Julkaistu: 1906
Lähde: »Miksi kirkko on erotettava valtiosta?». Puoluehallinnon lentokirjasia N:o 10. Työväen Puoluehallinnon kustannuksella [ei julk.paikkaa tai vuotta]
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Sosialidemokratisen puolueen päämääränä on nykyisen taloudellisen kurjuuden ja yhteiskunnallisen vääryyden poistaminen saattamalla tuotannonvälikappaleet yksityisiltä kansallisomaisuudeksi. Tämän suuren taloudellisen kumouksen toteuttamiseksi tahtoo sosialidemokratia koota kaikki voimat. Kaikki muut ohjelman kohdat tarkottavat vain taistelukeinojen hankkimista tai taistelun helpottamista. Tätä periaatetta silmällä pitäen on luonnollista, että asiastaan selvillä oleva työväestö ei rupea hajottamaan voimia ottamalla ohjelmaansa asioita, joihin nähden edes osankaan työläisarmeijasta täytyisi tosisyyllä olla liittymättä taistelemaan yhteisen suuren asian puolesta. — Kun suuri osa työtätekevää kansaa pitää, ainakin toistaiseksi, uskontoaan sellaisena tärkeänä asiana, johon se ei millään ehdolla salli koskettavan, on aivan luonnollista, että sen asian koskeminen ohjelmassa on erikoisen arka asia. Sittenkin tekevät olevaiset olot välttämättömäksi uskontoa, tai oikein sanoen kirkkoa, koskevien vaatimusten ottamisen ohjelmaan.
Suomenkin sosialidemokratisen puolueen ohjelmassa on tällainen vaatimus. Se sisältyy ohjelman viidenteen kohtaan ja on seuraava:
Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisäiset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.
Muuta, kuin mitä tässä kohdassa on esitetty, ei sosialidemokratia ole katsonut täytyvänsä kirkollisessa suhteessa vaatia. Mutta tällöin on myöskin erikoisen onnellisesti vältytty loukkaamasta kenenkään uskonnollisia tunteita, — ovathan nuo esitetyt vaatimukset nimittäin sellaisia, että niillä on runsaasti kannattajia ulkopuolella sosialistien piiriä ja juuri uskonnon ja kirkon edun kannalta uskonnollisenkin kansan keskuudessa.
Pääkohtana sosialidemokratian kirkollisvastaisissa vaatimuksissa on kirkon ero valtiosta, sillä siihen sisältyy koko ylläesitetty vaatimus. — Tarkastaessamme seuraavassa niitä syitä, jotka ovat saaneet köyhälistön vaatimaan valtiokirkkojärjestelmän poistamista, pysymme yksinomaan evankelisluterilaisen kirkkomme asioissa. Se on meidän valtiokirkkomme, joka useilla etuoikeuksien ja erikoisvelvollisuuksien siteillä on valtiolaitokseemme yhdistetty, — valtiokirkkomme, kutsuttakoonpa sitä sitte »kansankirkoksi» tai millä muilla koreilla nimillä hyvänsä.
Lutherilainen kirkko on aina syntymästään asti kaikissa maissa säännöllisesti ollut valtion kanssa mitä paraissa väleissä, johtuen nämä hyvät välit pääasiassa siitä, että uskonpuhdistus useimmissa maissa saa voitostaan kiittää ruhtinaita ja tarkemmin sanoen näiden ahneutta katolisen kirkon rikkauksiin.
Lutherilainen kirkkokunta on alusta alkaen nöyrästi tunnustanut valtion yliherruuden ja aina kumartanut »hallitsijoita jumalan armosta», kuten se sanoo. Mutta silloinpa se usein joutuu mitä ankarimpaan ristiriitaan oikeuden vaatimusten kanssa. Alamaisuutta ja nöyryyttä esivallalle saarnaa se, olipa tämä minkälainen tahansa, sillä »ei ole esivaltaa muutoin kuin jumalalta».
Olivatpa esivallan väärinkäytökset miten ilmeisiä hyvänsä, aina selittää lutherilainen valtiokirkko: »Esivalta on jumalan palvelija sinun hyväkses, ne, jotka esivaltaa vastaan ovat, saavat tuomion päällensä.» Usein jo »ajassakin», sillä ei esivalta suinkaan miekkaa hukkaan kanna. Rangaistusretkikuntansa lähettää se niihin maan ääriin, jotka sortoon kyllästyneinä, ovat nousseet taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Ankaralla kädellä hallituksen pyövelit hakkaavat maahan koko syntisen sukukunnan, miehet, vaimot, lapset, hävittävät kasvavat pellot, rakennetut talot, papin aina yhtä suurella virallisella hartaudella rukoillessa siunausta »valtakunnan sotajoukoille maalla ja merellä». Silmäänsä räpäyttämättä saarnaa lutherilainen herranpaimen: »Esivalta on jumalan palvelija ja kostaja, sille rangaistukseksi, joka pahaa tekee.»
Jos työläinen, joka itsekin sorron alla huokaa, tuollaiset opit hyväksyy, polttaa hän lähtemättömän kaininmerkin otsalleen. Mutta valtiokirkon pappi ei tuollaisista velvollisuuksista pääse. Niiden täyttämistä vaatii ei yksin vanhoillinen porvarivaltio, vaan myöskin »maan etu», niin kauan kuin maan etu on raharuhtinaiden ja rusthollarien ja heidän sokean orjalaumansa määrättävissä.
Valtiokirkon papin asema on, muutenkin kuin ylläkuvatuissa suhteissa, luonnoltaan sellainen, että se useimmista papeista kasvattaa tehokkaan aseen vallitsevan luokan käteen. Valtiokirkon pappi kuuluu »parempaan väkeen». Hän on varakas, hyvinpalkattu prelaatti, jonka ei suinkaan tarvitse valitella, ettei ole mihin päänsä kallistaa. Huonoimmassakin paimenasemassa ollen väikkyvät hänen mielessään tulevaisuuden päämääränä lihava kirkkoherranpaikka ja runsastuloinen puustelli. Siksi pitää hänen jo silloinkin osata, ja osaakin hän, omata ja esittää sellaisia mielipiteitä kuin »herra pastorin» sopii. Ja valtiokirkon palkkapaimenen viralliset mielipiteet köyhäkansa kyllä tuntee. Hänen huuliltaan kaikuvat tosin vieläkin sanat: »Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut», mutta virvottaa hän ei enään polkeenalaisia osaa, mutta sitä paremmin osaa hän heille terottaa, miten tulee olla osaansa tyytyväinen, sellaisena kuin »herra kaikkiviisaassa neuvossaan» on sen kullekin antanut, olla kärsivä, nöyrä, alistuva, odottaa palkkaa taivaassa. Jo luonnostaan varoo hän mitenkään loukkaamasta niitä »piirejä», joissa hän arkipäivät seuraa pitää. Heille harvoin saarnataan, heidän, kuten pastorinkin, asiana on koota aittoihinsa se ylenpalttinen sato, jota pastorin nöyryyssaarna kasvattaa.
Yhtä hedelmää tuottava kuin papin saarnatoimi on papille ja kaikille muille, joilla tulojensa tai omaisuutensa perusteella on tekemistä työläisten, torpparien ja palkollisten kanssa, yhtä hyvän tuloksen tuottaa heille ja heidän valtiolleen se laajatöinen kansliatoimikin, jota valtio kirkkonsa paimenilta kirkonkirjojen ja muiden rekisterien pitämiseksi vaatii. Siinähän on kirkollisella virkaherralla oiva ja käytetty tilaisuus näyttää, miten »moukan» tulee virastossa ja »ylempänsä» edessä esiintyä. Kirkkoherrojen kanslioissa oppii työläisrukka kylläkin lakki kädessä ja nöyräselkäisenä esiintymään sellaistenkin edessä, jotka tosiasiassa ovat hänen omia elätettäviään ja hänen palvelukseensa tarkotettuja. Saarnassa opetetaan hänelle nöyryyttä ja alistumista opetuksen kautta, pastorinkansliassa saa hän tilaisuutta harjotella näitä nykyisin sangen kristillisien maineessa olevia avuja käytännössäkin.
Kun valtiokirkko oman olemuksensa välttämättömyydellä, sanotulla ja monella muulla tavoin, käy köyhälistölle painostavaksi, sitä sorretussa asemassaan yhä pysyttäväksi laitokseksi, ei ole ihme, että yhä laajemmat köyhälistön kerrokset saavat silmänsä auki ja alkavat epäillä, että niiden siteiden säilyttämisestä, jotka valtion kirkkoon yhdistävät, on hyötyä vain vallassa olevalle luokalle, olkoonpa se sitte kirkon virka-asteikolla vallanrappuja ravaamassa tai muuten köyhän kansan työtä riistämässä taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä.
Seuraavassa tarkastamme pääasiallisimpia niistä seikoista, jotka kirkon suhteen valtioon määräävät. Vaikka jo niukka tilakin tekee perinpohjaisuuden mahdottomaksi, käynee seuraavasta sentäänkin selville, että katselimmepa kirkon ja valtion suhdetta miltä kannalta hyvänsä, mikään seikka olevissa oloissa ei köyhän työläisen kannalta puolusta tämän järjestelmän säilyttämistä, vaan päinvastoin kaikki puhuu vakavaa kieltään kirkon erottamiseksi valtiosta.
Kansalaisten ensimäisiä oikeuksia nykyaikaisissa sivistysvaltioissa ja jo Venäjälläkin on uskonnonvapaus. Mutta me täällä Suomessa elämme tässäkin suhteessa yhä vielä keskiajan oloissa. Jokainen meistä on yhä vieläkin pakotettu kuulumaan lutherilaisen kirkkomme lammashuoneeseen, ellei hän mahdu niihin raamatun ja — siihenkään ei luoteta — apostolisen uskontunnustuksen pohjalle perustettuihin protestantisiin seurakuntiin, joita eri-uskolaislakimme sallii maahan perustaa. Ja kumminkin on uskonnonvapauden oikeutus ihmisyyden ja raamatunkin kannalta mitä ilmeisin asia. Sitä paitsi se on aivan eriämättömässä yhteydessä sivistyksen leviämisen kanssa. Jota enempi näet ihmiset pääsevät tiedonlähteille, pappien jäädessä yleiseen tietämiseen nähden sangen epäilyttävälle asteelle, ja jota enempi kukin itse siten tulee kykeneväksi hankkimaan itse itselleen vakaumusta, sitä enempi mielipiteet monistuvat ja vaihtelevat ja sitä mahdottomampi on valtion kytkeä kansalaisiaan mihinkään erikoisiin kirkkokuntiin.
Tosin väitetään vastaan, että »kristillinen katsantokanta» kansalaisissa ja erittäinkin virkamiehissä on valtion menestykselle välttämätön. Mutta mitä ensinnäkin virkamiehiin tulee, on jo meidänkin maamme hyvänä esimerkkinä siitä, että valtio kyllä tulee toimeen virkamiehillä, joiden »kristillismielinen katsantokanta» on kylläkin kyseenalainen. Mitä taas yleensä asiaan tulee, on epäilemättä sangen vaikeata sanoa, mitkä ne erikoisesti »kristilliset» periaatteet ovat, jotka tekevät valtiokirkollisuuden välttämättömäksi muille kuin papeille ja rutivanhoillisille porvareille. Niissä maissa, joissa kirkko on valtiosta erotettu, luistavat yleiset asiat säännöllistä latuaan ainakin aivan yhtä hyvin kuin missä »kristillisessä» maassa tahansa. Valaisevaa on asiassa muistella Venäjääkin. Siellä on maailman hurskain hallitus valtiokirkkoineen täydessä touhussa repiäkseen alas kaikki oleellisimrnatkin valtion perusteet, samalla kun vapaamielisten aatteiden innostama köyhälistö uhraa henkensäkin hankkiakseen siellä elämisen ehtoja järjestetyn nykyaikaisen yhteiskunnallisen elämän alkeille.
Päivän selvää on, ettei uskonnollekaan suinkaan ole hyväksi, että yhteiskunnallisia etuja ja oikeuksia lupaamalla yksilö saadaan kuulumaan siihen tai tähän valtion suosimaan kirkkoon. Ainoa seuraus siitä on teeskentely ja sitä seuraava uskonnollinen välinpitämättömyys ja pilkka.
Tärkeimpiä kysymyksiä kirkon ja valtion eroa koskevassa asiassa on uskonnonvapauskysymyksen rinnalla kysymys uskonnonopetuksen poistamisesta valtion kustantamista ja kannattamista kouluista. Mutta pappisvallalle on juuri tämä uskonnonopetus mitä tärkein. Ei uskonnonopetuksen itsensä vuoksi, sillä saisihan sitä uskonnonopetuksen poistettua kouluista vapaasti lapsille antaa puhtaasti kirkollisissa kouluissa ja kotona, vaan sen vuoksi, että korkeakirkolliseen henkeen kasvatetut opettajat valtionkoulun pakolla voisivat kaikkiin lapsiin jo nuoruudesta alkaa juurruttaa ne kristillisen nöyryyden ja tyytyväisyyden opit, jotka vanhoilliselle valtiolle ja ahnaalle kapitalismille ovat niin tuiki tärkeitä ja rahaatuottavia. Miehet, jotka harvoin tositeolla raamattua elämään sovelluttavat, vetävät sieltä uskonnonopetuksen puolustukseksi Kristuksen sanat: »Sallikaat lasten tulla minun tyköni ja älkää heitä kieltäkö.» Mutta puhumatta siitä, että ei olekaan puhe mistään lasten »kieltämisestä», ei Kristuksenkaan tarkotus suinkaan liene ollut se, että lapsille pakolla annettaisiin sellaisia muka uskontotunteja kuin nykyisin useimmiten kouluissa. Tuskinpa hän itsekään sellaisia antoi. Sen sijaan, että uskontotunnit »antaisivat lapselle jotakin elämän varalle», kuten tarkotuksen sanotaan olevan, muuttavat ne hänelle koko uskonnon sellaiseksi tyhjäksi ulkolopotukseksi, ettei siitä elämän varrelle kostu kerrassaan mitään.
Perimmäisenä syynä paraimmankin uskonnonopetuksen hedelmättömyyteen on se, että lapset ijällään eivät vielä ensinkään ole kypsyneet sellaisiin syvällisiin uskonnollisiin ongelmiin, joita heille uskontotunneilla esitetään. Yhtä varmaa on myöskin, että ainainen helvetin kauhuilla pelottaminen ja taivaan ilolla huumaaminen miltei poikkeuksetta kasvattaa tunteellisimmista lapsista, vallankin tyttösistä, pikkuvanhoja olentoja, jotka vanhemmiten kehittyvät silmittömiksi uskonnollisiksi kiivailijoiksi, jotka pääsemättömästi eksyneinä niihin sokkeloihin, joihin liian aikainen uskonnollinen kehitys on heidät ajanut, ovat enemmän tai vähemmän kelvottomia täyttämään yhteiskunnallisia ja luokkavelvollisuuksiaan siinä asemassa, mihin ovat joutuneet. Muista taas tulee aivan liian useassa tapauksessa tunteidensa huumauksista selvittyä törkeitä uskonnon pilkkaajia ja kaiken ihanteellisen kieltäjiä. Vain harvoissa tapauksissa jaksaa ihmistaimi tuollaisen alun saatuaan päästä terveeseen ja sopusuhtaiseen kehitykseen.
Kun kaiken edelläsanotun lisäksi vielä tulevat lukuisat ja kieltämättömät ristiriidat uskonnonopetuksessa itsessään ja muiden opetusaineiden kanssa, ei ole ihme, että yhä pontevammin vaaditaan uskonnonopetuksen poistamista kouluista. Koulu on oleva kaikille kansalaisille yhteinen, siksi on siellä opetettava vain yleisesti tosiksi myönnettyjä asioita. Uskonto, josta jokaisella ihmisellä on, ja täytyy saada olla, omat ominaiset hänen omaa olemustaan vastaavat käsitykset, jääköön koulun ulkopuolelle.
Ainoa syy, jolla uskonnonopetusta näennäisestikään voi puolustaa, on se, että sen avulla kansaan istutetaan muka velvollisuudentuntoa ja lainkuuliaisuutta sekä muita valtion kokonaisuudelle välttämättömiä avuja. Mutta uskonnollistenkin koulumiesten piirissä myönnetään jo avoimesti, että uskonnonopetuksella, joka usein käsittelee vain opinkappaleita ja opinrakennusta sekä kirkkohistoriallisia opinriitoja ja joka vielä saattaa joutua ristiriitaan muun opetuksen kanssa, ei siveellisen luonteen kasvattamiseen ole suurta merkitystä. Siinä suhteessa pystyy uskonnon täysin korvaamaan uskontoon perustumaton, käytännöllisen elämän vaatimuksille ja opetuksille nojautuva siveysoppi, joka uskonnon kouluista poistettua otettaisi oppiaineeksi.
Mutta uskonnoistakaan ei lapsia jätettäisi tietämättömiksi koulunkaan puolesta tuon uudistuksen tapahduttua. Uskonnonhistorian tunneilla saisivat he tiedon kaikista tärkeimmistä uskontomuodoista ja niiden kehityksestä. Samalla tehtäisi heille selkoa suurimpien ajattelijoiden mielipiteistä ja ajatusjärjestelmistä. Sillä tavalla lapset saisivat tervettä alkua henkiselle kehitykselleen ja voisivat sitte helpommin elämässä muodostaa itselleen omintakeisen ehjän käsityksen uskonnollisistakin asioista. Historian tunneilla pääsisivät lapset näkemään, mikä merkitys eri uskonnoilla on ollut maailman historiassa. Tällainen uskontojen opetus olisi, paitsi oikeuden ja totuuden mukaista, myöskin omiaan tasapuolisuudellaan luomaan sovinnollista toistensa ymmärrystä niiden uskonnollisten lahkojen keskuuteen, joita kirkon erottua valtiosta epäilemättä tulisi lukuisastikin syntymään.
Ymmärtäen puheena olevan uudistuksen merkityksen, on uskonnonopetus jo poistettu sellaisten sivistysmaiden kuin Yhdysvaltojen, Hollannin, Belgian, Ranskan, Unkarin ja Italian kouluista, ja muissa maissa ollaan ripeässä toiminnassa saman uudistuksen aikaansaamiseksi.
Tässä pienen kirjasen puitteissa en voi kajota vähemmän merkitseviin valtion ja kirkon eroa koskeviin kohtiin, ja pakko on myöskin jättää laajemmalti esittämättä kaikellaisten erikoisseikkojen, — kuten kuulutusten lukemisen, kansliatyön sekä valtion sekaantumisen kirkon virkanimityksiin ja lainlaadintaan, — haitallinen merkitys uskonnolliselle elämälle ja sen kehitykselle kirkon piirissä, jonka pitäisi pakottaa erittäinkin uskonnollista väkeä vaatimaan valtion ja kirkon eroa.
Otan tässä enään puheeksi vain puhtaasti rahallisen puolen kirkon ja valtion suhteessa ja siitäkin vain yhden seikan, jonka jos minkään myöskin tulisi pakottaa vallankin kirkkonsa ja uskonnon kunniasta huolehtivia henkilöjä kannattamaan vaatimusta kirkon ja valtion erosta. Tarkotan sitä valtiokirkkomme pappiporhoille mitä tähdellisintä seikkaa, että korkea kruunu tarpeen tullen pitää huolta siitä, että pappien runsaat palkat viimeistä penniä myöden tulevat rakkailta kristiveljiltä kiskottua.
Mainittu seikka on yksi valtiokirkon ylistetyistä »etuisuuksista», joka jos mikään asettaa valtiokirkon räikeään ristiriitaan raamatun ja kaiken kristillisyyden kanssa. Kristuksen ohjeena opetuslapsilleen, hänen heitä saarnamatkoille lähettäessä, oli: »Lahjaksi te saitte, lahjaksi te myöskin antakaa»; mutta kirkon palkkapaimen ottaa mieluummin kuin tästä yksinkertaisesta ohjeesta palkankeräyksessään neuvoa monikymmenpykäläisestä pappien palkkausasetuksesta ja ulosottolaista. Se onkin epäilemättä tuottavampi keino, mutta ihmetellä ei sovi, että yksi ja toinen seurakuntalainen jää oudoksuen ihmettelemään siinä ilmenevää valtiokirkollista »kristillisyyttä».
Paitsi niitä köyhiä raukkoja, joiden papin palkaksi täytyy ottaa miltei leipä lasten käsistä ryöstövoudin tupaan ilmestyttyä, ovat tällaisen komennon ollen sangen ikävässä asemassa ne seurakuntalaiset, jotka ovat sattuneet sielunpaimenekseen saamaan sellaisen, jonka yksityinen elämä on lievimmin sanoen epäilyksenalainen, ja sellaisiahan, herra paratkoon, on papeissa, jotka ovat ihmisiä hekin, yllin kyllin. Monen seurakunnan jäsen tietää papin palkkaa maksaessaan, että se menee sangen todennäköisesti kaikkea muuta kuin kristilliseen remuiluun pikarien, korttien ja — ikävä kyllä —, joskus kaupunkimatkoilla, »tunnettujen» naikkostenkin kanssa. Usea kristillinen seurakuntalainen on sen tietäen jättänyt palkkarahat papille viemättä, mutta seuraus on tunnettu: ryöstövouti ilmestyy kristillisen kirkon asialle, ja omatunto sykkyrässä saa asianomainen hellittää kukkaronsa nauhat. Yhtä katalaa kuin tämä, on kirkkoverojen ryöstö silloinkin, kun se kohdistuu sellaisiin, jotka ahtaiden häpeälakien pakosta vasten tahtoaan kirkkoon kuuluvat.
Asiasta ei päästä uskonnonvapaudella eikä edes sillä — muuten sangen raamatunmukaisella — uudistuksella, että otettaisi tavaksi kirkollismaksujen vapaaehtoisuus. Tässäkin tapauksessa jäisivät vielä kärsimään hartaat kristityt, jotka eivät tahdo kirkosta erota, sellaisissa seurakunnissa, joissa pappi ei suostuisi tähän hänelle kalliiksi käyvään »tapaan». Ja varmaa on, että sellaisia ryöstövoutiluonteita aina kirkonpaimenissa on, niin kauan kuin valtion takaamat hyvät palkat miehiä kirkon palkkapaimeniksi viekottelevat. Ainoa auttava keino asiassa on se, että erotetaan kirkko valtion yhteydestä. Vasta silloin, kun esivallan ankara käsi ei ojennu täyttämään papin pohjatonta säkkiä, korjautuvat nämäkin häpeälliset olot.
Mutta jos näin katsellessamme asiaa miltä puolen hyvänsä, joka ainoa seikka puhuu kirkon erottamiseksi valtiosta, silloin on jokaisen asiaa ymmärtävän kansalaisen noustava ponnekkaasti kannattamaan vaatimusta, että valtion todellakin on oltava mitenkään puuttumatta uskonnollisiin asioihin ja järjestettävä yhteiskunnalliset suhteet aivan riippumattomiksi kansalaisten uskonnollisista käsityksistä, lyhyesti sanoen vaatimusta uskonnon julistamisesta yksityisasiaksi, jota käytännöllisesti toteutetaan sanotaan kirkon erottamiseksi valtiosta.
Kirkkokunnat saavat muutoksen tapahduttua järjestyä yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse aivan vapaasti järjestävät sisäiset asiansa, jumalanpalveluksensa, seurakuntajärjestyksensä. Itse saavat seurakuntalaiset myöskin järjestää uskonnonopetuksen keskuudessaan, miten paraaksi näkevät. Sen helpottamiseksi varataan lapsille lupaa koulusta, niinpä esim. Ranskassa on yksi lupapäivä viikossa. Uskonnollinen elämä järjestyy silloin siis aivan vapaaksi; minkäänlaisia esteitä ei kirkon erotettua valtiosta panna seurakuntien eikä uskovaisten toiminnalle, kunhan he vain pysyvät yleisten kansalaislakien säätämissä rajoissa. Nämä rajat taas vuorostaan avartuvat mahdollisimman laajoiksi, kunhan toteutuu sosialidemokratian vaatimus todellisen yhdistymis-, kokoontumis- ja lausuntovapauden säätämisestä.
Yhtä tärkeitä ovat eron seuraukset valtiolle, joka vasta silloin on kykeneväinen kehittymään todelliseksi nykyaikaista valtioaatetta vastaavaksi sivistysvaltioksi. Vasta kirkon erotettua valtiosta pääsevät kaikki valtion kansalaiset täysin osallisiksi persoonallisesta henkisestä vapaudesta ja vasta silloin pääsee koulukin kehittymään nykyaikaisia vaatimuksia vastaavaksi kansan kasvattajaksi. Ja vasta kun kaikilla kansalaisilla on tilaisuus päästä sopusuhtaisesti alkamaan henkinen kehityksensä ja sitte täysi vapaus vapaasti kehittyä omaa erikoista yksilöllisyyttään vastaavaan suuntaan, vasta silloin hän kykenee paraiten täyttämään sen paikan yhteiskunnan järjestössä, jonka hän on täytettäväkseen saanut.
Kirkon ja valtion eron puolesta puhuu sekä kirkon että valtion etu. Häviötä siitä on vain vanhoillisille vallassaolijoille sekä kirkon ja koulun palveluksessa oleville rahanahneille palkkapaimenille. Sen ymmärtäen liittyy kansa meilläkin yhä sankemmin joukoin tukemaan useassa sivistysmaassa jo aikoja toteutettua vaatimusta kirkon ja valtion erottamisesta.