Julkaistu: saksankielinen alkuteos »Die Agrarfrage: eine Übersicht über die Tendenzen der modernen Landwirtschaft und die Agrarpolitik der Sozialdemokratie». Dietz, Stuttgart 1899
Suomennos: Arvi Kontu. Suomennos ei sisällä alkuteoksen ensimmäistä osastoa (15 ensimmäistä lukua) maatalouden kehityksestä kapitalistisessa yhteiskunnassa
Lähde: »Sosialidemokratia ja maatalouskysymys». M. V. Vuolukan kustannuksella Tampereella 1906
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Kehityksen kulusta johtuva tosiasia on, että teollisuus tulee koko yhteiskuntaan nähden määrääväksi, että maanviljelys suhteellisesti yhä enemmän ja enemmän menettää merkityksestään, yhä enemmän menettää alastaan teollisuudelle, ja niillä aloilla, jotka se menettää, tulee yhä riippuvaisemmaksi teollisuudesta.[1] Ja sosialidemokratia ei saa perustaa voitontoiveitaan yksinomaan köyhälistön kasvavaan voimaan, vaan myöskin teollisuuden kasvavaan valtaan yhteiskunnassa.
Mutta jos tulisi hylätä hyvä pahan keralla, niin vedettäisiin tästä se johtopäätös, ettei sosialidemokratian tai paremmin sanoen vapautuksensa puolesta taistelevan köyhälistön ensinkään tarvitse kiinnittää huomiota maanviljelykseen. Köyhälistö on nykyisen yhteiskunnan perillinen, sen kaikki harrastukset tähtäävät siihen, että sen perintö olisi mahdollisimman rikas; millaiseksi sitten tulleekin teollisuuden ja maanviljelyksen suhde, maaemo jää joka tapauksessa kaiken inhimillisen olemossa-olon perustaksi; sen tuotantovoima tulee aina olemaan ratkaisevana tekijänä määrättäessä työn paljoutta, joka tarvitaan yhteiskunnan pystyssä pysymiseen; sen arvo tulee aina olemaan määräävänä tekijänä sen asujanten ruumiillista ja henkistä arvoa määrättäessä.
Mutta ei ainoastaan silmäys tulevaisuuden yhteiskuntaan tee köyhälistölle välttämättömäksi suunnata harrastuksiaan maatalousaloihin. Vielä paljoa polttavammin vaativat sitä nykyajan tarpeet. Köyhälistölle ei ole suinkaan yhdentekevä, nousevatko tai laskevatko elintarpeiden hinnat, sillä työpalkka ei niin tarkkaan seuraa näitä hintojen vaihteluita. Mutta ei myöskään ajanpitkään ole köyhälistön luokkataistelulle yhdentekevä, onko maalaisväestön elämänkatsomus syvällinen vai onko tämä väestö tietämätön, typerä joukkio tai ei.
Ja vaikkakin sosialidemokratia yksipuolisesti tahtoisi pitää huolta vaan teollisuusasioista, niin on se kuitenkin pakotettu kääntämään harrastuksena maatalouteen sen kasvavan merkityksen vuoksi, joka agraarikysymyksillä on koko valtiollisessa elämässä kaikissa nykyaikaisissa maissa. On merkille pantava ilmiö, että maanviljelys, samassa määrässä, kuin se menettää taloudellisesta merkityksestään teollisuuden hyväksi, voittaa poliittista merkitystä, ei ainoastaan aatelis- vaan myöskin talonpoikaistiloilla; ei ainoastaan yksinvaltaisissa vaan myös kansanvaltaisissa maissa; ei ainoastaan Venäjällä, Itävallassa ja Saksassa vaan myös Ranskassa ja Sveitsissä. Tämä näennäinen ristiriitaisuus taloudellisen ja poliittisen merkityksen välillä käy selville, kun muistamme, että kaikkialla yksityinen maanomistus paljon pikemmin joutuu selviämättömään ristiriitaan nykyisen tuotantotavan kanssa, kuin yksityinen omistusoikeus muihin tuotantovälikappaleisiin jo paljon pikemmin johtaa sietämättömiin oloihin. Mutta tästä hämmästyvät juuri ne kansankerrokset, jotka tähän saakka ovat olleet nykyisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen lujimpana tukena, koska niistä osa kuuluu juuri vallassa olevaan luokkaan, osalle taas vallassa olijat takaavat heidän erikoisetunsa. Ei siis ole ihme, että agraariset kysymykset sivistysmaissa pitävät juuri poliittisesti mahtavimman kansanluokan mieliä jännityksessä. Heillä ei tässä ole kysymyksessä maanviljelyksen, vaan »valtiota ylläpitäväin» kansanluokkain pelastaminen, — kansanluokkien, joiden elinehdot ovat tulleet ristiriitaisiksi nykyisten tuotantoehtojen kanssa. Tämä pelastus on tosin sellaisen yhteensovittelemista, jota ei voi yhdistää, eikä se saa mitään todellista arvoa siksi, eitä korkeamman tuotantotavan henkiset ja aineelliset edellytykset maanviljelyksen alalla ovat paljoa vähemmän kehittyneet kuin teollisuuden alalla.
Kaiken tämän huomioon ottaen ei ole ensinkään ihmeteltävää, että agraariliike sitä mukaa kuin se kasvaa, myöskin synnyttää yhä hullunkurisempia puoskaroimisia, joihin vallassa olevat luokat yhä suuremmalla innolla ryhtyvät. Ei ole helppoa, kun tahtoo tuoda maalaisväestölle käytännöllistä apua, pysyä lujana tätä agraarista noidantanssia vastaan; siihen tarvitaan selvää ja lujaa vakaumusta. Jo tämä puolestaan pakottaa sosialidemokratian ottamaan varman aseman agraarikysymykseen nähden. Jäädä sen suhteen välinpitämättömäksi, olisi sama kuin jättää maaseudun köyhälistön agraarisille silmänkääntäjille ja huijareille alttiiksi.
Tämä selvittää, miksi kaikkien sivistysmaiden sosialidemokratiset puolueet viime vuosina ovat kääntäneet täyden huomionsa agraarikysymyksiin. Mutta tässäkin maatalous-olojen kehittymättömyys teki haitallisen vaikutuksen. Ne eivät olleet lähinnä periaatteelliset mietiskelemiset, vaan käytännölliset toimenpiteet, toimenpiteet vaaliagitatsioonia varten, jotka pakoittivat sosialidemokratian tutustumaan agraarikysymyksiin ja saattoivat sen maalaisväestölle »tarjoomaan jotakin», esittämään käytännöllisiä vaatimuksia, jotta se sen kautta voisi tulla kosketukseen sosialistisen liikkeen kanssa. Kaikkialla koetettiin tuoda esiin sosialidemokratisia agraariohjelmia, ennenkuin edes oli päästy selville sosialidemokratisen agraaripolitiikan perusajatuksista. Mutta niin kauan kuin ei tästä olla selvillä, on pyrkiminen siihen yhä jäävä epävarmaksi hapuilemiseksi, jossa ei suurinkaan nero voi mitään pysyvää, luotettavaa tulosta päivän valoon tuoda.
Sosialidemokratian riveissä on yleisesti huomattu, että heidän on välttämätöntä määrätä varma kanta agraaripolitiikassa. Sitävastoin eivät he mitenkään ole yksimielistä erityisen agraariohjelman välttämättömyydestä.
Erityistä agraariohjelmaa pidetään yleensä toimintaohjelmana, joka käsittää ainoastaan talonpoikaisväestön harrastukset. Maalaispalkkatyöläisten edut eivät kaipaa erityistä ohjelmaa. Nykyinen sosialidemokratinen ohjelma käsittää jo ne kaikki. Mutta jos sitävastoin tahdotaan tehdä talonpoikien erikoisten etujen valvominen erityiseksi sosialidemokratiseksi toiminta-alaksi, niin tarvitaan todella erityinen agraariohjelma.
Tämän johdosta on, kuten tunnettua, sosialidemokratisessa leirissä syntynyt suuria mielipiteiden eroavaisuuksia.
Talonpoika on maalaisproletari; Sosialidemokratia on köyhälistön luokkataistelun puolue pääomaa vastaan, eivätkä sen päämäärät, vaan sen nykyhetken vaatimukset muodostavat sen voiman juuret. Niinkuin sosialidemokratia suojelee kaupunkilaisproletaria hänen kapitalistista riistäjäänsä, työnantajaa vastaan, niin on sen myöskin suojeltava maalaisproletaria hänen kapitalistista riistäjäänsä, koronkiskuria vastaan; niinkuin sosialidemokratian on täysin voimin ja kaikilla tarkotuksenmukaisilla keinoilla koetettava estää kaupunkilaispalkkalaista kurjuuteen joutumasta, niin on sen myös estettävä talonpoika saman kohtalon alaiseksi joutumasta.
Viivymme aluksi näiden asiain käsittelyssä.
On kieltämätön tosiasia, että talonpoikain elinehdot ovat käyneet proletarisiksi, voisipa sanoa paikoin aliproletarisiksikin. Sillä ei suinkaan vielä ole sanottu, että hänen luokkaetunsa olisivat tulleet proletarisiksi.
Nykyaikaisen proletariaatin kuvaavin tuntomerkki ei suinkaan ole kurjuus. Köyhiä ei tosin ole alun pitäen, mutta kylläkin jo vuosituhansia sitten löytynyt, vaan sosialidemokratis-proletarinen liike sitävastoin on viimeisen vuosisadan erikoinen tuote, köyhälistö sellainen, jollaisena ei maailma sitä ennen, ei ainakaan pääpiirteissään ole pitänyt.
Nykyajan köyhälistön eräitä tuntomerkkejä on se tärkeä osa, joka sillä on suoritettavana aikamme tuotantotapaan nähden. Siitä riippuu nykyään vallitseva, kapitalistinen tuotantotapa. Sen kautta se eroaa äärettömän paljon vanhan ja nykyajan ryysyköyhälistöstä. Se ei myöskään suinkaan ole niin kokonaan varaton kuin viimeksi mainittu köyhälistö, jolta puuttuu kaikkea, mutta joka kipeimmin tuntee elin- ja nautinto-aineiden puutteen. Tuotantovälineiden puute ei sitä ensinkään huolestuta. Tuotannon alalta on se kokonaan sulettu eikä se usein tunne minkäänlaista kaipuuta päästä siitä osalliseksi. Mutta vaikka se ei tahdokaan tehdä työtä, niin tahtoo se kuitenkin elää; ja elää voi se vaan, jos ne, jotka jotakin omistavat, päästävät sen osalliseksi kulutusvälineistään. Jos ryysyköyhälistöläinen yhteiskunnallisten pyrintöjen alalle eksyy, niin on hänen ihanteensa saada kulutus- eikä tuotantovälineet yhteisiksi, päämäärä, joka käytännössä siellä, missä yhteiskunnalliset olot siihen suovat tilaisuuden, johtaa ryöstöihin, siellä, missä väkivalta ei menesty, kerjuusauvaan.
Se, ettei aikamme palkkaproletarilla ole omaisuutta, on sitävastoin tuotantovälineiden puutetta. Nautintovälineiden puute voi, mutta ei sen pidä olla yhdistettynä siihen. Nykyajan palkkatyömies on niin kauvan proletari kuin ei hän omista tuotantovälineitään, olkoonpa, että hänen asemansa kuluttajana on käynyt niin tyydyttäväksi, että hänellä on koristeita, huonekaluja, vieläpä oma talonsakin. Kaukana siitä, että hänen asemansa paraneminen kuluttajana tekisi hänet kelvottomaksi proletariseen luokkataisteluun, se vaan saattaa hänet tilaisuuteen vieläkin tarmokkaammin ajamaan sitä. Tämä taistelu ei ole hänen kurjuutensa tuote, vaan se on hänen ja hänen tuotantovälineidensä omistajan välisen vastakohdan tuote. Ei kurjuuden voittaminen, jos se olisi mahdollistakin, vaan tämän vastakohdan voittaminen voi synnyttää yhteiskunnallisen rauhan. Mutta se on ainoastaan siten mahdollista, että työväestö taas saavuttaa omistusoikeuden tuotantovälineisiinsä.
Tässä on meillä taas nykyaikaisen palkkaproletarin luonteenominainen tuntomerkki. Hän ei ole yksilöllisten, vaan yhteiskunnallisten tuotantovälineiben työntekijä, niin laajojen tuotantovälineiden, ettei yksityinen, vaan koko yhteiskunta voi työväestä hyötyä. Tuotantovälineiden omistus voi olla kahdenlaista: yksityisen omistus, jolloin yksityinen ehdottomasti nauttii työssään olevista työntekijöistä hyötyä; se on kapitalistinen omistus. Tai yhtiöllinen omistus. Mutta yksityisomaisuuden vallitessa tuotantovälineisiin nähden, ei yhtiöllinen tuotantovälineiden omistus voi milloinkaan saada yleistä muotoaan; kaikki yritykset tähän suuntaan saavat aina, mikäli ne onnistuvat, ennemmin tai myöhemmin kapitalistisen suunnan. Ainoastaan yhteiskunnallisen, siis sosialistisen omaisuuden vallitessa tuotantovälineisiin nähden, voi yhtiöllinen omistus saada yleisen muodon. On vielä muitakin tekijöitä, jotka puoltavat tuotantovälineiden yhteiskunnan omaksi tekemistä. Mutta tässä joudumme tekemisiin vaan niiden kanssa, joista köyhälistön luokkaedut johtuvat ja jotka vaikuttavat, että köyhälistön luokkataistelu luonnostaan saa sosialistisen suunnan.
Lopuksi on meidän mainittava nykyaikaisen palkkaproletarin neljäs tuntomerkki: hän on erillään työnantajansa taloudesta. Entisaikain palkkatyöläiset olivat säännöllisesti työnantajansa taloudesta riippuvaisia, kuuluivat hänen perheeseensä, ei ainoastaan työväkenä, vaan myöskin ihmisinä; he olivat kaikissa toimissaan työnsä ulkopuolellakin hänestä riippuvaisia. Nykyajan palkkaproletari on työnsä ulkopuolella oma herransa. Hän tulee sitä vapaammaksi mieheksi, joka työnsä ulkopuolella on kapitalistiensa arvoinen, mitä enemmän kapitalistinen tuotantotapa kehittyy ja kadottaa keskiaikaisen leimansa.
Nämä ovat ne tekijät, jotka ovat tehneet aikamme proletariaatin sosialistisen liikkeen voimakkaaksi ajajaksi.
Talonpojassa eivät suinkaan ole kaikki nämä varmat proletarin tuntomerkit huomattavissa. Viitataan kiinnityksen omistajaan, joka todellisuudessa omistaa talonpojan tilan. Mutta kiinnityksen omistaja on todellisuudessa, kuten jo huomautimme, samassa suhteessa talonpoikaan kuin maanomistaja urakoitsijaan eikä niinkuin kapitalisti palkkatyömieheen. Kiinnityksiensä kautta tulee talonpoika yhtä vähän proletariksi, kuin tehtailija sentähden, että hän harjoittaa liikettään vuokratussa eikä ostetussa talossa. Talonpoika jää aina tuotantovälineiden omistajaksi, jää työkalujensa, karjansa eli sanalla sanoen irtaimistonsa omistajaksi. Tosin voi tämäkin olla velkana, mutta yhtä kaikki täyttää hän urakoitsijan tehtäviä ja jää sentähden proletarin vastakohdaksi, samaten kuin tehtailija, joka yksin lainatulla pääomalla harjottaa liikettä, jolle eivät tuotantovälineensä ensinkään kuulu, joka tapauksessa toimii tehdas-kapitalistina ja sellaisena seisoo proletariaattia vastaan.
Räikeimmin ilmenee tämä vastakohta suurtilallisissa, joiden pitäisi olla palkkatyöväelle hyödyksi.
Niin kauan kuin työväenliike rajottuu kaupunkeihin ja suuntautuu vaan kaupunkilaiskapitalisteja vastaan, katselevat suuret maanomistajat sitä toisinaan hyvinkin myötätuntoisesti. Alussa englantilaiset ja sitten preussilaiset suurtilalliset asettuivat suopeiksi alkavaa sosialistista liikettä kohtaan ja saarnasivat työpalkan liittoa maakoron kanssa vastapainoksi pääoman tuottamalle voitolle. Mutta tämä suhde muuttuu niin pian kuin sosialistinen liike uhkaa temmata myöskin maalaistyöväestön mukaansa, niin pian kuin tehdaspalkkojen kohoaminen vetää työväkeä kaupunkeihin ja tekee maalle jääneen työväen vaativaisemmaksi. Tänään ovat esim. preussiläiset aatelismiehet sosialidemokratian katkerampia vastustajia kuin »manchestermiehetkään» ja muut suurtilalliset vetävät tässä heille kyllä vertoja.
Jos löytyy seutuja, joissa suurtilalliset eivät kohtele työväenliikettä vihamielisesti, vaan sekä maanomistajat että työväki uskovat kumpaisellakin olevan yhteisiä etuja, niin tämä ei ole todistuksena siitä, että nämäkin kansankerrokset ovat sosialidemokratialle voitettavissa, jos vaan asiata oikein ajetaan, vaan ainoastaan siitä, että näillä seuduin työväenliike on vielä niin heikko, ettei se voi suotuisasti vaikuttaa maalaistyöväestön oloihin. Sellainen asiaintila todistaa takapajulla olemista eikä suinkaan ole alkavan edistyksen merkki.
Vähemmän räikeä on vastakohta keskinkertaisten talonpoikain ja proletarien kuin suurtilallisten ja proletarien välillä, talonpoikain, jotka eivät ensinkään tai ainakin hyvin vähän pitävät palkkatyöväkeä, jotka pääasiassa suorittavat työnsä perheen omilla voimilla, mutta jotka kuitenkin elävät tuottavana elintarpeita markkinoille. Heihin nähden ei ole olemassa vastakohtaa riistäjien ja riistettävien välillä, mutta jälelle jää kuitenkin vastakohta, joka aina on olemassa palkkaköyhälistön ja kaupaksi elintarpeita tuottavien välillä: vastakohta myyjän ja ostajan välillä.
On tosin löydetty näiden kahden kansanluokan etujen välillä yhteistä, kun on huomautettu, että työmies on maatuotteiden suurin kuluttaja. Mitä korkeampi hänen palkkansa on, sitä enemmän voi hän sitä kuluttaa. Talonpojille siis olisi eduliista, että palkat ovat korkeat, hänen harrastuksensa olisivat tässä samat kuin proletariaatin.
Tällaiset todistelut eivät ole uusia, niitä käytetään yhtenään yhteisetuja etsittäessä. Työväelle ystävälliseltä taholta kehotettiin tehtailijoita kohottamaaan ainakin palkkoja; se olisi paras keino kotimaisten markkinain laajentamiseksi ja menekin pienenemisen ehkäisemiseksi. Sitävastoin selitettiin tehtailijoiden puolelta työväelle, miten hullua sen on pakottaa tehtailijoita palkankorotuksiin. Sen kautta joko nousisivat elintarpeiden hinnat, niin että työväki toiselta puolen menettäisi, mitä se toiselta puolen voittaisi, tai voitot vähenisivät. Mutta mitä suurempi olisi voitto, sitä enemmän kasvaisi pääoma, sitä nopeammin työn tuotteiden kysyntä, joka on paras keino palkkain korottamiseen. Työmiehillä olisi siis täysi syy karttaa kaikkea, joka saattaisi vähentää voittoa, kuten lakkoja ja muuta sellaista. Heillä olisi samat edut korkeista voitoista kuin tehtailijoillakin, molempien edut olisivat samat.
Tämä todistelu on niin paljon oikea, että kapitalistinen niinkuin jokainen muukin yhteiskunta on yhtenäinen elimistö, jossa jokaisen osan vahingoittaminen tuottaa monia ikäviä seurauksia jokaiselle muulle osallekin. Tämä tosiasia ei kuitenkaan kumoo luokkavastakohtia eikä vapauta yhtäkään luokkaa välttämättömyydestä koettaa säilyttää etujaan taistelussa vastakkaista luokkaa vastaan toisten etujen kustannuksella. Ristiriita eri luokkien etujen sopusoinnun välillä, joka joissakin tapauksissa on ihan ilmeinen, todistaa vaan, miten puutteellinen elimistö kapitalistinen yhteiskunta on, miten paljon keinoja ja voimia pitää tuhlata, jotta se täyttäisi tehtävänsä.
Se, mikä määrää yksityisten luokkain aseman toisiinsa ja joka kapitalistisessa yhteiskunnassa jotakin aikaansaa, ei ole tai ainakin hyvin vähässä määrässä on sen etujen välillinen sopusointu, vaan se on ensi sijassa välittömät luokkavastakohdat.
Tämä koskee myöskin elintarpeiden myyjää ja ostajaa. Maamies tahtoo myydä tuotteensa niin kalliista kuin mahdollista, työmies tahtoo ostaa ne mahdollisimman halvasta. Ja mitä hyödyttää talonpoikaa työväen palkankorotus, koska se vaan saattaa heidät ostamaan kaikellaisia ulkomaan tuotteita. Hän haluaa saada tukahutetuksi markkinoilla vallitsevan kilpailun, joka työmiehelle on hyvin tervetullut, ja keinotekoisesti kohottaa tuotteittensa hinnan.
Tästä etujen välillä vallitsevasta vastakohdasta ei päästä saarnaamalla etujen välisestä sopusoinnusta, joka kylläkin voi olla nerokkaasti keksitty, mutta ei suinkaan kouraantuntuva.
Ei se, että talonpoika näkee nälkää, ei se, että hän on velkaantunut, vaan se, että hän alkaa myydä työvoimaansa ja ostaa markkinoilta elintarpeita, ratkaisee, voidaanko hän ottaa taistelevan proletariaatin riveihin. Nälkä ja velkaantuminen eivät mitenkään tee etuja yhteisiksi proletariaatin kanssa, voivatpa ne vastakohtaa vielä kärjistääkin, koska, niinpian kuin nälkä on tauonnut, velat voidaan maksaa vaan, jos elintarpeiden hinnat nousevat ja työväeltä riistetään mahdollisuus saada halvalla elintarpeita.
Näiden vastakkaisten etujen rinnalla löytyy sellaisiakin, jotka ovat talonpojille ja proletariaatille yhteisiä; palaamme vielä niihin. Yhteisedut voivat ajoittain tulla voimakkaammiksi kuin etujen vastakohdat, ja poliittinen yhteistoiminta vie talonpojat ja proletarit yhteen. Mutta he yhtyvät vielä niin harvoin, he milt'ei poikkeuksetta kulkevat erillään, ja tämän päivän liittolainen voi huomenna olla vastustaja.
Mutta tuleeko vastakohta elintarpeiden myyjän ja työvoiman myyjän välillä viimeksimainitulle turmioksi? Eikö ole pelättävissä, että uudistuu sama näytelmä, joka tapahtui Saksassa v. 1848, jolloin talonpojat poikineen tallasivat jalkoihinsa proletariaatin?
Mutta jos lähemmin tarkastamme asioita, niin tämä vaara ei tunnu ollenkaan pelättävältä. Vuodesta 1848 on kulunut enemmän kuin puoli vuosisataa, eikä se suinkaan ole ollut vaikutuksetta.
Silloin teki Saksan maataviljelevä väestö kolme neljättäosaa koko maan väestöstä, meidän aikanamme tekee se vaan vähän päälle kolmannen osan eli tarkemmin sanoen 35,7 prosenttia. Vielä v. 1882 teki maataviljelevä väestö 42,51 pposenttia koko Saksan väkiluvusta.
Ranskassa on maataviljelevä väestö voimakkaampi, mutta sielläkin se on 1876–1891 laskenut 51,4 prosentista 45,5 prosenttiin koko asukasluvusta.
Englannissa toimi maanviijelijöinä v. 1890 vaan 10 prosenttia koko asukasluvusta. Yhdysvalloissakin huomaa varmaa vähenemistä maanviljelystöissä toimivien luvussa. V. 1880 laskettiin maanviljelijöitä olevan 50,25 prosenttia koko asukasluvusta, 1890 vain 44,28 prosenttia. Maanviljelijäin joukkoon on Yhdysvalloissa laskettu myöskin kalastajat ja vuorityömiehet.
Mutta kaikki maanviljelystöissä toimivat eivät ole elintarpeiden myyjiä, sillä niiden joukossa on paljon työvoiman myyjiäkin.
Palkkatöistä eläviä on esim. Saksassa yhtäpaljon kuin itsenäisiä maanviijelijöitä perheenjäsenineen.
Mutta itsenäiset maanviljelijätkään eivät kaikki ehdottomasti elä myymällä yksinomaan maanviljelystuotteita sillä monella heistäkin on sivutoimi.
Talonpojat eivät enää maaseudullakaan muodosta enemmistöä ja heidän rinnallaan on maalaistyöväestön suuri joukko, joka on vastapainona talonpojille ja jonka edut pääkohdissaan ovat samat kuin palkatun tehdastyöväestön.^
Muutamin seuduin on tosin talonpoikaisväestö enemmistönä, mutta proletariaatilla on kaikki korkeamman kehityksen mahdollisuudet, jotka kaupunkilaiselämä tarjoaa, parempi tilaisuus järjestymiseen ja voimiensa kouluttamiseen.
Jos sosialidemokratia kerran on saanut valtoihinsa proletariaatin kaikki joukot ja sen lisäksi näennäisesti itsenäiset maanviljelijät ja ne teollisuuden harjoittajat, jotka todellisuudessa ovatkin vain kapitalin päiväläisiä, niin ei mikään voima maailmassa pysty sitä enää vastustamaan. Näiden jonkkojen puolelleen voittaminen, niiden poliittisesti ja taloudellisesti järjestäminen, henkisesti ja moraalisesti kohottaminen niin korkealle, että ne pystyvät ottamaan vastaan kapitalistisen tuotantotavan perinnön, se on ja pysyy sosialidemokratian päätehtävänä.
Tämä »vallottaminen», nimittäin maaseudulla, ei suinkaan ole mikään helppo tehtävä. Ei ole otaksuttavaa, että maaseudun köyhälistön kehitys, sen poliittisen ja taloudellisen voiman kasvaminen, sen henkinen ja moraalinen kohoaminen kävisi niin nopeaan, kuin teollisuuskeskuksissa.
Tekijät, jotka tähän suuntaan vaikuttavat, tunnemme hyvin kommunistisesta manisestista, joten ei meidän tarvitse niissä kauvemmin viipyä. Jo entisajan kapitalistinen tavaraintuotanto pakotti yksityisissä kaupungeissa suuret joukot varattomia palkkatyöläisiä liittymään yhteen. Kaupungin vallan ja sivistyksen mukana kasvoi heidänkin valtansa ja sivistyksensä. Mutta käsityöläiskisällit olivat vielä vain puoleksi vapaita ihmisiä; he kuuluivat mestarinsa perheeseen ja työ ja perhe erotti heidät toisista. Ainoastaan juhlapäivien seurustelu vei heidät yhteen. Mutta kapitalistinen tuotantotapa jitävastoin yhdistää suuret joukot palkkatyöläisiä, ei ainoastaan yksityisissä kaupungeissa, jotka ovat keskiaikaisia kaupungeita paljoa suuremmat, vaan myöskin kaupungin sisäpuolena suuren suurissa tehtaissa: se ihan itsestään järjestää ja totuttaa kuriin palkkatyöläiset. Mutta he eivät enää kuulukaan isäntänsä perheeseen. Ulkopuolella tehdasta ovat he taloudellisesti täysin itsenäisiä vapaita miehiä omine perheineen.
Toisin kuin kaupungeissa, vaikuttaa kapitalistinen kehitys maaseudulla. Täällä se ei yhdistä, vaan erottaa ihmiset. Se ei ainoastaan suhteellisesti vähennä maaseudun asukaslukua, vaan kerran, kehityksen tarpeeksi korkealle kohottua, lopettaa sen kokonaan. Ja ne ovat juuri parhaat, tarmokkaimmat ja nerokkaimmat ainekset, jotka se maalta riistää. Heikoimmat ja avuttomimmat jäävät jälelle. Käsi kädessä väestön vähenemisen kanssa kulkee maaseudun henkinen rappeutuminen.
Kouluopetuksen parantaminen ja liikeneuvojen edistyminen, joka helpottaa kirjojen ja sanomalehtien levenemistä maaseudulle, estää vain vähäsen tätä. Tosin nykyisin, nimittäin talvella, maaseutuväestö lukee enemmän kuin ennen; mutta ne sanomalehdet, joita maamies saa käsiinsä, ovat mitä vanhoillisimpia, jotka uudenaikaista yhteiskuntaa arvostelevat muinaisaikain kaavojen mukaan ja tosiasioita, jotka eivät näihin kaavoihin sovi, sitä enemmän vääristelevät mitä kehittymättömpi ja tietämättömämpi niiden lukijakunta on. Ja kirjat ovat raamatun, tuon menneitten vuostuhansien tuotteen rinnalla, mitä kehnoimpia kolportöriromaneita, jotka kömpelösti, totuutta vääristelemällä, tarjoavat käsittämätöntä törkyä.
Tällainen kirjallisuus ei mitenkään ole omiaan selittämään totuuden valossa uudenaikaista yhteiskuntaa, ja tästä puhumattakaan, se voi synnyttää täydellisen hämmingin. Hajallaan asumisen haitat eivät tällä tavoin mitenkään vähene, pikemmin päinvastoin.
Jo tämän kautta käy kovin vaikeaksi järjestää maalaisköyhälistö ja saada se ymmärtämään ja harrastamaan kaupunkilaisproletariaatin pyrkimyksiä. Mutta näihin ulkonaisiin esteisiin yhtyy vieläkin voimakkaampia, joiden juuret ovat paljoa syvemmällä.
Niinpaljon kuin maalaisproletariaatilla onkin pääkohdissaan samoja harrastuksia kuin tehdasproletariaatilla, niin eivät kuitenkaan kaikki edellämainitut nykyajan proletariaatin tuntomerkit sovi siihen. Ne eivät nimittäin sovi palvelusväkeen, mutta eivät myöskään itsellisiin ja vuokralaisiin.
Kaikki nämä maalais-palkkatyöväenluokat elävät vielä keskiaikaisissa oloissa, vieraan perheen yhteydessä tai ainakin siitä riippuvaisina. He ovat työnsä ulkopuolellakin isäntänsä silmälläpidon alaisina; heidän huvituksensa, kirjallisuntensa ja vieläpä yhdistyksensäkin ovat isäntien tarkastuksen alaisina. Heillä ei ole yhdistymisvapautta sielläkään, missä laki sen sallisi; he eivät saa lukea isännilleen vastenmielisiä sanomalehtiä, minkä kautta heille määrätään, miten heidän on äänestettävä. Eikä mahdollisuuskaan, tulla kerran itsenäiseksi, jos on kyllin säästänyt, erota palvelusväkeä entisaikain maaorjista ja orjista, sillä niilläkin oli mahdollisuus ostaa itsensä vapaaksi.
Sellainen luokka voi joutua ylenmäärin huonon kohtelun tähden epätoivon purkauksiin ja levottomuuksiin, mutta järjestelyn, sitkeän ja kestävän luokkataistelun ajamiseen ei heidän asemansa ole suotuisa.
Paremmin on tässä suhteessa omistavan maatyöväen laita. Heidän oma toimensa ei kohota heitä proletariaatin yläpuolelle, sillä tämä toimi on ainoastaan huolenpitoa perheestä ja olemmehan nähneet, ett'ei se ole kulutusvälineiden puute vaan tuotannon välineiden punte, joka on uudenaikaisen proletariaatin tuntomerkki. Niinkuin vuorityömies kenties jää proletariksi, vaikkakin hän hankkisi itselleen mökin, kappaleen perunamaata ja lehmän, niin pysyy sellaisena maalaispikkutilallinenkin, niinkauan kuin hänen toimensa pitää pystyssä vain hänen oman taloutensa.
Mutta jos ei hänen maanviljelyksensä estä häntä olemasta proletari, niin vaikeuttaa se kuitenkin suuresti tuntemasta itseään sellaiseksi. Hänen menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa tarjoavat hänelle monia kiihottimia pyrkimään itsenäisen maanviljelijän rinnalle. Isäin tavat, joilla maalla on paljon suurempi merkitys kuin kaupungeissa, asettavat mökkiläisen ja pientilallisen lähemmäksi talonpoikaisluokkatuntoisuutta kuin hiljan syntynyttä proletaarista luokkatuntoisuutta. Mutta nykyaikana hänen elatuksensakin riippuu siitä.
Teoriassa on pienviljelijä tosin tavaran valmistaja omaa tarvettaan varten; rahan tarpeensa hän tyydyttää myymällä työvoimaansa eikä maanviljelystuotteitaan. Mutta jos tämä ylimalkaan, siis teoriassakin on oikein, niin ei elämässä toki ole niin räikeitä eroavaisuuksia kuin miksi me ne tieteellisissä tarkotuksissa olemme pakotetut tekemään. Siinä on lukemattomia seikkoja, joita teoretikko saa ja hänen täytyykin jättää huomioon ottamatta, jos hän tahtoo tutkia olemuksen peruslakeja ja jos hän tahtoo nämä lait sovittaa käytäntöön elämässä. Myöskin pienviljelijä, jonka viljelyksen tarkotuksena on hankkia perheelle välttämättömät elintarpeet, vieläpä sekin, jonka viljelys ei edes tähän riitä, myy säännöllisesti osan tuotteistaan; hän myy sikoja ja hanhia, munia, maitoa ja vihanneksia, jos lähistöllä on myyntipaikka — kaupunki tai tehdas —, eikä hän niinmuodoin mitenkään ole välinpitämätön elintarpeiden hinnoista, vaan luonnollisesti toivoo tuotteista, joita hän myy, mahdollisimman korkeita hintoja.
Siellä, missä palkat maksetaan luonnossa, on maatyöntekijöille myös palkansaajina korkeat elintarpeiden hinnat eduksi. Jos he esim. saavat osan palkastaan rukiissa, jonka he myymät, niin on heille etua korkeasta rukiinhinnasta ja rukiintullista. He esiintyvät markkinoilla ei ainoastaan työvoiman, vaan myöskin elintarpeiden myyjinä.
Mutta menneisyyden perintätapojen ja nykyisten harrastusten rinnalla on vielä harrastukset tulevaisuutta varten, jotka ehkä muita voimakkaimmin täyttävät pienviljelijän talonpoikaistunteella ja ajatuksilla. Ihminen elää tosin nykyisyydessä, mutta hän tekee työtä tulevaisuutta varten, ja miten voimakkaasti nämä ajatukset ja teot vaikuttavat, sen tietää parhaiten, ajattelemalla sosialidemokratisen puolueen tulevaisuutta.
Tehdaspalkkatyöläinen on siellä, missä hän luottaa käsiteollisuuden tulevaisuuteen, missä käsityöläiskisälli kuvittelee itseään tulevana mestarina, toinen kuin siellä, missä hän on menettänyt toiveensa nykyisen tuotantotavan vallitessa päästä itsenäiseksi. Niin on myös pienviljelijä siellä, missä hän on heittänyt toivon maanviljelijänä, oman viljelyksen omistajana päästä itsenäiseksi ja oman konnun haltijaksi, toinen kuin siellä, missä hän toivoo, ettei hän ainaiseksi jäisi pieneläjäksi, missä hän odottaa palkkansa säästöillä voivansa hankkia itselleen oman tilan, tullakseen täysin itsenäiseksi talonpojaksi. Vaikka hän vielä on itsellinen, jonka on pakko ostaa elintarpeita, niin hän silloin kuitenkin kuvittelee itseään tulevana talonpoikana, joka myy elintarpeita.
Tämän toivon ylläpitäminen on erittäin tärkeä porvarilliselle maanviljesykselle; sillä tämä toivo on lujin side, joka sitoo maaseudun työläisluokan voimakkaimmat ainekset maanomistukseen ja erottaa proletariaatista, ja heitä houkuttelevat tähän myöskin suurtilalliset, ei sokeassa »maahimossaan» ostaakseen kaikki maat ja mannut, vaan jättääkseen niin paljon maata että se riittäisi — ei tekemään koko maatyöväkeä talonpojiksi, sillä mistä ottaisi silloin palkkaväkeä — vaan tuudittamaan maalaistyöväen sellaiseen toivoon, että he kerran tulevat talonpojiksi. Sillä juuri tämä toivo tekee työväen uutterammaksi ja tottelevammaksi.
Pientilallisessa elää siis kaksi sielua: talonpoikainen ja proletarinen. Vanhollisilla puolueilla on siis täysi syy vahvistaa hänen porvarisieluaan, sinä proletariaatin harrastukset tähtäävät vastakkaiseen suuntaan — ja samaten yhteiskunnallisen kehityksen edut ja pientilallisen omatkin etunsa. Huomauttakaammepa vaan, miten talonpoika monasti saa tehdä liiaksi työtä, mutta silti saa liian vähän ravintoa; tiedämmehän, että maalaispalkkatyömies elää monasti paremmissa oloissa kuin itsenäinen pienviljelijä, ja tämän tietäen ei ole epäilemistäkään, että meidän ei ole kohotettava pieneläjää ihmiseksi, raakuudesta sivistykseen sitä tietä, että teemme palkkatyöläisestä talonpojan ja ettei ole mitään vaarallisempaa ja julmempaa, kuin herättää hänessä kuvitteluita pienviljelijänä elämisestä.
Mutta näin tapahtuu agraariohjelman kautta, joka lupaa tehokkaasti puoltaa talonpoikia. Sellaisen täytyy tappaa proletarinen sielu pieneläjän rinnassa ja tehdä talonpoikaissielu kaikkivaltiaaksi. Sen täytyy katkaista side, joka yhdistää häntä tehdasproletariaattiin, ja herättää hänessä eioon kaikki tekijät, jotka erottavat hänet proletariaatin yhteydestä. Tällainen proletarinen agitatsiooni maaseudulla johtaisi ihan vastakkaisiin tuloksiin, kuin sen pitäisi johtaa. Nopeaan katoavan menestyksen vuoksi hävittäisi se perustukset, joille maaseudun todellisen proletarisen luokkataistelun tulee perustua eikä vaan vaaliagitatsiooniin.
Sosialidemokratia on luokkataisteluansa taisteleva proletariaattipuolue; mutta se ei ole yksinomaan Sitä; se on samalla myöskin yhteiskunnallisen kehityksen puolue; se pyrkii kohottamaan koko yhteiskuntaa nykyiseltä, kapitalistiselta kannaltaan korkeampaan muotoon.
Yhdistämällä nämä molemmat puolet lujasti toisiinsa saadaan sosialidemokratian luonteenomainen tunnusmerkki; sen perustammen on Marx'in ja Engels'in kuolematon, historiallinen ansio. On tunnettua, että työväenliike ja utopia ovat alkuperäisesti kehittyneet riippumattomina toisistaan, vieläpä olleet vihamielisiäkin totsilleen. Tosin oli muutamin palkoin jo ennen Marx'in ja Engels'in aikoja nämä täydellisesti yhdistetty, kuten chartistilaisessa sosialistipuolueessa, ranskalaisessa kommunismissa ja weitlingiläisessä lahkokunnassa. Vielä ei ole missään suuressa yhteiskunnallisessa uudistuksessa milloinkaan teoria käynyt käytännön edellä. Teoria voisi ainoastaan erikoisissa, epävarmoissa kokeissa, jotka eivät vielä ole henkisesti vapautuneet perityistä traditiooneista, keksiä uudistuksen peruspiirteet ja huomata sen yleisen välttämättömyyden. Se oli juuri sitä, mitä Marx ja Engels olivat tehneet työväenliikkeen ja sosialismin yhdistämiseksi. He ovat havainnollisen koettelemisen ja sairaalloisten vaatimusten sijaan asettaneet selvän tietoisuuden siitä, että työväeniiikkeen korkein muoto on juuri sen sosialistinen muoto ja että sosialismi voi tulla toteutetuksi ainoastaan työväenliikkeen kautta, että työväenliikkeen välttämättömästi on pyrittävä kapitalistista yhteiskuntaa korkeammalle ja että ainoa luokka, jolla on voimaa saavuttaa korkeampi yhteiskunnalliuen kehityskanta kuin mitä kapitalistinen kanta on, on juuri palkkatyöväestö.
He ovat teoksissaan järkähtämättömästi perustelleet eroamattomuuden sosialismin ja proletarisen luokkataistelun välillä, ja se ei ole mikään merkki teoreettisesta kohoamisesta mestariemme yläpuolelle, vaan taantumisen merkki, että vielä tänäpäivänä esiintyy kysymyksiä siitä, onko päämaali vai liike tärkeämpi, merkitseekö käytäntö enemmän kuin teoria j. n. e. jotka kysymykset pääasiallisesti eivät ole muuta kuin niiden kysymyksien enemmän vai vähemmän epäselviä muunnoksia, jotka jo puoli vuosisataa sitten kommunistisessa manifestissa ovat tulleet ratkaistuiksi.
Tarkotusperä ja liike kuuluvat sosialidemokratiassa erottamattomasti yhteen. Mutta jos kerran tarkotusperä ja liike joutuvat toistensa kanssa ristiriitaan, silloin täytyy viimeksimainitun väistyä. Toisin sanoen: yhteiskunnallinen kehitys on korkeammalla kuin proletariaatin edut, ja sosialidemokratia ei voi suojella proletarisia etuja, jotka ovat yhteiskunnallisen kehityksen tiellä. Yleisesti ei se tosin esiinny. Sosialidemokratian teoreettisesta perustuksesta käy juuri selville, että yhteiskunnallisen kehityksen ja proletariaatin edut käyvät yhteen, että edellinen sentähden on jälkimäisen kiihotin.
Mutta missä liian paljon tunnustetaan periaatetta: paitani on lähempänä kuin takkini, missä ollaan taipuvaisia lähellä olevien tähden unohtamaan kauempana olevat, siellä ilmenee yksityisten proletariryhmien melkoisia erikoisetuja jotka sotivat sosialista kehitystä vastaan.
Proletariaatin keskuudessa on mitä erilaisimpia aineksia huomattavissa. Proletariaatin valiojoukko, jollei taistelu suuren päämäärän eteen sitä yhdistä koko proletariaattiin, havaitsee liian helposti itsellään olevan vastakkaisia harrastuksia. Mutta teknillisen ja taloudellisen kehityksen tarkotuksena on mullistaa yksityisten proletaristen kerrostenkin nykyiset olot ja se uhkaa siten mitä arveluttavimmin yksitytsiä työmiesylimyskuntia; se tuo maahan koneita, opettaa naisia miesten ja oppineita oppimattomien sijalle, tekee kokonaisia työmiesluokkia tarpeettomiksi, vetää irtonaista työväkeä maalta kaupunkiin, ulkomailta kotimaahan j. n. e. Sosialidemokratian menettelytapa sitä vastaan taistellessa on töissä osottaa koko proletariaatin yhteisyyden tunnetta, järjestää naiset ja oppimattomat työmiehet, saattaa käytäntöön normaalityöpäivä ja niin poispäin. Ammatillinen, porvarillisen käsityskannan mukaan muodostettu menettelytapa taas sulkee pois työstä liiat työntekijät ja ylläpitää taloudellista kehitystä. Työmiesylimyskunnat hankkivat itselleen perintöoikeuden etuoikeutettuihin paikkoihinsa ja taistelevat uusien koneiden maahan tuomista ja naistyötä vastaan j. n. e,; he taistelevat menestyksettä, kuten kokemus osottaa, taloudellinen kehitys on voimakkaampi kuin he, heidän täytyy askel askeleelta väistyä, mutta kuitenkin vasta sitte, kun he ovat kärsineet vaikeita vaurioita.
Ensinmainittu menettelytapa on sosialidemokratinen, viimemaintttu niiden työväenliikkeiden, joita johdetaan ilman mitään korkeampaa päämäärää, ilman teoriaa, jotka ovat puhtaasti käytännöllisiä liikkeitä. Voiko olla epäilystä, kumpi menettelytapa on edullisempi?
Tosin tietää sosialidemokratia, että jokainen taloudellinen edistys kapitalistisessa tuotantotavassa tulee niille kansankerroksille, joita se koskee, arvon alenemisen ja huolen lähteeksi, mutta se tietää myöskin, että jokainen este edistyksen tiellä tuo vielä paljoa ikävämpiä seurauksia mukanaan, ja ettei tämä edistys työtä tekevää väestöä vaan alenna, vaan että se myöskin luo pohjan heidän myöhemmälle kohoomiselleen ja vapautukselleen. Tosin on koneiden kehittyminen tuottanut kuvaamatonta kurjuutta työväestölle, sen asema yleensä on käynyt huonommaksi kuin se oli käsiteollisuuden kukostusaikana. Mutta jos vertaamme teollisuuden haaroja, joilla koneet jo vallitsevat, niihin teollisuuden haaroihin, joilla käsiteollisuus on vallalla, niin huomaamme ensinmainitussa tapauksessa keskimäärin lyhyemmän työajan, korkeammat palkat ja paremmat terveydelliset olosuhteet.
Olemme tässä kohdassa tähän saakka puhuneet ainoastaan proletareista, koska heissä parhaiten voi esittää luokkataistelun ja yhteiskunnallisen kehityksen suhteen. Tässä kosketeltujen seikkojen käytäntöön sovittaminen talonpoikien turvaamiseen nähden käy selville ihan itsestään.
On selvää, ettei sosialidemokratia voi myöntää talonpojille sitä, mitä se on pakotettu kieltämään proletareilta, nimittäin ammattiasemansa turvaa. Työväen turvaaminen, jota sosialidemokratia vaatii, ei tarkota yksityisen työntekijän ammattitöiden, vaan hänen työ- ja elinvoimansa suojaamista; se suojelee hänen ihmisyyttänsä eikä hänen erityistä ammattiaan. Tätä suojelusta ei proletariaatti pyydä minään etuoikeutena itseään varten; sen pitää tulla jokaisen osaksi, joka sitä tarvitsee ja jos talonpojat pyytävät, että työväensuojelusta ulotettaisiin heidänkin ammattiinsa, heidän omaan persoonaansa, niin eivät he mistään löydä innokkaampaa auttajaa kuin sosialidemokratia on. Mutta sittenkään eivät he sitä tee; sitä vastaan puolustaisivat he itseään viimeiseen asti. Se, mitä he pyytävät, on heidän erikoisten ammattitapojensa suojaamista taloudellisen kehityksen edistyskululta, ja sitä ei sosialidemokratia voi heille myöntää.
Viitaten siihen, että suhteet maanviljelyksessä ovat toisin kuin teollisuudessa, ett'ei ensinmainitussa taloudellinen kehitys korkeamman tuotantotavan kautta veisi pienliikkeen voittoon, vaan suoraan häviöön, talonpoikaisväestön onnettomuuteen. Talonpoikain suojaaminen ei siis merkitsisi taloudellisen edistyksen ehkäisemistä, vaan maalaisväestön fyysillisen lamautumisen estämistä, merkitsisi siis pääperusteissaan samaa kuin työväen suojaaminen, joskin keinot ovat toiset.
Siihen on vastattava: talonpoikain suojaamisen päätarkoitus ei ole talonpojan persoonallisuuden, vaan hänen omaisuutena suojaaminen. Mutta juuri tämä on pääsyy talonpojan onnettomuuteen. Me olemme nähneet, että palkkatyöläinen maalla jo meidän päivinämme on paljon paremmassa asemassa kuin omistava pikkutilallinen ja että palkkatyöläiset paljon helpommin voivat välttää kotoista kurjuutta, kuin talonpoika, joka tilansa kautta on turpeeseen sidottu. Talonpoikain suojaaminen ei siis ole heidän suojaamistaan onnettomuudelta, vaan niiden kahleiden suojaamista, jotka sitovat hänet kurjuuteensa. Mutta talonpoikain suojaaminen on myöskin talonpojan tavaramenekin suojaamista ja edesauttamista. Tavarat, joita talonpoika myy, ovat elintarpeita. Mitä enemmän hän niitä myy, sitä vähemmän käyttää hän itse. Maidon, munien ja lihan myynnin edistäminen kaupungissa on heidän kulutuksensa vähentämistä maalla, ja edellämainittujen myyntitavarain korvaamista perunoilla, väkijuomilla ja kahvilla. Talonpojan rahantulo siten kyllä kasvaa, mutta hänen ja hänen lastensa voimat sen kautta heikkenevät. Hän siis ostaa asemansa kohoomisen riuduttamalla omaa itseään. Edeltäpäin on kiellettävä, vieläpä mitä vakavammin taisteltava jokaista yritystä vastaan, jonka tarkotuksena on estää talonpoikain kurjuuteen vajoamista vierittämällä osan hänen taakastaan teollisuuden tai proletariaatin niskoille.
Toiselta puolen merkitsee talonpoikain suojeleminen, tältä kannalta katsoen, elintarpeiden tulleja, toiselta taas perintöoikeutta, työväen kiinnittämistä maahan, palvelusasetuksen koventamista, talonpoikain velkain korkojen ja vakuutusmaksujen maksamista valtion puolelta j. n. e. Jokaisen yrityksen tällä tavoin vastustaa talonpoikain kurjuuteen vajoamista täytyy joko jäädä kokonaan tehottomaksi tai ennenkuin se päämääräänsä saavuttaa ja ilman että se sitä ollenkaan saavuttaa, johtaa teollisuuden ja proletariaatin rappeutumiseen. Mutta teollisuus on tärkein tuotantotapa kapitalistisessa yhteiskunnassa, ja siitä riippuu paljoa enemmän kuin maanvijelyksestä koko väestön menestys. Kapitalistinen yhteiskunta voi, hyvinvointiaan vahingoittamatta, uhrata maanviljelyksensä teollisuudelle — esimerkkinä on Englanti. Päinvastainen kokemus osottaa teollisuuden ja maanviljelyksen rappeutuneen. Missään ei maakansa ole kurjempi kuin nykyajan agraarimaissa, joissa ei ole kehittynyttä teollisuutta; luotakoon vaan silmäys Galitsiaan, Italiaan, Espanjaan ja Balkanin maihin, jos tahdotaan tietää, mitä kehittymätön teollisuus merkitsee maanviljelyksellekin.
Toiselta puolen eivät talonpojat, vaan proletariaatti on uudenaikaisen yhteiskunnallisen kehityksen eteenpäin viejä; talonpoikain kohottaminen proletariaatin kustannuksella olisi este yhteiskunnallisen edistyksen tiellä.
Laveammin puhuen ei sentään ole aivan oikein sanottu, ettei maanviljelys osottaisi mitään edistystä. Se koskee tietysti puhdasta maanviljelystä ja se johtaa umpikujaan; mutta me olemme huomanneet, ettei teollisuus rajoitu kaupunkeihin, vaan että se leviää maaseudulle ja mullistaa monella tavalla sen tuotanto-olot. Teollisuudesta riippuva, siihen sidottu maanviljelys joutuu kuten teollisuuskin taukoomattomien mullistusten asteelle, joka yhä luo uusia muotoja. Tämä maanviljelyksen uudistusten kulku on tosin vielä alussaan, mutta se edistyy nopeaan. Talonpoikain suojeleminen, yritys suojella itsenäistä talonpoikaista maanviljelystä, voi tähän kehitykseen vaikuttaa vaan jarruttavasti. Se ei tule maanviljelyksen uudistusta estämään, se osottautuu merkityksettömäksi, kuten käsiteollisuus teollisuuden edessä, mutta sen täytyy enentää kehityksen vastuksia ja uhreja ja lopullisen vararikkonsa kautta iskeä siveellisessä suhteessa syviä haavoja niihin puolueisiin, jotka sitä puoltavat.
Sosialidemokratinen agraariohjelma, joka olisi laadittu talonpoikain suojaamista silmälläpitäen, ei siis ainoastaan olisi tarkotukseton, vaan se olisi enemmän, se olisi sosialidemokratian suurinta turmelemista. Sillä se olisi ristiriidassa proletarisen luonteen kanssa. Sillä olisi hyvin vaikeita hetkellisiä seurauksia, jotka järkyttäisivät sen sisimpiä liitoksia, jotka lamauttaisivat sen alkuunpanevaa voimaa ja sen kautta se menettäisi maineestaan tulevaisuuteen tähtäävänä puolueena.
Mutta sosialidemokratista agraariohjelmaa voidaan vaatia muussaktn, kuin talonpoikain suojaamisen tarkotuksessa. On väitetty, että maanviljelys kehittyy paljon hitaammin kuin teollisuus. Se tulee olemaan meidän edistyskulkumme jarruna. Tarvitaan siis keinoja, jotka sen kehitystä jouduttavat, ja juuri tässä tarkotuksessa on agraariohjelma välttämätön.
Tämä kanta on täydellisesti oikea. Ihmisyhteiskunta on yhteinen elimistö, mutta se ei ole mikään elimistö, jonka kaikki osat kehittyisivät samassa ajassa ja tämä juuri jyrkimmin erottaa sen eläinelimistöstä. Sen muutamat osat jäävät kehityksessä jälelle, toiset sivuuttavat ne, ja näiden täytyy, yhteisyyden aikaan saamiseksi, keinotekoisesti, kaukaisten vaikuttimien kautta kuljettaa niitä eteenpäin, jotta ne soveltuvat yhteen kokonaisuuteen. Tämä koskee niinhyvin yksityisiä seutuja kuin yksityisiä luokkiakin. Ei mikään ole erehdyttävämpää kuin ajatus, että hyväksymällä yhteiskunnallisen kehityksen periaatteet tukahutettaisiin ihmisten itsetietoinen vaikutus yhteiskunnalliseen edistykseen. Se poistaa ainoastaan kaiken mielivaltaisen vaikutuksen, joka on ristiriidassa yhteiskunnallisen kehityksen tarkotusperien kanssa, jokaisen vaikutuksen, joka johtun ainoastaan meidän omista toivomuksistamme ja tarpeistamme eikä yhteiskunnallisesta harrastuksesta.
Europan sivistysmaat kypsyivät kapitalismia varten jo paljon ennemmin, kuin läänityslaitos sen kaikissa tuotannohaaroissa ja kaikissa maanosissa oli mennyt — kuitenkin tapaamme vieiä monia jätteitä siitä. Niin kypsyy myös uudenaikainen yhteiskunta sosialismia varten paljon ennen, kuin viimeinen käsityöläinen ja viimeinen talonpoika ovat kadonneet ja paljon ennen kuin koko proietariaatti on poliittisesti kypsä ja taloudellisesti järjestynyt: nämä kaikki ovat otaksumia, jotka eivät kyllä milloinkaan kapitalisessa yhteiskunnassa toteudu. Ja voittoisan proletaaatin päätehtävänä tulee olemaan takapajulle jääneiden kansankerrosten kohottaminen sekä korkeamman tuotantotavan ja korkeamman sivistyksen välineiden myöntäminen heille. Tässä tulevat keinot talonpoikaisväestön kehittämiseksi siihen suuntaan, että heille siirtyminen sosialistiseen tuotantoon tulisi mahdollisimman helpoksi, esittämään huomattavinta osaa. Tässä tarkotuksessa tulee sosialidemokratia varmasti tarvitsemaan agraariohjelmaa.
Kysytään, onko aika jo tullut, jolloin sosialidemokratinen agraariohjelma on mahdollinen käytännössä toteuttaa, niin että se nykyisen yhteiskuntajärjestyksen pohjalla voi edistää maanviljelystä sosialismin hengessä.
Kapitalisessa yhteiskunnassa on voitto taloudellisen kehityksen suurin kiihotin. Taloudellisen kehityksen edistäminen siinä on ennen kaikkea voiton kohottamista.
Erityisiä kapitalistista tarkotusperiä vastaavat myöskin eri kapitalistiset välikeinot. Mille kannalle on sosialidemokratian näin ollen asetuttava taloudelliseen kehitykseen nähden?
Emme voi emmekä saa kapitalistista kehitystä estää, mutta sen tukemiseenkaan ei proletarisella, sosialistisella puolueella ole mitään syytä.
Emme voi ehkäistä sitä, että on otettu käytäntöön työtä säästäviä koneita, että naiset ovat syrjäyttäneet miehiä palkkatyöväkenä, mutta meidän ei ole kiihotettava kapitalisteja siihen tai valtion avustuksella sitä tuettava. Tämä koskee talonpoikain ja käsityöläisten pakkolunastusta.
Sosialidemokratiaa moititaan toisinaan siitä, että se iloitsisi näiden kansanluokkain proletariseksi tulemisesta. Moite on aivan väärä. Se surkuttelee sitä, se lopettaisi heti paikalla tällaisen menettelytavan taloudellisessa edistyksessä, jos se vaan pääsisi peräsimeen, se selittää vaan turhiksi nykyisen yhteiskunnan harrastukset ehkäistä tämän tapahtuminen. Sen oma historiallinen tehtävä ei suinkaan ole itsenäisen tuottajan pakkolunastus, vaan pakkolunastajien pakkolunastus.
Aivan sama asia, joskaan ei niin selvä, on taloudellisen kehityksen edistäminen maailman markkinain laventamisen ja siirtomaapolitiikan kautta. Tämäkin menettelytapa on pohjaltaan vaan pakkolunastusta; se perustuu siirtomaa-alueiden nykyisten asukkaiden ja omistajien omakseen kaappaamiseen ja heidän alkuperäisen teollisuutensa hävittämiseen. Jos kerran kiinalaiset kulit tulisivat Europaan ja alkaisivat kilpailla europalaisen työväen kanssa, niin silloin ei pidä viimeksimainittujen unohtaa, että europalainen pääoma on kerran kulit pakolla lunastanut.
Tämänkään tapahtuminen ei viivyttelyä siedä; sekin on sosialistisen yhteiskunnan edellytyksiä mutta tässäkään ei sosialidemokratia saa olla mukana auttamassa. Se on yhtäläinen taantumushaave kuin käsiteollisuuden ja talonpoikain pysyttäminen, jos sosialidemokratiaa vaaditaan siirtomaiden alkuasukkaiden pakkolunastuksensa vastustamista tukemaan. Mutta jos vaadittaisiin tukemaan kapitalisteja tässä, niin se olisi proletariaatin harrastusten jalkoihin polkemista silloin kun kapitalisteilla on valtiomahti tähän tarkotukseen käytettävissään. Ei, tämä työ on liian likaista eikä proletariaatti tahdo itseään siihen syypääksi saattaa. Tämän ilkeän toimen suorittaminen kuuluu porvariston historiallisiin tehtäviin ja proletariaatti voi olla onnellinen, ettei se ole käsiään siinä saastuttanut. Proletariaatin ei tarvitse pelätä, että porvaristo sen vuoksi löisi laimin tehtävänsä ja saattaisi taloudellisen kehityksen huippuihinsa. Tälle historialliselle tehtävälleen se pysyy uskollisena, niinkauan kuin sillä vielä on yhteiskunnallista ja poliittista mahtia, sillä tämä tehtävä ei ole mikään muu kuin voiton korottaminen.
Mikäli proletariaatti tässä kehityksen kulussa puuttuu kapitalistiseen kehitykseen, ei sen tehtävänä voi olla edistää sitä tarjoamalla sille suoraan tai epäsuoraan valtiovallan kautta tukeaan eikä sekään, että se sitä ehkäisisi, vaan ainoastaan se, että se niin paljon kuin mahdollista torjuu sitä lähellä olevia kansankerroksia uhkaavat turmelevat ja alentavat seuraukset, mikäli se on mahdollista kehitystä vahingoittamatta. Ei siis pidä kieltää koneiden maahantuontia eikä naistyötä, vaan on pyrittävä työväen suojeluslakeihin. Ei pidä estää maahantuontia, vaan kieltää siltä erilaiset valtioavut (suojelustullit, vakuutusmaksut, siirtomaa-ansiot) ja missä tämä kätännössä jää merkityksettömäksi, hankkia turvalakeja niille, joita tämä politiikka koskee, esim. siirtomaiden asukkaille.
Tulemme vielä näkemään, miten tätä periaatetta voidaan käyttää monessa tapanksessa talonpoikain pakkolunastukseenkin nähden.
On selvää, ett'ei kapitalisessa hengessä toimivan maanviljelyksen taloudellisen kehityksen edesauttaminen voi kuulua sosialistisen agraariohjelman tehtäviin. Tätä ei olekaan miltään puolelta otettu huomioon. Ei, on mietitty keinoja, jotka kykenisivät nyt jo valmistamaan maaperää maanviljelyksessä sosialistiselle tuotannolle ja jouduttamaan sen siirtymistä siihen tuottamatta mitään mielikarvautta.
Tämä ajatus tuli mahdolliseksi ainoastaan sen jo monasti mainitun ristiriidan kautta, joka maanviljelyksessä on noussut maanomistuksen ja viljelyksen välillä. Elinkeino on siinä paljon epäkiitollisempi kuin teollisuudessa, paljon kauempana sosialismista kuin siellä; on hullutusta, maanviljelyksestä siirtyä sosialistiseen liikkeeseen, niinkauan kuin teollisuudessa ja sen mukana myöskin yhteiskunnassa kapitalismi vallitsee.
Yksityinen maaomistus on paljon ennemmin ja suuremmassa määrässä joutunut ristiriitaan maatalouden tuotantosuhteitten kanssa ja tullut sille sietämättömäksi siteeksi, kuin yksityinen tuotantovälineiden omistus teollisuudessa. Sen ohessa on maaomaisuus jo täydellisesti tullut itsenäiseksi elinkeinoon nähden. Sill'aikaa kuin maanviljelystoimissa tuskin on huomattavissa mitään keskitystarkotusta, vieläpä on tavattavissa taipumusta moninkertaiseen hajaantumiseenkin, vallitsee maanomistuksessa varma keskitykseen tähtäävä tarkotusperäisyys, joka erittäinkin tulee räikeimmin näkyviin kiinnitetyssä omaisuudessa, joka jo suuremmassa määrässä onkin tullut personattomaksi.
Maaomaisuuden ottaminen valtion haltuun on sentähden mahdollinen kapitalistisessa yhteiskunnassa; se on mahdollinen tavaraintuotannon ja palkkajärjestelmän pysyessä ennallaan, ilman mitään muutoksia vallitsevaan tuotantotapaan. Porvarilliset puolueet ja vieläpä itse maanviljelijätkin tulevat sitä muodossa tai toisessa mitä hartaimmin vaatimaan. Toiseltapuolen pyrkivät kaikki sosialistiset agraariohjelmat sopivaan menettelytapaan, jota silmällä pitäen maaomaisuus voitaisiin valtion haltuun ottaa.
Samalla kuin määräämme kantamme maaomaisuuden valtion haltuun ottamisen suhteen, olemme myös määränneet kantamme edistyspyrintöisiin sosialidemokratisiin agrariohjelmiin nähden.
Varsinaisen maaomaisuuden valtion haltuun ottamisen ohella, joka erittäinkin maissa, joissa maavuokrajärjestelmä vallitsee on tullut kerrassaan kaikkien vaatimaksi, tulee tässä esiin kiinnityksen ja viljakaupan valtion haltuun ottaminen.
Kiinnityksen omistaja on todellisesti maaomaisuudenkin herra; kiinnitysvelallinen on häneen samassa suhteessa, kuin vuokraaja maanomistajaan.
Mutta viljakaupan monopoli tekee maanviljelijät, jotka viljelevät viljaa myytäväksi — siis suuren enemmistön — täydellisesti riippuviksi monopolin haltijasta. Tämä määrää, joskaan ei lakitieteellisesti, niin kuitenkin todenmukaisesti koko viljelyksessä olevan alan.
Ne olivat ensiksi sosialistit, jotka nämä vaatimukset esille toivat. Saksan kommunistisen puolueen vaatimuksissa, jotka kommunistiliiton asettama komitea (johon m. m. kuuluivat Marx ja Engels) maaliskuussa v. 1848 toi esiin, kuului kahdeksas pykälä: »Kiinnitykset talonpoikaistiloihin julistetaan valtion omaisuudeksi: talonpojat maksavat korot näistä kiinnityksistä valtiolle».
Seitsemäs pykälä vaati suurten maatilojen muuttamista valtion omaisuudeksi.
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tekivät Zürichin kanttonin työväenyhdistykset esityksen, että viljakauppa tulisi valtion haltuun.
Nyt, kun maanviljelijät esittävät samoja vaatimuksia, osottavat sosialidemokratiset puolueet heitä kohtaan epäluottoaan. Mikä on sitte muuttunut?
Niinhyvin yleinen katsantotapa kuin yhteiskunnallinen asemakin.
»Kun helmikuun vallankumous puhkesi», sanoo Engels huomattavassa esipuheessaan Marxin teokseen »Luokkataistelu Ranskassa 1848–1850», »seisoimme kaikki, mitä kuvitteluihimme vallankumouksellisen liikkeen edellytyksiin ja kulkuun tuli, Ranskan siihen astisen historiallisen kokemuksen lipun alla .... Silloisissa oloissa ei meillä ollut mitään epäilystä, että ratkaiseva taistelu olisi alkanut, että se olisi suoritettava yhtenä pitkänä ja vaiherikkaana vallankumouksen ajanjaksona, mutta että se vaan voi päättyä proletariaatin lopulliseen voittoon».
Mutta seitsenkymmenenluvun sveitsiiäisessä työväenliikkeessä oll vallalla kansanvaltainen taikausko, joka ei ottanut huomioon luokkavastakohtia ja yhteiskunnallisia oloja; ja uskoi, että tarvittaisiin vaan välttämättömät kansanvaltaiset muodot ja välttämätön valistus, jotta ura sosialismille olisi vapaa.
Vallan toisin sanoo nykyinen katsantokanta, mutta vallan toinen on nykyinen asemakin kuin silloinen. Eivät ne meidän aikanamme enää ole proletarit, vaan maata omistavat maanviljelijät, jotka äänekkäimmin vaativat viljakaupan ja kiinnitysten valtion omaksi ottamista, eikä sen tarkotuksena ole saattaa yksityisen maanomistuksen etuja, vaan haittoja koko yhteiskunnan niskoille ja sitä vastoin säilyttää, vieläpä varmentaa ja suurentaakin yksityisen maanomistuksen etuja. Eikä valtio ole proletarien, vaan maanomistajien ja kapitalistien käsissä, joiden siis pitäisi ajaa perille valtion huostaan joutuminen. Ja maanomistajien ja proletarien asema on 1898 toinen kuin 1848 tai 1878.
Vuoteen 1878 olivat viljahinnat alinomaa kohoamassa; maanviljelijät menestyivät, mutta kuluttajat kärsivät. Valtion apu tässä tapauksessa voi vaan karkottaa kuluttajien auttamista, siis hintojen kohoamisen estämistä.
Nyt laskevat viljahinnat, nyt ne eivät ole kuluttajat, vaan tuottajat, jotka viljahintojen tähden valittavat. Näiden hintojen keinotekoista laskemista valtion avulla ei kukaan ihminen ajattele — missä valtiomahti käy viljahintoja varmistamaan, tapahtuu se hintojen kohottamisen tarkotuksessa. Ei siis ole ihme, jos valtion viljakauppa nyt näyttää kokonaan toista naamaa.
Mutta samoin on kiinnitystenkin valtion omaksi ottamisen laita. Vuodesia 1848–1878 nousi maakorko alinomaa. Niin kauan kuin tätä kesti, ei kiinnitysten valtion omaksi ottaminen suinkaan ollut maanomistajalle eduksi. Sen tarkotuksena oli olla vaan vallankumouksellisen proletariaatin väliaskeleena sosialistiseen yhteiskuntaan, välikeinona maanomistuksen saattamiseksi valttovallasta riippuvaksi ja voiton mahdollisuuksien riistämiseksi kapitalistiluokilta.
Mutta toisin on asianlaita vuodesta 1878, josta alkaen maakorot ovat alkaneet laskea. Ne laskevat, mutta ei kiinnitysten korot, joten velka nonsee paljon. Maanomistaja ei jaksa sitoumuksiaan suorittaa; jollei odottamatonta käännettä tapahdu, joutuvat hypoteekkipankit kärsimään vaikeita tappioita.
Kiinnityksien valtion haltuun ottaminen tulee nyt välikappaleeksi, joka takaa kapitalisteille heidän korkonsa, sillä ei yksityinen maanomistaja vaan valtio tulee heidän velallisekseen. Nyt heidän korkonsa ovat turvatut. Siksi uskaltaa valtio ottaa niskoilleen koko sen vastuuvaaran, joka tähän asti on kapitalistien kannettavana ollut. Nämä voittavat — ja niiden mukana myös maanomistajat, ainakin ohimennen, sillä valtion haltuun ottaminen johtaa heidän kiinnityksiensä korkokannan alenemiseen.
Muuten ei kävisi päinsä maaomaisuuden valtion haltuun ottaminen lunastuksella kapitalistisen tuotantotavan voimassa ollessa, kuten porvarilliset maareformaattorit Henryn Georgen mukaan pyrkivät tekemään. Jos heidän olisi jossakin määrin onnistunut Englannissa seitsemänkymmenluvun loppupuolella ajaa läpi maaomaisuuden valtion haltuun ottaminen, niin kellään ei olisi siitä ollut niin suurta hyötyä kuin maalordeilla, joiden tilat olisi rahalla lunastettu. He saisivat silloin rauhassa elää valtiolta saamansa pääoman koroilla, mutta viimeksimainitulla taas olisi maaveron koko tappio kestettävänään, 30 prosenttia ja enemmänkin, joka nyt on maalordin rasituksena.
Maaomaisuuden valtion haltuun ottaminen eroo kiinnityksen valtion haltuun ottamisesta tosin sen kautta, että ensinmainittu ainakin tarjoo valtiolle mahdollisuuden viljelysmuotoja parantamalla vastustaa maaveron alenemisen seurauksia, kun taas viimeksimainittu ei suvaitse mitään vaikutusta liikkeenharjotukseen.
Mutta liian suurta luottamusta ei maanviljelijä myöskään saa panna valtioon. Valtio on nyt etupäässä valtalaitos. Ja sitä luonnettaan ei se myös kiellä siinä, missä taloudelliset toimitukset tulevat sen osaksi. Siinäkin on laklmiesten, poliisien ja sotilaitten, eikä teknikkojen ja liikemiesten näkökanta ratkaisevana. Vasta siinä määrässä, kuin proletariaatin onnistuu poistaa luokkarajoitus, ottaa valtiolta sen valtalaitokssn luonne, tulee se muuttumaan.
Nyt pitää valtio taloutta säännöllisesti tuhlaavaisemmin ja kömpelömmin, kuin yksityinen kapitalisti konsanaan; todistus, jota porvarillinen puolue mielellään käyttää sosialismia vastaan, mutta joka ei vastusta sitä, vaan nykyaikaista valtiota. Kumminkin voi nytkin jo jonkin toimen valtion haltuun ottamisesta olla taloudellista hyötyä koko yhteisölle. Se koskee sellaisia liikkeenharjoituksia, jotka ovat monopoleja joko luonnollisten asiainhaarain pakotuksesta — kuten rautatiet ja monet vuorikaivokset — tai yhteiskunnallisten olosuhteitten tähden — kuten »renkaat» ja trustit. Täten voi yleisön nylkeminen yksityisen monopolin kautta kohota sille asteelle, että valtion liiketoiminta tulee pelastajaksi hätään, erittäinkin siellä missä hallitus on kansasta riippuva, niin ett'ei valtiokassa mielin määrin saa yksityisellä monopolillaan jatkaa nylkemistä.
Mutta missä ei tällaista hätätilaa yksityisen monopolin tähden ole olemassa, ei nykyisellä valtiolla ole mitään taloudellista syytä antautua liikeyrityksiin. Päinvastoin. Ja sitä vastustaviin syihin yhtyy polittisia syitä, jotka johtuvat siitä, että valtio on herrasorganisatsiooni. Lisätä nykyisen valtion taloudellisia voimakeinoja on sama kuin lisätä sen kuristuskeinoja, joilla hallittavia luokkia pidetään kurissa. Samaten kuin taloudelliset vaikuttimet, käy tämä poliittinenkin vaikutin samassa määrässä tehottomaksi kuin valtio joutuu proletariaatin vaikutuksen alaiseksi. Mutta kansanvaltaiset muodot eivät yksin tarjoa vakuutta siitä, ettei valtion voimakeinoja käytetä proletariaatin sortamiseksi. Missä talonpojat ja pikkuporvarit on suurena enemmistönä, ovat he toisinaan valmiit tekemään rajotuksia suurkapitalistien työväkensä nylkemiselle, mutta sitä innokkaammin he valvovat pienten voitonhankkijoiden »taloudellista vapautta». Sveitsin talonpojat ja pikkuporvarit laskevat levollisesti työmiehet kaikkiin polittisiin toimiin, mutta jokaisesta lakosta käsityöläismestaria vastaan joutuvat he raivoihinsa ja käyttäytyvät valtion turvissa vieläkin raaemmin kuin heidän toverinsa maissa, jotka eivät ole vapaat; ja kun valtion työväen ja virkamiesten työoloja pitäisi parantaa, silloin käytetään kansanvaltaista vapautta, nimittäin referendumia, ahkeraan, jotta valtion palveluksessa olevain leipäkori kohotettaisiin korkeammalle.
Missä proletariaatilla ei ole määräämää asemaa, siellä ei sosialidemokratialla ole mitään syytä, jollei hätä ole käsissä, pyrkiä laventamaan valtion taloutta ja omaisuutta.
Aina seitsenkymmenluvulle asti muodosti maaomistus tosin monopolin, joka aiheutti väestön suurenevan nylkemisen. Mutta liikkeen kehitys on yleensä lopettanut tämän maanviljelyksen monopolin, ainakin siellä, missä valtiomahti ei keinotekoisilla liikkeen tukahuttamisilla sitä pystyssä pidä. Toiselta puolen ei maanviljelyksen nykyinen viljelysmuoto ole vielä sellainen, että te johtaisi sen valtion hoitoon. Ennemmin kuin maanviljelys, tulevat maanviljelysteollisuuden haarat — sokerinvalmistus, viinanpoltto, oluenkeitto y. m. s. kypsiksi valtion huostaan joutumaan. Valtio itsehän pitää nykyään edullisempana vuokrata ruununtilat varakkaille maanomistajille kuin itse niitä hoitaa. Sosialidemokratialla ei ole mitään syytä lisätä varakkaiden valtion vuokraajien lukua ja tehdä siten hallitus riippumattomammaksi kansanedustajien rahamyönnytyksistä.
Eräs huomattava maalaisten taloudellisen elämän haara, joka ei tosin kyllä kuulu varsinaiseen maanviljelykseen, tekee poikkeuksen, nimittäin metsätalous. Järkiperäinen metsätalous ei sovellu yhteen kapitalistisen suurhuijauksen tarpeitten kanssa. Missä metsän pääoma kasvaa, siinä se joutuu häviöön, sinä hyvä metsätalous ei ole sopusoinnussa kapitalististen rahaksimuuttotarpeiden kanssa. Ne vaativat mitä pikaisinta rahaksi muuttoa; metsätaloudessa on se kuitenkin tavattoman hidasta. »Pitkä tuotantoaika (joka käsittää ainoastaan suhteellisesti vähäpätöisen osan työaikaa), ja siitä syystä pitkät kehitysjaksot tekevät metsänhoidon epäsuotuisaksi yksityis- ja siis myös kapitalistiseksi liikkeenhaaraksi, joka viimemainittukin varsinaisesti on yksityisliikettä vaikkakin yksityisen kapitalistin asemasta esiintyisi useita yhteenliittyneitä. Sivistyksen ja teollisuuden kehittyminen ylipäänsä on aina osottautunut niin uutteraksi metsien hävityksessä, että sitä vastaan kaikki, mitä se päinvastoin on tehnyt niiden voimassa pitämiseksi ja tuotannon edistämiseksi on ihan mitätöntä».
Missä yksinomaan kapitalistinen katsantotapa vallitsee, siellä metsä ennen pitkää loppuu, siellä se arvotta hakataan pois. Yhtä turmiollinen on metsälle talonpojan hätätila. Metsä on niin tärkeä maan asutukselle ja hedelmällisyydelle, ilmanalalle, vuoristossa ja meren rannalla olevan viljelysmaan suojelemiselle j. n. e., että sen arvoton hävittäminen tuottaa arvaamattomia vahingoita maanviljelykselle. Monasti ovat valtiot katsoneet olevansa pakotetut suojelemaan metsää samaten kuin palkkatyöväen työvoimaa raiskausta vastaan, jota harjottaa pääoma, joka sokeassa voitonhimossaan yrittää tappaa kanan, joka munii kultamunia. Metsänsuojeluslakeja on säädetty, mutta valitettavasti vaan riittämättömiä eikä niitäkään kaikkialla. Koko Saksassa kuuluu tähän saakka vaan 30 prosenttia yksityistilojen metsistä metsälakien suojeluksen alle. Preussissa, Saksenissa ja useimmissa pienemmissä valtioissa ei ole sellaisia lakeja ollenkaan.
Toiselta puolen koettaa valtio laventamalla valtion metsiä, istuttamalla autioita vaaroja ja santakenttiä taas suurilla kustannuksilla vallottaa metsille sen, minkä hävitykseen kapitalistinen voitonhimo kevyellä sydämellä on syypää.
Vain vaillinaisesti ehkäisee tätä kehitystä toisessa paikassa kerrottu kehitys, joka myöskin johtuu kapitalistien tulojen kasvamisesta. Jos kapitalistinen voitonhimo yhä enemmän hävittää metsää, niin antaa kapitalistinen loisteliaisuus sen toisin paikoin vallottaa uusia alojakin. Mutta kun tämä tapahtuu loisteliaisuudesta, hetken mielijohteiden johdosta; ei metsän leveneminen, joka johtuu tällaisista syistä, ole järkiperäistä ja suunnitelmanmukaista. Voidaan nykyään esim. Itävallan Alppimaissa tehdä se huomio, että toisissa seuduin metsä levenee laidun- ja peltomaiden kustannuksella, samalla kuin se toisissa seuduin katoaa sieltä, missä se olisi välttämättömän tärkeä suojana lumivyöryjä ja tulvia vastaan, niin että lumivyöryt ja tulvat nyt saattavat rappiolle viljelysmaan. Jos toiselta puolen sivistysmaa voi metsän paljouden tähden tulla maanviljelykseen kelvottomaksi, niin tapahtuu se toiselta puolen myöskin metsän puutteen vuoksi. Se on kapitalistisen ajan metsätaloutta.
Molemmat yllämainitut tapaukset ovat yhtä turmiolliset ja yhteisetujen vuoksi ovat ne estettävät. Tehokkaimmin tapahtuu tämä siten, että metsät otetaan valtion omiksi, joka yksinään kykenee tekemään varmaksi järkipesen metsänhoidon, ainakin siellä, missä valtio ei raha-asiainsa puolesta ole vararikon partaalla ja missä hallitus ei ole sellaisten miesten vaikutuksen alainen, jotka päästävät maanviljelyksen rappeutumaan sentähden, että he urheilevat eräällä kalliimmista etuoikeuksistaan. Raha-asiainsa puolesta terveessä, kansanvaltaisessa maassa saa sosialidemokratia, siinäkin tapauksessa että proletariaatin vaikutus vielä on pieni, empimättä vaatia metsien valtion omaksi ottamista.
Vesistöjen valtion haltuun ottamisen laita on miltei sama kuin metsienkin. Ei ainoastaan maanviljelyksen edut — kastelemiset ja kuivaamiset — tulee siten huomioon otetuiksi, vaan vielä paljon muitakin mitä tärkeimpiä etuja, nim. sellaiset liikenteen — joki-, järvi- ja kanavalaivakulun ja teollisuuden haarat, jotka jo vesivoimia tarvitsevat, ja vielä paljoa enemmän sähköteknikan kehittyessä; toiseksi terveydelliset olot — soiden kuivaaminen, juomaveden hankkiminen ja kaikellaisten jätteiden korjaaminen —, ja lopuksi yleinen turmiollisuus, nimittäin suoja tulvavettä vastaan. Järkiperäinen vesitalous tulee yhä välttämättömämmäksi, mitä pitemmälle kapitalistinen tuotantotapa kehittyy, sillä enemmän kuin mikään muu, koskee tämä vesistöjen luonnollisia oloja metsien hävittämisen, soiden kuivaamisen, järvien syventämisen, vesijohtojen, kanavarakennusten, jokien suorentamisen, koelaitosten y. m. kautta; enemmän kuin mikään muu on se hankkinut apukeinoja, joiden avulla voidaan määrätä veden kulkuväylät. Mitä keinotekoisempi on vedensuoksu-järjestelmä, sitä turmiollisemmat seuraukset, jos sen kehitystä viedään väärään suuntaan. Lainopillisesti voidaan joki jakaa eri osiin ja antaa yksilölle omistusoikeus tällaiseen osaan, mutta todellisuudessa jää kuitenkin joki, vieläpä koko jokialue yhdeksi kokonaisuudeksi aina lähteiltä suuhun asti ja se, mikä tällä kohdalla asuvalle omistajalle on hyödyksi, voi alempana asuville tuottaa suuria vahingoita. Järkiperäistä voi vesitalous olla vaan silloin, jos koko jokialuetta hoidetaan suunnitelmanmukaisesti, samoja näkökantoja silmällä pitäen, ja se kulkee silloin käsi kädessä metsätalouden kanssa. Joen herran pitää olla metsänkin herra. Vesistöjen valtion omaksi ottamista pitää vaatia siitäkin syystä, että juoksevasta vedestä tuleva maakorko ei vielä laske, vaan nousee, koska kapitalistinen voitto veden käyttämisestä teollisuustarkotuksiin, on vielä nousemassa.
Vesistöjen valtionhaltuun ottamisesta ei ole odotettavissa väestön rasittaminen rahallisessa suhteessa, pikemmin valtion on rikastuminen, ainakin siellä, missä se taitavasti ajetaan läpi. Missä valtion hoito ei ole niin turmeltunut, että jokainen valtion haltuun ottamistoimi vaan aiheuttaisi valtiolta ryöstämistä eikä niin virkavaltaisesti kokoonpantu, että se avuttomana laiminlyö jokaisen teknillisen tehtävän, missä se on jotakuinkin sovelias ja kansanvaltaisesti kokoonpannun kansaneduskunnan silmälläpidon alaisena, siellä vaaditaan jo tänä päivänä vesistöjen haltuun ottamista.
Miten kehno porvari- ja vieläkin enemmän poliisivallton valtion-talouden hoito onkin, niin on se sittenkin vesistöihin ja metsiin nähden parempi kuin yksityistalous.
Vesistöjen ja metsän valtion haltuun ottamista ei saa asettaa samalle asteelle vesistöjen ja metsän yhteisomaisuuden kanssa. Tämä viimeksimainittu oli tulos yhteisestä vesien ja metsän hyväkseen käyttämisestä, yhteisestä kalastuksesta, yhteisestä metsästyksestä ja yhteisesti karjalaitumesta. Nyt on karjanpaimentaminen metsässä miltei kokonaan loppuuut, metsästys on tullut ylimystön yksityishuvitukseksi ja kalastaminen virroissa on ainakin suhteellisesti menettänyt hyvin paljon merkitystään kansanelinkeinona. Jos nyt metsän ja vesistöjen valtion haltuun ottaminen tulee välttämättömäksi, niin eivät kalastus, metsästys ja karjalaitumet tule synuyttämään siinä mitään arveluita.
Tämä olkoon sanottu valtiotaloudesta maalla. Mutta valtiotalouden »valtiososialismin» ohella kehittyy myöskin kuntatalous-»kunnallissosialismi». Eikö sen pitäisi olla maataloudessa sinä tehokkaana vaikuttimena, jonka avulla nyt jo voitaisiin jouduttaa maatalouden hidasta kehitystä ja ohjata sitä sosialistiseen sunutaan. Eikö kyläkommunismi ole ikivanha laitos, joka on lähempänä vanhoillista talonpoikaa, kuin kaupunkilaista, ja josta vielä on lukemattomia jätteitä säilynyt.
Venäjällä, missä kyläkommunismi vielä vähän aikaa sitten oli hyvin vankka, oli todenteolla hyvin mahtava ja samalla vakava sosialistinen suunta vallalla, ja tämän kommunismin kautta on Venäjä lähempänä sosialistista yhteiskuntaa kuin Länsieuropa. Länsimaissa olivat porvarilliset sosialireformaattorit ne, jotka ensiksi innostuivat alkuperäiseen maalaismaakommunismiin ja tässä innostuksessaan huomasivat, että yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaiseminen maalla ja siis myös kaupungissa lopettaisi uuden proletariaatin alituisen siirtymisen pois maalta. Nykyisin ovat myöskin sosialidemokratit pyrkiessään luomaan agrariohjelmaa, puhuneet tuon primitivisen kommunismin vahvistamisen ja laajentamisen puolesta samaan aikaan, jolloin Venäjän sosialidemokratia, kokemuksensa perusteella, on täydellisesti hyljännyt tämän katsantotavan, ikäänkuin tämä keskiaikainen kyläkommunismi voisi olla jonakin aineksena nykyaikaista sosialismia luodessa.
Kommunismikin on kahdenlaista. Vallankumous, johon sosialidemokratia pyrkii, ei etupäässä ole laillinen, vaan taloudellinen, ei omaisuussuhteitten, vaan tuotantotavan mullistus. Sen tarkotus ei ole kumota yksityisomaisuutta, vaan kapitalistista tuotantotapaa; ensinmaininittua se pyrkii hävittämään ainoastaan siinä määrin, kuin se sen kautta voi hävittää myös viimeksimainittua. Suurimmat vaikeudet, jotka sosialismia kohtaavat, eivät ole lakitieteellisellä vaan taloudellisella alalla.
Tältä näkökannalta katsoen on kunnan maaomaisuuden laajentaminen valmistuksena sosialistiseen tuotantotapaan kaikkialla siellä turha, missä ei sen tarkotuksena ole kuntatalouden laajentaminen ja mistä puuttuvat uudenaikaisen sosialismin henget kuntatalouden edellytykset.
Yhteismaan omistus vastasi viljelystavan tarpeita, joka nyt on kokonaan vanhentunut. Tämän viljelystavan hylkääminen kävi päinsä vaan siten, että hylättiin sitä vastaava laji yhteisomaisuutta. Missä yhteismaata tai jätteitä siitä on jälellä, siellä se myös muodostaa esteitä maanviljelyksen edistyksen tiellä. Ainoastaan poikkeustapauksessa voivat olosuhteet, kuten esim. Sveitsissä alpit, joita ainoastaan laitumina voidaan käyttää maanviljelystarkotuksitn, sille vielä antaa taloudellisen oikeutuksen. Ottaa uudelleen käytäntöön ja laventaa yhteismaata, olisi mieletöntä, jollei samalla myöskin palattaisi vanhaan viljelystapaan, kolmijakojärjestelmään siihen kuuluvine niitynhoitoineen yhteisniityillä ja yhteismetsissä.
Agronoomit, jotka nyt harrastavat yhteismaan uudelleen käytäntöön ottamista, eivät suinkaan ole sosialisteja. He vaativat sitä suurtilojen hyötyä silmänä pitäen, voidakseen sen kautta pysyvästi kiinnittää maalaistyöväen, jolla on mahdollisuus hankkia itselleen pientiloja, (vuotuismaksutiloja tai vapaita tiloja) tarpeeseen. Sillä näillä pientiloilla he eivät voi ilman yhteisniittyä pitää mitään karjaa, eikä saada lantaa, joten eivät he ajan pitkään voi pysyä pystyssä. Hiljattain hankitun läänityslaitoksen aikuisen yhteismaan tulee lopullisesti tehdä alustalaisistakin läänityslaitoksen ajan mukaisia alustalaisia.
Mutta jos yhteismaa yhdeltä puolen on keino, jolla ehkäistään taloudellista edistystä ja yhä edelleen ylläpidetään läänityslaitoksen aikuista olotilaa, niin on toiselta puolen yhteismaan käyttöoikeus tullut läänityslaitoksen kaltaiseksi etuoikeudeksi. Perinnölliset yhteismaan talonpoikaiset omistajat muuttuvat ylimystöksi, joka porvarikuntana eroaa myöhemmin muuttaneista asukkaista ja joka kohoaa näiden yläpuolelle. »Kun tämä nautinto-oikeus nykyisin», sanoo Miaskovski, muuan yhteismaan hartaimpia ihailijoita, »ei enää aina seuraa maksuttomana ja tulee ainoastaan seudun väestön murto-osan hyväksi, niin tulevat vapaista tiloista erotetut yhteismaat aikojen kuluessa seudun väestön perintötilaksi, jota saavat viljellä, joskaan ei aina maksuttomasti, yhä enemmän suletun, yksinoikeutetun yhdyskunnan jäsenet».
Missä vielä löytyy suuressa määrässä alkuperäistä yhteismaata, jota mahtava talonpoikaisväestö viljelee, siellä se, kuten Miaskovski sattuvasti sanoo, on muuttunut perintötilaksi, joka eroaa muista aristokratisista sukukartanoista ainoastaan sen kautta, ett'ei se yksistään kuulu yksityiselle perheelle vaan yhteisesti useammalle perheelle. Sosialidemokratian täytyy vastustaa tätä, kuten jokaista muutakin feodalista perintötilaa.
Mutta missä taas löytyy yhteismaasta enää ainoastaan pieniä jätteitä, kuten yhteislaiduntilkkuja y. m. sellaisia, joita köyhät ihmiset käyttävät hyväkseen, siellä se on tullut perintötilojen turvaksi ja ylipäänsä suojaa maalaistyöväestön nylkemistä. Se vaikuttaa täällä samoin, kuin monet tehtailijoiden hyväntekeväisyyslaitokset, kuten esim. asunnot, joita nämä rakentavat ja vuokraavat työväelleen. Me emme tiedä mitään perustusta, mihin nojaten sosialidemokratian pitäisi puoltaa tämänlaisen yhteisomaisuuden laajentamista ja lisäämistä.
Olisi sentään liiaksi jos se siellä, missä köyhä väestö vielä on säilyttänyt yhteiset laidun- ja metsäoikeudet, ilman muuta, vaatisi niiden poistamista. Näiden oikeuksien poistaminen on osa siitä suuresta kansanjoukkojen pakkolunastusprosessista, josta tulisi muutamille harvoille omistajille hyötyä. Tämä menettelytapa on kyllä välttämätön ja nykyaikaisen sosialistisen tuotannon kehittymiselle välttämätön ehto. Mutta me olemme jo edellä huomanneet, ettei sen edesauttaminen kuulu proletariaatin historiallisiin tehtäviin, ja että proletariaatin tehtävä, mikäli se pysyy kiinni tässä menettelytavassa, voi ainoastaan olla se, että se mahdollisimman paljon auttaa ahdistettuja, niinpaljon huojentaa luonnonvaatiman kehityksen vaikutuksia, kuin se on mahdollista, edistystä hidastuttamatta, ja niinpaljon kuin vallitsevat taloudelliset olosuhteet ylipäänsä sallivat.
Missä pikkuviljelijät ja päiväpaikkalaiset ovat säilyttäneet laidun- ja metsäoikeutensa, siellä ei sosialidemokratian siis tarvitse työskennellä näiden oikeuksien poistamiseksi. Olemme verranneet niitä vaikutuksiinsa katsoen tehtailijan työväenasuntoihin. Mutta niinpaljon kuin surkutellaankin työläisen kahlehtimista ja orjuuttamista, olisi se kuitenkin nurinkurista, nyt työskennellä siihen suuntaan, että tällaisten asuntojen asukkaat tulisivat poishäädetyiksi.
Sosialidemokratia voi sen levollisena jättää vallassa olevien luokkien toimeksi, jotka lopettavat kyseessä olevat niittyjen ja metsien käyttöoikeudet kaikkialla siellä, niissä ne estäisivät järkiperäistä maa- ja metsätaloutta. Sen tehtävänä on huolehtia, että, missä näin tapahtuu, oikeuden omistajat mahdollisimman vähän joutuvat sen kautta kärsimään eivätkä, kuten useimmiten on laita, petoksella menetä niukkoja otkeuksiaan.
Mutta silti ei sosialidemokratia milloinkaan saa katsoa taantumusta edistymisen tieksi, se ei saa pitää keskiaikaista maan yhteisomistusta, yhteismaan, yhteislaidunten, yhteismetsien laajentamista ja uudelleen hankkimista, metsänkäytön laajentamista maanviljelystarkotuksiin y. m. s. väliasteena sosialismiin.
Mutta vaikkakin keskiaikaisen agrarisen kuntakommunismin perustuksia ja samalla sitä itseäänkin on mahdotonta saada sulautumaan sosialismiin, niin syntyy nykyään nykyisessä yhteiskunnassa eräänlaisia uudenaikaisen kuntasosialismin edellytyksiä, ei toki maalla, vaan kaupungeissa. Se on ihmisten keskittyminen kaupunkeihin, joka antaa kuntain hallituksille uusia tehtäviä ja monilla aloilla tekee välttämättömäksi yksityisomaisuuden syrjäyttämisen kuntaomaisuuden kautta.
Yhdeltä puolen vaikuttaa ihmisten kokoontuminen suurissa joukoin pienille aloille, että erityiset taloudelliset toimet, joista kylissä jokainen pitää omasta puolestaan huolen, kuten valaistus, veden hankkiminen, kulkulaitokset, muodostuvat suuriksi keskitetyiksi laitoksiksi, jotka kapitalin käsissä käyvät sietämättömiksi monopoleiksi — kaasulaitokset, sähkölaitokset, vesijohdot, raitiotiet y. m. — niin että niiden kaikkialla ennemmin tai myöhemmin täytyy joutua kunnan huostaan. Toiselta puolen asettaa väestön kokoontuminen samaan paikkaan kuntain hallituksille uusia tehtäviä ja hankkii uusia keinoja näiden tehtäväin suorittamiseen, joita maalaiskunnan olisi mahdoton suorittaa.
Suurten kansanjoukkojen kasaantuminen ahtaalle alalle, ja siitä johtuva maanvuokran nouseminen pakottaa maanomistajan peittämään jokaisen neliömetrin mahdollisimman korkeilla rakennuksilla ja riistämään väestöltä ilman ja valon, suuri määrä elintarpeita, joita joka päivä tuodaan kaupuukiin, suuri määrä jätteitä, jotka joka päivä ovat korjattavat, kaikki nämä muodostavat paljon vaikeita tehtäviä, joita ei maalaiskunta tunne ja joiden suorittaminen vaatii joukon suuria kunnallisia laitoksia, kanavalaitoksia, toreja ja puutarhoja, kauppahalleja y. m. Väestön kerääntymisen kautta kaupunkeihin ei ainoastaan synny tarpeita, joita ei maaseudulla tunneta, vaan myöskin tarjoutuu tilaisuus tyydyttää tarpeita, jotka ovat yhteisiä sekä kaupungeille että maaseudulle, mutta joita ei maaseutu kykene tyydyttämään. Tämäkin pakottaa kaupunkeihin teettämään laitoksia, joita ei maaseudulla tunneta. Oppikouluja, sairashuoneita ja vaivastaloja tarvittaisiin maalla yhtä hyvin kuin kaupungeissakin, mutta sieltä puuttuu sellaisten rakentamiseen tarvittavia sekä aineellisia että henkisiä voimia. Maaseutu köyhtyy, samalla kuin kaupunkeihin kasaantuu rikkauksia; maalla riutuu henkinenkin elämä, samalla kuin se kaupungeissa puhkee kauniimpaan kukkaansa.
Tämä kaikki vaikuttaa, että kuntatalous kaupungeissa yhä laajenee ja kasvaa paljon nopeammin kuin kunta itse.
Mutta kunta ei etupäässä ole mikään herruus- vaan ainoastaan hallintolaitos, ainakin siellä, missä se ei satu yhteen valtion kanssa, mikä kyllä nykyaikaisessa valtio-olemuksessa on sääntönä. Se oli sitä vähemmän herruuslaitos, mitä itsenäisempi se on valtion suhteen ja mitä vähemmän se alistuu valtiovallan alle. Mutta teollisuuskaupungeissa tulee myöskin proletariaatti ensiksi valtaan. Siellä se yhdistyy joukoiksi, siellä se saavuttaa luokkatietoisuuden, siellä se järjestyy, siellä se ensiksi saavuttaa poliittisen kypsyyden, siellä se ensiksi tulee kyllin vahvaksi, voidakseen julkisesti ja voimakkaasti puolustaa etujaan kapitalistiluokkaa vastaan. Jos se kerran saa yleisen kunnallisen vaalioikeuden, silloin se voi, kunnan ollessa tarpeeksi itsenäinen, monessa kaupungissa nyt jo päästä siihen, että se muodostaa kuntatalouden heidän, ja siis koko yhteisön etuja silmällä pitäen, johon kunnallissosialismi pyrkii, vaikka tosin hyvin ahtaitten kapitalististen rajojen sisäpuolella, mutta, voi se tässäkin tapauksessa kuitenkin viisaudella ja asiantuntemuksella suuria aikaan saada.
Kuntataloutta voidaan hoitaa sitä järkiperäisemmin ja tarkotuksenmukaisemmin, mitä täydellisemmin kunta on oman alueensa herra. Kaupungissa on maankorko kasvamaanpäin; maakoron kohoominen siellä, missä kunnalla on maaomaisuutta, on kunnalle eduksi, eikä se sen käsissä, kunnan ollessa itsenäisenä, yleisen vaalioikeuden vallitessa ja proletaarisen kehityksen ollessa kyllin korkealla, kohota vallassa olevien luokkien voimakeinoja, vaan edesauttaa kunnan edistys- ja sivistyspolitiikkaa. Mutta maaomaisuuden kunnan haltuun ottaminen tekee myös mahdolliseksi sen, että väestön asunto-oloja voidaan toden teolla perusteellisesti parantaa, rakentamalla kunnallisasuntoja, sill'aikaa kun pelkät rakennussäännöt, kiellot, rakennus- ja asuntotarkastukset poistavat ainoastaan kipeimmät epäkohdat, mutta eivät voi osua itse asian ytimeen, maamonopolistien liialliseen asuntovuokran kiskomiseen.
Kaupunkien maaomaisuuden mahdollisimman suuri laajentaminen on sentähden yksi nykyaikaisen, itsenäisen ja kansanvaltaisen kaupunkikunnan tärkein tehtävä. Nykyaikainen kaupunkihallitus on kaikkialla ottanut tehtäväkseen, ei ainoastaan estää jokaista kaupunkiomaisuuden myymistä, vaan myös siellä, missä kaupungilla on tilaisuus tarjolla, myötäisten olosuhteitten vallitessa lisätä maa-aluettaan ja saattaa se tuloja tuottamaan. Mutta valtiossa ovat proletariset puolueet tässä yhteydessä vaikuttaneet siihen suuntaan. että kaupunkihallitusten oikeudet saataisiin ulottumaan mahdollisimman laajalle maakoronkiskomisen estämiseksi, ja että ne panisivat toimeen mahdollisimman pitkälle menevän pakkolunastuksen.
Toisin on asiain laita maalla. Proletariaatilla ei ole siellä kunnassa mitään sanomista, ei edes yleisen äänioikeuden ollessa vallalla. Siihen se on iiian hajallaan asuva, kehittymätön ja taloudellisesti liiaksi riippuva muutamista harvoista työnantajista, jotka voivat tarkasti pitää sitä silmällä. Ei voi edes ajatellakaan muunlaista kunnallispolitiikkaa, kuin sellaista, joka on maanomistukselle edullinen. Mutta sieltä ei puutu ainoastaan kunnallissosialismin poliitista ja taloudellista pohjaa.
Sitäpaitsi nykyaikaisen kaupunkikunnan taloudelliset toimet siirtyvät maaseudulle. Vanha läänityslaitoksen aikuinen talous, joka kuntataloudelle antoi niin monta toiminnan haaraa on mennyt. Nyt ei vielä voi ajatellakaan mitään uudenaikaista taloutta ei mitään osuustoimintaan perustuvaa taloudellista suurliikettä, jota kyläkunta harjottaisi. Tuotanto-osuuskunnat ovat kaupungeissakin vielä laitoksia, jotka ainoastaan harvoin menestyvät;suurenmoiselta tuotanto-osuuskunnalta puuttuu talonpoikien käsissä milt'ei kaikki menestymisen edellytykset, siltä puuttuu välttämättömiä henkisiä voimia, välttämätöntä järjestystä ja välttämättömiä rahavaroja. Me emme usko, että yksi ainoakaan kyläkunta olisi siinä asemassa, että se heti voisi ryhtyä hoitamaan uudenaikaista suurliikettä. Mutta jos nän ei ole asian laita, vaan maakommunismin entiset perusteet ovat menneet ja suurten kaupunkien tapainen kunnallissosialismi on maaseudulla mahdoton toteuttaa, niin mitä silloin merkitsisi vaatimus, että maaiaiskuntien pitäisi hankkia maaomaisuutta? Heidän ei pitäisi muutenkaan hankkia maata ainoastaan omistaakseen sitä, vaan käyttääkseen sitä tarkotuksenmukaisesti. Missä tällainen käyttäminen ei ole mahdollinen, on tällainen haaliminen epäedullista. He voisivat korkeintaan säännöllisesti vuokrata maansa, mutta he eivät siten voisi ajan pitkään edes tulla omilleen, maanvuokramaksun alenemisen tähden.
Yhteismaan hankkiminen ja laajentaminen tulee ehkä maaseudulla samoin kuin kaupungeissakin muodostamaan yhden menettelytavan tuotantovälinelden yhteishuostaan ottamiseksi. Nykyisten olosuhteitten vallitessa voidaan se yleisenä vaatimuksena tuoda esiin ainoastaan kaupungeihin nähden. Ja meidän on tässä kasiteltävä ainoastaan yleisiä vaatimuksia. Mikä erikoisissa paikallisissa olosuhteissa siellä ja täällä olisi välttämätöntä, ei meitä liikuta, silloin kun käsittelemme sosialidemokratista agraripolitiikkaa ainoastaan yleisesti.
Tähän saakka ovat keskustelumme sosialidemokratisesta agrariohjelmasta antaneet enimmäkseen negatiivisia tuloksia, mikä ei suinkaan ole omiaan rohkaisemaan niitä, jotka etsivät sosialidemokratista agrariohjelmaa, se on, esittävät vaatimuksia, joiden pitäisi kohottaa proletariaatti pelastaakseen talonpoikaisen tuotantotavan tai muuttaakseen sen, ilman kapitalistista väliastetta, vaurioita tuottamatta, keskellä kapitalistista yhteiskuntaa sosialistiseksi elinkeinoksi.
Mutta tästä ei suinkaan vielä johdu, että meidän näkökannalta katsoen positiivinen sosialidemokraattinen agraripolitiikka olisi mahdoton, että me olisimme tuomitut agrarikysymyksissä nollanveroisiksi.Kun sosialidemokratian käsityskannalle on mahdollista, jopa välttämätöntäkin, jo nykyisessä yhteiskunnassa positiivisesti vaikuttaa teollisuuteen, niin täytyy samoin olla laita maanviljelykseenkin nähden, sillä koko yhteiskuntahan on, kuten jo olemme huomauttaneet, yhtenäinen elimistö; sosialidemokratian politiikka maanviljelyksen alalla ei voi olla muun luonteinen kuin sen politiikka teollisuuden alallakin. Toiselta puolen ei proletariaatti voi ilman muuta maanviljelykseen sovelluttaa tähänastista sosialipolitiikkaansa, jonka se on luonut teollisuusoloja silmällä pitäen. Siihen täytyy sovelluttaa maanviljelyksen omituisuudetkin. Tämä on tehtävä, joka sosialidemokratian on ennen muita ratkaistava, jos se tahtoo ryhtyä maaseutuagitatsiooniin. Sen ei tarvitse hakea uusia periaatteita, uusia ohjelmia toiminnalleen maaseudulla, vaan sen on pikemmin otettava selvä, mitkä ovat sen nykyisten pääperiaatteiden, sen nykyisen kokonaisohjelman seurankset, jos niitä maaseudulla aletaan toteuttaa, ja mitä muodosteluita sen vaatimukset tällöin kaipaavat.
Tällainen tutkiminen olisi itsessään suuri työ. Ja tulos olisi maalaisolojen suuren vaihtelevaisuuden vuoksi jokaiseen eri maahan, jokaiseen eri seutuun nähden erilainen. Eikä teoretikko yksinään sitä voisi todellisesti suorittaakaan, vaan tarvittaisiin siihen yksi tai useampia käytännön ihmisiä, jotka hyvin tuntevat kysymykseen tulevat viljelystavat ja seudut. Varmaan lopputulokseen ei se voisi johtaa milloinkaan, niinkuin sosialipoliittisen teollisuusohjelman pitää yhä olla vaan väliaikainen, koska olot alinomaa muuttuvat.
Mutta jos me tästä huolimatta ryhdymme tällaiseen tutkimiseen, niin teemme sen ainoastaan löytääksemme varmoja esimerkkejä, jotka kieltämättömän selvästi osottavat, että meidän näkökannaltakin katsoen positiivinen agrariohjelma sosialidemokratialle on mahdollinen. Sitävastoin emme tässä suinkaan tahdo luoda pysyvää, lopullista sosialidemokratista agrariohjelmaa.
Sosialidemokratian historiallinen tehtävä on saattaa yhteiskunnan kehitys kapitalistisen aikakauden ohi, mutta tämä tehtävä vaatii toimenpiteitä, jotka kerran koskevat koko yhteiskunnan ja toiselta puolen proletariaatin etuja, proletariaatin, joka yksin kykenenee viemään yhteiskunnan kapitalistisen aikakauden ohi. Nämä kaksi puolta ovat hnomattavissa sosialidemokratian sosialipolitiikassakin. Sen mukaan voidaan sen agraripolitiikkakin jakaa pääpiirteissään seuraavasti:
Erikoisella talonpoikain suojelemisella ei ole tässä ensinkään sijaa. Ensimmäistä laatua olevat toimet jakaantuvat kahteen osaan:
Ensimmäisen ryhmän tehtäviin kuuluu ennen muita niiden keskiaikaisten pakkositeiden poistaminen, jotka esim. Saksassa yhä vielä ovat voimassa. Tunnetuin niistä on palkollisasetus, jossa, silloin kuin keskiaikainen itsevaltainen valtio kukistui, vallassa-olevat luokat pelastivat maaorjuudesta, niin paljon kuin pelastettavissa oli. »Ei mikään ilmiö porvallisessa yhteiskunnassamme lähentele niin paljon orjuutta ja maaorjuutta kuin palkollisväen olot», sanoo Anton Menger. Palvelusväen olojen keskiaikainen luonne vahvistuu siellä, millä palvelusväkeä vastaan tähdätyillä poikkeuslaeilla, palkollisasetuksilla, nämä olot saavat laillisuuden leiman. Ei todellakaan ole Saksan porvarillisen lakikirjan tekijöille kunniaksi, että he sata vuotta suuren porvarillisen vallankumouksen jälkeen ovat jättäneet aivan koskemattomiksi nämä keskiaikaiset jäännökset ja monet muutkin kohdat. Ainoastaan Elsas-Lothringenin kuningaskunta on koko Saksan valtakunnassa vapaa palkollisasetuksesta ja se on johtunut ranskalaisesta oikeudesta.
Mutta ei ainoastaan palvelusväkeä, vaan koko maaseudun työtätekevää luokkaa vastaan on olemassa poikkeuslakeja. Se ei vielä Saksassa ole saavuttauut yhdistymisoikeutta; sellainen on vaan ammattityöväellä. Maatyöväeltä, palkollisilta, päiväpalkkalaisilta, muonamiehiltä ja kotureilta j. n. e. samaten kuin laivamiehiltä, on esim. Preussissa vuoden 1854 lain mukaan lakkoihin yhtyminen kielletty aina vuoden vankeusrangaistuksen uhalla, ja tämä laki on vielä tänään voimassa. Yhdistysoikeus on uudenaikaiselle proletariaatille yleisen vaalioikeuden ja muuttovapauden ohella tärkeimpiä oikeuksia; ilman sitä ei proletariaatti voi eiää, se on käynyt sen elinehdoksi.
Jos sosialidemokratia tahtoo herättää ja järjestää maalaisproletariaatin sekä yhdistää taistelevan proletariaatin armeijan, niin täytyy sen hankkia sille tämänkin perusoikeuden. Yhdistysoikeus on kuitenkin tärkeämpi kaupunkilais- kuin maalaistyöväestölle, jonka erillään-olo ja taloudellinen riippuvaisuus ei sekauttakaan tulisi poistetuksi. Englannissa on maalaistyöväestöä koetettu järjestää aina kolmekymmenluvulta saakka. Ja nyt? »Suurbritannian kolmesta neljännesmiljoonasta maalaistyöntekijästä on ainoastaan 40,000 järjestynyttä».
Joskin yhdistymisoikeus on maalaistyöväestölle tarpeellinen, eikä niinkään vähäpätöinen ase, niin käy sille käytännöllisesti paljon tärkeämmäksi muuttovapausoikeus. Siellä, missä sen asema viimeisinä vuosikymmeninä on parantunut, saa se kiittää juuri muuttovapautta, joka tarjoa sille tilaisuuden maastamuuttoon ja siirtyilemiseen kaupungeihin ja muihin tehdaspiireihin. Mutta juuri siksi onkin muuttovapaus erityisesti agrarien vihaama. He ovat kuitenkin vielä siksi voimattomia, etteivät he voi siihen suoraan iskeä kiinni, mutta sitä enemmän koettavat he käyttää salakavalia keinoja päästäkseen siihen käsiksi; kuten esim. vuotuismaksutilojen kautta saada työläisen turpeeseen sidotuksi, ottaa uudestaan käytäntöön yhteismaat; joko yhteislaitumina tai pelto- ja puutarhamaana, joka vuokrataan päivätyöläiselle, ja muita tämäntapaisia keinoja, sitäpaitsi koettavat he virastojen kautta vaikeuttaa maastamuuttoa, korottaa kuljetusmaksua rautateillä, kohottaa muuttomaksua kaupungeihin j. n. e.
.Kalkkia näitä pyrintöjä vastaan täytyy sosialidemokratian panna jyrkän vastalauseensa. Tosin voisivat agrarit tässä synnyttää eripuraisuutta teollisuustyöväestön ja maalaistyöväestön välillä, viittaamalla siihen, että työvoiman ylenmääräinen tulviminen maaseudulta tehdaspiireihin huonontaisi tehdastyöväestön työoloja ja vähentäisi heidän vastustusvoimaansa kapitalistia vastaan. Olisi niinmuodoin tehdastyöväestölle eduksi, että työvoiman tulo maaseudulta lakkaisi.
Tehdastyöväestön keskuudessa onkin käynyt ilmi tällaisia todisteita. Vuonna 1895 Breslaussa hylätystä agrariohjelmasta keskusteltaessa huomautettiin, että juuri muutto maaseudulta teki talonpoikain elinehtojen ja irtaimen työväen olojen parantamisen välttämättömäksi, jotta nämä kansankerrokset siten saataisiin kiinnitetyiksi maaseutuun. Ammattia koskeva agitatsiooni tehdaspiireissä on niin kauan tehoton kuin yhä uusia, heräämättömämpiä, henkisesti syvemmälle vajonneita ja taloudellisesti täysin avuttomia proletarisia aineksia maaseudulta virtaa tehdasalueille ja lamauttaa järjestyneen työväen harrastukset.
Tämä todistelu on oikea ahtaammalta, yksityisten työväen kerrosten hetkenetujen kannalta mutta ei kokonaisproletariaatin, kehityksen uuteen yhteiskuntajärjestelmään viejän, kannalta katsoen. Jos kysymyksessä oleva todistelu olisi oikea, niin silloin tehdasproletariaatin edut vaatisivat sen vastustamaan taisteluriviensä laajenemista, se on, voittonsa edellytysten kasvamista. Maalaistyöväestön siirtyminen kaupunkiin tekee tosin jo järjestyneelle työväelle vaikeaksi hankkia itselleen etuoikeutettu asema kokonaisproletariaatln keskuudessa, mutta se vasta tekee mahdolliseksi järjestää ne monilukuiset työväenkerrokset ja liittää ne taistelevaan proletariaattiin, jotka muuten olisivat jääneet sen rivien ulkopuolelle, vieläpä niitä olisi käytetty aseena proletariaattia vastaan. Tosin on vaikeampaa johtaa rekryyttejä kuin veteraaneja taisteluun; mutta suuressa Ranskan vallankumouksessa voittivat kuitenkin rekryytit innostuksellaan ja lukuisuudellaan monarkisen Europan veteraanit, joilla ei ollut mitään keinoja täydentääkseen rivejään. Niin riippuu myöskin proletarisen armeijan voitto vähemmän sen veteraanien sivistyksestä kuin sen rekryyttien luvun nopeasta kasvamisesta, jotka innostuneina tulvivat sen lippujen suojiin.
Tällöin pitää muistaa, että proletariaatin voiton varmuus riippuu paljoa vähemmän siitä, että pientuotanto maanviljelyksessä sulaa suurtuotantoon; sillä maanviljelys edistyy vaan hitaasti, paikoin ei ollenkaan, kuin siitä, että teollisuuden valta yhteiskunnassa kasvaa siten, että teollisuus toiselta puolen työntää maanviljelyksen yhä enemmän syrjään, toiselta puolen maanviljelys tulee yhä enemmän siitä riippuvaksi.
Olisi suorastaan itsemurha, jos sosialidemokratia tahtoisi tätä kehitystä, teollisuuden kasvamista, estää ja rajottaa tulevaisuudessa tehdasproletariaatin kasvamista ehkäisemällä raittiitten työvoimain siirtymisen maaseudulta tehdasalueille. Onneksi on tämä mahdotonta.
On mahdotonta tehdä loppu maalaisväestön uinailusta ja haluttomuudesta säilyttämällä sitä yhä edelleen maaseudulla. Maalaistyöväestön olot käyvät nykyisessä yhteiskunnassa yhä epäedullisemmiksi verrattuna tehdasproletariaatin oloihin, maalaistyöväestön kehitys kulkee yhä tehdastyöväestön kehityksestä jälellä, on siis mahdotonta ulottaa teollisuuden vetovoimaa maataviljelevään väestöön; sitävastoin tämä vetovoima kasvaa sitä mukaa kuin maalaisväestö herää, havahtaa horrosunestaan ja joutuu edes vähän kosketuksiin tehdasväestön kanssa.
Yhdistys ja muuttooikeus ovat niin hyvin maalais- kuin tehdasproletariaatin vapaan toiminnan ja järjestymisen kaksi tärkeintä apukeinoa. Sosialidemokratian tehtävänä on vallottaa nämä luokkataistelun aseet ja säilyttää ne siellä, missä ne jo ovat saavutetut sekä opettaa ja auttaa eri työläisluokkia niitä käyttämään.
Tämä proletariaatin harrastusten ensi ryhmää koskevista toimenpiteistä.
Toinen ryhmä käsittää työväen suojeluslait, lait koko työväen ja erittäinkin juuri työtä tekeväin vaimojen ja lasten suojelemiseksi.
Mutta tarvitaanko yleensä tällaisia maalaistyöväestön suojeluslakeja? Saa ihmetellä, että tällainen kysymys voidaan tehdä. Mutta vielä enemmän täytyy ihmetellä, että on löytynyt saksalaisia sosialipolitikkoja, jotka ovat kieltäneet tällaisten lakien tarpeellisunden, kun »Sosialipoliittinen yhdistys» tutki maalaistyöväen oloja.
Tosin tiedustelut ovat tapahtuneet yksipuolisesti. Kyselykaavoja lähetettiin vaan maanviljelystyönteettäjille. Sosialipolitikot pitivät näitä tietoja maalaistyöväen olojen varmimpina, totuudenmukaisimpina lähteinä.
Huomauttaakseen menettelyn järjettömyydestä, lausni herra Thiel, eräs tutkimuksen johtajia, johdatuksessaan tuloksien jukkaisuun »että, jos missään, niin juuri maanviljelysalalla työväki sokeasti uskoo työnantajansa ilmotuksia; sillä täällä ovat olot vieläkin yksinkertaisemmat: monivuotiset palkkataistelut, lakot ja luokkataistelu eivät ole sen enempää kuin räikeät etujen vastakohdat ja taistelutkaan myrkyttäneet työnantajain ja työväen välistä patriarkallista suhdetta .... Subjektiivisia arvosteluita on luonnollisesti tässäkin ja voivat ne olla työnantajain värittämät, mutta tämän huomaa helposti, niin ettei se ketään harhaan johda». Toisin sanoen, tutkijat pitivät sitä, jota heidän piti tutkia ja todistaa, jo todistettuna seikkana ja heistä oli itsestään selvä, ettei kukaan paremmin kuin työnantajat voi vastata esim. seuraaviin kysymyksiin: »Tekevätkö vaimot ja lapset ylityötä liian pitkän työajan tähden? Saattaako vaimon työ talouden rappolle kodeissa? Peltotyön vaikutus lapsen henkiseen kehitykseen? Kaipaako nykyinen paikollisasetus uudistusta?» j. n. e.
Mutta jos kuitenkin joku kysymyksessä olevista maanviljelijöistä »subjektiivisesti värittelisi vastauksensa näihin kysymyksiin, niin olisi se »helposti huomattavissa».
Miehet, joiden pitäisi työskennellä tieteellisesti vakavalla pohjalla, ovat tuskin koskaan lausuneet kummallisempaa väitettä.
Meillä ei luonnollisesti voi olla epäilystäkään siitä, että mainittujen maanviljelijöiden joukossa on kylläkin rehellisiä ja tietorikkaita ihmisiä, joista voi olla paljon opittavaa; olemme erittäin kiitollisia siitä runsaasta opetuksesta, jota tilastollinen tiedustelu tarjoo. Mutta se oli kerrassaan sopimaton antamaan selitystä maalaistyöväestön olosuhteitten parannustarpeista, se oli enemmän kuin sopimaton, se oli suoraan sanoen harhaan vievä. Kukaan ymmärtäväinen ihminen ei koetakaan saada tietoja näille ihmisille välttämättömistä reformeista, koska heillä on kaikenlaisia syitä, tehdä turhiksi koko uudistuspuuhat.
Paitsi lujaa luottamustaan työnantajien patriarkalliseen hyväntahtoisuuteen työläistään kohtaan, oli sosialipolitikoilla vielä muitakin syitä tutkia ainoastaan ensinmainittuja. Ensinnäkin varojen ja apuvoimien puute — surkuteltava todistus meidän vallassaolevien ja varakkaitten luokkiemme tieteellisestä harrastuksesta. Herrojen olisi pitänyt kääntyä sosialidemokratian puoleen; proletarit olisivat kyllä hankkineet heille varoja ja apuvoimia, voidakseen maanviljelijöiden ohella tutkia myöskin maalaistyöväkeä. Ja sosialidemokratia olisi myöskin ollut apuna toista estettä poistamassa, joka Thiel'in mielestä teki haittaa maalaistyöväestön tutkimiselle, nimittäin niiden henkistä kehittymättömyyttä.
Mutta Saksan sosialipolitikoilta ei tosin voi odottaa, että he liittyisivät työväenjärjestöihin kun pitäisi tutkia työväen oloja. Ne, jotka siten ovat tehneet, kuten E. H. Sax Thuringenissä ja H. Herbner Elsass'issa ovat siitä tosin saaneet suurta tieteellistä hyötyä, mutta heidän täytyi tehdä se salassa. Ja ne olivat nuoria miehiä, ilman virkaa ja arvoa. Sitä vastoin ei kukaan uskalla toivoakaan, että herrat salaneuvokset, jotka Saksassa johtavat akatemiallista sosialipolitiikkaa, tutkisivat työväenoloja muualla kuin parhaimmissa piireissä.
Mutta elleivät he vielä tahdo niinpaljon alentua, että kyselisivät työmieheltä työväenoloja, niin löytyyhän toki muitakin ihmisiä, jotka sen voivat tehdä ilman, että heidän säätytuntonsa sen kautta alenisi, ja joiden edut eivät suorastaan ole ristiriidassa työväen etujen kanssa. On hyvin uskottavaa, että esim. kysymykseen, saattaako lastentyö laiminlyömään koulunkäynnin, koulujen opettajat voivat paremmin vastata kuin ne, jotka lapsia käyttävät työssä; että siitä, onko ruoka riittävä ja asunto tarpeeksi hyvä sekä onko työ liian raskasta, maalaislääkärit voivat antaa parempia tietoja kuin maatilanhaltijat.
Sosialipoliittisen yhdistyksen menettelyllä tulee vasta silloin olemaan jotakin merkitystä, kun alustapitäen ei olisi kysymyksessä työväestö vaan työnantajat, kun tilastolliset tiedot eivät todistaisi työväen vaan työnantajien hätätilaa.
Johtopäätöksiä vedettäissä on tohtori K. Kärger asian parhaiten ymmärtänyt ja tullut seuraavaan lopputuloksen:
»Maalaistyöväestökysymys kohdistuu minun käsitykseni mukaan kysymykseen: Miten on maalaistyöväestöön erittäinkin Itä-Preussissa, juurrutettava taipumus kotiseudullaan ryhtyä sikäläisten maanomistajien palvelukseen?»
»Tämän kysymyksen johdosta tahdon ensiksi lausua, että maalaistyöväenkysymys on pääasiallisesti herätetty ainoastaan työnantajien eikä itse työväestön puolelta. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, on maalaistyöväestön tila koko Saksanmaassa ... hyvä ja on jo kaksi tai kolme vuosikymmentä sitten osottanut huomattavaa taipumusta alituisesti parantaa asemaansa. Maalaistyöväenkysymys ei siis voi sisältyä kysymykseen, millä keinoin työväen taloudellista asemaa on parannettava».
Ja niin on siis ainoakin laillinen uudistuskeino, jonka Kärger tässa esittää, ankara rangaistus sopimuksen rikkomisesta. Nämä ovat saksalaisten tieteellisten tutkimusten tulokset työväenoloista.
Kumminkin, jos tätä lähemmin tarkastelee, huomaa näissä vaillinaisissakin tutkimuksissa, niin suloiseksi kuin siinä väritelläänkin, niin vähäsen kuin siinä kosketellaankin olosuhteita, joita on mahdoton suloisin värein esitää, riittäviä tosiasioita, jotka osottavat, miten välttämättömiä työväen suojeluskeinot ovat maalaistyöväestölle. Vielä luonnollisempi on se sosialismin kannalta katsoen, joka ei työskentele ainoastaan siihen suuntaan, ett'ei työväestö joutuisi rappiolle, vaan että se henkisesti ja moralisesti kehittyisi, ja että se tulisi kykeneväksi ottamaan taloudellisen liikkeen johdon omiin käsiinsä. Sosialipolitiikka, joka poikkee siitä vakaumuksesta, että maalaistyöväestö olisi liian alhaisella kehitysasteella voidakseen vastata kysymyksiin, jotka koskevat sen omaa asemaa ja joka tulee siihen lopputulokseen, että näiden luokkien asema muka olisi hyvät ja että keinot sen kohottamiseksi ovat liialliset — sellaista sosialipolitiikkaa on sosialistisella kannalla aina tuomittu.
Työväen suojeluslaeista ovat tärkeimmät ne, jotka karkottavat kasvavaa sukupolvea. Koko sosialistinen liikehän on enemmän lapsiamme kuin meitä itseämme varten.
Lapsien käyttäminen työssä ei ole yksin kapitalismille ominaista. Se on niin vanha kuin ihmiskuntakin, eräässä suhteessa vielä vanhempikin, sillä eläinkin alkaa paljoa ennen kuin se on täysi kasvuinen etsiä ravintonsa. Mutta kapitalistinen tuotantotapa on muodostanut lapsentyön aivan erikoisesti eikä suinkaan edullisesti, niinkuin se on tehnyt kaikelle työlle. Se riistää lapsen perheen keskuudessa työskentelemästä vieraan palkkalaiseksi; vanhempainsa auttajasta heidän työssään tuli heille kilpailija; vaihtelevain toimien sijaan, jotka kehittivät sielua ja ruumista, tuli tympäisevä henkeä ja ruumista kuolettava, yksitoikkoinen työ; puolinaisesta leikistä, uuvuttava raataminen. Nämä viimeksimainitut piirteet ovat ominaisia kaikelle palkkatyölle kapitalistisessa yhteiskunnassa, mutta erityisesti vaikeita seurauksia ne tuottavat lapsen työn alalla, koska lasten vastustuskyky on paljoa pienempi kuin täysikasvuisten ja koska lapset paljoa helpommin saavat ruumiillisia ja henkisiä vaurioita, joiden seurauksista he saavat kärsiä halki elämänsä.
Ensinnä ilmenivät kapitalistisen nylkemisen turmiolliset vaikutukset lapsiin suurteollisuuden alalla. Pian olivat ne huomattavissa myöskin sekä käsiteollisuuden että maanviljelyksen alalla. Yhtä hyvin kuin teollisuudessa on suurtuotanto maanviljelyksessäkin jakanut työt, joten saadaan joukko yksinkertaisempia toimia, joita lapset näennäisesti vaivatta voivat suorittaa ja nämä toimet suoritetaan poikkeuksetta lasten halvoilla työvoimilla.
Mutta samaten kuin ei teollisuudessa, ei myöskään maanviljelyksessä lasten palkkatyö rajotu vaan suurtuotantoon; päinvastoin se on juuri keino pitää yllä pientuotantoa näillä halvoilla työvoimilla. Ja mitä enemmän siirtolaisuus kasvaa, mitä harvinaisemmaksi täysikasvuinen työvoima käy maaseudulla, sitä suuremmaksi käy tarve käyttää lasten työvoimaa palkkatyöhön.
Nyt ei pitäisi lasten palkkatyöllä maanviljelyksessä olla vahingollisia seurauksia; niin ainakin vakuuttavat ne työnantajat, joilta »Sosialipolitinen yhdistys» on asiasta tiedustellut. Muut ihmiset ovat toista mieltä. On hyvä, että maatyö suoritetaan raittiissa ilmassa ja että lasten työ usein on helppoa: kivien poimimista, humalain keräämistä ja sen sellaista. Mutta palkkatyöjärjestelmä pakottaa aina mahdollisimman tarkkaan pusertamaan työvoimat esiin ja pyrkii mahdollisimman tarmokkaaseen ja kestävään mutta samalla myöskin yhdenlaiseen työhön, sillä jokainen työnvaihdos kuluttaa aikaa ja vaikeuttaa myöskin vaarinpitoa. Helpoinkin ja, työn rajottuessa varmaan määrään, terveellisinkin työ tulee vahingolliseksi, jos sitä jatketaan taukoomatta liian kauan.
Yötyötä, kuten teollisuuden alalla, ei toistaiseksi maanviljelyksessä tarvitse pelätä, mutta lasten yölepoa lyhennetään maanviljelyksenkin alalla hyvin tavallisestl, sillä muutamien lasten työ alkaa näet kesällä tavattoman varhain ja päättyy myöhään. Konrad Agahd kertoo esim. lapsista, »jotka klo 4:ltä aamulla tekivät työtä pellolla kunnes koulu alkoi ja jotka koulun päätyttyä olivat työssä taas pimeään saakka.
Tohtori E. Lauer, maanviljelyksenopettaja Bruggissa, sanoo siitä: »Maanviljelystyö voi käydä lapsille vaaralliseksi sen kautta, että se lyhentää heille välttämätöntä yölepoa. Työnantajat ja monet vanhemmat eivät ajattele, miten välttämättömästi lapset tarvitsevat unta. Herättää 10- ja 15-vuotisia lapsia jo klo 4 ja 5 aamulla ja laskea heidät vasta klo 9 ja myöhemmin illalla levolle on sydämmettömyyttä, joka voi vaikuttaa hyvin haitallisesti lasten kehitykseen. Tässä kohden täytyy ulottaa työväensuojeluksen lapsiin ja kieltää, ettei lapsia alle 15 vuoden saa käyttää työssä enempää kuin korkeintaan klo 7:stä aamulla klo 7:ään illalla. Iltapäivällä on myös pidettävä vähintäin kahden tunnin loma-aika. Jos tällainen askel saavuttaa tarkotuksensa, on se ulotettava myöskin koulun ja kotiteollisuuden alalle. Koulunopetuksenkin pitää rajottua näihin rajoihin.»
Samaten kuin työajan liiallinen pituus, liialliset ponnistukset ja työn yhdenlaisuus vaikuttavat lapsen elimistöön vahingollisesti, voi se myöskin tapahtua nuorella ijällä yleensä säännöllisen työn kautta. Kukaan ymmärtäväinen isäntä ei valjasta varsaansa kuormarattaiden eteen. Mutta sitävastoin ei ole ensinkään harvinaista, että lapset jo kuudennella vuodellaan lähetetään palkkatyöhön maanviljelyksen alalla. Agahd kertoo posenilaisesta koulusta, jonka erään luokan 55 oppilaasta vaan 2 oli vapaata maanviljelystöistä. »20 on työssä vieraassa paikassa ja vanhempainsa kodin on kaksi jättänyt kuuden, yksi seitsemän, kaksi kahdeksan, kolme yhdeksän, muut kymmenen vuoden vanhoina». Sellaiset kuusivuotiset lapset saavat tehdä joka päivä kaksitoista tuntia ja sitäkin enemmän työtä, ilman että tähän on laskettu tulo- ja paluumatka työpaikalle, joka matka usein maaseudulla on melkoinen. Miten ilettäväksi asiaintila voi kehittyä lapsien rasittamiseen nähden maaseudulla, todistaa seuraava Anhaltin hallituksen antama säädös, joka muka on säädetty lasten suojelemiseksi:
»Ainoastaan vähintäin kahdeksan vuotiaita saa pitää koko päivän työssä, siitä nuorempia vaan puolen tai kolme neljäsosaa ajasta. ... Työaika on klo 6:sta aamulla klo 6:een illalla kahden tunnin päivällislomalla. Jos työn päätyttyä on jalkasin kulettava kotiin, on työ lopetettava niin, että vähintäin klo 8:ksi ennättää saapua kotiin. Hevosella kuletettaessa on varottava, ettei kuorma tule liian suureksi ja etteivät lapset putoo. Lämpiminä päivinä on työnantajan hankittava riittävästi juotavaa».
Näin on kyllä asioiden laita sokuritehtaittemme sokurijuurikasvimailla, jotka tehtaat taivuttivat Anhaltin hallituksen noudattamaan määräyksiänsä. Asioiden tilasta kirjottaa Schippel:
»Moniin töihin käytetään ylipäänsä ainoastaan lapsia, esim. juurikkaiden harvitsemiseen. Ajatellaanpa 6–14-vuotisia lapsia, jotka saavat päivittäin 12–18 (!) tuntia kyyrystellä pellolla etukumarassa, niin että veri päähän työntyy. Täysikasvuinen ei siedä tuollaista asentoa edes kymmentä minuuttia. Onko siis ihme, että lapset viikkokausia kestäneen työn päätyttyä henkisesti ovat joutuneet rappiolle, lukuunottamatta niitä sairauksia, joita maan kosteus, joka alituisesti ja välittömästi heihin vaikuttaa, heissä synnyttää. Ja tällaista työtä varten antavat koulut vielä lupa-aikaa, n. s. 'juurikasluvan»!
'Tämä' — kirjotetaan 'Preussilaiselle koululehdelle' —, 'on koululle todellinen rasitus. Kun lapset päivä- ja viikkokausia, riippuen seudun juurikas-viljelyksien suuruudesta, milt'ei puolialastomina — jolloin siveys ja häveliäisyys, summattomien joukkojen molempia sukupuolia yhdessä ollessa, tallataan lokaan — konttaavat pitkin peltoja ja sitten taas tulevat kouluun, niin ovat he niin lamautuneita, niin tylsiä ja henkisesti heikkoja, että henkiset kehotus- ja herätysyritykset opetuksen kautta aluksi ovat ihan turhia. Kasvot ovat pöhistyneet, katse tuijottava, iho on auringon paahtama, kädet ovat pitkästä maassarämpimisestä halkeilleet ja lika on niin syöpynyt haavoihin ja hikireiikiin, etteivät kädet parhaallakaan pesemisellä tule puhtaiksi. Alituisesta neliryömin rämpimisestä seuraa, että selkärankaa on vaikea istuessa ja seisoessa saada taivutetuksi suoraan ja tanakkaan ryhtiin. Joll'ei seudulla ole riittävään asti lapsia asettavat tilanomistajat asiamiehiä, jotka käyvät läheisiltä seuduilta pyydystämässä lapsia, joille, he kullekin, paitsi päiväpalkkaa, maksavat 5–10 penniä. Tätä pyyntiä harjoitetaan kaikenmoisilla houkuttelevilla ja petollisilla keinoilla. Lapsille luvataan limonadia, leivoksia ja olutta; sitten lastataan he vaunuihin ja soittaen viedään kysymyksessä olevaan kylään. Lapsen päiväinen ansio nousee 50–80 penniin, ja tätä palkkaa vastaan täytyy lasten tehdä arvottoman pitkiä työpäiviä; päivätyö kestää kello viidestä aamulla kello yhdeksään illalla. Vieläpä juhlapäivinäkin tehdään työtä! Jos lapsia on kuletettu ja houkuteltu vierailta paikkakunnilta, niin on kello jo 11 yöllä, ennenkuin he ehtivät kotiin — ja voi hyvin kuvailla, millaisessa tilassa he silloin ovat'.»
Miten lansuu Kärger? »Maalaistyöväenkysymys on ainoastaan työnantajan aseman tähden syntynyt. Ehkä »Sosialipoliittisen yhdistyksen» varat ja apukeinot sentään olisivat riittäneet niin pitkälle, että se saisi lähetetyksi Anhaltin hallitukselle tutkimuskaavan. Herrojen salaneuvoksten pitäisi toki siltä kysyä neuvoa.
Kuitenkin teemme vääryyttä tutkimiselle. Siellä ja täällä tapaamme jonkun voimakkaan sanan, joka vastustaa lasten työtä. Niin lausuu esim. Weber, eräässä kertomuksessa, joka koskee Johannesburgin piirikuntaa, on todistettu, että paimenpoikien työaika on »hyvin pitkä» ja vaikuttaa »suuresti heidän moraalinsa alenemiseen.» Yleinen kertomus Labian-Wehlau'sta osottaa, »että lasten käyttäminen paimenessa on yleisesti valiitseva, mutta ainakin talonpoikien keskuudessa vaikeasti vältettävä väärinkäytös, joka raaistuttaa lapsia». Se sopii täydellisesti yhteen Agahd'in selitysten kanssa: suurinta turmiota tuovat paimenolot mukanaan. Tarkalleen on tämän todistanut erittäinkin pommerilainen opettajisto, jonka keskuudesta 58 kertojaa aineesta »maanviljelyslastentyö» lausuu, että 3275 lapsesta 2310 oli siveellisille vaaroille alttiina; 312 tapauksessa oltiin epätietoisella kannalla ja ainoastaan 653 laita ei ollut näin; sen ohessa pelättiin 1382 lapsen suhteen terveydellisiä vaaroja».
Myöskin v. Goltz puhun tuosta »siveellisesti ja taloudellisesti turmiollisesta tavasta, käyttää lapsia paimenessa».
Runoilijamme ovat käsitelleet paimenpojan elämää kokonaan runollisessa valossa, ja ennenmuinoin onkin paimenelämällä ollut viehätyksensä, nim. silloin kun sai ajaa suuria karjalaumoja metsissä ja asumattomissa seuduissa, pitää niitä koossa ja suojella kaikenmoisia vaaroja vastaan. Se kehitti voimia, notkeutta, rohkeutta, kestävyyttä ja älyä. Nyt on paimenen tehtävänä kyyrystellä koko pitkän päivän jossain ruohokenttätilkulla ja pitää paria elukkaa silmällä, ett'eivät ne mene rajan yli. Hänen ainoana toimenaan on siis täyttää aidan tehtävät. Että tällainen pakollinen toimettomuus ja liikkumattomuus synnyttävät kaikkia mahdollisia, huonoja ja tyhmiä ajatuksia ja päähänpistoja on hyvin ymmärrettävissä. Tällaista lasten paimenessa käyttämistä täytyy vastustaa kasvatusopilliselta kannalta.
Mutta miten tulevat sosialipoliittiset maanviljelijät siihen, että he kiinnittävät huomionsa lastenpaimenessa käyttämiseen? Mistä tämä ihmisystävyys? Hyvin yksinkertaisesti: »talonpojat käyttävät suuressa määrin paimenpoikia työssä, kun suurtilanomistajalla on varsinaiset paimenet. Suurtilanomistajaa ei sureta lasten kohtalo, vaan tämän halvan työvoiman tuhlaus pienviljelyksessä väenpuutteen takia: »kuinka paljon hyödyllisemmin voitaisiin käyttää näiden lasten voimat, jos heitä käytettäisiin peltotöihin; se ei olisi hyödyksi ainoastaan lapsille ja heidän vanhemmilleen, vaan myöskin maanviljelystöiden antajille», sanoo Goltz.
Tämä on lapsirakkautta, joka kohoo samalle asteelle kuin erään westfalilaisen kirjoittajan, joka antoi ilmi sikäläiset maanviljelijät siitä, että nämä rikkoivat määräyksiä lapsentyön käyttämisestä, ja tahtoi poistaa sen kokonaan teollisuudesta: »Jos teollisuudessa pidettäisiin tarkkaan vaarin, ett'ei lapsia alle kuudentoista vuoden, tai, mikä olisi vieläkin suotavampaa, alle kahdeksantoista vuoden, saisi käyttää työssä, niin pakotettaisiin lapset menemään maanviljelijäin ja käsityöläisten palvelukseen, mikä tulisi olemaan maanviljelykselle ja myöskin teollisuudellekin suureksi hyödyksi.»
Aivan paatuneita eivät siis lasten suojeluskysymykseen nähden ole ne maaanviljelijämme, joilta sosialipolitikkomme ovat tiedusteluitaan tehneet. Jos lasten suojelus toiselta puolen vaan tekee palvelusväkeä, niin on se tervetullut.
Perin surkuteltava on palkkatyössä olevain lasten laita siellä, missä he ovat ventovieraita eikä heillä ole mitään turvaa ja tukea, missä he ovat täydellisesti isäntänsä vallassa. Ja näin on usein laita. Lapset käyvät nykyisin Eteläsaksassa, Badenissa ja Württenbergissä, ilman täysikasvuisten seuraa kulkutöissä. Tirolissa on erityinen yhdistys löytölastenyhdistys — joka harjottaa lapsikauppaa. Vorarlbergissä muodostavat »swabenilaiset lapset erityisen osaston koululasten keskuudessa; ne ovat niitä, joiden osaksi tulee sellainen suosionosotus, että heidät kymmenennestä ikävuodestaan alkaen aina maaliskuun 15 p:stä marraskuun puoliväliin vapautetaan koulunkäynnistä, jotta he voisivat antautua maanviljelystöihin lähivaltioissa. Ravensburg on päämarkkinapaikka, jonne keväisin kuletetaan Tirolista ja Vorarlbergistä satoja lapsia myytäväksi kesän ajaksi enimmän tarjoavalle. Hennon ihmistavaran kulettamisesta pitävät kyläpapit huolen.
Voi mielessään kuvitella, millaisen kohtelun nämä täysin vieraat lapsiraukat saavat osakseen. Eräs maanviljelijäin sanomalehti lausuukin, että työväen puute maalla on syntynyt palvelijain, nim. renkipoikain huonosta kohtelusta.
Yhtä alhaista ihmisyyttä kuin lasten ajottainen myyminen ulkomaille, osottaa köyhäinhoitoon joutuneiden lasten sijottaminen talonpoikain luo, järjestelmä, jonka luontoa Sveitsissä kuvaa eräs asiantuntija »Neue Zeitissä», mutta joka Saksassakaan ei ole tuntematon. Millaiseksi lasten nylkeminen talonpoikaisen voitonhimon vaikutuksesta yksin kasvatuslaitoksissakin voi kehittyä, sitä kuvaa seuraava yllämainitusta »Neue Zeitin» kirjoituksesta otettu esimerkki:
»Miten periupohjaisella tavalla tyttöjä harjoitetaan Bernin kasvatuslaitoksissa korkeampaa maanviljelystä varten, käy ilmi erään rikosasian johdosta toimeenpannun tutkimuksen satunnaisista tuloksista. Gersatzin kasvatus- ja pelastuslaitoksen, joka on lähellä Berniä, tyttöjen täytyi nim. nousta jo aamulla klo 4 tai 1⁄24 antamaan karjalle vihantarehua. Heidän täytyi puhdistaa navetat, kasata lanta, pumpata virtsa, kääntää maa pientareiden vierillä, kaivaa ojia j. n. e., kaikki töitä, jotka liiaksi rasittivat niin nuoria voimia ja jotka suurimmaksi osaksi Bernin kanttonin katsantokannan mukaan ovat naistöiksi sopimattomia ja niiden teettäminen sellaisilla voimilla on jokaisen ajattelevan ihmisen silmissä rikos, niin paljon kuin sitten puhutaankin työn siunauksesta, jonka raamatun ja rukouskielen mukaan pitäisi juurruttaa pois pahan juuret.»
Mutta vielä huonommin kuin myytyjen lapsien, joita vielä jossakin määrin patriarkallisissa oloissa palvelusväen asemassa kohdellaan joltisestikin, on kiertävien agenttien orjina kotipaikkansa jättäneiden laita. Palaamme vielä kulkurijärjestelmään ja kiertävään työhön yleensä toisessa yhteydessä. Tässä huomautettakoon vaan, että itse herra Kärgerkin katsoi itsensä pakotetuksi selittämään: »Ehdottomasti täytyy suojella vallan nuorta ikää vaaroilta, jotka johtuvat kulkurielämästä ei ainoastaan siveellisyydelle, vaan sangen raskaasta työstä juurikasmailla myöskin vielä heikon ruumiin terveydelle.»
Kaikki nämä tosiasiat silmien edessä ei ole ihmeteltävää, ett'eivät ainoastaan teoretikot, vaan myöskin maanviljelysoloihin hyvin perehtyneet käytännön miehet tarmokkaasti puoltavat lasten suojelemista lain kautta. Niinpä selitti esim. tohtori R. Meyer Zürichin työväensuojeluskongressissa:
»Herra alustaja näkyy uskovan, että maatyö olisi lapsille varsin terveellistä. Minä luulen, ett'ei herra ole milloinkaan nähnyt Pohjoissaksaa, Böhmiä, ja Unkaria, ei ole milloinkaan nähnyt suuria sokerijuurikas- ja perunamaita. Hän ei ole milloinkaan nähnyt, miten lapset syksyllä kosteudessa ja kylmässä ryömivät maassa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti rehunauriita leikkaamassa ja perunoita nostamassa. Ja tällaisia lapsia on paljoa enemmän kuin ne muutamat tehdaslapset, joiden suhteen Te yksinään olette huolissanne.»
Ja tosiaankin käytettiin Saksassa v. 1882 tehtyjen laskujen mukaan lapsia maanviljelystöissä enemmän kuin kaksikertaa, teollisuudessa, vuori- ja rakennustöissä.
Lapsien rasittaminen maanviljelyksessä on siis laajalle levinnyt ja lasten suojelusta kaivataan kipeästi.
Kysymys lapsentyöstä ei kuitenkaan ole niinkään yksinkertainen, kuten Bernstein heti Zürichin kougressin jälkeen selitti arvokkaassa kirjotuksessaan »Sosialismi ja nuorison ammattityö».
Lapsen tuottamaa ruumiillista työtä puoltaa joukko kasvatuksellisia syitä. Kehitysaikana ei mikään käy vahingollisemmaksi kuin yksipuolinen henkinen työ. Tuottava ruumiillinen työ on välttämätön. Ja kuka ei tässä iässä opi ruumiillista työtä tekemään, hän tottuu siihen myöhemmin vaikeasti, eikä hän milloinkaan saavuta sitä kokemusta ja näppäryyttä työssä, mikä on siihen lapsuudestaan saakka tottuneilla ominaista. Mutta tuottavassa ruumiillisessa työssä on vielä eetillinenkin kohta; ei suinkaan ole yhdentekevää, kasvavatko lapset yhteiskunnan loisina vaiko sen hyödyllisinä jäseninä. Porvaripoika, joka niinä vuosina, jolloin hänen luonteensa muodostuu, elää yksinomaan toisten työstä, näyttäytyy helposti, jos hän äkkiä on pakotettu nousemaan omille jaloilleen, luonteettomaksi heikoksi raukaksi, matelijaksi, joka yhä edelleen pyrkii toisten suosiosta eikä omin voimin elämän uraansa aukomaan. Proletarissa sitävastoin herättää välttämättömyys jo varhain ryhtyä tuottavaan työhön halun huolehtia toisestakin, vastuunalaisuuden, mutta samalla omien voimien tunnon.
Sosialismin suuret utopistit, jotka samalla olivat suuria kasvattajia, tahtoivat jo silloin panna lapset varhain työhön. John Bellers ja Fourier antoivat lasten jo neljän ja viiden vuoden välillä tehdä hyödyllistä työtä. Robert Owen kannatti kahdeksaa vuotta.
Tässä kohden heidän harrastuksensa käyvät yhteen teollisuuskapitalistien kanssa. Mutta se, mikä sosialisti-utopistien yhteiskuntasuunnitelmissa on tehokkain keino ihmiskunnan kohottamiseksi ja jalostamiseksi, tulee kapitalisessa yhteiskunnassa todellisuudessa tehokkaimmaksi keinoksi mitä surkeimmin alentaa työtä tekevää proletariaattia. Meidän ei tarvitse siitä esittää mitään todistusta, se on Owen'in ajoista asti lukemattomia kertoja vedetty esiin.
Kapitalistinen yhteiskunta on siis pulassa, se joko antaa nuorison kapitalille alttiiksi ja siten johdattaa tulevaisuuden työväen, mutta sen mukana myöskin työväen luokan tulevaisuuden perikatoon tai sulkee nuorison pois tuotantotyöstä, mutta silloin nuorison luonteen kehitys ja työkelpoisuus joutuvat mitä vakavimpaan vaaraan.
Kapitalistisessa tuotantotavassa on tämän ristiriidan täydellinen ratkaisu, ja sen mukana myöskin väestön täysin tyydyttävä kasvatus mahdoton.
Kapitalistinen yhteiskunta, mikäli sen ymmärtävimmät ja teeskentelemättömät edustajat panevat syrjään lyhytnäköiset tehtailijaedut, tyytyy välityssopimukseen; se poistaa täydellisesti tuotantotyön nuorison kasvatussuunnitelmasta määrättyyn ikään, kahteentoista tai neljääntoista vuoteen asti ja selittää siitä alkaen suureksi kasvaneen proletarin kasvatuksen päättyneeksi, jolloin häntä voidaan käyttää yksinomaan tuotantotyön kapitalisteille hyötyä tuottamaan.
Sosialidemokratta on käytännöllisesti puuttuessaan tähän kohtaan, tähän saakka melkein täydellisesti asettunut tällaisen välityssopimuksen kannalle. Se eroaa työväelle suopeamielisestä porvaristosta varsinaisesti ainoastaan sen kautta, että se tahtoo kohottaa ikärajan mahdollisimman korkealle ja täydellisesti kieltää lastentyön. Mutta mitä pitemmälle siinä mennään, mitä lähemmäksi tullaan sitä päämaalia, että nuoriso vasta kypsyyden ijän saavutettuaan ryhtyy tuotantotyöhön, sitä kauvemmaksi joudutaan jokaisesta mahdollisuudesta antaa tuotantatotyön vaikuttaa kasvavan sukupolven luonteen ja työkelpoisuuden kehitykseen; vältetään Scylla, suistutaan Charybdiin.
Työväenluokalle tuskin olisi eduksi ulottaa ikärajaa, johon asti ei lasta saa käyttää työhön, nyt jo saavutettua neljäätoista vuotta korkeammalle.
Mutta mitä alemmaksi tämä ikäraja asetetaan, sitä ankarammiksi täytyy määräysten työtätekeväin lasten suojaamiseksi tulla — ja me otamme, »lapset»-käsitteen tässä suurimmassa laajuudessaan, aina kahdeksanteentoista ikävuoteen saakka. Aikana, jolloin työn nopeus toiselta ja toiselta puolen työväen tarve, esiintyä ihmisenä työn ulkopuolella, nimittäin tarve kasvattaa itseään, on tullut niin voimakkaaksi, eitä kaikkialla vaaditaan täysikasvuisille 8-tuntista työpäivää, näyttää meistä sama työaika liian pitkältä nuorelle työväelle. Olisimme tämän tuoneet esiin, jos Zürichin kongressi, sensijasta, että se laski ikärajan, johon saakka kaikellainen ansiotyö on kielletty, viiteentoista vuoteen, olisi vaatinut nuorelle työväelle neljätuntista työpäivää. Järjestelmän, joka englantilaisissa kutomatehtaissa koskee lapsia alle neljäntoista vuoden, joita saa pitää työssä ainoastaan puolen työvuoroa, nim. 41⁄2 tuntia päivässä, pitäisi sovittaa nuoreen työväkeen alle kahdeksantoista vuoden.
Mitä alempi on ikäraja, josta alkaen lastentyö on sallittu, sitä ankarammat täytyy myöskin lainsäädännön kautta erottaa ne elinkeinonhaarat ja työlajit, joihin ei lapsia ja nuorta työväkeä saa käyttää, sitä ankarammin täytyy myös menetellä työtä koskevien terveydellisten sääntöjen laatimisessa, ja sitä täydellisemmäksi täytyy tehdä ammattitarkastuksen, sitä enemmän tarvitaan tarkastajia, ja sitä tärkeämmäksi tulee se seikka, että teknikon rinnalla myöskin käytännöllisellä työntekijällä, lääkärillä ja opettajalla on tarkastuksessa jotain sanottavaa.
On selvää, ett'ei tämä koske ainoastaan tehtaita, vaan yhtäpaljon käsityötä ja kotiteollisuutta, jossa lastentyö pelottavammassa määrässä on vallalla.
Mutta jos pyritään saamaan lapsentyö niin järkiperäiseksi kuin nykyisessä yhteiskunnassa suinkin on mahdollista, niin ei tämä pyrkimys, jos se tahtoo päämääränsä saavuttaa, saa rajoittua yksinomaan työpaikkoihin vaan sen täytyy luonnollisesti ottaa huomioonsa koulukin, yhdistää ja sovelluttaa toisiinsa opetus ja työ kasvatuksessa. Tällöin ilmestyy selvä juopa sosialidemokratian ja pikkuporvarillisen, taantumuksellisen kristillisen »sosialismin» välille. Kumpikin näistä puolueista tahtoo rajottaa kapitalistista nylkemistä; mutta viimeksimainittu tahtoo pysyttää paikallaan yhteiskunnallisen kehityksen, ensinmaintttu taas sitä edistää; viimemainittu tahtoo saattaa proletarit, jollei pikkuporvarillisiin elinehtoihin, niin ainakin keskiaikaisiin pikkuporvarillisiin katsantokantoihin; ensinmainittu tahtoo kohottaa proletarien elinehdot ja katsantokannan korkeammalle asteelle, jotta ne tekisivät proletariaatin kykeneväksi sivuuttamaan kapitalistisen yhteiskuntamuodon. Siihen tarvitsee sosialidemokratia yhtä paljon uudenaikaista koulua, kuin kristillisen sosialismin täytyy sellaista vastustaa.
Me emme suinkaan kuulu niihin, jotka laskevat koulun vaikutuksen liian suureksi. Niiden mielipide, jotka arvelevat, että niille, joille kuuluu koulu, kuuluu nuorisokin, siis tulevaisuuskin, on perin väärä. Meitä ei yksinään muodosta koulu, vaan koko elämä, josta koulu on vaan osa. Missä elämän opetukset joutuvat ristiriitaan kouluopetusten kaussa, siinä elämä pääsee voitolle. Olkoonpa koulu siellä, missä elämä opettaa materialismia ja kansanvaltaisuutta, kuinka hurskas ja bysanttilainen tahansa, se ei kavahda tekopyhiä eikä matelijoita. Missä koulun opetukset joutuvat ristiriitaan elämän opetusten kanssa, siellä on sen ainoa vaikutus se, että se vahingoittaa lapsia tuhlaamalla heidän aikaansa hukkaan ja kaikki sen kasvatukselliset vaikutukset lapsiin ovat aivan päinvastaiset; vallassaolijoita, joiden valtaa sen pitäisi varmentaa, hyödyttää se tuiki vähän.
Yhtä vähän kykenee koulu, olipa se miten hyvä tahansa kohottamaan ihmisiä henkisesti ja siveellisesti, jollei koko ympäristö sitä siinä tue. Yhteiskunnan uudistus ei voi koulusta saada alkuaan.
Mutta jokainen yhteiskuntamuoto, jokainen kausanluokka tarvitsee erityistä opetusta ja kasvatusta, jota ilman se ei pysty tehtäväänsä täydellisesti suorittamaan, ja näin ollen ei koulun ajanmukaiseksi muodostaminen ole niinkään vähäpätöinen asia.
Meillä ei suinkaan ole mitään syytä luulla, että tavallisen ihmisen hänen koulutietonsa kohottaisivat henkisesti ja siveellisesti luonnonihmisen yläpuolelle. Meistä tuutuu ennemmin, että Homeruksen ja Edda-laulujen laulajat ja kuulijat eivät ainoastaan esteettisen makunsa, vaan myöskin stveellisen voimansa, neronsa ja luonnon ymmäryksensä puolesta ovat olleet uudenaikaisen kansanrunouden sepittäjiä ja kuulijoita paljoa korkeammalla. He eivät tarvinneet henkensä ja mielensä terästämiseen ja tietojenhankkimiseen mitään koulua. Julkinen seuraelämä, joka vuosisatoja kulki samoja ratojaan, opetti heille kaikkea, mitä he tarvitsivat; suulliset puheet ja persoonalliset huomiot riittivät hankkimaan jokaiselle tavalliselle ihmiselle yhteiskunnasta tarvittavat tiedot.
Nyt, maailmanliikkeen aikakautena, alituisen vallankumouksen aikakautena — ei ainoastaan poliittisella, vaan ennen kaikkea teknillisellä ja kauppa-alalla — kehittyy yhteiskunnnallinen elämä suurin askelin, jota edistyskulkua jokainen turhaan asettuu vastustamaan. Lukeminen, kirjoittaminen, laskeminen, luonnontieteen, maantieteen ja tilastotieteen sekä poliittisen historian alkeet ovat ehdottomasti välttämättömiä jokaiselle, joka tahtoo tulla toimeen yhteiskuntakoneistossa. Koulutieto erittäinkin siinä muodossa, kuin sitä nyt opetetaan, tarjoo itsessään ainoastaan paljon vähemmän vaihtelevaisuutta ja varmoja tietoja kuin tieto, jota ennen yleisillä paikoilla julistettiin; koulutieto on hyvin puntteellinen vilkkaan havainnon suhteen, ja tavallinen kansanluettava, halvat sanomalehdet ja roskaromanit, vaikuttavat pikemmin alentavasti kuin kehittävästi, kun taas havainnonteko luonnosta, jonka kanssa taistelee, kaukaa tulevien tuttavien kertomukset, aina herättävät henkeä, lisäävät tietoja. Mutta kumminkin, joskaan ei vilkkaan havainnonteon korvaaminen koulutiedolla vielä itsessään merkitse kulttuuri-ihmisen siveellistä ja henkistä etevämmyyttä luonnonihmisen suhteen, niin on kuitenkin tämä tieto tullut ensinmainituille välttämätömäksi ehdoksi, jos tahtoo täyttää tehtävänsä. Sivistyneen ihmiskunnan elinaika on tullut niin tavattoman pitkäksi, ett'ei kenenkään yksilön, olkoonpa hän miten lahjakas, miten tarmokas tahansa, ole mahdollista personallisen havaintonsa avulla sitä kaikkea käsittää. Hän käsittää aina vain osan elinaikaa, lopun voi hän oppia tuntemaan ja tietämään koulutiedon avulla.
Yksityiselle yksilölle niinkuin koko kansakunnallekin on nyt mahdotonta kilpailutaistelussa pitää paikkaansa ja käyttää nykyaikaisen sivistyksen vaatimuksia ilman määrättyä koulusivistystä. Se, mitä nykyaikainen kansakoulu tarjoo, käy sitä riittämättömämmäksi, mitä enemmän nykyaikainen yhteiskunta kehittyy; kansakoululaitoksen parantaminen ja laajentaminen, ja yleisen jatko-opetuksen liittäminen siihen 14 vuotta vanhempia varten on välttämätön.
Määriteltäessä lastentyön sallittua laajuutta on terveydellisten syiden ohella otettava huomioon myös kasvatusopilliset. Lastentyön täytyykin rajottaa vielä yli neljäntoista vuoden, jotta säännöllinen ja hyötyä tuottava koulunkäynti olisi mahdollinen.
Mutta koulun tehtävänä ei ole ainoastaan opettaminen vaan myös kasvattaminen.
Niinkauan kuin seurusteluelämä oli julkista, tarjosi se kaikki yhteiskunnallisiin tarkotuksiin tarvittavat kasvatukselliset edellytykset. Samanarvoisten kasvinkumppalien seura leikissä ja kevyessä työssä täyskasvuisten tapaan, täyskasvuisten auttaminen heidän toimissaan ja vanhusten opetukset kasvattivat tarpeelliset yhteiskunnalliset avut. Meidän aikanamme on julkisen elämän tilalle, nimittäin lapsiin nähden, astunut, erittäinkin kaupungeissa, perhe-elämä. Ei se ole enää yhteiskunta, vaan niinkuin sanotaan vanhemmat, jotka lapsia kasvattavat. Mutta vanhemmilta puuttuu kaikkia niitä kasvatuksellisia tekijöitä, joita elämä seurassa, samanarvoisten parissa tarjoo; parhaassa tapauksia oppii lapsi vanhemmiltaan tottelevaisuutta, mutta ei toveruutta, yhteistunnetta ja itsenäisyyttä. Ja miten monilla vanhemmilla on kykyä ja mahdollisuutta lapsiaan kasvattaa? Heidän toimensa kahlehtii heitä täydellisesti. Mutta kaupunkilaisperhe ei ainoassaan riistä lapsilta saman arvoisten seuraa, vaan myöskin hyödyllisen, nim. lapsille toiminnan. Jost nykyajan perhe on yhteiskunnasta eroitettu, on se myöskin työstä erotettu. Jolleivät lapset mene mukaan ansiotyöhön, kadottavat he työn esikuvan ja toisen apuna olemisen kasvatukselliset vaikuttimet.
Tässä käy koulua auttajaksi; se yhdistää jälleen erotetut lapset ja tarjoo heille mitä voimakkaimman välikeinon kasvatukseen ikätoveriensa kautta. Ja samalla se tarjoo johtajien välityksellä suunniteltua, sopivaksi harkittua toimintaa. Jos tästä toiminnasta pitää johtua perinpohjaiset kasvatukselliset vaikutukset, pitää sen olla monipuolista, silloin eivät lapset ime itseensä ainoastaan kuollutta kouluoppia, vaan myöskin elävätä ihmisyyttä, silloin ei opettajan pidä lähestyä oppilaita ainoastaan opetuksessa, vaan myöskin leikissä ja työssä, se on toiminnassa, joka leikin ja opetuksen vaihdellessa kypsentää varmoja tuloksia, toiminnassa, jolla on lapsellekin selvä tarkotus ja joka herättää itsetietoisuutta kun tietää tuottaneensa iloa. Vaikkakin kypsyneemmälle nuorisolle on laitettava kouluja, tuottavaa työtä varten, niin ei saisi tällaista työtä puuttua koulunkäynnin ensimmäisinä aikoinakaan, ei ainoastaan taloudelliselta, vaan myöskin kasvatukselliselta kannalta katsoen.
Tuota ikäkautta varten, jolloin kaikellainen palkkatyö on kielletty, käy välttämättömäksi opetuksen yhdistäminen tuotantotyön kanssa, koulun yhdistäminen opetustehtaisiin ja puutarhoihin, joissa eri käsitöiden ja kasvituotannon yksinkertaisimpia alkeita opetetaan ja harjotellaan, ja tämä käy sitä välttämättömämmäksi, mitä korkeammalle tämä ikäraja asetetaan.
Huomaa, että kysymyksessä lasten työstä piilee monen monta pulmaa; sillä, että ikäraja palkkatyötä vastaan yksinkertaisesti ja koneellisesti kohotetaan mahdollisimman korkealle, on voitettu vasta hyvin vähän.
Kysymys lasten työstä saa taas erikoisen muotonsa, kun se teollisuudesta kohdistetaan maanviljelykseen. Työhön totuttamista ja tarpeellisen taidon saavuttamista varten on maanviljelyksessä lasten aikainen apu työssä paljon välttämättömämpi kuin teollisuudessa; viimeksimainitussa saavat työnjako ja koneet aikaan sen, että yksityisen työ sisältyy säännöllisesti muutamiin harvoihin temppuihin, jotka eivät vaadi erityisiä ruumiinvoimia eivätkä taitavuutta, mutta joiden oppiminen tosin aivan harjaantumattomasta tuntuu kylläkin vaikealta. Maanviljelyksessä löytyy monenkaltaisia töitä, jotka vaativat huolellisuutta, taitoa ja usein myöskin ruumiinvoimia, joita pitää jo varhain harjottaa. Nykyinen kaupunkilaistyömies on maanviljelyksessä kerrassaan kelvoton.
Sitävastoin ei maaseudulla ole sama pula edessä, kuin kaupungeissa, nimittäin että palkkatyön kieltäminen lapsilta nyt melkein yleisesti merkitsee samaa kuin kieltää heiltä jokaisen tuotantotyön, että kielto, käyttää heitä kapitalisesti hyväkseen, kieltää myöskin kehittämästä heidän työkykyään ja antamasta yhteiskunnalle hyödyllisen työn vaikuttaa heidän kasvatukseensa.
Maaseudulla on nykyään jokainen talous yhdistetty maanviljelystoimeen päivätyöläinenkin harjoittaa maanviljelystä, jos hänellä vaan on oma perhe. Lapsia ei siellä mitenkään määrätä palkkatyöhön vieraalle. Palkkatyön kieltäminen lapsilta merkitsee näissä olosuhteissa todella ainoastaan samaa kuin kieltää heitä kapitalistisesti hyväkseen käyttämästä. Jos teollisuudessa on kielletty palkkatyö lapsilta alle neljäntoista vuoden, niin saadaan vielä pikemmin tehdä maanviljelyksessä. Mutta kulkutyö on lapsilta joka tapauksessa kiellettävä vielä korkeampaan ikään. Se on kuitenkin, erittäinkin kulkujärjestelmän muodossa, palkkatyön kurjin ja turmiollisin muoto.
Mutta tällä kiellolla ei ole lapsentyökysymystä maallakaan ratkaistu. Olemme jo huomauttaneet siitä, että maalla vanhempain toimi tarjoo lapselle sopivan tilaisuuden työntekoon. Mutta usein vanhemmatkin käyttävät tätä tilaisuutta liiallisesti rasittaakseen lapsiaan. Omien lasten työn mahdollisimman suuri kohoominen on sekä kotiteollisuudessa että maanviljelyksessä yksi niitä keinoja, joiden avulla pientuotanto vielä pysyy pystyssä. Miten tärkeäksi se on tullut talonpojalle, sitä todistaa se, että maalla niin hartaasti pyritään lyhentämään kouluaikaa.
Näihin pyrkimyksiin ei millään muotoa saa myöntyä. Juuri maalla on koululaitoksen parantaminen ja laajentaminen erittäin tärkeä. Uudenaikainen tuotantotapa teollisuudessa on tehnyt käsityöläisen työn mahdollisimman yksinkertaiseksi. Mutta niin ei ole laita maanviljelyksessä, joka tulee yhä monimutkaisemmaksi, jonka työkalut tulevat yhä konstikkaammiksi, jonka menettelytavat vaativat yhä enemmän kykyä ja tietoja. Juuri maanviljelys niinmuodoin tarvitsee yhä enemmän älykästä työvoimaa ja juuri sille niitä on vähimmän tarjolla. Lahjakkaimmat työvoimat virtaavat maanviljelyksen alalta kaupunkeihin; ja sillä aikaa kuin nämä sanomalehtineen, yhdistyksineen, kokouksineen ja museoineen j. n. e. ovat tilaisuudessa saamaan herätyksiä ja apuneuvoja jatkamaan sivistystään korkeammalle koulussa saatua oppimääräänsä, ei maalla ole niin mitään tarjolla, mikä estäisi täysikasvuisen maanviljelijän noukkojen koulutietojen vähitellen hupenemista. Sitä tärkeämmäksi tuleekin maalla kouluopetus, ei ainoastaan 14 vuoteen saakka, vaan siitä ylikin on tarjottava opetusta, joka itsestään johtaa hakemaan laveampia tietoja.
Maanviljelijä pyrkii enentämään lapsentyötä. Hän tahtoo lapsentyötä sitä enemmän, mitä harvinaisemmaksi palkkatyömies tulee maaseudulla. Mutta hän tarvitsee nopeampaa sivistystä. Sivistystä hän voisi saada pidentämällä kouluaikaa, vieläpä lyhentämällä sitä jonkin määrän sen kautta, että eetillisessä, kasvatusopillisessa ja tieteellisessä suhteessa täysin hyödyttömän, vieläpä vahingollisen uskonnonopetuksen sijalle otettaisiin luonnontieteet, joita järkiperäinen maanviljelys edellyttää (kemia, mekanikka, kasvioppi, eläintiede ja maantiede) ja joiden kautta maanviljelijälle käy sivistyksensä jatkaminen mahdolliseksi.
Mutta juuri ne puolueet, jotka ovat ottaneet maanviljelyksen pelastuksen urakalle, pyrkivät, missä vaan sopiva tilaisuus on tarjolla, lyhentämään kouluaikaa ja kaikkialla vähentämään jo entuudestaankin niukkaa realiopetusta lisäämällä uskonnonopetusta, joka jo muutenkin on vallitseva aine kansakoulussa. Jos löytyy puolueita, jotka uhraavat maanviljelyksen menestyksen sivistysvastaisille hetken harrastuksilleen, niin ovat ne juuri nuo »valtion pystyssä pitämät» »kristilliset» puolueet.
Pahimmin tässä suhteessa menettelevät Itävallan ultramontanit. Mutta Saksan protestanttisista papeistakin voidaan tehdä samallaisia huomioita. Niinpä on muuan thüringeniläinen maalaispappi kirjoittanut kirjan talonpojan uskon- ja siveysopista, jossa kirjassa hän lausuu uuden koulun vaikutuksista talonpoikiin hyvin epäsuotuisasti:
»Tämä lukeminen vie nykyään suoraan hulluinhuoneeseen: tosin harvemmin talonpojan, sillä hän on siihen jo koulussa tottunut. Mutta minusta näyttää tältä kannalta katsoen tässä olevan uhkaamassa, tosin vielä vähän huomattu, mutta sangen suuri vaara, että paljon lukemisen kautta sivistystarkotuksessa ja nykyisen kouluopetuksen kautta yleensä maamieheltä riistetään jo lapsuudessa ja nuoruudessa tilaisuus käsitöiden harjottamiseen ja, mikä vieläkin tärkeämpää, ilma ja ilo ja tyytyväisyys säätyynsä. Puolueettomasti huomioita tekemällä myöskin huomaa, miten pojat ja tytöt pikkulasten ja jatkokouluissa kuudennesta ikävuodestaan neljänteentoista asti pidetään kirjojen ääressä: erillään maatyöstä ja päntätään heidän päänsä täyteen katkonaisia tietoja, niin että he tulevat puolioppineiksi, minkä jälkeen eivät peltotyöt, karjanhoito ja muut maanviljelystoimet ensinkään maistu ja, kuten olen saanut kuulla kelpo oppilailta, he kovin vastenmielisesti jättävät koulun ja salaisella vastenmielisyydellä alistuvat kohtaloonsa, kun pitäisi auttaa isää ja äitiä. Helposti käsitettävä on myöskin, ettei sivistyminen koulussa ainoastaan estä oikeata, s. o. aikaista harjaantumista maanviljelystöissä, vaan että se myöskin, erittäinkin henkisesti herkissä lapsissa herättää ja ylläpitää kaipuuta nuoruuden ja kansanlaulujen kauniitten tarinoiden kertomaan suruttomaan, rikkaampaan ja nautinnoita tarjoavaan elämään! Lopulta vielä selviää sivistysfanatikoille, ehkä hyvin kamalalla tavalla, että 'intelligensillä' kansassa on hyvin synkät varjopuolensa. Sillä nykyaika menee eteenpäin höyryllä, myöskin seurausten kypsymiseen nähden, ja jos tyytymätön maanviljelijä tyytymättömyytensä tähden säätyynsä kallistuu 'vapaamielisyyteen' ja 'edistykseen', niin on luonnollisesti köyhempää maamiestä sosialidemokratia paljoa lähempänä. »Se on nyt ilmassa», sanoi muuan vanha kokenut kunnanesimies; hän lisäsi: 'ennen eivät ihmiset ajatelleet sellaisia asioita, vaan tyytyivät kaikkeen sellaisenaan; nyt he vertaavat olojaan muiden ihmisten oloihin ja kysyvät: minkätähden heillä sitten on parempaa kuin meillä?' Tästä voi vetää johtopäätöksen: koska korkeampi sivistys tekee ihmiset sosialidemokrateiksi, on kansa pidettävä tietämättömyydessä. Mitä se haittaa, vaikkakin tietämättömät talonpojat paljoa vähemmän pystyvät järkiperäistä maanviljelystä harjoittamaan, kuin oppia saaneet talonpojat! Emme tarvitse hyvinvoipia, vaan kuuliaisia talonpoikia ja senpätähden esille virsikirja ja katkismus ja hiiteen se luonnontieteellisen ja yhteiskunnallisen sivistyksen murena, jonka kyläkoulu on kylänlasten päähän ajanut.»
Ei ole ihme, että talonpoikiemme ystävät tyydytyksekseen näkevät, että talonpoikain koulurakkaus on alenemaan päin.
Samaan tapaan lausui »Sosialipoliittisen yhdistyksen» tiedustelujen johdosta maalaistyöväen oloista muuan kirjoittaja Wiesbadenin hallituspiiristä. Parannettujen kouluolojen johdosta olisi maalaistyöväen sivistys tosin kohoomassa, mutta myöskin sen raakuus — muut kertojat väittävät päinvastoin. Tämän raakuuden piti olla paljon sanomalehtilukemisen seuraus.
Mutta samalla, enimmäkseen pikkutalonpoikain asumalta seudulta ilmotetaan myöskin, että jatkokouluissa maanviljelystä varten nyt käydään paljoa vähemmän kuin seitsenkymmenluvulla.
talonpoika on, jatkokouluihin nähden pahassa välikädessä: mitä sietämättömämmäksi hän tulee, sitä kelvottomammaksi myöskin tulee hänen viljelyksensä, sitä vähemmän hän on tilaisuudessa käyttämään hyväkseen tähänastista teknillistä edistystä edes siinä määrässä kuin sitä voisi sovelluttaa hänen pikkuviljelykseensä. Mutta mitä korkeampi hänen sivistyksensä on, sitä kipeämmin hän tuntee olemassaolonsa taistelun joka pakottaa hänet ylityöhön, ja pusertamaan kaikki elinvoimansa, sitä ennemmin hän kääntää toimelleen selkänsä.
Se on sangen ikävää niille, jotka tahtovat säilyttää talonpoikaista tuotantotapaa nykyisen yhteiskunnan lujimpana tukena, mutta ei yhteiskunnallisen edistyksen edustajille. Jos talonpoikaista taloutta ei voida yhdistää korkeamman kultturin vaatimuksiin, kuten on tultu huomaamaan paremman ja tarkotuksenmukaisemman kouluopetuksen suhteen, niin se vaan vastustaa talonpoikaista taloutta eikä korkeampia kouluja. Parannetulla kouluopetuksella täytyy siellä, missä talonpoikainen viljelys vielä on parannettavissa, olla seurauksena, että viljelys tulee järkiperäiseksi; missä eivät olosuhteet sitä salli, siellä täytyy korkeamman opetuksen johtaa siihen, että väestö yhä enemmän luopuu talonpoikaisesta viljelyksestä: kumpaisessakin tapauksessa se vaan osottautuu taloudellisen edistyksen tekijäksi.
Mutta kouluopetuksella om vielä toinenkin puoli. Se asettuu lasta suojelemaan siinä, mihin eivät suojeluslait ulotu, se on jo tähän saakka ollut tärkeänä välikeinona lapsen liiallisen rasittamisen vastustamiseksi omassa perheessä, mikä seikka saa sitä suuremman arvon, mitä enemmän lainsäädäntö kammoo puuttua perheen sisälliseen elämään. Mutta koulupakko on myöskin tärkeä lasten palkkatyön estämiseksi maalla silloin, jolloin lapsentyö täydellisesti aijotaan kieltää. Työväen ollessa suurilla pelloilla hajallaan kaukana toisistaan, käy työväensuojeluslakien noudattamisen valvominen paljoa vaikeammaksi kuin suurteollisuudessa. Täydellisen koulupakon käytäntöön ottaminen rajoittaisi lapsentyön sellaisiin aikoihin, ettei se enää kannattaisi.
On merkille pantavaa, että ainoa tuntemamme työväen suojeluslaki maanviljelyksessä, Englannin »Agricultural Children Act», vuodesta 1874 alkaen on lopettanut lapsentyön koulupakon kautta. Tämän lain mukaan eivät lapset alle kahdeksan vuoden yleensä saa olla maanviljelystöissä. Kahdeksannesta kymmenenteen vuoteen asti saa lapsia käyttää maanviljelystöissä, jos voidaan todistaa, että ne ovat käyneet vuodessa 250 kertaa koulussa; kymmenennestä kahdenteentoista vuoteen saakka vaaditaan vaan käymään koulussa 100 kertaa vuodessa. Niin miedot kuin nämä määräykset ovatkin joista sitte vielä on löydetty puutteellisuuksia, niin supistivat ne kuitenkin lastentyön alle 12 vuoden vähimpään määräänsä.
Koululla, niinhyvin alkeis- kuin jatkokoulullakin on maalla vielä suurempi tehtävä kuin kaupungissa. Pyrkimyksien työtä tekeväin lasten suojaamiseksi täytyy ennen kaikkea suuntautua ulkovarustuksiin.
Lasten palkkatyön kielto neljänteentoista vuoteen saakka; kaikkien lasten ja nuorten henkilöjen työn kieltäminen ilman poikkeusta klo 7:stä illalla klo 7:ään aamulla; nuorten henkilöjen kulkutyön kieltäminen; koulupakosta poistamisen, joka johtuu taloudellisista syistä, kieltäminen; riittävästi pakollisia jatkokouluja nuoria henkilöitä varten, ne ovat vaatimuksia, jotka lapsentyöhön nähden maalla sosialidemokratisen sosialipolitiikan kannalta pitää esittää.
Lyhyemmin voimme tarkastaa naistyökysymystä.
Sen kehitys maanviljelylsessä ei suinkaan kulje rinnakkain sen kehityksen kanssa teollisuudessa. Meillä on tässä selvä esimerkki siitä, kuinka vaihteleva työnjako on sukupuolien välillä, kuinka rajat nais- ja miestöiden välillä lakkaamatta siirtyvät, miten väärin on pitää näitä rajoja luonnollisina, se on yhteiskuntalaitoksien suhteen »ikuisina».
Pellonviljelyksen alkuaikoina oli maanviljelys yksinomaan naisten huolena, miehet taas harjoittivat metsästystä ja sittemmin myöskin karjanhoitoa. Mitä tärkeämmäksi maanviljelys tuli yhteiskunnalle, sitä enemmän alettiin naista pitää arvossa perheessä ja yhteiskunnassa, joiden pääelättäjäksi se nyt tuli. Mutta kun maanviljelys alkoi syrjäyttää metsästyksen ja myöskin karjanhoidon, täytyi mlehenkin ryhtyä maaanviljelystöihin. Mitä enemmän maanviijelys kehittyi, sitä enemmän myöskin väestö kiinnittyi paikkakuntaan, ahtaasta teltasta tuli vankka tilava talo ja sen mukana melkoinen talous. Tämä lisäsi paljon naisen työtä ja vaati pian naisen panemaan kaiken voimansa ja aikansa siihen, ja ennen yksinomaan naisten hallussa ollut maanviljelys tuli nyt miesten tehtäväksi.
Lipert kysyy, mistä siis johtuu se, että juutalaisessa muinaistarussa kerrotaan miesten, Adamin, Kainin ja Noakin jo alusta alkaen harjoittaneen maanviljelystä, ja arvelee sen riippuvan siitä, ett'eivät juutalaiset käyneet läpi maanviljelyksen kehityskantaa sen keksimisestä alkaen, vaan oppivat sen tuntemaan jo heti korkealla kehitysasteella, vallottaessaan Kanaan maan ollessaan vielä beduinimaisen paimentolaisuuden kannalla.
Sitä vastoin tuli karjatalous sitä mukaa yhä enemmän naisten toimeksi, kun raatelevat eläimet hävisivät, joilta karjaa oli suojeltava, ja mitä enemmän karjaa alettiin pitää navetoissa laitumella käyntiin sopimattomana aikana.
Kapitalistinen tuotantotapa ajaa naisen taas pellontyöhön, osaksi hankkimalla suunnattomasti maalaisproletariaattia, jonka palkat ovat niin alhaiset, ett'ei miehen ansio riitä perheen ylläpitämiseksi, jonka vuoksi vaimon ja lasten palkan lisäämiseksi täytyy tulla mukaan, luonnollisesti sillä seurauksella että miehen palkka yhä enemmän alenee; osaksi huonontamalla talonpoikien asemaa, jotka elantonsa ylläpitämiseksi tulevat yhä enemmän pakotetuiksi nylkemään kaikkia työvoimiansa, vaimoaan ja lapsiaan.
Missä talonpoika tulee hyvin toimeen, rajottuu vaimon toiminta talouden pitoon, jossa hänellä on tarpeeksi työtä. Samoin on maalaispäiväpalkkalaisen vaimon laita. Amerikassa ei hän ota osaa edes elonkorjuutyöhön huolimatta palkkatyömiesten puutteesta. »Mikään ei ole huomattavampaa amerikkalaisen maatilanomistajaväestön keskuudessa, kuin heidän naistensa asema. Maatilanomistajan perheen naisjäsenet pitävät huolta yksinomaan pienestä taloudenpidosta ja jättävät miehille kaikki karkeat työt. Ylen harvoin näkee Amerikassa naisten tekevän työtä pellolla, ja voi aina silloin olla varma siitä, että ne kuuluvat jonkin maahan muuttaneen maatilanomistajan perheeseen.
Tilastollisesti on tätä tosiasiaa vaikea todistaa, koska ammattitilasto kosketelee työn tapahtumia määrätyssä ammatissa mutta ei sen lajia. On kumminkin todistettavissa, että Saksassa maanviljelystyöväestö v. 1895 oli 3,239,646 miestä ja 2,380,148 naista, Yhdysvalloissa sitä vastoin oli v. 1890 maanviljelystyöntekijöitä 2,556,957 miestä ja 447,104 naista.
Mutta tämä taipumus ei rajotu ainoastaan Amerikaan. Englannissa on maanviljelystyömiehen asema siirtyilemisen ja maastamuuton kautta viimeisinä vuosikymmeninä ylimalkaan parantunut, osaksi palkankorottamisen, osaksi elintarpeiden hinnanalenemisen kautta. Tämän kanssa käsi kädessä vähenee naisten palkkatyö maanviljelyksessä: »Naisen vetäytyminen pois peltotyöstä on todistus työmiehen aseman parantamisesta», sanoo brittiläisen tilastotiedustelun uusin kertomus maanviljelyksen hätätilasta.
Saksassa on maanviljelystyömiehen aseman paraneminen vähemmän tunnettu; mutta sielläkin vähenee päiväpalkkalaisnaisten pellon työ. Niin kertoo Weber Länsi-Preussista: »paikottain on naistentyö kokonaan loppunut; vapaitten päiväpaikkalaisten vaimot koettavat sitä mahdollisimman paljon välttää.» Itä-Preussista: »Vapaitten päiväpaikkalaisten vaimot ovat ainoastaan hyvin harvoin työssä apuna. Naistentyö näyttää pääasiassa olevan taantumaan päin.» Pommerista hän kertoo: »Naistentyön väheneminen verrattuna vuoteen 1849 on selvästi huomattavissa.»
Kehitys ei täällä siis suinkaan mene samaan suuntaan, kuin teollisuudessa, ja se on helposti selitettävissä, kun ottaa huomioon, mikä suuri merkitys maaseudulla vielä on yksityisellä taloudella, joka täällä antaa emännälle paljon enemmän puuhaa, kuin kaupungissa. Ainoastaan ankarin hätä, joka yhdeltäpuolen saattaa talouden äärimmäiseen köyhyyteen toiselta puolen pakottaa suunnattomaan ylityöhön, voi maaseudulla saada päiväpalkkalaisen tai pientilallisen vaimon ryhtymään palkkatyöhön. On huomattavaa, että englantilaiset vuokraajat pitävät naistentyön vähenemisen syynä huolenpidon enenemisen lapsista, joilta palkkatyö on kielletty. Opetuslaki, »ei ole vuokraajilta riistänyt ainoastaan lastentyötä vaan myöskin naistyön; vaimot jäävät nyt kotiin, pitävät silmällä lapsia» j. n. e.
Koska naitujen naisten palkkatyö maaseudulla on ilmiö, joka samassa määrissä häviää, kuu maanviljelystyöläisluokan kohottaminen edistyy, niin antaa se siellä, missä yleinen sosialipolitiikka on kyllin voimakas saamaan aikaan tuollaisen kohoamisen hyvin vähän aihetta erityiseen suojeluslain laadintaan.
Ei myöskään tyttöjen päivätyö tietääksemme tärkeimmässä muodossaan, palvelustyössä anna aihetta erikoisiin suojelussääntöihin, jotka eivät koskisi koko palvelusväkeä tai maanviljelystyöväestöä yleensä.
Mutta tyttöjen kulkutyö kylläkin antaa aihetta siihen.
Klassillisen muotonsa saavutti kulkutyö nyt kielletyssä Englannin kulkujärjestelmässä. Teoksessaan »Pääoma» kuvaili Marx sitä seuraavasti:
»Kulkukunta käsittää kymmenen, neljätoista tai viisitoista henkilöä, nimittäin vaimoja, nuoria henkilöitä kumpakin suupuolta (13–18 vuotiaita), vaikka pojat enimmäkseen 13-vuotiaina eroovat, ja vihdoin lapsia kumpaakin sukupuolta (6-13 vuotiaita). Etupäässä on kulkueen johtaja, aina jokin tavallinen maalaistyömies, tavallisesti rappiolle joutunut mies, hurja velikulta, epävakainen, juoppo, mutta kumminkin johonkin määrin toimihaluinen. Kulkue siirtyy toiselta maatilalta toiselle ja työskentelee siten 6–8 kuukautta vuodessa. Järjestelmän varjopuolia ovat lasten ja nuorison ylityö, tavattoman pitkät marssit ... ja vihdoin kulkueen tapainturmelus ... Tapahtuu usein, että kolmentoista ja neljäntoista vuotiaat tytöt tulevat raskaiksi ikäisistään miestovereista».
Saksan kulkutyön monet lajit eivät ole paljo parempia. Kuulkaamme vain erästä luotettavaa todistajaa, Saksissa käynnin innokasta ylistäjää, tohtori Kärgeriä.
Saksissa kävijät ovat työmiehiä köyhiltä, taloudellisesti rappiolle joutuneilta seuduilta, työmiehiä, jotka siirtyvät Saksin sokurijuurikasviviljelysseuduilie toimittamaan elonkorjuuta, johon eivät juurikkaiden viljelijät saa lähiseudulta yhtä halpaa työvoimaa. Tällaisiatyövoimia pestaavat asiamiehet, joilla näyttää olevan paljon yhtäläisyyttä kulkumestareitten kanssa. Pestaaminen tapahtuu ravintoloissa käyttämällä kaikenlaisia konnankoukkuja. Pestaaja »näyttää heille, jos hän nimittäin on perin yksinkertaisten ihmisten kanssa tekemisissä, hyvin kerskailevastl sopimuksen leiman saattaakseen heidät siihen luuloon, että hallitus muka olisi hänet hyväksynyt ja ottanut palvelukseensa molempia kieliä 'saksaa ja puolaa' taitavana luottamusmiehenä, joka liikkuen työväen keskuudessa, koettaa heidän kannaltaan tehdä sopimuksen hyväksyttäväksi ja saada johtavan henkilön ensin kirjottamaan nimensä sopimuksen alle. Valitettavasii tapahtuu tuollaisissa kylissä, joiden väestö puhuu puolaa, että pestaajat ilmottavat heille parempia ehtoja, kuin mitä välikirja todellisesti sisältää.»
Sama asiamies, joka tällaisella hienolla tavalla pestaa työväkeä, tulee heidän johtajakseen työssä ja on hänellä sellaisena kyllin tilaisuutta osottaa yhä edelleen veijarineroaan. Hän nylkee vielä ihmisiä, joita hän on sopimuksessa pettänyt, salaisen sortojärjestelmän kautta:
»Niin on siis toden teolla tullut ilmi, että johtaja on työntekitöitä, jotka eivät esim. saa tehdä ostoksiaan heille edullisilta kauppiailta, jotka eivät ole saaneet johtajan tunustusta, töiden jakamisessa sortanut, määräämällä heille, niin usein se kuin vaan kävi laatuun, epämiellyttäviä ja huonosti tuottavia töitä ... Vielä suurempi vaara koituu Saksissa kävijöille silloin, kun johtajalla on hallussaan palkan jakaminen.»
Hän aivan yksinkertaisesti pidättää osan siitä itselleen, ja vieläpä hän esiintyy niinkin julkeasti »että monilla tiloilla, missä tuollainen palkanmaksutapa pitäisi poistettaman, johtajat ihan julkeasti pyytävät, että heille siitä alkaen ihan laillisesti pitäisi määrätä kuuluvaksi pieni prosentti työntekijöiden kokonaispalkasta». Monasti on kuitenkin kumottu tuollainen palkanmaksutapa.
Työntekijät, jotka ovat tällaisten herrojen silmälläpidon alaisena, ovat etupäässä tyttöjä, »joiden luku säännöllisesti vastaa miesten lukua», ja tietysti enimmäkseen hempeimmillään olevia impyitä. Kärger on laskenut neljällä saksilaisella tilalla olevan 337 nais- ja 150 miestyöntekijää. Ensinmainituista oli 48,3 prosenttia alle 20 ikävuoden, 33,9 prosenttia 20–25 ijässä olemia, siis yhteensä 82,2 prosenttia alle 25 ikävuoden, 93,4 prosenttia alle 30 vuoden. Valitettavasti on herra Kärger jättänyt mainitsematta, paljonko oli alle 16 vuoden; ehk'ei hän olisi sitä voinutkaan saada tietää, jos hän olisi sitä tiedustellut. Kaikkia liikesalaisuuksia eivät sokuritehtailijat ilmaise edes herra Kärgerillekään.
150:stä miehestä oli 32 prosenttia alle 20, 19,8 prosenttia 20–25 ikäisiä ja 73,3 prosenttia alle 30 vuoden.
Nuoret, huolettomat ja maailmaa kokemattomat tytöt kulkevat joukoissa, yhdessä nuorten poikien kanssa, noiden ankariksi moralisteiksi tunnettujen pestaajien johdolla. Olosuhteet, jotka tässä kehittyvät, osottavat surkuteltavaa yhtäläisyyttä Englannin kulkujärjestelmän olosuhteitten kaussa.
Jos he ovat päässeet jonkun kristillis-isän maallisen tilanomistajan alueille, niin eivät he silloin suinkaan ole kaikkia vaaroja välttäneet. Työ on raskasta, työaika armottoman pitkä. »Se alkaa — mikäli minä olen sellaisia välikirjoja nähnyt — läntisissä seuduissa poikkeuksetta k:lo 5 aamulla ja päättyy puolen tunnin aamiais-, tunnin päivällis- ja puolen tunnin illallis-loman jälkeen k:lo 7 illalla. Kuitenkin pannaan kaikkialla ehdoksi se, että ylituntia saa määrätä». Siis nuoria tyttöjä rasitetaan vielä yli 14 tunnin. Ja miten naiset työskentelevät, siihen on Marx viitannut seuraavalla: »Vuokraajat ovat huomanneet, että naiset työskentelevät säännöllisesti ainoastaan miesdiktatuurin ollessa vallalla, mutta että naiset ja lapset, jos kerran ovat työhön joutuneet, raatavat kaikin voimin, kun taas miestyöntekijä käyttää voimiaan mahdollisimman säästeliäästi.»
Menettelytavat, joita teollisuudessa käytetään, jotta työntekijöiltä voitaisiin mahdollisimman paljon nylkeä työtä, ovat hyvin tunnetuita myöskin »patriarkallisessa» hallintotavassa. Erikoisesti on niistä työlajeista, joita kulkutyöntekijöille tarjotaan, kuolettava urakkatyö tärkein. Mutta Ostelbilaiset ovat keksineet vieläkin nerokkaampia menettelytapoja, pakottaakseen työväkeään ylityöhön. Siitä antaa Weber meille seuraavan todistuksen: »Yhä uudestaan tulee todistetuksi, että työmiehet helpommin saadaan ryhtymään ylityöhön antamalla heille ryypyn kuin antamalla heille rahaa, ja ylityön varsinaisena varjopuolena esitetään se, että työväki yhä vielä, joskin vähemmässä määrässä kuin ennen, taipui tuon 'kirotun ryypyn' tähden ylityöhön.» Siis kristillis-germanilainen aateli juovuttaa työväkeään ryypyllä, siten kiihottaakseen heitä työhön, aivan samoin kuin 17:nnellä ja 18:nnella vuosisadalla juovutettiin sotilaita ennen taistelua, innostuttaakseen heitä siten urhoolliseen hyökkäyksen.
Kulkutyöntekijöitä säästetään vielä vähemmän, kuin oman maan pysyviä työntekijöitä. Jos he sattuvat tulemaan sairaiksi niin silloin ei ole millä maksaa sairauskulut.
Mutta huonommin on asuntojen laita, joita annetaan kulkutyöntekijöiden käytettäväksi. Ei näet kannata näitä varten rakentaa vankkoja asuntoja, jotka sitten ovat tyhjinä seitsemän tai kahdeksan kuukautta vuodessa. Mitä yksinkertaisempi on heidän asuntonsa, sitä parempi. Herra Kärger ylistää tosin ylenmäärin asuinkasarmeja, joita on rakennettu yksityisille tiloille Saksissa kävijöitä varten, ja erinomaisena etuna niissä täytyykin pitää sitä, ettei eri sukupuolet niissä makaavat toisistaan erotettuina. Se tuli poiiisijärjestyksen vaatimaksi.
Ostelbissä ei olla läheskään niin pitkällä: »Asuntoina käytetään (Länsi-Preussissa) osaksi lautakojuja, osaksi majoja ja latoja, joissa työntekijöitä makaa kymmenen ja enemmänkin yhdessä. Ja entä sukupuolien erottaminen toisistaan? Tuollaisissa kojuissa on usein puolet, kaksikolmattaosaa ja enemmänkin tyttöjä.» Kuinka laajoja parannnuksia tällä alalla saadaan odottaa, selviää siitä, että Weber toisessa paikassa itse valittaa, ett'ei edes pysyvien työntekijöiden asunnoissa ole tilaisuutta erottaa sukupuolia. »Perheen täytyy jakaa asuin- ja makuuhuoneensa vieraan aputyömiehen kanssa.»
Ei »tulevaisuuden valtakunnassa» ei nykyajan valtiossa, vaan siellä, missä ei sosialidemokratinen myrkky vielä ole ollenkaan saanut vaikuttaa kristillis-germaaniseen siveyteen ja kunniallisuuteen, siellä, missä meidän jaloimmat ja parhaimmat täydellisesti hallitsevat ja vallitsevat, siellä löydämme kauniin talouden, jonka perheen ja avioliiton puoltajat itse ovat synnyttäneet samalla kun he viinan ja sokerin tuotantokulujen vähentämiseksi ahtaavat mitään ikä- tai sukupuolieroa tekemättä, inhimillisen työkarjansa karjatalleihin.
Että nämä häpeälliset olosuhteet kipeästi kaipaavat apua lainlaadinnan kautta, sen tunnustavat jo porvarilliset sosialipolitikotkin.
Ennen kaikkia pitäisi vaatia sääntöä, joka kieltäisi kulkutyön alaikäisiltä tytöiltä. Herra Kärger ei tosin tahdo tietää siitä mitään ja hänellä on hyvät perusteensa:
»Ehdotus, kieltää alaikäisiltä tytöiltä kokonaan siirtyileminen, johtuu toivosta saada senkautta tapainturmelus vähenemään. Mutta minä ainakin luulen, että siveytensä alttiiksipanevien tyttöjen prosenttimäärä tuskin tuollaisten keinojen kautta vähenee, koska tyttö, jota vanhemmat suojelevat aina 21:een ikävuoteen saakka ja sitten vasta laskevat maailmalle, tuskin voi voimakkaammin vastustaa kiusausta epäsiveellisyyteen ell'ei hän jo kotona ollessaan ole siihen langennnt, kuin nuorempi tyttökään.»
Me päätämme tästä, että tohtori Kärger on ottanut hyvin kylmäverisesti vastaan Marxin kertomuksen, nimittäin, että neljäntoista vuotiaat tytöt ovat tulleet raskaiksi neljäntoista vuotiaista pojista. Jos tämä tapahtuu ennen tai myöhemmin, se on kuitenkin ihan yhdentekevää.
Kulkutyön kieltoa vastustaa hän ennen kaikkea kulkutyöntekijätyttöjen isien edun tähden. Mitä pitäisi näiden köyhien isien tehdä alaikäisten tyttäriensä kanssa, jolleivät he saisi myydä heitä sopimusorjuuteen?
»Mitä pitäisi esim. pienomistajan, jolle — käyttääkseni oikein räikeää esimerkkiä — kohtalo kuusi vuotta perätysten antaa tyttären, tehdä tämän lastensiunauksen kanssa, kunnes viimeinen on tullut 16-vuotiaaksi.» Emme tahdo kieltää, ett'ei tämä esimerkki olisi räikeä. Jos sitä myöskin tulisi pitää todistuspätöisenä, silloin on yhtähyvin todistukseksi kelpaava toinenkin esimerkki, joka on yhtä mielivaltaisesti valittu, mutta ei suinkaan sen räikeämpi. Jos pienomistaja lähettää kuusi tytärtänsä kulkutyöhön ja jokainen palaa kotiin avioton lapsi mukanaan, mitähän hän silloin »tekee tämän lastensiunauksen kanssa»?
Mutta tohtori Kärgerillä on vielä toinen tärkeä peruste: 16–21-vuotiaitten tyttöjen työssä käyttäminen on juuri sangen suureksi hyödyksi juurikkaita viljeleville maanviljelijöille ja sokuritehtailijoille ja kielto joka koskee heidän käyttämistään »on sentähden juurikasviljelyksen etujen kannalta katsoen hylättävä». Todellista sivistystaistelua, jota meidän jalo tohtorimme taistelee juurikasviljelyksen etuoikeuksien puolesta alaikäisten tyttöjen prostitueeraamisen edellytyksellä. Kumminkaan ei meillä sosialidemokratisilla vandaaleilla ole tarkotuksena edistää juurikasten viljelystä raaistamalla ihmisiä ja me vaadimme kaikesta huolimatta kulkutyön kieltämistä alaikäisiltä tytöiltä.
Se ei tosin ole sillä tehty. Joskin 21-vuotias tyttö on vähemmän helposti turmeltavissa kuin 15–16-vuotias, koska hän jo on kokeneempi ja luonteensa vakaantuneempi, niin ovat kuitenkin olosuhteet, joissa nykyiset kulkutyöntekijät elävät, kyllin kurjia turmelemaan kypsyneemmänkin tytön. Siitä huolimatta menisi se kuitenkin liian pitkälle, jos tahtoisi kieltäää koko kulkutyön. Se olisi samaa kuin ottaa suurelta osalta työiätekevää väestöä muuttovapaus ja riistää heiltä keino etsiä korkeampia palkkoja, kuin mitä he kotikulmillaan voivat saavuttaa. Mutta sopimusorjuus ja kulkujärjestelmä eivät ole mitään välttämättömiä kulkutyön ilmaantumismuotoja. Ne pitäisi poistaa. Tehokkaimmin voitaisiin tähän suuntaan vaikuttaa kehittämällä yleistä työnvälitystä, joka syrjäyttäisi tuollaisen ihmiskaupan, jota kulkevat asiamiehet harjottavat.
On siis seivää, että täytyy vaatia ankaria sääntöjä, jotka pakottavat rakentamaan ihmisarvon mukaisia asuntoja. Tavattoman, pitkän työajan lyhentäminen on myöskin välttämätön. Tosin ei ainoastaan kulkutyössä.
Olemme tulleet tässä normaalityöpäiväkysymykseen, työväensuojeluksen pääkysymykseen.
Proletarisen liikkeen vastustajat selittävät mielellään, että normaalityöpäivä, jonka tarkotuksen mukaisuutta, ja välttämättömyyttä teollisuudessa he eivät voi kieltää, joskin he innokkaasti vastustavat sen lyhentämistä, on kokonaan soveltumaton maanviljelyksessä vallitseviin olosuhteisiin, jossa ei ole sellaista yksitoikkoisuutta kuin teollisuudessa ja joka on paljon riippuvampi ulkonaisista olosuhteista, tuulesta ja säästä, sateesta ja poudasta, ja että sen siis täytyy olla muutettavissa, eikä sitä saa ahdata määrätyn normaalityöpäivän rajojen sisäpuolelle.
Mutta todenteolla tarvitsee maanviljelys paljon vähemmän sellaista liikkuvaisuutta kuin teollisuus. Maatilan työnsuunnitelma pysyy koko vuoden samana kun taas teollisuustoimen työsuunnitelma vaihtelee kauppasuhteiden mukaan. Kukaan ei olekaan sentähden enemmän, kuin juuri teollisuudenharjottajat, valittanut, että normaalityöpäivä tekee heille mahdottammaksi käyttää hyväkseen kauppasuhteita, saada suuria tilauksia, jotka olisivat nopeasti toimitettavat. Vielä paljon enemmän, kun maanviljelijät, vaativat he vaihtelevaa työpäivää, voidakseen tyydyttää markkinoiden tarpeita, jotka ovat vielä paljon oikullisempia, kuin sateet ja myrskyt. Teknillinen taito ja järjestelynero on kumminkin voittanut kaikki esteet. Normaalityöpäivä ei ole siellä, missä se on otettu käytäntöön, tappanut teollisuutta vaan teollisuudessa vallinneet vanhat tavat.
Normaalityöpäivästä maanviljelyksessä ei myöskään puutu estmerkkejä. Laillisesti määrättyä, pysyvää normaalityöpäivää emme tosin sillä alalla tiedä. Kokeita sellaisen käytäntöön ottamiseksi on tosin siellä täällä tehty, osaksi maanviljelystyömiesten pakotuksesta, osaksi ihanteellisemmista syistä juuri agrariliikkeen suosijoiden puolelta, jotka ovat olleet hyvin perehtyneitä maanviljelysoloihin. Teoksen, »Normaalityöpäivän historia», johdannossa huomauttaa tohtori R. Meyer:
»Miesten työajan laillinen rajottaminen pantiin täytäntöön Mecklenburg'issa vasta v. 1848. Senjälkeen koettivat preussiläiset Wagner ja v. Brauchitsch saada normaalityöpäivän käytäntöön, mutta tämä yritys meni myttyyn kun herra Stumm asettui vastustavalle kannalle. Herra Schumacher'in kanssa ajoin minä v. 1872 eräässä maanviljelystyönantajien kokouksessa perille rohkean suunnitelman, joka vaati maanviljelystyöntekijöille laillista normaalityöpäivää, ja v. 1874 tai 1875 laadimme yhdessä Wagner'in kanssa suunnitelman laiksi, joka rajottaisi täysikasvuisten työn 561⁄2 tuntiin viikossa aivan yleisesti kaupungissa ja maaseudulla».
Suurliikkeen tekniikka on maanviljelyksessäkin tuonut mukanaan suurempaa säännöllisyyttä työssä kuin mitä pienviljelyksessä on tavallista, ja yhä enenevä pakotus maanviljelystyömiesten puolelta vaikuttaa myöskin tähän suuntaan.
Jos muistamme jokapäiväistä työaikaa sokurijuurikasviljelyksillä, joka Saksissa kävijöille sopimuskirjana vahvistettiin, niin se ei toki ole muuta kuin normaalityöpäiviä. Weberikin lausuu, että yhä enemmän aletaan olla taipuvaisia määräämään pysyväinen normaalityöpäivä. Niin kertoo hän Litausta: »Työajan tehokkain lyhentäminen: työn alkaminen määrättynä, päivän noussun jälkeisenä tuntina on eteläisissä piirikunnissa otettu käytäntöön vasta osalla maanviljelystä. Tunti vaihtelee näissä tapauksissa 5 ja 6 välillä aamulla. Paikottain on myöskin jo tullut käytäntöön määrätty, päivän laskusta riippuva päättämistunti (k:lo 7 tai 8 illalla kesän aikana)». Königsbergin hallitusalueesta kertoo hän: »Missä työ vielä kesän aikana alkaa auringon noustessa, on se keskikokoisilla tiloilla; suurilla tiloilla on enimmäkseen jo varmat alkamistunnit, 5, 51⁄2, 6». Masuren'ista: »Suhteellisesti hyvin monessa tapauksessa on työn alkaminen kesällä kohdistunut varmaan tuntiin ja monessa tapauksessa on päättämistunnin laita samoin».
Sen ohessa panee Weber erityisesti merkille sen seikan, että ylitunnit alkavat maanviljelystyömiehissä herättää yhä suurempaa vastenmielisyyttä. Meillä on siis jo Saksassakin maanviljelystyössä normaalityöpäivä alulla, ja siihen, että se vielä on niin niukasti edustettu, on vähemmän syypää maanviljelystuotannon itsenäisyys, kuin maanviljelystyöntekijöitten suuri rtippuvaisuus, joiden voima vielä on niin vähäpätöinen, ettei se kykene pakottamalla saamaan aikaan työajan lyhentämistä ja pysyttämään sitä säännöllisesti samana.
Sitä enemmän on heidän tovereillaan teollisuudessa työtä huolehtia siitä, että lainlaadinta antaisi heille sen, mitä eivät he omilla voimillaan taistelemalla ole voineet saavuttaa.
Normaalityöpäivän rajojen määrääminen maanviljelyksessä menee nykyisen työn puitteitten ulkopuolelle; kuten teollisuudessa tulee myöskin maanviljelyksessä kulloinkin saavutettavissa oleva raja olemaan jotenkin erilainen, ja erilaisin juuri siellä, missä sitä eivät saa yksistään määrätä suorat teknilliset tekijät, vaan myöskin kovin subjektiiviset valtatekijät.
Me emme näe mitään syytä, miksi ei maanviljelyksessä niinkuin teollisuudessakin kahdeksantuntinen työpäivä, johon työväenliike pyrkii, työpäivän pituuden suhteen saavuta kapitalistisessa yhteiskunnassa hyväksymistä.
Väitettänee, että maanviljelystyö tapahtuu terveydellisesti paljon suotuisammissa olosuhteissa, kuin teollisuudessa, jossa työ on yksitoikkoista, työntekijät saavat olla suletuissa, usein myrkyllisiä kaasuja sisältävissä tehdashuoneissa, kun taas ensinmainitussa on mitä vaihtelevin työ raittiissa ilmassa. Tämä on kyllä totta, mutta sen sijasta onkin palkkalaisen asema kaupungissa toinen kuin maaseudulla. Siellä on talous, kuten jo usein olemme maininneet, välttämättömästi yhdistettynä maanviljelystoimeen. Päivätyöläinen, joka tulee kotiin palkkatyöstä, ei ole vielä lopettanut päivätyötään, hänen täytyy vielä pitää huolta pienestä maanviljelystaloudestaan, puhdistaa navetta, tuoda lehmälle rehuja, muokata perunamaataan j. n. e. Jos palkkatyöläinen on poissa kotoa työssä koko päivän, auringon noususta sen laskuun saakka, silloin jää hänelle omaa maanviljelystalouttaan varten ainoastaan yöt ja sunnuntaipäivät.
Kuten naimisissa olevalle tehdastyöläisnaiselle, ei päivätyöläisellekään maalla palkkatyöaika merkitse samaa kuin työaika. Ja jokainen maalaistyöläisen aseman parantaminen kulkee käsikädessä hänen omien taloudellisten töittensä enenemisen kanssa. Se tuskin muuttuu niin pian. Maalaistyöväestön palkkatyöajan vähentäminen kahdeksaan tuntiin ei siis vielä lähimainkaan ole sen parempana pitämistä kaupunkilaistyöväestön suhteen.
Jos me pidämme normaalityöpäivän toteuttamista maanviljelyksessä yhtä mahdollisena, kuin teollisuudessakin, niin se ei vielä osota, että se ensimainitussa voidaan toteuttaa aivan samalla tavalla kuin viimeksimainitussakin. Luonnollisen päivän pituus vaikuttaa maanviljelyksessä aivan toisin työpäivän pituuteen, kuin teollisuudessa, jossa työskennellään myöskin keinotekoisen valon ääressä. Toiseltapuolen on teollisuudelle aivan toisellainen varaväkiarmeija tarjolla, kuin maanviljelykselle. Käy niinmuodoin välttämättömäksi sen sijasta, että määrättäisiin tasainen normaalityöpäivä koko vuodeksi, määrätä se erikseen eri vuodenaikoja varten, kenties, jos tahdomme pttää kahdeksantuntista työpäivää keskimääränä se olisi määrättävä talvella kuusituntiseksi ja kesällä kymmentuntiseksi. Myöskin on sallittava erikoistapauksissa ja monissa kiireellisissä korjuutöissä ylitunteja. Mutta meidän ei tarvitse sentähden päätämme puhki miettiä. Jos kerran tullaan siihen, että maanviljelyksessäkin, määrätään pysyvä normaalityöpäivä käytäntöön otettavaksi, niin silloin pitävät kyllä asianomaiset jo huolta kohtuullisesta rajotuksesta. Sosialidemokratian tehtävä ei silloin tule olemaan se, että se ajattelee omaa voimakkuuttaan, vaan se, ettei se anna voimansa muuttua mielivallaksi, joka lyhentää työaikaa suottapäiten.
Mutta vaikka myönnämmekin, ettei normaalityöpäivää maanviljelyksessä voi ihan samassa muodossa toteuttaa kuin teollisuudessa, niin emme kuitenkaan tiedä maanviljelyksessä mitään omituisuutta, joka puolustaisi maalaisnormaalityöpäivän erityistä rajattamista suurviljelyksessä kuten Zürichin kansainvälinen työväensuojeluskongressi päätti. Se, että pienliike yleensä paljon huolimattomammin hoitaa taloutta kuin suurliike, että säännöllisen työajan ankara pysyttäminen, seikka, joka suurliikkeelle on teknillinen välttämättömyys, siinä on ainoastaan äärimmäisen pakon kautta saavutettavissa, koskee niin hyvin teollisuutta kuin maanviljelystalouttakin. Jos sosialidemokratia siitä huolimatta vaatii normaalityöpäivän käytäntöön ottamista käsiteollisuudessa samoin kuin tehtaissakin, niin voi se myöskin vaatia suurtalollisen palkkatyöläisille samoja oikeuksia kuin ritaritilanomistajan työläisillekin. Sen tehtävä ei suinkaan ole myöntää pienliikkeelle etuoikeutettua asemaa suurliikkeen suhteen.
Mutta jos emme voi hyväksyä normaalityöpaivän rajottamista suurliikkeessä maanviljelyksessä, niin sillä ei ole sanottu, että me pitäisimme normaalityöpäivää kaikenlaiseen maalaistyöhön soveliaana. Tässä täytyy kyllä tehdä jonkinlainen rajotus, mutta rajotusperusteeksi ei saa ottaa suur- ja pienliikettä.
Sosialidemokratia vaatii normaalityöpäivää kaikenlaisessa palkkatyössä, yhdessä ainoassa, ei nim. taloudenpidossa. Se ei tee tätä poikkeusta sentähden, ettei talouspalvelija tarvitsisi työaikansa lyhentämistä, vaan sentähden että talouden tarpeet tulisivat vaikeasti kärsimään, jos työaika rajotettaisiin määrättyihin tunteihin päivässä. Tämä koskee taloudenpitoa niinhyvin maalla kuin kaupungissakin. Mutta maaseudulla on taloudeupito lujasti yhdistettynä maanviljelystaloudellisiin toimiin tai ainakin sen muutamiin osiin. Mitä lujemmin jokin työnhaara maaseudulla on liittynyt talouteen sitä vaikeammaksi käy normaalityöpäivän käytäntöön saattaminen. Täytyy siis tarkasti merkitä kaikki yksityiset työlajit, joita varten normaalityöpäivä on voimassa. Yleensä voidaan sanoa, että maanviljelystöissä saadaan normaalityöpäivä pikemmin käytäntöön kuin kototöissä (erittäinkin karjanhoidossa), päiväpalkkaisen töissä ennen kuin palvelusväen. Ensinmainittujen työt ovatkin säännöllisesti määrättyjä yhdenlaisia ja mitattavia perkaamista, niittämistä, puimista, j. n. e. — viimeksimainittujen taas vaihtelevia, vaikeasti tarkastettavia.
Palvelusväen ylityöntekeminen tulee sentähen normaalityöpäivän kautta ainoastaan osittain estetyksi. Normaalityöpäivä on nykyaikaisen palkkatyön ehtoja vastaava työvoiman suojelemismuoto, palvelusväen, tuon keskiajalta säilyneen jäännöksen suojaamiseksi täytyy meidän mennä takaisin keskiaikaisiin menettelytapoihin. Silloin kävi luonnollinen päivä työpäivästä, mitään päivittäisen työajan rajotusta ei ollut, mutta vuotuinen työaika kylläkin tuli rajotetuksi lukuisten lepopäivien kautta, joihin aiheet luonnollisesti oli otettu uskonnollisista muinaistaruista. Kirkollisten juhlapäivien luku oli hyvin suuri. Taistelu työajasta keskiajalla oli taistelua lepopäivistä — ammattikisällit liittivät kirkollisiin juhlapäiviin vielä joutomaanantain. Kun kauppaa harrastava, feudalinen yksinvalta kukisti kansanvaltaiset luokat, väheni myöskin juhlapäivien luku ensin protestantisissa, sitten myöskin katolisissa maissa. Mutta sunnuntailepo jäi.
Nyt ei tätäkään enää ankarasti noudateta, ja kaikkein vähimmin sitä noudattaa se osa väestöä, joka vielä enimmän pitää kiinni uskonnosta, nim. maalaisväestö. »Minä olen nähnyt vielä sen ajan», valittaa eräs thüringiläinen maalaispappi, »jolloin sunnuntai oli maaseudulla evangelinen sabbatti; välttämättömät työt pellolla oli lopetettava aamulla varhain, viimeistään ennen k:lo 6. — Mutta sitä mukaan, kuin todellinen jumalanpelko vähenee, on sunnuntaityö vuosi vuodelta enentynyt».
Sunnuntaityö on suurtilojen seutuvilla lisääntynyt yhtäpaljon, kuin talonpoikaistiloillakin. Siinäkin, samoin kuin ylitunneissakin, näyttelee naukku kiihottajan osaa. Jumalisuuden pylväät, jotka niin innokkaasti pyrkivät pitämään uskontoa kansan keskuudessa voimassa, kiihottavat viinalla polkemaan uskonnon käskyjä!
Kirkonkäynnin vähenemistä ei meidän tarvitse kosketella, mutta kylläkin täytyy meidän ilmeisesti vaikuttaa siihen, ett'ei sitä niukkaa lepoaikaa, joka maalaistyöväestöllä vielä on jäänyt, heiltä riistetä.
On ankarasti kiellettävä kaikellainen työnteko, joka ei ole välttämättömän tarpeellista, sunnuntaina ja välttämättömästi annettava palvelusväelle joka toinen sunnuntai täysin vapaaksi, vaikkakin maataloudessa olisi normaalityöpäivä käytännössä. Nämä ovat joka tapauksessa helpommin saavutettavissa kuin viimeksimainittu ja voidaan sitä suuremmalla syyllä vaatia.
Suojeluslaitoksien tuominen koneisiin ja kielto, joka koskee opettamattomien ja erittäinkin nuorien työvoimien käyttämistä konetyössä, on tosin maanviljelyksessä yhtä välttämätön kuin teollisuudessakin. Sitävastoin ei yötyöllä vielä nyt ole ensinmainitussa mttään merkitystä — sähkön tunkeutuminen maanviljelystoimiin voisi ehkä muuttaa senkin —, ja erikoisia määräyksiä ilmasta, puhtaanapidosta, ja ilman vaihdosta et pellontyö varmaankaan vaadi.
Sitävastoin koituu työväensuojelukselle maanvijelyksessä suurempia tehtäviä kuin teollisuudessa asuntopoliisin alalla. Meidän tehtävänämme tässä ei voi olla koko asuntokysymyksen esille ottaminen kaikessa laajuudessaan; emme myöskään suinkaan tahdo salata, että asuntojen kurjuudesta kaupungeissa on tullut päivän valoon, yhtä kauhistavia tapauksia kuin maaseudulla konsanaan. Suuri osa tehdastyöväestöä, asuu missä vaan on mahdollista, vieläkin kurjemmissa oloissa kuin maalaistyöväestö; esim. Pohjois-Böhmin tehdaspiirin asuntosuhteet, jotka professori Singer on tuonut päivän valoon, voivat varmasti kurjuudessa vetää vertoja kaikelle sille, mitä pastori Göhre, Quistorp, Wittenberg ja monet utuut lausuvat »maallisista majoista». Se hökkeli, jonka Göhre näki, ja jossa neljä toisilleen vierasta avioparia makasi kahdeksalla maassa olevalla olkisäkillä, ei ole sen huonompi, kuin se Trantenaussa sijaitsevan työväenkasarmin huone, jossa Singer kävi yöllä katsomassa. »Huoneessa, jossa oli ainoastaan 15,2 metriä ympärimitaten, oli tavallista kokoa oleva vuode, jossa makasi koko 5 henkilöä (3 täysikasvuista ja 2 lasta) käsittävä perhe. Muut 9 henkilöä kumpaakin sukupuolta makasivat tiheässä toistensa vieressä suorastaan kovalla lattialla, jota ei edes oltu oljilla peitetty j. n. e.»
Niin huonosti ei luonnollisesti ole kaikkialla asian laita, mutta kaikkialla nykyisen palkkatyöväestön keskuudessa voidaan säännöllisesti huomata, että »epäsuhde tilan ahtauden ja asukasluvun välillä vallitsee», ja seikka jonka pastori Göhre huomasi Chemnitz'issä ja joka johtaa siihen, on se, että avioparit jakavat asuntonsa se on makuuhuoneensa, ei ainoastaan keskenään ja täysinkasvuisten lapsien, vaan myöskin yövieraitten kanssa.
Tässä ei kuitenkaan ole kysymyksessä köyhempien luokkien asunnot, jotka muodostavat osan työpalkasta. Sellaisilla asunnoilla on maaseudulla aivan toinen merkitys kuin kaupungissa. Viimemainitussa on palkkatyöläisen asuminen työnantajan asunnossa pian katoova jäännös keskiaikaisista ammattitavoista; maaseudulla täytyy uudenaikaisimmankin suurliikkeenharjottajan ainakin osalle työväkeään antaa asuntoja. Ammatissa ja erittäinkin suurteollisuudessa ei palvelusväen työllä ole enää mitään merkitystä, aivan toisin on laita maanviljelyksessä. Mutta sen ohessa tulevat vielä kysymykseen sopimuskirjalla sidotut perheelliset miehet, joilla on oma talous, mutta jotka elävät työnantajan asunnossa, kuten muonamiehet ja vuotuismaksutilojen vuokraajat, joiden sopimuskirjan mukaan täytyy asunnostaan tehdä muutamia työpäiviä j. n. e.
Mutta asunto on se elämisen ala, johon työmies panee vähimmän painoa. Ravinnon huonouden tuntee hän heti ruumiissaan; hänen täytyy voidakseen pysyä työhön kykenevänä, syödä kelpolailla voimakasta ruokaa, erittäinkin sen, joka tekee raskasta työtä vapaassa ilmassa, kuten maanviljelystyöntekijä. Toiseltapuolen koskevat suun nautinnot, ei ainoastaan syöminen, vaan myöskin juominen ja tupakoiminen perityistä ja luonnollisista syistä häntä paljon lähemmin sekä ovat helposti saavutettavissa ja sentähden hyvin arvossapidettyjä.
Puvussa taas tulee yhteiskunnallinen arvo ja pyrintö huomattavimmin näkyviin. Jokainen ylimys- ja pappisvalta panee suurta arvoa määrättyihin pukujärjestyksiin ja yksityisten säätyjen ja arvoluokkien tunnusmerkkeihin. Siellä missä ei soturivalta vallitse, kuten Englannissa, jossa sotilaan univormu on virkapuku, eikä mikään kunniapuku, tekisi jokainen upseeri, joka virkansa ulkopuolella näyttäytyisi univormussa, itsensä naurettavaksi.
Käsikädessä kansanvallan edistyksen kanssa kehittyy taipumus lopettaa eri luokkien pukujen erilausuudet; koska kerran kaikki ovat lain edessä yhdenarvoiset, niin ei ulkonaisten merkkien pitäisi yhteiskunnassa tehdä mitään erotusta yksilöjen välillä. Proletaari ei tahdo työnsä ulkopuolella kantaa mitään merkkiä palkkaorjuudestaan, ei tahdo ulkonaisesti erota porvarista; hän tahtoo sunnuntaisin olla samoin puettuna kuin porvarikin. Proletarikerroksen yhteiskunnallinen kohoominen ilmaantuu ehkä ennen sen puvun kuin elinkeinon parantumisessa.
Sitävastoin pannaan asuntoon vähimmin painoa. Huonojen asuntojen fysioloogisesti vahingolliset vaikutukset eivät ilmaannu niin nopesti ja välittömästi kuin riittämättömän ravinnon seuraukset. Huonon asunnon ja ruumiillisen rappeutumisen välillä olevan yhteyden huomaamiseen tarvitaan jo huomiota ja tietoja, jotka menevät sellaisen henkilön tietopiirin ulkopuolelle, jonka koko tietomäärä rajottuu kansakoulussa saatuihin tietoihin. Ja mitä on asunto nykyään työläiselle. Makuupaikka. Myöhään illalla tulee hän rutiväsyneenä kotiin ja laskeutuu vuoteelleen lepäämään, aamulla ani varahin hän taas sen jättää mennäkseen taas päivän työhön. Mutta pelkäksi makuupaikaksi on melkein mikä suoja tahansa kyllin hyvä.
Työväen vaatimattomuuden asunnon suhteen tunnustavat työväelle vihamieliset maanviljelijätkin. Niin suurta ääntä kun he pitänevätkin työväen nautinnonhimosta ja koreushalusta, muurarien juomingeista ja tehdastyöläisnaisten silkkileningeistä, niin siitä emme me kuitenkaan ole vielä kuulleet mitään valitusta.
Tämä on kohta, jossa proletariset elantotavat enimmän eroovat porvarillisista, mutta myöskin kohta, jossa työväestö kaikkia sortamistarkoituksia vastaan panee heikointa vastarintaa, ja juuri tämä on kohta, jossa nämä sortamistarkotukset voimakkaimmin tulevat näkyviin. Tehdastavaran ja myöskin elintarpeiden hinnat ovat siellä, missä mitä ei keinotekoisesti (esim. suojelustullilla) pidetä korkeana, laskemaan päin. Jos verrataan vaan näitä rahapalkkoihin, silloin voidaan monessa proletarikerroksessa parantaa elantotapoja. Toisin on asunnon laita. Samalla kun maankorko maaseudulla alenee, kohoo se nopeasti kaikkialla kaupungeissa. Se on asuntohinnnat nousevat kaupungeissa nopeasti ja pakottavat työmiehen joko luovuttamaan suuremman prosentin palkastaan asunnonvuokraan tai asunnon suhteen rajottumaan yhä pienempään tilaan. Mutta maaseudulla, missä palkkatyöläinen saa asunnon luonnossa, osana palkastaan, ei ole paremmin laita. Mitä laajemmalle leviää järjestelmä, että työnantaja hankkii asuntoja, mitä suuremmaksi tulee halu vähentää tuotantokustannuksia, mitä selkeämmin työväestö vastustaa jokaista heidän palkkansa vähentämistä elintarpeilla, mitä suurempi on rahapalkka, joka on heille maksettava, sitä voimakkaammaksi käy pyrkimys ainakin huonontaa työväelle annetuja asuntoja, tai, missä tämä ei enää ole mahdollista, panna vastaan jokaista parannusta.
Mutta jos asunto on proletarisessa elämässä se kohta, joka vaikeimmin on parannettavissa, jossa taipumus kurjuuteen voimakkaimmin esiintyy, niin on se toiselta puolen juuri se kohta, joka enimmän lamauttaa proletaria. Riittämätön asunto ei ainoastaan, kuten riittämätön ravinto, vie ruumiillisesti rappiolle, vaan se hävittää myöskin henkistä ja siveellistä kykyä, vieläpä se täydellisesti tukahuttaa kaikki hellimmät tunteet, jotka sydämmellisistä suhteista johtuvat. Se, joka tahtoo ymmärtää sitä hävyttömyyttä, sitä raakuutta, joka valitsee suurkaupunkien rikoksellisissa osissa, se saa paremman selityksen tutkimalla ryysyproletarien asuntoja kuin tutkimalla heidän pääkallonmuotoaan.
Mutta samanlaisissa paheiden pesissä, kuin suurkaupunkien köyhimmät ryysyproletaritkin, asuvat kulkutyöntekijät ja monet muut työtätekevät proletatarit, avioparit lapsineen, tytöt ja pojat, sairaat ja terveet, kaikki kirjavassa sekamelskassa tiheään toistensa viereen tunkeutuneina, siten saadakseen lämpöä ja ahtaassa suojassa itselleen paikan valloittaakseen. Päivällä saavat raataa kuni kuormajuhdat, yönsä viettävät huonommin kuin kuormajuhdat tallissa — miten voisi heissä siis olla muuta, kuin eläimellistä raakuutta ja hävyttömyyttä? Ja tehdastyöläisten tai muonamiesten asunnot eivät myöskään ole juuri omiaan herättämään asukkaissaan hienompia tunteita.
Mutta kaupungin ja maaseudun välillä on tässä suuri ero olemassa. Jos asuntopula kaupungissa vaikuttaa työväkeen lamauttavasti ja siveellisesti tylsistyttävästi, niin kehittää kaupunki myöskin tekijöitä, jotka ovat sille vastapainona eivätkä ainoastaan lievennä asuntopulan tuottamia seurauksia, vaan paikottain poistavat ne kokonaan. Jo työ johtaa kaupungeissa työläiset yhteen, ei ainoastaan toimimaan, vaan myöskin keskustelemaan yleisistä asioista ainakin ennen työtä, sen jälkeen ja loma-ajoilla. Maaseudulla hajottaa työ ihmiset avarille pelloille ja erottaa toisen toisesta. Mutta kaupungissa tarjoo elämä myöskin työn ulkopuolella lukemattomia vaikuttimia, yhdistyksiä, kokouksia, näytäntöjä, museoita — vieläpä kapakkakin on kaupungissa yleisen elämän välikappale; työmies lukee siellä sanomalehtiä ja keskustelee sen johdosta mitä on lukenut. Yksityinen henkilö kehittyy itsenäisesti ajattelemaan, hänestä tulee yksilöllisyys ja alkaa hän sellaisena kaivata omaa kotia, paikkaa, jossa hän voi elää itselleen, ystävilleen, ajatuksilleen, kirjallisuudelleen. Kun kaupungin vaikuttimet, ainakin yksityisissä kerroksissa, erittäinkin työväenluokan paremmissa aineksissa tukahuttavat asuntopulan lamauttavat vaikutukset, niin kehittävät ne samaten näissä kerroksissa »halullisuutta» myöskin asunto-oloihin nähden ja saattavat työmiehen siihen samaten asettamaan korkeampia vaatimuksia. Toisin on maalla. Siellä ei löydy mitään vaikuttimia, jotka olisivat vastapainona surkeitten asunto-olojen tuottamille haitoille. Työ erottaa ihmiset, kuten olemme nähneet, yhdistykset ja kokoukset ovat melkein mahdottomia katsoen siihen taloudellisesti riippuvaan asemaan, jossa maalaistyöntekijä on, minkäänlainen henkinen elämä ei kohota työläistä; yleisen elämän ainoana keskuksena on kapakka, joka kuitenkin kuvastaa maaseudun henkistä rappiotilaa ja se vähä, mltä se voi tarjota henkistä herätystä se hukkuu väkijuomiin, niin että kapakka siis, puhumattakaan siitä, että se lieventäisi kurjien asuuto-olojen tuottamia turmiollisia vaikutuksia, niitä monin kerroin enentää.
Jos siis nämä vaikutukset maaseudulla tulevat räikeämmin näkyviin, kuin kaupungissa, niin samoin on myös niiden erikoisten vaikutusten laita, joita asuminen herrojen, työnantajien luovuttamissa huoneissa tuottaa. Kaupungissa tekee yleinen elämä nämäkin vaikutukset tehottomiksi. Vakkkakin leipuri- ja teurastajamestarit kieltäisivät kisälleitä, jotka hänen talossaan asuvat, tuomasta kotiin sosialidemokratisia sanomalehtiä, niin ei hän kumminkaan voi kieltää heitä niitä kapakassa lukemasta, hän ei voi pidättää heitä vapaa-aikoinaan menemästä kokouksiin j. n. e. Maaseudulla sitävastoin on työntekijä, joka asuu tilanomistajan talossa, ei ainoastaan työn aikana, vaan myöskin sen ulkopuolella ehdottomasti pakotettu alistumaan. Hänen henkistä elämäänsä, hänen poliittista kantaansa, hänen personallista olemustaan, kaikkea pidetään tarkasti silmällä; häntä varten ei ole olemassa mitään painovapautta, yhdistymisoikeutta (ei edes siellä, missä lainlaatijat ovat sen hänelle suoneet) usein ei myöskään vaalivapautta yleisen vaalioikeuden ohella. Hän eroo orjasta ainoastaan senkautta, että hän ajottain voi vaihtaa isäntää.
Niin kipeästi kuin asunto-olot kaupungissa kaipaavatkin parannusta, niin kaipaavat ne sitä monin kerroin enemmä maaseudulla. Työväensuojeluslainlaadinta ei tulisi täyttämään tarkotustaan tärkeimmässä tehtävässään joli'ei se käsittäisi myöskin asunto-oloja. Sen täytyy määrätä jonkin terveydellisiin ehtoihin perustuvan vähimmän määrän kaikkia asuntoja varten, joita työnantajat saavat työläisilleen antaa käytettäväksi osana palkastaan.
Tällaisella määräyksellä, joka menisi niin pitkälle kuin terveysopin perusteet vaativat ja joka tarmolla ja vakavuudella ajettaisiin perille, olisi maaseudulla mitä siunausta tuottavin vaikutus. Se ei ainoastaan huomattavasti parantaisi maalaistyöväestön asunto-oloja, vaan sen ohessa kohottaisi maalaisväestön kaikkia elantotapoja, se tulisi osottautumaan tehokkaaksi keinoksi, poistaa keskiaikaisten työolojen jätteet 20:nneltä vuosisadalta. Sillä se pakottaisi kaikkia maanviljelijöitä vähentämään luonaan asuvien työläisten lukua viimeisiin asti ja korvaamaan tämän niinpaljon kuin mahdollista vapailla päivätyöläisillä. Palvelusväen ja muonamiesten syrjäyttäminen ja päivätyöläisten sijaan ottaminen, jotka työn ulkopuolella ovat vapaita miehiä, olisi suuri yhteiskunnallinen edistysaskel.
Tosin tämä yhteiskunnallinen edistys tuottaisi teknillisessä suhteessa osittaista taantumusta. Sillä jos tilanomistaja tahtoo pitää vapaita päivätyöläisiä läheisyydessään, niin täytyy hänen pyrkiä siihen, että he järjestävät itselleen oman talouden siis voivat ottaa haltuunsa kappaleen maata, olkoon se omaa taikka vuokrattua. Palvelusväen vähentäminen enentäisi pienliikettä, suurliikkeen kustannuksella. Mutta tämä lisäys olisi teknilliseltä kannalta katsottuna hyvin vähäpätöinen, ja ei merkitsisi mitään sen yhteiskunnallisen edistyksen rinnalla, joka saavutetaan, poistamalla tuo keskiaikainen jäännös ja ottamalla sijaan vapaa palkkatyö.
Mutta joskin vapaa päivätyöläinen on yhteiskunnallisessa suhteessa korkeammalla kuin renki tai muonamies, niin puuttun häneltä kuitenkin jos hänellä on oma tupa ja vähän maata sen lisäksi, proletarisen luokkataistelun tärkein ase maaseudulla, häneltä puuttuu muuttovapaus. Hänen omaisuutensa kahlehtii häntä.
Tämän esteen poistamiseksi tiedämme main yhden keinon: työväen asuntojen rakentaminen yleisillä varoilla vuokrattavaksi työväelle. Tähän vaatimukseen liittyy ilmeisesti joukko edellytyksiä, ennen kaikkia kunnan tai piirin vapaa itsehallinto ja yleinen vaalioikeus. Ainoastaan siellä, missä nämä ehdot ovat täytetyt ja maalaistyöväestön keskuudessa itsenäinen liike niin vahvistunut, että se voi ja tahtoo ottaa harteilleen taistelun edustamisesta kunnassa ja piirikunnassa, voisi sosialidemokratia todenteolla esittää sen vaatimuksen, että kunta tai vielä paremmin piirikunta, jossa yksityisten tilanomistajien taloudellinen ylivalta on vähemmän silmiinpistävä, rakentaisi vuokra-huoneita maanviljelystyöväkeä varten. Siten saavuttaisivat viimemainitut itsenäisyyden korkeimman asteen, minkä he yleensä kapitalisessa yhteiskunnassa voivat saavuttaa.
Mutta me emme tiedä Englantia lukunuottamatta muuta valtiota, jossa nyt jo tällaisen vaatimuksen esittäminen olisi maalaistyöväestölle hyödyksi.
Läheisessä yhteydessä asuntokysymyksen kanssa ovat monet maanvuokrakysymykset.
Olemme tulleet huomaamaan, että taloudellisesti käytetyn maan hinta määrätään maakoron kautta, vaan siellä missä se on eduksi kapitalistiselle tavarantuotannolle. Missä maa vaan on sivuelinkeinona, siellä voi sen hinta nousta paljoa korkeammalle kapitalistista maakorkoa ja se nouseekin näin, jos olosuhteet edistävät väestön kasvamista maan kysyntää; se kohoo silloin sitä enemmän, mitä vähemmän maasta johtuu tavaran tuotantoa, mitä enemmän se muodostaa vaan sivuelinkeinon, siis yleisesti sanoen, mitä pienemmät tilukset ovat.
Tämä on epäilemättä suureksi vahingoksi maaseudun työväelle, se on maatyömiehen riistämisen paraita lähteitä. Mitä korkeampi on maapalstan hinta, joka hänen pitää hankkia, jos hän tahtoo perustaa itsenäisen kodin, sitä enemmän täytyy hänen palkastaan pidättää voidakseen säästää kauppahinnan, sitä huonommiksi saattaa hän elinehtonsa; sitä ennemmin koettaa hän lainata osan kauppasummasta ja niin joutuu hän velkaorjuuteen ja riippuvaisuuteen. Mutta siellä, missä hän ei maapalstaa osta, vaan vuokraa, joutuu hän sitä suuremmasta pakosta palkkatyöhön, mitä korkeampi vuokramaksu on, jonka hän maksaa rahapalkastaan eikä tilansa tuotteista, sillä tila joka ei hänelle tuota ensinkään, tai hyvin vähissä määrin tavaraa; mitä korkeampi maanvuokra on, sitä enemmän hänen täytyy tarjota työvoimaansa, sitä vähemmän hän kykenee vastustamaan palkkojen painumista; sitä helpommin jää vuokra rästiin, mikä seikka myöskin saattaa hänet velkaorjuuteen, ja riippuvaisuuteen.
Jos tämä epäkohta voltaistin korjata, edistettäisiin siten suuresti maalaistyöväen aseman ja itsenäisyyden kohoamista.
Siellä, missä vuokrajärjestelmä on vallalla, ei se ole mahdotonta; siellä pitää saattaa vuokrasopimukset tuomioistuimen huolenpidon alaisiksi, jolla on oikeus kohtuuttoman korkeat vuokramaksut, jotka nousevat normaalista maakorkoa korkeammiksi, alentaa sen tasalle, s. o. saattaa proletaristen vuokraajien vuokramaksut yhtä korkeiksi kuin ne ovat kapitalistisilla vuokraajillakin. Tällainen laitos on ollut Irlannissa jo vuodesta 1881 saakka voimassa ja se on oivallisesti tehnyt tehtävänsä.
Tällaisen lain vaikutusten pitää varmassa suhteessa olla ihan päinvastaiset kuin yllävaaditun asuntolain vaikutukset. Viimeksi mainittu pakottaa suurtilallisia vähentämään liikettään myymällä maapalstoja työmiehilleen; ensin mainittu ei sitävastoin tee palstottamista niin edulliseksi kuin se on tähän asti ollut; toinen edistää pien- toinen suurviljelystä. Kumpainenkaan laki ei sentään toistaan vastusta, vaan täydentää, ja kumpainenkin vaikuttaa samaan suuntaan kohottamalla työväen asemaa ja itsenäisyyttä.
Niin yksikertainen ei ole asianlaita maalla siellä, missä työmies ostaa eikä vuokraa palstaansa. Emme tunne mitään mahdollista laillista tietä, joka voisi alentaa maapalstojen liialliset hinnat; mutta jos sellainen löytyisikin, niin tuntuu se kovin epäilyttävältä. Maanomistaja, jonka kustannuksella tällöin maakoron alennus tapahtuu, on usein itsekin työntekijä. Niin hyvä kuin tämä alennus olisikin maata ostavalle työväelle, niin riistäisi se kuitenkin niiltä proletareilta heidän vaivalla kootut säästönsä, joiden nyt täytyisi myydä palstansa. Meillä on taas tässäkin tapaus, jossa maan yksityisomistus tekee järkiperäisen uudistuksen mahdottomaksi.
Viimeksimainittu uudistus ei ole enää ainoastaan maanviljelystyöväestölle, vaan myöskin maanviljelykselle hyödyksi. Se tosin tulee ja sen pitää tulla ainoastaan proletarisen vuokraajan hyödyksi; kapitalistista vuokraajaa hyödyttäisi se vasta silloin, kun maanvuokramaksu alennettaisiin tavallista maanvuokraa alemmaksi, mutta se taas olisi vuokrajärjestelmän loppu yleensä, sillä siinä tapauksessa maanomistaja katsoisi edullisemmaksi itse viljellä tilustaan. Mutta proletarinen vuokraaja ei voi käyttää tulojensa lisäystä, joka on yksi seuraus vuokran vähenemisestä, ainoastaan elantotapojensa parantamiseen, vaan myöskin viljelyksiensä järkiperäiseen järjestelyyn ja parannuksiin hankkimalla parempia työkaluja, lannotusaineita, siemeniä j. n. e.
Vaatimus liian korkeitten maanvuokramaksujen alentamiseksi erikoisten lakimääräysten kautta olisi keino maanviljelystyöväestön suojaamiseksi ja samalla se olisi keino, joka edistäisi maanviljelystä.
On selvää ettei viimemainitulla toimenpiteellä sosialidemokratian suhteen ole läheskään niin suurta merkitystä kuin ensimainitulla, jonka jo senvuoksi täytyy olla sille tärkein, että se on melkein yksin maalaisproletarien puolella. Aivan toisin on maanviljelyksen laita. Maanviljelyksen etu yhtyy maanviljelysliikkeenharjoittajan ja maanomistajan etujen, maanviljelyspääomavoiton ja maanvuokran etujen kanssa, aivan samoin kuin teollisuuden etu liittyy teollisuuspääomavoiton etuun. Niin tärkeitä kun nämä elinkeinot ovatkin meidän yhteiskuntamme ja siis myöskin proletariaatin koko elämälle, niin on niillä muita ja mahtavampia edesauttajia kuin proletariaatti. Jos maanviljelys kärsii hätää, niin se ei riipu siitä, ett'ei hallitukset ja parlamentit nykyään ota tarpeeksi huomioon maanviljelyksen ja maanomistajien etuja, vaan siihen löytyy syitä, joita ei maanviljelykselle suopeinkaan valtiomahti voi poistaa, niinkauan kuin se seisoo nykyisen yhteiskunnan kannalla eikä tahdo kovin syvästi loukata sen elämänehtoja.
Jos sosialidemokratian tehtävänä ei ole kiihotustarkotuksessa kaikellaisten maailman parantajien kera kerskua sairaan maanviljelyksen ihmeen pikaisesta paranemisesta, niin ei sen tehtävänä myöskään ole erikoisesti asettaa harrastustensa etunenään maanviljelyksen todellisten, yhteiskunnan yhteisetujen kanssa sopusoinnussa olevien etujen säilyttämistä, yhtä vähän kuin sen tehtävä on erikoisesti käydä puoltamaan teollisuuden ja kaupan etujakaan. Ei niin, että se niitä etuja halveksisi, sillä se voi olla varma, että ne uudenaikaisessa valtiossa otetaan kylliksi huomioon, että valtio tekee kaiken voitavansa niiden edistämiseksi.
Niinkuin teollisuus- ja rahamiehiin nähden ei maanomistajiinkaan nähden, olivatpa he sitte suur- tai pienviljelijöitä, sosialidemokratian tehtävänä ole agitaattorin tehtävä, jonka on herätettävä heidät etujaan säilyttämään, vaan sen on valvottava, etteivät erikoisedut yhteisetujen, hetken edut pitkällisten etujen kustannuksella edisty.
Sosialidemokratia, jonka tarmokkaasti on oltava mukana ajamassa proletarin etuja, pysyttelee siellä, missä sen on nykyisen yhteiskunnan yhteisetuja säilytettävä, itse asiassa kielteisellä, torjuvalla kannalla. Sosialidemokratian positiivinen toiminta jää ainakin niin kauan, kuin sillä ei ole määräävätä vaikutusvaltaa valtloelämässä, aina alakynteen.
Mutta siitä yksinään jo johtuu, ettei sille mllloinkaan onnistu, niin kauan kuin on olemassa niin paljon itsenäisiä maanviljelijöitä, voittaa agraripuolueita, jotka vaativat erikoisetuja yhteisetujen kustannuksella. Huolimatta kaikesta teoriassa ilmenneestä hyvästä tahdosta auttaa talonpoikia, on sosialidemokratia aina huomannut itsensä käytännössä pakotetuksi jyrkimmin vastustamaan talonpoikien vaatimia agrarisia toimenpiteitä.
Kuitenkin on jo nykyisinkin muntamia kohtia, joissa sosialidemokratia positiivisesti voi ajaa maanviljelyksen kehitystä.
Ennen kaikkea täytyy sosialidemokratian tässäkin vaikuttaa siihen suuntaan, että nuo feudaliajan jäännökset tulevat poistetuiksi, missä ikänä niitä on voimassa pidetty, tai aivan uudestaan elvytetty. Sosialidemokratia ei hyväksy feudalisia etuoikeuksia, ei perimysoikeutta jakamattomaan tilaan, ei sääntöperintötiloja. Tosin, kuin se asettuu vastustamaan sääntöperinnöllisen maanomaisuuden jakamattomuutta, se ei tee sitä, kuten porvarillinen demokratia, saadakseen pienet talonpoikaistalot palotelluiksi. Se tuntuisi meistä teknilliseltä taantumukselta.
Paljoa turmlollisemmin kuin sääntöperintötilat, vaikuttaa Itä-Preussissä suurtilainomistajien oikeus, erottaa alusmaansa maalaisseurakunnista itsenäiseksi suurtilakunnaksi ja senkautta sälyttää melkein kokonaan osuutensa kunnan rasituksista sen niskoille. Ne käyttävät hyväkseen kunnan teitä, niiden työmiehet lähettävät lapsensa kunnan kouluihin, mutta näistä kaikista johtuvia rasituksia ovat he hyvin vähässä määrin velvotetut kantamaan, väliin he ovat kokonaan vapautetut kaikista rasituksista. Voi sattua seuraavanlaisia tapauksia: »Zuckersdorfin kylässä Taka-Pommerissa on eräs vanhoillinen ritaritilan omistaja ostamalla lunastanut milt'ei koko talonpoikaiskunnan ja liittänyt omaan ritaritilaansa; ainoastaan kaksi itsenäistä talonpoikaa on enää jälellä. Viimemainitut muodostavat nyt »maalaiskunnan», mutta ritaritila muodostaa itsenäisen suurtilakunnan. Nyt piti äskettäin rakennettaman koulutalo; mutta kustannukset lankeevat yksinomaan »maalaiskunnan», se on noiden kahden talonpojan osalle, kun taas ritaritalonomistaja »kartanon herrana» pääsee vapaaksi. Nuo kaksi talonpoikaa tahtoivat tästä katkeroituneena ryhtyä oikeudenkäyntiin, mutta heitä neuvottiin siitä luopumaan: »siitä ei kumminkaan tulisi mitään.»
Metsästysoikeus, jonka preussiläiset aatelismiehet ovat itselleen hankkineet, todistaa yhtä valaisevasti heidän suopeuttaan talonpoikia kohtaan. Metsästysoikeus sisältää samalla, ei ainoastaan Preussissä, vaan koko saksassa, Itävallassa y. m. moninaisia jäännöksiä feudaalisista etuoikeuksista.
Metsästyksen tekeminen feudaliseksi etuoikeudeksi oli kaksinkertainen. Ensinnäkin se tuli valituksi urheiluksi, »feudaliseksi» urheiluksi, joka jäi aatelin oikeudeksi. Ainoastaan maataomistava aatelinen sai antautua siihen. Ranskalainen vallankumous viskasi tämän, niinkuin monen muunkin etuoikeuden maahan ja asetti säätyetuoikeuden sijalle maanomistuksen etuoikeuden. Jokainen sai tiluksillaan vapaasti metsästää. Saman tuloksen tuotti 1848 vuoden vallankumous Saksassa. Mutta taantumus poisti taas tässäkin suhteessa talonpojan asettamisen yhdenvertaiseksi suurtilanomistajan kanssa, joskaan se ei voinut palauttaa takaisin vanhaa feudalista etuoikeutta. Suurtilanomistaja (Preussissa 75 ha:sta alkaen) saa vapaasti metsästää tiluksillaan, pientilallinen ei, paitsi rajotetulla alueella. Joukko pientilallisia (noin yhden kunnan tai piirikunnan) yhdistetään yhdeksi metsästyspiiriksi, jossa metsästystä saivat harjoittaa ainoastaan kunnan tai piirikunnan metsästyksen vuokraajat.
Tällainen metsästysoikeuden rajottaminen tuntuu meistä jotenkin yhdentekevältä. Metsästys ei totisesti ole keino kohottaa proletariaattia tai ylipäänsä kansanjoukkoja taloudellisesti tai siveellisesti, ja kun se joka tapauksessa pidätetään proletariaatilta, niin olkoon se sitten jokaisen tilanomistajan tai ainoastaan suurtilanomistajan etuoikeutena.
Tärkeämpi meistä on toinen metsästyksen etuoikeuttaminen, joka on tullut feudaliajalta, nimittäin sen laillinen yliherruus maanviljelyksen yli. Tämän, erittäinkin talonpoikaismaanviljelyksen, on sitä palveltava.
Talonpojan velvollisuutena oli feudaliajalla ruokkia ja kasvattaa metsänriistaa arvollista herraa varten. Talonpoika ei saanut aidata viljelyksiään eikä karkottaa otuksia pois niistä. Tämä tällainen on luonnollisesti jo vuodesta 1789 ollut lopussa, mutta yhä vieläkin on otuksilla etuoikeutettu asema maanviljelijän viljavainioihin nähden. Kaikki metsänriista, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, on vapaata, ja talonpoika ei saa sitä edes ampua kun se hänen viljelyksiään turmelee. Hänen tosin on sallittu arvosta aidata peltonsa ja ajaa otukset pois niistä, mutta se ei merkitse muuta, kuin että metsästysherra vierittää talonpojan niskoille kustannukset, jotka johtuvat hankkeista pitää otuksia talonpojan pelloilta poissa.
Sitäpaitsi ei talonpojalla ole vähintäkään oikeutta moniin eläinlajeihin joita suurtilanomistajan läheisissä metsissä on. Mutta metsästyspolitiikka onkin suorastaan maanviljelyksen eduille vastainen.
Petoeläimet vahingoittavat maanviljelijää ainoastaan vähäsen. Vieläpä esim. tiikeri on Itäintian talonpoikien auttaja, eikä vihollinen. Ainoastaan muutamat, erittäin pahanlaatuiset tiikerit hyökkäävät ihmisen ja hänen paimennettavanaan olevan karjan kimppuun. Tiikeri ei tarvitse edes tätäkään saalista katsoen tropillisen metsän suunnattomaan riistarikkauteen. Hävittämällä otuksia, joita tuskin voitaisiin pelloilta poissa pitää, saavuttaa se talonpojan kiitollisuuden.
Europassa ei meillä ole mitään kuningastiikereitä eikä enää yleensä susiakaan, vaan ainoastaan kettuja ja näätiä. Nämä yhtä vähän kuin petolinnut tuskin tekevät vahinkoa huolelliselle maamiehelie, joka öisin pitää siipikarjansa hyvässä suojassa. Ne ovat hänelle itse asiassa hyödyllisiä, koska ne mitä pontevimmalla tavalla vastustavat hiirien ja muiden nakertajien liiallista levenemistä, jotka hänen laihojaan turmelevat. Mutta metsästäjä vihaa tätä hävitystyötä, koska se toisinaan saattaa riistää hengen myöskin jänikseltä ja peltokanalta — metsämiehen harmiksi, mutta ei maamiehen.
Maamiehen etu vaatii, ainakin määrättyyn rajaan saakka, petoeläinten suurimman osan säilyttämistä, mutta sitävastoin kasviksia syövien villieläinlajien yksilöluvun rajottamista. Nykyinen metsästyspolitiikka pyrkii ihan päinvastaiseen ja sekoittaa maamiehen edut.
Meillä tosin vaaditaan maksamaan vahingonkorvausta villieläinten tuottamista vaurioista, mutta miten niukka se onkaan! Monien eläinten tuottaman vahingon korvauksesta on metsästysoikeuden vuokraaja tai metsän herra täydellisesti vapautettu. Hävyttömimmäksi osottautui tässäkin suhteessa Preussin aateli, joka 1850 varta vasten jätti metsästyspoliisilaista vahingonkorvaukset villieläinten tuottamista vahingoista kokonaan pois. Kun useita vapaamielisiä esityksiä tämän etuoikeuden kumoomisesta oli tehty, hyväksyi vihdoin 1891 keskusta vahingonkorvausvelvollisuuden villieläinten tuottamista vahingoista, joka velvottaisi korvaamaan kaikki metsäsian tuottamat vahingot, vierailta metsästysalueilta tulleiden villieläinten vahingot korvaisi näiden alueiden omistaja ja lopuksi metsästysoikeuden vuokraaja muun jalomman metsänriistan tuottavat vahingot (pienten eläinten tuottamat vahingot jäivät korvauksesta vapaiksi). Tästä kovin vaatimattomasta laista sai aateli poistetuksi osan vahingonkorvausvelvollisuudesta ja metsästysoikeuden vuokraajan asemasta tuli kunta velvolliseksi korvaamaan vahingot, se on talonpoika saa itse vastata villieläinten vahingoista; riitaisuudet ratkaisee seudun poliisi, se on enimmäkseen suurmaanomistajat.
Preussilainen aateli, Preussin hallitus ja kolmenmiehenvaalipiirit ovat omansa tarjoomaan talonpojalle tällaisen korvauksen villieläinten tuottamista vahingoista!
Toisin paikoin ovat olot hieman paremmat, mutta ei missään Saksassa eikä Itävallassa maamiestä tyydyttävällä kannalla. Onhan tunnettua, että valtiopäivät porvarillisessa lakikirjassa ovat tunnustaneet jänikselle syöntivapauden. Metsästyshuvi on tärkeämpi kuin kansan ravinto. Nämä feudalisen aikakauden jätteet ovat vielä hävittämättä.
Mutta miten tulee sen tapahtua? Jokaisen yksilön vapaa metsästysoikeus maallaan suojelisi hyvin vähän talonpoikaa, jota ympäröivät suuret metsästysalueet, hänen pitäisi lyödä laimin peltotyönsä ja kuluttaa aikansa metsästykseen. Ja jos metsä- ja riistarikkaissa seuduissa, joita ympäröivät suuret yhtenäiset metsäalueet, villieläimet hävittävät talonpojan laihot, niin löytyy toiselta puolen talonpoikaiskuntia, joille metsästysoikeuden vuokraamisesta on hyötyä, nimittäin suurten kaupunkien läheiset kunnat, joissa on vähän metsää ja riistaa, mutta sitä enemmän innokkaita metsästäjiä, jotka huvista saada joskus ampua jäniksen tai peltokanan maksavat kauniit rahat. Jokaisen yksityisen maanomistajan vapaus metsästää alueillaan riistäisi kunnilta arvokkaat tulolähteet, tuottamatta talonpojille, nim. palstan omistajille, mitään hyötyä.
Ei laventamalla, vaan supistamalla maan yksityisomistusta löydämme meisästyskysymyksen parhaan ratkaisun nykyisessä yhteiskunnassa. Suurtilojen etuoikeuden saada muodostaa omia metsästyspiirejä täytyy lakata olemasta samaten kuin oikeuden saada muodostaa suurtilakuntia. Toisen niinkuin toisenkin oikeuden täytyy joutua kunnille tai, missä se on hyödyllisempää, piirikunnalle ja metsästyksen käyttöoikeuden tätyy niin suurtilojen kuin talonpoikain alueilla joutua kuntain tai piirikuntain haltuun, jotka tulevat huolehtimaan metsästyspolitiikasta koko alueilla.
Metsästyspolitiikka-kysymys kävisi paljoa yksinkertaisemmaksi, jos metsät otettaisiin valtion haltuun — ainakin kansanvaltaisissa maissa. Metsästyksen tarkotuksenmukainen käyttö eri seutujen maanviljelyksen tarpeiden mukaan kävisi silloin helpoksi. Metsästyksen pitäminen urheiluna vaipuisi tämän reformin kautta unholaan.
Me vaadimme jo nyt metsien ja vesien valtion haltuun ottamista. Mutta niin kauan kun ei niiden yksityisomistusta ole kumottu, hyväksymme jokaisen tarkotuksenmukaisen rajotuksen yksityisomistukseen nähden järkiperäisen meksä- ja vesitalouden varmentamiseksi.
Ahtaimmassa yhteydessä vesitalouden kanssa on maanparantaminen, joka ei itse asiassa ole muuta kuin maanviljelyksen palvelukseen käytettävä osa yleistä vesitaloutta: kuivaus- ja kastelemislaitokset, soiden kuivaamiset, maan vallottaminen patojen avulla ja muut sellaiset.
On mahdotonta jättää sellaiset laitokset yksityisten haltuun. Kapitalistisen tuotantotavan alkuaikoina oli se yksinvaltainen valtio, joka sellaiset laitokset kustansi ja siten omalla kustannuksellaan kohotti maanomistajien maankorkoa, samaten kuin se kannatuksellaan korotti tehtailijoiden voittoa. Vapaamieliset valtiot noudattavat maanparantamisessa toisia periaatteita. Niinpä sanoo Meitsen Preussista: »Vastoin vanhempaa valtion laitosten järjestelmää ilmeni nyt (neljä- ja viisikymmenluvulla) täydellä varmuudella maanparantamisessa uusi pääajatus, jonka tarkotuksena oli toiselta puolen ottaa varmasti huomioon, yksityisten vilkas toiminta maan hyväksi ja yrityksen kannattavaisuus, mutta toiselta puolen vahvistaa ja pitää yllä heidän yritteliäisyyttään ja itsensä auttamishaluaan jokaisella tarkotuksenmukaisella keinolla. Lain nimessä ei vitkasteltu pakottaa yksityistä tarkotuksenmukaiseen maanparannukseen, kun poliisivalvonta vaan oli omansa poistamaan vähänkin paljon kurjuutta; laitokset, joista voi toivoa hyötyä, pantiin alkuun lupaamalla avustusta, tekemällä alustavia töitä ja antamalla teknillisiä lausunnoita; mutta apurahojen ja etumaksujen kautta liikkeen vaarallisina alkuaikoina vältettiin lamautuminen liikkeessä, saatettiin kaikki, joilla oli hyötyä laitoksesta, mahdollisimman tarmokkaalla ja pirteällä tavalla, tarjoamaan sille yhteistoiminnallista apuaan ja taattiin lain kautta osuuskunnille kehityksen mahdollisuudet, joihin ne olosuhteiden mukaan voivat jotakuinkin päästä».
Sosialidemokratia esittää taas uuden perusajatuksen: se vaatii ottamaan vesiä valtion haltuun, mutta ei samassa mielessä kuin yksinvaltaiset valtiot, että nim. valtio kustantaisi, jotta maanomistajat saisivat siitä hyötyä; yhteiskunnan pitää tulla vesien herraksi ja vesien tulojen samaten kuin maan tulojen nousemisen, joka sen vesitaloudesta johtuu, pitää tulla sen hyväksi.
Missä se ei ole mahdollista, missä maan yksityisomistus on esteenä sille eikä sitä voida poistaa, siellä ei ole muuta tehtävää kuin kannattaa liberalisia näkökantoja: maanparannuksia ei toimiteta valtion, vaan maanomistajien kustannuksella.
Poikkeus voitaisiin tehdä ainoastaan silloin kun parannukset eivät yksinomaan koskisi maanomistuksen etua vaan edistäisivät myöskin yleistä hyötyä, kuten parantamalla ilmanalaa, kuivaamalla soita hankkimalla liiketeitä kanavia kaivauttamalla. Siihen voi ja täytyy valtiollisen vesitalouden suorastaan ryhtyä.
Mutta tässäkin tapanksessa täytyy vaatia, että asianomaiset maanomistajat samassa suhteessa ottavat osaa työkustannuksiin, kuin he sen kautta tulevat hyötyä nauttimaan, ja pitää vaatia niiden pakkoluovutusta, jolleivät he tahdo suostua vastaavaan avustukseen. Jos Italian hallitus esim. tahtoisi kuivattaa roomalaisen Campagnan, niin koituisi siitä hyötyä Roomalle ja koko Italialle. Siitä huolimatta olisi kovin väärin, jos se muuttaisi tämän aution alueen sen rikkaita omistajia, roomalaista kirkkoa ja roomalaisia ruhtinasperheitä varten, Italian köyhän kansan kustannuksella kukoistavaksi seuduksi.
Mutta ei ainoastaan huomio, joka tehtiin proletariaatin suhteen, vaan myöskin töiden kannattavaisuus vastustaa yleisten varojen käyttämistä parannustöihin. Tuntuu kylläkin hyvin kauniilta, kun puhutaan jotakin suoviljelyksestä tai merenpohjan valloittamisesta maanviljelykselle, mutta on selvää, että sellaisiin töihin lukuunottamatta sellaisia, jotka ovat yleisille tarkotuksille hyödyksi, kuten terveydellisissä suhteissa j. n. e. on ainoastaan silloin tyydyttävä, kun ne lupaavat tuottaa työn kustannusten yli nousevan jäännöksen.
Menneen vuosisadan yksinvalta, joka kehitti suuren kapitalistisen työhalun, mutta joka kovin huonosti osasi kapitalistisesti laskea, on sellaiset kokeet, maanvuokraa kantavan viljelysmaansa laajentamiseksi saanut kovin kalliisti maksaa. Matta nyt maankoron alenemisen aikakautena on noudatettava erikoista varovaisuutta. Aika, jolloin kapitalistinen yriteliäisyys joka päivä avaa liikkeelle suunnattomia aloja Europan ulkopuolella mitä hedelmällisintä maata, ei ole juuri omiaan kehottamaan käyttämään suuria summia hedelmättömien alueitten viljelysmaaksi muuttumiseen.Roscher siteeraa erään kirjotuksen, joka jo v. 1841 bayerilaisen maanparannuksen suhteen lausuu seuraavaa: »Kun löytää Bayerissa metsän keskellä ja mitä oivallisimmassa maassa kylien raunioita, niin surkuttelee sitä enemmän sitä kapitaalin ja ihmisvoiman paljoutta, joka on Tonavan sammalsoihin pantu». Vielä ei voi olla puhettakaan siitä, että tuollaisten maanparannustöitten kautta parannettaisiin maanviljelyksen tai edes talonpoikaisväestön hätätilaa.
Tosin jää vielä lukuisia parannuksia tekemättä, jotka olisivat edullisia ja tuottavia; se, mikä estää niiden toimeenpanemista, on vähemmässä määrässä rahanpuute, kuin yksityismaaomaisuus, maan hajottaminen monien maanomistajien kesken. Rahaa voidaan lainata ja saadaan lainaksi, jos työ, johon sitä käytetään, on lupaava, mutta useimmat parannukset voidaan panna toimeen ainoastaan suurella alueella, yksityiset maanomistajat eivät sitä itsekseen voi tehdä. Ne käyvät mahdollisiksi ainoastaan silloin, kuin onnistuu saamaan kaikki maaanomistajat yksimielisiksi. Se on kuitenkin hyvin vaikeaa. Hitaus, tietämättömyys ja epäluotto ovat tiellä.
Ainoastaan omaisuusoikeuden vähentäminen ja valtiollinen pakko voi siinä saada tarpeellisen yhteyden aikaan. Niinpian kuin joku määrätty osa asianomaisista sitä vaatii ja suunnitelma osottautuu tarkotuksenmukaisiksi, voivat vastaanpanijat tulla pakotetuiksi antamaan maansa sen toteuttamiseksi ja ottamaan kustannuksiin osaa. Sosialidemokratia tulee aina puoltamaan tällaista menettelytapaa maanparantamin edistämiseksi.
Yhtä tärkeä kuin on maan viljelykselle ottaminen ja sen parantaminen, on vaarojen ehkäiseminen, jotka uhkaavat kultturieläimiä. ja kultturikasveja ja siten kultturi-ihmisen olemassaoloa.
Uudenaikainen tuotantotapa tuottaa kultturieläimille ja kultturikasveille yhä suurempia vaaroja, avaa ovet ja portit karja- ja kasvirutoille.
Näiden olosuhteiden seurauksia ovat uusimmat vaikeudet karjan ja hedelmien maahantuonnissa. Mutta niin suuri kuin vaara kokonaisten maakuntain ja maiden maanviljelykselle onkin sen kautta, että maahan tuodaan ruton saastuttamaa tavaraa, niin muodostavat tuonnin ehkäisemiseksi asetetut esteet nykyisin suojeluskilven, jonka taakse piiloutuu ei ainoastaan terveydellisiä, vaan myöskin suojelustullia puoltavia tarkotuksia, silloin kun esim. ei ainoastaan ruton saastuttaman, vaan yleensä karjan maahantuontia tahdotaan vaikeuttaa, vieläpä tehdä se kokonaan mahdottomaksi. Ei pidä vaatia ulkomaiden eristämistä, vaan ainoastaan ruton saastuttamien karjojen eristämistä. Samantekevä, olivatpa ne sitte kotimaassa tai ulkomailla, ja kotimaiset ruttopesät ovat luonnollisesti vaarallisemmat, koska ne ovat lähemmällä, vilkkaammassa yhteydessä maan kanssa. Varovaisuustoimenpiteet rajalla ovat hyödyttömät, jolleivät ne kulje käsi kädessä tarmokkaiden ruton vastustamistoimenpiteiden kanssa omassa maassa.
Mutta tässä tuottaa suurimman vaikeuden yksityisomaisuus. Kaikki ruton vastustaminen, olipa sitte kysymyksessä kasvi- tai eläinrutto, on turha, jollei vastustus samaan aikaan ala jokaisesta uhatusta paikasta tarmokkaasti ja tarkotuksenmukaisesti. Vaikka kaikki muut karjanomistajat puhdistaisivat ruton saastuttamat paikat ja vaan yksi löisi sen laimin, riittäisi se saamaan aikaan, että kirottu rutto uudelleen alkaisi. Tässä auttaa vaan, ainakin väliaikainen yksityisomistusoikeuden kumoominen; vapaan talouden tilalle täytyy tulla valtiollinen pakko.
Eikä ainoastaan ruton vastustamiseksi, kun sitä kerran on ilmaantunut, valtiollinen pakko ole erinomainen keino. Tässä, kuten kaikkialla, on jo edeltäpäin ryhdyttävä varovaisuustoimenpiteisiin. Ei esim. ole vaan tuhohyönteisten mahdollisia vihollisia suosittava ja kasvatettava, vaan on myöskin pakollisesti ryhdyttävä sellaisiin maan valmistuksiin, jotka osottautuvat välttämättömiksi. Niin hyvin asuntoihin kuin navettoihinkin nähden voidaan antaa varmoja terveydellisiä määräyksiä, joiden noudattamista valvovat erityiset tarkastajat.
Karjatuberkulosin vastustamiseksi on ehdotettu, että tuberkulinia istutettaisiin karjaan, että sairaat eläimet eristettäisiin terveistä ja että vasikoita juotettaisiin steriliseeratulla maidolla. Tanskassa kuuluu tuberkulinin istuttaminen karjaan antaneen erinomaisia tuloksia. Ranskassa joutuu kaikki maahan tuotu karja tällaisen istutuksen alaiseksi. Jos tuberkulinin istutus antaa hyviä tuloksia, on sen toimittaminen tehtävä pakolliseksi.
Omistusoikeus ei milloinkaan pelota sosialidemokratiaa ryhtymästä pakkotoimenpiteisiin, jotka osottautuvat tarpeellisiksi, jotta maanviljelystä uhkaavat tuhot voidaan välttää. Tosin tällaisissa tapauksissa on meneteltävä mahdollisimman tarkotuksen mukaisesti.
Jo nyt huomaa valtiomahti, välttämättömyyden alle alistuen, itsensä pakotetuksi vastustaessaan karja- ja kasviruttoja puuttumaan pakkotoimenpiteiden kautta yksityisomaisuuteen. Nämä tarkottavat maanviljelijäin omia etuja ja kuitenkin ne kohtaavat heidän puoleltaan monasti kovaa vastarintaa. Tätä ei aiheuta yksinomaan tietämättömyys ja hitaus, vaan myöskin epäluulo, jota talonpoika tuntee valtiomahtia kohtaan, joka häneen nähden on esiintynyt vaan sorto- ja nylkyjärjestönä polisineen ja veronkantajineen ja jonka virkavaltaisen koneiston hän ei ensinkään usko ymmärtävän maanviljelyksen tarpeita.
Mitä laveammalle valtion pakkokeinot ruton vastustamiseksi ulotetaan, sitä enemmän pitää huolehtia maalaisväestön valistamisesta, ei ainoastaan tilapäisesti, vaan järjestelmällisesti, ja toiselta puolen on pidettävä huolta siitä, etteivät pakkotoimenpiteitä säädä ja pane käytäntöön juristit, polisit ja entiset aliupseerit, vaan teoreettisesti ja käytännöllisesti sivistyneet ammattimiehet niin paljon kuin mahdollista yhdessä kuntien kansanvaltaisten itsehallinnollisten laitosten kanssa.
Mutta kuka suorittaa näistä toimenpiteistä johtuvat kustannukset? Valtioko? Se olisi sama kuin sälyttää kuluttajan niskoille osan tuotantokuluista ja heidän kustannuksellaan korottaa maakorkoa. Toiselta puolen olisi väärin vaatia yksityisen maanviljelijän, jota rutto sattuu ahdistamaan, suorittamaan kustannukset toimenpiteistä, jotka koskevat kaikkien maanviljelijäin etuja. Se myöskin kiihottaisi yksityistä salaamaan ruton puhkeamisen karjassaan tai pellollaan.
Sentähden olisivat kustannukset tasattavat kaikkien niiden maanviljelijäin kesken, joita toimenpiteet ovat koskeneet, mutta nyt on tultu siihen, »että varmoista ruttotaudeista, jos ajoissa annetaan todistus kuolemantapauksesta, aina asianhaarain mukaan olisi annettava korvausta sattuneesta vahingosta; kun näin on asianlaita, voi karjanomistaja pitää karjaansa vakuutettuna varmoja ruttotapauksia vastaan ja siksi puhutaankin siellä, missä korvaussuoritukset ovat ulotetut kaikkiin karjanomistajiin, pakollisesta ruttovakuutuksesta. Maalaisväestön vaatimukseen, että vakuutus on ulotutettava muutamiin muihinkin tauteihin, on suostuttava».
Tällaista valtion vakuutusta vastaan ei ole mitään sanottavaa.
Mutta täten olemme joutuneet uuteen kysymykseen, valtion vakuutukseen maanviljelyksen alalla.
Väitetään mielellään, että vakuutuksella maanviljelyksessä on aivan toinen merkitys kuin teollisuudessa, ja joskaan ei voida ajatella, että viimemainitussa voitaisiin vakuuttaa yksityiset yritykset valtiollisesti kaikkien mahdollisten vahinkojen varalta, niin olisi se kuitenkin maanviljelyksessä suotavaa. Sillä maanviljelys on aivan luonnonvoimien oikkujen alaisena, jotka teollisuudessa ovat ihmisten palvelukseen pakotetut.
Mutta elinkeinojen keskeymätön edistys tavaraintuottajien suhteen ei riipu ainoastaan luonnollisista, vaan myöskin yhteiskunnallisista tekijöistä, ja ne ovat teollisuudelle paljon oikullisemmat kuin maanviljelykselle. Jos viimemainittu riippuu enemmän luonnon oikuista niin riippuu se vähemmän markkinoiden oikullisuuksista. Raaka- ja apuaineita, joita teollisuudessa täytyy ostaa, tuottaa maanviljelijä suurimmaksi osaksi itse, ja menekkimarkkinat ovat maanviljelijän suhteen paljon varmemmat, ja paljon vähemmän muodista riippuvat kuin teollisuudessa. Usein tulee luonnon tuottama vahinko markkinoiden kautta palkituksi; kato voi kohottaa hintoja niin paljon, että se hyvin korvaa sadon niukkuuden.
Mutta paitsi sitä ei minkäänlainen vakuutus maanviljelyksen hävittävintä tuhoa vastaan ole mahdollinen; sillä se on sellaisia onnettomuuden tapauksia varten, joita lukuisten yksilöjen keskuudessa tapahtuu suhteellisesti hyvin harvoin, niin että vähempi summa riittää korvaamaan jokaiselle yksityiselle sattuneen vahingon. Mutta kuivat tai märät kesät, ankarat talvet ja tulvat ovat onnettamuuksia, jotka voivat kohdata suuria alueita, vieläpä koko valtakuntiakin ja jotka, kuten esim. tulvat, tuottavat niin sanomattoman paljon kurjuutta, että vakuutus sitä vastaan olisi ihan tehoton. Siinä auttaa ainoastaan se, että käytetään niitä vastaan kaikki voimat, mitä yhteiskunnalla on tarjolla.
Niinkauan kuin ei sosialidemokratialla ole syytä vaatia koko vakuutuslaitoksen valtion haltuun saattamista kaupungissa ja maaseudulla, on sillä tuskin syytä tahtoa vakuutuslaitoksen valtion haltuun saattamista aivan umpimähkään maaseudulla.
Sillä ei ole sanottu, ett'ei yksityiset, maanviljelykselle ominaiset vakuutuksen haarat voisi nyt jo vaatia varmaa huomiota valtion puolelta, jos ne vaan täyttävät tarkotuksensa. Sellaisia vakuutuksen haaroja on esim. karjavakuutus ja raesadevakuutus.
Karjanvakuutus on kahdenlaista: vakuutus rutonvaaraa vastaan on jo ammoisista ajoista ollut valtion hallussa. Mutta sen ohessa tulee vielä kysymykseen vakuutus sellaisia karjan kuolemantapauksia vastaan jotka eivät ole ruton aiheuttamia.
Tämänlainen vakuutus rajottuu karjaa hoitavaan pienliikkeeseen. Suurliikkeissä ei yksityisen eläimen kuolema ole mikään tapaus, joka huomattavammassa määrässä haittaisi liikettä. Mitä suurempi on karja, sitä tavallisemmaksi ja milt'ei säännöllisesti palautuvaksi tapaukseksi tulee yhden eläimen menettäminen siitä, se muodostaa osan liikkeen välttämättömistä menoista.
Toisin on pientilallisen laita. Jos hän menettää yhden lehmän, on se hänelle tuntuva vahluko, joka usein voi järkyttää koko liikettä. Hänen tulonsa ovat liian niukat voidakseen niistä säännöllisesti panna summan karjavarojensa kuoletusrahastoon, ja yksityiset vahingot voivat lopettaa hänen karjansa, ennenkuin se vielä on aikaansa palvellut. Sellaisissa tapauksissa ei talonpojalle, joka ei ole vakuutusta hyväkseen käyttänyt, jää mitään muuta jälelle, kuin käyttää hyväkseen karjan kauppiaan luottoa, joka täten saa oivan tilaisuuden samalla kauppiaana ja koronkiskurina nylkeä häntä mielinmäärin.
Muutamin paikoin ovat kyläkunnan karjaaomistavat talonpojat litttyneet yhteen, siten vakuuttaakseen itseään tuollaisten vahinkojen varalta, ja jokaisen yksityisen vahingon kustannukset maksetaan yhteisesti. Tällainen karjanvakuutus kuuluu niihin pyrkimyksiin, jotka toverillisen yhteenliittymisen kautta tahtovat pienliikkeelle hankkia suurliikkeen edut. Niin hyödyllisiä, ja välttämättömiä kuin nämä harrastukset ovatkin, niin osottautuvat ne kuitenkin ainoastaan epäonnistuneiksi pyrkimyksiksi suurliikkeeseen tässä suhteessa.
Suurtilallinen, joka itse vakuuttaa itsensä, ei vakuutuksen tähden menetä varoja eikä etuja, välttämättömien varovaisuustoimenpiteiden kautta karjatappiot estääkseen. Vallan toisin on talonpojan laita. Hänen karjansa on suurimman vaaranalainen pnuttuvan varallisuuden, puutteellisten navettain ja ruokinnan tähden. Karjanvakuutusmaksujen suoritus ei hänen asemaansa tässä suhteessa suinkaan paranna.
Varojen puutteen voi talonpoika johonkin määrin korvata suuremmalla huolellisuudellaan, jota hän karjanhoidossa osoittaa. Mutta vakuutus aiheuttaa sen, että huolellisuus alkaa hänestä näyttää tarpeettomalta. Usein voi vakuutus olla talonpojalle houkutuksena siihen, että hän antaa kuolla kelvottoman karjansa voidakseen korvata sen paremmalla vakuutusyhtiöiden kustannuksella. Niin vanhat kuin talonpoikaisen karjavakuutuksen yritykset ovatkin ja niin innokkaasti kuin kapitali on etsinytkin aloja, jotka se voisi vallottaa, niin on se kuitenkin tähän päivään saakka pysynyt erillään karjavakuutuksista ja missä se on siihen puuttunut, siellä on ollut siitä mitä ikävimmät kokemukset. Missä talonpojat vakuuttavat karjansa keskenänsä, siellä he voivat johonkin määrin pitää silmällä toinen toistansa. Vakuuttaa kapitalististen yritysten kautta karjaa on mahdotonta. On aina tarjolla vaara, että talonpojat pettävät kapltalistisia vakuutusyrityksiä. Jos tällaisesta yrityksestä halutaan voittoa, silloin pitäisi petettämän talonpoikia. Mutta tällainen karjatoiminta pienoiskoossa ei suurkapitalia miellytä. Se jättää sen vuoksi karjanvakuutuksen valtiolle ja kunnalle.
Tähän saakka on karjanvakuutus rajottunut pieniin paikallisiin yhdistyksiin, jotka yksityisille jäsenilleen tavalla tai toisella korvaavat hänen karjaansa kohdanneet tappiot. Nämä ovat yhdistyksiä, joihin kuuluu tarkoin toisensa tuntevia ihmisiä, niin että vaarinpito on helppo ja yksinkertainen ja että huolimattomuudesta ja suorastaan jäsenen petoksesta yhdistykselle vaivoin voi johtua tappiota. Mutta piirin ja vakuutettujen pienuudesta johtuvat haitat vastaavat näitä etuja ja karjatautien paikallinen leveneminen, joka ehkä johtuu ravinnon puutteesta, ja tekee vakuutukset epävarmoiksi.
Tässä pitää nyt valtion puuttua asiaan, joko vaan siten, että se saattaa keskenään yhteyteen eri paikallisyhdistykset ja tekee siten mahdolliseksi, että jonkin yhdistyksen ajottainen luonnoton rasitus tasataan muiden kesken ja maksut niin tulevat siedettäviksi, tai myöskin siten, että se säätää yksityisten karjanomistajan yhteenliittymispakon ja laajentaa siten vakuutettujen piiriä.
Proletariaatti asettaa, missä se voi, vapaasti kansanvaltaiset järjestöt valtion byrokratisten koneistojen edelle; tämä koskee vakuutuslaitostakin; se ei tarvitse valtiomahdin apua, voidakseen antaa toiminnalleen ja apukassoilleen kansallisen laajuuden. Mutta kun talopojat kaipaavat paikallisten vakuutusyhdistystensä kansallista yhteenlittymistä ja samalla selittävät itsensä kykenemättömiksi tätä ajatusta toteuttamaan sekä samalla pyytävät apua ei suinkaan ystävällisin silmin katselemaltaan valtion byrokratialta, niin ei proletariaatin tarvitse asettaa esteitä heidän tielleen. Jos byrokratia voi tässä avullisena olla, niin ei ole mitään syytä kieltää sitä apuaan tarjoamasta.
Toiseksi tulee asia, jos valtion avuksi huutamisen tarkotus on olla välikeinona, jotta maanviljelijöille salavihkaa veronmaksajien kustannuksella voitaisiin antaa joukottain raha-avustusta, jos valtio tahtoisi suurilla lahjotuksillaan vakuutuskassoihin saattaa maanviljelijät tilaisuuteen uudistamaan karjakantansa valtion kustannuksella. Sellaisiin rakkauslahjoihin ei proletaripuolue voi suostua.
Toisin kuin karjavakuutuksen laita on vakuutuksen laita raesateen varalta. Mahdollisuus, että vakuutus johtaisi huolimattomampaan ja petollisempaan taloudenhoitoon, on jätetty tässä kokonaan huomioon ottamatta. Toiselta puolen raesateen vaara uhkaa yhtä paljon suurviljelijää kuin pienviljelijääkin; raesade voi yhtä hyvin hävittää suurtilan kuin pientilankin perinpohjin. Jos valtion vakuutus voi tulla maanviljelyksen kehityksen esteeksi, tukemalla valtion kustannuksella kelvotonta pienviljelystä, niin on se kuitenkin vakuutukseen nähden raesateen varalta mahdotonta.
Tämä eroaa karjanvakuutuksesta vielä senkin kautta että karjanvakuutus vakuuttaa vaaraa vastaan joka siellä täällä uhkaa jonkin maanviljelijän irtaimiston osaa, kun taas raesadevakuutus vaaraa vastaan, joka uhkaa kokonaisia seutuja, maa-aloja täydellisellä hävityksellä. Raesateen tuottavat vahingot muistuttavat tulvien hävityksiä; ne rajottuvat kuitenkin pienempiin alueisiin kuin viimeksi mainitut, joten vakuutus niiden varalta vallan suurilta rasituksilta on mahdollinen, erittäinkin jos vakuutuspiiri on kyllin iso.
Mutta vakuutuksen yleisyyttä vastustaa siellä, missä se on yksityisten yritysten hallussa, yhtäpaljon raesateitten säännöttömyys, kuin se erityinen säänuöllisyys, jolla ne kohtaavat yksityisiä seutuja. Seuduissa, missä ei ajan pitkään ole yhtään raesadetta sattunut, syntyy helposti sellainen varmuuden tunne, joka erittäinkin talonpojan, joka ei siedä mitään liiallisia rahallisia menoja, estää vakuutuksesta. Seutuja, jotka erityisesti ovat raesadevaaroille alttiina, eivät yksityiset seurat taas tahdo ollenkaan tai ainoastaan suunnattomia vakuusmaksuja vastaan vakuuttaa.
Siksi onkin valtiollinen raesadevakuutuslaitos käynyt tarpeen vaatimaksi, ja Bayerissa ja Badenissa on sellainen jo jossakin määrin saatu käytäntöön, sillä hävitykset, joita raesade voi saada aikaan ja jotka siellä, missä ei minkäänlaista vakuutusta ole olemassa, synnyttävät niin suuren hädän, niin ankaran ahdinkotilan, että valtio, kuten tulvavesien aiheuttamien vahinkojen sattuessa, on pakotettu tulemaan hätään ja ojentamaan auttavan kätensä, ovat aiheuttaneet vaatimuksen valtiolliseksi vakuutuspakoksi.
Niin vähän kuin me muuten toivomme toimivallan ja yhteiskunnallisten tekijöiden laajentamista poliisivaltiossa, niin näyttää meistä valtiollinen raesadevakuutus olevan hyvin tarkotuksenmukainen hanke.
Mutta niinhyvin yksityisen kuin valtiollisen vakuutuksen mahdollisia seurauksia ei saa vähäpätöisiksi arvostella. Niin hyödyllinen kuin se onkin yksityiselle, jota vahinko kohtaa, niin on se kuitenkin toisille, joiden on vahinko kestettävänä, uusi vero, joka kasvaa sitä mukaan mitä lukuisammiksi tulevat vakuutuspiirit ja mitä suuremmaksi käy turmioiden tuhoama ala, joista vakuutettujen täytyy kustannukset suorittaa.
Nämä turmiot taas yhä enentyvät nykyaikaisen kultturin kehittyessä — ei ainoastaan karjarutto ja viljelyskasveja kohtaava turmelus, vaan myöskin raesateet, joita, jos sellainen teoria on oikea, että ne mieluimmin kohtaavat puuttomiksi hakattuja ylänköjä, metsien hakkuu suuresti edistää. Vakuutus ei ryhdy tutkimaan onnettomuuksien alkusyitä; se on voimaton, kuten jo ylempänä olemme huomanneet, juuri pahimpia onnettomuuksia vastaan, jotka maanviljelijää kohtaavat. Se on sentähden pätemätön keino tekemään maanviljelijää riippumattomaksi luonnon oikuista. Järkiperäinen metsä- ja vesitalous, joka vähentää tulvia ja raevahinkoja, kastelemislaitokset, joiden avulla märkä maaperä voidaan tarpeeksi asti kuivata, hyönteisiä syövien lintujen suojaaminen, terveellisten navettojen rakentaminen, sopiva ruokintajärjesiys y. m., ne ovat keinoja, jotka ovat paljo tärkeämpiä kuin vakuutus. Mutta, sittenkin, monet niistä ovat liiaksi ristiriidassa pientilallisen olosuhteitten kanssa! Vaadittakoon häneltä järkiperäistä karjanhoitoa ja karjan pitämistä tilavissa siisteissä navetoissa!
Paikallisten yhdistysten eläinvakuutus perustettiin toivossa saavuttaa osuustoiminnallisen järjestön kautta suurliikkeen edut. Myöskin maanparannusoloista puhuessamme koskettelimme ohimennen osuustoimintakysymystä. Omistettakoon tällekin kysymykselle tässä vielä muutamia sanoja ikäänkuin niiden keinojen käsittelyn päätökseksi, joita olemme esittäneet maanviljelyksen edistämiseksi ja joiden puolesta sosialidemokratian tulee taistella.
Voidaan sanoa, että sosialidemokratia yleensä ja siis myöskin maanviljelyksessä on osuuskuntaoloja kohtaan erikoisesti myötätuntoinen. Me emme suinkaan arvostele sitä liian suureksi; me emme katso sitä keinoksi, pelastaa talonpoikaista viljelystapaa, sillä se on suurliikkeelle yhtä suopea kuim pienliikkeellekin, ja missä se viimemainittua vahvistaa, muuttaa se omistajansa joko kapitalistiseksi kiskojaksi tai nyljettäväksi. Me emme myöskään katso maanviljelijöiden osuustoimintaa miksikään sosialismiin johtavaksi ylimenopaikaksi sen enempää kuin kaikkia osakeyhtiöitä ja suurliikkeitä yleensä. Mutta joka tapauksessa on osuustoiminta — ja maanviljelyksessä paljon suuremmassa määrässä kuin teollisuudessa voimakas keino taloudelliseen kehitykseen ja siirtymiseen pienliikkeestä suurliikkeeseen, ja se on tämän kehityksen varsinaista kapitalistista välikeinoa pienomaisuuden pakkoluovutusta, paljon parempi. Me emme voi estää kehityksen viimemainittua menettelytapaa, mutta me emme saa sitä myöskään tukea.
Vaan meidän tulee rajottua siihen, että me poistamme sen kehityksen tieltä kaikki lailliset esteet. Sitävastoin sen valtion kannatusta nauttimaksi tekeminen ei tässäkään merkitsisi muuta kuin yksityisten omistavien ryhmien personallisen aseman parantamista proletariaatin kustannuksella. Mutta se ei olisi osuuskunnille eduksikaan, koska se edistäisi huonoa rahainhoitoa ja keinottelua. Me emme tahdo ollenkaan viitata siihen, että määräys rahaston perustamisesta osuuskuntien auttamista varten voi tulla valtioissa, jotka eivät ole kansanvaltaisia, poliittisen myötätunnon ostamiseksi hallitukselle.
Osa osuuskuntia kieltäytyykin vastaanottamasta valtion kannatusta. Se on Manchester-oppia, mutta valtion apu yksityisille heidän yksiyisetujensa edistämiseksi ei ole suinkaan sosialismia. Yhteiskuntareformi, joka maanviljelyksen tavaraintuotannon säilyttää siten, että se toimittaa voiton liikkeenharjottajille, mutta asettaa vastuuvaaran valtion, se on, kokonaisväestön niskoille, on agrarimiesten houkutteleva ihanne, mutta sitä ei voida suuressa laajuudessa ajaa läpi eikä se ole proletariaatille eduksi.
Paitsi tässä mainituita, on vielä muuan tärkeä keino maanviljelyksen edistämiseksi taloudellista kehitystä silti hidastuttamatta, keino, joka sitä mitä voimakkaimmin vie eteenpäin, ammattisivistyksen levittäminen.
Olemme sen tärkeimmistä kohdista jo huomauttaneet kansakoulusta puhuessamme. Ei tarmita pitempiä selityksiä siitä, että sosialidemokratia on valmis kohottamaan niinhyvin maanviljelijäin kuin ammattilaistenkin sivistystä korkeammalle kansa- ja jatkokoulujen oppimäärää, ett'ei se ole kitsas varoja myöntämään kun on kysymyksessä maanviljelys- keski- ja korkeakoulujen perustaminen tai parantaminen, maanviljelyslaboratorien ja koeasemien perustaminen, mallitalojen laittaminen tai näyttelyjen toimeenpaneminen.
Luulemme jo kosketelleemme niitä pääasiallista kohtia, jotka maanviljelyksen kehityksessä kapitalistisessa yhteiskunnassa ja sosialidemokratian suhteessa siihen ovat huomioon otettavat. Että kantamme tarkottaisi »yhteiskunnallista Manchester-oppia», sitä ei esityksemme jälkeen kukaan väittäne. Myönnämme kernaasti, että vaatimuksemme monin kohdin menevät porvarillisten yhteiskunnallisia reformia harrastavien agrariohjelmien rajojen ulkopuolella, ja että radikalismissa monen agrarimiehen ja maareformaattorin ohjelmat ne voittavat. Näiden puitteiden johdosta lohdutamme itseämme sillä, että toivomme agraripolitiikassamme havainneemme teollisuuden ja maanviljelyksen kehityksen eroavaisuudet, että kantamme molempiin nähden on täydellisesti sopusoinnussa, ett'emme maanviljelyksessä pyri päinvastaiseen kuin mikä meistä teollisuudessa näyttää välttämättömältä. Agrarimiesten ja maareformaattorien ei senvuoksi tarvitse olla huolissaan, heistä näyttää maanviljeiys itsenäiseltä kokonaisuudelta: sosialidemokratia voi sitä pitää vain ihmisten osana, joka sopusoinnussa sen kanssa voi kehittyä.
Monet käytännön miehet eivät ehkä pidä vaatimuksiamme tarkotuksenmukaisina. Niiden käytännöllisyyttä koeteltaessa käy selville, ovatko ne omiansa edistämään maanviljelyksen kehitystä. Me myönnämme edeltäpäin, että monet vaatimuksistamme ovat sellaisia, ett'eivät ne ainoastaan tarkota työväensuojeiusta, vaan myöskin maan omistusoikeuden rajottamista.
Mutta jos kävisi selville, ett'eivät menettelytavat, jotka ovat tarkotuksenmukaisia maanviljelyksen kohottamiseksi korkeammalle kehitysasteelle, olisi omiansa saavuttamaan talonpoikien suosiota, niin ei se todistaisi menettelytapojen, vaan nykyisen pikkutalonpoikaisen tuotantotavan kehnoutta.
Vaikkakaan ei sosialidemokratia voi olla kilpasilla agraaripuolueiden kanssa talonpoikain pelastamisessa, niin on kuitenkin ala, jolla se voi tarjota enemmän maalaisväestölle kuin agraariset ja porvarilliset puolueet.
Tätä selvittääksemme täytyy meidän alkaa vähän laveammalta.
Nykyaikaisen tuotantotavan koko tarkotus on rikastuttaa kaupunkia maaseudun kustannuksella. Tahdomme tässä esittää muutamia näkökohtia siitä. Kaupungin rikastuminen on kapitalistisen yritteliäisyyden välttämätön seuraus, joka keskittää yhä enemmän maanviljelystöistä johtuvaa lisä-arvoa ja kapitalia kaupunkiin. Tämä tarkotus häviää vasta kapitalistisen yhteiskunnan kera: maalaisväestö voi siis toivoa paljoa suuremmalla syyllä sosialistista yhteiskuntaa kuin kaupunkilaisväestö.
Teollisuuden ulottaminen maaseudulle ja maanviljelyksen teollisuusmaiseksi muuttaminen eivät muuta viitattua tarkotusta. Menettelytapa, jolla maalaisväestön osaa riistetään, muuttuu sen kautta, mutta omaisuuden kasvavan lisäarvon virtaaminen kaupunkiin ei lakkaa.
Agraarimiehillemme on hyvin helppo ratkaista se kysymys, että kaupungit sortavat maaseutua. Mutta kun he luulevat, että tämä sorto on hyvitettävissä niin, että sorretaan maaseudun puolelta kaupunkilaisväestöä kohottamalla elintarpeiden ja raaka-aineiden hintoja, niin he erehtyvät. Olemme ja ennen huomauttaneet, että he siten vaan kohottavat maakorkoa, parantavat maanomistajain asemaa. Mutta nämä eivät ole sama kuin maalaisväestö. Sen enemmistö ei elä maanomistuksesta, vaan palkkatyöstä. Mutta maataomistavain maamiesten valtava enemmistökin on vaan näennäisesti maanomistajia; todellinen omistaja on kaupungissa asuva hypoteekkivelkoja. Ja suurtilallisellekin on mieluista kuluttaa maakorkonsa kaupungissa. Elintarpeiden hinnan ja maakoron nouseminen kohottaa tilojen hintoja, kohottaa hypoteekkikorkojen suuruutta (seuraus perinnöistä ja ostoista), kohottaa menoja, joita suurtilallisilla tai heidän lapsillaan on kaupungissa. Toiselta puolen se myöskin enentää ei ainoastaan kaupunkilais- vaan myöskin maalaisväestön enemmistön nylkemistä, kohottaa korkeimmilleen maaseudun rasittumisen kaupungin kautta, sen sijaan että se sitä vähentäisi.
Mikäli tätä tarkotusta nykyisen tuotantotavgn vallitessa voidaan vastustaa, pyrkii sosialidemokratia siihen parantamalla maalaisproletariaatin työ- ja elinehtoja.
Mutta se ei ole kapitalistinen tuotantotapa yksinään, joka suosii kaupunkia maaseudun kustannuksella. Samaan suuntaan vaikuttaa nykyaikainen, keskitetty valtio siellä, missä se on täydellisesti agraristen vaikutusten vallassa ja kuitenkin vaikuttaa ihan päinvastaiseen suuntaan.
Nykyajan valtio on, kuten jokainen tähän asti ollut valtio, ennen kaikkea herraslaitos. Nykyaikaisen valtiomahdin kannattajat, parlamentit ja erittäinkin ruhtinaat katsoivat päätehtäväkseen riistää pieniltä enemmän tai vähemmän itsenäisiltä, keskiaikaisilta yhdyskunnilta, joiden yhteensulamisesta nykyajan valtio muodostui, itsenäisyyden ja herruuden välikappaleet. Oikeus- ja poliisilaitokset, armeija ja verolaitokset keskitettiin lujasti.
Sitävastoin on nykyaikainen, samoin kuin jokainen tähänastinen valtio hyvin pienessä määrässä laitos sivisttyksen palveluksessa. Se keskittää käsiinsä ainoastaan herruuden välikappaleet. Sivistystehtävät se jättää kunnille tai piirikunnille tai kokonaan yksityisille henkilöille, niiden keskittäminen ei sitä liikuta. Kansakoululaitos jää kuntain asiaksi, vieläpä osaksi korkeampi koululaitoskin. Korkeakoulut tosin ovat valtiolaitoksia — niitä ei se parhaalla tahdollakaan voi uskoa kuntien huostaan; mutta siksipä ne säännöllisesti palvelevat herras- eikä sivistystarkotusperiä; niiden pitää kasvattaa taipuvia virkamiehiä, eikä vapaita tutkijoita.
Kunnan, osaksi yksityisasiaksi jää sanan laajemmassa merkityksessä hyvinvointipoliisi[2] — terveyspoliisi, lääkintälaitos ja köyhäinhoito. Kunnan, osaksi yksityisasiaksi jää teiden laittaminen ja kunnossapitäminen; valtio puuttuu asiaan vaan, jos se siten edistää sotilaallista liikennettä ja toimenpiteitä. Valtion maanteitä kutsutaan sattuvasti sotateiksi, ja ainoastaan sotilasvaltioissa ovat rautatiet otetut valtion huostaan, mutta ei Sveitsissä, Englannissa ja Amerikassa. Saksan keisari on tosin sanonut, että nykinen vuosisata on liikenteen vuosisata, mutta Preussin rautatiet eivät ole liikennettä, vaan militarismia varten.
Ne tieteelliset ja taiteelliset laitokset, joita nykyajan valtio ylläpitää ja hoitaa, ovat hoviloiston jätteitä.
Mikäli valtio hankkii herruusvälikeinojen ohella kulttuurivälineitä, keskittää se ne samalla suurkaupunkeihin, pääkaupunkeihin. Maalaisväestö on yhtä hyvin kuin kaupunkilaisväestökin velvollinen niitä kannattamaan, mutta ainoastaan viimeksimainitulla on niistä varsinaista hyötyä.
Vastakkaisten tarkotusperien täytyy saada valtiossa sija, niinpian kuin proletariaatti alkaa sen johtoon vaikuttaa. Valtiovalta on voimakkain keino kapitalistisen järjestelmän kumoomiseksi. Proletariaatin täytyy luonnollisesti yrittää vallottaa sitä. Mutta proletariaatin diktaturia ei suinkaan pidä käsittää sitä tavalla, että jonakin kauniina päivänä suurkaupungin rahvas yhdellä voimaiskulla valtaa ministeriön ja käyttää vaitiovallan voimakeinoja rikkaiden tuhoamiseen.
Proletariaatti ei voi taistella valtiovallan omistamisesta ilman, ett'ei samalla kohota itseään ja valtiota korkeammalle kehitysasteelle; se ei voi valtiovaltaa käyttää edukseen ilman, ett'ei se ole kohonnut korkeammalle kehitysasteelle. Tässä taistelussa täytyy sen ensinnä saavuttaa tarpeellisen moraalisen ja henkisen omaisuuden, joka tekee sen kykeneväksi olemaan vallassa olevana luokkana ja siten myöskin poistamaan kaiken luokkaherruuden. Mutta proletariaatin taistelu valtiovallasta ei yksin ole taistelua sen voimakeinoista, vaan se myöskin välttämättömästi pyrkii muuttamaan itsevaltaisen ja harvainvaltaisen maan kansanvaltaiseksi, pyrkii lakkauttamaan valtion, herruustehtävät ja sensijaan muuttamaan ne kulttuuritehtäviksi, pyrkii muuttamaan sotilas- ja poliisivaltion sivistysvaltioksi.
Tämä on luonnollista, eikä kaipaa mitään pitempiä selvittelyjä.
.Jos tämä valtionmuutos on koko väestöllekin eduksi, niin paljoa enemmän siitä kuitenkin hyötyy maalais- kuin kaupunkilaisväestö.
Muutamia esimerkkejä siitä.
Sosialidemokratia pyrkii kansan itsehallintoon. valtioissa, maakunnissa ja kunnissa. Viimeksimainittu on maalaisille paljon tärkeämpi kuin kaupunkilaisväestölle. Valtion virkamies on koko olemukseltaan kaupunkilainen, hän ymmärtää paljon paremmin kaupunkilaisten kuin maalaisten tarpeita. Mutta kaupunkilaisväestöllä on vallan toiset keinotkin byrokratian vastustamiseen kuin maalaisilla, nimittäin voimakas sanomalehdistö. Se ei tosin estä sitä, että toisinaan hallituksen ja byrokratian maanomistusta suositaan kaupunkilaistuotantohaarojen kustannuksella, mutta millainen maaomaisuus on se, joka saa iloita tällaisesta miellyttävästä asemasta? Suurtilat, tai oikeastaan ne suurtilat, joiden omistajat ovat kaupunkilaisia, jotka kaupungissa kuluttavat maakorkoaan ja persoonallisesti vaikuttavat hallitukseen ja virkamiehistöön. Mutta näiden suurtilojen edut ovat ristiriidassa sen maalaisväestön osan kanssa, jota nämä suurtilat käyttävät hyödykseen ja juuri näiden vaikutuksesta johtuu, että samainen maalaisväestön osa saa kärsiä kaikilla aloilla, joihin valtiohoidon vaikutus ulottuu, koska suurtilat siten saavat etuja, esim. kunnallismaksujen suorituksessa, villieläinten tuottamien vahinkojen korvaamisessa y. m. Tässä, samaten kuin maanviljelyksen suojelupolitiikan alalla tullien ja arvopalojen kautta, osottautuvat valtion agraariset harrastukset keinoksi ylläpitää maalaisväestön laiminlyötyä tilaa, vieläpä vahvistaakin sitä.
Maakuntien, piirikuntien ja kuntien itsehallinnon tehtävänä ei ole ainoastaan panna vahvat telkeet sille holhoomiselle ja sorrolle, jota ymmärtämätön, julkea ja kerrassaan turmeltunut virkamiehistö harjottaa maalaisväestöä kohtaan, sen ei tule ainoastaan asettua vastustamaan suurtilojen ylivaltojen ylivaltaa ainakin mikäli se riippuu poliittisista tekijöistä, sen täytyy tulla myöskin maalaisväestölle hyödyksi, samalla kun se tekee osan kaupunkilaisvirkamiehistöstä ihan joutavaksi, osan siirtää maaseudulle, jossa he vastedes eivät enää esiinny väestön suhteen herroina, vaan palvelijoina.
Vieläkin tärkeämpää maalaisväestölle kuin keskitetyn virkamiehistön kaikkivallan supistaminen on sotilasvallan rajattaminen. Niin suuria uhreja kuin se vaatiikin koko väestöltä, niin raskaimpina kohtaavat rasitukset kuitenkin maaseutua. Teollisuus, joka tuottaa alinomaa kasvavan työttömäin reserviarmeijan, voi helpommin kestää työvoimain vähenemisen seisovain armeijoin kautta kuin maanviljelys, joka kärsii työvoimainsa alinomaisesta poismittaamisesta. Ja nuoret miehet, jotka tulevat maalta kaupunkiin tullakseen sotilaiksi, kadottavat helposti halun maaelämään, ja maanviljelys menettää heidät ainaiseksi. Ne, jotka palaavat maille, eivät aina ole paralta aineksia. Kaupungin sivistysvaikuttimilta vartioidaan sotilasta huolellisesti; mikään ei olisi vaarallisempaa kuin, että sotilas saisi ammentaa henkisiä tietoja. Sotilaskapakka ja porttola ovat isänmaanpuolustajan ainoat »säädynmukaiset» oleskelupaikat hänen vapaina hetkinään, ainoat, jotka eivät häneen istuta vallankumouksellisia oppeja; ja kaikki, mitä hän kaupungista mukanaan maalle tuo, on sukupuolitaudit.
Mutta verot, joita talonpoika suorittaa sotajoukon ylläpitämiseksi — niin hyvin pakko- kun vapaaehtoiset verot, joita hän maksaa poikansa elämiseen soiilastakissa, virtaavat kaupunkiin ja nautitaan siellä. Moni kaupunkilainen teollisuuden haara, moni kaupunkilainen kansanluokka elää militarismista. Talonpojalla siitä on vaan rasituksia ta vahinkoja.
Kaiken tämän huomioon ottaen on vaikeata käsittää, miksi talonpoika osottautuu militarismin parhaimmaksi tueksi. Kukaan ei väitä, että kansallisuustunto olisi hänessä voimakkaammin kehittynyt kuin kaupunkilaisissa, että hänen ihanteelliset vaikuttimensa olisivat korkeammat kuin kaupunkilaisten. Mutta emme voi pitää riittävänä selityksenä yksinvallan ihailemistakaan.
Luounollisimmalta tuntuu otaksuma, että maalaisväestö on enemmän tai vähemmän selvillä tosiasioista, että vihollisen maahanhyökkäys kohtaisi sitä raskaimmin, paljoa raskaammin kuin kaupungeita — luonnollisesti linnotuksia tarkottaen. Sodan kauhut ja hävitykset kohtaavat erittäinkin maaseutua, siitä talonpojan tuska, että valtakunta voisi tulla turvattomaksi, siitä hänen innostuksensa armeijaan, joka pitää vihollisen kaukana hänen pelloiltaan.
Jos tahdotaan saada talonpoika taisteluun militarismia vastaan, niin täytyy hänelle ennen kaikkea selittää, ettei siten tahdota tehdä isänmaata turvattomaksi.
Taistelulla militarismia vastaan on kaksi puolta, jotka tavallisesti keskenään sekotetaan, mutta jotka pitää pitää huolellisesti toisistaan erillään.
Toiselta puolen huomaamme pyrkimyksen ikuisen rauhan solmimiseksi. Nykyajan suurvallan sotavarustukset käyvät niin mielettömän laajaksi, että paraskin isänmaan ystävä joutuu niiden tähden huoliinsa. Pitemmälle ei tämä enää voi mennä, siitä on jokainen vakuutettu, se johtaa vararikkoon tai kaikki tuhoavaan sotaan, hurjimpaan kaikista sodista, sotaan joka päästetään raivoamaan, koskei enää voida kantaa varustusten taakkaa, jonka pitäisi taata rauha. Vain yhdellä tavalla voidaan se välttää, suurvaltojen välisellä sopimuksella laskea seisovat armeijat hajalleen ja itsenäisten valtioiden vapaaehtoisella suostumuksella alistua kansojen välisen sovinto-oikeuden alle, jonka päätöksiä ne sitoutuvat noudattamaan.
Epäilemättä hyvin kaunis ajatus, mutta utopinen yhteiskunnassa, jossa etujen ristiriidat ovat niin suuret, ettei edes valtiossa ole mahdollista välttää taloudellisia taisteluita, esim. lakkoja, sovinto-oikeuksien avulla. Ikuinen rauha edellyttää ainakin, että suurvaltamme ennemmin lopullisesti sopivat kaikki riitakysymyksensä, joita niillä nykyisin on ja huolehtivat siitä, etteivät ne uudelleen tule esiin. Ne kansallisuuskysymykset eivät vielä kaikki ole ratkaistut, joita porvarillisten valtioiden kehityksestä on johtunut, Europan jako ei vielä ole päättynyt ja jo alkaa viime ponnistus maailman jakamisesta. Kapitalistinen yhteiskunta luo liian syviä ristiriitoja eri kansojen välille, jotta ei voi odottaa kapitalististen hallitusten liittoutumista keskenään. Tämän tehtävän ratkaiseminen jää proletariaatin kansainväliselle solidariteetille, joka jo nyt on paljoa voimakkaampi takuu rauhasta kuin kaikki porvarillisten rauhankongressit yhteensä.
Vallan toinen luonne on vaatimuksella, että nykyinen seisova sotajoukko korvattaisiin kansanpuolustuksella, miliisi — armeijalla. Se on jo nykyisessä yhteiskunnassakin, niin räikeät kuin siinä etujen vastakohdat ovatkin, toteutettavissa. Se ei tahdo hajottaa sotajoukkoa, se ei tahdo poistaa sen taistelukuntoisuutta ulospäin, vaan ainoastaan sisäänpäin. Nykyisin ei armeija ainoastaan ole ulkonaisen vihollisen torjumisen, vaan myöskin »sisäisen vihollisen» masentamisen välikeino; se on voimakkain vallan välittämiskeino, vallassa olevain luokkain paras tuki, mikäli heidän valtansa riippuu poliittisista tekijöistä; se on viimeinen keino, jolla uhataan jokaista yritystä vapauttaa sorretut luokat toisten vallanalaisuudesta. Vaatimus miliisijärjestelmän käytäntöön ottamisesta on mainio kultturivaatimus, vaatimus, jonka pitää olla jokaisen sydämmellä, joka rehellisesti toivoo, että yhteiskunnallinen kehitys edistyisi mahollisimman rauhallisesti, ilman väkivaltaisuuksia ja raakuutta.
Ikuisen europalaisen rauhan ajatus tarkottaa ensi sijassa taloudellisia näkökohtia. Se tahtoo poistaa kapitalistisen yhteiskunnan harteilta taakan, joka käy sietämättömäksi sille. Ainoastaan hallitusten välistä suhdetta tullaan siten koskettamaan, kansan ja hallituksen välinen suhde jää koskemattomaksi. Varustusten riisuminen ulkomaihin nähden ei merkitse niiden riisumista sisällisiin oloihin nähden. Päinvastoin; kun suurvaltojemme nykyinen pyrkimys armeijoittensa suuruudessa voittaa toinen toisensa tekee niistä yhä enemmän kansan sotajoukkoja, joita on arveluttavaa käyttää kansaa vastaan, niin ei aseiden riisumisen ajatus suinkaan estä hallituksia nykyisten, kansasta lähtevien ja taas kansaan palaamien suuren suurien armeijoittensa sijalle asettamasta pieniä ammattisoturijoukkoja, jotka ovat värvätyt ryysyköyhälistön keskuudesta, ja jotka alentuvat ampumaan hyvästä maksusta isiänsä ja äitiänsä.
Aseitten riisumisen vaatimus tai paremmin sanoen toivomus on siksi se militarismin vastustamismuoto, jonka puolelle porvarilliset piirit helpommin voitetaan, pienistä toiveista huolimatta, joita on sen toteutumisesta porvarillisella pohjalla. Sitä vastoin eivät ne voi innostua siihen, että seisova armeija korvattaisiin kansanvarustuksella, vaikka, tai ehkä paremmin sanoen, koska se juuri on sen olotilan edellytyksiä, joka tekee aseitten riisumisen mahdolliseksi.
Kansanvarustuksen ajatuksella on ensi sijassa poliittisia eikä taloudellisia karkotuksiin. Se on todellisen kansanvallan, sen olotilan välttämätön ehto, jolloin hallitus on kansan palvelija eikä herra. Sitävastoin sen toimeenpanemisesta tuskin on odotettavissa väestölle tumattoman suurta suoranaista taloudellista helpotusta. Tässä suhteessa ikuisen rauhan ajatus on sitä parempi.
Kansanvarustuksen ajatus ei suinkaan tarkota kansanpuolustuksen vähentämistä, pikemmin sen lisäämistä, koska se tahtoo tehdä jokaisesta asekelpoisesta asevelvollisen. On teknillisen kehityksen varassa, jota ei voi edeltäpäin arvata, mitä kustannuksia tästä johtuu, koska se sotilasalallakin tulee saavuttamaan suurimmat ja turmiollisimmat voittonsa, niinkauan kuin kapitalististen kansojen väliset ristiriidat ovat olemassa.
Suoranaisten taloudellisten etujen määrä, joka kansanvarustusjärjestelmästä koituu koko kansalle, riippuu lukemattomista teknillisistä ja poliittisista asianhaaroista, jotta ei nyt voi määrätä. Miten korkeaksi tämä määrä sitten arvostellaankin, yksi seikka on kuitenkin varma: maalaisväestö saa miliisijärjestelmästä useimmat suoranaiset edut.
Millaiseksi sotilas-sivistyksen luonne kansanvarustuksen aikana muodostuukin — ja tämä luonne voi erilaisista poliittisista, teknillisistä, taloudellisista ja kasvatuksellisista olosuhteista riippuen eri aikoina ja eri maissa olla hyvin erilainen — niin joka tapauksessa täytyy tämän järjestelmän kuitenkin johtaa siihen, että erotus sotilaan ja tavallisen kansalaisen välillä katoaa mahdollisimman vähän. Tämä on kansanvarustusjärjestelmän varsinainen tuntomerkki. Toiselta puolen jää kansalainen sotilassivistyksensä saatuaan maanpuolustusmieheksi: Sveitsissä on asevelvollisella kansalaisella kiväärinsä kotonaan. Toiselta puolen pyritään siihen, että sotilas harjotusaikanaankin pysyisi kansalaisena, että hänen erossa oloaikansa muusta väestöstä, se on, hänen harjotusaikansa kasarmeissa supistuisi mahdollisimman vähään, että hän saisi mahdollisimman paljon opetusta kasarmien ulkopuolella. Nuorison tarkotuksenmukaisella kasvatuksella asevelvollisuuskelpoiseksi on jokaisessa kansanvarustusjärjestelmässä tärkeä osansa. Sitävastoin opetus kasarmeissa supistuu muutamiin kuukausiin.
Aika, joksi sotilas kansanvarustusjärjestelmän vallitessa riistetään toimestaan, tuottaa tuotannolle korkeintaan haittaa, mutta ei vakavia rasituksia. Jos tämä on tärkeätä kaikille tuotannonhaaroillekin, niin on se sitä juuri maanviljelykselle. Kasarmit merkitsevät sotaväen keskittämistä kaupunkeihin; siten ei ainoastaan riistetä maanviljelyksen parhaita työvoimia ja tehdä työmiehistä toisten kustannuksella eläjöitä, tosin aivan vasten tahtoaan, vaan myöskin samaiset voimat siirtyvät kauaksi maaseudulta kuluttamaan toisten työn hedelmiä. Senkin, joka laskee miliisijärjestelmän taloudellisen hyödyn hyvin pieneksi, täytyy myöntää, että se poistaa erään maanviljelyksen riistämisen rasittavimpia muotoja.
Mutta sosialidemokratian pyrkimys muuttaa valtio valtalaitoksesta sivistyslaitokseksi ei edistä maalaisväestöä ainoastaan tällä negatiivisella tavalla taistelemalla byrokratian ja militarismin kaikkivaltaa vastaan. Taistelevan proletariaatin täytyy myöskin pitää huolta, että valtio levittää todellista sivistystä, että se ottaa huostaansa kulttuuritehtävät, joihin eivät yksityiset eikä kunnat ole päteviä ja joiden täyttäminen on koko väestön väistymätön tarve.
Olemme jo edellä huomauttaneet, että on olemassa joukko kultturitehtäviä, jotka nyt, niinkauvan kuin ne ovat kuntien huostassa, ainoastaan kaupungeissa voidaan tyydyttävällä tavalla täyttää, mutta jotka ovat maaseudulle yhtä välttämättömät kuin kaupungeillekin. Moni näistä tehtävistä on maaseudulle vielä välttämättömämpikin kuin kaupungille. Maaseutu tarvitsee paljoa enemmän hyviä kansakouluja kuin kaupunki, koska siltä puuttuu kaikkia muita sivistysvälineitä ja koska maanviljelys on ammatti, joka vaatii paljoa enemmän tieteellisiä tietoja kuin useimmat kaupunkilaisammatit. Samaten kuin koulun on köyhäinhoidon laitakin. Kaupungeissa, joihin rikkaudet kokoontuvat, on paljon yksityisihmisiä, jotka huoletta voivat antaa jotakin yltäkylläisyydestään torjuakseen sillä kertaa pahimman hädän. Maaseudulla ei yksityinen hyväntekeväisyys merkitse niin mitäkään seuduilla, joissa pääasiassa elää puhtaasti maataviljeleviä pikkutalonpoikia, jotka eivät itseään elä yltäkylläisyydessä. Missä taas on pääasiassa suurviljelijöitä, jotka voisivat jakaa apua, siellä nämä monasti poissa ollen elvät ole tilaisuudessa tutustumaan heitä ympäröimään kurjuuteen. Nämä suurviljelijät, jotka enimmäkseen elävät kaupungissa, tulevat useammin tilaisuuteen, jos he todella ovat hyväntekeväisiä, jakamaan apua kaupungin köyhille.
Yhtä huonosti kuin on köyhäinhoidon laita, on sairaanhoidon ja terveydenhoidon laita yleensä maaseudulla, jonka henkinen rappeutuminen karkottaa lääkäritkin kaupunkeihin. Lääkärien puute käy maalla yhä suuremmaksi, samalla kuin lukuisat monet nuoret lääkärit kaupungissa turhaan etsivät työtä. Jos proletarille joka paikassakin on ikävää sairastua, niin ikävintä se kuitenkin on maalla. Kaupungissa otetaan hänet monasti opintotarkastuksessa yleiseen sairaalaan tai on ainakin tarjolla halvasta lääkärin apua, maalla saa hän turhaan etsiä lääkäriä, monasti saa hän tyytyä vanhojen akkojen puoskaroimisiin. Sairaaloista, tai edes erityisistä oleskelupaikoista sairaiden eristämistä varten ei siellä ole puhettakaan.
Tämän lisäksi tulee kulkuneuvojen kehnous. Missään eivät hyvät kulkuneuvot ole niin välttämättömät kuin maalla, kun otetaan huomioon harva asutus, asumapaikkojen etäisyys toisistaan ja myöskin maanviljelystuotteiden pieni arvo, joita kannattaa kulettaa kauemmaksi vaan, jos kulkuneuvot ovat erinomaiset. Ja samalla kun kaupungissa väestö sulloutuu yhä ahtaammalle alalle, käy asutus maalla paikottain vielä harvemmaksikin. Samalla kasvavat mahdollisuudet kaupungeissa laittaa halpoja liikeneuvoja (raitiotiet y. m.) ja nämä ovat niin tuottavia, että pääoma uutterasti pyrkii sellaisia laittamaan. Maalla ei kukaan ajattele sellaista, eivätkä köyhät maalaiskunnat ole tilaisuudessa niukoilla varoillaan hankkimaan välttämättömiä liikeneuvoja.
Näin käy kaupunkien ja maaseudun välinen vastakohta yhä räikeämmäksi.
Tässä puuttuu sosialidemokratia asiaan osottamalla valtiolle, mitä eivät kunnat voi saada aikaan. Valtion täytyy suorittaa menot koululaitoksesta, köyhäinhoidosta, terveydenhoidosta ja liikennelaitoksesta.
Tällä ei tahdota sanoa, että kaikkia näitä aloja tästedes pitäisi hoitaa kaavamaisen byrokratisesti. Kuntien, piirikuntien ja maakuntien itsehallintoa ei tässä mitenkään tulla rajottamaan, vaan sitä pitää vielä useimmissa Europan maissa laventaa. Kunta on paljoa vähemmän valtalaitos kuin valtio, se ei niin helposti tee koulua hallituksen aseeksi tai käytä köyhäinhoitoa ja liikennelaitosta värvätäkseen valitsijoita hallituksen puolelle — ei ainakaan siellä, missä on voimassa yleinen äänioikeus.
Vielä on muistettava, että kaupunkikunnassa on enemmän edistysmielisiä aineksia kuin valtion virastossa, joka on paljoa enemmän taantumusvoimien — takapajulla olevan maaseudun, vallassa olevain luokkain, sotilaiden, pappien ja ylimysten — vaikutuksen alainen kuin kaupunki. Maalaiskansakoulun valtion haltuun ottaminen olisi nykyisissä olosuhteissa eduksi, mikä taas kaupungissa olisi ilmeinen takaaskel.
Marx huomautti kuuluisassa kirjeessään Saksan sosialidemokratian ohjelman johdosta, että pyritään yleiseen, yhtäläiseen koulukasvatukseen valtion kustanunksella: »Kokonaan on hyljättävä kasvatus valtion kustannuksella. Määrätä yleisen lain kautta varoja kansakouluille, opettajakunnan ja opetuksen y. m. kelvolliseksi saattaminen ja, kuten Yhdysvalloissa, valtion tarkastajien avulla valvominen, että näitä lain määräyksiä noudatetaan, on vallan toista kuin tehdä valtiosta kansan kasvattaja! Paljoa enemmän on sekä kirkko että hallitus pidettävä kokonaan erillään koulusta. Preussilais-saksalaisessa valtakunnassa päinvastoin valtio kyllä kaipaa kansan kasvatusta».
Yhtä vähän kuin on syytä saattaa koulu valtion byrokratian kaavoihin, yhtä vähän on syytä tehdä niin köyhäin- ja sairashoidolle sekä liikennelaitoksellekaan. Venäjällä, missä välttämättömyys, jotta voitaisiin toimittaa maalaisväestölle tarvittavaa lääkärin apua, muodollisesti pakotti järjestämään yleisen sairaanhoidon, on sillä ollut ainoastaan niissä kuvernementeissä jotakin merkitystä, missä semstvotitsehallinnon järjestöt ottivat sen järjestämisen huolekseen. Miten välttämätöntä on köyhäinhoitoa ja liikennevälineitä järjestettäessä tarkoin tuntea paikalliset apukeinot ja tarpeet, siitä ei tarvita pitempiä selityksiä.
Ei myöskään sopisi yhteen pyrkimyksen kanssa tehdä valtio valtalaitoksesta kultturilaitokseksi, jos ilman pakkoa sen käteen työnnettäisiin uusia valtavälikeinoja. Kirkollinen köyhäinhoito oli kirkollisen vallan peruskiviä. Ja miten valtio käyttää suuria kansallisia liikennevälineitä, sen osottaa jokainen vaali: hallitususkollisilla vaalipiireillä on paljon parempia toiveita saada toivomansa rautatiet, sillat y. m. kuin vastustavilla. Voi ajatella, mihin valtaan hallitus kohoisi, jos se saisi vallita koko paikallista liikennelaitostakin.
Kaikilla näillä aloilla voi valtio vaan kerätä varoja, joita kokoontuu valtion varoista ja määrättyjen sääntöjen mukaan jakaa niitä maakunnille, piirikunnille ja kunnille niiden itsensä käytettäviksi.
Vielä on mainittava yksi sosialidemokratian vaatimus, joka valtatehtävien asemasta kuuluu valtiolle sivistystehtävänä ja joka tuottaa maalaisväestölle enemmän kuin kaupunkilaisväestölle hyötyä: vaatimus maksuttomasta oikeudenhoidosta ja oikeusavusta. Mikäli me tämän vaatimuksen käsitämme, ei se tarkota, että kaikkien oikeusasiain pitäisi olla maksuttomia, että kaikki jutut, minkä laatuisia ne sitten ovatkin, ajetaan valtion kustannuksella, siis myöskin proletaarien kustannuksella. Kun kaksi rikasta ihmistä saavat miljoonaperinnön ja joutuvat siitä tukkanuottasille, kun kaksi osakeyhtiötä riitelevät patentista j. n. e. niin ei suinkaan sosialidemokratian vaatimuksena voi olla, että proletarit olisivat osallisina oikeuskuluja maksettaessa.
Toiselta puolen on myöskin mahdotonta vaatia, että jokaisella olisi oikeus alottaa aivan mielivaltaisesti valtion kustannuksella oikeusjuttu kukaties vaan mielikuvituksen loihtiman vääryyden sovitukseksi. Jos valtio suorittaa kulut, pitää sinä myöskin olla oikeus edeltäpäin tutkia, mikä riita-asia on aiheeton, mikä ei. Tämä johtaisi sivilioikeuden käyntiin, joka paljon muistuttaisi valtion virallista syyttäjistöä. Valtiomahti saisi uuden voimakeinon käteensä. Toiselta puolen eivät virallisten syyttäjiemme ja tuomariemme toimet ole sellaisia, että kannattaisi toivoa vapaitten asianajajien tilalle valtion virkamiehiä.
Vaatimus maksuttomasta oikeudenhoidosta voi käsityksemme mukaan tarkottaa vaan sitä, että perustetaan laitoksia, jotka tekevät varattomallekin mahdolliseksi hakea oikeutta, mikä ei tähän saakka ole ollut hänelle useinkaan mahdollista. Pitäisi siis perustaa sellaisia laitoksia, millaisia proletariaatti nyt jo paikoin on vallottanut tai perustanut oikeuden käytön helpottamiseksi; laitokset pitäisi tehdä yleiseksi ja menot, joita nyt suorittavat yksityiset yhdistykset ja kunnat, siirtää valtion niskoille, mutta tämänkin tulee tapahtua itsehallinnon periaatetta loukkaamatta. Tähtäämme silloin ammattioikeuksiin ja työväen sihteerivirastoihin.
Maksuttaman oikeudenhoidon kipein tarve korvattaisiin perustamalla oikeuksia, jotka olisivat kokoonpannut kansan luottamusmiehistä ja jotka virallisten tuomarien johdolla ratkaisisivat nopeaan ja maksutta pikkuasioita, kuin myöskin perustamalla neuvonantopaikkoja, joissa asiantuntevat luottamusmiehet antaisivat oikeutta etsiville maksutta puolueettomia neuvoja, mihin määrin heidän valituksensa ovat oikeutettuja ja mitä tietä niitä on paras ajaa.
Tällaisten neuvonantajapaikkojen pääetu ei ole siinä, että ne antavat yksityisille välikeinot käteen omin neuvoin ajaakseen asiaansa, vaan siinä, että ne estävät monet oikeusjutut.
Asianajaja elää oikeusjutuista niinkuin lääkäri sairaustapauksista. Jos viimeksimainitulle ei ole eduksi terveys, vaan mahdollisimman suuri sairaalloisuus, niin ensinmainitullekin ovat eduksi mahdollisimman monet riidat. Nyt löytyy kumpaisessakin ammatissa kylläkin kunnianmiehiä, jotka eivät sellaisten ajatusten anna johtaa itseään, mutta on monia sellaisiakin, jotka eivät niitä voi vastustaa, ja asianajajien seassa on niitä vielä enemmän kuin lääkäreissä; sillä lääkärit ovat tekemisissä elämän ja kuoleman kanssa, asianajajat vaan jonkin rahamäärän kanssa, eikä luontoa voi pettää, mutta kylläkin tyhmän tuomarin muodollisuutta asianajotempulla. Sen pitää olla hyvin huono asia, joka on kokonaan toivoton. Ihmekö siis, että on asianajajia, jotka riitajutuissa, joista vaan on laihakin toivo, kiskovat hyvinkin lihavat palat — lihavat asianajajille, muita ei suinkaan heidän puolustettavilleen.
Mutta missään ei ole sellaista juttuja niinpaljon kuin maalla. Se ei johdu talonpoikain riidanhaluista, vaan maaseudun omistusoioista. Useimmat riidat koskevat omaisuutta. Mutta missään ei ole enemmän omaisuutta kuin maalla, missä kuten olemme nähneet, suurella osalla proletareitakin on maaomaisuutta; usein naurettavan pieni omaisuus, mutta kuitenkin omaisuus, joka on kyllin voimakas vaikuttamaan omistajansa sielunelämään.
Mutta jollei missään muualla ole enemmän omaisuutta kuin maalla, niin on se juuri maaseudulle omituisin omaisuus, maaomaisuus, joka aiheuttaa useimmat riitaisuudet. Maa ja mantu onkin vallan erikoinen tavara. Muut tavarat, jotka voidaan omistaa, ovat verrattain nopeaan katoavia, tai missä ei asianlaita ole se, esim. jaloihin metalleihin nähden, siellä ne vaihtavat helposti muotoa ja olinpaikkaa. Maa pysyy aina samassa paikassa eikä vuosisatoihin muuta varsinaisesti muotoaan; se on ennallaan pysyväisin aines taloudessa. Mutta tämä ennallaan pysyvä luonne on maan omistusoikeudellakin; se pysyy ennallaan vallan toisin kuin muiden tavarain omistus, erityiset oikeudet ja erityiset velvollisuudet, joihin vuosisatain vieriessä paljoa helpommin liittyy uusia kuin vanhat haihtuvat pois. Niinpä ei käsitä määrätyn maa-alan omistus vaan oikeutta saada käyttää hyödykseen niin ja niin monta neliömetriä maata, se käsittää vielä koko joukon muita oikeuksia ja velvollisuuksia. Mikä kaikessa muussa omistuksessa olisi mahdotonta, se ei maaomistuksessa ole mitään harvinaista; oikeusjuttuja 17 vuosidalta, oikeuksia ja velvollisuuksia feudaliajalta, jotka katoavat hämärään menneisyyteen, oikeuksia ja velvollisuuksia, joita ei edes kirjallisesti ole määrätty, ja joita nykyisen oikeuskäsitteen kanssa vaan vaivoin tai ei ensinkään voi sovittaa yhteen. Mikä peloittava oikeusjuttujen lähde! Mutta myöskin mainio keino niille, joilla on tarvittavat varat ja vaikutusvaltaa, hankkia itselleen maaomaisuutta käräjöimällä maantielle maanomistajat. Talonpoikien maan pakkolunastuksessa aatelisille on lain koura ollut ainakin yhtä paljon avullisena kuin palkkasoturien nyrkitkin. Julkisia lainrikkomisia suurten kartanonherrain eduksi ei nyt tosin enää tarvitse pelätä. Mutta heidän kukkaronsa paksuus tekee vielä nytkin mahdolliseksi ajaa juttua kaikissa oikeuksissa, kunnes vastustaja menehtyy. Meitä epäilyttää, voiko tätä yksityisen rikkauden tuottamaa etua nykyisissä yhteiskunnallisissa oloissa ensinkään poistaa. Ehdottamamme neuvonantopaikat kansan valitsemista luottomiehistä voisivat epäkohtaa lieventää, tuskin kokonaan poistaa. Mutta ne saisivat aikaan paljon hyvää, jos ne poistaisivat pientilallisten väliset oikeusjutut, jotka eivät suinkaan talonpojan taloutta kohota. Jos talonpojat kantavat vähemmän rahojaan asianajajille ja oikeuksille ja käyttävät niitä enemmän elinehtojensa ja ammattinsa kohottamiseen, niin vaikuttaa se edullisesti.
Kaikki tässä ehdotetut uudistukset tuottavat maalaisväesiölle paljoa enemmän hyötyä kuin kaupunkilaisille, mutta ne eivät sentään aseta ketään etuoikeutettuun asemaan; ne vaikuttavat kansanvaltaisesti ja tasottavasti. Ne eivät myöskään merkitse vanhentuneiden tuotantotapojen suosimista eikä taloudellisen kehityksen hidastuttamista; ne edistävät viimemainittua mitä ilmeisimmällä tavalla ja niistä lähtee kehitysvoimia korkeampiin yhteiskunnaisiin muotoihin. Eivätkä ne vann ole hurskaita toivomuksia, vaan ne saavutetaan luonnollisen yhteiskunnallisen kehityksen kautta.
Koulumenojen valtion huostaan ottaminen on esim. nyt jo yleinen tarve ja jokainen kultturivaltio kantaa veroja kansakoulumenoja varten: Ranska yli 100 miljoonaa frankia vuosittain (1893), Englanti kaksi kertaa enemmän ja Preussi 53 miljoonaa Saksan markkaa (1896).
Sairashoidon valtion haltuun ottamisessa on ainakin Venäjällä, kuten edellä on mainittu, tehty lupaavia alotteita ja maaseudun rautateihin alkaa valtio kiinnittää yhä enemmän huomiota. Mutta kaikki tämä on keskeneräistä,joka vaan osottaa, mihin suuntaan kehitys pyrkii, mutta kehityksen vaatimuksia eivät ne kykene tyydyttämään.
Jokaisen veropolitiikan, joka ei tahdo olla pelkkää väestön nylkemistä, täytyy lähteä kysymyksestä:mistä yhteiskunnallisen varallisuuden lähteistä tulee valtioverojen virrata? Kysymys, missä määrin ja miten yksityiset henkilöt olisi saatettava veronmaksuun, on toisarvoinen kysymys, johon vasta sitten voidaan antaa tyydyttävä vastaus, kun ensinmainittuun on vastaus keksitty.
Jos tarkastelemme kokonaistuotantoa, jonka yhteiskunta vuosi vuoden perään antaa, niin voi sen jakaa kahteen osaan: osa menee tuottavan työvoiman ylläpitämiseen ja kartuttamiseen; sen täytyy tulla tuottavien työntekijöiden osaksi, jos yhteiskuntaa edelleen tahtoo pystyssä pysyä. Jäännös tästä muodostaa ylituotannon, ja siitä elävät ne kansanluokat, jotka eivät mitään tuota. Kapitalisessa yhteiskunnassa saa ylituotanto lisäarvon muodon, joka tulee kapitalistin osaksi.
Jos tarkastelemme taloudellisia olosuhteita tältä kannalta, silloin on selvää, että valtioverojen tulee ja ne saavat tulla yhdestä ainoasta lähteestä: ylituotannosta, riippuen aina lisäarvosta. Se tuli huomattavasti näkyviin feudaliajalla. Valtion toimituksia hoitivat kuningas, kirkko ja maaherra; ne eivät ottaneet tulojaan veroista, vaan maaomaisuudestaan, se on, maanviljelijöiden työstä. Se oli noiden talonpoikien ylituotanto, jonka he luontoisverojen ja luonnossa suoritettujen palveluksien muodossa joko kokonaan tai osaksi ottivat vastaan ja minkätähden he ottivat toimittaakseen tehtävät, joita nykyään hoitaa valtio, niin, lainkäytännön, poliisilaitoksen, maanpuolustuksen, liikenteen ulkovaltojen kanssa j. n. e.
Ylituotannon määrää ylemmäksi eivät maksut ja verotyöt tavallisesti menneet; ensiksi sentähden että luonnontaloudessa, kuten Marx huomauttaa, ei vallitse sellainen rajaton ahneus kuin rahataloudessa, toiseksi sentähden ett'ei talonpoka asetekniikan ollessa alhaisemmalla kannalla ollut aivan aseeton feudaliherroja vastaan ja vihdoin siksi, että talonpoika, joka ylen ankarasti sorrettiin, voi paeta ja hankkia helposti kaikkialla muualla työtä kun työvoimista oli puute.
Täten syntyi ensiksi tavarantuotanto, syntyi rahatalous. Tuote tuli tavaraksi määrättyine arvoineen ja hintoineen, ylituotantokin sai arvomuodon, ja se ylituotannon osa, joka tarvittiin valtion ylläpitämiseksi, muodosti osan rahaksi muutetun tavaran arvosta. Feudalisten maksujen ja verotöiden sijaan astui rahavero.
Olemme jo huomauttaneet, millaiseen asemaan se on johtannt. Porvariston mukana nousevan rahaveroihin perustuvan valtiovallan oli aluksi poistettava näyttämöltä yhteiskunnan tähänastiset herrat, kirkko ja feudaliaateli. Mutta taistelu näitä vastaan ei päättynyt niiden häviöön, vaan välityssopimukseen, joka uudelleen lujitti niiden aseman. Ne muuttuivat valtion herroista sen palvelijoiksi, ja valtiovalta taas sen edestä suojeli niiden aineellisia etuja. Nousevat valtioverot eivät astuneet feudalisten maksujen ja verotöiden sijaan, vaan niiden oheen. Ja keskitetty valtio uusine asetekniikkoineen, pyssyineen, kanuunoineen ja ammattisotajoukkoineen kiskoi suunnattomassa rahanahneudessaan talonpojalta, joka ei enää voinut yhtä helposti paeta valtiopoliisia kuin ennen, paljon suurempia summia, kuin entiset maaherrat. Feudaliset verotyöt ja maksut uuden valtiovallan vallitessa pikemmin enenivät kuin vähehivät ja sen ohessa kohosivat rahaverot suunnattomasti. Ruhtinaat haalivat rahoja kokoon, mistä vaan saivat, panematta vähintäkään huomiota tuotannon edistymiseen ja väestön menestymiseen. Mutta sen ohessa ei taloudellisesti jo häviöllä olevan feudalisen maaomaisuuden valtiollinen suojeleminen saanut aikaan edistysaskelta vaan pikemmin johti taantumukseen tuotannon suhteen.
Tällaisten olosuhteitten vallitessa riitti ylituotanto yhä vähemmäässä määrässä tyydyttämään valtion vaatimuksia, osan, ja juuri sen kasvavan osan, joka oli välttämätön työtätekeväin luokkain ylläpitämiseksi ja kartuttamiseksi, täytyi, ainakin maaseudulla, uhrata valtiovallan ja sen veron vuokraajien rajattomalle ahneudelle. 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla vielä niin hyvinvoipa talonpoikaisväestö köyhtyi huomattavasti 17:nnellä ja 18:nnella vuosisadalla, viljelys joutui rappiolle, se alkoi verkkaan kuolla nälkään. Osaksi tämä on laskettava feudalisen sorron syyksi, joka ei sallinut järkiperäistä maanviljelystä, osaksi rahatalouden vaatimusten viaksi, jotka kasvoivat nopeasti, samalla kun talonpojan luonnontalous vaan hitaasti sai tavarantuotannon arvon, mutta suureksi osaksi lankee syy mielettömän verojenkiskomisen osalle.
Räikeimmin tämä tuli näkyviin Ranskassa, jonka suuri vallankumous oli myöskin mitä ankarin vastavaikutus näitä sietämättömiä olosuhteita vastaan. Ranskassa pyrkivät myös eteenpäin pyrkivän porvariston teoretikot järkiperäiseen veropolitiikkaan.
Fysiokratit saattoivat ensin selvästi ja ilmeisesti veropolitiikan riippuvaksi kansantaloudesta ja selittivät, että sen on palveltava viimeksimainittua. Luonnollinen seuraus siitä oli peruslause: veroa saa maksaa ainoastaan ylituotteesta. Mutta ainoa työ, joka heidän käsityskantansa mukaan tuottaa ylituotetta, oli maanviljelystyö. He vaativat sentähden, että kaikki muut verot poistettaisiin ja sijaan asetettaisiin yksi ainoa vero, joka perustuisi maanviljelystaloudelliseen ylijäämään. Mutta tätäkään veroa, joka varsinaisesti olisi tullut suurten maanomistajien verottamiseksi, eivät he pitäneet liian rasittavana koska he vähensivät valtion toiminnan vähimpään määrään. Feudaliaatelin kanssa liittoutunut valtio oli kuitenkin muuttunut kelvottomaksi verenimijäksi, joka kaikkialla sitoi taloudellisen toimeliaisuuden valtasuonet, niin että tällaisen valtion poistaminen oli taloudellisen menestymisen ensimmäinen ehto.
Mitä fysiokratit olivat alkaneet, sitä jatkoivat myöhemmin radikaliset vapaakauppiaat, jotka meidän vuosisadallamme taistelivat feudaliajan jäännöstä vastaan. Heidän teoreettinen kantansa oli tosin toinen kuin Englannin klassillisen talouden. Mutta fysiokraattien tavoin hekin vaativat valtion tehtävien alentamista vähimpään määrään, ja niiden tavalla täytyi heidänkin pyrkiä veropolitiikkaan, joka olisi sopusoinnussa tuotannon tarpeitten kanssa. Niin oli heidän veropolitiikkansa paljon muuttunut heidän edeltäjiensä veropolitiikasta. Tosin ei heidän mieleensä johtunut se, että verot olisi vähennettävät yhteen ainoaan, lisäarvon verottamiseen. Kysymystä lisäarvosta ei heillä yleensä ollut olemassa. Mutta he hylkäsivät kuitenkin välilliset verot, ainakin mitä välttämättömiin elinkarpeisiin ja vaativat tulojen verotusta, vapauttamalla pienemmät tulot, veroa, joka ei tosin ole sama kuin lisäarvon verottaminen, mutta joka kuitenkin on hyvin lähellä sitä.
Mutta manchesterioppi ei ole missään täydellisesti toteutunut. Porvarillinen valtio osottautui yhtä sotaiseksi kuin feudalinenkin. Ranskan vallankumous, jota fysiokratit pitävät aatteeseensa sopivana, sai aikaan joukon hirvittäviä maailmansotia, jotka enemmän kuin kaksi vuosikymmentä raatelivat Europaa ja jotka vaativat hirmuisesti omaisuutta ja verta kansoilta. 1848 vuoden vallankumous oli vähällä alkaa toisen sotien aikakauden, sama, joka raivosi radikaaliselle vapaakauppalaisuudelle tien herruuteen. Vallankumouksen raukeeminen sai aikaan sodan, jota sittemmin kävivät vallankumouksen testamentin täytäntöönpanijat, kolme itsevaltiasta Louis Napoleon, Bismarck ja Aleksander II. Kaksikymmenvuotista sota-aikaa, joka alkoi itämaisella sodalla ja päättyi itämaiseen sotaan, seurasi asestettu rauhan aikakausi, joka tuskin vähemmän rasitti kansoja, kuin ennen sota. Kaikki tämä sai kaikissa kulttuurivaltioissa aikaan sen, että verotaakka säännöllisesti suureni ja valtiovelka alituisesti kasvoi, ja sen koronmaksut vaativat yhä suurempia veroja. Mutta sen ohessa alettiin valtioon myös sivistystekijänä panna yhä suurempia vaatimuksia, niin paljon kuin hallitukset koettivatkin käyttää mitä ankarinta »säästäväisyyttä» tässä suhteessa. Korkeampi koululaitos, kulkulaitos ja monet muut asettivat yhä suurempia vaatimuksia, joita ei käynyt kiertäminen.
Rauhanvaltion sijaan, jota manchesterihmiset olivat uneksineet, tuli todellisuudessa seisova sotaleiri.
Mutta miksi peitellä valtiotarpeita? Lisäarvostako, s. o. tulo-, varallisuus- ja perintöveroista, vai kansan tarpeen veroittamisestako, s. o. välillisistä veroista? Se oli kysymys. Mutta porvaristo on vallassa oleva luokka, ja sellaisena on se aina osannut ja voinut vierittää valtion päärasitukset pois niskoiltaan. Löytyy valtioita, kuten Ranska, joilla ei ylimalkaan vielä ole minkäänlaisia tuloveroja, kiitos yksinhallitsevalle porvaristolle, jonka Ranskassa onnistui jo vuossatoja sitten täydellisesti päästä aatelista, ja joka alati ja ankarasti sorti proletariaattia ja laitti sulkuja sen edistyskululle. Siksi onkin Ranskassa kansan elintarpeiden verottaminen hyvin kehittynyt; viljavero, välilliset verot, suola-, sokuri- ja juomavero ja tupakkamonopooli tuottavat päätulot.
Vähimmässä määrässä nykyaikaisista valtioista on porvaristo yksinvaltainen Englannissa, missä tosin kapitalistinen tuotantotapa on mitä pikemmin ja puhtaimmin kehittynyt, mutta missä juuri senvuoksi ei porvaristoa vastassa ollut pikkuporvariston ja talonpoikaisväestön ahdistamaa vahvaa proletariaattia aikana, jolloin sitä vastassa vielä oli vankka aateli.
Englannissa emme siksi tapaakkaan ollenkaan välttämättömiin elintarpeisiin perustuvia välillisiä veroja. Ja lisäarvoakin suojellaan mahdollisimman paljon. Englannin verotuspolitiikka perustuu välityssopimukseen: se on saanut aikaan tuloveron (tulot alle 160 punnan — 4000 markkaa ovat verosta vapaat). Saman suuntaiset ovat perintöverot. Mutta sen ohella on vielä korkeat välilliset verot ja rahatullit kansan ylellisyystavaroista, erittäinkin tupakasta ja väkijuomista. Näistä veroista ja tulleista virtaa valtion kassaan suunnattomia summia.
Useimpien kulttuurivaltioiden verotuspolitiikka on välimuoto Englannin ja Ranskan veropolitiikasta. Mutta kaikkialla mannermaalla (lukuunottamatta kansanvaltaista Schweitsiä) huomaamme, että lisäarvo on paljon vähemmän verotaakan rasittama kuin väestön välttämättömät elintarpeet. Ylipäänsä on viimeksimainitunlainen verotus kasvamaan päin, ei ainoastaan todellisesti, vaan myöskin suhteellisesti. Tosin ne ovat hyvin irrationaalisia, mutta kumminkin ne usein esim. suolavero, rasittavat köyhiä, väkirikkaita perheitä ei ainoastaan suhteisesti, vaan myöskin todellisesti paljon painavammin kuin varakkaita. Irrationaalisia ovat ne senkin tähden, että niiden kohottaminen, esim. tullien, nielee suuren osan voitostaan. Mutta ne ovat niin mukavia: kansa ei huomaa niin paljon niiden tuottamaa rasitusta, kuin suoranaisten verojen, ja — se mikä tässä on tärkeintä — väestö ei tässä asetu niin ankaraan vastarintaan, kuin jokaista porvariston asettamaa suoranaista veroa vastaan, joka huomattavasti heidän tulojaan riistää, ja porvaristo on kuitenkin vielä ratkaiseva ja päättävä luokka. Mutta alemmat luokat, käsityöläiset ja talonpojat, vielä edistävät välillisten verojen kehitystä tullipolitiikkansa kautta. Ulosvientiteollisuus on milt'ei yksinomaan suurteollisuutta. Käsityöläiset ja talonpojat tarvitsevat ainoastaan sisäisiä markkinoita. Ne he tahtovat varmentaa ja pitää itsellään. Siten he suosivat suojelustullia, joka taas johtaa uusiin välillisiin veroihin, jotka he taas suurimmaksi osaksi itse saavat maksaa.
Tässä suunniteltua kahdenlaista verotuspolitiikkaa, nim. manchesterilaista ja suojelustullia suosivaa, eivät porvarilliset puolueet voi hyväksyä, eikä sitä myöskään voi hyväksyä porvarillinen kansanvalta, joka ei suinkaan ole mikään kapitalistinen puolue, mutta ei myöskään antikapitalistinen, vaan luokkaetujen sovituspuolue, sellaisten etujen puolue, jotka ovat yhteisiä kapitalisteille ja proletareille, pikkuporvareille ja talonpoikaisväestölle. Siltä puuttuu päättäväisyyttä kapitalistien suhteen. Se ei uskalla sälyttää niiden niskoille koko verotaakkaa. Mutta samalla se tahtoo keventää alempien luokkien kuormaa, ja niin kohdistuu koko heidän veropolitiikkansa pyrkimykseen mahdollisimman vähän veroja, ihanne, joka on ristiriidassa nykyaikaisen valtion yhä lisääntyvien tehtävien kanssa. Valtion muuttaminen sivistysvaltioksi on niin muodoin porvarillisen kansanvallan vallitessa mahdoton, niin hyvään tähtääviä kuin heidän tarkotuksensa tässä suhteessa lienevätkin.
Aivan toisin on proletarisen kansanvallan, sosialidemokratian, veropolitiikan laita.
Sen tunnussana en ole verojen vähentäminen, vaan verotaakan siirtäminen niille harteille, jotka sen voivat kantaa. Se tuo esiin vanhan fysiokraattien vaatimuksen, että verot on maksettava yksinomaan lisäarvosta.
Lisäarvo tuli esiin vasta monien jakojen ja muodonvaihdosten jälkeen, niin että on mahdotonta sitä suorastaan täydellisesti käsittää. Lisäarvon yksityisten lähteitten tai osien verottaminen vie helposti epäsuhdallisuuksiin. Niin käyttävät kaupunkilaiset maanomistajat monopooliasemaansa hyväkseen sentähden, että saisivat maakorkonsa verotuksen vieritetyksi vuokralaisen niskoille.
Kysymystä, minkälainen lisäarvon verotus olisi paras, emme tässä tahdo lähteä lähemmin tarkastelemaan, sillä se johtaisi meidät liian kauas. Riittää, kun viittaamme vaan Saksan sosialidemokratian ohjelmaan, joka vaatii kaikkien yleisten menojen maksamiseen asteettain kohoavaa tulo- ja varallisuusveroa sekä perintöveroa. Tällainen suunnitelma näyttää meistä varmimmin koskevan lisäarvoa.
Myöskin porvarillinen kansanvalta vaatii tämäntapaisia veroja ja on jo osittain pannut tämän tuumansa täytäntöön; mutta sillä ei ole sellaista arkailemattomuutta, että se voisi tätä tietä pusertaa kapitalistilta melkoisia summia. Ainoastaan sosialidemokratialla ei ole mitään suhteita kapitaliin; ainoastaan se voi saada aikaan yhteiskuntareformia, jotka vaativat melkoisia valtiollisia mullistuksia, ja samalla ottaa huomioon toisten verojen korvaamisen tulo-, varallisuus- ja perintöveroilla.
Porvarillinen valtiokin huomaa itsensä pakotetuksi silloin tällöin vaatimusten yhä kasvaessa valtiotarpeiden peittelemiseksi koota lisäarvoa suunnattomassa määrässä, mutta se ei valitse siihen veromuotoa, vaan valtiolainan muodon. Toisinaan se tapahtuu taloudellisia tarkotuksia varten, esim. rautateiden rakentamista tai kanavien kaivamista varten, tavallisesti aivan mitään tuottamattomiin tarkotuksiin, kuten kanuunien ja panssarilaivojen hankkimiseen y. m. sotatarpeisiin.
On merkillistä, että yksinvaltaisissa valtioissa kaikki muu valtiollinen on kuninkaallista tai keisarillista omaisuutta, paitsi velat. Sotilaan takki on kuninkaan takki, mutta jos alettaisiin nimittää velkoja, jotka on otettu ja käytetty kuninkaan takin maksamiseen, tulisi hän panemaan sitä vastaan ankaran vastalauseen. Ne suvaitaan arvossa jättää valtion tai kansakunnan osalle. Siinä suhteessa osottautuu itse venäläinen yksinvaltakin hyvin tasavaltalaiseksi.
Nämä lainat voidaan asettaa samalle asteelle kuin ne vapaaehtoiset lisäverot, joita feudaliajalla vallassa olevat luokat, aatelisto ja papisto, toisinaan olivat pakoitetut ottamaan, kun isänmaa oli vaarassa. Tosin siinä on pieni erotus: feudaliherrat eivät vaatineet mitään korkoa siitä, mitä he olivat uhranneet isänmaan yhteiselle alttarille, kapitalisteille ovat taas korot pääasia.
Lähinnä sotilasmenoja on valtiovelkojen koronmaksu kaikissa nykyaikaisissa valtioissa kulunkiarvioissa suurin menoerä. Englannissa vaatii koko valtiokulunkiarviosta 2000 milj. markasta sotajoukko ja laivasto noin 800 milj. markkaa ja valtiovelkojen koronmaksu 500 milj. Ranskassa menee sotilasmenoihin 700 milj. markkaa ja kansallisvelan koronmaksuun 1000 milj.
Saksassa vaativat valtiovelan korot tosin ainoastaan 74 milj. markkaa, kun taas armeija ja laivasto vievät 700 milj. markkaa. Mutta Saksan valtakunta onkin vielä nuori; sota, josta se kasvoi ja varttui, tuotti sille miljaardeja ranskalaisilta, eikä sillä senjälkeen ole ollut käytävänä mitään suurempaa sotaa. — Mutta jos tahdotaan vertailla, silloin täytyy Saksan valtakunnan velkoihin laskea myöskin sen liittovaltioiden velat! Yksinomaan Preussin velka nousee 6500 milj. markkaan ja siitä suoritetaan korkoa 929 milj., Bayerin Saksin ja Württembergin velka tekee yhteensä 2500 miljoonaa. Saamme näin Saksan koko valtiovelan nousemaan samoihin lukuihin kuin Englanninkin.
Sotilasmenojen ohella muodostaa valtiovelan koronmaksu nykyaikaisen valtion kulunkiarviossa tällaisen menoerän, että sen poistamisella voitettaisiin keinot joko väestön taakan keventämiseksi tai suurien yhteiskunnallisten uudistusten aikaansaamiseksi. Yieinen aseista riisuminen ja yleinen keskeytys valtiopaperien korkojen maksussa saisi aikaan sen, että jokaisessa nykyaikaisessa suurvaltiossa liikenisi näihin tarkotuksiin enemmän kuin miljaardi. Sillä toki jo jotain saataisiin aikaan!
Valtiovararikko ei ole mitään tavatonta; kumminkaan emme voi varmana esittää, että sellainen hallintotapa, kuin tässä on esiintuotu, joka on proletarisen vaikutuksen alaisena, mutta ei vielä ole tilaisuudessa voittamaan kapitalistista tuotantotapaa, ilman vaikeuksia voisi lakata korkoja maksamasta. Se olisi samaa kuin loukata suuresti kaikille kuuluvan yhtäläisen oikeuden periaatteita, jos suoraa päätä tahdottaisiin vain muutamilta kapitalisteilta ottaa ulos ja ottaa heidän omaisuutensa takavarikkoon, ja se olisi asiallisesti sitä vähemmän oikeudenmukaista, kun juuri pienimmät kapitalistit omistavat melkoisen osan valtiopapereista. Pienten eläjien säästörahojen takavarikkoonotto olisi kaikkein vähimmän kansanvaltaisen hallituksen periaatteiden mukaista.
Mutta varmaan täytyisi tämänlaisen hallintotavan kerta kaikkiaan kieltäytyä uusien lainojen otosta ja mahdollisimman nopeaan koettaa maksaa takaisin tehtyjä velkoja. Uusi laina merkitsisi samaa kuin uudestaan alistaa valtiovallan kapitaalin ikeen alle. Valtiolaina, se on: yksi porvarillisen valtion keino käyttää kapitalistisesti omistetun lisäarvon valtiotarkotaksiin. Proletarinen kansanvalta tietää tähän tarkotukseen ainoastaan yhden keinon, nim. verottaminen.
Mutta epäilemättä, niin vähän kuin proletarinen kansanvalta paneekin huomiota kapitaliin, ei se kuitenkaan voi mielin määrin verottaa lisäarvoa. Ei pidä ajatellakaan senlaista ylempänä mainittujen verojen korottamista, joka lakkauttaisi lisäarvon. Muistettakoon, ettemme tässä ole tekemisissä sosialistisen yhteiskunnan kanssa — tämän suhteen meidän selityksemme olisivat asiattomia, sillä yhteiskunta, joka on tuotantovälikappaleiden valtias, ei tarvitse mitään veroja, saadakseen haltuunsa yiituotteen —, vaan tässä on kysymyksessä asema, jossa proletariaatilla tosin on jo riittävästi poliittista valtaa, vaikuttaakseen veropolitiikkaan mielensä mukaan, mutta jossa vielä vallitsee kapitalistinen tuotantotapa. Niinkauvan kuin näin on laita, niinkauan kun ei yhteiskunta syystä tai toisesta ole tilaisuudessa, itse täydellisesti ottamaan käsiinsä pääoman ohjia, näyttelee lisäarvo tärkeätä taloudellista osaa. Kapitalisti ei saa, kuten ennen häntä, feudaliherra tai roomalainen ylimys teki, kuluttaa koko sitä ylituotetta, minkä työmiehet hänelle tuottavat. Hänen täytyy »kieltäytyä», täytyy »säästää». Ainoastaan osa lisäarvosta kulutetaan, osa taas tehdään uudeksi pääomaksi. Mutta tämä tällainen pääoman muodostaminen on luonnontieteiden kehityksen ohella se suuri voima joka meidän vuosisadallamme vie taloudellista edistystä eteenpäin. Siitä, että se tänä aikakautena on edistynyt suunnattoman paljon nopeammin, kuin millään muulla vuosisadalla ennen, että se on hankkinut äärettömiä tuotantovoimia, joiden rinnalla kaikki tähänastiset maailman ihmeet näyttävät vähäpätöisiltä, että se ensikerran maailmanhistoriassa on hankkinut sosialistiselle yhteiskunnalle mahdollisuuden kohota korkeampaan sivistysasemaan, kiitämme me luonnontieteiden ohella kapitalin akkumulatioonia. Ja niinkauan kuin ei yhteiskunta itse omista tuotantovoimia ja järjestä niiden kehitystä, olisi se edistyksen ehkäisemistä, sosialismin menestyksen edellytysten haittaamista, jos tahdottaisiin tehdä kapitalin akkumulationi mahdottomaksi.
Edistyksen onneksi on kapitalin akkumulationipakko niin voimakas, että siihen saa iskeä kelpolailla kumminkaan järkyttämättä sitä. Työväen suojeluslait ja työväenjärjestöt ovat tähän saakka osottautuneet taloudellisen kehityksen edistys- ja pidätysvälikeinoiksi, ne eivät ole tehneet pienintäkään haittaa kapitalin akkumulatioonille. Tämä on nykyään saanut sellaisen laajuuden, että se alkaa tulla kapitalisteille pulaksi. Se lisäarvon määrä, joka heille vuosittain sisään tulee, on niin suunnattoman suuri, että se mielettömimmästä tuhlailevaisuudesta ja ylellisyydestä huolimatta jättää yhä enemmän rahoja säästöön. Joukko valtioiden vararikkoja — Argentinan, Portugalin, Kreikan j. n. e. ja yksityisiä jättiläisyrityksiä etupäässä Panamayritys — voi viimeisinä vuosina tapahtua, saamatta mitään liian huomattavia mullistuksia taloudellisella alalla aikaan.
Tähän katsoen voidaan lisäarvoon iskeä kiinni paljon toisin kuin nykyään, ilman että sen kautta saatettaisiin taloudellinen kehitys vaaran alaiseksi.
Olisi joutavaa, edes osapuilleenkaan laskea, miten pitkälle siinä suhteessa voidaan mennä.
Mutta miten suuriksi arvattaneekin ne summat, jotka tätä tietä tulevat kootuiksi valtiorahastoon, niin täytyy pitää laskiessa silmällä mahdollisuutta, ett'eivät ne riitä peittämään kulttuurivaltion kustannuksia, jos se vaan tahtoo tyydyttää kaikkia vaatimuksia, jotka ovat välttämättömiä koko kansan kohottamiseksi nykyaikaisen sivistyksen tasalle.
Toinen menettelytapa hankkia lisäarvoa, on: valtion täytyy itse tuottaa lisäarvoa.
Taloudellinen ja poliittinen kehitys pyrkii sitäpaitse siihen. Löytyy koko joukko luonnollisia yksityismonopoolia — vuorikaivoksia, suuria liikevälineitä, valaistuslaitoksia j. n. e. joiden hyväkseen käyttäminen kilpailun puutteeseen nähden ei saata ainoastaan työväestöä, vaan myöskin kuluttajaa nylkemään. Mutta sen ohella synnyttää kapitalin keskittäminen keinotekoisia yksityismonopoolia »rengasten» kautta j. n. e., jotka vaikuttavat samaan suuntaan. Ei ainoastaan proletariaatti nouse näitä monopoolia vastaan. Mutta heidän laillinen määrittelynsä jää aina puutteelliseksi paikkaustyöksi; löytyy ainoastaan yksi keino, jota he käyttävät, lopettaakseen juurta jaksain yhteisön nylkemisen; niiden hankkiminen koko yhteisön avulla, niiden elinkeinon jatkaminen yhteiskunnan kautta. Niinkauan kuin suuret kapitalistit pitävät siten valtiota hallussaan, kuin nykyään, ei se kuitenkaan ole mikään yksinkertainen, eikä myöskään toivottava asia. Toiselta puolen ei proletariaatti voi toivoa, että heille vihamielinen valtiovalta tulisi laajentamaan heidän valta-aluettaan, mutta toiseltapuolen ovat kapitalistit kyllin mahtavia kumoomaan jokaisen valtion haltuun ottamisyrityksen, joka on hellle epäedullinen ja taas myöntämään valtion haltuun ottamisen, josta he vaan voittavat.
Kaikki nämä arvelut toteutuvat valtiossa, missä proletariaatti kykenee osottamaan valtiovallalle tarpeellista välinpitämättömyyttä kapitalin suhteen, ja missä ei väestöllä ole mitään syytä pelätä valtion valta-alan laajenemista missä se täydellisesti on niiden vallassa. Silloin voi yksityisten monopoolien valtion haltuun ottaminen käydä nopeasti päinsä — muuten samanlaisissa olosuhteissa se käy sitä nopeammin, mitä suuremmat ovat valtion tarpeet ja mitä ahtaammat ovat ne rajat, joiden sisäpuolella lisäarvon verotuksen täytyy liikkua. Ja tällainen valtion haltuun ottaminen käy joka tapauksessa päinsä sellaisten ehtojen vallitessa, jotka, vaikkapa ne eivät sisälläkään mitään takavarikkoon ottoja, kuitenkin takaavat valtiolle runsaat tulot, jotta se osaksi voi käyttää työväen aseman parantamiseen, osaksi ostajien etua silmällä pitäen, mutta osaksi myöskin sivistystyön edistämiseen.
Tällainen valtiomonopoolin käyttäminen ei vielä ole sosialismin mukaista; se palvelee tavaratuotantoa, eikä välitöntä tuotantoa yhteiskunnan tarpeeksi. Mutta se eroaa kuitenkin pääasiallisesti porvarillisen valtion monopooliliikkeestä. Ensinmainittua on, proletarisen veropolitiikan osana, keino lisäarvon tuottamiseksi valtiolle, viimeksimainittu on porvarillisen veropolitiikan osana tehokkain välikeino välilliseen verotukseen, välttämättömien elintarpeiden hintojen kohottamiseksi valtiovallan hyväksi.
Tuotannonhaaran tunnusmerkkinä proletarisessa valtiomonopoolissa on sen korkea tuotantomuoto. Tuotannonhaaran tunnusmerkkinä porvarillisessa valtiomonopoolissa on sitävastoin sen tuotteitten merkitys kuluttajille elintarpeina tai nautintoaineina.
Jos ei valtiomonopoolia saa sekottaa sosialismiin, niin ei myöskään saa sekottaa proletarista valtiomonopoolia porvarilliseen.
Yksityisten monopoolien ottaminen valtiossa ja kunnassa valtion ja kunnan haltuun, välillisten verojen korvaaminen tulo-, varallisuus- ja perintöveroilla ja valtiolainatalouden lopettaminen — siinä ovat proletarisen veropolitiikan pääkohdat. Ett'ei se ole ainoastaan proletariaatille, vaan koko työtätekevälle väestölle suunnaton helpotus ja vapautus, on ihan päivän selvää eikä tarvitse mitään todistuksia. Voidaanpa sanoa, että se on pienkäsityöläisille, pikkukauppiaille ja pikku talonpojille paljon tärkeämpi kuin palkkaproletariaatille. Viimeksimainittu luokka on, ainakin monissa kohdin, nousemaan päin, ensinmainitut luokat taas rappeutuvat. Proletariaatin nouseville kerroksille on nykyinen porvarillinen veropolitiikka jarrutuslaitos; häviämässä olevien kansanluokkien perikatoa se yhä jouduttaa. Pikkuporvaria ja pikkutalonpoikaa painaa verotaakka vielä raskaampana kuin palkkatyöläistä; ensinmainitulle tuottaa siis proletarinen veropolitiikka paljon suurempaa hyötyä kuin viimeksimainitulle. Mutta tämä veropolitiikka ei ainoastaan tulisi helpottamaan työtätekeviä kerroksia, vaan samalla siellä, missä kapitalinen tuotanto on korkealle kehittynyt, siis lisäarvon määrä hyvin suuri, saattaisi valtion harrastamaan väsymätöntä menestys- ja sivistyspolitiikkaa, aivan toisella tavalla, kuin mitä se tähän saakka porvarillisen verotusjärjestelmän aikana on kyennyt tekemään. Kansan välttämättömien tarpeitten verotuksella on ahtaat rajat. Lisäarvon verotus tulee porvarillisen veropolitiikan vallitessa joka tapauksessa olemaan riittämätön.
Ainoastaan proletarinen veropolitiikka voi siihen arkailematta käydä kiinni, voi kaikki nuo suunnat, joihin kapitalistiluokka nyt tarvitsee sisäisiä ja ulkomaisia valtiolainoja, helposti suorittaa verojen avulla, silti haittaamatta teollisuuden kehitystä tai vähentämättä porvariston ostokykyä; ja lisäarvon tuotannonväline saattaa suurien monopoolien valton haltuun ottamisen kautta kansan täkeimmät tuotantovoimat yhteiskunnan palvelukseen ja jos valtiovalta sen sallii, voi se tehdä monet työvoimat, jotka nykyään hyödyttöminä makaavat, sivistystyölle hyödyllisiksi. Valtion ja kunnan aineelliset apukeinot tulevat sen kautta suunnattomasti laajenemaan. Kasvava kapitalin keskittäminen vie yhä enemmän alaa valtiolliselta nylkemiseltä.
On epätietoista, tuleeko proletariaatti milloinkaan luomaan omaa veropolitiikkaa. Se edellyttää kantaa, joka ei ehkä milloinkaan ole saavutettavissa: proletariaatin suurta poliittista valtaa kapitalistisen tuotantotavan häiritsemättömän kehityskulun rinnalla. Molemmat ovat toisilleen melkein täydellisiä vastakohtia, ja voivat joka tapauksessa ainoastaan hyvin lyhyen ajan kulkea rinnakkain.
Siitä huolimatta näytti meistä välttämättömältä sen veropolitiikan tutkimus, jota proletariaatin olisi seurattava, jos se saavuttaisi poliittista valtaa. Yhteiskunnallisen päämäärän merkitys ei niinpaljon riipu siitä, tuleeko se saavutetuksi, kuin siitä, miten uskollisesti se osottaa suuntaa yhteiskunnalliselle liikkeelle. Tällaisen liikkeen merkityksessä ja tarkkuudessa, millä se määrää sen välttämättömän suunnan, on päämäärän merkitys. Jostakin liikkeestä voi vasta silloin päästä selville, kun tuntee sen päämäärän.
Joskin yhteiskunnalliset olosuhteet aikana, jolloin proletariaatti voittaa poliittista valtaa, voisivat olla sellaiset, että ne tekisivät erityisen veropolitiikan tässä esitellyissä puitteissa kokonaan joutavaksi, niin joka tapauksessa muodostaa se päämäärän proletariselle kansanvallalle. — Mitä voimakkaampi on sosialidemokratia, sitä enemmän vähenevät välilliset verot, sitä enemmän merkitystä saavat tulo-, varallisuus- ja perintöverot, sitä nopeammin vähenevät valtiovelat ja niiden korot, sitä pikemmin ja helpommin tulevat suuret kapitalistien monopoolit saatetuiksi valtion ja kuntien haltuun.
Jos tahdomme luoda yleiskatsauksen seurauksiin, jotka johtuvat tutkimuksestamme, niin saamme:
Jos tahdotaan, niin voidaan näitä vaatimuksia pitää sosialidemokratisena agraariohjelmana. Emme kuitenkaan usko, että tämä mitä tässä on esitetty, toteutuisi. Ensimmäisessä ryhmässä mainitut kohdat sisältyvät jo varsinaisesti sosialidemokratian nykyisiin työväensuojelusvaatimuksiin, ja samaten sisältävät heidän poliittiset vaatimuksensa pääasiallisesti sen, mitä kolmannessa ryhmässä on mainittu. Ja toisessa ryhmässä mainituista kohdista on metsä- ja vesitalouden valtion haltuun ottaminen ainoa, jolla on suurempi merkitys, vaikkakaan se ei ole mikään puhtaasti agraarinen, eikä ainoastaan maanviljelykselle hyödyksi oleva kysymys, vaan on tärkeä myöskin teollisuuden ja kansan terveyden etujen kannalta. Useimmat vaatimukset ovat kuitenkin kaikessa tärkeydessään liian vähäpätöisiä, voidakseen muodostaa suuren puolueohjelman perustuksen. Nämä »pienet parannukset» onkin jo edistyneissä maissa pantu täytäntöön ja sosialidemokratia eroaa suhteessaan niihin toisista puolueista ainoastaan siinä arkailemattomuudessa, jota se osottaa yksitysomaisuuden oikeuksia kohtaan siellä, missä se joutuu ristiriitaan järkiperäisen maatalouden yleisetujen kanssa. Ja sen itse täytyy tunnustaa, että nämä »pienet parannukset ovat välttämättömiä maanviljelyksen edistyskululle, mutta riittämättömiä katsoen niihin suuriin rasituksiin, joita yksityismaaomaisuus ja kapitalistinen tavaraintuotanto yhä suuremmassa määrässä sälyttävät maanviljelyksen niskoille.
Meillä ei ollutkaan, kuten jo ylempänä on mainittu, mitään aikomusta luoda tyhjentävää[4] ohjelmaa. Agraariset toimintaohjelmat erityisiä tilaisuuksia ja seutuja varten näyttävät meistä aivan tarkotuksenmukaisilta; mutta niitä ei voi luoda yksinään teoretikot, siinä täytyy käytännönmiestenkin olla apuna.
Meidän tehtävämme oli ainoastaan huomattavilla esimerkeillä osoittaa sellainen yleinen suunta, jota sosialidemokratisen agraariohjelman olisi seurattava, jos meidän esittämämme maanviljelyksen kehityskulku on oikea.
Meidän on toivottavasti onnistunut näyttää, ett'ei suinkaan pidä tuomita ketään yhteiskuntapoliittiseen nihilismiin kuuluvaksi, joka selittää mahdottomiksi kaikki yritykset pelastaa tai kohottaa talonpoikaistaloutta. Sen suhteen voi asettua samalle kannalle, kuin sosialidemokratia käsityön ja kotiteollisuuden suhteen ja voi sen ohella kuitenkin osottaa suurta ja siunausta tuottavaa tointa ei ainoastaan maalaisproletariaatille, vaan myös maanviljelykselle ja maalaisväestölle yleensä hyödyksi.
Voi kylläkin olla epätietoista, voidaanko talonpoikaisväestö tällaisella agraaripolitiikalla liittää sosialidemokratiaan. Sosialidemokratia tulee aina sydämeltään olemaan proletarinen kaupunkilaispuolue, taloudellisen edistyksen puolue; sillä tulee vanhoillisen talonpojan ohella, joka kaupunkilaisoloja kohtaan on niin epäsuosiollinen ja patriarkaalisen perhe-elämän perustalla alistaa piiat ja rengit, vaimon ja lapset täydellisesti tahtonsa alle — sillä tulee tällaisen talonpojan ohella aina olemaan taistelu syvälle juurtuneita ennakkoluuloja vastaan, ja se ei milloinkaan voi talonpojalle tarjota niinpaljon, kuin agraariset puolueet, jotka eivät ainoastaan ole lähempänä sen olemusta, vaan myös voivat luvata sille paljon enemmän, koska he eivät usko taloudellisen edistyksen välttämättömyyttä, ja vastustamattomuutta, ja kosk'ei heillä ole mitään arveluja siitä, että entiset olosuhteet vaihtuvat.
Talonpoikaa, joka vielä hoitaa talouttaan vanhaan tapaan, sosialidemokratia tuskin milloinkaan voittaa. Mutta se voi kuitenkin saattaa hänet neutraaliseen asemaan. Ja sekin olisi melkoinen voitto. Joka tapauksessa muodostaa se yhä vielä voiman, jota ei ole liian vähäksi arvattava, ja joka, mikäli mahdollista, vielä koettaa kasvattaa jarruttavaa vaikutustaan.
Se mikä etupäässä tekee talonpojan sosialidemokratian viholliseksi, ei ole sosialidemokratian käytännöllinen politiikka. Hän ei tosin voi innostua sellaiseen, joka ei tahdo uhrata ostajia hänelle, joka vastustaa jokaista yritystä kohottaa maankorkoa keinotekoisen elintarpeitten hintojen korottamisen kautta, joka ei tahdo tietää mitään perimysoikeudesta jakamattomaan tilaan, palvelusjärjestelmästä ja muuttovapauden vaikeuttamisesta. Mutta sosialidemokratia taistelee myöskin korkeita verorasituksta vastaan, joita talonpojan harteille sälytetään, byrokratien ja suurtilanomistajien harjottamaa mielivaltaa vastaan, ja tämä kylläkin miellyttää talonpoikaa. Mikä häntä kuitenkin suututtaa, on ajatus maaomaisuuden pakkolunastuksesta, joka toisi mukanaan sosialidemokratialle voiton; se merkitsee hänen käsityksensä mukaan kantaa, kuin karkottaa oikea omistaja pois kodistaan, konnustaan ja tiluksiltaan, jotka sitten jaetaan tyhjille raukoille.
Sosialidemokratisen agraariohjelman käsitteleminen olisi epätäydellinen, jollei se loisi valoa tähänkin kohtaan. Ikäänkuin teoksemme päätökseksi koetamme tätäkin kohtaa selvitellä.
Siirtyminen kapitalistisesta maanviljelyksestä sosialistiseen on mahdollinen ilman talonpoikaismaanomistajan pakkolunastusta. Se mitä tässä on sanottu, riittää kyllä hauduttamaan kaikki talonpoikaisväestön huolet tässä suhteessa.
Mutta meillä on tässä suhteessa vielä enemmän todistuksia tarjolla.
Proletariaatin voitosta ei ainoastaan pikkutalonpojilla, vaan ei edes pienliikkeen harjottajilla yleensä, ole mitään pelättävää. Päinvastoin.
Olemme jo nähneet, että valtion muuttuminen herruuslaitoksesta sivistyslaitokseksi ja yleisten rasitusten vierittäminen lisää arvon osalle, juuri heille ensi sijassa tuottaa hyötyä.
Mutta heidän käytöksensä sosialistista yhteiskuntaa kohtaan muuttuu sitä mukaa kuin heidän liikkeensä ovat joko kokonaan loisia tai ei. Loisolennoiksi on sellaisia pienliikkeitä kutsuttava, jotka taloudellisessa suhteessa ovat kokonaan tarpeettomia ja joihin niiden omistajat tarttuvat kiinni sentähden, että puhtaasti proletarinen elämä heistä näyttää vielä epävarmemmalta ja kurjemmalta, kuin siinä tarjolla oleva, mutta toisinaan myöskin sentähden, ett'ei palkkaproletariaatilla ole mitään olemassa olon mahdollisuuksia löydettävänä. Kuinka monet pienliikkeet ovatkaan sellaisten palkkatyöläisten perustamia, jotka ovat joko tulleet eroitetutksi tai jostakin muusta syystä joutuneet työttömiksi ja jotka luoton avulla perustavat pikkuliikkeen, jott'eivät kokonaan vajoisi ryysyproletariaattiin.
Tilastotieteilijä laskee työttömien joukkoon ainoastaan ne, joilla ei ole minkäänlaista tointa. Niitä on viimeisen laskun mukaan ainoastaan muutamia satojatuhansia. Mutta jos tapahtuisi niin, että valtio tarjoisi kaikille työttömille sopivaa rahanansiota, niin silloin saataisiin ihmetellä, miten paljon niiden luku on kasvanut, jotka työttöminä valtiolta työtä ja rahanansiota pyytäisivät. Sitävastoin tulisi pikkuliikkeitten luku melkoisesti vähenemään.
Mitä parempi on työntekijän asema suurliikkeessä, mitä lyhyempi hänen työaikansa, mitä korkeammat ovat palkat, mitä varmemmat ovat hänen tulonsa, sitä pikemmin luopuvat pikkuliikkeiden omistajat surkeasta toimestaan, joka tapahtuu koko yhteisön kustannuksilla. Sitä pikemmin he päättäisivät jättää vanhentuneet ja tarpeettomat liikkeensä ja liittyä työntekijäksi uudenaikaisiin liikkeisiin. Kansakunnan käytäntövallassa olevien tuotantovoimien täytyy senkautta melkoisesti nousta, samalla kun kurjuuden ja puutteen ehtymätön lähde tulee tuketuksi.
Mutta tarpeettomien pikkuliikkeitten rinnalla löytyy välttämättömiäkin, aloilla, joita eivät koneet vielä ole vallanneet. Siitä, mitkä toimet tähän ryhmään kuuluvat, voidaan olla eri mieltä, mutta teknilliset olot muuttuvat myös päivä päivältä. Taitokäsiteollisuuteen, jota tähän saakka on pidetty pienliikkeen lujimpana turvapaikkana, on kone tunkeutunut samaten, kuin leipurinammattiin ja kenkäteollisuuteen. Aina on otaksuttavaa, että osa käsiteollisuudesta säilyy vielä sosialistisessa yhteiskunnassakin, vieläpä lisääntyvä hyvinvointi voi uudestaan elvyttää monta käsiteollisuuden haaraa, samalla kun se vähentää halvan tehdastavaran kysyntää ja lisää taas kalliimpien, mutta taatumpien käsiteollisuuden tuotteiden kysyntää. Samalla vähenevät rasitukset, jotka käsityöläistä painavat, proletarisen veropolitiikan johdosta. Hänen yleinen sivistyksensä edistyy ja tilaisuuksia kohota korkeampaan teknilliseen ja taiteelliseen sivistykseen tarjoutuu hänelle yhä enemmän. Tämän perusteella voidaan sanoa, ettei sosialistinen yhteiskunta suinkaan syökse käsiteollisuutta täydelliseen perikatoon, vaan vieläpä saattaa monet sen haarat uudelleen kukoistamaan. Mutta tällä uudestaan kukkaan puhjenneella käsiteollisuudella on aivan toinen luonne, kuin nykyisellä. Se tulee muodostamaan ainoastaan yhden poikkeuksen tuotannon yleisestä luonteesta.
Suuri ja juuri taloudellisesti tärkein joukko tuotannonvälineitä tulee olemaan yhteiskunnallista omaisuutta, tuotanto tulee olemaan yhteiskunnallinen. Pikku käsityöläinen, vaikka hän pysyisikin työhuoneessaan itsenäisenä, tulee nyt täydellisesti riippuvaksi yhteiskunnasta, joka yksinään tuottaa hänelle raaka-aineita ja työkapineita, ja joka säännöllisesti myöskin tulee hänen tuotteittensa ainoaksi ostajaksi. Hänen täytyy mukautua ja liittyä yhteiskunnallisen tuotannon elimistöön ja huolimatta hänen eristetystä asemastaan työhuoneessaan tulla yhteiskunnalliseksi työntekijäksi.
Samoin tulee käymään talonpoikaisolojen kehityksessä. Lukemattomat pienviljelyksien omistajat tulevat ilolla luopumaan itsenäisyytensä ja omaisuutensa varjokuvasta, kun sosialistinen suurliike asettaa heidän eteensä kouraantuntuvia etuja.
Mutta sellaiset talonpoikaiset pikkuviljelykset, jotka vielä täyttävät tärkeän sijan taloudellisessa elämässä, tulevat yhteiskunnallisen tuotannon jäseniksi samaten, kuin käsiteollisuusliikkeet, joskin ne vielä jäävät näennäiseen itsenäisyyteensä. Yhteiskunta saa vielä enemmän vaikutusvaltaa näihin, kuin käsiteollisuusliikkeisiin, ottamalla valtion haltuun hypoteekin ja maanviljelysteollisuuden, joista maanviljelijät riippuvat.
Talonpoikien ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että tämä riippuvaisuus tuottaisi hänelle vahinkoa,
Olla riippuvainen valtiosta kansanvaltaisen hallintotavan vallitessa on joka tapauksessa mieluisampaa, kuin olla parin rahapomon nyljettävänä. Mutta valtio ei ainoastaan ole ottamatta talonpojalta mitään, vaan se antaa hänelle paljon. Talonpoikien ja maanviljelystyöntekijöiden täytyy tulla erittäin arvossa pidetyksi työvoimaksi, kun siirrytään kapitalistisesta yhteiskunnasta sosialistiseen.
Teollisuuden suunnaton laajuus maailman markkinoilla ja samanaikainen ulkomaisen viljan tulviminen markkinoille — kaksi ilmiötä, jotka ovat toistensa kanssa likeisessä vuorovaikutuksessa — ajavat maalaisväestön kaupungeihin ja etupäässä juuri sen työkykyisimmät ainekset. Heti kun sisäiset markkinat taas astuvat kansantalouden etualalle, täytyy tämän ennen kaikkea näyttäytyä maanviljelyksessä, joka kaikkialla alkaa käydä yhä tärkeämmäksi. Kansan korkeampi ostokyky vaatii enemmän elintarpeita; ulosviennin vähentäminen vähentää tuontia ulkomailta. Monipuolinen ja järkiperäinen maanviljelystoimi, joka tuottaa mahdollisimman suuria tuloja, tulee silloin välttämättömäksi. Parhaitten tuotantovälineiden, parhaitten työvoimien täytyy tulla maanviljelyksen käytettäviksi. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan ole niin helposti käsitettävissä. Jokainen maanviljelystyöntekijä kelpaa aina johonkin teollisuustyöhön, mutta sitä vastoin voi ainoastaan harvoja teollisuustyöntekijöitä käyttää maanviljelykseen. Tosin on odotettaessa, että nuorison tarkotuksenmukainen kasvatus tekee heidät kykeneviksi teollisuustyönsä henkisen työn ohella tekemään myös maanviljelystyötä.
Maanviljelystyöntekijöiltä ja pikkutalonpojilta, vaaditaan paljon ja heidän siis täytyy saavuttaa mitä suotuisammat yhteiskunnalliset olosuhteet. Kuinka voidaan silloin otaksua, että sosialistinen hallintotapa karkottaisi talonpojat tiluksiltaan! Se olisi mielettömyyttä, joka meni paljon yli sen määrän, jonka meidän tyhmemmät vastustajamme selittävät meitä vaivaavan.
Sosialistinen hallintotapa koettaa tehdä maanviljelijän aseman niin edulliseksi kuin mahdollista.Tavarantuotannon poistaminen pelkän käytäntöarvon tuotannon kautta tarjoo vielä mahdollisuuden muuttaa talonpojan hypoteekkikorot ja muut maksut, mikäli vielä sellaisia on suoritettuina, luontoismaksuihin, mikä olisi talonpojalle sanomaton helpotus. Mutta proletarisella hallintotavalla on myöskin kaikki edellytykset, voidakseen tehdä talonpojan työn mahdollisimman tuotteliaaksi, ja siis hankkia hänelle parhaat teknilliset välikeinot. Sosialidemokratia tarjoo maamiehen käytettäväksi mitä parhaimmat tuotantovälineet, joita hän ei koskaan kapitalistisella aikakaudella voi saavuttaa.
Tosin voi hän käyttää näitä oivallisia tuotantovälineitä ainoastaan suurliikkeessä ja sen nopean laajenemisen eteen tulee sosialistinen hallintotapa myös työskentelemään. Mutta saattaakseen talonpojat yhdistämään peltonsa ja senkautta ryhtymään osuustoiminnalliseen suurliikkeeseen, siihen ei tarvita pakkolunastuksen menettelytapaa. Jos kerran osuustoiminnallinen suurliike osottautuu edulliseksi osuuskunnan työmiehille, silloin kyllä valtion haltuun otettujen suurliikkeitten esimerkki riittää saattamaan talonpojatkin seuraamaan sitä. Ne suuret esteet, jotka nykyään hidastuttavat osuustoiminnallisen maanviljelyksen kehitystä, nim. puute malliosuuskunnista, vastuuvaara ja pääoman puute, väistyvät silloin tieltä.
Tämän kaiken huomioon ottaen, huomioon ottaen ne edut, joita sosialistinen hallintotapa ehdottomasti tarjoo maanviljelystuotannolle, huomioon ottaen sen yhteiskunnallisen tärkeyden, jonka talonpoikaisväestö silloin saavuttaa, on kerrassaan ajattelemattomasti tehty, että valitaan väkivaltaiset riistämiskeinot, jotta voitaisiin opettaa talonpoikaisväestölle täydellisemmän viljelystavan edut.
Mutta jos silloin vielä löytyisi maanviljelyksen haaroja tai seutuja, missä pikkuliike on edukkaampi kuin suurliike, niin ei ole vähintäkään syytä liittää sitä suurliikkeeseen. Ei tule olemaan elinkeinohaaroja eikä seutuja, jotka olisivat kansalliselle tuotannolle suurempiarvoisia, sillä tärkeimmissä maanviljelyksen haaroissa on nykyään jo suurliike vallitsevana. Mutta taloudellisen pääpainon siirtämisen maailman markkinoilta sisäisille markkinoille täytyy silloin tuoda juuri nämä haarat, ennen kaikkea viljatuotannon, etualalle.
Erotetut pikkuliikkeet ovat maanviljelyksessä yhtä hyvin sopusoinnnssa sosialistisen yhteiskunnan kanssa, kuin käsiteollisuudessakin. Onko maaperä, jota he viljelevät, yksityistä vai valtion omaisuutta, on miltei yhdentekevää.
Tämä meidän esityksemme on tietysti ainoastaan hypoteesi, eikä mikään ennustus: se ei sano, kuinka tulee tapahtumaan, vaan kuinka voisi tapahtua. Mutta miten lopullisesti todella tulee olemaan, siitä tietävät meidän vastustajamme yhtä vähän kuin mekin, he voivat, samaten kuin mekin, nojautua ainoastaan niihin tekijöihin, jotka nykyään jo ovat kyllin tunnettuja; mutta jos me jatkamme eteenpäin tulevaisuuteen sitä suuntaa, johon nuo vaikuttavat, niin tulemme juuri samalle kehitystielle, jonka me tässä olemme viitoittaneet.
Ne suuunitelmat ja toivomukset, joita sosialidemokratia yleisissä julistuksissaan ja etevimpien edustajiensa kirjoituksissa on lausunut, eivät suinkaan ole ristiriidassa niiden seurauksien kanssa, joihin olemme päässeet. Siinä emme missään löydä vaatimuksia talonpoikaisväestön pakkolunastukseksi.
Juuri ennen maaliskuun vallankumousta v. 1848 muodosteli kommunistiliiton keskusvirasto, jossa istuivat Marx ja Engels »Saksan kommunistisen puolueen vaatimukset». Kolme kohtaa, jotka siinä koskevat maanviljelystä, kuuluvat:
Talonpojan omistusoikeuden koskettelemisesta ei puhettakaan. Ainoastaan kiinnitykset talonpoikaistaloihin valtion haltuun, eikä itse tilat.
Kun haavat, joita 1848 vuoden tappiot olivat iskeneet, olivat arpeutuneet, ja työväenliike uudelleen alkoi päätään nostaa, tuli myöskin maakysymys päiväjärjestykseen. Monessa eri työväenkongressissa sitä käsiteltiin. Tunnetummiksi ja tärkeimmiksi ovat tulleet Baselin kongressin (1869) käsittelyt tästä kysymyksestä. Se päätti:
Siitä, miten tämä muutos olisi toimeenpantava, ei kongressi lausu sanaakaan. Se ilmoitti: »Samalla kun kongressi hyväksyy yhteismaaomaisuuden periaatteen, sulkee se kaikkien osastojen suosioon käytännöllisten keinojen tutkimisen tämän täytäntöön panemiseksi».
Näistä päätöksistä piti Liebknecht marraskuussa v. 1870 Saksissa esitelmiä, joista laajaperäisin muodostettiin lentokirjaseksi, ja ilmestyi v. 1873. Siinä muun muassa sanotaan:
»Ranskassa ja ennen kaikkea Saksassa ei tämä kysymys ole niin yksinkertainen (kuin Englannissa). Maanviljelystyöntekijät ovat luonnollisesti joko jo asettuneet puoltamaan järkeviä muutoksia maaolosuhteissa tai ainakin ovat siihen helposti taivutettavissa. Ainoastaan pikkutalonpojat riippuvat suurimmaksi osaksi vielä lujasti kiinni 'omaisuudestaan', joskin se useimmissa tapauksissa on vain nimellistä, kuviteltua omaisuutta. Pakkolunastusmääräys nostaisi epäilemättä suurimman osan pikkutalonpoikia kiivaaseen vastarintaan, ehkäpä julki kapinaan».
Valtion siis pitäisi välttää kaikkea, mikä todellisesti tai vaan näennäisestikin voisi olla vahingoksi talonpoikien eduille. Käsi kädessä sosialismin etujen selittämisen kanssa pitäisi kulkea käytännöllisten keinojen raskaitten rasitusten painaman talonpoikaisväestön helpottamiseksi. Ensi sijassa olisi kiinnitysvelat otettava valtion haltuun, korkokantaa olisi alennettava ja lainan tulisi velvoittaa talonpoikaa järkiperäiseen maanviljelykseen. Valtion johdon alla sitten kaikki yksityisliikkeet vähitellen olisivat johdettavissa osuustoiminnalliseen suurliikkeeseen.
Liebknecht leimaa suoraksi tyhmyydeksi maakansan pakkolunastuksen vallankumouksellisen hallituksen kautta.
Teollisuuden ja proletaarisen liikkeen nopea kasvaminen teollisuuskeskuksissa siirsi maakysymyksen 1870 vuoden tapahtumien jälkeen pois näyttämöltä. Agraarinen hätätila toi sen taas ei ainoastaan porvarillisten, vaan myöskin proletaristen puolueitten päiväjärjestykseen.
Keskusteluihin, jotka tästä syntyivät, otti myöskin Engels osaa. Hän kysyy: »Mikä sitten on meidän asemamme pikkutalonpoikaisväestöön ja miten tulee meidän menetellä heidän kanssaan silloin, kun valtiomahti tulee meidän käsiimme» ja hän vastasi:
»Ensinnäkin on ranskalaisen ohjelman oppi ehdottomasti oikea: että me ennustamme pikkutalonpojan välttämätöntä perikatoa, mutta emme mitenkään omasta puolestamme ryhdy sitä jouduttamaan.
»Toiseksi on yhtä käsitettävää, ettemme, kun meillä on valtiovalta hallussamme, voi ajatellakaan pikkutalonpojan pakkolunastamista (yhdentekevää, vahingoittaisiko se häntä vai ei), samoin kuin olemme pakotetut tekemään suurtilanomistajien kanssa. Meidän tehtävänämme pientilallisten suhteen on etupäässä se, että me koetamme kehittää asioiden kulkua siten, että hänen yksityisliikkeensä ja yksityisomaisuutensa muuttuisi osuustoiminnalliseksi, ei väkivallalla, vaan esimerkin kautta, sekä tarjoomalla osuustoiminnallista apua tähän tarkotukseen».
Vieläpä suurtalollisistakin arvelee Engels:
»Ehkä me tässäkin jätämme huomioon ottamatta väkivaltaisen pakkolunastuksen, ja voimme luottaa siihen, että taloudellinen kehitys tekee nämäkin kovat pääkallot järjen vaikutukselle alttiiksi.»
Tässä siteeratut lauseet ovat täydellisesti sopusoinnussa meidän esittämiemme mietteitten kanssa. Jos nuo ensinmainitut osottavat, ett'ei talonpoikaisväestön pakkolunastus mitenkään ole eduksi sosialismille, niin osottavat viimeksimainitut, ett'ei tällainen pakkolunastus olekaan sosialistien tarkotuksena.
Talonpojilla ei ole mitään pelättävää sosialidemokratian puolelta, se päinvastoin saa toivoa siltä kaikkea hyvää. Tosin ei se nykyisessä yhteiskunnassa voi mitenkään kaikkia talonpoikaisväestön toivomuksia täyttää, mutta tämä ei riipu siitä, että sosialidemokratialta puuttuisi hyvää tahtoa, vaan siitä, että monet toivomukset ovat sellaisia hurskaita toivomuksia, joita ei mikään muukaan puolue kykene täyttämään. Lupauksissa ei sosialidemokratia voi kilpailla agraaristen puolueitten kanssa, mutta mitä maalaisväestön hyväksi nykyisessä yhteiskunnassa on tehtävä, sen tekee sosialidemokratia, ainoastaan se yksin voi sen täydellisesti tehdä koska se vähemmän kuin mikään porvarillinen puolue on kapitalista riippuvainen.
Mutta vielä paljon enemmän hyvää kuin yhteiskuntareformista nykyisen yhteiskunnan puitteissa on talonpoikaisväestöllä odotettavissa siirtymisestä sosialistiseen yhteiskuntaan. — Nykyisessä yhteiskunnassa on talonpoika aina kahden vaiheilla, joko asettua kynsin hampain vastustamaan kaikkea edistystä, mutta kaikista yrityksistä huolimatta täytyisi joutua tappiolle, tai joutua pakolla lunastavan kapitaalin tieltä väistymään. Ensinnäkin sosialismi tarjoo häneile tilaisuuden ottaa osaa yhteiskunnalliseen edistystyöhön joutumatta pakkolunastuksen uhriksi. Sosialismi ei ainoastaan ole kohdistamatta pakkolunastusta häneen, vaan tarjoo hänelle mitä lujimman suojan sitä vastaan, joka nykyisessä yhteiskunnassa alati leijailee hänen päänsä päällä.
Vaikkakin odotamme, että maanviljelyksen useimmilla tuotannonhaaroilla suurtuotanto osottautuu edullisemmaksi, niin että taloudellinen kehitys, sittenkuin voittoisa proletariaatti on raivannut esteet tieltään, tulee supistamaan pientuotantoa osuustoiminnallisen tai kunnallisen suurtuotannon kautta, siis yhdistämään peltoja, niin ei tämä seikka suinkaan merkitse oman kodin häviämistä. Vielä tänään maanviljelykselle ominainen kodin yhteys taloudenpidon kanssa tulee siinä tapauksessa häviämään, talo erotetaan talouspihasta, mutta tämä ei johda siihen, että talonpojan asuntorakennus tulisi yhteiseksi. Uuden ajan sosialismi on yhteisissä tuotanto- eikä nautintovälineissä. Jälkimäisessä tapauksessa se ei lopeta yksityisomaisuutta. Välineistä joista inhimillinen elämä voi nauttia ja iloita, on tärkeimpiä, ehkäpä tärkein oma koti. Maan yhteisomistus ei suinkaan ole sen kanssa yhteensopimaton.
Joutuisimme epävarmalle alalle, jos tässä lähtisimme puhumaan tulevaisuuden asunto-oloista. Asukootpa tule vaisuuden ihmiset sitte palatsimaisissa rakennuksissa tai yksinäisissä majoissa, noudatettakoon täällä toista, tuolla toista muotoa, kehittykööt ne kumpainenkin rinnan, niin varma on, että, jos jotakin arvoa annetaan sille, että jokaisella perheellä on oma kotinsa, ne perustukset, joilla sosialistinen yhteiskunta lepää, eivät tule sitä estämään.
On tosin totta, että tekninen kehitys jo nyt pyrkii vähentämään yksityisen taloustöitä ja enentämään naisen ammattitöitä. Jos se yhä vielä tapahtuu hyvin hitaasti, niin johtuu se naisen työvoiman halpuudesta. Vaimon työstä taloudenpidossa ei makseta mitään rahaa se ei siis näennäisesti maksa mitään ja vaimo on halullisin ja kestävin kuormajuhta, siksi voi proletari riippua kiinni teknillisesti niin takapajulla olevassa yksityistaloudessa. Varakkaammille luokille merkitsee oma taloudenhoito mukavuutta, että on alinomaa tarjoomassa palvelustaan omat orjat, palvelustytöt.
Mitä enemmän proletariaatin voimat varttuvat sitä harvinaisemmiksi käyvät palvelustytöt, sitä korkeammiksi heidän vaatimuksensa, sitä epämiellyttävämmäksi varakasten taloudenpito. Nuo kärsivälliset emännät, jotka nyt innokkaimmin puoltavat oman lieden pyhyyttä niinkauan kuin he tietävät palvelustytön toiveiden siihen tähtäävän — tulevat pontevimmin pyrkimään siihen, että yksityisen talouden työt vähenevät tai että saadaan erikoisia ammatteja, kun he kerran ovat pakotetut nämä työt itse suorittamaan, ovat pakotetut itse keittämään, pesemään, lapsia kasvattamaan ja — kauhistusten kauhistus — kiillottamaan kenkiä.
Proletariaatin voiton tai vaan sen kasvamisen täytyy herättää samansuuntainen pyrkimys työtätekeväin vaimojen itsensä keskuudessa. Se on kurjuus ja hätä, joka heitä nyt pakottaa suorittamaan kotona vähäpätöisimmänkin työn riittämättömillä välineillä sen sijasta että he teettäisivät sen hyvin järjestetyissä laitoksissa. Työläisperheen kasvava hyvinvointi ei ilmene siinä, että perheen orjatarta vielä enemmän rasitetaan, vaan siinä, että emäntä taakastaan vapautetaan. Töiden väheneminen taloudenpidossa, joka nyt vielä tapahtuu paljoa hitaammin kuin mitä teknillinen kehitys tarjoisi edellytyksiä saa silloin nopean vauhdin. Perheen sellaiset perustukset, jotka ovat taloudenpidossa, katoavat silloin. Ja sijaan on tullut toinen perustus: yksilöllisyys.
Ihminen on luonnostaan yhteiskunnallinen olento ja kestää kauan ennenkuin hän alkaa tuntea ja pitää persoonallisuuttaan jonakin yhteiskunnasta erillään olevana erikoisuutena. Niinkauan kuin ihminen olemisen taistelussa voi säilyä ainoastaan olemalla mitä lähimmin yhdistettynä yhteiskuntaan ja niinkauan kuin yhteiskunnallinen kehitys edistyi niin hitaasti, että traditsioonit, se edellisten aikain maailmankatsomusten summa, täydellisesti hallitsi yksilön henkilöelämää, ei ollnt mitään yksilön kehittymisen mahdollisuyyta. Vasta sitten kun työn tuottavaisuuden kasvaminen ja luokkajako loi kansan-luokkia, joihin kuuluvat eivät täysin yhdessä käyneet taistelua olemassa-olosta, joilla oli joutohetkiä voidakseen luoda erityisen henkisen elämän ja jotka rikkauksiensa ja orjiensa avulla tulivat tilaisuuteen elämään riippumattomina yhteiskunnasta, vieläpä ristiriidassakin sen kanssa, silloin tarjottiin ainakin ylimystölle perusta: yksilöllisyyden vapaalle kehitykselle, nimittäin silloin kuin tärkeät käännekohdat asettivat yhteiskunnan äkkiä uusille urille ja siten mursivat traditsioonien vaikutuksen. Näin oli esim. asianlaita Kreikassa persialaissotien jälkeen, Italiassa ristiretkien jälkeen, länsi-Europassa maantieteellisten löytöjen ja uskonpuhdistuksen aikakautena.
Mutta vasta kapitalistisen tuotantotavan onnistui poistaa väestön laajemmista piireistä joukkoluonteen ja muuttaa yksilön, »yli-ihmisien» ylimyksellisestä kansanvalitaisempaan muotoon. Tämä onnistui sille siten, että se lopetti kaikki vanhentuneet järsestöt, jotka ennen olivat pitäneet koossa väkijoukkoja olemisen taistelussa, että se julisti pysyvän taloudellisen vallankumouksen, jonka kautta traditsioonit elämän johtajana, pakostakin kävivät kelvottomiksi ja elämä perustui omiin kokemuksiin ja katsantokantaan ja viimein siten, että nykyinen tuotantotapa ei vähimmin, kiitos ylituotannon määrälle, joka sen todistaa, anna »päätyöntekijöiden» joukolle sellaista taajuutta, jota sillä ei vielä milloinkaan ole ollut, mutta samalla suo heille paljon epävarmemman ja vähemmän tyydyttävän aseman, kuin heillä koskaan on ollut.
Mutta yksilöllisyyden, pyrkimyksen vapaaseen personalliseen elämään, täytyy sosialistisessa yhteiskunnassa tulla paljon voimakkaammaksi ja yleisemmäksi kuin kapitalistisessa, samassa määrin, kuin henkinen sivistys ja hyvinvointi tulevat yleisiksi.
Yksilön vapaan työskentelyn mahdollisuus hyvin tärkeässä piirissä, nim. maataloudellisen elämän piirissä tulee tosin sosialismin kautta suuresti rajoitetuksi mutta toiselta puolen tulee tuo nykyään kovin vähäpätöinen mahdollisuus, osottaa personallisuuttaan talouden ulkopuolella työ-ajan lyhentämisen kautta suuresti laajenemaan.
Senkautta täytyy ennen kaikkea perheen ja kodin saada kokonaan uuden merkityksen. Ei missään voi personallisuus niin täydelleen kuolla, ilman mitään toisten vihamielisen tai ainakin ahdashenkisen tahdon asettamia esteitä, kuin omassa kodissa jossa ainoastaan aineellinen huolenpito on pääasia. Kotia pitäisi kaunistaa ja muodostella se sellaiseksi, missä voi vapaasti omistaa elämänsä rakkaudelleen, ystävilleen, kirjoilleen, aatteilleen ja unelmilleen.
Mutta yksilöllisyyden kanssa kasvaa myöskin yksilöllinen sukupuolirakkaus, joka löytää tyydytyksensä ainoastaan yhdistymisessä ja yhdessäelämisessä yhden ainoan, määrätyn yksilön kanssa toista sukupuolta. Tällaiseen yksilölliseen sukupuolirakkauteen perustuva avioliitto tarvitsee ehdottomasti oman kodin perustakseen.
Mitä enemmän taloudellinen aines katoaa avioliitosta ja yksilöllinen aines astuu etualalle, sitä enemmän myös muuttuu vanhempien, erittäinkin isän suhde lapsiin. Avioliiton tehtävänä on taloudellisena laitoksena toiselta puolen hankkia taloudelle tarpeellinen taloudellinen perustus joko sitten myötäjäisten tai vaimon työvoiman ja miehen ammatin kautta, toiselta puolen taas tuottaa isän omaisuuden, ja toisinaan myöskin isän ammatin perillisiä. Yksilöllisessä avioliitossa ei aviopuolisojen personallinen vetovoima poista ainoastaan avioliiton taloudellisia vaikuttimia, vaan myöskin suhde vanhempien ja lasten välillä muuttuu yksilölliseksi; Ei perillisinä, vaan yksilöinä tulevat lapset vanhemmille kalleiksi. Heitä ei saa opettaa vain vanhempien säätyluokan jatkajiksi, ollenkaan ottamatta huomioon heidän kykyjään ja taipumuksiaan, vaan heitä on kehitettävä vapaiksi persoonallisuuksiksi.
Tällaisen yksilöllisen avioliiton ja perheen idut ovat jo hyvin voimakkaat, mutta niitä yhä vielä haittaa se, että perheen perustana yhä vielä on yksityistalous, että hätä ja kurjuus täällä, rikkaus tuolla vielä liian usein asettavat taloudelliset olosuhteet personallisuuden yläpuolelle. Sosialistlsen yhtelskunnan, joka ei tunne näitä äärimmäisiä rajoja, täytyy juuri tämän kautta antaa avioliiton ja perheen personallisen luonteen tulla esiin. Mutta tämä personallinen luonne on se, joka nyt jo antaa siveellisen mittakaavan avioliiton ja perheen arvostelemisessa. Siveellinen avioliitto on nykyään jo ainoastaan sellainen, johon yksinomaan vaikuttavat aviopuolisojen personallisuudet eikä heidän taloudelliset olosuhteensa; siveelliset perhesiteet ovat personallisia, eikä aineellisia yhdyssiteitä, jotka liittävät perheen jäsenet toisiinsa. Poika, joka näkee isässään vain tulevan perinnönjättäjän, isä, joka pakottaa poikansa johonkin ammattiin tai avioliittoon, sen kautta suurentaakseen perheen tuloja; he eivät varmaankaan nykyisen katsantokannan mukaan menettele siveellisesti. Yksityisen talouden häviäminen ei merkitse avioliiton ja perheen häviämistä. Lieden mukana ei tarvitse kodin hävitä. Nykyaikainen sivistys tuntee muitakin perheyhdyssiteitä kuin keittotakan ja pesutuvan. Yksityistalouden häviäminen merkitsee ainoastaan perheen muuttamista taloudellisesta puhtaasti siveysopilliseen yhteyteen, se merkitsee siveellisten vaatimusten toteuttamista.
Mutta sosialismi ei siis myöskään tule tukahuttamaan kenenkään täysin kehittyneen persoonallisuuden halua perustaa oma koti, vaan tulee tekemään kaikkensa tyydyttääkseen tätä halua.
Talonpojan ei siis tarvitse olla huolissaan talostaan. Sosialistinen hallintotapa ei tule jälkiä jättämättä menemään sen ohi, mutta muutokset, joita se tuo mukanaan, niinhyvin terveydellisessä kuin esteettisessäkin suhteessa, eivät tule lankeamaan talonpoikaiskodin vahingoksi.
Tuskin missään esiintyy talonpoikaisväestön rappiotila niin huomattavasti kuin heidän asunnoissaan. Me olemme kiinnittäneet huomiota maanviljelystyöväestön asuinhökkeleihin, mutta talonpoikien asunnot eivät monasti ole hituistakaan parempia. Nekin ovat kurjia, likaisia paikkoja. Ja kuitenkin on talonpojallakin mieltymystä puhtauteen ja kauneuteen; kaikkialla, missä hän on hyvinvoipa, tulee tämä selvästi näkyviin. Entisajan talonpoikaistalot esim. Sveitsissä ja Venäjällä — ovat arkkitehtien ihailun esineitä; mutta nyt on asiat toisin. Alkuperäiset rappeutuvat, eikä uusia samanmukaisia talonpoikaistaloja enää rakenneta. Tarvittaisiin kuitenkin ainoastaan hyvinvointia ja joutoaikaa, jotta talonpoika tulisi taas taiteilijaksi. Voittoisa proletariaatti tulee ne hänelle antamaan, se ei vapauta ainoastaan palkkaorjia teollisuudessa, se muuttaa myöskin maaseudun, jonka hurmaavat luonnonihanuudet nykyään ovat niin surullisena vastakohtana sen asukkaitten typeryydelle, kurjuudelle ja likaisuudelle, kukoistavaksi puutarhaksi, jossa asuu vapaa, virkeä ja uljas heimo.
[1] Fraktuuralla painetun lähdeteoksen w:t on tässä muutettu v:ksi. Muuten teksti on jätetty alkuperäiseen asuunsa, vain selvät painovirheet on korjattu. MIA huom.
[2] Wohlfahrtspolizei, hyvinvointipoliisi, erotuksena turvallisuuspoliisista (Sicherheitspolizei). Verwaltungspolizein (hallintopoliisin) vanha nimitys. Lähdeteoksessa sana oli suomennettu muotoon »menestyspoliisi». Suomennosta on tässä kohtaa muutettu. MIA huom.
[3] Alkutekstin »Neutralisierung» oli lähdeteoksessa suomennettu muotoon »valta-aseman poistaminen». Suomennosta on tässä kohtaa muutettu. MIA huom.
[4] Alkutekstin »erschöpfendes Programm» oli lähdeteoksessa suomennettu muotoon »väsyttävä ohjelma». Suomennosta on tässä kohtaa muutettu. MIA huom.