Karl Kautsky

Erfurtin ohjelma

1892


Viidennen painoksen alkulause

Kaksitoista vuotta sitte ilmestyi tämän teoksen ensi painos. Sen jälkeen on sekä maailma että mielipiteet paljon muuttuneet, jopa niin paljon että siellä täällä itse sosialidemokratiankin alalla heräsi kysymys, eikö sen ohjelma ja siis tämä ohjelman selityskin jo liene vanhentunut ja joutunut ristiriitaan tosiasiain kanssa.

Epäilemättä on tämän kirjan aikaisemmat painokset monessa kohden vanhentuneita muodollisista syistä, koska niiden perusteena on uusien tosiasiain ja uusien tietojen muuttamat seikat. Varsinkin ovat ne vanhentuneet siinä suhteessa, että niiden tilastolliset selittelyt ovat vuoden 1882 ammattitilastosta, jonka v. 1895 tilasto on tykkänään muuttanut. Luonnollisesti olen uuteen painokseen asettanut uudet luvut vanhojen tilalle.

Mutta ei ainoastaan ajatusjuoksun selittely vaan itse ajatusjuoksukin olisi muka täydellisesti vanhentunut ja osottautunut vääräksi, joten sosialidemokratian ohjelmaa pitäisi oleellisesti muuttaa.

Olen tässäkin suhteessa tyystin tarkastanut tämän teoksen, mutta en ole huomannut siinä mitään tärkeämpää muutettavaa paitse yhdessä kohdassa, josta puhun myöhemmin. Kaikki »kurjistumis»- ja »katastrofiteoriain» arvostelut eivät ole antaneet aihetta vähimpiinkään muutoksiin jo siitäkin syystä, ettei kirjassani ole puhetta kummastakaan näistä teorioista. Vasta muutamia vuosia Erfurtin ohjelman laatimisen jälkeen alettiin niitä siihen tunkea kaikista vastalauseista huolimatta.

Juuri siihen aikaan, jolloin Erfurtin ohjelma syntyi, näytti paljon todennäköisemmältä kuin nyt, että köyhälistö voisi monissa maissa, esim. Englannissa, päästä valtaan ilman katastrofia. Itse Marxkin on myöntänyt rauhallisen kehityksen mahdollisuuden Englannissa. Se seikka, että hän ei uskonut tätä mahdollisuutta Euroopan mannermaan suurissa valtioissa, ei viittaa mihinkään erityiseen katastrofiteoriaan, vaan Euroopan mannermaan valtiovallan luonteen tuntemiseen. Tästä ei vielä johdu katastrofiteoria, yhtä vähän kuin siitä tosiasiasta, että rajuilma nähdään nousevan, johtuu rajuilman teoria.

Kun minun kirjani kehittelee ainoastaan periaatteellisia sosialidemokratisen katsantokannan perusteita, kajoamatta erityiskohtaisen menettelytavan perusteluihin, ei minulla ole ollut vähintäkään aihetta esittää tai puolustaa siinä mitään katastrofiteoriaa.

Ja yhtä vähän tarvitsi minun esittää kurjistumisteoriaa. Jo kauan ennen Erfurtin ohjelman laatimista olivat johdonmukaiset marxilaiset olleet yhtä mieltä siitä, että köyhälistön vapauttamista ei saa aikaan lisäytyvä kurjuus, vaan kasvavat luokkavastakohdat ja siitä johtuva köyhälistön luokkataistelu. Kun luokkataistelun teoria täten syrjäytti esimarksilaisen ajan sosialismille ominaisen joukkojen kurjistumisteorian, pidimme sitä jo silloin marksilaisuuden suurimpana voittona. Tältä kannalta katsoen oli tärkeää tuntea pääoman välttämätön, sisäinen taipumus lisätä kurjuutta kokonaisuudessaan, sortoa ja riistämistä, koska tämän taipumuksen kautta oli käsitettävissä luokkataistelun alituisen laajentumisen ja kärjistymisen välttämättömyys. Mutta ei kenenkään meidän mieleenkään johtunut päättää tästä köyhälistön lisäytyvää rappeutumista.

Kurjistumisteorialla ei ole mitään tekemistä tässä kirjassa. Minun ei ole tarvinnut sen tähden, paremmin kuin katastrofiteoriankaan tähden »korjata» ainoatakaan lausetta.

Näiden kummankin teorian ohella on myöskin hartaasti epäilty Marxin todellakin esittämää kriisiteoriaa, joka perustui puolen vuosisadan kokemukseen. Sen esittämisen jälkeisten vuosikymmenien jatkuvat havaannot vahvistivat sen loistavasti. Mutta äkkiä v. 1898 julistettiin teoria vääräksi, koska sen toteutumista saatiin silloin odottaa kokonaista kolme, sanoo kolme vuotta. Jos Saksan sosialidemokratia silloin olisi ottanut varteen tämän arvostelun ja muuttanut kriisejä koskevan Erfurtin ohjelman ponnen arvostelua vastaavaksi, olisi se kahden vuoden kuluttua saanut tarkistaa ponnen uudelleen. Ken kerran antaa tuollaisten ahdasmielisten arvostelujen, jotka itse asiassa ovat vain ohimeneviä päähänpistoja ja mielialoja, vaikuttaa suuntaa määräävästi vakaumukseen ja ohjelmaan, hänen täytyy aina »tarkistaa», hän joutuu tapahtumain leikkipalloksi sen sijaan kuin hänen pitäisi näihin nähden olla kaukonäköinen mestari, joka käyttää niitä suurten, varmasti määrättyjen tarkoitusperien palvelukseen.

Ainoastaan yhdessä kohdassa täytyy minun hieman rajoittaa edellisten painosten lausumiani, nimittäin maataloudellisten pikkuliiketten odottamaani taantumiseen nähden. Talonpoikais-pikkutuotannon häviö ei ole edistynyt viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa yhtä nopeasti kuin ennen, päinvastoin on tämä tuotanto paikoin voittanut alaa. Tämä ei ollut 1892 yhtä selvää kuin nyt, ja tässä suhteessa on minun täytynyt lausua mielipiteeni varovammin kuin silloin.

Mutta siinäpä onkin kaikki. Ei ole pienintäkään syytä asettaa vanhan sijaan uutta päinvastaista väitöstä, että maataloudellinen pikkutuotanto tunkee syrjään suurtuotannon. Siihen ovat esillä olevat tosiasiat liian epämääräisiä. Ne eivät todista muuttunutta kehityssuuntaa, vaan tähän astisen kehityksen seisahtumista, mikäli tuotannon suuruus on kysymyksessä. Viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa eri liikekategoriain alalla tapahtuneet muutokset ovat aivan vähämerkitseviä eivätkä käy kaikkialla samaan suuntaan. Muutamin paikoin väistyy suurtuotanto syrjään, toisin paikoin se edistyy, ja sitäpaitse on aika, jonka kuluessa pysähtymistä on huomattu, vielä liian lyhyt voidakseen oikeuttaa meitä niin hämäräpiirteisten tosiasiain nojalla johtopäätöksiin, jotka heittäisivät kumoon koko vuosisadan kokemukset. Jos antaudumme ennenaikaisiin päätelmiin, voi meille helposti käydä agraarikysymyksessä samoin kuin monelle revisionistille kriisikysymyksessä.

Ja vihdoin on huomattava, että pääoman keskittymisen kanssa, sellaisena kuin Marx sen käsitti, on sopusoinnussa ei ainoastaan pikkutuotannon säilyminen, vaan vieläpä sen jonkinlainen lisäytyminenkin yksityisillä tuotannon aloilla, eikä yksin maataloudessa, vaan vieläpä teollisuuden ja kaupan alallakin. Tämän lisäytymisen voi helposti käsittää juuri siten, että seuraa Marxin ajatustapaa.

Jokainen pyrintö synnyttää sen poistamista tarkoittavia vastapyrinnöitä. Mutta nämä eivät voi onnistuessaankaan vaikuttaa sen tilan palaamista, joka vallitsi ennenkuin poistettu pyrintö ilmautui, vaan luovat jotakin oleellisesti uutta. Niinpä esim. se kurjuus, johon kapitalismi luonnon välttämättömyydellä sysää köyhälistön, saattaa köyhälistön taistelemaan tätä kurjuutta vastaan.

Mutta siellä, missä köyhälistön luokkataistelu on kyllin vahvatunkemaan syrjään kapitalismin synnyttämän kurjuuden, ei tuloksena ole esikapitalistinen työntekijä-idylli. Ja edelleen, kun köyhälistö pyrkii järjestymään ja siten muuttamaan yksityisen palkkatyöläisen ja yksityisen kapitalistin välisiä voimasuhteita, synnyttää tämä pyrintö toisella puolella työnantajan järjestäytymispyrinnön. Missä työväenjärjestö asettuu työnantajain liittoa vastaan, siellä näyttää entiset yksityisen palkkatyöläisen ja yksityisen työnantajan väliset suhteet astuvan jälleen voimaan. Mutta todellisuudessa ovat uudet voimasuhteet aivan toiset. Tulkootpa kapitalistit järjestöjensä kautta kuinka voimakkaiksi tahansa, ei heidän työnantajaliittonsa kuitenkaan voi enää kohdella köyhälistön järjestöä samoin kuin yksityinen kapitalisti eristettyä työntekijää, ja kaikissa tapauksissa on järjestyneitten työntekijäin tietoisuus ja taktiikka aivan toinen kuin hajallisten työntekijäin.

Samanlainen dialektinen prosessi vaikuttaa myös että itse kapitaalin keskittyminen aiheuttaa joskus pikkutuotannon lisäytymistä. Mutta uusi pikkutuotanto on aivan toista kuin vanha, se on vain ulkonaisesti vanhan kaltainen ja sen sekä taloudellinen että valtiollinen tehtävä on aivan toinen.

Kuten tunnettu, aiheuttaa kapitaalin keskittyminen Marxin katsantokannan mukaan ei ainoastaan säilyneitten itsenäisten, pääasiallisesti ilman jatkuvaa palkkatyötä toimineiden pikkuliikkeiden häviön vaan myöskin työvoimien reserviarmeijan lisäytyminen. Se viskaa markkinoille enemmän työvoimia, kuin ne voivat sulattaa. Mutta siitä huolimatta on aivan väärin luulla, että koko teollisuuden reserviarmeija olisi yksinomaan työttömiä. Nämä päinvastoin ovat ainoastaan pieni osa siitä, sen ylimmät ja alimmat kerrokset, toisaalta ryysyköyhälistöläiset päivänvarkaat, jotka eivät kammo työttömyyttä, toisaalta järjestyneet työväenylimykset, joiden järjestö on kyllin voimakas kannattamaan työttömiään jonkun aikaa. Mutta suuren keskikerroksen, niiden, jotka vielä etsivät palkkatyötä, mutta eivät löydä heidän ammattikykyään vastaavaa, täytyy turvautua muihin työnsä ansioittamismahdollisuuksiin. Ainoa palkkatyön vaihtopuoli on nykyjään työskentely omassa pikkuliikkeessä — osuuskunnallista liikettä ei vielä voi ottaa joukkoilmiönä huomioon. Kuta nopeammin siis pääoman keskittyminen tapahtuu, kuta nopeammin se hävittää alkuperäisen pikkutuotannon ja lisää teollisuuden reserviarmeijaa, sitä innokkaammin pyrkivät vapaat työvoimat perustamaan tai säilyttämään pikkuliikkeitä. Toisaalla tapahtunut pientuotannon rajoitus synnyttää toisaalla sen laajentumisen.

Kapitaalin keskittyminen hävittää nykyjään Saksassa pikkutuotannon kaikkein nopeammin valaistusaineteollisuuden alalla, jossa pikkuliikkeet vähenivät v. 1882–1895 noin 25 %, sekä kivi- ja saviteollisuudessa (vähennys 24 %), vuorityön ja sulattimojen alalla (vähennys 34 %) ynnä kudontateollisuudessa (vähennys 42 %).

Mutta sama kehitys lisäsi pikkuliikkeitä kaupan alalla 39 %, vakuutusalalla 60 % ja majoitus- ja virvoitusjuoma-ammateissa 35 %. Tupakan ja sikarien valmistuksessa lisäytyivät pikkuliikkeet 5 465:stä 9 708:aan, siis 78 %, kulkukauppa-alalle 202 709:stä 312 059:ään eli 54 %. Näihin lukuihin verraten on alle 2 ja 2–5 hehtaarin suuruisten maatalousliiketten lisäytymisprosentti sangen vähäinen: edellisten 5,8 %, jälkimäisten 3,5 %. Jos otettaisiin huomioon vain nämä tilaston alastomat numerot, voitaisiin väittää, ettei kapitaalin keskittymislaki pidä paikkaansa myöskään kaupan, ravintolaliikkeen, tupakanvalmistuksen ja vielä parin muun pienemmän teollisuushaaran alalle, ja kumminkin tiedämme aivan varmaan, että se on voimassa näilläkin aloilla.

Uudet, kapitaalin keskittymisestä johtuvat pikkuliikkeet — kototyö, kaupustelu, pikkuviljely — ovat aivan toisen luontoisia, kuin kapitaalin keskittymisen hävittämät liikkeet. Viimeksimainittujen perustuksena oli tuotannonvälineiden yksityisomistus, nämä välineet olivat omistajainsa vapaata omaisuutta; uusi pikkutuotanto taas saa tärkeimmät tuotannonvälineensä kapitaalilta ja tulee sen palvelijaksi — pikkuviljelijä vuokratulla tai velkautuneella palstallaan samoin kuin kototyöläinenkin, jolle isomman liikkeen omistaja antaa raaka-aineet, tai ravintolan isäntä, joka on vain olutpanimon asiamies, kuten kulku- tai rihkamakauppiaskin, joka saa kauppatavaransa velaksi.

Entiset pikkuliikkeet muodostivat väliluokan, niiden omistajat eivät olleet varsinaisia kapitalisteja eivätkä varsinaisia työläisiäkään vaan näiden molempain väliltä. Uuden pikkuliikkeen omistaja on palkkatyöläistä alempana, on paljoa turvattomampi kuin jälkimäinen, hänen elintapansa on huonompi, työaika pitempi, vaimot ja lapset paljoa suuremman riistämisen alaiset. Uusi pikkuliike ei ole puolustusasema, johon palkkatyöläinen kohoaa, vaan asema, johon hän vajoaa, samoin kuin hänen rinnallensa vaipuvat itsenäiset pikkuliiketten omistajatkin.

Vanha kapitaalin keskittymisen hävittämä pikkutuotanto oli pääoman kilpailija, se oli yksityisen kapitalistin vihollinen, koska sen omistajat muodostivat samanlaisen itsenäisten tuottajain luokan kuin kapitalistitkin. Mutta nykyinen pikkutuotanto on pääoman riistämisen alainen, se on suurtuotannon työvoimain reservi ja siis sen menestymisen ehto; sen harjoittaja ei ole kapitalistin vastustaja samanlaisen luokan jäsenenä, vaan aivan toisen, kapitalistin sortaman ja riistämän luokan, köyhälistön jäsenenä.

Kapitalistinen suurtuotanto ei voi kehittyä, ellei sillä ole käytettävissä työvoimain reserviä, joka toisaalta polkee työssä olevain palkkoja, toisaalta sallii pääoman käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuksia ja laajentaa aika-ajoin tuotantoa hyppäyksittäin, tarjoamalla nopeasti uusia työvoimia.

Pääasiallisesti saa kapitalistinen suurtuotanto tämän reservin uudenlaatuisesta, niin sanoakseni köyhälistöläistyneestä pikkutuotannosta eikä työttömien joukosta. Ainoastaan suhteellisesti harvoilla työaloilla on tähän saakka ollut mahdollista jakaa pitempiaikaista riittävää työttömyysapua. Pitemmän aikaa työttömänä ollut joukko vieraantuu työstä, on kelpaamatonta pääomana riistettäväksi. Aivan toisin on köyhälistöläistyneen pikkutuotannon työntekijäin ja omistajain laita. He ovat aina valmiit virtaamaan suurtuotannon palvelukseen heti kun työtä on saatavissa ja he tuovat mukanaan köyhälistöläistyneen pikkutuotannon luoman työhalun, taidon ja alistuvaisuuden.

Heti kun pitemmältä kestävä menestymiskausi alkaa, jättävät lukuisat sekä kaupunkilais- että maalaispikkutuotannon työläiset entiset työpaikkansa antautuakseen suurteollisuuden palvelukseen. Itse pikkuliikkeen omistaja on varsinkin maatalouden alalla enimmäkseen liian sidottu liikkeeseensä voidakseen samoin muitta mutkitta siirtää työvoimansa suurtuotantoon. Mutta hän lähettää sinne tarmokkaimmat ja nerokkaimmat perheensä jäsenet, joten pikkuliikettä pitävät usein käynnissä vain vanhukset ja lapset. Siten osottaa pikkutuotanto päivän selvään, että sillä on kapitalismin valtakaudella aivan uudet tehtävät: se on uusien työntekijäin valmistuspaikka ja tarpeettomiksi tulleiden varasto.

Ei ainoastaan teollisuuden vaan maataloudenkin suurtuotanto tarvitsee yhä suuremmassa määrässä pikkutuotannon hankkimaa reserviarmeijaa, vieläpä maataloudellinen kipeämminkin kuin teollisuuden. Sillä päinvastoin kuin teollisuuden on maatalouden alalla yhtenä kiusana se, että uusi tekniikka, varsinkin työnjako ja konetyö, muuttaa kapitalistisesti harjoitetun maatalouden yhä enemmän sesonkityöksi, joka ajottain tarvitsee suuria työläisjoukkoja, mutta tulee väliajat toimeen vähillä työvoimilla. Siitä johtuu suurtilanomistajain työväenpuute, joka olisi vielä kiusallisempi ilman pikkuviljelijäin reserviä varsinkin Itä-Saksassa ja sen rajojen toisella puolella, josta suurtilalliset vuodesta vuoteen saavat hartaasti kaipaamansa liikkuvan työvoiman. Ilman tätä pikkuviljelijäin hankkimaa työvoimain ylijäämää olisi Saksan maataloudellinen suurtuotanto paljoa suuremmassa ahdingossa kuin se on. Nykyisen tuotantojärjestelmän vallitessa on pikkutuotanto siis tässä suhteessa välttämätön maatalouden kehitykselle; ei teknillisesti kykenevämpänä suurtuotannon kilpailijana, vaan varmimpana ja halukkaimpana köyhälistön hankkijana suurtilallisille. Tämä koettaakin sentähden itsekin keinotekoisesti synnyttää pikkuliikkeitä saadakseen hankituksi itselleen enemmän proletareja.

Niinpä näemme siis, että pääoman keskittyminen vuorostaan synnyttää ja kehittää pikkuliikkeitten lisääntymistarvetta.

Mutta onko Erfurtin ohjelma kehitetty järjettömyyksiin saakka sentähden, että siinä puhutaan pikkutuotannon välttämättömästä häviöstä? Ei suinkaan. On kysymys vain sen pikkutuotannon häviöstä, jonka perustuksena on työntekijäin yksityisomistus tuotannon välikappaleisiin.

Kuten olemme nähneet, ei ole näin laita uudessa pikkutuotannossa, jonka tärkeimmät tuotannonvälineet omistaa pääoma. Uusi pikkutuotanto on täysin proletaarinen muodostuma, jonka jäsenet kadottamistaan kadottavat kaikki tuotannonvälineiden yksityisomistuksen edut ja joutuvat vähitellen samoihin luokkavastakohtiin kuin palkkatyöläisenä työskentelevä köyhälistö. Päinvastoin kuin entinen pikkutuotanto, joka oli tuotantovälikappalten yksityisomistuksen ja siis kapitalismin vahvin etuvarustus, on nykyinen pikkutuotanto yksityisomistuksen ja siis kapitaalin eräs proletarinen vastustusaines. Kun sen palveluksessa olevat ovat suuremmassa määrässä eristettyjä, sorrettuja ja liikatyön rasittamia kuin suurtuotannon työntekijät, ja kun heidän taloudellinen asemansa ei ole yhtä yksinkertainen ja päivänselvä kuin varsinaisen palkkatyöläisen, on heitä vaikeampi järjestää ja saada käsittämään asemansa; voivatpa he väliin lakonrikkojina ja vanhoillisina valitsijoina hidastuttaa köyhälistön vapautustaistelua, mutta eivät he enää koskaan voi muodostaa pohjaa, jolle kapitaali voisi pysyvästi perustaa valtansa. Aina ennemmin tai myöhemmin kääntyvät heidän luokkaharrastuksensa taistelevan palkkatyöväestön puolelle.

Vanha, käsiteollisuuden kukoistusajalta perinnöksi jäänyt pikkutuotanto oli eräs aikuisensa yhteiskunnan vanhimpia ja välttämättömimpiä perustuksia. Uusi köyhälistöläistynyt pikkutuotanto on eräs yhteiskunnan rappeutumistuote, joka on määrätyissä yhteiskunnallisissa oloissa yhtä välttämätön kuin rikokset ja prostitutsioni, mutta voi yhtä vähän kuin nämätkään olla terveen yhteiskunnan perustuksena. Pikkutuotanto muuttuu muuttumistaan loismuodostumaksi, hätäavuksi, joka vain rasittaa yhteiskuntaa ja josta sen avulla eläjätkin helposti ja mielellään vapautuvat heti kun hätä lakkaa. Nyt jo huomaamme, että pikkuliikkeitä lakkaa joukottain sekä maalla että kaupungissa parempain aikain vallitessa. Kunhan köyhälistö valloittaa valtiollisen sananvallan ja voi siten järjestää koko tuotannon etujensa mukaiseksi, täytyy sen ennen kaikkea koettaa lakkauttaa teollisuuden reserviarmeija. Ja tämä lakkauttaminen hävittää nopeasti pikkutuotannon useimmilla kaupan, teollisuuden ja maatalouden aloilla.

Aivan väärä on se käsitys, että sosialistinen tuotanto on mahdollinen vasta sitte, kun kaikki pikkuliikkeet ovat sulautuneet pois. Silloin se ei olisi koskaan mahdollinen, koska pääoman keskittyminen ei salli pikkuliiketten kokonaan kadota, vaan luo uusia vanhojen sijalle. Nämä uudet, lois-proletariset pikkuliikkeet voivat hävitä vasta sosialistisen tuotannon tultua käytäntöön. Sosialistinen tuotanto siis pikkuliiketten täydellisen häviämisen ehto kaikilta niiltä taloudellisilta aloilta, joilla ne ovat tarpeettomia, eikä sen seuraus.

Sosialismin ehtona ei ole täydellinen pikkutuotannon katoaminen liiketilastosta, vaan sen poistaminen yhteiskunnallista elämää vallitsevasta tuotantojärjestelmästä, sen alistaminen kapitaalin alaiseksi, joka anastaa yksinoikeudekseen tuotannonvälikappaleet ja kaikki niiden yhä täydellisemmästä kehityksestä johtuvat edut. Ja nykyään voi jo valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti sokeakin sormin tuntea, että nämä ehdot täyttyvät mitä nopeimmin.

Täten on käsiteltävä Erfurtin ohjelmaan otettu marksilainen oppi kapitaalin keskittymisestä. Ja näin käsitettynä ei tämä periaate suinkaan ole ristiriidassa tosiasioiden kanssa, vaan päinvastoin vasta sen kautta ne voidaan täydellisesti käsittää. Tässäkään kohden ei Erfurtin ohjelman periaatteellinen puoli tarvitse tarkistusta enemmän kuin muissakaan »arvostelevan sosialismin» ahdistamissa kohdissa.

En sano tätä kiittääkseni itseäni, sillä Erfurtin ohjelma ei suinkaan ole yksinomaan minun työtäni. Se tosin muodosteltiin minun laatimani ehdotuksen pohjalle. Mutta Erfurtin ohjelmakomitea on tuntuvasti laajentanut ehdotustani. Ja ehdotukseeni olivat juuri ne lauseet, joista myöhemmin on enimmän keskusteltu, otetut melkeinpä samasta sanaan Marxin »Kapitaalista», ohjelman yleinen osa on »Kapitaalin» tunnetun luvun »Kapitalistisen akkumulatsionin historiallinen suunta» selittelyä. Juuri tässä onkin minun luullakseni Erfurtin ohjelman voiman lähde ja sen kyky vastustaa vaihtelevia muotoja. Niin kauan kuin ei ole voitu asettaa »Kapitaalin» sijalle toista sosialismin teoreetista perustelua, niin kauan ei Erfurtin ohjelmakaan tarvitse periaatettensa tarkistusta.

Berlin-Friedenau, toukokuulla 1904.

K. Kautsky.