Olemme nähneet, että kansan suuret joukot kapitalistista tuotantotapaa harjoittavissa maissa muuttuvat muuttumistaan proletareiksi, työntekijöiksi, joilla ei ole tuotannonvälikappaleita eivätkä siis voi itsekseen harjoittaa minkäänlaista tuotantoa, vaan joiden täytyy myydä ainoa omaisuutensa, mikä heillä vielä on jäljellä, työvoimansa, elleivät tahdo nääntyä nälkään. Useimmat talonpojat ja pikkuliikkeen harjoittajat kuuluvat itse asiassa jo köyhälistöön. Se, mikä heidät erottaa köyhälistöstä, heidän omaisuutensa, on enää vain ohut esirippu, joka paremmin sopii peittämään kuin poistamaan heidän riistämistänsä ja riippuvaisuuttansa, esirippu, jonka jokainen vahvempi ilmavirta kohottaa ja siirtää pois.
Toisella puolella näemme pienen omistavain joukon, kapitalistit ja suurtilalliset, jotka yksinään pitävät hallussaan tärkeimmät tuotannonvälineet, tärkeimmät koko kansan elinehdot, ja jotka tämän yksinomistuksen nojalla voivat tehdä ja tekevät omistamattomat valtansa alaisiksi ja riistettävikseen.
Samalla kun kansan enemmistö vaipuu yhä syvemmälle hätään ja kurjuuteen, samalla tämä pieni kapitalisti- ja suurtilallisryhmä sekä heistä riippuvat kuokkavieraat anastavat yksinään omikseen kaikki me suunnattomat edut, jotka ovat nykyisen kehityksen, ennen kaikkea luonnontiedetten edistyksen ja käytännöllisen sovittelun tuloksina.
Katsokaamme nyt lähemmin tätä valittujen pientä joukkoa, tarkastakaamme sitä tehtävää, joka heillä on suoritettavana taloudellisen elämän alalla, ja niitä seurauksia, joita tästä on yhteiskunnalle.
Olemme jo oppineet tuntemaan ne kolme eri lajia, joihin kapitaali jakautuu: kauppakapitaali, koronkiskontakapitaali, ja teollisuuskapitaali. Viimemainittu kapitaalinlaji on nuorin, tuskin yhtä monen vuosisadan kuin molemmat edelliset vuosituhansien vanha. Mutta nuorin veli on kasvanut nopeammin, paljoa nopeammin kuin vanhemmat veljet, siitä on tullut jättiläinen, joka on laskenut heidät ikeensä alle ja pakottanut heidät palvelijoikseen.
Pikkutuotanto täydellisessä (klassillisessa) muodossaan ei välttämättömästi tarvitse kauppaa apulaisekseen. Talonpoika kuten käsityöläinenkin voivat ostaa tuotannonvälineet, jos heidän täytyy niitä ostaa, suorastaan valmistajalta, ja he voivat myydä tuotteensa suorastaan niiden käyttäjille. Kauppa on tällä taloudellisen kehityksen asteella pääasiallisesti ylellisyyden palveluksessa, mutta se ei ole tuotannolle kokonaisuudessaan, siis yhteiskunnan säilymiselle välttämätön.
Kapitalistisen tuotannon perustuksena sitävastoin on, kuten olemme nähneet, jo alunpitäen kauppa. Samoin tarvitsee kauppa määrätyllä asteella toiselta puolelta kapitalistista tuotantoa, voidakseen edelleen kehittyä. Kuta laajemmalle kapitalistinen tuotanto leviää, kuta suuremmassa määrässä se tulee vallitsevaksi, sitä välttämättömämpi on koko taloudelliselle elämälle kaupan menestyminen. Nykyjään se ei enää palvele ainoastaan ylellisyyttä, loistoa. Kapitalistisen maan koko tuotanto jopa koko asujamiston ruokkiminenkin riippuu nykyjään siitä, että kauppa saa häiritsemättä kulkea ratojaan. Tässä onkin yksi niistä syistä, jotka vaikuttavat, että maailmansota tulee nykyjään paljoa turmiollisemmaksi, kuin muinoin. Sota aiheuttaa kaupan seisahduksen, ja se taas merkitsee nykyjään tuotannon ja koko taloudellisen elämän pysähtymistä, merkitsee taloudellista perikatoa, joka ulottuu laveammalle ja on yhtä vahingollinen, kuin hävitykset sotanäyttämöllä.
Yhtä tärkeä kuin kaupan kehitys, on koronkiskomisen kehityskin kapitalistiselle tuotantotavalle. Koronkiskuri oli pikkutuotannon vallitessa loiskasvi, joka käytti hyväkseen toisten hädänalaista asemaa tai kevytmielisyyttä, imeäksensä heidän kuiviin. Rahat, joita hän toisille lainasi, käytettiin säännöllisesti — ja sääntönä oli, että jokaisella tavaran valmistajalla oli omat tuotannonvälikappaleet — ainoastaan sellaisiin kulunkeihin, jotka eivät tarkoittaneet tuotantoa. Jos esim. aatelismies lainasi rahoja, niin hän käytti ne ilonpitoon, talonpoika taasen lainasi maksaakseen rahallisia menojansa tai oikeudenkäyntikustannuksiansa. Lainaamista korkoa vastaan pidettiin sentähden epäsiveellisenä tekona, jota yleensä paheksuttiin.
Aivan toisin on kapitalistisen tuotantotavan alalla. Raha on nykyjään välikappaleen kapitalistista liikettä perustettaessa, työvoimia ostettaessa ja riistettäessä. Jos työnantaja nykyjään lainaa rahoja perustaakseen uuden liikkeen tai laajentaakseen entistä, niin ei hänen silti tarvitse — luonnollisesti otaksuen, että yritys menestyy — kuluttaa tämän rahasumman korkoihin niitä tuloja, joita hänellä on siihen saakka ollut. Lainattu raha päinvastoin auttaa häntä riistämään voittoa työvoimista, siis lisäämään tulojansa, vieläpä paljoa suuremmassa määrässä, kuin lainasumman korko. Koronkiskominen kadottaa nyt alkuperäisen luonteensa. Sen aikaisempi tehtävä, hätääntyneiden ja kevytmielisten nylkeminen, väistyy yhä enemmän syrjään uuden tehtävän, kapitalistisen tuotannon »hedelmöittämisen» tieltä. Tämän kautta tuotannon kehitys voi käydä vielä paljoa nopeammin, kuin silloin, kun siihen tarkoitukseen käytetään ainoastaan se kapitaali, joka kokoontuu teollisuuttaharjoittavan kapitalistin kassakaappiin. Koronkiskurin inhottavaisuus lakkaa, hänestä tulee moitteeton mies ja hän saa uuden, sointuvan nimenkin: lainan, kreditin antaja.
Samalla on korkoakasvavan kapitaalin liikunnon pääsuunta muuttunut. Ne rahat, joita koronkiskurikapitalistit kasasivat kassakirstuihinsa, virtasivat sieltä tuhansia kanavia myöten ei-kapitalisteille. Nykyjään on koronkiskomispääoman kassakirstut — krediittilaitokset — päinvastoin tulleet säiliöiksi, joihin ei-kapitalistien rahat virtaavat tuhansia kanavia myöten ja joista ne johdetaan kapitalistien käytettäviksi. Luotto on nykyjään kuten muinoinkin keino, jonka avulla ei-kapitalistit — sekä omistavat että omistamattomat — saadaan kapitaalin verollisiksi. Mutta siitä on tämän ohella kehittynyt nykyjään mahtava keino muuttamaan kapitaaliksi ne varat, jotka ovat ei-kapitalistien eri luokkain käsissä, alkaen katoolisen kirkon ja vanhan aatelin äärettömistä rikkauksista aina palvelustytön ja päiväpalkkalaisen pieniin säästöihin saakka. Näiden varojen muuttuminen kapitaaliksi merkitsee niiden muuttumista toisen luokan riistännön ja toisen luokan häviön välikappaleiksi. Nykyisiä krediittilaitoksia, kuten säästöpankkeja j. m. s. ylistellään, koska ne muuttavat palkkatyömiesten, käsityöläisten ja talonpoikain säästämät rovot kapitaaliksi ja heidät siis »kapitalisteiksi», kuten nykyisen yhteiskuntajärjestyksen puolustajat väittävät. Mutta tämä ei-kapitalistien rahojen kerääminen ei tarkoita mitään muuta kuin uusien pääomien hankkimista kapitalisteille ja siis kapitalistisen tuotantotavan kehityksen jouduttamista. Ja me olemme nähneet, mitä seurauksia tästä on palkkatyöväestölle, talonpojille ja käsityöläisille.
Samalla kuin nykyiset krediittilaitokset pitävät toiselta puolelta huolta siitä, että eri luokkiin kuuluvain ei-kapitalistien kaikki omaisuus tulee pääomaksi, joka asetetaan kapitalistiluokan käytettäväksi, samalla ne pitävät toiselta puolelta huolta siitä, että kapitalistiluokan pääomat tulevat käytetyiksi paremmin kuin ennen. Ne ovat kaikkien niiden yksityisten kapitalistien rahojen säiliönä, joita kapitalisti ei sillä haavaa voi käyttää liikkeessään, ja siten nämä rahat, jotka muutoin olisivat maanneet »kuolleina», ovat toisten kapitalistien saatavissa, jotka niitä tarvitsevat. Krediittilaitosten välityksellä voidaan myöskin muuttaa tavaroita rahaksi, ennenkuin ne ovat myydyt, ja siten lyhentää tavarain myynnin kiertoaikaa, siis myöskin vähentää sen kapitaalin määrää, joka nykyjään on tarpeen jonkun liikkeen hoidossa.
Kapitalistiluokan käytettävänä olevan pääoman määrä ja vaikutusvoima lisääntyy täten tuntuvasti. Sentähden onkin luotto nykyisen kapitalistisen tuotannon mahtavimpia vipusimia. Se on koneiden korkean kehityksen ja teollisuuden varajoukon karttumisen ohella eräänä pääsyynä nykyisen tuotantotavan pikavoimaan, jonka avulla teollisuus voi vähäpätöisestäkin syystä kohota korkeaan ja laajaan kehitykseen.
Mutta luotto, krediitti on paljon arempi kaikille häiriöille kuin kauppa. Ja jokainen järkytys, jonka alaiseksi se joutuu, leviää koko taloudelliseen elämään.
Monet taloustieteilijät ovat pitäneet luottoa keinona, jonka avulla varattomat tai vähävaraiset voivat tulla kapitalisteiksi. Mutta luotto nojautuu, kuten jo nimikin ilmaisee, siihen, missä määrässä lainanantaja luottaa lainanottajaan. Kuta enempi omaisuutta lainanottajalla on, sitä suurempi on hänen tarjoamansa vakuus, sitä suurempi se luotto, jota hän nauttii. Krediittilaitos on siis ainoastaan keino, jonka kautta kapitalistit saavat kapitaalia käytettäväkseen enemmän kuin heillä on. Se suurentaa kapitalistin valtaa ja jyrkentää yhteiskunnallisia vastakohtia, eikä suinkaan lievennä niitä.
Krediittijärjestelmä ei siis ainoastaan kehitä kapitalistista tuotantoa nopeammaksi ja tee sitä kykeneväksi käyttämään hyväksensä kaikkia suotuisia suhteita, vaan se myös jouduttaa pikkutuotannon häviötä ja muodostaa vihdoin koko nykyisen tuotantotavan liikemuodon yhä monimutkaisemmaksi ja häiriöille herkemmäksi, levittäen siten epävarmuuden tunteen kapitalistienkin piiriin ja saattaen sen maaperän, jolla he liikkuvat yhä horjuvammaksi.
Samalla kun taloudellinen kehitys toisaalta saattaa kaupan ja luoton yhä läheisempään yhteyteen teollisuuden kanssa, samalla se vaikuttaa toisaalta, että ne eri toimet, joita kapitalistin on suoritettava taloudellisessa elämässä, muuttuvat yhä lisääntyvän työnjaon vaikutuksesta erityisiksi, toisistaan erotetuiksi yrityksiksi ja laitoksiksi. Ennen eivät kauppiaan tehtävät rajoittuneet ainoastaan tavarain ostoon ja myyntiin, vaan hänen tuli myöskin haalia ne kokoon, säilyttää varastossaan ja kuljettaa usein sangen kaukaisillekin markkinoille; hänen tuli lajitella tavarat, panna ne näytteille ja laittaa ne yksityisen ostajan saataviin. Nykyjään meillä ei ole ainoastaan tukku- ja vähittäiskauppiaan välistä työnjakoa, vaan sen lisäksi erityiset suuret liikkeet tavarain kuljettamista ja säilyttämistä varten. Ostaminen ja myyminen suurilla keskusmarkkinoilla, pörsseissä, on muuttunut aivan erityiseksi toiminnaksi, joka on niin erillään kauppamiehen varsinaisesta toimesta, että siellä ei ainoastaan osteta ja myydä tavaroita, jotka vielä ovat hyvin kaukana, tai joita ei vielä edes ole tehtykään, vaan myöskin ostetaan tavaroita, joita ei tahdotakkaan ottaa haltuunsa, tai myydään tavaroita, joita ei myyjällä ole.
Ennen ei voinut kuvitella kapitalistia ilman suurta kassakaappia, jonne hänen vastaanottamansa rahat keräytyivät ja joista hän otti sen, mitä hän tarvitsi maksuihinsa. Nykyjään on kapitalistien kassalaitoksen hoito tullut taloudellisesti kehittyneimmissä maissa, Englannissa ja Amerikassa, erityisten liiketten, pankkien toimeksi. Nykyjään ei enää makseta kapitalisteille, vaan heidän pankeilleen, ja saadaan sieltä eikä kapitalistilta, mitä hän on velkaa. Siten voivat muutamat harvat keskuslaitokset hoitaa jonkun maan koko kapitalistiluokan kassoja.
Mutta kun kapitalistien eri toimet täten jakautuvat erityisiksi itsenäisiksi liikkeiksi, niin tulevat ne ainoastaan ulkonaisesti, juridisesti toisistaan riippumattomiksi; taloudellisessa suhteessa ne ovat kuten ennenkin kietoutuneet mitä läheisimpään yhteyteen toistensa kanssa ja riippuvat toisistaan. Toisen liikkeen toiminta ei voi kunnolla menestyä, jos jonkun toisen, sen kanssa liikeyhteydessä olevan liikkeen toiminta kärsii häiriötä.
Kuta enemmän kauppa, luotto ja teollisuus tulevat toisistaan riippuviksi ja kuta enemmän kapitalistiluokan eri toimet hajaantuvat erityisiksi liikkeiksi, sitä suuremmassa määrässä tulee yksityinen kapitalisti toisista riippuvaksi. Eri maiden — jopa eräissä suhteissa koko maailmanmarkkinoiden — kapitalistinen talous muodostuu muodostumistaan yhdeksi ainoaksi suunnattomaksi kokonaisuudeksi, jonka osat ovat mitä läheisimmässä yhteydessä toistensa kanssa. Samalla kun kansan suuret joukot tulevat yhä suuremmassa määrässä kapitalisteista riippuviksi, samalla joutuvat nämä yhä enemmän riippumaan toisistaan.
Nykyisen tuotantotavan taloudellinen toiminta muodostuu muodostumistaan yhä monimutkaisemmaksi ja aremmaksi koneistoksi, joten sen häiriytymätön kehitys riippuu yhä suuremmassa määrässä siitä, että kaikki sen lukemattomat pienet pyörät soveltuvat tarkkaan toisiinsa ja täyttävät tehtävänsä. Tuotantotapa ei ole koskaan tarvinnut niin tarkkaa järjestelyä, kuin nykyinen. Mutta yksinomistus tekee tämän liikkeen tarkoituksenmukaisen järjestämisen mahdottomaksi. Samalla kuin yksityiset liikkeet tulevat taloudellisesti yhä riippuvammiksi toisistaan, samalla ne ovat oikeudellisessa suhteessa toisistaan riippumattomat. Jokaisen yksityisen liikkeen liikevarat ovat yksityisomaisuutta ja sen omistaja voi menetellä sen kanssa mielensä mukaan.
Kuta enemmän suurtuotanto kehittyy, kuta suuremmiksi yksityiset liikkeet tulevat, sitä tarkemmin järjestetyksi, määrätyn, tarkkaan harkitun suunnitelman mukaiseksi tulee jokaisen tällaisen liikkeen taloudellinen toiminta aina pienimpiin seikkoihin saakka. Mutta yksityisten liikkeiden välinen yhteisvaikutus toistensa kanssa jää sokean vaikuttimen, vapaan kilpailun ohjattavaksi. Tuhlaten suunnattomasti voimia ja varoja ja aiheuttaen yhä ankarammaksi tulevia keikahduksia pitää vapaa kilpailu taloudellista liikettä käynnissä, ei sen kautta, että se asettaisi jokaisen oikealle paikalleen, vaan siten, että se musertaa jokaisen, joka seisoo liikkeen edistyksen tiellä. Sanotaan, että »parhaat voittavat olemassaolon taistelussa». Mutta vapaa kilpailu ei heitä hylyksi ainoastaan kykenemättömiä, vaan myöskin ja vieläpä suuremman joukon väärällä paikalla olevia, jonka puolustamiseen heillä ei ole kykyä tai — mikä onkin tärkeintä, kylliksi pääomaa. Eikä se tyydykään enää hävittämään yksinomaan niitä, jotka eivät kykene »taistelemaan olemisesta». Jokaisen tällaisen heikomman häviö tuo mukanaan perikadon tai häiriöitä lukuisille muille liikkeille, jotka ovat vararikkoon joutuneen liikkeen kanssa taloudellisessa yhteydessä — palkkatyöläisille, velkojille, tavaran välittäjille j. n. e.
Nykyjään käytetään vielä sananlaskua: »Kukin on oman onnensa seppä». Se johtuu pikkutuotannon ajoilta, jolloin jokaisen yksityisen työntekijän persoonalliset ominaisuudet loivat hänen kohtalonsa — ja loivat yksistään hänen sekä hänen perheensä kohtalon. Nykyjään riippuu kapitalistisen yhteiskunnan jokaisen jäsenen kohtalo yhä vähemmän hänen persoonallisuudestaan, mutta sitävastoin yhä enemmän tuhansista seikoista, joihin hän ei voi vaikuttaa mitään. Vapaa kilpailu ei enää nykyjään saata paraita voitolle.
Mistä kapitalistiluokka saa tulonsa? Kauppa- ja koronkiskomiskapitaali saivat alkujaan voittonsa ja korkonsa vähentämällä sen niiden mitä erilaisimpiin kansankerroksiin kuuluvain henkilöiden omaisuudesta, joiden täytyi käyttää heidän apuansa ja välitystänsä. Teollisuuspääoma hankkii voittonsa riistämällä omistamattomia palkkalaisiaan. Mutta kuta enemmän kapitalistinen tuotantotapa kehittyy, sitä voitollisemmaksi teollisuuspääoma tulee muihin pääomalajeihin verraten, sitä suuremmassa määrässä se pakottaa näitä palvelukseensa, kuten olemme nähneet. Tämän se voi tehdä ainoastaan siten, että se luovuttaa näille osan siitä yli- eli liika-arvosta jonka se on riistänyt palkkatyöntekijöiltä. Köyhälistön luoma yliarvo tulee tämän kehityksen jatkuessa ainoaksi lähteeksi, josta koko kapitalistiluokka ammentaa tulonsa. Samoin kuin käsiteollisuus ja talonpoikain maatalous menettivät taloudellisen merkityksensä ja vaikuttavat yhä vähemmän nykyiseen yhteiskuntaan, samoin on myös vanhan kauppa- ja koronkiskomispääoman laita, jotka saivat voittonsa ei-kapitalististen luokkien riistämisestä. Nykyjään jo on valtioita, joissa ei ole käsityöläisiä eikä talonpoikia, kuten Englanti. Mutta ei ainoatakaan nykyistä valtiota voida ajatella olevaksi ilman suurtuotantoa. Ken tahtoo ymmärtää kapitaalin nykyistä muotoa, hänen täytyy ottaa teollisuuskapitaali lähtökohdaksi: kapitalistisen teollisuuden luomasta yliarvosta on pääasiallisesti ja yhä selvemmin löydettävissä lähteet, joista kaikki kapitalistinen voitto virtaa.
Olemme jo edellisessä kappaleessa tutustuneet yliarvoon, jonka teollisuusköyhälistö synnyttää ja teollisuuskapitalisti anastaa itselleen. Olemme myöskin nähneet, miten yksityisen työntekijän synnyttämän yliarvon määrä alituisesti nousee hänen palkkansa suuruuteen verraten: siten nimittäin, että työntekijän työtakkaa lisätään ja uusia, työtäsäästäviä koneita sekä halvempia työvoimia otetaan käytäntöön j. n. e. Samaan aikaan kasvaa myöskin rinnakkain kapitalistisen teollisuuden kehityksen kanssa riistettävän köyhälistön lukumäärä. Kapitalistiluokalle virtaavan yliarvon määrä paisuu siten paisumistaan.
Mutta »elämän sekoittamaton riemu ei tule kenenkään kuolevaisen osaksi», valitettavasti, ja niinpä kapitalistiluokankin täytyy »jakaa», niin vihattua kuin jakaminen siitä lieneekin. Sen täytyy jakaa viekkaudella anastamansa yliarvo maanomistuksen ja valtion kanssa. Ja se osa, jonka nämä molemmat pistävät pussiinsa, kasvaa vuosi vuodelta.
Puhuessamme niistä luokista, jotka yhä suuremmassa määrässä tulevat yksinomistaviksi ja riistäviksi tuotannonvälineiden yksinoikeutetuiksi haltijoiksi, täytyy meidän erottaa kapitalistit ja suurtilalliset toisistaan. Sillä itse maa on aivan omituista laatua oleva tuotannonvälinekappale. Se on välttämättömin kaikista, ilman sitä ei ole mikään inhimillinen toiminta mahdollista; yksin merenkulkijat ja ilmassapurjehtijatkin tarvitsevat lähtö- ja maihintulopaikan. Mutta maaperä on samalla tuotannonvälikappale, jota ei suinkaan voi mielinmäärin kartuttaa. Tähän saakka ei kuitenkaan ole tuskin koskaan ollut mitään laajempaa aluetta, jossa asukkaat olisivat ottaneet kaiken maa-alan viljelykseen. Yksin Kiinassakin on vielä laajoja aloja viljelemätöntä maata.
Talonpoikain pikkuviljelyksen aikana keskiaikaisessa Europassa omisti jokainen talonpoika yksinänsä talonsa ja peltomaansa. Vedet, metsät ja niityt olivat yhteisomaisuutta, ja viljelemätöntä maata oli niin paljon, että jokainen sai yksityisomaisuudeksi sen maan, jonka hän raivasi viljeltäväksi. Mutta sitte kehittyi tavarantuotanto seurauksineen, jotka jo olemme tulleet tuntemaan. Maantuotteista tuli tavaraa, ne saivat arvon. Tämä taas teki itse maankin tavaraksi, jolla on arvoa. Yksityiset talonpoikaiskunnat ja yhteisöt koettivat nyt sulkea jäsentensä piirin, ja nämä eivät enää katsoneetkaan sitä maata, jonka he yhteisesti omistivat ja osaksi (kuten metsät ja niityt) yhteisesti käyttivätkin, luovuttamattomaksi kunnan tai yhteisön yhteisomaisuudeksi, vaan alkoivat pitää sitä jonkunlaisena yhteisenä yksityisomaisuutena, mikä kuului ainoastaan silloisille jäsenille ja heidän perillisilleen, joiden piiristä kaikki myöhemmin tulevat kunnan jäsenet sulettiin pois. He tahtoivat tehdä maan omistamisen yksinoikeudekseen.
Mutta joku muukin rupesi haluamaan kuntain yhteisomaisuutta, nimittäin se maataomistava herra, joka oli ollut yhteisomaisuuden suojelusherrana. Jos tuo nyt arvoon tullut maa tulee yksityisomaisuudeksi, täytyy sen tulla hänen yksityisomaisuudekseen. Useimmilla seuduilla, ja varsinkin sellaisilla, missä maataloudellinen suurtuotanto alkoi kehittyä, onnistui heidän anastaakin talonpoikain yhteisomaisuus itselleen. Ja sitte seurasi häätäminen, yksityisten talonpoikain karkottaminen tiluksiltaan. Kaikki maa, sellainenkin, jota ei oltu maatalouteen käytetty, muuttui nyt yksityisomaisuudeksi, ja maan omistus tuli muutamien harvain etuoikeudeksi.
Siten oli maakin joutunut taloudellisen kehityksen ja erittäinkin suurtilojen muodostumisen kautta yksinoikeudeksi jo paljoa ennen, kuin käyttökelpoinen viljelysmaa oli lopussa, paljoa ennen kuin voitiin puhuakkaan liika-asutuksesta. Vaikka maa siis on poikkeusasemassa tuotannonvälikappaleena, koska sitä ei voi mielin määrin kartuttaa, niin tämä ei johdu siitä että kaikki saatavissa oleva maa jo olisi otettu viljeltäväksi, vaan siitä, että vähemmistö on jo — ainakin sivistysmaissa — ottanut sen haltuunsa. Täten syntyy aivan omituisen laatuinen yksinoikeus. Varattomain luokkain vastakohtana on kapitalistiluokalla kyllä yksinoikeus tuotannonvälikappaleihin. Mutta itse kapitalistiluokan piirissä ei sen erityisillä jäsenillä ole mitään ainakaan pitempiaikaista yksinoikeutta määrättyihin tuotannonvälikappaleihin. Vaikka kapitalistirengas muodostuisikin ottamaan yksinoikeudekseen jonkun erittäin tärkeän keksinnön, esim. uuden koneen, niin voi aina ilmestyä toisia kapitalisteja, jotka myöskin joko ostavat näitä koneita, tai voittavat ne uuden keksinnön kautta, tai jäljittelevät niitä ennemmin tai myöhemmin. Tämä ei ole mahdollista maaomaisuuden suhteen. Maanomistajilla on yksinoikeus ei ainoastaan omistamattomiin, vaan kapitalistiluokkaankin nähden.
Maanomistuksen ominaisuudet ovat muodostuneet jyrkimmiksi Englannissa, jossa koko valtakunnan maaomaisuus on muutamien harvalukuisten perheitten käsissä, ja he pitävät siitä kiinni, eivätkä myy maata. Ken tarvitsee maata, hän saa sitä heiltä ainoastaan lainaksi, määrättyä arentia, maankorkoa vastaan.[1*] Kapitalisti, joka tahtoo rakentaa tehtaan tai asunnon, perustaa vuorikaivoksen tai alkaa maatalouden, ei voi Englannissa useimmissa tapauksissa ostaa maata, vaan ainoastaan vuokrata.
Meillä on kapitalisti useimmiten myöskin maanomistaja. Tehtailija omistaa sen alueen, jossa hänen tehtaansa on, ja kaivosliikkeen harjoittaja on käyttämänsä kaivoksen omistaja. Toiselta puolelta hoitaa Europan mannermaan suurtilallinen maataloudellisen liikkeensäkin useimmiten itse, sen sijaan että vuokraisi sen muille. Jos kapitalisti harjoittaa liikettä omalla maallaan, jos hän itse on maanomistaja, niin ei hänen luonnollisesti tarvitse jakaa yliarvoa tämän kanssa. Mutta tämä ei muuta oleellisesti asiaa. Sillä hän on tullut maanomistajaksi ainoastaan siten, että hän on maksanut edelliselle maanomistajalle pääoman, jonka korot vastaavat maakoron määrää. Hän maksaa siis kaikissa tapauksissa maakorkoa, se vähentää aina toisessa tai toisessa muodossa hänen voittoaan.
Maa-omaisuuden yksinoikeudellinen luonne esiintyy sitä jyrkemmin, kuta enemmän maata kysytään, siis kuta enemmän asukasluku kasvaa, kuta enemmän kapitalistiluokka tarvitsee maata, kuta enemmän kapitalistinen tuotantotapa kehittyy. Samassa määrässä kasvaa myöskin maankorko, nimittäin kapitalistisessa yhteiskunnassa maksettu maakorko kokonaisuudessaan. Jokaisen maapalstan tuottaman koron ei suinkaan tarvitse silti kasvaa. Maa-alue tuottaa muuten samallaisten olojen vallitessa sitä enemmän korkoa, kuta hedelmällisempää ja kuta edullisemmalla paikalla (esim. lähellä kauppapaikkoja) se on — itse koron lakeja emme luonnollisesti voi tässä ryhtyä selittelemään. Uusien hedelmällisten maa-alojen avautuminen voi siis alentaa uuvutetun alueen maakorkoa, mutta sitä suuremmaksi kasvaa äsken avautuneen alueen maakorko. Samoin voi kulkuneuvojen kehittyminen alentaa markkinapaikkojen lähellä olevain seutujen maakorkoa kaukaisempain seutujen eduksi. Kumpikin on tapahtunut viimeisten kahden vuosikymmenen kuluessa. Amerikassa on maakorko noussut, vieläpä Länsi-Europan kustannuksella, mikäli eivät maatalouden hyväksi säädetyt suojelustullit ole sitä ehkäisseet. — Ylläsanottu koskee kuitenkin ainoastaan maaseudulla olevaa maata. Kaupungissa on maakorko kaikkialla alituisesti ja nopeasti nousemassa. Sillä kapitalistinen tuotantotapa kasaa yhä suurempia asukasjoukkoja kaupunkeihin. Onnettomuudeksi kärsii tästä alempain kansankerrosten ruumiillinen ja henkinen terveys enemmän kuin teollisuutta harjoittavan kapitalistin voitto. Asuntokysymyksessä opimmekin tuntemaan köyhälistön uuden kärsimysten lähteen. Mutta siitä emme voi tässä yhteydessä puhua.
Samoin kuin maanomistaja riistää yhä suurempia osia kapitalistien yliarvosta — joko välittömästi tai välillisesti, esim. korottamalla työntekijäin ylläpitokustannuksia, samoin koettaa valtiokin saada siitä osansa. Nykyinen valtio on kohonnut mahtavuuteen kapitalistiluokan kanssa ja sen kautta, samalla kun se on toiselta puolelta tehokkaasti auttanut tämän luokan kohoamista. Molemmat ovat keskenänsä tukeneet toisiansa. Kapitalistiluokka ei voi tulla toimeen ilman valtiota. Se tarvitsee sen suojelusta sekä sisälle että ulospäin.
Kuta enemmän kapitalistinen tuotantotapa kehittyy, sitä jyrkemmiksi tulevat sen synnyttämät ristiriidat ja vastakohdat; sitä monimutkaisemmaksi tulee myöskin sen liike, sitä suuremmaksi yksityisen riippuvaisuus toisista, ja sitä tuntuvammaksi sellaisen auktoriteetin tarve, joka on heidän yläpuolella ja pitää huolta siitä, että jokainen täyttää ne velvollisuudet, joita hänen taloudellinen toimintansa asettaa hänelle. Niin herkkätuntoinen liike kuin nykyinen tuotantotapa sietää vähemmän kuin mikään muu tähänastinen tuotantotapa sitä, että ne, joiden edut ovat kysymyksessä, itse ratkaisevat ristiriitoja ja vastakohtia. Oman avun tilalle astuu valtion valvoma laki.
Kapitalistinen riistäminen ei suinkaan ole minkään määrätyn lain synnyttämä. Voimme päinvastoin sanoa, että tämä riistäminen on ollut säätelemässä ja panemassa käytäntöön nykyjään voimassa olevia lakeja. Nämä eivät synnytä riistämistä, ne vain pitävät huolta siitä, että se, kuten muutkin taloudellisen elämän menot, käy niin tasaisesti kuin suinkin. Olemme jo osottaneet, että kilpailu on nykyisen tuotantotavan liikevoimana. Lakia voimme pitää voiteena, joka koettaa saada kihnutuksen taloudellisessa koneistossa niin tuntumattomaksi kuin mahdollista. Kuta enemmän tämä kihnautuminen kasvaa, kuta jyrkemmäksi toisella puolella tulee riistäjäin ja riistettyjen, omistavain ja omistamattomain välinen ero, kuta suuremmaksi ryysyköyhälistö paisuu; ja kuta enemmän taas toisella puolella kapitalistiluokan piirissä, jokaisen yksityisen työnantajan täytyy turvautua lukuisain muitten kapitalistien suoranaiseen myötävaikutukseen, saadakseen liikkeensä häiriöttä edistymään, sitä tuntuvammaksi käy tarkotustansa vastaavan lainsäädännön tarve, sitä suuremmiksi oikeus- ja poliisilaitokselle asetettavat vaatimukset ja sitä voimakkaammaksi vahvan valtiovallan tarve, joka voi antaa laille kyllin pontta.
Mutta kysymys ei ole yksistään siitä, että kapitalistit voisivat omassa maassaan häiritsemättä harjoittaa tuotantoa ja ostaa sekä myydä. Kauppa ulkomaiden kanssa on jo alusta alkaen ollut sangen tärkeä kapitalistisessa tuotannossa ja kuta vallitsevammaksi tämä tuotanto tulee, sitä tärkeämmäksi koko kansan elinehdoksi tulee ulkomaisten markkinoiden turvaaminen ja laajentaminen. Mutta toisen kansan kapitalistit kohtaavat maailmanmarkkinoilla toisiin kansoihin kuuluvia kilpailijoitaan. Voidakseen asettua näitä vastaan kutsuvat he silloin avukseen valtion, joka sotavoimansa nojalla voi hankkia kunnioitusta heidän oikeuksilleen tai — mikä on vielä parempi — karkottaa vieraat kilpailijat tykkänään. Samoin kuin valtiot ja hallitsijat tulevat yhä riippuvammiksi kapitalistiluokasta, samoin joutuvat sotajoukotkin yhä enemmän palvelemaan ei ainoastaan hallitsijan persoonallisia tarkoituksia vaan myöskin kapitalistiluokan tarkoituksia. Sodat muuttuvat muuttumistaan hallitsijain sodista kauppasodiksi ja lopuksi kansallisiksi sodiksi, jotka viime kädessä johtuvat ainoastaan yksityisten kansojen kapitalistiluokkain välisistä taloudellisista vastakohdista.
Kapitalistinen valtio tarvitsee siis ei ainoastaan laajaa virkamiesjoukkoa oikeus- ja poliisilaitoksen tarkoituksiin (kuten luonnollisesti myöskin raha-asiainsa hoitoon) vaan myöskin vahvan sotajoukon. Nämä molemmat joukot kasvavat kapitalistisissa valtioissa alituisesti, sotajoukko kuitenkin viime aikoina nopeammin kuin virkamiesjoukko.
Niin kauan kuin ei tiede vielä ollut astunut teollisuusteknikan palvelukseen, muuttui sotateknikakin vain hitaasti. Mutta kun koneet tulivat valtaan teollisuudessa ja saattoivat tämän alituisen mullistuksen alaiseksi, niin lakkasi sotakoneidenkin tähän saakka kestänyt muuttumattomuus. Jokainen päivä tuo mukanaan uusia keksinnöitä, joita tuskin on ehditty koetella ja ottaa käytäntöön, ennenkuin toiset mullistavat uudistukset tunkevat ne syrjään. Sodassa käytettävät koneet tulevat yhä laajaperäisimmiksi, monimutkaisimmiksi ja kalliimmiksi. Kulkulaitosten kehitys tekee samaan aikaan mahdolliseksi yhä suurempain sotajoukkojen kuljetuksen sotanäyttämölle, ja tämän johdosta armeijoja yhä lisätään.
Asiain näin ollen onkin sotalaitokseen käytettyjen valtiovarojen määrä (johon on luettava myöskin useimmat valtiovelat) kohonneet aivan hirvittävästi kaikissa Europan suurvaltioissa viimeisten kahden vuosikymmenen kuluessa.
Valtio tulee yhä kalliimmaksi, sen sälyttämät taakat yhä raskaammiksi. Kapitalistit ja suurtilalliset koettavat luonnollisesti kaikkialla, missä lainsäädännön avaimet ovat heidän käsissään, vierittää rasituksia niin paljon kuin mahdollista muiden kansaluokkien hartioille. Mutta näiltä on yhä vähemmän ottamista, ja niinpä täytyy valtion saada kaikista herrojen riistäjäin juonista huolimatta yhä suurempi osa yliarvosta.
Ylläesitetyn kehityksen ohella pyrkii se kokonaiskapitaalin määrä, jonka kapitalistiluokka on pannut eri liikkeisiinsä, kasvamaan nopeammin, kuin työväenluokan riistäminen, nopeammin, kuin työntekijäin luoman yliarvon määrä.
Tässä emme voi ryhtyä tarkemmin selittelemään tämän ilmiön perusteita, joiden ymmärtäminen edellyttää laajoja tietoja taloustieteen alalta. Koetamme esimerkillä valaista asiaa.
Ottakaamme sellaiseksi esimerkiksi oikein silmiinpistävä tapaus, ja verratkaamme sata vuotta sitte elänyttä käsinkehrääjää, joka kototyöläisenä oli kapitalistin riistännän alainen, nykyiseen koneella kehrääjään. Kuinka paljon pääomaa onkaan tarvittu, ennenkuin jälkimäisen työ on tullut mahdolliseksi! Ja kuinka pieni tähän verraten on sitävastoin se pääoma, jonka kapitalisti käytti käsinkehräämössä: hän maksoi vain kehrääjän palkan ja hankki hänelle kehrättävän puuvillan tai pellavan. Palkka ei ole paljo muuttunut, mutta koneellakehrääjä käyttää nykyjään ehkä sata kertaa enemmän raaka-aineita, kuin käsinkehrääjä; ja mitkä tavattomat rakennukset, höyrykoneet, kehruukoneet j. n. e. ovatkaan tarpeen, ennenkuin koneellakehruu voi käydä!
Tässä täytyy ottaa huomioon vielä eräs toinenkin seikka. Kapitalisti, joka sata vuotta sitte harjoitti kehruuteollisuutta, käytti liikkeessään ainoastaan sen verran rahaa, kuin tarvittiin työpalkkoihin ja raaka-aineisiin. Kiinteää kapitaalia tuskin oli, ellei rukkeja oteta lukuun. Hänen kapitaalinsa kiertokulku tavarasta rahaksi tapahtui hyvin nopeasti, sanokaamme vuosineljänneksessä. Hänen tarvitsisi siis panna liikkeeseensä kiinni edeltäpäin ainoastaan neljäs osa sitä pääomaa, jonka hän vuodessa käytti. Nykyjään on kehruutehtaassa koneisiin ja rakennuksiin käytetty pääoma suunnattoman suuri. Vaikkapa työpalkkoihin ja raaka-aineisiin edeltäpäin käytetyn pääoman kiertoaika olisikin sama, kuin sata vuotta sitte, niin on toisen kapitaalinosan, jota ei sata vuotta sitte tarvittu tuskin nimeksikään, kiertoaika hyvin pitkä.
Kokonainen syiden sarja vaikuttaa tosin päinvastaiseen suuntaan, kuten esim. krediittijärjestelmä, mutta varsinkin tuotteiden arvon alentuminen, joka on lisäytyneen työn tuottavaisuuden välttämätön seuraus. Mutta nämä seikat eivät suinkaan riitä tykkänään lakkauttamaan puheenaolevaa kehitystä. Tämä on huomattavissa kaikilla teollisuuden aloilla, toisissa se tapahtuu vain hitaammin, toisissa taas nopeammin, ja vaikuttaa sen, että vuosittain etukäteen kutakin teollisuustyöntekijää kohti käytettävän kapitaalin määrä kasvaa nopeasti ja suurin askelin.
Otaksukaamme, että tämä kapitaalisumma oli sata vuotta sitte 100 markkaa ja että se nyt on kasvanut 1 000 markkaan. Otaksukaamme edelleen, että työntekijän riistäminen on tullut viisikertaiseksi. Jos siis työntekijän luoma yliarvo oli sata vuotta sitte 50 mk vuodessa, on se nyt saman vuosipalkan vallitessa 250 mk vuodessa. Synnytetyn yliarvon määrä sellaisenaan on siis tässä tapauksessa tavattomasti noussut, mutta verrattuna siihen pääoman määrään, jonka kapitalisti vuosittain käyttää, on yliarvo alentunut; sata vuotta sitte oli pääoman ja yliarvon suhde 50 prosenttia, nyt se nousee ainoastaan 25 prosenttiin.
Tämä on luonnollisesti vain esimerkki, mutta se taipumus, joka siinä havaannollisesti ilmenee, on todella olemassa.
Jossakin kapitalistisessa maassa vuosittain luodun yliarvon kokonaissumma on tosin alituisesti ja nopeasti kasvamassa. Mutta vielä nopeammin kasvaa erilaisiin kapitalistisiin yrityksiin kiinnitetyn kapitaalin kokonaissumma, jolle yliarvo lankeaa. Kun otamme vielä lukuun, että valtiorasitukset ja maakorko anastavat, kuten olemme nähneet, yhä suurempia osia vuotuisesta yliarvosta, niin käsitämme, että se yliarvon määrä, joka vuosittain keskimäärin saadaan määrätystä pääomasta, on alituisesti alenemassa, huolimatta siitä, että työntekijäin riistäminen kasvaa.
Voitto, s. o. se yliarvon osa, joka jää kapitalistiselle työnantajalle, pyrkii siis alenemaan, verrattuna siihen pääoman määrään, joka liikkeeseen on kiinnitetty. Toisin sanoen: määrätyn kapitaalisumman tuottama voitto tulee yleensä kapitalistisen tuotantotavan kehittyessä yhä pienemmäksi. Tämä koskee luonnollisesti kuitenkin ainoastaan pitemmiltä ajanjaksoilta laskettua keskiarvoa. Tämän alenemisen merkkinä on korkokannan alituinen laskeutuminen.
Samalla kun siis työväestön riistäminen lisääntymistään lisääntyy, samalla kapitalistin voittoprosentti alenemistaan alenee. Tämä on mitä merkillisin ristiriita ristiriidoista niin rikkaassa kapitalistisessa tuotantotavassa.
Tämän alenemisen nojalla on otaksuttu, että kapitalistinen riistäminen loppuisi joskus itsestään. Kapitaali tuottaisi lopuksi muka niin vähän voittoa, että nälkää näkevä kapitalisti alkaa etsiä tointa. Mutta näin voisi käydä ainoastaan siinä tapauksessa, että voittoprosentti alituisesti alenisi samalla kuin kokonaiskapitaalin määrä pysyisi muuttumattomana. Niin ei suinkaan ole laita. Kapitalististen maitten kokonaiskapitaalin määrä kasvaa nopeammin, kuin voitto alenee. Pääoman lisääntyminen on voiton alenemisen ehtona, ja jos korkokanta alenee 5:stä 4:ään ja 4:stä 3:een prosenttiin, niin ei se vähennä sellaisen kapitalistin tuloja, jonka kapitaali on saman ajan kuluessa kasvanut yhdestä miljoonasta kahteen tai neljään miljoonaan.
Korkokannan tai voitto-osuuden aleneminen ei suinkaan merkitse kapitalistiluokan tulojen vähentymistä, sillä sille virtaavan yliarvon määrä lisääntyy lisääntymistään. Aleneminen supistaa vain niiden kapitalistien tuloja, jotka eivät voi kartuttaa kapitaaliaan vastaavassa määrässä. Se raja, jonka yläpuolella kapitaali alkaa »säädynmukaisesti» elättää kapitalistia, kohoaa yhä korkeammalle taloudellisen elämän kehittyessä. Yhä suuremmaksi tulee se omaisuuden määrä, jonka vähintäin tarvitsee, ennen kun voi työtä tekemättä elää toisten työstä. Se, mitä vielä viisikymmentä vuotta sitte pidettiin suurena omaisuutena, olisi nyt mitättömän pieni.
Voiton ja korkokannan aleneminen ei aiheuta kapitalistiluokan häviötä, vaan se supistaa tätä luokkaa. Sieltä sysätään joka vuosi ulos pieniä kapitalisteja, ja heidät jätetään samanlaisen kuolinkamppailun käsiin kuin käsityöläiset, pikkukauppiaat ja pikkutilalliset. Kestäköönpä tämä kuolinkamppailu lyhemmän tai pitemmän aikaa, päättyy se kumminkin aina siten, että taistelija tai hänen lapsensa vaipuvat köyhälistöön. Ne keinot, joilla he koettavat kohtaloansa välttää, jouduttavat vain useimmiten heidän häviötään.
Ihmetellään, että nykyjään on niin paljon tyhmeliinejä, joiden rahat jokainen huijari voi houkutella haltuunsa, kunhan vain lupaa heille oikein korkean koron. Nämä henkilöt eivät tavallisesti ole niin tyhmiä, kuin he näyttävät; huijausyritykset ovat heidän viimeisenä oljenkortenaan, johon he tarttuvat voidakseen saada pienen omaisuutensa tuottamaan tarpeeksi korkoa. Heitä ei sokaise saaliinhimo vaan puutteen pelko.
Käsityön ja kapitalistisen suurteollisuuden välisen kilpailutaistelun ohella riehuu sama kilpailutaistelu suurempain ja pienempäin kapitalististen liiketten välillä. Joka hetki tuo helmassaan uusia keksinnöitä, uusia parannuksia, joiden käyttäminen kohottaa suuresti valmistuskykyä. Jokainen tällainen edistysaskel alentaa suuremmassa tai pienemmässä määrässä jo toiminnassa olevien liikelaitosten arvoa, ja pakottaa ne uudistuksiin, usein myöskin liikkeen laajennuksiin. Kenellä ei ole tähän tarvittavaa pääomaa, hän tulee ennemmin tai myöhemmin kykenemättömäksi kilpailuun ja joutuu perikatoon, tai täytyy hänen muuttaa kapitaalineen sellaiselle teollisuuden alalle, jossa pienempikin liike vielä kykenee kilpailemaan. Kilpailu suurteollisuuden alalla täyttää siis pikkuteollisuudenkin alan ja hävittää täten käsityöläiset niiltäkin harvoilta teollisuusaloilta, joissa pikkuliikkeet ovat vielä jotenkin elinvoimaisia.
Suurteollisuusliikkeet tulevat yhä suuremmiksi, yhä laajemmiksi. Suurliikkeet, joissa on satoja työntekijöitä, laajenevat jättiläisliikkeiksi, joissa työskentelee tuhansia (kehruutehtaat, panimot, sokuri- ja rautatehtaat j. n. e.). Pienemmät liikkeet häviävät häviämistään: teollisuuden kehitys johtaa määrätystä rajasta alkaen siihen, että kapitalistisen suurtuotannon liiketten lukumäärä ei enää kasva, vaan alituisesti vähenee.
Eikä tässä kyllin. Taloudellinen kehitys vaikuttaa senkin, että kapitalistiset liikkeet kokoontuvat kokoontumistaan yksiin käsiin — olkoonpa sitte yksityiskapitalistin tai kapitalisti-yhtiön, joka viimemainittukin on taloudellisesti yksi henkilö (juriidinen henkilö).
Tähän johtavia teitä on paljo.
Kapitalistit raivaavat yhden niistä pyrkiessään poistamaan kilpailua. Olemme edellä nähneet, että kilpailu on nykyisen tuotantotavan liikkeelle paneva voima. Se on yleensä tavaratuotannon ja tavarankaupan kiihotin. Mutta niin välttämätön kuin kilpailu onkin tavarantuotantoa harjoittavalle yhteiskunnalle kokonaisuudessaan, haluaa kuitenkin jokainen tavaranomistaja nähdä omat tavaransa markkinoilla ilman kilpailijaa. Jos hän yksinään on halutun tavaran omistaja, jos hänellä on yksinoikeus siihen, niin silloin hän voi kohottaa tavaran hinnan paljoa suuremmaksi, kuin sen arvo on, silloin ovat tätä tavaraa haluavat tykkänään hänestä riippuvia. Jos useampia samanlaatuisen tavaran kauppiaita esiintyy markkinoilla, niin he voivat keinotekoisesti muodostaa yksinoikeuden siten, että he liittyvät keskenään ja muodostavat siten yhden ainoan myyjän. Tällainen liitto, rengas eli kartelli, trusti, syndikati j. n. e. on luonnollisesti sitä helpommin muodostettavissa, kuta pienempi niiden kilpailijain luku on, joiden vastakkaiset edut ovat yhdistettävät yhdeksi.
Mikäli kapitalistinen tuotantotapa laajentaa markkinoita ja kilpailevain lukua siellä, sikäli se vaikeuttaa yksinoikeuksien syntymistä kaupan ja teollisuuden alalla. Mutta jokaisella kapitalistisella liikealalla tulee, kuten olemme jo maininneet, ennemmin tai myöhemmin hetki, jolloin yhä jatkuva kehitys alkaa supistaa sillä alalla olevain liiketten lukua. Silloin tämä ala alkaa olla kypsä rengasten muodostamiseen. Tätä kypsymisaikaa voidaan erityisissä maissa jouduttaa siten, että kotoiset markkinat suojellaan suojelustullin avulla ulkomaiselta kilpailulta. Täten vähenee kilpailevain luku näiltä markkinoilta ja kotomaisten tuottajain on helpompi toimia yhdessä, hankkia yksinoikeus, ja, kiitos »kotomaisen työn suojelukselle», peijata kotomaisia kuluttajia.
Rengasten luku, joiden kautta määrättyjen tavarain tuotantoa ja hintaa on »järjestetty», on viimeisten kahden vuosikymmenen kuluessa, kuten tunnettu, kasvanut suuresti, varsinkin suojellustullien maissa — Yhdysvalloissa, Saksassa ja Ranskassa — Renkaan synnyttyä muodostavat yhdistyneet liikkeet itse asiassa vain yhden liikkeen, joka on saman johdon alainen, ja ne asetetaan sangen usein muodollisestikin yhden johdon alaisiksi.
Renkaita muodostetaan mieluummin juuri tärkeimpäin, tuotannon edistykselle välttämättömimpäin tavarain, hiilen- ja raudan tuotannon ja valmistuksen alalla. Useimpain rengasten vaikutus ulottuu laajalle niiden kautta yksinoikeudeksi anastettujen teollisuusalojen ulkopuolella; ne tekevät koko tuotannon riippuvaksi muutamista renkaan muodostajista.
Samalla kun jonkun määrätyn teollisuusalan eri liikkeitä koetetaan yhdistää yksiin käsiin, samalla koetetaan yhdistää yhdeksi sellaisiakin erilaisten teollisuusalojen eri liikkeitä, joista toinen valmistaa toisen tarvitsemia raaka-aineita tai työkaluja. Useilla rautatieyhtiöillä on omat hiilikaivoksensa ja lokomotiivitehtaansa; sokuritehtaat koettavat itse viljellä osan tarvitsemiansa sokurijuuria, perunanviljelijä hankkii oman viinapolttimon, j. n. e.
On vielä mainittava eräs kolmaskin eri liiketten yhdistämiseen johtava tie. Se on kaikkein yksinkertaisin.
Olemme nähneet, että kapitalistin on nykyisessä tuotantotavassa suoritettava sangen tärkeitä tehtäviä. Niin tarpeettomia kuin nämä lienevätkin toisen tuotantojärjestelmän vallitessa, niin on suurtuotanto, tavarantuotannon ja tuotannonvälineiden yksinomistuksen vallitessa mahdollinen ainoastaan kapitalistisena tuotantona. Jos mieli tuotannon käydä ja tuotteiden saapua kuluttajille, on välttämätöntä, että kapitalisti sekaantuu asiaan kapitaalineen ja käyttää tätä tarkoitustavastaavalla tavalla. Vaikkei kapitalisti suorastaan tuotakkaan mitään, vaikkei hän luokkaan mitään arvoa, on hänellä kuitenkin tärkeä tehtävä taloudellisessa liikkeessä.
Mutta kuta suuremmaksi kapitalistinen liike tulee, sitä välttämättömämpää on, että kapitalisti luovuttaa osan karttuvista toimistaan joko toisille kapitalistisille laitoksille, kuten olemme nähneet, tai erityisille henkilöille, jotka hän on palkannut näitä toimia suorittamaan. Suorittaako nämä toimet joku palkattu henkilö vai kapitalisti, ei luonnollisesti merkitse mitään taloudellisessa elämässä; ne eivät muutu arvoa synnyttäviksi sen kautta, että kapitalisti antaa ne toisen suoritettavaksi. Kapitalistin täytyy siis maksaa nämä kustannukset mikäli ne eivät ole arvoa synnyttäviä, yliarvosta. Tässä siis opimme tuntemaan vielä yhden yliarvosta vähennettävän menon, jonka kautta voitto yhä vähenee.
Vaikka liikkeen kasvaminen pakottaakin asianomaisen kapitalistin palkkaamaan erityisiä virkamiehiä suorittamaan hänen tehtäviänsä, niin yliarvon lisääntyminen korvaa hänelle tästä syntyvät menot. Kuta suurempi yliarvo on, sitä suuremman osan toimistaan voi kapitalisti jättää virkamiestensä suoritettavaksi, kunnes hän lopulta on tykkänään vapaa kaikista toimista ja hänen ainonna huolenaan on, miten hän edullisimmin voi käyttää sen osan saamastaan voitosta, jota hän ei ole kuluttanut.
Näin kauas ehtineiden liiketten luku lisääntyy vuosi vuodelta. Sen osottaa selvimmin osakeyhtiöiden lisääntyminen. Tylsänäköisinkin huomaa, että kapitalistin persoona ei näissä yhtiöissä nykyisenkään tuotantotavan vallitessa merkitse mitään, ainoastaan hänen pääomallaan on merkitystä. Saksasta ei ole vanhempia lukuja saatavissa, mutta Englannissa perustettiin v. 1845 ainoastaan 57 osakeyhtiötä, v. 1861 ainoastaan 344, mutta v. 1888 sitävastoin 2 550 ja v. 1896 4 735. Vuonna 1888 oli toimessa 11 001 osakeyhtiötä, joiden osakepääoma oli yli 12 000 miljoonaa markkaa, v. 1896 oli niitä 21 223, osakepääoma 23 000 miljoonaa markkaa.
Osakeyhtiöitä on pidetty keinona, jonka avulla »vähäväkiset» pääsevät osallisiksi suurliiketten eduista. Mutta samoin kuin krediittilaitokset, samoin ovat osakeyhtiötkin, jotka vain ovatkin luoton toinen muoto, päinvastoin keinona, jonka avulla vähävaraisten omaisuus asetetaan suurkapitalistien käytettäväksi.
Kun kapitalistin persoona on tullut jossakin liikkeessä tarpeettomaksi, niin silloin voi tätä liikettä harjoittaa jokainen, jolla vain on tarvittava kapitaali, ymmärtäköönpä hän tätä liikettä tai älköön. Täten voi kapitalisti yhdistää käsiinsä mitä erilaatuisimpia liikkeitä, jotka eivät ole minkäänlaisessa yhteydessä toistensa kanssa. Suurkapitalisti saa mukavimmin haltuunsa osakeyhtiöt. Hänellä tulee olla vain joku suurempi murto-osa osakkeita — jotka saa yhtä helposti ostetuksi kuin myydyksikin — saadaksensa koko yrityksen riippumaan itsestään ja palvelemaan hänen etujansa.
Lopuksi on vielä huomattava, että suuret pääomat kasvavat yleensä nopeammin kuin pienet; sillä kuta suurempi pääoma on, sitä suurempi on (muuten samanlaisten olojen vallitessa) voiton määrä, siis pääoman tuottamat tulot, sitä pienempi osa voitosta se summa, jonka kapitalisti käyttää persoonallisiin tarpeisiinsa, sitä suurempi taas se osa, jonka hän voi lisätä edelliseen pääomaansa. Kapitalisti, jonka liike tuottaa vuodessa 10 000 markkaa, voi kapitalistisen käsitystavan mukaan ainoastaan kohtuullisesti elää näillä tuloilla. Hän voi olla iloinen, jos hänen onnistuu vuodessa säästää 2 000 markkaa, siis viidennen osan voitostaan. Kapitalisti, jolla on niin paljo pääomaa, että hän saa 100 000 tulot, voi käyttää kolme viidesosaa tuloistaan pääomansa lisäämiseksi, vaikkapa hän perheineen kuluttaisikin viisi kertaa niin paljon, kuin edellinen kapitalisti. Ja jos kapitalistin pääoma tuottaa vuodessa miljoonan, niin silloin hän tuskin voi kuluttaa kymmenettä osaa tuloistaan, jos hän on normaali-ihminen, ja voi suurista menoistaan huolimatta helposti lisätä yhdeksän kymmenenesosaa voitostaan alkuperäiseen pääomaansa.
Samalla kun pienten kapitalistien täytyy yhä työläämmin taistella olemisestaan, samalla suuret omaisuudet kasvavat yhä nopeammin ja paisuvat lyhyessä ajassa tavattomasti.
Jos pidämme mielessämme kaikki yllämainitut seikat: liikkeiden paisumisen, suurten pääomien nopean kasvamisen, liikkeiden luvun vähenemisen ja yhä useampain liiketten kokoontumisen yksiin käsiin, niin huomaamme selvästi, että kapitalistinen tuotantotapa pyrkii kokoamaan kapitalistiluokan yksinoikeuksiksi tulleet tuotannonvälikappaleet yhä harvempain käsiin. Tämä kehitys johtaa lopulta siihen, että koko kansan, jopa koko maailmantalouden tuotannonvälikappaleet tulevat yhden ainoan henkilön tai osakeyhtiön omaisuudeksi, joka käyttää niitä mielensä mukaan; että koko taloudellinen liike muuttuu yhdeksi ainoaksi summattomaksi liikkeeksi, jossa kaikki palvelevat yhtä ainoata herraa, kaikki on yhden ainoan herran omaisuutta. Tuotannonvälikappaleiden yksityisomistus vie kapitalistisessa yhteiskunnassa siihen, että kaikki muut ovat omistamattomia, paitsi yksi ainoa.
Se siis johtaa omaan häviöönsä, kaikkien köyhdyttämiseen ja kaikkien orjuuttamiseen. Kapitalistisen tavarantuotannon kehityksen seurauksena on sen omien perusteiden häviö. Kapitalistinen riistäminen on järjetöntä, jos riistäjällä ei ole enää ketään muita tavaran käyttäjiä, kuin omat riistettynsä. Jos palkkatyöntekijät ovat ainoat kuluttajat, niin silloin ei voida myödä tuotteita, joissa yliarvo on toteutettu, yliarvo tulee — arvottomaksi.
Itse asiassa on tässä kuvailtu asema yhtä kauhea kuin mahdotonkin. Kehitys ei johda eikä voikaan johtua sinne saakka. Sillä tämän tilan lähestyminenkin jo saattaisi yhteiskunnalliset kärsimykset, vastakohdat ja ristiriidat niin kireälle, ettei niitä voitaisi sietää, että yhteiskunnan liitokset ratkeaisivat, ja se hajoaisi, ellei kehitystä jo sitä ennen ole suunnattu uudelle uralle. Mutta vaikkei tämä tila todellisuudessa olekaan täysin saavutettavissa, niin ohjaamme kuitenkin sitä kohden nopeasti, nopeammin kuin useimmat uskovat. Sillä samalla kuin yksityiset kapitalistiset liikkeet toisaalla yhä edelleen kokoontuvat harvojen käsiin, tulevat toisaalla näköjään itsenäiset liikkeet työnjaon kehittyessä yhä riippuvammiksi toisistaan, kuten olemme nähneet. Tämä molemminpuolinen riippuvaisuus muuttuu muuttumistaan yksipuoliseksi pienten kapitalistien riippuvaisuudeksi suurista. Samoin kuin useat näköjään itsenäiset kototeollisuuden alalla työskentelevät ovat itse asiassa vain kapitalistien palkkalaisia, samoin ovat myöskin useat näköjään itsenäiset kapitalistit jo toisten kapitalistien vallassa ja useat vielä näköjään itsenäiset kapitalistiset liikkeet itse asiassa vain summattoman kapitalistisen liikkeen haaraosastoja. Ja tämä pienempäin kapitalistien riippuvaisuus suurista lisääntyy ehkä vielä nopeammin, kuin eri liiketten kokoontuminen harvojen käsiin. Muutamat jättiläiskapitalistit hallitsevat ja riistävät nyt jo kapitalististen maiden koko taloudellista liikettä. Heidän yhtyminen muutamiksi harvalukuisiksi firmoiksi on vain muodon asia.
Samalla kuin kansan suuri enemmistö tulee taloudellisessa suhteessa yhä riippuvammaksi kapitalistiluokasta, samalla tulee kapitalistiluokankin enemmistö yhä riippuvammaksi alituisesti pienenevästä vähemmistöstä, jonka valta ja rikkaus kasvavat lakkaamatta.
Mutta tämä riippuvaisuus ei suinkaan ole omiaan lisäämään kapitalistin turvallisuutta enemmän kuin köyhälistön, käsityöläisten, pikkukauppiasten tai talonpoikienkaan. Päinvastoin, heille käy kuten kaikille muillekin: riippuvaisuuden ohella lisääntyy heidän asemansa epävarmuuskin lisääntymistään, luonnollisesti suuremmassa määrässä pikkukapitalisteihin nähden. Mutta suurinkaan kapitaali ei tuota nykyjään täydellistä varmuutta.
Olemme jo maininneet muutamia kapitalististen liiketten yhä kasvavan epävarmuuden syitä: Koko kapitalistisen liike-elämän herkkyys ulkonaisia häiriöitä vastaan kasvaa, ja samalla kun kapitalistinen tuotantotapa yhä jyrkentää eri luokkien ja kansojen välisiä vastakohtia sekä kartuttaa toisiaan vastaan nousevia joukkoja ja antaa heille yhä tuhoavammat taisteluaseet, samalla se myöskin valmistaa yhä useammin tilaisuutta tällaisiin häiriöihin ja tekee niiden tuottaman tuhon yhä tuntuvammaksi. Yhä kasvava työn tuotantokyky ei ainoastaan kartuta kapitalistille lankeavaa yliarvoa, vaan se lisää myöskin niiden tavarain paljoutta, joiden täytyy joutua markkinoille ja tulla myydyksi. Riistämisen ohella lisääntyy myöskin kilpailu, kaikkien työnantajain karkera taistelu kaikkia työnantajia vastaan. Ja samalla tapahtuu lakkaamatta teknillisiä mullistuksia, yhtä mittaa tehdään uusia parannuksia ja keksinnöitä, jotka riistävät entisiltä arvon eivätkä saata ainoastaan yksityisiä työntekijöitä tai yksityisiä koneita, vaan usein kokonaisia liikkeitä, jopa kokonaisia teollisuushaarojakin tarpeettomiksi.
Ei kukaan kapitalisti voi luottaa tulevaisuuteen, ei kukaan tiedä varmaan, voiko hän säilyttää hankkimansa omaisuuden ja jättää sen perinnöksi lapsilleen.
Kapitalistiluokkakin jakautuu yhä jyrkemmin kahteen kerrokseen. Toisen muodostaa se alituisesti lisääntyvä joukko, joka on tullut aivan tarpeettomaksi taloudellisessa elämässä, ja jolla ei ole mitään muuta tekemistä, kuin koota sille virtaava alituisesti kasvava yliarvon määrä ja tuhlata se ylellisyyteen, ellei sitä käytetä uusien pääomien kokoamiseen. Muistakaamme vain, mitä edellisessä luvussa on sanottu sivistyneitten asemasta nykyisessä yhteiskunnassa, niin ei meidän tarvitse ihmetellä nähdessämme, että verrattomasti suuri rikasten tyhjäntoimittajain enemmistö tuhlaa rahansa järjettömiin ja raakoihin huvituksiin. Toinen kapitalistiluokan kerros taas, he, jotka eivät vielä ole tulleet liikkeissään tarpeettomiksi, pienenee pienenemistään, mutta heidän huolensa ja vastuunalaisuutensa kuorma kasvaa yhä. Samalla kun osa kapitalisteja kuluttaa päivänsä laiskassa tyhjäntoimituksessa, samalla raataa toinen osa alituisessa kilpailutaistelussa.
Ja kummankin luokan olemisen epävarmuus kasvaa kasvamistaan. Nykyinen tuotantotapa ei salli edes riistäjäin, ei edes niiden, jotka ovat tehneet kaikki suunnattomat etunsa yksinoikeuksikseen, nauttia täydellisesti näitä etujansa.
Vaikka kaikkien luokkien tuntema yleinen epävarmuus on jo tavallisten olojenkin vallitessa suuri, tulee se vielä tuntuvammaksi niiden pulien tai seisahdusten., kriisien kautta, joita määrätylle kehitysasteelle kohonnut tavarantuotanto välttämättömästi synnyttää aika-ajoin.
Kun kriisit ovat viime vuosikymmenien kuluessa saavuttaneet suuren merkityksen koko taloudellisen elämämme alalla ja kun niiden syyt ovat kuitenkin laajoissa piireissä vielä aivan tuntemattomat, lienee paikallaan puhua niistä vähän tarkemmin.
Nuo nykyiset suuret kriisit, jotka järkyttävät koko maailman markkinoita, saavat alkunsa liikatuotannosta. Tämä taas on seuraus siitä suunnittelun puutteesta, joka välttämättömästi liittyy tavarantuotantoon.
Liikatuotanto siinä merkityksessä, että valmistetaan enemmän kuin käytetään, voi syntyä minkä tuotantotavan vallitessa tahaan. Mutta siitä ei voi luonnollisesti olla mitään vahinkoa, jos tuotteita valmistetaan ainoastaan omiksi tarpeiksi. Jos esim. alkuperäinen talonpoikaisperhe saa joskus suuremman viljasadon, kuin se tarvitsee, niin se säilyttää jäännöksen huonojen satojen varalle tai, jos aitat ovat täynnä, syöttää sen karjalle tahi antaa sen pahimmassa tapauksessa maata käyttämättä.
Toisin on tavarantuotannon alalla. Tämä edellyttää (kehittyneessä muodossaan), ettei kukaan tuota omiksi tarpeikseen, vaan kaikki toisia varten. Jokaisen täytyy ostaa, mitä hän tarvitsee. Mutta kokonaistuotantoa ei suinkaan ole tarkoituksenmukaisesti jaettu. Jokainen tuottaja saa päinvastoin itse arvata, kuinka paljon hänen valmistamiansa tavaroita tarvitaan. Ellemme ota lukuun rahojen ja jalojen metallien tuottajia, niin ei myöskään kukaan voi tavarantuotannon vallitessa, kun tämä nimittäin on kehittynyt alinta vaihdon kantaa korkeammalle, ostaa, ennenkuin hän on myynyt. Tässä ovat ne kaksi juurta, joista pulat eli kriisit kasvavat.
Ottakaamme asian valaisemiseksi yksinkertaisin esimerkki. Rahanomistaja, esim. kullankaivaja, jolla on kultaa kahdenkymmenen markan arvosta, viinitarhan omistaja, jolla on astia viiniä, kankuri, jolla on kappale pellavakangasta, ja mylläri, jolla on säkki jauhoja, kohtaavat toisensa markkinoilla. Jokaisen tavara olkoon kahdenkymmenen markan arvoinen — jos otaksumme toisin, niin se vain tekee asian mutkaisemmaksi, mutta ei muuta lopputulosta. Otaksukaamme vielä, että nämä neljä tavaranomistajaa ovat yksin markkinoilla, ja että he ovat oikein laskeneet toistensa tarpeet. Viinitarhanomistaja myy silloin viininsä kullankaivajalle ja ostaa siten saamallaan kahdellakymmenellä markalla pellavakankaan kankurilta, joka taasen käyttää täten saadut rahat jauhoihin. Jokainen palaa tyytyväisenä markkinoilta.
Vuoden kuluttua nuo neljä kohtaavat taas toisensa. Jokainen otaksuu, että menekki on sama, kuin edellisenäkin vuonna. Rahanomistaja ostaakin viinitarhurin viinin. Mutta viinitarhuri ei kovaksi onneksi tarvitsekaan kangasta, tai ehkä hän tarvitsee rahan velkansa maksuksi ja pitää sentähden rikkinäisen paidan käyttämisen kankaan ostoa edullisempana. Hän pistää kaksikymmentä markkaa taskuunsa ja menee kotiinsa. Kankuri varttoo nyt turhaan ostaja. Ja kun kankuri varttoo, saa myllärikin varttoa. Kankurin perhe tosin näkee nälkää ja hän haluaisi saada jauhosäkin, mutta hän on valmistanut ainoastaan pellavakangasta, ja kun kangas ei mene kaupaksi, niin eivät jauhotkaan mene. Kankurilla ja myllärillä ei ole rahaa, he eivät voi ostaa, mitä tarvitsevat; ja heidän tuotteensa ovat nyt liikatuotteita, samoin myöskin ne tuotteet, joita on valmistettu heitä varten, kuten esim. pöytä, jonka puuseppä luuli voivansa myydä myllärille, jos tahdomme jatkaa esimerkkiä laajemmalle.
Taloudellisen pulan oleelliset ilmiöt esiintyvät jo tässä esimerkissä. Todellisuudessa ei pula kuitenkaan esiinny näin yksinkertaisissa oloissa. Tavaratuotannon alkuaikoinahan jokainen tuottaja valmistaa enemmän tai vähemmän omiksi tarpeikseenkin; tavaranvalmistus on ainoastaan osa kunkin perheen tuotannosta. Esimerkissämme mainitulla myllärillä ja kankurilla on kummallakin kaistale maata ja ehkä lehmiä, joten he voivat levollisesti varttoa jonkun aikaa, kunnes he löytävät ostajan tavaroilleen. He voivat hätätilassa tulla toimeen, vaikkei ostajaa ilmestyisikään.
Ja markkinatkin ovat tavaratuotannon alkuaikoina vielä sangen ahtaat, helposti tiedettävät, ja tavaran tuotanto sekä kulutus, koko yhteiskunnallinen elämä, kulkee vuodesta vuoteen vanhaa tavallista rataansa. Näissä entisaikojen pienissä oloissa tunsi toinen toisensa, tunnettiin toisen tarpeet ja ostokyky tarkkaan. Taloudellinen elämä pysyi aina samana; tavarantuottajain luku, heidän valmistuskykynsä ja tuotteitensa määrä, kuluttajain luku, niiden tarpeet ja käytettävissä olevat rahat — kaikki nämä suhteet muuttuivat ainoastaan verkalleen, ja jokainen muutos huomattiin helposti ja otettiin heti varteen.
Mutta olot muodostuivat toisenlaisiksi tavarakaupan edistyessä. Tämän vaikutuksesta joutuu omiksi tarpeiksi valmistaminen yhä syrjemmälle, yksityisten tavaranvalmistajain ja varsinkin tavaran kauppiasten täytyy turvautua yhä suuremmassa määrässä yksinomaiseen tavarainsa myyntiin, jopa mahdollisimman nopeaan myyntiin. Jonkun tavaran myynnin viivytys ja varsinkin sen estyminen käy nykyjään yhä turmiollisemmaksi tavaran omistajalle, voipa väliin saattaa hänet taloudelliseen perikatoonkin. Ja kaupan seisahtumisen mahdollisuus kasvaa samalla.
Tavarankauppa saattaa mitä erilaatuisimmat, kaukaisimmat markkinat toistensa yhteyteen. Yleismarkkinat laajenevat tämän kautta suuresti, mutta samalla niitä on myös vaikeampi tuntea. Monet kaupan synnyttämät, tavaran valmistajain ja kuluttajain välille ilmestyvät välittäjät vaikeuttavat yhä markkinain tuntemista. Kaupan ja kulkulaitosten kehitys tekee tavarat samalla paljoa liikkuvammiksi. Pieninkin syy saa ne virtaamaan suurissa joukoissa samaan paikkaan.
Saatavilla olevain tavaravarastojen ja tavarain kulutuksen arvioiminen tulee nykyjään aina vaikeammaksi. Tilaston kehitys ei voi poistaa tätä epävarmuutta. Sen avulla tulee mahdolliseksi vain ylimalkainen arvioiminen, joka sekin olisi määrätyltä tavaranvalmistuksen kehitysasteelta alkaen mahdotonta ilman tilastoa.
Koko taloudellinen elämä tulee yhä riippuvammaksi kauppakeinottelusta, joka käy aina hurjemmaksi.
Kauppias on jo alunpitäen keinottelija; keinottelua ei suinkaan ole vasta pörsseissä keksitty. Ja keinottelu on kapitalistille väittämätöntä. Kun kauppias keinottelee, s. o. kun hän arvioipi tulevaa tarvetta, ostaa tavaransa sieltä, missä niitä on halvalla, siis runsaasti saatavissa ja myy ne sinne, missä ne ovat kalliita, siis missä niitä on niukasti, koettaa hän saada edes jonkinlaista järjestystä toisistaan riippumattomain yksityisliiketten tolkuttomalle tuotannolle. Mutta hän voi myöskin pettyä keinottelussaan. Tämä voi tapahtua sitä helpommin, kun hänellä ei ole pitkiä miettimisaikoja, sillä hän ei ole maailman ainoa kauppamies. Sadat ja tuhannet kilpailijat väijyvät samoin kuin hänkin jokaista suotuisaa tilaisuutta, ja ken sen ensiksi huomaa, hänelle on siitä aina suurin hyöty. Silloin täytyy joutua, ei saa kauan miettiä, ei kauan kysellä, vaan uskaltaa: rohkea voittaa! Mutta hän voi myöskin hävitä. Jos jonkin tavaran kysyntä on joillakin markkinoilla suuri, niin niitä virtaa sinne kohta suunnattomasti, kunnes niitä on enemmän, kuin markkinat voivat niitä sulattaa. Hinta laskeutuu silloin, kauppiaan täytyy myydä halvalla, usein tappiollakin, tai hänen täytyy etsiä tavaroillensa uusia parempia markkinoita. Hänen tappionsa voivat käydä tässä leikissä niin suuriksi, että ne syöksevät hänet häviöön.
Kehittyneen tavaranvalmistuksen vallitessa on kaikilla markkinoilla aina joko liian vähän tai liian paljon tavaraa. Porvarilliset taloustieteentutkijat selittävät, että tämä on sangen viisas ja ihmeteltävä järjestys. Me tosin ajattelemme vähän toisin. Mutta tätä järjestystä ei voida missään tapauksessa välttää, niin kauan kuin määrätylle asteelle kehittynyt tavarantuotanto on vallitsevana. Tämä viisas järjestys voi myöskin väliin viedä siihen, että tavaroita virtaa erityisistä syistä joillekin markkinoille suunnattomasti, että siis kauppamiesten tappiotkin ovat erittäin suuret, ja että useat heistä seuraavasti eivät voi suorittaa sitoumuksiaan, — tekevät konkurssin. Silloin meillä jo on kauppapula parhaassa muodossaan.
Kulkulaitosten kehitys toiselta ja krediittilaitosten kehitys toiselta puolelta helpottaa tavarain äkillistä tulvaamista joillekin markkinoille, mutta samalla se myöskin edistää kriisien syntymistä ja suurentaa niiden hävittävää vaikutusta.
Niin kauan kuin pikkutuotanto oli vallitsevana tuotantotapana, oli kauppapulien laajuudella ja syvyydellä rajansa. Ei mikään kiihotin voinut nopeasti paisuttaa myytäväksi valmistettujen tuotteiden määrää kokonaisuudessaan. Tuotantoa ei voida nopeasti laajentaa pienten käsityöläisliiketten ollessa vallitsevina. Sitä ei voi suurentaa lisäämällä työntekijöitä, sillä näissä liikkeissä riittää tavallisina aikoina muutoinkin työtä kaikille niiden käytettävinä olevain kansankerrosten työkykyisille jäsenille. Tuotantoa voidaan suurentaa ainoastaan siten, että lisätään yksityisten työntekijäin työtaakkaa — jatketaan työaikaa, käytetään pyhätyötä, j. n. e. Mutta siihen oli itsenäisillä käsityöläisillä ja talonpojilla sangen vähän taipumusta noina vanhoina hyvinä aikoina, jolloin heidän ei vielä tarvinnut kestää suurliiketten kilpailua. Ja jos he mukautuivatkin ylityöhön, niin tämä ei isosti hyödyttänyt, sillä työn tuottavaisuus oli vähäinen.
Tämä muuttuu, kun kapitalistinen suurteollisuus syntyy. Se ei ainoastaan kehitä ennen aavistamattomassa määrässä kaikkia niitä apukeinoja, joita käyttäen kauppa voi nopeasti täyttää markkinat tavaroilla, se ei ainoastaan laajenna markkinoita maailmanmarkkinoiksi, jotka käsittävät koko maapallon, se ei ainoastaan lisää tavaran valmistajain ja sen käyttäjäin välisten välittäjäin lukua, vaan se saa tuotannonkin kykeneväksi seuraamaan jokaista kaupan vaatimusta ja laajenemaan hyppäyksittäin.
Jo senkin kautta, että työntekijät nykyjään ovat täydellisesti kapitalistin vallassa, että hän voi jatkaa heidän työaikaansa, poistaa heidän sunnuntai- ja yöleponsa, voi kapitalisti lisätä tuotantoa nopeammin, kuin ennen oli mahdollista. Turmin ylityö merkitsee nyt, kun työn tuotantokyky on karttunut suunnattomasti, paljoa suurempaa tuotannon lisäystä, kuin käsityön aikoina. Kapitalistit voivat sen ohessa myöskin laajentaa liikettään nopeasti. Kapitaalin suuruus on sangen venyvää laatua, josta saadaan etupäässä kiittää luottolaitoksia. Kun liike käy hyvin, niin luotto kasvaa ja tuo liikkeeseen yhä enemmän rahoja, kapitaalin kiertoaika lyhenee osaksi, joten sen vaikutusvoima lisääntyy, j. n. e. Mutta kaikista tärkeintä on, että pääomalla on aina teollisuustyöväestön varajoukko käytettävänään. Siten kapitalisti voi aina suurentaa liikettään, aina ottaa uusia työntekijöitä, aina nopeasti lisätä tuotantoa ja käyttää asianmukaisesti hyväkseen kaikkia suotuisia suhteita.
Olemme maininneet tämän luvun alussa, että teollisuuspääoma astuu suurteollisuuden vallitessa yhä enemmän etualalle ja tulee yhä määräävämmäksi kapitalistisessa tuotannossa. Kapitalistisen teollisuuden piirissä taas tulevat erityiset teollisuuden haarat johtaviksi, kuten varsinkin kudonta- ja rautateollisuus. Jos jompikumpi näistä alkaa mennä eteenpäin jostakin erityisestä syystä — sellaisia ovat esim. uusien suurien kauppapaikkojen kuten Kiinan avaaminen tai laajojen rautatieverkkojen äkillinen rakentaminen esim. Amerikassa — niin tämä edistys ei rajoitu ainoastaan näille teollisuusaloille, vaan jatkuu nopeasti yli koko taloudellisen elämän. Kapitalistit laajentavat liikkeitään, perustavat uusia ja alkavat käyttää raaka- ja apuaineita suuremmassa määrässä; uusia työmiehiä otetaan työhön ja maankorko, voitto ja palkat kohoovat samalla. Mitä erilaatuisimpain tavarain kysyntä kasvaa, mitä erilaatuisimmat teollisuusalat alkavat saada osansa taloudellisesta vaurastumisesta, joka lopulta tulee yleiseksi. Näyttää siltä, että jokaisen liikkeen täytyy menestyä, luotto tulee sokeaksi, lainoja annetaan rajattomasti; kellä on vähänkin rahoja, hän koettaa saada ne voittoa tuottaviksi, ja ken saa osansa yhä kasvavasta korosta tai voitosta, hän koettaa muuttaa jonkin osan siitä pääomaksi. Onnenhuumaus on yleinen.
Tuotanto on sillävälin lisäytynyt suunnattomasti, markkinain ylimääräinen tarve on tyydytetty; mutta siitä huolimatta jatketaan tuotantoa yhä. Toinenhan ei tiedä toisestaan, ja jos yhden tai toisen kapitalistin mielessä alkaisikin järjellisinä hetkinä herätä epäilyksiä, niin nämä tukehduttaa se tieto, että tilaisuutta on välttämättä käytettävä, ettei kilpailussa saa jäädä jäljelle. Jälkeenjäänyttä purevat koirat. Liiallisessa määrässä valmistetut tavarat käyvät yhä vaikeammin ja hitaammin kaupaksi, kauppahuoneitten makasiinit täyttyvät, mutta huumausta kestää yhä. Sattuu, että jonkun kauppahuoneen täytyy maksaa tavarat, jotka hän on kuukausia sitte ottanut velaksi tehtailijalta. Tavarat ovat vielä myymättä; hänellä on kyllä ne hallussaan, mutta rahaa ei ole; hän ei voi suorittaa sitoumuksinsa ja joutuu konkurssiin. Tehtailijalla on myöskin suoritettavia maksuja, ja kun hänen velallisensa ei voi maksaa, niin hänkin on valmis. Konkurssi seuraa toistansa. Yleinen hämminki syntyy, sokean luoton sijaan astun yhtä sokea pelko, kauhu on yleinen ja pula valmis.
Koko taloudellinen elämä horjuu perustuksiaan myöten. Jokainen liike, jolla ei ole lujia juuria, menee kumoon. Tuho ei kohtaa ainoastaan hurjia keinotteluyrityksiä, vaan myöskin kaikkia niitä, jotka tavallisina aikoina pysyivät ainoastaan hädin tuskin pystyssä. Talonpojat, käsityöläiset ja pienet kapitalistit pääsevät kriisin aikana nopeimmin omaisuudestaan. Mutta moni suurikin sortuu, eikä kukaan ole varma siitä, ettei yleinen häviö tempaa häntäkin mukanaan. Ne suurkapitalistit, jotka pysyvät pystyssä, saavat luonnollisesti suuria voittoja; kriisin aikana on helpompi kuin muulloin sekä riistää »vähäväkisten» omaisuus, että koota liikkeitä samoihin käsiin ja kartuttaa suuria rikkauksia.
Mutta kukaan ei tiedä, pysyykö hän pystyssä, kestääkö hän pulan, ja sen kestäessä aina siihen saakka kun yleinen liikkeen juoksu on tullut edes jossakin määrässä vanhalle ladulleen, ovat kaikki nykyisen tuotantotavan luomat kauhut kohonneet huippuunsa; epävarmuus, hätä, prostitutsioni ja rikokset lisääntyvät. Tuhannet sortuvat nälkään ja viluun sentähden, että he ovat valmistaneet liian paljon ravintoaineita, liian paljon vaatteita, liian paljon asuntoja. Silloin käy mitä räikeimmin selville, että nykyinen tuotantotapa joutuu yhä pahemmin ristiriitaan tavaran tuotannon kanssa, että tuotannonvälikappaleiden yksityisomistus tuottaa yhä suurempaa kirousta ennen kaikkea varattomille, mutta lopullisesti myöskin omistaville.
Muutamat taloustieteilijät toivovat, että kriisit voidaan poistaa rengasten avulla. Ei ole väärempää luuloa, kuin tämä!
Tuotannon järjestäminen rengasten kautta edellyttää ennen kaikkea, että he käsittävät kaikki tärkeimmät tuotantoalat ja ovat perustetut kansainväliselle pohjalle, ulottuvat kaikkiin kapitalistisen tuotantotavan maihin. Tähän saakka ei vielä ole ollut ainoatakaan kansainvälistä rengasta millään teollisuusalalla, joka johtaa koko taloudellista elämää. Kansainvälisiä renkaita on sangen vaikea muodostaa ja yhtä vaikea pitää koossa. Marx on jo enemmän kuin viisikymmentä vuotta sitte huomauttanut, että kilpailu synnyttää yksinoikeuksia, ja yksinoikeudet vuorostaan kilpailua. Kuta suurempi se voitto on, jonka muutamat renkaksi liittyneet liikkeet saavat, sitä suuremmaksi käy se vaara, että joku renkaan ulkopuolella oleva mahtava kapitalisti koettaa riistää heiltä tämän voiton perustamalla kilpailevan liikkeen.
Itse kartellit ja trustitkin tulevat kauppakeinottelujen esineiksi ja syiksi. Ne ovat osakejärjestelmän korkein muoto ja niiden avulla voidaan osakekeinottelu kehittää huippuunsa. Keinottelukausi v. 1871–73 oli osakeyhtiöitten perustamiskausi, mutta nuorin keinottelukausi v. 1896–1900 oli kartellien ja trustien perustamiskausi varsinkin Yhdysvalloissa.
Renkaat eivät yleensä voi estää liikatuotantoa. Niiden päätehtävä liikatuotannon suhteen ei ole sen estäminen, vaan sen seurausten vierittäminen kapitalistien niskoilta työntekijäin ja tavaran kuluttajain niskoille. Ne auttavat suurkapitalisteja kestämään pulia, rajoittamaan aika-ajoin tuotantoa, vähentämään työväkeä j. n. e., ilman että voitto kärsii siitä.
Mutta otaksutaanpa, että mahdotonkin voisi toteutua, että suuri maailmanteollisuuskin voitaisiin järjestää kansainvälisiksi ja lujiksi renkaiksi. Mikä olisi seurauksena? Ne voisivat parhaassa tapauksessa poistaa samalla teollisuusalalla toimivien kapitalistien välisen kilpailun ainoastaan yhdeltä puolelta. Joutuisimme liian kauas aineestamme, jos koettelisimme tässä saada selville, mitä seurauksia olisi siitä kilpailusta, joka vielä jäisi jäljelle. Terotamme mieliin ainoastaan yhden puolen tästä: Kuta pienemmäksi kilpailu tulee saman teollisuusalan työnantajain välillä, sitä jyrkemmiksi tulevat vastakohdat heidän ja niiden toisten teollisuusalojen työnantajain välillä, joiden täytyy käyttää heidän tuotteitaan. Vaikka siis samalla teollisuusalalla olevain yksityisten valmistajain välinen taistelu lakkaisikin, niin tulee tavaran valmistajain ja kuluttajain välinen taistelu sitä tuimemmaksi — kuluttajat käsitettynä sanan laveimmassa merkityksessä. Tässä merkityksessä on jokainen tavaranvalmistaja myöskin kuluttaja; pumpulikehrämön omistaja esim. on personallista kulutusta lukuunottamatta puuvillan, hiilten, koneitten öljyn y. m. kuluttaja. Koko kapitalistiluokka ei jakautuisi silloin enää yksilöihin, vaan eri kerroksiin, jotka kävisivät mitä katkerinta sotaa keskenään.
Jokainen kapitalisti koettaa nykyjään valmistaa, tuoda markkinoille niin paljon tavaraa kun suinkin, sillä kuta enemmän tavaraa, sitä suurempi on voitto muutoin samallaisten olojen vallitessa. Ainoastaan hänen laskemansa markkinain vastaanottokyky ja luonnollisesti hänen pääomansa määrä voivat rajoittaa hänen tuotantoansa. Jos sitävastoin renkaat tulevat yleisiksi, niin ei tuotanto silti tule järjestetyksi eivätkä siis kriisit poistetuiksi, kuten jotkut haaveilijat koettavat uskotella, vaan jokainen rengas koettaa yleensä valmistaa tavaraa niin vähän kun suinkin, sillä kuta vähemmän tavaraa on saatavissa, sitä korkeammat ovat hinnat. Silloin tulee yleiseksi se kauppiasten aikaisempi menettely, että he hävittivät osan tavaraa, kun sitä oli liiaksi tulvinut markkinoille, saadaksensa jäännöksestä voittoa. Selvää on, ettei yhteiskunta tällaisten olojen vallitessa voi pysyä pystyssä. Samalla kun jokainen rengas itse koettaa valmistaa niin vähän kuin suinkin, samalla täytyy jokaisen koettaa pakottaa liikatuotantoon niitä renkaita, joiden tavaroita se käyttää. Tähän on useampia keinoja. Yksinkertaisin on se, että omaa kulutusta koetetaan rajoittaa vielä suuremmassa määrässä, kuin toiset renkaat ovat rajoittaneet tuotantoaan. Toinen keino on se, että tiede koetetaan saada valmistamaan niiden tavarain korvausaineita, joiden tuotanto on rajoitettu. Kolmas se, että asianomaiset kuluttajat koettavat itse valmistaa ne tavarat, joita he tarvitsevat.
Otaksukaamme esim., että kuparikaivokset muodostavat renkaan, rajoittavat kuparintuotannon ja korottavat sen hinnat. Mikä on seurauksena? Muutamat niistä teollisuudenharjoittajista, joiden liikkeissä kuparia käytetään, sulkevat liikkeensä odottamaan parempia aikoja, toiset koettavat käyttää kuparin sijasta muita metalleja, ja toiset taasen itse hankkivat tai ottavat käytäntöön kuparikaivoksia, päästäksensä siten kuparirenkaasta riippumattomiksi. Lopullisena seurauksena on tämän renkaan häviö ja konkurssi, siis kriisi.
Jos tämä ei onnistu, niin johtuu renkaan vähennetystä tuotannosta keinotekoinen tuotannon rajoittaminen, siis taaskin kriisi, niillä teollisuusaloilla, jotka käyttävät renkaan tuotteita raaka-aineina, työkaluina, j. n. e.
Renkaat eivät siis voi poistaa kriisejä. Jos ne voivat tässä suhteessa jotakin vaikuttaa, niin vaikuttavat ne korkeintaan sen, että kriisit saavat toisen muodon, joka ei suinkaan ole parempi. Konkurssit eivät lakkaa, ero on ainoastaan siinä, että ne tulevat laajemmiksi, että ne eivät kohtaa ainoastaan yksityisiä kapitalisteja, vaan aina kokonaisia kapitalistikerroksia, ja samalla myös luonnollisesti koko sitä suurta joukkoa, joka on heistä riippuva. Renkaat eivät voi poistaa kriisejä, vaan voivat kyllä synnyttää niitä, jopa paljoa laajempia ja turmiollisempia, kuin kaikki ne, joita tähän saakka on nähty.
Vasta sitte, kun kaikki renkaat ovat sulautuneet yhdeksi ainoaksi, jonka käsiin kaikkien kapitalististen maitten kaikki tuotannonvälikappaleet ovat kokoontuneet, kun siis tuotannonvälikappalten yksityisomistus olisi itse asiassa lakannut, vasta sitte voisi rengasten muodostaminen tehdä kriisin poistamisen mahdolliseksi. Sitävastoin ovat kriisit määrätyltä taloudellisen kehityksen asteelta alkaen välttämättömät, niin kauan kuin tuotannonvälikappaleet ovat yksityisomaisuutta. Mahdotonta on säilyttää yksinomistus voimassa kuten tähänkin saakka ja poistaa ainoastaan sen varjopuolet.
Ajottaisten pulien, ajottaisen liikatuotannon ja siitä johtuvan ajottaisen arvonhäviön sekä voiman tuhlauksen ohella kehittyy pysyvä (kroonillinen) liikatuotanto ja alituinen voimantuhlaaminen kehittymistään yhä tuntuvammaksi.
Olemme nähneet, että teknillisiä uudistuksia tapahtuu lakkaamatta. Niiden piiri laajenee laajenemistaan, sillä kapitalistinen suurtuotanto valloittaa vuosi vuodelta yhä uusia aloja, yhä uusia teollisuuden haaroja. Valmistuskyky kasvaa senvuoksi lakkaamatta, jopa yhä nopeammin ja nopeammin, kun nimittäin otamme lukuun koko kapitalistisen yhteiskunnan. Uusia pääomia keräytyy samaan aikaan keskeytymättä. Kuta enemmän yksityistä työntekijää riistetään ja kuta suuremmaksi riistettyjen työntekijäin luku tulee (ei ainoastaan jossakin erityisessä maassa, vaan kaikissa kapitaalin riistämissä maissa yleensä) sitä suuremmaksi kasvaa yliarvon määrä, ja sitä suuremmiksi ne varat, jotka kapitalistiluokka voi vuosittain säästää, muuttaakseen ne uusiksi pääomiksi. Kapitalistinen tuotanto ei siis voi seisahtua millekään määrätylle asteelle, sen alituinen kehittyminen ja markkinain alituinen laajeneminen on sen elämänehto, paikalleen pysähtyminen on sen kuolema. Päin vastoin kuin muinoinen jossakin maassa vallinnut käsiteollisuus ja talonpoikaisviljelys, joiden tuotanto pysyi vuosikausia samana ja kasvoi ainoastaan samassa määrässä, kuin väestö lisääntyi, vaatii kapitalistinen tuotanto jo alunpitäen alituista tuotannon kasvamista. Jokainen tuotannon häiriö merkitsee yhteiskunnallista sairautta, joka tulee sitä tuskallisemmaksi ja sietämättömämmäksi, mitä kauemmin se kestää. Ajoittaisesta markkinain laajentumisesta johtuvan tuotannon laajentamishalun ohella huomaamme myöskin toisen, itse tuotantosuhteista johtuvan, pysyvän, tuotannon laajenemista vaativan pakon, joka ei aiheudu markkinain laajentumisesta, vaan päinvastoin välttämättömästi vaatii sitä.
Mutta tämä laajentuminen ei ole enää kolmena viimeisenä vuosikymmenenä tahtonut oikein käydä laatuun s. t. s. se on kyllä huomattavissa, mutta samalla kuin tuotanto pyrkii laajenemaan yhä suuremmassa määrässä, samalla tapahtuu markkinain laajentuminen yhä hitaammin ja hitaammin.
Se alue, jonka kapitalistinen tuotantotapa voi valloittaa kauppa-alueekseen, on tosin ääretön; sillä ei ole paikallisia eikä kansallisia rajoja, vaan se käsittää koko maapallon. Mutta maapallokin käy sille pieneksi. Vielä sata vuotta sitte olivat ainoastaan erityiset vierasten maanosien rannikot ja saaret Länsieuropan ulkopuolella ainoina kapitalistisen teollisuuden kauppapaikkoina, jota teollisuutta pääasiallisesti Englanti harjoitti. Mutta kapitalistien ja heidän esitaistelijainsa sekä kätyriensä toimintakyky ja saaliinhimo olivat niin suuret, ja heidän käytettävinään olevat keinot niin valtavat, että melkein kaikki maapallon maat ovat sen jälkeen avatut kapitalistiselle, ei ainoastaan Englannin, vaan yleiseuropalaiselle ja pohjoisamerikalaiselle teollisuudelle, joten nyttemmin on Kiinaa lukuunottamatta vallattavissa melkein ainoastaan sellaisia uusia kauppapaikkoja, joista ei ole saatavissa paljon muuta, kuin kuumetautia ja — selkäsaunoja.
Kulkuneuvojen alituinen hämmästyttävä kehitys vaikuttaa kyllä sen, että jokaisesta kauppapaikasta voidaan riistää voittoa yhä enemmän, mutta markkinat muuttuvat samalla muuttumistaan tykkänään toisiksi juuri niillä paikoilla, joiden asukkaat eivät ole aivan villejä, vaan joilla on joku määrä sivistystä, määrätyt sivistyksen synnyttämät tarpeet. Kun kapitalistisen suurteollisuuden tavarat tunkeutuvat maahan, niin ne tappavat kotomaisen pikkuteollisuuden kaikkialla muuallakin eikä ainoastaan Europassa, ja muuttavat käsityöläiset ja talonpojat proletareiksi. Tämä vaikuttaa kaksi tärkeää muutosta jokaisella kapitalistisen teollisuuden myyntialueella. Se alentaa asujamiston ostokykyä vähentäen siten menekkiä kysymyksenalaisella myyntialueella. Mutta se laskee samalla myöskin — ja tämä onkin paljoa tärkeämpi muutos — luomansa köyhälistön kautta perustuksen kotimaiselle kapitalistiselle tuotantotavalle. Europalainen suurteollisuus kaivaa siten omaa hautaansa. Kun kehitys on ehtinyt määrätylle asteelle, niin jokainen uusi markkinain laajennus merkitsee uuden kilpailijan syntymistä. Yhdysvaltojen suurteollisuus, joka on tuskin miespolvea vanhempi, ei pyri ainoastaan tykkänään riippumattomaksi europalaisesta teollisuudesta, vaan koettaa myöskin saada haltuunsa koko Amerikan markkinat. Vielä nuorempi Venäjän teollisuus pitää yksinään huolta niiden äärettömien alueiden tarpeista, joita Venäjällä on Europassa ja Aasiassa. Itäintia, Kiina, Japani, Australia kehittyvät teollisuusvaltioiksi, jotka ennemmin tai myöhemmin kykenevät itse tyydyttämään tarpeensa teollisuustavaroihin nähden. Lyhyesti sanoen se aika näyttää olevan lähellä, jolloin Europan teollisuuden myyntiala ei enää voi laajentua, vaan alkaa päinvastoin supistua. Ja tämä taas merkitsee koko kapitalistisen yhteiskunnan konkurssia.
Markkinain laajeneminen onkin jo jonkun aikaa ollut liian hidasta kapitalistisen tuotannon tarpeille. Yhä lukuisammat pidäkkeet kohtaavat sitä ja sen on yhä mahdottomampaa täysin kehittää tuotantovoimiansa. Taloudellisen vaurastumisen ajat käyvät yhä lyhemmiksi, kriisit eli liikepulat yhä pitemmiksi varsinkin vanhoissa teollisuusmaissa, kuten Englannissa ja Ranskassa. Maat, joissa kapitalistinen tuotantotapa on vasta nousemassa, kuten Amerika ja Saksa, voivat vielä saada kokea pitempiä menestymiskausia. Mutta sen ohella on jo kapitalistisesti nuoriakin maita, kuten Itävalta ja Venäjä, joissa vaurastumisajat ovat jo sangen lyhyet ja kriisiajat pitkät.
Tästä seuraa, että niiden tuotannonvälikappaleiden määrä, joita ei ole käytetty joko ollenkaan tai ei ainakaan kyllin suuressa määrässä voiton riistämiseen, kasvaa yhä; samoin karttuu myöskin käyttämättömiä rikkauksia, karttuu työvoimia, joiden täytyy maata joutilaina. Näihin ei ole luettava ainoastaan työttömien joukot, vaan myöskin kaikki nuo lukemattomat ja yhä lisääntyvät loiseläjät yhteiskunnan ruumiissa, jotka koettavat turvata olemistansa mitä moninaisimmalla, enimmäkseen aivan tarpeettomilla, mutta usein sangen turmiollisilla toimilla, koska he eivät voi toimia tuotannon palveluksessa. Tällaisia ovat pienet välikauppiaat, ravintoloitsijat, agentit, välittäjät; niihin kuuluu myöskin koko tuo ääretön ryysyköyhälistön joukko eri asteineen, ylemmät ja alemmat petturit, rikokselliset, ammattimaisen prostitutsionin palveluksessa olevat parittelijoineen ja heistä riippuvat; niihin kuuluu edelleen nuo lukuisat joukot, jotka antautuvat varakasten persoonalliseen palvelukseen; ja vihdoin suuret sotilasjoukot: sotajoukkojen alituinen kasvaminen viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa olisi tuskin ollut mahdollinenkaan ilman liikatuotantoa, joka vaikuttaa sen, että teollisuus voi luopua näin lukuisista työvoimista.
Kapitalistinen yhteiskunta alkaa tukehtua omaan ylellisyyteensä. Se käy yhä vähemmän kykeneväksi täydellisesti kehittämään luomiansa tuotantovoimia. Yhä enemmän tuotantovoimia täytyy maata käyttämättä, yhä enemmän tuotteita täytyy hävitä hyödyttöminä, jos mieli sen pysyä pystyssä.
Kapitalistinen tuotantotapa, pikkuteollisuuden korvaaminen kapitalistisella suurteollisuudella, jonka tuotannonvälineet ovat yksityisomaisuutena harvojen käsissä, ja jonka työväestö on varatonta köyhälistöä, tämä tuotantotapa oli välikappaleena, joka laajensi suunnattomasti käsityölle ja talonpoikaisviljelykselle omituista, peräti rajoitettua työn tuotantovoimaa. Tämä oli kapitalistiluokan maailmanhistoriallinen tehtävä. Se on suorittanut tämän tehtävän. Se on kyllä tuottanut kauheita kärsimyksiä niille kansajoukoille, joilta se on riistänyt omaisuuden ja joita se on nylkenyt, mutta se on samalla suorittanut tehtävänsä. Se on ollut historiallisesti yhtä välttämätön, kuin ne molemmat perustukset, joista se kehittyi: tavarantuotanto ja sen kanssa läheisessä yhteydessä oleva tuotannonvälineitten ja tuotteitten yksityisomistus.
Mutta vaikka se ja sen perusteet ovat olleet historiallisesti välttämättömät, niin eivät ne enää ole. Kapitalistiluokan tehtävät siirtyvät siirtymistään palkattujen virkamiesten suoritettaviksi, kapitalistien suuren enemmistön ainoana toimena on vain sen kuluttaminen, mitä toiset ovat luoneet; kapitalisti on käynyt yhtä tarpeettomaksi, kuin läänitysherra sata vuotta sitte.
Ja vielä enemmän. Kapitalistiluokka on jo nykyjään, kuten läänitysherrat edellisellä vuosisadalla, jatkuvan kehityksen esteenä. Tuotannonvälineiden yksityisomistus ei ole enää pitkiin aikoihin voinut turvata kunkin tuottajan vapauttaja omistusoikeutta työnsä tuloksiin. Se johtaa nykyjään nopeasti siihen, että tämä omistusoikeus ja vapaus häviää kapitalististen maiden koko asujamistolta; oltuaan yhteiskunnan perustuksena, muuttuu se vähitellen välikappaleeksi, joka hajoittaa kaikki yhteiskunnan perusteet. Ja oltuaan keinona, joka kiihotti yhteiskunnan mitä nopeimmin kehittämään tuotantovoimiansa, on se nyt muuttunut välikappaleeksi, joka pakottaa yhteiskunnan yhä enemmän tuhlaamaan ja jättämään käyttämättä tuotantovoimiansa.
Tuotannonvälineiden yksityisomistuksen alkuperäinen luonne on muuttunut aivan päinvastaiseksi ei ainoastaan pikkuteollisuuden tuottajiin vaan koko yhteiskuntaankin nähden. Oltuaan alkujaan yhteiskunnallisen kehityksen kiihottajana, on siitä tullut yhteiskunnallisen rappeutumisen, yhteiskunnallisen vararikon syy. Nykyjään ei ole enää kysymys siitä, tahdotaanko tuotannonvälineiden yksityisomistus säilyttää, vai eikö. Sen häviö on varma. Kysymys onkin vain siitä, viekö tämä yksityisomistus yhteiskunnan mukanaan perikatoon, vai tuleeko yhteiskunta luomaan hartioiltaan tuon turmiollisen kuorman, voidakseen vapaana ja uudelleen voimistuneena kulkea eteenpäin sitä tietä, jonka kehityksenlait sille määräävät?
[1*] Tarkkaan katsoen ei arenti ja maakorko ole sama. Arentiin sisältyy tavalli sesti osa kapitaalikorkoa. Mutta tässä voimme kuitenkin pitää arennin ja maa koron samana.