Mutta jos tsaarivallan aikana voitiinkin pitää yllä vallankumouksellista ajatusta, niin olisi vallankumouksen jälkeen siinä suhteessa pitänyt tapahtua täydellinen muutos. Olihan Venäjän vallankumous siinä määrässä muuttanut olojamme valtiollisessa suhteessa, että vallankumouksellisen propagandan täällä olisi pitänyt ilman muuta lakata ja puolueen toiminnan sekä agitatsioonin suuntautua käytännölliselle alalle. Ennen kaikkea olisi pitänyt kiinnittää huomiota saavutetun vapauden lujittamiseen, sekä siinä suhteessa ryhtyä yhteistoimintaan sellaisten porvarillisten ainesten kanssa, jotka olisivat osoittautuneet pyrinnöiltään kansanvaltaisimmiksi. Tuo »irti porvareista» taktiikka olisi pitänyt ottaa tarkistettavaksi ja osoittaa joukoille, etteivät vanhat menettelytavat uusissa oloissa ole paikallaan. Erittäinkin olisi tämä seikka pitänyt ottaa varteen eduskunnallisessa toiminnassa, jossa aina on mahdollisuuksia, puoluerajoista huolimatta, saavuttaa sovitteluilla ja neuvotteluilla käytännöllisiä tuloksia. Mutta niin ei tehty. Puolueen johdon taholta saarnattiin edelleenkin käsitystä siitä, että porvaristoa on pidettävä kokonaisuudessaan samana taantumuksellisena massana, jonka kanssa sosialidemokraateilla ei ole, eikä voi olla mitään yhteistä. Siitä oli seu-rauksena sitten sellainen itseensä sulkeutuneisuus ja salaperäisyys, jota ryhmän toiminta, esim. valtalain käsittelyn eri vaiheissa, osoitti. Ryhmän suuren osan jäsenten keskuudessa pidettiinkin neuvottelujen ja sovittelujen ajatusta jonakin työväenliikettä loukkaavana ja vahingoittavana. Teroitettiin uudelleen ja uudelleen mieleen, että sovittelut ovat omansa »sotkemaan» luokkarajoja ja »himmentämään» luokkavaistoa. Siitä myöskin johtui, että monet lienevät asettaneet suuremmaksi pyrinnökseen eristäytymisen taidon — joka oli olevinaan todellisen so-sialidemokraattisuuden tunnusmerkki, kuin itse työväen asian edistämisen, vaikka tuolla eristäytymisellä — väärin kyllä, oltiin juuri palvelevinaan työväen asiaa.
Jos vallankumouksen jälkeen olisi tahdottu saavuttaa mahdollisimman suuria tuloksia, olisi kumouksellisen toiminnan asemasta pitänyt parlamenttariselle toiminnalle panna suurempaa painoa. Erittäinkin olisi sitä täytynyt painostaa joukkojen keskuudessa, jonne oli jo juurtunut parlamenttarismia väheksyviä mielipiteitä. Yhdeltä puolen oli siihen syynä Venäjältä päin tulevat vaikutukset ja toiselta puolen kokemukset eduskunnalliselta toiminta-ajalta aikaisempina vuosina. Se seikka, että tsaari-valta jarrutti lainsäädäntötyötä tuhoten säännöllisesti vähänkin kansanvaltaisemmat eduskunnalliset saavutukset, oli omansa synnyttämään sellaisia mielipiteitä, ettei eduskunta saakaan mitään aikaan, vaan kaikki suuremmat voitot, jotka työväkeä voisivat hyödyttää, olisivat saavutettavissa ulkonaisen toiminnan ja painostuksen kautta. Vallankumouksen jälkeen asema oli muuttunut. Menestyksellisen eduskunnallisen toiminnan tulokset olivat nyt kokonaan toiset kuin aikaisemmin. Mutta sitä eivät, valitettavasti kyllä, kaikkialla joukot tajunneet. Ja mitä taas johtaviin aineksiin puolueessa tulee, ne kyllä sen ymmärsivät, mutta ollen liian suuressa määrässä venäläisen bolshevismin vaikutuksen alaisia ja luottaen liiaksi »suoran toiminnan» etuihin, eivät painostaneet sitä tarpeeksi joukkojen keskuudessa. Vastoin vuosia sitten painostamaansa parlamenttarista toimintaa, puoluejohto ja ne johtavat ainekset, joitten sanoilla oli kantavuutta, nvt kiihoittivat kumouksellista intoa jo muutenkin kiihtyneissä joukoissa.