Ei ole liian paljon sanottu, eikä mikään vääryys edeltäjiä kohtaan, jos sanommekin, ettei tähän asti ole kirjoitettu mitään tieteellisiin tutkimuksiin perustuvaa sosialismin historiaa. Jollemme ota huomioon Benoit Malonin kertovaan muotoon kirjotettua teosta, täytyy meidän lisätä, ettei edes myöhemmin ole yritetty saada aikaan sellaista. Tämä tosiasia on sitä enemmin silmiinpistävä, kun ilmeisesti on suuri puute sosialisten mielipiteitten esityksestä ja sosialisen kehityksen historiasta. Meistä ainakin näyttää, ettei pelkkä sattumus ole tähän syynä.
Ensimäinen koe kirjottaa sosialismin historiaa tehtiin 1840-luvulla, silloin kun kartismi ja kommunismi tuottivat jo erityistä huolta valtiomiehille sivistyneemmissä maissa ja herättivät kaikkialla suurta huomiota. Nyt jo nähdään erinomaista vilkkautta tällä alalla, sosialismin vastustajat ja kannattajat tutkivat sen esihistoriaa, toiset asettaen umpimähkään sen yhteyteen kaikki, mikä vähänkin näyttää aatteeseen kuuluvalta, toiset taasen arvostelevammin tutkien määrättyjä ajankohtia tai huomattavampia ilmiöitä. Tässä sopii meidän muistella seuraavia henkilöitä: Villegardellea ja Robert von Mohlea, Reybaudia ja Lorenz v. Steiniä, Sudrea ja Karl Grüneä sekä vielä lisäksi Sargantia.
Kansallis- ja parisilaiskommuni synnyttivät toisen aikakauden sosialismin historiassa. Siltä ajalta on meillä Rudolf Meyerin ja Jägerin, Dühringin ja Laveleyn teokset, ja sarjamme loppuu äskenmainitulla Benoit Malonin tuotteella »Histoire du Socialisme» (sosialismin historia).
Sen jälkeen on sosialismi yhä enemmän astunut esiin piilostaan, se on alkanut tulla keskustaksi, jonka ympärille koko europalainen valtiotaito keskittyy, ja melkein kaikkialla on se asettunut samalle tieteellisesti järjestetylle pohjalle jota on esitetty Marxin ja Engelsin Kommunistisessa manifestissa. Päivä päivältä kasvaa sosialismin palvelukseen antautuneitten joukkojen voima ja päättävyys, selvyys ja tietoisuus päämäärästään. Europalaisessa yhteiskunnassa täytyy kaikkien toimia sosialismin hyväksi, joka niille on tullutkin, elinkysymykseksi; kirjallisuus käsittelee jo tavattomasti sosialisia kysymyksiä — mutta sosialismin historian kirjottaminen ei tule samalla suhteellisesti vaan myöskin ehdottomasti hedelmää kantamattomaksi. Sitten 1880-luvun alkua ei ole mitään itsenäistä esitystä sosialismin kehityksestä nähnyt päivänvaloa.
Syy tähän lienee osaksi siinä, että aine on kasvanut niin suunnattomasti, että yksityisen tutkijan on hyvin vaikea siihen syventyä. Mutta ei suinkaan tämä syy yksin voi selittää sitä seikkaa että sosialismin historia niin vähän viehättää kirjailijoitamme.
Ensimäisellä aikakaudella erittäinkin vastustajat kirjoittivat historiaa. Toisella ovat jo sen suunnan edustajat kadonneet. Muutamilla 1870-luvun kuluessa tällä alalla erittäin huomattavilla miehillä on kohtia, jotka liittävät heitä sosialismiin; tämä ei koske ainoastaan Dühringiä ja Malonia vaan myöskin R. Meyeriä ja Laveleyta. Taloustiede oli jo silloin kadottanut kaiken halunsa sosialismin historian kirjoittamiseen.
Tätä ei ole niinkään vaikea käsittää. Taloustieteilijä, joka on päättänyt pitää pystyssä nykyisen yhteiskunnan perustuksia, ei voi nähdä sosialismissa mitään muuta kuin täydellisesti käsittämättömän hairahduksen. Sosialismin historian kirjoittamisessa ei hänellä ole päämääränä tehdä sitä kehityksen mukaisesti selväksi, vaan pikemmin näyttää sosialismin soveltumattomuus ihmisen ja yhteiskunnan olemukseen.
Niin kauan kuin kapitalistinen tuotantotapa oli yhä kehittymässä, oli sosialismi tosiaankin vastakkainen tuotantotavan vaatimuksille ja kerrassaan mahdoton olemaan pysyväisenä yhteiskuntamuotona. Sen vuoksi 1840-luvun lopulla olikin sosialismin historialla osallaan joukko tosiasioita, joista herrat taloustieteilijät osasivat lyödä rahaa. Sosialistiset ajatukset sortuivat tyhjinä unelmina, yritykset käytännöllisesti toteuttaa sosialismia eivät tuottaneet tuloksena mitään muuta kuin pitkän rivin tappioita ja onnistumattomia kokeita.
Tämän kaiken on sittemmin aika muuttanut. Sosialistisen ajatusten historia on meidän päivinämme historia, joka sisältää »sosialismin kehityksen haaveesta tieteeksi». Ja sitten kun yhtyminen on tapahtunut sosialismin ja työväenliikkeen välillä, muodostaa sosialismin käytännöllisen vaikutuksen historia ketjun mitä kauneimpia voittoja. Nämä edistykset ovat meidän päivinämme yhtä yleisesti tunnettuja ja tunnustettuja kuin sosialismin tieteelliset perustukset. Lyhesti sanottuna: sosialismin historialla on kyllin ilmeisiä todistuksia sosialismin varmasta edistymisestä eri aloilla, jotta tieteilijätkin voisivat paremmin asiaan kiintyen antaa täydellisen esityksen siitä.
On pantava suurta merkitystä siihen että Parisin ja Pragin yliopistot ovat nyt samanaikaisesti asettaneet ohjelmiinsa luennoita sosialismista, ja Pragissa saatiinkiin täydellisesti sopiva henkilö niitä pitämään.
Mutta samassa määrässä ja samasta syystä kuin ihastus sosialismin historiaan pienenee taloustieteessä, kasvaa se sosialisteissa. Tästä huolimatta on heille kuitenkin mahdollista olla mitä täydellisimmin puolueettomia edeltäjiään kohtaan.
Meidän asianamme ei liene tässä näyttää, missä suhteessa uudenaikaisempi sosialismi on sosialismin aikaisempiin muotoihin. Samaten voisimme joutua tässä liian kauas antautuessamme tutkimaan taloudellista historian käsitystä, joka lyö leimansa uudempaan sosialismiin ja tekee objektivisen historian kirjoittamisen mahdolliseksi. Tämä voisi olla samaa kuin että takertuisimme sisällykseen siinä työssä, joka on edessämme. Olkoon tämä tarpeeksi viittaamaan siihen, että myöhemmän ajan sosialisti on varsin vapaassa suhteessa edeltäjiinsä. Heidän sosialisminsa ei ole samaa kuin hänen, ne olosuhteet, joista se sai alkunsa, ovat erilaisia kuin ne, jotka nykyajan sosialistia ympäröivät. Millaisen tuomion hän edeltäjistään lausuneekin, ei se kumminkaan kohtaa sitä sosialismia, johon hänen oma personallisuutensa sisältyy.
Itsestään on kuitenkin selvää, ettei hän suinkaan ole välinpitämätön edeltäjiänsä kohtaan, vaikka hän niihin nähden säilyttääkin itsenäisyytensä ja puolueettomuutensa. Syvä myötätuntoisuus yhdistäisi hänet kaikkiin, jotka tahtoisivat jotain samallaista, pyrkisivät samaa päämäärää kohti kuin hän itsekin. Se, että he koettivat saavuttaa sosialistisia ihanteita aikana, jolloin yhteiskunta ei ollut vielä kehittänyt keskuudestaan näiden toteuttamiseen tarvittavia edellytyksiä, että he siis pyrkivät mahdottomuuksiin eivätkä onnistuneet, se varmaankin yhä enemmän vahvistaa sitä myötätuntoisuutta, jonka asian luonteen mukaan tulee aina kohdata sorrettuja, voitettuja. Ja jos hänen vielä lisäksi täytyy olla näkemässä, kuinka niitä, jotka ovat kukistuneet, ei ainoastaan voittaja ole häväissyt, panetellut ja saattanut huonoon valoon, vaan että vielä tänäkin päivänä niitä puolueellinen historiankirjoitus varsin pahoin käsittelee luokkaharrastuksia palvellen, niin on suuttumus ja viha sortajia vastaan yhä enemmän lisäävä hänen myötätuntoisuuttaan paneteltuja kohtaan.
Mutta kuinka voimakkaita nämä tunteet lienevätkin, eivät ne suinkaan millään tavalla estä totuutta tutkimasta. Onpa selvää, että sosialistin on helpompi kuin tavallisen kirjailijan tunkeutua vanhempien sosialistein tunne- ja henkimaailmaan.
Jos ymmärtää täydellisesti sosialismin myöhemmän muodon synnyn, samalla kun käsittää sen aikaisemmat muodot, niin on toiselta puolen samoin totta, että paremmin ymmärtää molempia, jos itse on keskellä nykyajan sosialistista liikettä. Lienee tässä paikallaan Heinen huomautus: »Silloin kun koettaa selittää nykyisyyttä menneisyydestä, huomaa samalla, että oikeastaan entisyyttä vasta nykyisyyden kautta käsittää oikein ja että jokainen päivä luopi tähän menneisyyteen uutta valoa, josta meidän lyhytnäköisillä kirjailijoillamme ei ole ollut edes aavistustakaan.»
Näin ollen voidaan väittää, että samalla kun taloustiede yhä enempi kääntyy toimimasta sosialismin historian hyväksi, siirtyy tämän kirjoittaminen luonnollisesti niille, jotka kuuluvat uudemman sosialismin kannattajien piiriin.
Mutta tässä kohtaa näitä kaikkien suotuisien edellytyksien ohella tosi vaikeus: ajan vähyys.
»Meidän levottomalla ajallamme», kirjoitti Engels kerran, »on samoin kuin 1500-luvulla, niin pian kuin asia koskee yleisiä harrastuksia, ainoastaan taantumuksen puolella miehiä, jotka ovat erikoistutkijoita». Tämä totuus koskee ennen kaikkea sosialidemokratiaa. Me emme voi meikäläisistä mainita ketään, jota voisi pitää yksinomaan tieteellisenä tutkijana. Jokainen meidän miehistämme on samalla käytännöllinen sotilas, joka sanoineen ja kirjoituksineen, neuvoineen ja toimineen antautuu työväestön taisteluun. Yleisesti tunnettua on, ettei nykyisten sosialistisien perustelmien kumpikaan perustaja millään tavalla tehnyt tässä kohden mitään poikkeusta.
Niiden kannattajien joukossa, jotka nyt koettavat toimia opettajiensa hengessä, ovat useimmat sanomalehtimiehiä, valtiopäivämiehiä j. n. e. Ei ole silloin ihmeellistä, ettei sosialidemokratia ole tähän saakka toimittanut mitään laveampaa sosialismin historiaa, vaan kaikki kirjalliset tuotteet ovat olleet yksityisiä erikoistietoja.
Arvostelukyky auttaa tätä puutetta koettaen asettaa johdonmukaisesti yhteen erikoistietoja kaikkiin tärkeisiin ajankohtiin sosialismin historiassa. Tarkoitus ei suinkaan ole antaa tässä yleiskuvaa kokonaisen tieteen alalla erityisien kuvauksien muodossa. Juuri historian alalla on edellä sanottua menettelyä monet kerrat menestyksellä koetettu.
Kieltämättä on tällä menettelytavalla myöskin haittansa. Täydellistä yhtenäisyyttä on mahdoton saavuttaa, silloinkaan kun, niinkuin tässä tapauksessa, kaikilla työskentelijöillä on sama tieteellinen katsantokanta. Esitystapa ei voi olla samallaista, sillä eri osat ovat eri kynistä lähteneet, mutta eipä edes ajatusten sopusointua voi aina saavuttaa. Sillä kuinka yhtäläinen kanta eri tutkijoilla onkin, katselevat he kumminkin asioita eri silmillä ja kullakin on siinä omat yksityiset tapansa. Niin, tämä täydellinen yhtenäisyys mitä tulee historian puolueettomasti yhteensovitettuihin kohtiin, on sitä mahdottomampi saavuttaa mitä selvempää se on, yhtenäinen perustus ei ole mikään kaava, vaan tutkimistapa, jota jokainen itsenäisesti käyttää.
Me teoksen toimittajat toivomme saavamme nämät haitat mahdollisimman pieniksi jakamalla sisällyksen niin, että sekä toistamisia että aukkoja niin tarkkaan kuin suinkin voitaisiin välttää; jokaisella tekijällä on näet ollut erityinen yhdenjaksoinen osa tehtävänään.
Tämän teoksen tarkoitus ei ole suinkaan puhtaasti tieteellinen. Menneen ajan selvyys tuottaa suurempaa valoa nykyisyyteen. Ainoastaan ne sosialistiset ilmaukset, jotka ovat vaikuttaneet uudemman sosialismin muodostumiseen, otamme lähemmän tarkastuksemme esineiksi. Sentähden jätämme kokonaan kiinalaisen sosialismin.
Me olemme myöskin samasta syystä jättäneet alkuajan kommunismin käsittelyn. Sellainen kuvaus laajentaisi tavattomasti työalaa ja muuttaisi täydellisesti sen luonteen. Alkuajan kommunismin historia on koko ihmissuvun historia aina sen ensimäisestä ilmaantumisesta kauaksi n. k. historialliseen aikaan. Alkuajan kommunismin otamme puheeksi ainoastaan silloin, kun uudempi sosialismi on jonkinlaisessa yhteydessä sen kanssa.
Teoksen alkuperäisen suunnitelman mukaan alkaisi tutkimuksiin perustuva esitys uskonpuhdistuksesta tai Münzeristä ja Moresta, ja kaikki se, mikä on tämän ajan edellä, selitettäisi lyhyesti käsittelevässä johdannossa. Tämä johdanto on kuitenkin täytynyt tehdä niin laveaksi, että siitä on tullut erityinen ensimäisen nidoksen ensimäinen osa. Tämä ensimäinen nidos Uudemman sosialismin edeltäjät, käsittää kaksi osaa, joista ensimäinen on saanut nimen Platonista uudestikastajiin. Toinen osa, Thomas Moresta Ranskan vallankumoukseen, johtaa meitä eteenpäin ajassa aina suureen Ranskan vallankumoukseen ja antaa sen ohessa erityisenä liitteenä katsauksen Amerikan uskonnolliskommunistisiin siirtoloihin. Vaikka suurin osa näistä asioista kuuluukin meidän aikaamme, on meillä kumminkin yhtä paljon yhtäläisyyttä 15- ja 16-vuosisadan lahkojen, uudestikastajien, mennonitien ja kvekarien kanssa kuin samanaikaisien Robert Owenin, Fourierin ja Cabetin kanssa, ja kuuluvat ne sentähden todellakin tähän ensimäiseen nidokseen, joka juuri käsittelee »edeltäjiä».
Koko teos on nyt jaettu neljään nidokseen. Toinen käsittää ajan 1789–1848, kolmas taasen saksalaisen sosialidemokratian historian, jonka on kirjoittanut Fr. Mehring, ja vihdoin neljäs sosialismin historian muissa maissa vuodesta 1848 aina meidän päiviimme.
Suuri on se tehtävä, jonka olemme ottaneet suorittaaksemme, mutta me toivomme, että siinä kuitenkin onnistumme. Me olemme koettaneet saada kansainvälisen sosialidemokratian luotettavia ja kelvollisia kirjallisuuden edustajia yritystämme avustamaan, ja heidän avullaan luulemme, vaikka aine onkin näin tavattoman laaja, siinä pääsevämme onnelliseen loppuun. Ainoa ehto työn onnistumiseksi on, että sen tekevät henkilöt, jotka tuntevat perinpohjin aineensa ja joilla on sekä halua, että rakkautta työhönsä. Tällaista ohjetta olemme käyttäneetkin. Jokainen tässä yrityksessä työskentelijä kirjoittaa historiaan sellaisia kappaleita, joihin hän erityisien tutkimuksien kautta on syventynyt ja innostunut. Jokainen koettaa parastaan. Jos teos herättää lukijoissaan yhtä paljon viehätystä aineeseen kuin tekijöissään, niin on sen menestyminen varma.
Lontoossa ja Stuttgartissa helmikuulla 1895.
E. Bernstein
K. Kautsky