seuraaviin ryhmiin:
Pikkuvarakkaat (s. o. »itsenäisesti» toimeentulevat, joilla ei ollut palkkatyöläisiä ja jotka harjoittivat kotiteollisuutta) — 1,721,418.
Pikkumestareita ja -kauppiaita (laitosten omistajia ja hoitajia, joilla oli 2–5 työläistä) — 900,850.
Pikkukapitalistit (laitosten omistajat, joissa työskenteli 5–20 työläiseen) — 200,471.
Suurkapitalistit (laitosten omistajat, joissa työskenteli yli 20 työläistä) — 48,765.
Huomaamme siis, että suurkapitalistien lukumäärä teollisuuden- ja kaupanharjoittajien ryhmässä ei edes saavuta lukua 50,000. Todellisten köyhälistöläisten lukumäärä näennäisesti »itsenäisten» keskuudessa on tuntuvasti suurempi pikkukapitalistien lukumäärää laskettuna näihin pikkukapitalisteihin myöskin ne, jotka ovat väliasteella — köyhälistön ja kapitalistien välillä.
Tilastolliset tiedonannot eri laitoksista eivät tietenkään aina vastaa todellisuutta. Kauppahankkeeseen, esimerkiksi sellaiseen, jossa käytetään vaan viisi työläistä, voi olla sijoitettuna suurikin pääoma. Toiselta puolen taasen muutamat hankkeet, joissa työskentelee kaksi henkilöä (yksi taituri ja yksi oppilas), täytyy lukea köyhälistön piiriin.
Eräitä epätäsmällisyyksiä pitää molemmin puolisesti tasoitella. Mutta äsken mainittujen lukujen ero on siksi huomattava, ettei se voi antaa aihetta minkään epätäsmällisyyden luulemiseen.
Jonkunverran paremmin on omistavien luokkien laita maakysymyksessä. Itsenäisiä isäntiä tulee kullekin luokalle:
Pikkuvarakkaita (maaomaisuutta vähemmän kuin kaksi hehtaaria) — 548,572.
Pienviljelijöitä (maaomaisuutta 2–5 hehtaariin) — 694,850.
Varakkaita maanviljelijöitä (maaomaisuutta 5–50 hehtaariin) — 1,221,284.
Suurviljelijöitä (maaomaisuutta enemmän kuin 50 hehtaaria) — 98,224.
Tässä on näennäisesti varakkaiden luku vähäisempi verrattuna varsinaisiin omistajiin, mutta suurviljelijöitten lukumäärä sittenkin jää alhaiseksi.
Mutta jos lisäämme tähän lukuun palkkatyöläisten lukumäärän, niin saamme nähdä, kuinka äärettömän vähäinen on niitten lukumäärä, jotka saavat tulonsa yksinomaan maaomaisuudesta tai kapitalistisesta hankkeesta.
Numerot vaihtuvat silloin seuraavasti:
| Palkkatyöläisiä | 5,723,967 | 6,272,539 |
| Pikkuvarakkaita (itsenäisiä) | 548,572 | |
| Talollisia | 1,916,134 | |
| Suurviljelijöitä | 98,224 |
Vielä kuvaavampi on numerojen vaihtelu teollisuuden ja kaupan alalla:
| Palkkatyöläisiä | 7,714,410 | 9,435,858 |
| Pikkuvarakkaita (itsenäisiä) | 1,721,418 | |
| Keskiluokat | 1,101,321 | |
| Suurkapitalistit | 48,765 |
Tuotannon kolmessa haarassa ovat luvut seuraavat:
| Palkkatyöläisiä | 13,438,377 | 15,708,367 |
| Pikkuvarakkaita (itsenäisiä) | 2,269,990 | |
| Keskiluokka | 3,017,455 | |
| Suuromistajat | 146,989 |
Lisäämällä tähän vielä tuotannon muutkin haarat, ja ottamalla huomioon kunkin luokan perheen jäsenet, saamme seuraavan tilastollisen taulun koko väestöön nähden:
| Palkkatyöläisiä | 28,757,058 — 55,55 % |
| Pikkuvarakkaita (itsenäisiä) | 6,492,384 — 12,54 % |
| Keskiluokka | 15,874,600 — 30,66 % |
| Suuromistajat | 646,242 — 1,25 % |
Tässä on köyhälistön jäsenten lukumäärän enemmyys vähempi, koska joutilaitten henkilöitten lukumäärä köyhälistöperheissä on laskettu alhaisemmaksi. Vaikka onkin niin, niin kuitenkin on se viimemainitussakin taulussa hyvin huomattava: köyhälistön muodostaa 68 % — siis enemmän kuin 2⁄3 osaa koko väestöstä; suuromistajia on vaan hiukan toista prosenttia.
On siis selvää, kuinka surkuteltavaa olisi niitten luokkien asema, jotka saavat tulonsa pääomasta tai maanomistuksesta, jos valtiollisessa taistelussa näitten luokkien edustajien tulisi turvautua yksinomaan omien luokkiensa jäseniin. Heidän tulee ponnistella voimiaan saadakseen väestön keskuudesta muodostetuksi avustusjoukkoja, jotka sitten tarpeen tullessa jättäisivät äänensä heille. Kumpikin väliluokka — pikkuporvaristo ja talonpoikaisväestö epämääräisine luokkaharrastuksineen — näyttävät heistä olevan ikäänkuin tarkoitettuja tätä päämäärää varten. Mutta omistavat luokat ponnistelevat voimiaan, he yrittävät hankkia ääniä itselleen myöskin köyhälistön piiriltä. Tyhjät lupaukset, usein ilmeinen petos, ja missä se ei riitä, uhkaukset ainaisista tai ajoittaisista rangaistuksista, lopuksi, missä ei tämäkään auta perille, suoranainen pakottaminen, kaikkien heidän valtansa taloudellisten, valtiollisten ja henkisten aseitten käyttäminen, aseitten, jotka heille on hankkinut heidän etuoikeutettu yhteiskunnallinen asemansa — siinä ne ovat näitten puolueitten »vaalitaistelun» keinot. Kaikki ne ovat välikappaleita, joilla pakoitetaan suuri joukko äänestäjiä palvelemaan pääoman tai maanomistuksen harrastuksia.
Luonnollisestikin tällaisessa »vaalitaistelussa» eivät omistavien luokkien puolueet tahdo eivätkä he uskallakaan tunnustaa, että on olemassa luokkaharrastuksia ja luokkavastakohtia; he koittavat tukahduttaa sellaiset ajatukset; vieläpä he julkeavat kieltää ne kokonaan.
Jokainen, joka tahtoo paljastaa luokkavastakohtia, on heidän mielestään heille ikivihollinen. He näet kieltävät luokkavastakohdat yksistään omien luokkaharrastustensa edun kannalta.
Toisellaisen aseman omaa köyhälistön sosialidemokratinen puolue. Kapitalistit ja suuret tilanomistajat muodostavat ainoastaan mitättömän vähemmistön väestössä. Yleisen äänioikeuden vallitessa he valtiollisesti aivan tyysten häviäisivät, jollei heidän onnistuisi vetää puoleensa äänestäjiä toisista luokista. Köyhälistö sitävastoin on väestön voimakkain luokka. Kansanvaltaisessa maassa teollisuuden kehittyessä tulee voitto varmasti olemaan sen, kun se onnistuu saattamaan luokkansa kaikki jäsenet luokkatietoisuuteen ja viedyksi heidät irti porvarispuolueitten arvoisasta seurasta.
Näin ollen samaan aikaan, jolloin toisten puoiueitten tarkoituksena on himmentää väestön luokkaharrastuksia ainoastaan saadakseen joukot olemaan alttiina palvelukseen — heidän päämäärälleen, sosialidemokratia on ryhtynyt perusteellisesti selvittämään joukoille sen luokkaharrastuksia, etteivät joukot antaisi itseään käyttää äänestyskarjana vieraitten ja sille vahingollisten luokkaharrastusten hyväksi. Tämän vuoksi onkin sosialidemokratia eritoten pysähtynyt luokkavastakohtiin ja selvittelee niitä kansalle.
Kuitenkin on väärää tehdä sellainen johtopäätös, että yksistään sosialidemokratia palvelisi määrättyjä luokkaharrastuksia. Sitä tekee jokainen puolue. Vielä suuremmassa määrässäkin, etenkin sen takia, kun sosialidemokratia ollen köyhälistön luokkaharrastusten tulkitsijana edustaa paljoa suuremmassa mittakaavassa kuin mikä muu luokka tahansa, yleisiä luokkaharrastuksia, suurten kansanjoukkojen harrastuksia.
Eikä tämäkään ole ainoastaan sen tähden, että köyhälistön muodostaa kansan suuri enemmistö, vaan se johtuu siitä, että tällä hetkellä köyhälistön harrastukset käyvät käsi kädessä kansan harrastusten kanssa.
Kun sanomme, että yhteiskunnalliset luokat ovat pakollisesti luokkavastakohdissa toisiinsa nähden ja että yhden puolueen on mahdoton johdonmukaisesti esiintyä useampien ja vielä kaikkien suurien luokkien harrastusten tulkitsijana, ei se kuitenkaan merkitse sitä, että kunkin puolueen on välttämättömästi rajoituttava esiintymään määrättyjen luokkaharrastusten puoltajana. Se ei voi pitemmän aikaa tulkita eri luokkien harrastuksia, mutta se voi ja sen onkin esiinnyttävä paitsi luokkaharrastusten, myöskin muitten harrastusten tulkitsijana. Itsestään lienee kyllin selvää, että tässä on puhe vaan yhteiskunnallisista eikä henkilökohtaisista harrastuksissa; viimeksi mainituilla harrastuksilla ei ole sijaa valtioelämässä ja sen vuoksi, jos ne esiintyvätkin valtiollisen toiminnan kiistokentällä, niin ne aina verhotaan yhteiskunnallisten harrastusten naamarilla. Mutta yhteiskunnalliset harrastukset eivät ilmene yksistään luokkaharrastuksina. Määrätyn yhteiskunnan vallitsevien luokkaharrastusten yhteenliittymiseen eivät rajoitu kaikki tämän yhteiskunnan yhteiskunnalliset harrastukset. Tieteen, taiteen ja sukupuoliharrastukset usein eivät ilmene luokkaharrastuksina.
Kuitenkin kaikki yhteiskunnalliset harrastukset ovat toisiinsa nähden sidotut lujalla taloudellisella siteellä ja viimeksi mainitussa suhteessa esittävät luokkaharrastukset huomattavaa pääosaa. Tämän tähden kunkin luokan erikoisasemaa yhteiskunnassa vastaa toiselta puolen erityinen suhtautuminen niihin yhteiskunnallisiin harrastuksiin, jotka eivät välittömästi muodosta luokkaharrastuksia, ja toiselta puolen — määrätyn luokan harrastuksia puoltavan puolueen määrätty asema, mitä tulee suhtautumiseen erilaisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin.
Aivan samalla tavalla tulee sosialidemokratian vastata kaikkiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, vaikkapa nämät eivät suhtautuisikaan köyhälistön luokkaharrastuksiin; kuitenkaan sen suhtautuminen jokaiseen näistä kysymyksistä ei voi olla mielivaltaista, vaan köyhälistön yhteiskunnallisesta asemasta riippuvaista.
Köyhälistö ilmenee luokkana, joka on aivan toisenlainen kaikkiin toisiin luokkiin nähden. Nykyisessä tuotantojärjestelmässä ei se ainoastaan muodosta suurta väestön enemmistöä (2⁄3 osasta aina 3⁄4 osaan väestöstä), vaan on se myöskin ainoa luokka, joka elää oman työnsä tuloksista eikä voitosta, joka on ansaittu riistämällä toisten työn hedelmät.
Totta kyllä on, ettei nykyisessä yhteiskunnassa kukaan ole täysin varma siitä, ettei myöskin häntä kohtaa sama kohtalo s. o. että hän joutuu riistämisen uhriksi. Huomasimme jo, kuinka teollisuuden harjoittajat ja maaomaisuuden omistajat ovat joutuneet rahakapitaalin riistettäviksi, kun ovat pakoitettuja lainaamaan siltä rahoja. Mutta omasta puolestaan myöskin rahakapitaalin omistaja, kuten jokainen muukin kansalainen valtiossa, tulee hallitusvallan riiston esineeksi; sillä tälle vallalle tulee hänen suorittaa veroa. Ainoastaan osa näistä veroilla kootuista rahavaroista tulee käytettäväksi yhteiskunnallisesti välttämättömiin töihin; jäännös näistä varoista käytetään kaikenlaisten loisten elättämiseen, joita on yllin kyllin jokaisessa valtiossa, ja jotka muutamissa suhteissa, — esimerkiksi Ranskassa ennen vallankumousta, — kiihkollaan olivat vähällä syöstä perikatoon koko kansan.
Kaikellaiset säätyläiset — niihin luettuna myöskin kaikkein kuuluisimmatkin, voivat myöskin joutua riiston esineeksi. Nämä hyvin usein näet joutuvat suuriin velkoihin ja tällöin ovat pakoitettuja maksamaan rahakapitaalin omistajalle veroa. Tällä tavoin yhteiskunnan riistäjien kermakerros alinomaa riistää toinen toiseltaan ja tämän ohessa tavallisesti »viimeisenä naurajana» esiintyy rahakapitaalin omistaja. Tämänpä vuoksi porvarillisessa yhteiskunnassa kaikki valittavat riistojärjestelmää ja sortoa vastaan: ei löydy yhtään luokkaa, joka ei taistelisi jonkun vapauden puolesta, joka ei suojelisi jotakin oikeuttaan.
Mutta samalla ei ole olemassa yhtään luokkaa, paitsi köyhälistöä, jonka muodostavat: palkkatyöläiset, pikkuviljelijät, kotiteollisuutta harjoittavat yksityiset mestarit ja työläiset, — joka ei saisi edes osaa tuloistaan riistämällä sen toisilta, ja joka ei suosisi yhden tai toisen riistojärjestelmän muodon käyttämistä. Tämän tähden, ei yksikään luokka, lukuunottamatta köyhälistöä, taistelussaan oikeuden ja vapauden puolesta voi olla johdonmukainen: Kunkin luokan tulee näet kieltää toisilta se, jota se vaatii itselleen. Tämä epäjohdonmukaisuus ottaa joskus käytettäväkseen aivan kuvaamattomia keinoja.
16:n ja 17:n vuosisadan ruhtinaat Saksassa pyrkien laajentamaan valtaansa kuninkaitten vallan avulla, kehoittivat kansaa taisteluun »saksalaisen vapauden» puolesta. Tähän samaan kehoitti muuten myöskin alempi aatelisto. Mutta niin edelliset kuin jälkimäisetkin hyökkäsivät kaikella raakuudella talonpoikien kimppuun, kun nämä vaativat hitusen enemmän vapautta itselleen.
4 p:nä heinäkuuta v. 1776 annettiin itsenäisyysjulistus, joka teki Ameriikan siirtokunnista vapaat ja riippumattomat valtiot nimellä: Amerikan Yhdysvallat. Tässä julistuksessa sanottiin: Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoiset syntyperältään; Luoja on heille lahjoittanut riistämättömät oikeudet. Heillä on oikeus elämiseen, vapauteen ja onneen. Mutta näihin ihmiseltä riistämättömiin oikeuksiin — itsenäisyysjulistuksen laatijat sangen hyvin sovittivat naisen valtiollisen oikeudettomuuden, intialaisten ja neekerien orjuuttamisen.
Yksistään köyhälistö voi taistella kaikenlaatuista riistoa ja kaikenlaatuista sortoa vastaan. Eikä se ainoastaan voi, vaan sen velvollisuutena on käydä tätä taistelua, koska toisten luokkien sitä vastaan harjoittama riistäminen ja sortaminen loppuvat vasta silloin, kun kaikenlainen mahdollisuus tällaiseen on poistettu.
Köyhälistön luokkaharrastusten ainoa itsetietoinen ja johdonmukainen tulkitsija, sosialidemokratia, ilmenee sinä ainoana puolueena, joka käy taisteluun kaikkien vapauden ja kaikkien tasaisten oikeuksien puolesta; se yksin taistelee kaikenlaatuista riistämistä ja sortamista vastaan.
Se yksinään vaatii tieteelle täydellistä vapautta. Niinpä esimerkiksi kaikkein äärimmäisten porvaristomme keskuudessa löytyväin kansanvaltaisten aineksien mielestä tieteitten opetus yliopistoissa pitäisi jäädä nykyisen yhteiskunnallisen järjestyksen puoltajien monopoliksi (= yksinoikeudeksi). He vaativat näet ennakkoluuloista vapaata tiedettä sillä vaiteliaisella »ennakkoluulolla», että jokaiselta tutkijalta ovet tieteen pyhättöön suljetaan niin pian, kuin tämä on johtunut tuloksiin, johtopäätöksiin, jotka eivät ole sopusoinnussa vallitsevan valtiollisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen kanssa.
Muutoin suhtautumisessa tieteen täydelliseen vapauteen pitää ottaa huomioon, että sosialidemokratia vaatii sitä henkilökohtaisia harrastuksia silmällä pitäen, koska nimittäin se tieteen suunta, jolle se nojaa, on tarkkaan poistettu yliopistojen piiristä.
Mutta sosialidemokratia esiintyy myöskin jokaisen sorretun kansallisuuden puoltajana.
Ei yksikään saksalainen puolue ole niin jyrkästi tuominnut Preussin puolalaisia ja tanskalaisia vastaan tähdättyjä sortotoimenpiteitä kuin juuri sosialidemokratia; ei yksikään englantilainen puolue ole päättävämmin asettunut poljettujen irlantilaisten puolelle kuin juuri sosialidemokratia. Näillä samoilla perusteilla taistelee sosialidemokratia jokaista valloitustarkoituksissa harjoitettua siirtomaapolitiikkia vastaan Saksassa, Ranskassa ja Italiassa, joissa siirtomaitten ryöstäminen ilmenee kuitenkin vähäpätöisempänä hankkeena. Mutta samaa se tekee myöskin Hollannissa ja Englannissa, joissa siirtomaista saadaan suurin osa kansallisrikkautta.
Sopusoinnussa köyhälistön luokka-aseman kanssa, joka velvoittaa sen asettumaan kaikkea riistämistä ja sortamista vastaan, on myöskin sosialidemokratian kanta naiskysymykseen nähden.
Nykyään muutamat porvarilliset puolueet alkavat jo hitaasti ja epäröivästi, — pikemmin välttämättömyyden pakoituksesta kuin omasta tahdostaan —, kumota eräitä lainopillisia ja valtiollisia miesten etuoikeuksia naisiin nähden. Sosialidemokratia on ainoa puolue, joka jo kaukaisilta ajoilta asti on taistellut ja nykyään taistelee kaikkia tämänkaltaisia etuoikeuksia vastaan.
Ottaapa se m. m. suojelukseensa vastustajansakin niissä tapauksissa, jos nämä ovat sorrettujen asemassa. Tämä ei ilmene yksistään suhtautumisessa kansallispuolalaisiin[3], joista enemmistö kuuluu taantumuksellisiin aineksiin, ei myöskään yksistään suhtautumisessa porvaristoluokan naisiin, jotka jo nykyään mielellään haluavat käyttää hyväkseen valtiollista vaikutustaan kukistaakseen köyhälistön, vaan myöskin se ilmenee suhtautumisessa kirkkoon ja eritoten katoliseen kirkkoon. Papiston tunnusmerkkinä on se, että se ilmenee voimakkaana riisto- ja sortojärjestönä, että se esiintyy äärimmäisellä vihamielisyydellään köyhälistön vapausliikettä kohtaan. Omia periaatteita noudattaen taistelee sosialidemokratia tarmokkaasti papistoa vastaan siellä, missä tämä esiintyy sortamisen ja riistämisen suojelusmuurina, ja koettaa tuhota sen ne etuoikeudet, jotka tekevät siitä niin vaarallisen vastustajan taistelevalle köyhälistölle. Mutta sosialidemokratia esiintyy myöskin tämän saman papiston oikeuksien puoltajana siellä, missä se joutuu poikkeuslakien ahdisteltavaksi. Kuten tunnettua, on sosialidemokratia aina tuominnut »Kulturkämpfen»[4] ja vielä nykyäänkin vaatii kumottavaksi jäännökset katolilaista kirkkokuntaa vastaan tähdädyistä poikkeuslaeista.
Samat perustelut ovat voimassa määritellessä sosialidemokratian suhdetta niihin luokkiin, jotka ovat köyhälistön ja suurriistäjien välillä. Siellä, missä nämä väliluokat — pikkuporvaristo ja maata viljelevä talonpoikaisväestö — tahtovat parantaa asemaansa sortamalla ja riistämällä heitä vielä heikompia s. o. palkkatyöläisiä tai omia lapsiaan — ei sosialidemokratia voi olla näitten sortavien luokkien puoltajana; sen velvollisuutena on esiintyä niitä vastaan. Mutta nämä samat luokat eivät kenestäkään saa parempaa puoltajaa siellä missä ne itse taistelevat riistämistä ja sortamista vastaan. Kun nyt sosialidemokratia ilmenee eturivin taistelijana elintarpeita kallistavia veroja vastaan, niin ei se tällä menettelyllään yksistään esiinny köyhälistön harrastusten puoltajana, vaan myöskin pikkuporvariston ja maata viljelevän talonpoikaisväestön harrastusten tulkitsijana. Heidän etujaan se valvoo myöskin taistelussa militarismia (= sotilasvaltaa) vastaan, heidän puoltaan pitää vaatiessaan välillisten verojen asemesta tuloihin ja omaisuuteen perustuvaa asteettain kohoavaa veroitusta, taistelussa suurten monopolien (yksinoikeuksien) siirtämisestä valtiolle tai kunnille. Ja missä määrin nykyisessä yhteiskunnassa yleensä voidaan auttaa pikkuporvaristoa ja maata viljelevää talonpoikaisväestöä, niin voidaan se toimittaa yksistään ylläolevilla keinoilla.
Katalampaa herjausta ei liene kuin se, että sosialidemokratia tahtoo tehdä vähävaraisten elämän mahdollisimman tukalaksi. Se auttaa heitä siellä, missä auttamisen voi suorittaa järkevillä keinoilla s. o. siellä, missä auttaminen on sopusoinnussa yleisen taloudellisen kehityksen vaatimusten kanssa; mutta se tarmokkaasti kääntää toimintansa heitä vastaan siellä missä, tätä auttamista koetetaan saavuttaa lisäämällä riistämistä. Näin ollen sosialidemokratian luokkaluonteesta heruu esille kokonainen sarja korkea-asteisia, tärkeitä valtiollisia kysymyksiä, jotka ulottuvat etäälle köyhälistön ahtaitten luokkaharrastusten puitteitten ulkopuolelle. Tämä erikoiskohta velvoittaa sosialidemokratiaa siksi, koska sosialidemokratiasta on tullut vetovoima myöskin ei-köyhälistöaineksiin kuuluville. Huomasimme jo, että köyhälistön ja kahden muun luokan välillä on olemassa lukuisia väliluokkia. Näihin luetaan rinnan käsityöläisten, pikkukauppiaitten ja -talollisten kanssa vielä n. k. intelligenssiluokka, joka elämätapansa, henkilökohtaisten siteitten ja usein myöskin täyttämiensä tehtävien (esim. kapitalistien etujen puolustaminen) kautta lähentelee kapitalistien luokkaa, mutta joka myöskin köyhälistön tavoin elää työllään, vaikkakin tämä työ ilmenee erityistä kykyä eli taitoa vaativana työnä ja vaikka se työläisten keskuudessa omaa etuoikeutetun aseman. Toiselta puolen huomasimme myöskin, että tuskin löytyy itse riistäjien keskuudessa sellaista ryhmää, joka ei itse olisi joutunut jollain tavalla riistämisen esineeksi; lopulta tiedämme myöskin sen, että riistämisen esineinä olevat riistäjätkin selvästi näkevät jokaisen riistämisen ja sortamisen, joka kohdistuu heihin, mutta että ovat sokeita riistämisen ja sortamisen suhteen, jota he itse harjoittavat muita kohtaan. Kernaasti he ajattelevat, että se erikoinen riistämisen muoto, josta he kärsivät, on ainoa, jota vastaan on oikeus hyökätä, ja senpä vuoksi julistavatkin he sodan kaikenlaatuista riistämistä ja kaikenlaatuista sortamista vastaan. Itsensä pettämiseen liittyy usein vielä kansanjoukkoja kiihottavat tarkoitukset: julistaen taistelunsa riistämisen ja sortamisen erikoista muotoa vastaan taisteluksi yleisen vapauden ja tasa-arvoisuuden puolesta eli, kuten sanotaan, oikeudenmukaisuuden puolesta, luulevat he tällä samalla saavuttavansa väestön alempien kerrosten kannatuksen, koska nämä mainitut kansankerrokset luokkansa aseman mukaan ovat taipuvaisia kaikkeen tämänlaatuiseen taisteluun, vieläpä pitävät he sitä taisteluna omien harrastustensa puolesta.
Mutta jokaisessa riistämisen alaisessa luokassa, jotka näennäisesti taistelevat vapauden ja oikeuden puolesta ja vielä enemmän näitten ja köyhälistöluokan välisissä ryhmissä, eritoten intelligenssin keskuudessa, löytyy aineksia, joita osaksi halu taistella, osaksi suoranainen ajatusten vaihto pakoittaa tarmokkaasti suhtautumaan heidän valtiollisten ohjelmiensa määräämiin »vapauteen» ja »tasa-arvoisuuteen.» Kuitenkin kaikuvat nämät kuuroille korville, jos he etsivät tovereita sellaisesta luokasta, jossa pelkkä tarkkuus ja osaksi vaistokin selvään osoittaa rajaviivat, joitten toisella puolella heidän toimimisensa vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta uhkaa oman luokkansa menestyksen perustetta.
Jos heltymättömät puhtoisten periaatteitten puolesta taistelijat rajoittaisivat propagandansa[5] omistavien luokkien keskuuteen, kärsisivät he täydellisen haaksirikon; yksistään vetoamalla ja nojautumalla alempien kansankerrosten puoleen, voivat he saada aikaan ja kehittää eloa uhkuvan toiminnan. Näin on kokonainen sarja porvarillisia aineksia vapaamielisyyden ja porvarillisen kansanvaltaisuuden tietä s. o. taisteltuaan hovi- ja feudaliylimystön harjoittamaa riistämistä vastaan siirtynyt sosialidemokratian lipun alle.
Mutta tämä ei ole kuitenkaan yksinomainen tie, jolla päästään sosialismiin.
Jokaisella ihmisellä on rinnan muitten luonteen ominaisuuksien kanssa synnynnäisinä myöskin yhteiskunnalliset vaistot — sääliväisyys, pyrkimys auttamaan toisia, harras ystävyyssuhde yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Tuhansia vuosia elävät ihmiset yhteiskuntana ja yksinomaan heidän yhteiskunnalliset siteensä ja yhteiskunnalliset vaistonsa tähän yhteiskuntaan ovat voineet pidättää heidät maan pinnalla.
Nämä ominaisuudet ovat kehittyneet lujaksi voimaksi, joka on myöskin ihmiset alistanut valtansa alle, aivan samoin kuin on muuttolinnut valtansa alle alistanut kiihkoinen halu ajoittaisiin muuttoihin. Siveysviisaustieteilijästä ovat nämät seikat selvittämättömiä; hän huomaa siveellisyysperustan muodostavissa yhteiskunnallisissa vaistoissa jotain yliluonnollista, jumalallista, sellaista, joka on kotoisin toisesta maailmasta, sillä välin kun nämä vaistot ovatkin vaan tuotantoa yhteiskunnallisesta elämästä. Yhteiskunnallisista suhteista riippuu niinikään, missä määrin ne ovat kehittyneet kussakin eri luokassa, ja missä määrin ne siinä ilmenevät. On tietenkin luonnollista, että nykyhetkellä ovat ne saaneet korkeimman ilmaisumuotonsa köyhälistössä, jonka voimakkaimpana aseena luokkataistelussa ilmenee jäsenten läheinen suhtautuminen toisiinsa. Ainoastaan heikossa asteessa ne voivat kehittyä omistavien luokkien jäsenten keskuudessa, koska näitten yhteiskunnallinen voimasuhde riippuu ennen kaikkea heidän omaisuutensa suuruudesta. Mutta heidän omaisuutensa ei laajene ainoastaan toisten luokkien jäsenten keskuudessa harjoitetun riiston kautta, vaan vieläpä omankin luokan jäsenten omaisuuksien riiston kautta. Yksityinen omistus tuotannon välineihin ja kilpailu niitten puolesta käytävässä taistelussa ilmenevät tärkeimpinä tekijöinä yhteiskunnallisten vaistojen heikkenemiseen; mutta sitä enemmän yksityisen omistuksen olemattomuus lisää yhteiskunnallisia vaistoja omistamattomien luokassa. Juuri heidän luokkataistelunsa vuoksi yhteiskunnallinen vaisto omistamattomien keskuudessa on tavallista voimakkaampi; yksityiset harrastukset köyhälistön piirissä, ja niinpä myöskin sosialidemokratian piirissä, omaavat tavallista vähemmän sijaa, kuin mitä niillä on käytettävänään porvarillisten luokkien keskuudessa.
Mutta kaikella tällä on merkityksensä ainoastaan luokkiin eikä yksilöihin nähden. Heikosti kehittyneillä yhteiskunnallisilla vaistoilla varustettuja yksilöjä tapaa köyhälistön piirissä, mutta terävästi ilmaistuilla yhteiskunnalisilla vaistoilla varustettuja omistavien luokkien keskuudessa kuitenkin sillä eroavaisuudella, että köyhälistön piireissä henkilöä sitä vähemmän kunnioitetaan, mitä heikommat hänen yhteiskunnalliset vaistonsa ovat, mitä enemmän asettaa henkilökohtaiset etunsa omien läheistensä harrastuksia korkeammalle; päinvastoin omistavien luokkien keskuudessa tälle seikalle pannaan vähän huomiota, vieläpä pidetään omien henkilökohtaisten harrastusten alistamista toisten, nimittäin heikoimpien, harrastusten alle, epänormaalisena. Kuka omaa voimakasta yhteiskunnallista vaistoa ja samalla taistelevaa luonnetta, kuka ei tyydy pelkkään hyväntekeväisyyteen, vaan pyrkii liittäytymään taistelijain riveihin, taistelijain, jotka taistelevat puutteen ja köyhyyden, riistämisen ja läheisten sortamisen alkulähteitä vastaan, sillä ei ole sijaa, riistäjien riveissä. Jos hän haluaa valtiolliseksi tekijäksi, ei hänellä ole muuta valittavana kuin liittäytyminen työn puolueeseen, sosialidemokratiaan.
Mutta jos köyhälistö oman luokka-asemansa vuoksi on pakoitettu laajentamaan taistelun sitä riistoa ja sortoa vastaan, jota harjoitetaan sitä itseään vastaan, taisteluksi kaikenlaista riistämistä ja kaikenlaista sortamista vastaan; jos se on pakoitettu omien harrastustensa puolesta käymänsä taistelun muuttamaan taisteluksi yleisen vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta — niin silloin jokaisen kaikkien oikeudenmukaisuuden ja vapauden puolesta taistelijan, kuulukoot he mihin luokkaan hyvänsä, tulee liittäytyä köyhälistön joukkoon ja käydä yhdessä sen kanssa sen luokkataistelua.
Kokonainen on jokaista osaansa suurempi. Yleinen harrastus, yhteiskunnan harrastus on korkeammalla luokkaharrastusta. Muttei silti tarvitse käsittää yhteiskunnallisten ja luokkaharrastusten eroavaisuutta niin, että jälkimäiset ilmenevät kunkin eri luokan erikoisina harrastuksina, ja että ensinmainitut päinvastoin — kaikkien luokkien yhteisinä harrastuksina, ja että niinmuodoin määrätyn yhteiskunnan kaikkien luokkien tulisi omata yksi, kaikille yleinen, yhteiskunnallinen harrastus, sekä että voidaan puhua ei ainoastaan luokkaristiriidoista, vaan myöskin luokkien myötätuntoisuudesta toisiaan kohtaan.
Ei mikään katsantokanta ole ylläolevaa virheellisempi. Yhteiskunnalliset harrastukset ovat kyllin sitovasti yhdistyneet yksityisiin luokkaharrastuksiin ja senpä vuoksi ne eivät voikaan olla yhtäpitäviä kaikkiin luokkiin nähden. Helpommin huomaamme, että kunkin luokan suhtautuminen niihin on yhtä erilaista kuin näitten luokkien harrastustenkin suhtautuminen. Eritoten selväpiirteisesti käy tämä näkyviin kunkin luokan oppisuunnan edustajan määrittelemässä yhteiskunnallisessa aatesuunnassa. Tämä aatesuunta ei ilmene mielikuvituksen leikkinä, vaan omaa käytännöllisen merkinnän, koska se liittää määrätyn luokan suuret yhteiskunnalliset pyrkimykset yhdeksi ainoaksi määrätyn suunnan omaavaksi liikkeeksi. Kullakin luokalla on omintakeinen, erikoinen perikuva edustamastaan yhteiskunnallisesta aatesuunnasta ja tämä aatesuunnan perikuva alituisesti tulee esiin huolimatta kaikista ajottaisista ja paikallisista muotovaihteluista. Ja kuten kaikki nykyisen yhteiskunnan mitä erilaisimmat luokat lopullisesti ryhmittyvät kolmeksi suureksi luokaksi, joitten välillä jälellä olevat luokat ilmenevät vaan välimuotoina ja muunnoksina, niin samaten nykyisten yhteiskunnallisten aatesuuntien monimuotoisuus johtaa kolmeen perusmuotoon: feudaliseen eli taantumukselliseen, vapaamieliseen eli todellisesti vanhoilliseen ja sosialistiseen eli todellisesti edistysmieliseen. Nämä aatesuunnat ovat yhtä vihamielisessä suhteessa toisiaan vastaan ja leppymättömiä toisilleen, kuin nykyisen yhteiskunnan kolmen suurimman luokan käytännölliset harrastukset toisiinsa nähden. Ensimäinen aatesuunta vastaa maanomistusta, eritoten suurviljelystä; pienviljelijät näet saavat tulolähteensä vähemmässä määrin maanomistuksesta kuin omasta työnteostaan ja siten muodostavat erikoisen väliluokan, jonka aatesuunnan perusmuoto ei ole täysin selvä.
Maanomistus on varsin hyvin osannut sopeutua kapitalistiseen yhteiskuntaan. Ja se omaakin siinä etuoikeutetun aseman. Se pusertaa tulolähteensä — maakoron — ilman voimainponnistuksia ja työntekoa yksinkertaisen omistusoikeuden eikä maataloudellisen tuotannon kautta. Maakorko ilmenee enimmän selväpiirteisesti vuokrausjärjestelmässä, missä maanomistaja ja vuokramies ovat kaksi eri henkilöä. Ja maakorko on viimeisten vuosisatain kuluessa yleisesti ja alinomaa kasvanut, jollei ota huomioon muutamia ajottaisia ja paikallisia seisauksia sen kasvussa. Kuitenkaan ei maanomistus täysin tyydytä nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Jos sen asema absoluuttisesti (= suhteettomasti s. o. itsekseen katsottuna) on tuntuvasti parantunut, niin sen asema suhteellisesti toisiin tulolähteisiin verrattuna on suuresti huonontunut. Kunkin luokan asema yhteiskunnassa ei näet riipu sen suhteettomista vaan suhteellisista anastuksista s. o. sen anastuksista toisiin luokkiin nähden. Ja tämänpä tähden s. o. maanomistajasta tuntuu surulliselta tunnustaa, että hänet, sen joka oli niin mahtava feudalisen ajan vallitessa, voittaa kapitalisti yhä suuremmassa määrin. Totta on kyllä, että maakorko kasvaa silloinkin kuin pääomalle koituva voitto laskee: mutta tämä ilmiö on erehdyttävä. Maakorko kasvaa suhteessa määrättyyn maa-alaan, mutta vanhan maailman maissa maanviljelykseen käytettävä maa-ala hyvin vähän laajenee. Pääomalle tuleva voitto laskee suhteessa määrättyyn pääoma-erään, mutta sen sijaan pääoman yleissumma tavattomasti nousee. Tämän tähden pääomalle tulevan voiton yleissummasta kapitalistien luokalle lankeava osa kasvaa nopeammin kuin maanomistajille tulevan maakoron summa.
Esimerkki selvittää tämän. Olettakaamme, että 19:nnen vuosisadan kuluessa jossain määrätyssä maassa maakorko olisi tullut kaksi vertaa suuremmaksi alkuperäistä ja maa-ala olisi jäänyt ennalleen. Maanomistajaluokan tulojen yleissumma tässä tapauksessa myöskin kahdistuu. Oletamme, että maanomistajien tulojen summa oli kohonnut esim. 500:sta 1000:n miljoonaan, voittomäärä alentunut puoleen, esim. 20 %.:sta 10 %:n, mutta koko pääomamäärä suurentunut kaksikymmenkertaiseksi. Tässä tapauksessa kapitalistien luokan tulojen yleissumma suurenee kymmenkertaiseksi, esim. 200:sta 2000:n miljoonaan, ja heidän rikkautensa ja taloudellinen asemansa, verrattuina maanomistukseen, vuosisadan lopussa tulevat viisikertaisiksi; maanomistuksen taloudellinen tila, verrattuna pääomaan, viisi kertaa pienemmäksi kuin vuosisadan alussa. Ylläolevat numerot ovat kylläkin otetut mielivaltaisesti, mutta taloudellinen kehitys todellisuudessa kulkee tätä suuntaa.
Teollisuuden kehitys siirtää maanomistuksen kauemmaksi niin taloudellisessa kuin valtiollisessakin suhteessa. Feudalismin (= keskiajan aatelisvaltaisuuden) aikoina vallitsevana talousmuotona oli itsenäisten pikkuvarakkaitten maanviljelijäin talous. Mutta tämä toimintamuoto kokonaan hävittää tuottajan ja eroittaa niin hänet kylänsä rajojen ulkopuolella olevasta maailmasta, että hän kadottaa tilaisuuden alituiseen pitää silmällä valtiollisia ja muita yhteiskunnallisia harrastuksia ja ottaa osaa suoranaisesti taisteluun niitten puolesta. Hän jättää huolenpidon tästä muitten tehtäväksi: ritareille, papistolle, byrokrateille, omalle isäntäväelleen, ruhtinaille. Kaikki nämä henkilöt saatuaan vallan käyttävät sitä yhä enemmän orjuuttaakseen ja yhä lujemmin sortaakseen talonpoikaisväestöä eikä sitä puoltaakseen, jota varten olivat valta-asemaan päässeet.
Siellä, missä pikkuvarakas talonpoikaisväestö muodostaa valtion taloudellisen perustan, se luonnollisena välttämättömyytenä aikaansaa maassa feudalis-aristokratisen (aatelisvaltais-ylimysvaltaisen) hallituksen tai itämaisen despotismin.[6] Talonpoikaisväestö ei luo tällaista järjestelmää yksistään erittäin suotuisissa olosuhteissa, kuten oli asian laita muinaisessa Schweitsissä ja Frieslandissa. Mutta hyvin paljon mahdollista on, että säilyttääkseen vapautensa nämä maat ovat velvoitettuja suuremmassa määrässä hankkimaan laiduntaloutta maanviljelyksen rinnalle kuin tekemään luonnollisia anastuksia. Paimentolaiskansat ovat aina vapautta rakastavia ja urhoollisia. Missä esim. maanviljelys on päässyt yhteiseksi, siellä alkaa itsenäisten sortaminen.
Feudalisen aristokratian onnen ajat päättyvät heti kun voimakas kaupunkilaisteollisuus kehittyy. Silloin muodostuu näet uusia luokkia, jotka asettuvat yhä enemmän vihamielisiin suhteisiin feudaliseen aristokratiaan nähden ja kukistavat lopuksi sen yliherruuden niin kaupungeissa kuin maaseuduillakin. Köyhälistö ja pikkuporvaristo ovat niitä, jotka ovat hankkineet talonpoikaisväestölle vapautumisen aristokratian sorron alta. Ne, jotka hävittivät Bastiljin,[7] poistivat talonpoikien orjuuttamisen perusteet Ranskassa ja vieläpä toisessa puolessa Europaa. Ranskan vallankumoukselliset joukot tekivät esim. Schweitsin talonpoikaisväestön vapauttamisen puolesta enemmän kuin niin monasti lauluissa ylistetyt vanhat kanttoonit,[8] Teliin ja Vinkelriedin[9] synnyinseudut. Nämä kanttoonit tosiaan loistavalla tavalla puolustivat vapauttaan, mutta senpä vuoksi ne osasivatkin sortaa ja orjuuttaa naapureitaan. Mitä enemmän suurteollisuus kasvaa, sitä suurempaan vaaranalaisuuteen joutuu suurviljelyksen valtiollinen valta. Ei ole mitään ihmeteltävää, että sen muodostavat luokat tuntevat itsensä kapitalistisessa yhteiskunnassa huonossa asemassa oleviksi, yhteiskunnassa, jossa huolimatta koron alituisesta kasvamisesta heidän taloudellinen ja valtiollinen johtoasemansa yhä laskee. Tietysti erikoinen olosuhteitten kiitollinen yhdistelmä voi aikaansaada maanviljelijäin valtiollisen vallan kasvamisen nykyisessäkin yhteiskunnassa: valtiollinen ja taloudellinen voimasuhde eivät voi kehittyä kyllin tasapuolisesti. Mutta kauan eivät ne voi kulkea kahta eri suuntaa, ja taloudellinen perusta aina lopuksi osoittautuu ratkaisevaksi voimasuhteeksi. Siellä missä jonkun luokan valtiollinen voimasuhde joutuu ristiriitaan (konflikti) tämän taloudellisen voimasuhteen kanssa, siellä ensinmainitun täytyy lopuksi kukistua ja mitä kärjistyneempi ristiriita on, mitä pitempiaikainen se on, sitä suurempi romahdus tulee sen päättämään. Ei ole ihmeteltävää, että maanomistajat huolimatta oikeutetusta asemastaan haaveksivat vielä laajemmasta taloudellisesta perustasta, kuin siitä, minkä antaa heille kapitalistinen yhteiskunta, he uneksivat siitä perustasta, joka heillä oli feudalisen järjestelmän vallitessa. Tämä järjestelmä ilmenee heidän aatesuuntanaan, heidän kohottajanaan — heidän voimakkaampana toivomuksenaan. Itsestään on selvää, että tämän tulee olla feudalinen ihanneyhteiskunta ilman varjopuolia yksinomaan valopuolineen, — yhteiskunta, jonka tulee yhdistää entisajan komeus aikakautemme kaikkien ihanuuksien kanssa. Tämänlainen yhteiskunta on mahdottomuus: kunkin yhteiskunnan valo- ja varjopuolet ovat kiinnitetyt toisiinsa mitä lujimmalla siteellä ja mielivaltaisesti ei niidä voida eroittaa. Sen, joka haluaa tyydyttää aikakautemme vaatimukset, täytyy ottaa huomioon myöskin teknilliset ja yhteiskunnalliset laitokset, jotka ovat sille välttämättömien tuotteitten tuotannon kautta yhdistetyt; kuka on keskiaikaisella näkökannalla, sen tulee palautua keskiaikaisiin raakuuksiin.
Joskin feudalisen yhteiskunnan aatesuunta on mahdoton toteuttaa, niin sittenkin ilmenee se täydellisesti todellisena tekijänä nykyisessä yhteiskunnallisessa elämässä, koska se määrittelee maanomistuksen harrastuksia puoltavan puolueen kaikkien käytännöllisten yhteiskunnallisten pyrkimysten suunnan. Kukin yhteiskunnallinen edistysaskel on heille kauhistus, kukin taka-askel taasen rohkaisee heitä, vaikkakaan tällä ei ole välittömästi mitään yhteyttä heidän luokkaharrastustensa kanssa, ja vaikka tämä koskisi tiedettä, taidetta, kirkkoa, teollisuusjärjestöjä (esim. ammattikuntia y. m.), jos vaan heidän maakorkonsa ei täten ole välittömästi sidottu mihinkään edistysmieliseen toimenpiteeseen. Viimeksi mainitussa tapauksessa osoittautuvat luokkaharrastukset, useinpa vielä henkilökohtaisetkin harrastukset voimakkaammiksi heidän aatesuuntaansa. Yleensä voidaan sanoa, että suurviljelyksen yhteiskunnalliset harrastukset ovat jotain toista kuin nykyisen yhteiskunnan harrastukset. Niiden yhteenliittäminen on mahdottomuus: kumpikin on leppymättömässä vastakohdassa toisiinsa nähden. Maanomistuksen harrastuksia vihaa nykyinen yhteiskunta.
Paremmin ei liene asian laita, jos siirrymme kapitalistien luokan yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Viimeksi mainittu on tavallista enemmän halukas säilyttämään nykyaikaisen hänelle ennen kaikkea edullisen yhteiskunnan. Työnsuoritusvälineitten omaajat ovat tuotantoon nähden isäntiä ja näin ollen tulevat olemaan myöskin koko yhteiskunnan isäntiä. Mutta aikamme teknillinen kehitys tekee tuotannon välineet (koneet, rakennukset, raaka-aineet ja kulkuneuvot) yhä enemmän suunnattoman suuriksi ja kalleiksi katsoen työskentelevien työläisten lukumäärään ja heille tulevaan palkkioon. Yksistään jo tämä aikaansaa sen, että yksityisomistuksen vallitessa tuotannon välineisiin viimeksimainitut tulevat kapitalistien luokan monopoliksi (-yksinoikeudeksi) ja lisäävät tämän luokan harjoittamaa riistoa. Samaan suuntaan teknillisen kehityksen kanssa käy taloudellinen kehitys, joka yhä enemmän keskittää työnsuoritusvälineitä harvojen käsiin. Tätä kehitystä edistävät eritoten sitten liittoutumiset ja trustit.
Mutta, kuten tiettyä, lausutaan tätä vastaan, että tuotantoprosessia kohtaa toisaalta toinen paljoa voimakkaampi omaisuuden hajoittamiseen (= desentralisatsioniin) johtava kehitys. Osakeyhtiöyritysten vuoksi on omistajien lukumäärä liisääntymässä. Tämän vakuuttelemisen oikeudenmukaisuudessa ei ole kukaan tehnyt tilastollisia havaintoja: tosiasiat puhuvat pikemmin päinvastaista. Mutta jos oletetaan, että tämä vakuutteleminen olisi todenmukaista, niin ei se siinäkään tapauksessa voisi olla todistuskappaleena pääoman keskittymistä vastaan. Keskittyminen on tuotantoprosessin ilmaus, joka ei riipu tuotannon osanottajien luvun kasvamisesta, koska viimeksi mainittu seikka kuuluu arvonmääräämisprosessiin. Mutta tuotannolla on ratkaiseva merkitys yhteiskunnassa eikä arvonmääräämisellä.
Ottakaamme esimerkki. Oletamme että jossain seudussa on sata tehtasta käsittävä teollisuudenhaara, jotka tehtaat kuuluvat sadalle eri isännälle; kukin tehdas maksaa yhden miljoonan. Trusti muuttaa nämä tehtaat yhdeksi osakeyhtiöyritykseksi, yhdistää ne yhden yhteisen hallinnon alaisiksi. Osakkeita on tuhannella omistajalla. Sadan tehtaan omistajien lukumäärä on näin ollen tullut kymmenkertaiseksi. Tästä huolimatta tuli tämä teollisuuden haara yhden ainoan yrityksen yksinoikeudeksi, yrityksen, jonka valta työläisiin ja tavaramarkkinoihin nähden, sekä sen aiheuttama vahinko ja sorto jäävät entiselleen ollenkaan riippumatta siitä, joutuuko tästä yksinoikeudesta koituva voitto yhden tai tuhannen taskuun. Taloudellinen kehitys nykyaikaisen yhteiskunnallisen järjestelmän perustalla enimmin lisää kapitalistien rikkautta.
Nykyaikaisen yhteiskuntajärjestelmän puoltajat ovat toistamieltä edellä mainittuun nähden. He tahtovat uskottaa meitä, että kapitalisteille koituva osa kansallistuotannossa yhä enemmän alenee, koska voitto vähenee työpalkan kohotessa. Mutta tämä todistuskappale nojautuu vaan silmänkääntäjätemppuihin. Ylempänä jo huomasimme, että huolimatta voittoerän laskeutumisesta kapitalistiselle luokalle tuleva voittosumma kasvaa ja sen ohella nopeammin kuin maakoron summa. Se kasvaa nopeammin työpalkan summaa. Mutta tämä nopea kasvu himmenee sillä, että teknillisen kehityksen mukaan kullekin yksityiselle työläiselle tuleva pääomamäärä kasvaa nopeammin, joten voitto, vaikkakin se suurenee suhteellisesti kuhunkin työläiseen nähden, vähenee määrättyyn pääomasummaan nähden.
Selitämme ajatuksemme seuraavalla esimerkillä.
Ylempänä oletimme, että pääomasumma jossain määrätyssä maassa viimeisen vuosisadan kuluessa oli kasvanut kaksikymmenkertaiseksi samaan aikaan kuin voittoerä oli laskenut puoleen. Oletamme vielä, että palkkatyöläisten lukumäärä oli tullut kolminkertaiseksi ja heidän työpalkkansa kohonnut 50 %. Tällöin työpalkan summa kohoaa 450 % samaan aikaan kuin voittosumma nousee 1,000 % ollenkaan välittämättä siitä, että voittoerä samalla ajalla laskee 20 %:sta 10 %:in.
Nämä tietenkin ovat mielivaltaisesti otettuja lukuja, mutta ne silti osoittavat kehityksen vaikutuksen. Bowleyn antamien lukujen perusteella, lukujen, jotka kyllä jonkun verran ansaitsevat muistuttamista, mutta silti ilmenevät kaikkein luotettavimpina tällä alalla löytyvistä tilastollisista numeroista ja jotka kuvaavat aseman pikemmin suotuisaksi, kuin toivottomaksi — Englannissa tulee työläistä kohti keskimäärin:
| Työpalkka Suomen markoissa |
Lisäarvon summa Suomen markoissa |
||||
| V. | 1860 | 952,32 | 912,64 | ||
| » | 1891 | 1331,76 | 1490,48 | ||
| Lisääntyminen 379,44 | eli 40 % | 577,84 | eli 66 % | ||
Näin ollen lisäarvon summa on noussut nopeammin työpalkan summaa. Mutta jos samaan aikaan pääoman summa yhteen työläiseen nähden nousisi 5,000–10,000 markkaan, niin voittoerän (sanan laajimmassa merkinnässä) piti laskea 14 %:ista 12 %:n. On siis selvää, ett'ei voittoerän laskeutuminen mainitse mitään riistojärjestelmän kasvua vastaan.
Mutta kapitalistien luokka ei tunne itseään poikapuoleksi nykyisessä yhteiskunnassa huolimatta tästä voittoerän laskeutumisesta, samanaikaisesta maakoron kohoamisesta ja työpalkan lisääntymisestä. Päinvastoin hän vastustaa mitä tarmokkaimmilla keinoilla sen muuttamista joksikin muuksi yhteiskunnaksi. Nykyään vallitseva yhteiskunnallinen järjestelmä jo sinänsä vastaa hänen vaatimuksiaan ja muuta hän ei haluakaan. Aikalaistemme vapaamieliset valtiomiehet ja ajattelijat rakentavat yhteiskunnallisen aatesuuntansa kokonaan nykyiselle yhteiskuntajärjestelmälle: tämä aatesuunta on yksinkertaisella tavalla ihannoitu kuvaus nykyisestä yhteiskunnasta, jossa sen valopuolet ovat hyvin väritetyt, mutta varjopuolista ei mainita sanaakaan.
Tietysti ei liene yhtään ihmistä, jolle köyhyys ja puute, raakuus ja julmuus, liikepulat ja onnettomuudet tuottaisivat tyytyväisyyttä. Vapaamielisten ihanneyhteiskunta ilmenee näin ollen nykyaikaisena yhteiskuntana ilman sen »muodottomuuksia», joita katsellaan, kuten lasten tauteja ja joitten poistamisen luullaan tulevan sen elimellisestä kehityksestä. Tällä »elimellisellä» kehityksellä käsittävät meidän porvarilliset yhteiskunta-uudistajamme sellaista yhteiskunnallisten epäkohtien ympärillä ja niitten luona käyntiä, jolla estetään tilaisuus kajota nykyisen yhteiskunnan perustoihin. Tällaisina perustoina ilmenevät yksityinen omistusoikeus tuotannon välineisiin ja voittoon. Kunkin »herran» oikeuksia rajoitettavan tapauksen edellä, — kapitalistien oikeuksia hänen »talossaan» s. o. työhuoneessa, jossa työläiset tekevät työtä hänen hyväkseen —, sanalla sanoen kunkin voittorajoituksen edellä »elimellinen» kehitys peljästyksellä perääntyy. Näitten rajojen jokainen loukkaaminen jäävätään mitä syvimmällä paheksumisella, kuten vallankumous ja pakkoluovutus.
Voiton himo muodostaa kapitalistisessa yhteiskunnassa mahtavimman liikkeelle panevan voiman, mutta samalla myöskin edistyksen jarrulaitoksen Tähän voitonhimoon on se (nimittäin kapitalistinen järjestelmä) velvoitettu edistymisensä vuoksi kehityksensä aikaisemmalla asteella; himo taasen muuttuu voimakkaaksi yhteiskunnallisen edistyksen jarruksi järjestelmän myöhemmällä kehitysasteella.
Pääoma vastustaa itsepäisesti myöskin sellaisia uudistuksia, jotka eivät välittömästi uhkaa voitolle vähennystä, kuten esim., kahdeksantunnin työpäivän käytäntöön ottaminen, joka uudistus muuten voitaisiin toteuttaa jo nykyisissä oloissa ilman, että siitä olisi vahinkoa tai haittaa kansallistyön tuottavaisuudelle. Mutta pääoma pelkää työläisen tämän uudistuksen avulla saamaa joutoaikaa. Työläinen voi näet käyttää joutoaikansa itsensä kehittämiseen ja järjestöjensä täydellisyyttämiseen sekä niitten lujittamiseen. Työläinen voi näet kääntää enemmän huomiota omaan valtiolliseen ja ammatilliseen taisteluun. Mutta tämä uhkaa vaaraa pääomalle.
Mitä enemmän vallitsevammaksi käy kapitalistinen tuotantojärjestelmä, sitä vanhoillisemmaksi, sitä epäluuloisemmaksi kaikelle edistykselle tulee kapitalistien luokka; sitä nopeammin tämä tekee liiton kaikkea edistysmielisyyttä vastaan taistelevien voimasuhteitten kanssa, joitten taloudellinen asema on turvattu suurviljelyksessä. Tästä johtuu se agraarien[10] valtiollisen elinvoiman rehoittaminen, joka esittää niin äärettömän jyrkän vastakohdan heidän taloudellisesta heikkoudestaan. Tästä johtuu kapitalistisen idealismin s. o. vapaamielisyyden rappiotila.
Pääoman luokkaharrastukset johtavat siis maailmankatsomukseen, joka on yhtä yhdistymätön koko yhteiskunnan eteenpäin pyrkivän edistyksen ja kehityksen kanssa kuin feudalinen aatesuuntakin.
Aivan toisin on asianlaita köyhälistön luokkaharrastusten kanssa. Sen yhteiskunnallinen aatesuunta ei voikaan olla rakettu tuotantovälineitten yksityisomistuksen juridilliselle (lain-opilliselle) perustalle eikä voittotuotannon taloudelliselle perustalle. Omistamattomien luokkana ei se ole ollenkaan huvitettu tuotantovälineitten yksityisomistuksesta. Päinvastoin se mitä voimakkammin ajaa tämän omistusmuodon poistamista. Sillä, kuten edellä jo mainittiin, tuotantovälineitten omistajat hallitsevat tuotannon, mutta samalla ovat he yhteiskunnankin haltioita. Köyhälistö, pakoitettuna työskentelemään vieraitten tuotantovälineitten avulla, on niitten kautta joutunut tuotannon orjaksi ja samalla myöskin vallanalaiseen asemaan yhteiskunnassa.
Toivomus irtaantua orjuutetusta asemastaan tuotantovälineitten yksityisomistukselle perustetun nykyään vallassa olevan oikeusjärjestelmän vallitessa katsoen tuotantovälineitten yhä kasvavaan keskittymiseen alkaa köyhälistössä yhä enemmän sammua. Senpä vuoksi luokkaharrastukset kohottavat köyhälistöä tekemään aatesuunnakseen tuotantovälineitten yhteiskunnallisen omistuksen.
Yhtä kiivaasti kuin tuotantovälineitten yksityisomistukseen nähden, on köyhälistön käytävä tuotantoonkin voiton tähden, koska tämä tuotanto myöskin johtuu nykyisistä taloudellisista olosuhteista. Voiton himo ilmenee näet nykyisen tuotantotavan liikkeelle panevana voimana: pusertaa niin paljon voittoa kuin mahdollista, kas siinä on kapitalistien elämän tehtävä. Tämä samainen voiton himo yllyttää kapitalistia alentamaan työläisten palkkaa, pidentämään työpäivää, käyttämään työssä halvalla palkalla naisia ja lapsia, heittämään kadulle työläisiä, vaihtamaan työläisiä konevoimaan j. n. e., sanalla sanoen kokeilemaan kaikkia niitä keinoja, joitten tarkoituksena on pitää työväenluokka kerjäläisen asemassa. Voiton himo luo olosuhteina, jotka aikaan saavat työläisten aseman huonontumisen, riistämisen ja orjuuttamisen koventamisen.
Tuotantovälineitten yksityisomistuksesta johtuu myöskin itse tuotantoon kohtuullisuuden puutetta; voiton himo aikaan saa toiselta puolen kaikkien tuotantoon soveltamista odottavien suurien pääomien kasaantumisen eli »säästämisen», toiselta puolen — tuotteitten runsaan kasaantumisen työväenluokan kulutettavaksi.
Kaikkien näitten tekijäin yhdistetty toiminta johtaa luonnollisena välttämättömyytenä yhä uusiintuviin liikepuliin, jotka nykyisen köyhälistön riistämisestä ja orjuuttamisesta karsimiin tuskiin, tuskiin, joita kärsivät entisajan orjat, lisäävät alituisen turvaamattoman olemassaolon kärsimykset, ikuisen lyöttömyys- ja nälkäkuoleman uhkauksen.
Näin ollen ei köyhälistön luokka-asemasta kasva yksistään aatesuunta tuotantovälineitten yhteiskunnallisesta omistuksesta, vaan rinnan sen kanssa ja yhteenliittyneenä siihen aatesuunta tuotantotavan yhteiskunnallisesta järjestämisestä, asettamalla tuotannon liikkeelle panevana voimana olevan voiton sijalle yhteiskunnan tarpeet.
Tätä yhteiskunnallista aatesuuntaa ei ole mikään haaveilija sattumalta luonut. Se ilmenee näet luonnollisena välttämättömyytenä kaikkialla, missä köyhälistö oppii tuntemaan oman luokka-asemansa sekä alkaa itsenäisesti miettiä parannuksia. Mutta vielä enemmän. Tämä aatesuunta ilmeni vielä aikaisemmin yksityisillä ajattelijoilla, jotka olivat tutkineet köyhälistön luokka-asemaa ja omaksuivat sen harrastukset omiksi harrastuksikseen. Tämän aatesuunnan omaama luonne eri maissa, eri historian aikoina, vieläpä eri oppineitten keskenkin on loppumattomasti monivärinen erityisyyksissään. Mutta aatesuunnan perus on jo kokonaisen vuosisadan ollut kaikkialla sama ja on siksi myöskin jäänyt. Viimeksi mainittu seikka todistaa sitä, että aatesuunta vastaa suuren luokan suuria vaatimuksia ja ettei sitä ole eri henkilöitten haaveilu ollut luomassa.
Tämänpä vuoksi ei tämä yhteiskunnallinen aatesuunta olekaan utopiaa tulevaisuudesta, vaan on se jo tälläkin hetkellä todellinen yhteiskunnallinen voimasuhde, joka kasvaa ja varttuu rinnan luojansa — köyhälistöluokan voiman kanssa. Köyhälistön voimasuhteethan alituiseen kasvavat huolimatta, että sen osa yhteiskunnallisessa tuotannossa laskee. Sen valtiollinen elinvoima ei riipu sen omaamasta rikkaudesta, vaan sen lukumäärästä, sen järjestymisestä, sen älykkäisyydestä, sen taloudellisesta tehtävästä tuotannossa. Sekä lopuksi siitä tosiseikasta, että sen luokkaharrastukset käyvät yhteen yhteiskunnallisen edistyksen harrastusten kanssa, joten kaikki se, mihin köyhälistö luokkaharrastuksissaan pyrkii, ilmenee myöskin yhteiskunnallisesti välttämättömänä.
Köyhälistön lopullinen voitto yhteiskunnassa on näin ollen taattu, vaikkakin sen saapumisajasta voidaan tehdä erilaisia arveluita; jo nykyään vaikuttaa sen yhteiskunnallinen aatesuunta mahtavasti yhteiskunnalliseen kehitykseen.
Tämä aatesuunta ilmenee ainoana ajateltavana yhteiskunnallisena aatesuuntana rinnan feudalis-aatelisen ja vapaamielis-kapitalistisen kanssa, jonka puolesta kaikkein selvimmin puhuu se seikka, että toista aatesuuntaa ei ole sen rinnalle kehittynyt. Mutta se ilmenee myöskin ainoana mahdollisena aatesuuntana; se esittää ainoan kehitysmahdollisuuden siellä, missä kapitalistinen tuotantotapa muuttuu vanhoilliseksi ja yhteiskunnallista edistystä jarruttavaksi. Se osoittaa kaikkialla välttämättömäksi käyvän tuotantomuodon, missä pääomien keskittyminen luo yksityismonopoleja (-yksinoikeuksia), joitten siirtäminen yhteiskunnan omistettaviksi alkaa olla siksi välttämätöntä, ettei koko yhteiskunta tulisi muutamien kapitalistiryhmien käsissä olevaksi leikkikaluksi.
Toiselta puolen edellyttää sosialistien järjestelmä kapitalistista yhteiskuntaa muodostaen sen kehityksen tulevan vaiheen. Olisi näet ollut mahdottomuus siirtyä sosialismiin välittömästi feudalismista. Tämänpä vuoksi sosialidemokratia aina tukee kapitalistis-vapaamielisiä puolueita feudalismia vastaan kaikkialla, missä nämä vapaamieliset puolueet puoltavat yhteiskunnallisen edistyksen harrastuksia.
Tällä lailla on sosialistisesta aatesuunnasta köyhälistön luokkataistelun tavoin tullut kaiken yhteiskunnallisen edistyksen mahtava liikkeelle paneva voimasuhde aina köyhälistöliikkeen alusta siihen saakka, kunnes tämän aatesuunnan saavuttaminen tulee kouraantuntuvan läheiseksi. Ja aivan alussa toimii se paljoa suuremmassa määrin edistysmielisesti kuin vapaamielisyys, sillä se ei rajoitu ainoastaan tappion vaaroihin; sen päämäärä on tavallista kaukaisempi, mutta senpä vuoksi onkin yhteiskunnallinen näköpiiri tavallista laajempi.
Nyt olemme tulleet siihen, että sosialismi ja köyhälistön luokkataistelu eivät ole ainoastaan kaikkein mahtavimpia, vaan myöskin ne ovat ainoaita ja yksistään itsetietoisesti toimivia todellisia yhteiskunnallisen edistyksen tekijöitä. Nykyaikaiset vaalitaistelut selvästi osoittavat, että omistavat luokat, kuinka suuria luokkavastakohtia heidän välillään olisikaan, kiltisti liittäytyvät yhteen vastustaakseen kaikkea huomattavaa kehitystä yhteiskunnassa. Ja senpä vuoksi ne ovatkin myötätuntoisia toisilleen ratkaisevassa taistelussa sosialistista puoluetta vastaan, tuota ainoata puoluetta, joka omaa yhteiskunnallisen kehityksen korkeimman aatesuunnan ja joka sovelluttaa elämän puitteisiin.
Kun kerta sosialidemokratiasta on tullut tällä kertaa ainoa puolue, joka taistelee yhteiskunnallisen edistyksen puolesta, niin on sen velvollisuus tulla myöskin kaikkien niitten puolueeksi, jotka pyrkivät yhteiskunnan kehittämiseen.
Toisessa pääluvussa huomasimme, millä tavoin kyöhälistön luokkaharrastukset tekevät siitä (köyhälistöstä) kaikkea orjuuttamista ja riistämistä vastaan taistelijan, kuinka se luo maaperän, jolla se solmii liittoja kaikkien muista puolueista tulleitten tulokkaitten — riistämistä ja orjuuttamista vastaan rehellisesti ja johdonmukaisesti taistelijain — kanssa.
Ja nyt huomaamme siis, että köyhälistön luokkaharrastukset tekevät siitä ratkaisevan ja jo tällä hetkellä ainoan taistelijan yhteiskunnallisen edistyksen puolesta. Tämänpä vuoksi on jokainen, joka siirtyy toisesta puolueesta ja haluaa taistella tämän edistyksen puolesta, pakoitettu, jos hänessä on kylliksi miehuullisuutta ja jos hänellä on katsantokannat selvillä, liittäytymään taistelevan köyhälistön puolueeseen — sosialidemokratiaan.
Eivät ainoastaan kansanvaltainen radikalismi ja inhimilliset vaikuttimei johda porvaristo-aineksia sosialidemokratiaan, vaan myöskin käsitys taloudellisesta todellisuudesta, riippumatta siitä, onko käsitys sitten hankittu opillisten harjoitusten tietä vai käytännöllisen kokeen avulla. Useissa tapauksissa kaikki nämä kolme eri tekijää toimivat yhdessä. Alkuaan oli suurempi merkintä kahdella ensinmainitulla. Siihen aikaan toiselta puolen porvariston valtiolliset harrastukset olivat voimakkaampia, toiseltapuolen työläisjoukot olivat vielä suurimmaksi osaksi voimattomia, heidän köyhyytensä oli kouraantuntuvampi kuin nykyään. Viime aikoina päinvastoin kolmannen tekijän on täytynyt tulla enemmän määrääväksi niille porvaristoluokkien aineksille, jotka siirtyvät köyhälistöpuolueeseen: kapitalistisen järjestelmän haitallisuuden ja häviön käsittäminen, — mihin eritoten voimakkaasti voivat vaikuttaa kahdeksankymmenenluvulla vallinneet liikepulat, »renkaitten» eli liittojen kehittyminen, tullimaksujen nykyaikoina huikeat korotukset ja uuden liikepulan syntyminen, — piti aukaista ihmisten silmät vieläpä niittenkin, jotka eivät olleet niin kiintyneet köyhälistön luokkataisteluun, näkemään että tällä hetkellä köyhälistö ja sosialidemokratia yksin tulkitsevat yhteiskunnallisen elämän harrastuksia ja tämän kautta koko yhteiskunnan elinharrastuksia: sillä kehitys on — elämää, mutta seisahdus edistyksen tiellä merkitsee — kuolemaa. Tämänpä vuoksi kun muutamat vastustajistamme vakuuttavat, että luokka- ja yhteiskunnalliset harrastukset välttämättömästi vastustavat toinen toisiaan, niin on se aivan oikein porvarillisiin luokkiin ja puolueisiin nähden. Tämä vakuutus ei koske köyhälistöä, eikä sosialidemokratiaa. Jos taasen toiselta puolen monet vastustajistamme kuten esim., Eugen Richter, näkevät vastakohdan siinä, että köyhälistön luokkataistelupuolueessa on paljon porvarillisia aineksia, niin se vaan osoittaa, että herrat vastustajat eivät omaa mitään käsitystä köyhälistön luokkaharrastusten omintakeisuudesta, opillisen tiedon tehtävästä, yhteiskunnallisista vaistoista ja kansanvaltaisesta johdonmukaisuudesta. He unohtavat, että voidaan kieltää myötätuntoisuus luokkia kohtaan; he unohtavat, että voidaan tunnustaa myötätuntoisuus ihmisiä kohtaan.
Suuret yhteiskunnalliset onnettomuudet, jotka hetkellisesti ovat luokkavastakohtien yläpuolella, herättävät myöskin välinpitämättömän porvaristonkin tietoisuuteen myötätuntoisuus-aatteen ihmisiä kohtaan, yhden yksilön hyvinvoinnin sisäisen riippumattomuuden kaikkien muitten hyvinvoinnista. Mutta tavallisissa olosuhteissa tämä myötätuntoisuuden tietoisuus on luokkavihamielisyyden ja kaikkien läheisten riistämispyrkimyksien tukahuttama.
Ainoastaan köyhälistö luo aatesuunnan, joka asettaa esille todellisen tulojen lähteen — työnteon, kumoten voiton ja maakoron ja valmistaen siten luokkien ja näitten vastakohtien häviötä. Luokkataistelun sijalle asettaa se myötätuntoisuuden ihmisiä kohtaan. Tällainen on lopullinen päämäärä sillä taistelulla, jota käy sosialidemokratia. Luokkaharrastusten tulkitsijana ilmenee köyhälistö ihmisyyden korkeitten ja yhteisten harrastusten esittäjänä.
[1] Tarkoittaa »Das Kapital» (Pääoma) teosta. Suom. muist..
[2] Seuraavat tilastolliset tiedot tarkoittavat tietysti Saksan valtakuntaa. Suom. muist..
[3] Kirjoittajan kotimaassa pitävät saksalaiset m. m. kansallispuolalaiset sorretussa asemassa. Suom. muist.
[4] Katolilaista kirkkokuntaa vastaan poikkeuslakien avulla käytä taistelu Saksassa. [Suom. muist.]
[5] Propaganda on opin ja aatteen levittämistä erikoisen tarkkaperäisen, syvällisen ja perusteellisesti harkitun käännytystyön avulla. [Suom. muist.]
[6] Despottinen on se hallitusmuoto, jonka mukaan hallitsija on alamaistensa hengen ja omaisuuden vastaansanomaton herra. Suom. muist.
[7] Bastilji — muuan linnoitus Ranskan vallankumouksen ajoilta. Käytettiin valtiollisten vankien säilytyspaikkana. Pariisin kapinaan noussut kansa valloitti sen 14 p:nä heinäk. v. 1789. Suom. muist.
[8] Kanttooneiksi kutsutaan Schweitsissä vieläkin maakuntia. Suom. muist.
[9] Wilhelm Tell ja Arnold von Vinkelried taistelivat kumpikin mieskohtaisesti Schweitsin vapauden puolesta. Suom. muist.
[10] Agrareilla tarkoitetaan Saksassa suurviljelijäin liittoa sekä samannimistä valtiollista puoluetta, joka puoltaa suurviljelijäin harrastuksia. Suom. muist.