Suomen luokkasota

Historiaa ja muistelmia

1928

SUOMEN LUOKKASOTA JA AMERIKAN SUOMALAISET

Suomen luokkasodan vaikutus Amerikaan

Suurella mielenkiinnolla Amerikan suomalaiset seurasivat Suomen työväenluokan kohtaloa maailmansodan aikana. Koko sota-ajan tiedot olivat niukat. Pienimmätkin tiedot ahmaistiin. Useasti nielaistiin pureksimatta.

Venäjän vallankumouksen puhkeaminen oli omiaan antamaan lisäkiihotinta Suomen asioitten seuraamiseen. Yleisesti odotettiin Suomessakin tapahtuvan »jotain.» Oltiinhan niin paljo kuultu Suomen työväenliikkeen saavutuksista — parlamentaarisella alalla. Itsestään selvänä pidettiin, että Venäjän vallankumous antaisi Suomen työväestölle merkin lopulliseen vallanottoon.

Tuli bolshevikinen kumous Venäjällä. Innostuttiin. Ihmeteltiin, kun Suomesta ei vieläkään kuulu »erikoisempaa.» Suurlakkoviestit jo panivat sydämen sykähtelemään. Jopas alkaa! Eipä alkanutkaan — jäätiin odottamaan.

Tulipa vihdoin hajaviestejä luokkasodan alkamisesta. Tiedot olivat puutteellisia, ristiriitaisia. Selviönä kuitenkin oli, että nyt aletaan Suomessakin nostaa työläisten valtaa. Amerikan suomalainen työväestö yleensä oli innostunut. Suomalaisten lehtien tilaajamäärä kohosi, haalitoiminta vilkastui. Oli ikäänkuin herännäisyyden aikaa.

Eipä tietenkään paljoakaan ymmärretty luokkasodan luonteesta. Ei ollut meillä selvillä oppi köyhälistön diktatuurista. Jännittyneinä vain seurattiin tapahtumain kulkua. Muistettiin Suomen työväestön aikaisempia saavutuksia ja siksi tuntui niin selvältä se, että kyllä Suomen työväestö pärjää, voittaa. Pikemminkin epäiltiin Venäjän kumouksen kohtaloa. Siellä kun oli paljoa »takapajuisempaa» kuin Suomessa.

Suomen asioiden Toimisto perustetaan.

Suomen vallankumoushallitukselta saapui pyyntö, että tov. Santeri Nuorteva ryhtyisi sen edustajaksi Amerikaan. Tov. Nuorteva ottikin toimen vastaan. Toveripiireissä keskusteltiin asiasta ja tultiin siihen tulokseen, että tällainen edustus oli välttämätöntä. Suomalainen Sosialistijärjestö ryhtyi avustamaan Toimiston rahastamista. Erikoinen Suomen asiain komitea nimitettiin avustamaan tov. Nuortevan toimintaa. Tähän komiteaan kuuluivat: F. J. Syrjälä, V. Annala, P. Halko, T. Viitala ja Y. Halonen.

Nuortevan Toimiston kautta onnistuttiin tekemään hämmästyttävän paljo julkisuustyötä Suomen luokkasodan puolesta. Amerikalainen sanomalehdistö julkaisi enemmän Suomea koskevia kirjotuksia kuin tuskin koskaan ennemmin tai myöhemmin. Joukkokokouksia järjestettiin. Luonnollisesti Suomen edustajana Nuorteva joutui myös suuresti raivaamaan tietä »punaiselle diplomatialle.»

Juuri kun Suomen kumoustapahtumat olivat antaneet Amerikan suomalaiselle työväenliikeelle voimakkaimman sysäyksen, alkoi hiljalleen saapua hajanaisia viestejä Suomen punajoukkojen tappioista. Ensi alussa ei saatu mitään varmoja tietoja. Tietoyhteyttä Suomen kanssa ei ollut. Saksalaisten maihinnoususta tuli joitain tietoja. Nämä tiedot kuitenkin osottivat, että Suomen työväkeä vastassa olikin jo kansainvälinen vastavallankumousrintama.

Saksalaisten sotajoukkojen Suomeen tulo oli omiaan osottamaan vallankumoustietoisuutemme suppeutta. Vähinerin osa meistä alkoi käsittää, että vallankumous ei olekaan vain Suomen tai jonkun muun maan yksityisasia, vaan kansainvälinen kysymys. Maailmanvallankumous alkoi muodostua selvemmäksi kysymykseksi. Kiintoisuus Venäjän bolshevikien kumoukseen tuli syvällisemmäksi.

Toimiston työala laajenee.

Nuortevan Toimiston toiminnassa kuvastuu luokkasodan vaiheiden kehitys. Niin pian kun alkoi saapua viestejä Suomen vallankumouksen tappiosta, alkoi Toimisto kiinnittää yhä suurempaa huomiota Venäjän vallankumoukseen. Suomen luokkasotakysymys yhdistyi Venäjän vallankumoukseen.

Heinäkuussa, 1918, piti Suomen asiain komitea kokouksen, neuvotellen Toimiston työstä. Komitea antoi lausunnon, jossa m.m. sanotaan:

»Ehkä surin osa Nuortevan Toimiston työstä on viime aikoina kohdistunut Venäjän vallankumouksen turvaamiseksi sikäli kuin sitä täältäpäin on voitu tehdä ... Venäjän vallankumouksen elämä, Nuortevan käsityksen mukaan, minkä komitea myös tunnustaa, on elinehto Suomen työväenliikkeelle.»

»Siksipä komitea esittikin Suomalaisen Sosialistijärjestön toimeenpanevalle komitealle, että »elokuun 1 p:stä lähtien tpk. myöntäisi toimiston avustamiseksi $500.00 kuukaudessa ja senlisäksi sellaiset erät, mitkä Canadan järjestöiltä mahdollisesti tulevat, korvaukseksi ja tunnustukseksi sille työlle, mitä toimisto suorittaa.»

Valkoinen terrori.

Suoranaisten tietojen puutteessa, kesti pitkän aikaa ennenkuin Suomen luokkasodan tappiosta ja sitä seuranneesta valkoterrorista saatiin lähempiä tietoja. Kiertoteitse ja ulkolaisten lehtien kautta päästiin kuitenkin selville siitä kauhistuttavasta valkoterrorista, mikä Suomessa oli käynnissä.

Amerikan suomalainen työväestö teki parhaansa herättääkseen yleistä mielipidettä Suomen lahtarivaltaa vastaan. Pidettiin kokouksia. Julaistiin päätöslauselmia amerikalaisissa lehdissä. Tässä työssä Nuortevan Toimisto oli ansiokkaana apuna.

Valkoterrori ja luokkasodan tappio vaikuttivat osaan työläisistä laniaannuttavasti. Toiselta puolen kuitenkin alettiin yhä selvemmin käsittämään vallankumousta. Aletaan pohtia vakiokysymystä, proletariaatin diktatuuria jne. Tästä vähinerin kristalloituu »suunnat.»

Työväenliike vasemmistuu.

Suomen ja Venäjän vallankumouksien kokemukset opettivat paljo. Ne vallankumouksellistuttivat suomalaista työväenliikettä. Selventymisprosessi alkoi tapahtua. Raivaaja asettui luokkasodan alussa sen kannattajaksi. Tuki Venäjänkin kumousta. Luokkasodan jälkeenkin antoi vielä tukeaan jonkun aikaa. Edellämainitun lausunnon allekirjoittaneiden enemmistö on nykyisin päänoskelaisia, mutta vielä silloin he tunnustivat Venäjän kumouksen elämän olevan Suomenkin työväenliikkeen elinehdon. Joukkojen painostus oli niin voimakasta, että Raivaaja ei muuta kantaa uskaltanut silloin ottaa. Miljoonamarkan rahasto Suomen työväenliikkeelle sai yleisen kannatuksen.

Vähinerin, kumoustapahtumien opetuksien alkaessa vaikuttaa ja pelkän innostuksen hälvetessä, alkaa tapahtua vasemmistolaistumista ja oikeistolaistumista. Raivaaja alkaa puhua yhä selvemmin bolshevikikumousta vastaan. Jo syksyllä se antaa vastavallankumouksellisia »arvosteluja» Venäjän vallankumouksesta ja Venäjällä olevien suomalaisten kommunistien toiminnasta.

Linjoittuminen tulee yhä selvemmäksi. Lopulta tapahtui puoluehajaannus. Joukkojen valtava enemmistö oppi Suomen luokkasotatapahtumista, ei lamaantunut. Pusertaa innostusta, tarmoa Venäjän vallankumouksesta. Pieni osa jää Raivaajan taakse. Lehti kehittyy yhä vastavallankumouksellisemmaksi.

Suomen luokkasota katkerine kokemuksineen antoi bolshevikista opetusta Amerikankin suomalaiselle työväestölle. Ei tietenkään niin kirkkaasti ja selvästi kuin niille, jotka näissä kärsimyksissä ja taisteluissa itse suoranaisesti olivat mukana.

Ilman Suomen luokkasotaa ei Amerikan suomalainen työväestö olisi oppinut vallankumousliikettä ja kommunistisen puolueen tarpeellisuutta ymmärtämään niinkään suuressa määrässä kuin mitä se nykyisin tämän käsittää.

Antakoon Suomen luokkasodan muisto meille entistä suurempaa pyrkimystä ei ainoastaan ymmärtämään kommunistista liikettä, vaan myöskin toimimaan sen hyväksi.

Y. H.

Interventionin kulissien takaa

Keväällä 1918 Amerikan Yhdysvallat yhtyivät maailmansotaan. Siitä lähtien sodan loppuun asti oli Yhdysvaltain pääkaupunki Washington maailman politiikan keskipisteenä. Ei silti, että Amerikan politikoitsijat olisivat olleet erittäin taitavia tai tietorikkaita maailmanpolitikan alalla. Pikemmin päinvastoin. Kansallisesti itsekylläisenä ja maailmansotaan asti verrattain eristyneenä taloudellisestikin Amerika ei ollut kasvattanut maailmanpolitikoitsijoita. Sen valtiomiehet vain hämärästi tiesivät mitä mikin paikka, valtio tahi kansa Europassa edusti. Mutta olihan Amerikalla rikkauksia ja liittolaisilta olivat varat ehtyneet, olihan valtavasti kasvanut Amerikan teollisuus ja suunnattomasti sen elintarvevarastot. Kaikki tämä määräsi Yhdysvaltojen aseman.

Washingtoniin keskittyivät kaikki maailmanpolitiikan langat. Niitä kyllä nyittiin Lontoosta ja Pariisista päin, mutta näytti siltä kuin Amerikassa ratkaisu tapahtuisi. Amerika oli lähtenyt sotaan suurin elein ja suurin sanoin. Amerikan päämies, presidentti Wilson oli julistanut sodan »taisteluksi maailman turvaamiseksi kansanvallan asialle», ja sodan tärkeimmäksi tehtäväksi kansanvallan »suurimman vihollisen», Saksan militarismin nujertamisen. Sitten uudelleen järjestettäisiin maailma kansojen itsemääräämisoikeuden, vapauden, kansanvallan ja jos minkäkin jalon periaatteen pohjalla.

Washington pian muodostui Mekaksi, jonne lähtivät tukea pyytämään, intrigoimaan, vaatimuksiaan, pyyteitään ja harrastuksiaan esittämään jos minkälaisten suurvaltojen, pikkuvaltioitten ja valtioiksi pyrkivien ryhmien asiamiehet. Venäjän vallankumous lisäsi niiden lukumäärää. Entisestä Venäjän keisarivallasta eronneitten ja eroon pyrkivien kansallisuuksien edustajat, mikä suuremmalla mikä pienemmällä menestyksellä, yrittivät saada asiansa kuulluksi profeetta Wilsonin hovissa. Syksyllä 1917 alkaen sekaantui monikieliseen kööriin suomalainenkin sana. Svinhufvudin hallituksen edustajat Reuter ja Ignatius ilmestyivät Washingtoniin hakemaan tunnustusta. Mutta heidän hallituksensa kaatui tammikuussa 1918 ja helmikuussa ilmestyi näyttämölle Suomen Kansanvaltuuskunnan edustaja. Se asiallisesti merkitsi myös Lokakuun vallankumouksen voimien esiintymistä, — sillä Suomen Kansanvaltuuskunta avoimesti ilmoitti solidarisuutensa proletaarisen suurvallan kanssa.

Kunkin edustajan menestysmahdollisuudet Washingtonissa riippui hänen suhtautumisestaan keskenään sotiviin valtoihin. Niin oli asianlaita vuoteen 1919 asti. Mutta kun Lokakuun vallankumous toi uuden valtiomahdin, joka oli tähdätty kaikkia imperialisteja vastaan, niin määrääväksi tuli jokaisen asiakkaan suhde tähän kolmanteen tekijään.

Suomen lahtarien edustajat Amerikassa vuonna 1917 ja alkupuolella 1918 eivät voineet asiansa hyväksi saada suuria aikaan. Olivathan he siksi ilmeisesti Saksan keisarivallan käskyläisiä. Vasta sen jälkeen, kun Suomen porvarit surmaamalla kymmeniä tuhansia työläisiä eittämättömästi todistivat, että he ensi tilassa ovat kapitalistisen järjestelmän uskollisia vahtikoiria, ja mitä muuhun politiikkaan tulee, niin ovat he sen porvarin puolella, joka näyttää voimakkaammalta, — vasta silloin Amerikan porvari näki hyväksi makeasti hymyillä Suomen lahtarille ja laskea hänet tallustelemaan verisissä pieksuissaan muitten tunnustettujen diplomaattien joukossa.

Kesti kuitenkin moniaita kuukausia ennen kuin tämä kaikki kävi selväksi, ja niinpä joutui Suomen proletaarihallituskin jonkun ajan edustetuksi Washingtonin valtapiireissä, astuen ensimäisiä askeleita proletaarisen diplomatian tiellä ja yrittäen solmita suhteita Amerikan hallituksen kanssa tukeakseen Suomen proletariaatin taistelua, — ja moniaitten kuukausien aikana yritti Amerikan porvari tunnustella, eikö voisi jollakin tavalla käyttää Suomen köyhälistön taistelua imperialistien vehkeilyjen hyväksi.

Kun Suomen Kansanvaltuuskunnan historia joskus tulee yksityiskohtaisesti kirjoitetuksi, pitänee antaa vaatimaton sija siinä senkin työn kuvaamiselle, mikä Amerikassa tehtiin yritettäessä ensi kerran maailmassa muodostaa suhteita kapitalistisen valtion ja proletaarisen valtion välillä. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole tuon historian kirjoittaminen. Tahdon tässä kuvata vain sen, kuinka Amerikan imperialistit yrittivät käyttää Suomenkin työläisten taistelua omaksi edukseen ja maailman työläisten valtaa vastaan.

Suomen Kansanvaltuuskunnan edustus Amerikassa alkoi toimintansa, mikäli konstin taisi, noudattaen kaikkia muodollisuuksia. Se pyrki saamaan Punaiselle Suomelle Amerikan virallisen tunnustuksen. Mutta se ei ollut pääasia. Tärkeintä sillä oli saada aikaan taloudellisia suhteita, — ennenkaikkea saada ostetuksi Amerikasta elintarpeita Suomen taisteleville raatajajoukoille. Aineelliset edellytykset siihen olivat tosin heikonlaiset, — Suomen Kansanvaltuuskunta ei voinut lähettää edustajalleen elintarveostoksia varten mitään varoja, eikä edes ohjeita siitä, mistä pitäisi varoja hankkia. Vasta jälestäpäin sain tietää, että Amerikan pankeissa oli suuria summia Suomen valtion varoja, jotka oli lähetetty sinne jo Tokoin hallituksen aikana elintarpeitten ostoa varten, — ja asetin ne takavarikkoon. Mutta ensi kiireessä ei ollut aikaa ajatella, mistä saisin varoja viljaostoja varten. Oli tärkeintä saada ne osto- ja myyntiluvut, joita ilman ei kauppias olisi myynyt tavaroita Suomeen lähetettäväksi. Vientilupia annettiin vain sellaisissa tapauksissa, missä Yhdysvaltain hallitus oli vakuutettu, että niitä ei käytettäisi vihollisvaltojen hyväksi. Täytyi sen vuoksi vetää esille kaikki argumentit, jotka osoittivat Suomen Kansanvaltuuskunnan ja saksalaisten pyyteitten välisen ristiriidan. Piti niissä oloissa, ja silloisessa mittakaavassa, noudattaa Leninin linjaa, että voiton saavutettuaan on köyhälistövallan, kapitalistivaltioitten sitä ympäröidessä, pysyttävä pystyssä ja hankittava etuja käyttäen hyväkseen imperialistien keskinäisiä ristiriitoja.

Mutta tällaisessä pelissä on aina vaara olemassa, että antaa pirulle pikkusormensa, josta vetäen hän kaappaa koko käden. Oli tärkeätä valvoa, ettei porvari hieroessaan kauppoja pienen työläisvallan kanssa, pääsisi toteuttamaan samaa linjaa päinvastaisessa mielessä, — saattamaan tuon pienen vallan palvelemaan porvarien luokkapyyteitä, tekemään sen aseeksi luokka veljiään vastaan. Se peli onnistui imperialisteille tshekko-slovakilaisten työtätekevien joukkojen erääseen osaan nähden, osaksi Ukrainassa; ja Gruusian menshevikkien johdolla osa kaukaasialaisia raatajia kietoutui tähän loukkoon. Suomalaisia joukkoina siihen ei saatu. Mutta löytyi löyhäpäisiä suomalaistenkin »työläisiohtajien» keskuudessa, jotka siihen peliin menivät. Ja alun tällaiselle petturuudelle pani Oskari Tokoi. Hänelle kuuluu sija niiden »työväenjohtajien» joukossa, jotka likinäköisessä pikkuporvarillisuudessaan olivat valmiit jo vuonna 1918 viemään Suomen vertavuotavan köyhälistön luokkapetturuuden tielle maailman proletariaatin nousevaa valtaa vastaan.

Suomessa äskettän ilmestyneessä »Muurmannin Legiona» kirjassaan eräs O. Itkonen tekee kaikki voitavansa puhdistaakseen O. Tokoita vallankumouksen petturin leimasta. Mutta tämä leima erottamattomasti jäi häneen silloin, kun hän v. 1918 pakeni Neuvosto-Venäjän valta-alueelta, ilmestyäkseen näyttämölle Arkangelissa, brittiläisenä everstinä ja brittiläisten agenttina, viekotellakseen suomalaisia työläisiä esittämään samanlaista kurjaa osaa, minkä ottivat suorittaakseen tshekko-slovakkilaiset »legionat». Itkonen uskottelee, että Tokoin hommien tarkoituksena Arkangelissa ja Muurmanin rintamalla oli vain liittolaisten avun etsiminen Suomen työläisarmeijalle Saksan imperialismin asiata ajavia Suomen lahtareita vastaan. Hän kutsuu. Tokoita suureksi valtiomieheksi ja eritoten painostaa, että Tokoi muka jyrkästi vaati, että suomalaisia ei käytettäisi Neuvostovaltaa vastaan.

Tällainen kuva Tokoin toiminnasta on väärä. On historiallisesti todistettavissa, että Tokoi antoi käyttää itseänsä samalla tavalla kuin Tshekko-Slovakian valkoiset. Korkeintaan voisivat Tokoi ja Tshekko-Slovakian johtajat puolustuksekseen tekopyhästi sanoa, että he eivät kernaasti menneet Neuvosto-Venäjän pyövelien joukkoon, vaan että heidät siihen saatiin »olosuhteitten pakosta.» Se olisi puolustusta, joka petturuuden syytökseen vielä lisäisi syytöksen selkärangattomuudesta. Se ei kohottane heidän kunniataan. Tosiasia on, että liittolaiset etsiessään pohjaa, jonka perusteella voisivat lähteä aseelliseen toimintaan Neuvostovaltaa vastaan, yrittivät muodostaa suomalaisistakin työläisistä aseistetun voiman Venäjän proletariaattia vastaan. Ja tässä aikeessa he saivat suoranaista apua Oskari Tokoilta.

Kun kaikki tiedot Venäjältä pidätettiin englantilaisen ja amerikalaisen sotasensuurin toimesta, niin me Amerikassa emme hyvään aikaan tietäneet mitään Suomen vallankumouksellisten vaiheista ja probleemeista heidän Venäjälle siirryttyään. Tiedot saapuivat Amerikaan monta kuukautta myöhästyneinä. Kesäkuussa sain tietää Amerikaan palanneelta Amerikan Punaisen Ristin Venäjän edustajalta, Raymond Robins'ilta, että hänellä oli ollut neuvotteluja eräitten Suomen Kansanvaltuuskunnan jäsenten kanssa siitä, voisivatko liittolaiset tukea Suomen työläisten taistelua saksalais-suomalaista valtaa vastaan. Raymond Robins itse ajoi sekä Venäjällä ollessaan että Amerikaan palattuaan sitä kantaa, että Amerikan pitäisi tunnustaa Neuvosto-Venäjä ja auttaa sitä taistelussa hyökkäävää Saksan imperialismia vastaan. Hän uskoi myöskin, että Amerika suostuisi Suomen työläistenkin kanssa toimimaan saksalaista imperialismia vastaan. Hän lienee antanut siihen suuntaan meneviä lupauksia luonaan käyneille Kansanvaltuskunnan jäsenille, joiden joukossa oli m. m. Tokoi. Siinä tilaisuudessa tietenkään ei ollut, eikä voinut olla, puhetta mistään muusta, kuin että tällainen apu otettaisiin ehdolla, että liittolaiset tunnustaisivat neuvostohallituksen. Raymond Robins itse jyrkästi vastusti kaikkia pyrkimyksiä vastavallankumouksellisen toiminnan järjestämiseksi liittolaisten toimesta.

Sopinee tässä huomauttaa, että ennen Brest-Litovskin rauhan allekirjoittamista tov. Lenin oli neuvotellut Raymond Robins'in kanssa amerikalaisten avusta Saksan keisarivaltaa vastaan. Tov. Lenin kylläkään ei luottanut siihen, että liittolaiset tulisivat menettelemään Raymond Robins'in tuumailujen mukaisesti, ja johti neuvostovallan politiikkaa pitäen silmällä, että liittolaisille ei maailman sodan vielä raivotessakaan ole taistelu keisari-Saksaa vastaan tärkeämmällä paikalla kuin vihamielisyytensä proletaarien tasavaltaa kohtaan. Mutta hän ei katsonut periaatteellisesti mahdottomaksi tilapäistä yhteistoimintaa liittolaisten kanssa siinä tapauksessa, että vastoin otaksumia he todella suostuisivat Raymond Robins'in esitykseen. — Mutta Raymond Robins'in linjalle tekivät hänen ylempänsä pikaisen lopun. Jos Raymond Robins toimi vilpittömässä mielessä yrittäessään aikaan saada sopimuksen liittolaisten ja Neuvostovallan välillä, niin jo hänen lähin päällikkönsä, Amerikan lähettiläs Frances, joka sillä välillä oli karannut Vologdaan, otti toisen kannan asiassa.

Hän vastusti jyrkästi Neuvosto-Venäjän tunnustamista ja oli ilmeisesti jo silloin hyvästi mukana Venäjän vastavallankumouksellisten voimien avustamisessa. Asioitten kulku pian osoittikin, mitä politiikkaa Frances muitten liittolaislähettilästen kanssa kannatti. Heidän johdollaan alkoi suoranainen sekaantuminen Venäjän asioihin ja avun antaminen vastavallankumouksellisille aineksille sekä sellaisten ainesten järjestäminen. Kun tämä oli selvää, niin juuripa silloin Tokoi poltti kaikki sillat takanaan, lähti liittolaisten leiriin ja lähtiessään heitti parjaussylen kuolemasta ja elämästä taistelevien luokkaveljien silmille.

Liittolaisten vastavallankumouksellinen toiminta kulki silloin kahta linjaa myöten. Toinen linja oli es-errien (savinkovilaisten) yllyttäminen kapinoihin ja terroristisiin tekoihin. Es-errien kapina Moskovassa ja Jaroslavissa kesällä 1918 oli yksi ilmiö siitä. Siihenkin eräs es-errä Popov yritti sotkea komennuksessaan olevia suomalaisia puna-armeijalaisia, jotka kielen taitamattomina eivät ymmärtäneet, mihin heitä vietiin, mutta saatuaan selville mihin olivat joutuneet, inholla käänsivät selkänsä pettureille. Tshekko-slovakkien järjestäminen oli toinen linja. Tähän linjaan sisältyi myöskin yritys käyttää pohjois-Venäjällä olevia suomalaisia työläisjoukkoja samaan tarkoitukseen. Se että tämä aije epäonnistui, ei suinkaan ollut Tokoin ansio. Tokoi, ja hänen mukanaan sitten virolaisen ohranan palvelukseen mennyt Wesley, ilmeisesti edistivät sitä.

Tämän pelin täydellinen historia tulee kirjoitetuksi vasta silloin, kun maailman proletariaatin käsissä on kaikki liittolais-ohranojen salaiset arkistot. Ne tulevat selvästi osoittamaan, kuinka sellaiset sosialidemokratiset johtajat, kuin nykyinen Tshekko-Slovakian presidentti Massaryk y. m. tshekko-slovakilaiset sosialidemokratit, sekä suomalaisten sosialidemokratien taholta ainakin Tokoi ja Wesley, vastustamattomasti luisuivat katalan pelin kätyreiksi.

Massaryk oli käynyt Venäjällä tammikuun aikana ja neuvotellut Leninin ja Trotskin kanssa tshekko-slovakilaisten sotavankien kuljettamisesta pois Venäjältä länsirintamalle. Neuvostohallitus suostui auttamaan heitä tässä. Sovittiin heidän lähettämisestään Muurmaniin, jopa oli kysymys heidän käyttämisestään Suomen lahtareita vastaan. Sittemmin Massaryk läksi Ranskaan neuvotellakseen tshekko-slovakkien käyttämisestä länsirintamalla.

On vaikea sanoa missä kohdassa Massaryk myi itsensä liittolaisten pyövelirengiksi Neuvosto-Venäjää vastaan, — tosiasia on, että kun hän huhtikuussa 1918 tuli Amerikaan kauppoja jatkamaan, niin silloin jo oli valmistumassa sopimus liittolaisten ja tshekko-slovakkien välillä heidän käyttämisestään neuvostovaltaa vastaan. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö aijottu käyttää neuvostovallan lupausta viedä tshekko-slovakit Muurmanin kautta pois Venäjältä siten, että Muurmanilla he yhtyisivät siihen mennessä sinne saapuviin liittolaisjoukkoihin. Tarkoitus oli samaan tehtävään käyttää myös Muurmannin suomalaista legionaa ja alottaa suurhyökkäys pohjoisesta käsin Leningradia vastaan.

Toukokuusta lähtien me aloimme Amerikassa kuulla huolestuttavia huhuja, että tshekko-slovakit esiintyvät Venäjällä vastavallankumouksen tien raivaajina. Neuvostohallitus, saatuaan vihiä liittolaisten aikeista Muurmanissa, kielsi tshekko-slovakeja sinne lähettämästä, mutta soi heille mahdollisuuden lähteä pois muita teitä, määrätyillä ehdoilla, luovutettuaan aseensa j.n.e. On tunnettua kuinka nämä kavalasti pettivät heille osoitetun luottamuksen ja tulivat vastavallankumouksellisten voimien tärkeimmäksi turvaksi.

Kuultuamme huhuja tästä me Amerikassa päätimme ryhtyä vastatoimintaan. Järjestimme kokouksia Amerikassa olevien tshekko-slovakilaistyöläisten kanssa, joista useat tuhannet lukeutuivat Amerikan Sosialistipuolueeseen. Selitimme heille sen kurjan osan, mitä heidän heimolaisensa suorittivat Venäjällä, ja vaadimme, että he yhtyisivät painostamaan Amerikan silloin toimivaa Tshekko-Slovakian »kansalliskomiteaa» luopumaan tästä politiikasta. Tämän suuntaisiin kokouspäätöksiin vastasi »kansalliskomitea», että tshekko-slovakilaisten sotavankien aikomus ei ole sekaantua Neuvosto-Venäjän asioihin, he muka vain tahtovat nopeasti poistua Venäjän alueelta länsi rintamille. Liittolaisten kanssa ei ole muka mistään muusta sovittu.

Nämä vakuuttelut kuitenkin osoittautuivat törkeiksi valheiksi. Kesäkuun lopulla 1918 kävin Suomen Kansanvaltuuskunnan edustuksen sihteerin tov. Harold Kellockin kanssa puhuttelemassa silloin New Yorkissa olevaa, nykyistä Tshekko-Slovakian presidenttiä Massarykia tästä asiasta. Massaryk ensin tiukasti väitti, että hän, enempää kuin »kansalliskomiteakaan», ei ole missään tekemisissä vastavallankumouksellisten voimien kanssa Venäjällä. Hän näytti meille suuren määrän dokumentteja, kirjeenvaihtoa hänen ja Ranskan ulkoasiain ministerin Pinchotin sekä Lloyd Georgen kanssa. Niistä piti käydä ilmi, että Massaryk puolusti Neuvosto-Venäjän tunnustamista ja yhteistoimintaa liittolaisten ja Neuvosto-Venäjän kanssa. Me emme kuitenkaan tyytyneet näihin selityksiin, vaan osoitimme hänelle faktoja, — tshekko-slovakkien esiintyminen Samarassa, Vladivostokissa y. m. missä he asevoimin olivat kukistaneet paikalliset neuvosto-orgaanit. Osoitimme myös, että heidän johtajanaan Venäjällä on ranskalaisia kenraaleja ja agentteja.

Massaryk silloin ensin rupesi syyttelemään bolshevikkeja, väittäen että selkkauksia heidän ja tshekko-slovakkien välillä syntyy muka sen vuoksi, että bolshevikit hyökkäävät heidän kimppuunsa ja estävät heitä lähtemästä maasta. Kun me torjuimme tämänkin väitteen ja osoitimme asioitten olevan aivan päinvastoin, niin Massaryk alkoi hätäillä ja loppujen lopuksi kyynelsilmin rupesi valittamaan, kuinka avuttomaan asemaan joutuu »vapauttaan tavotteleva pieni kansa», jonka, päästäkseen päämääräänsä, täytyy nojautua maailman mahtaviin valtoihin ja niiltä apua saadakseen tahtomattaan tulee pakotetuksi ajamaan niiden politiikkaa. Hän myönsi mahdolliseksi, että jotkut liittolaisten edustajat Venäjällä, muka hänen tietämättään, johtavat tshekko-slovakkeja väärille teille. Sanoi itse jyrkästi vastustavansa sellaista peliä.

Me emme kuitenkaan tyytyneet tällaisiin selityksiin hänen puoleltaan, vaan vaadimme kouraantuntuvampia todistuksia hänen lojaalisuudestaan Neuvosto-Venäjää kohtaan. Viimein Massaryk suostui lähettämään Vladivostokiin, tshekko-slovakkilaiselle komentajalle, sähkösanoman, jossa kielsi tshekko-slovakkeja sekaantumasta Neuvosto-Venäjän sisäisiin asioihin. Hän kirjoitti siinä paikan päällä sähkösanomatekstin, jonka me muutamilla pienillä korjauksilla hyväksyimme ja niine hyvineen jätimme tuon herran sillä kertaa rauhaan.

Mutta pari kuukautta myöhemmin joutui käsiimme eräs Vladivostokissa julkaistu tshekko-slovakkilainen sanomalehti, päivätty muutama päivä Massarykin luona käyntimme jälkeen. Siinä todellakin oli julkaistu sähkösanoma, josta olimme sopineet, — sillä »pienellä muutoksella», että Massaryk oli lisännyt seuraavan lauseen: »Kuitenkin kaikissa tehtävissänne, teidän ennen kaikkea tulee alistua Venäjällä olevien liittolaisten edustajien määräyksiin.» Tuon arvoinen oli noskelaisuuden täysipainoisen, »kunnianarvoisen» edustajan sana. Liittolaisten johdon määräykset, nehän ne johtivat tshekko-slovakkien tekoja Venäjällä. Me tiedämme millaisia ne teot olivat, eikä sitä tarvitse tässä kertoa.

Mutta palatkaamme Tokoihin ja liittolaisten suunnitelmiin suomalaisiin nähden. Jo huhtikuusta alkaen Washingtonin valtiovirastossa käydessäni vähä väliä kerrottiin minulle, kuinka bolshevikit muka olivat myyneet Suomen vallankumouksen saksalaisille ja kuinka he näin ollen ovat yhtä suuria Suomen työläisten vihollisia kuin saksalaisetkin. Näytettiin minulle ne kuuluisat väärennetyt »asiapaperit», jotka eräs hassu amerikalainen diplomaattikokelas oli Venäjällä ostanut 5,000 dollarilla ja joista piti käydä ilmi, että Lenin ja Trotski olivat Saksan kenraalistaabin palkattuja asiamiehiä. Tiedusteltiin kautta rantain eikö olisi viisaampi minun luopua siitä kannasta, jonka olin alusta pitäen merkinnyt, nim. että Suomen Kansanvaltuuskunta toimii kaikin puolin solidaarisesti Neuvosto-Venäjän hallituksen kanssa. Sanottiin, että Suomen vallankumoukselliset johtajat olivat luopuneet bolshevikeista, ja katsoivat heidät vihollisikseen. On todennäköistä, että tämä oli kaikua Tokoin yksityisistä kuiskailuista Amerikan edustajan kanssa.

Kun en ottanut kuuleviin korviini näitä tunnusteluja, jätettiin keskustelut toistaiseksi sikseen. Mutta heinäkuun alussa tuli minun luokseni eräs Amerikan n. s. yleisen tiedotustoimiston edustaja kutsuen minut kokoukseen Mount Vernoniin, lähellä Washingtonia, heinäkuun 4 p. jolloin siellä Wilson pitäisi puheen ja jonne kutsuttaisiin kaikkia Venäjän vähemmistökansallisuuksien edustajia. Halusin tietää tuolta herralta, mitä siellä kokouksessa tultaisiin puhumaan ja missä mielessä Wilson käsittelisi Venäjän kysymystä. Herra vastasi, että Wilson tulisi siellä esittämään Venäjän kansalle hyvin ystävällisen kannan. Kun emme saneet tuon kannan ystävyyden laadusta sen tarkempia tietoja, niin emme lähteneet kokoukseen. Jälestäpäin tuli tiedoksi, että tuossa kokouksessa oli hierottu kauppaa Venäjän vähemmistökansallisuuksien yhteisrintamasta bolshevikkien hallitusta vastaan.

Muutama päivä sen jälkeen tulikin Wilsonin katalan tekopyhä julistus siitä, että Amerika syvästi rakastaa Venäjän kansaa, ei tahdo sen asioihin sekaantua, mutta kuitenkin lähettää Siperiaan amerikalaisia sotajoukkoja, joiden ainoana tarkoituksena on turvata tshekko-slovakkien poislähtöä Venäjältä. Näin alkoi Amerikan virallinen osanotto interventioniin Venäjällä.

Sen mukana yhä pitemmälle kehittyivät juonet suomalaistenkin vetämiseksi samanlaiseen peliin, mihin oli vedetty tshekko-slovakit. Elokuussa monta kuukautta sen jälkeen, kun olin saanut lisää tietoja Venäjältä, sain odottamatta pitkän kirjeen Tokoilta. Kirjeen saapumistapa oli sinänsä jo outo. Kirje tuli Washingtonista Amerikan hallituksen lähettämänä. Se oli päivätty Arkangelista Amerikaan. Ei ole kirjettä käsillä, se on myös niiden paperien joukossa, jotka Amerikan poliisi takavarikoi minulta New Yorkissa v. 1920. En muista tarkoin päivämääriä enkä kirjeen sanamuotoa. Mutta kirjeen yleinen sisältö on hyvin painunut mieleeni.^[1*] Se sisälsi törkeää neuvostovallan parjaamista. Siinä esiintyivät kaikki ne väitteet, joiden voimalla Amerikassa yritettiin meille uskotella, että neuvostovalta on saksalaisten kätyri ja Venäjän sekä Suomen työläisten surmaaja. Tokoi kirjeessään painostaa, että neuvostovalta on Suomen työväenluokan vihollinen ja että Suomen työväenasian pelastus on vain liittolaisissa. Ja sitten seuraa pitkä ylistysveisu liittolaisista, jonka johtopäätöksenä on se, että meidän täytyy liittolaisten varaan rakentaa tulevaisuutemme.

Kirjeessä tosin ei ollut suoranaista kehotusta liittolaisten kanssa hyökätä neuvostovallan kimppuun. Se oli itse asiassa hyvin samanlainen luonteeltaan kuin se Massarykin sähkösanoman jälkikaneetti, missä hän kehoitti omiaan kaikissa asioissa alistumaan liittolaisten määräyksiin; ja jonka johtopäätöksenä oli se, että tshekko-slovakeista tuli imperialistien pyövelirenkejä. Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että liittolaisilla oli samanlaiset aikomukset suomalaisiin nähden. Tokoi ei voi kieltää, että hän siitä tiesi ja sitä edisti. Korkeintaan hän voi, niinkuin Massaryk, krokodiilin kyyneleet silmissä voihkia pienten kansojen kohtaloa, joiden asioitten edistämisen maksuksi pitää ajaa susiluontoisten »suojelijainsa» politiikkaa.

Ei ollut Tokoin ansio, että juonesta ei mitään tullut. Muurmanin legionalaiset paremmin säilyttivät proletarivaistonsa kuin Tokoi ja tshekko-slovakkilaiset laumat. Kun tosiasiallisesti ruvettiin ajamaan Suomen punikkeja Neuvostovaltaa vastaan, uhkasivat he kääntää pistimensä yllyttäjiään vastaan ja säästivät Suomen työläiset siitä tahrasta, minkä Tokoi oli valmis heidän päällensä heittämään. Turhaan yrittää Itkonen kuvata Tokoita puhtaaksi kaikesta juonittelusta työväen valtaa vastaan.

S. Nuorteva.

Suomen luokkasodan vaikutus Canadan suomalaisiin

Suomen luokkasodan syttyessä v. 1918, Canadan suomalaisen työläisaineksen sydämet sykähtivät. Innostavana häämötti jo Suomen työväen voitto. Koska ei Venäjän tsaarismin painajainen enää ollut esteenä, niin odotettiin Suomen tilanteen helposti yhdistyvän Venäjän työväestön nousuun.

Canadassa elettiin silloin suursodan kiihkoisassa mielentilassa, jonka yhteydessä kohdistui liittolaiskiihko kaikkia niitä vastaan, jotka uskalsivat nousta vastustamaan sotaa ja tulkitsemaan tilannetta. Sodan vastustaminen tulkittiin saksalaismielisyyden ilmaisuksi.

Venäjän vallankumouksen liekit olivat jo sytyttäneet luokkatietoisen työväestön mielet ja sisäinen innostus toivoisasti leimahteli työtätekevän luokan tulevaisuuden voitosta. Näin oli jo Suomen vallankumouksen taistelujen hetkellä selvinnyt mihin pitäisi pyrkiä. Tahdottiin olla mukana Suomen työväen taisteluissa. Tuntui niin kotoiselta ja siksi seurattiin tapahtumien kulkua mielenkiinnolla.

Canadan suomalaisesta väestöstä, joka käsitti noin 21,000 henkeä silloin, oli enemmistö vallankumouksen puolella. Vastustavat ainekset aluksi salasivat todellisen kantansa, mutta samanaikaisesti sitä innokkaammin toimivat salakähmäisesti, pyrkien kaikkialla paikallisille viranomaisille ja työnantajille y. m. kantelemaan, ketkä ovat työväen hallituksen puolella, samalla vääristellen ja uskotellen, että ne ovat myöskin saksalaismielisiä.

Suomen taistelujen käynnissä ollen, suursodan lopussa, kohdistettiin Canadassa hallinnollinen vaino kaikkiin ulkomaalaisiin ja yleensä luokkataistelukannalla oleviin työläisiin. Aikaisemmin, jo vv. 1916 ja 1917, oli estetty Yhdysvaltain puolella ilmestyvät suomalaiset työväenlehdet maahan tulemasta Suomen valkoterrorin täkäläisten apurien mustan työn seurauksena. Sanomalehtiinkin suhtautumisella porvariston mustat voimat täten osoittivat mille puolen he kuuluivat.

Oli itsestäänkin selvää, että Suomen luokkatoverien taistelujen häviö tuntui vieläkin katkerammalta, kun siihen yhdistyi canadalainen vaino, sekä täkäläisten valkoisten suomalaisten ainesten provokatsioni.

Kun Suomen porvariston luokkaterrorin mainingit ja kauhut saapuivat kiertoteitä ja lehtileikkauksina Canadan suomalaisten työläisten tietoon, toimivat täällä valkoterrorin edustajat, heittäen lokaa työläisten silmille. Erikoisella julkeudella tapahtui valheiden levittäminen heidän sanomalehtensä »Canadan Uutisten» kautta, joka ilmestyi Port Arthurissa. Lehti ilmestyi vuoden lopulla kaksikielisenä ja näin ollen muodostui välineeksi vääristeltyjen tietojen muokkaamiselle maan toiskieliselle sanomalehdistölle, joka oli aulis antamaan tilaa kaikelle tämänluontoiselle propagandalle. Täten ärsytettiin mielipiteet vieläkin kireämmälle. Työläisten taholta järjestettiin joukkokokouksia, joiden kautta protesteerattiin tätä valhepropagandaa vastaan ja vaadittiin, että valkoterrorin kannattajain liikkeelle panemain vääristelyjen täytyy loppua. Osoitettiin samalla, että valkoiset juuri saksalaisten junkkerikiväärien avulla murskasivat Suomen työväen hallituksen ja löivät voittoisan köyhälistön ennenkuulumattoman terrorin kautta.

Kesällä v. 1918 heinäkuussa, pidetyssä Canadan Suomalaisen Sosialistijärjestön edustajakokouksessa julkaistiin seuraavansisältöinen Suomen luokkasotaan suhtautumista käsittelevä päätöslauselma:

»Canadan S. S. Järjestön edustajakokous, kuultuaan Suomen työväen hallituksen edustajan S. Nuortevan toimintaa koskevat selostukset, toimeenpanevan komitean ja Yhdysvaltain S. S. Järjestön toimeenp. komitean välisen kirjeenvaihdon, päättää:

»1) Antaa vilpittömän tunnustuksen sille työlle mitä sanottu toimisto on tehnyt Suomen köyhälistön asian ja vallankumousliikkeen tunnetuksi tekemiseksi ja kannatuksen hankkimiseksi sille Amerikassa;

»2) Edustajakokous käsittää, että sanotun toimiston toiminta-aikana tapahtuneet muutokset Suomessa, ovat aiheuttaneet toimistolle tuntuvia vaikeuksia toimia diplomaattisessa suhteessa Suomen työläisten hallituksen asian ajamiseksi; mutta pitää kokous yhä tärkeänä Suomen työläisten katsomuksia tulkitsevan propagandan harjoittamisen Amerikassa, johon ennen kaikkea tulisi sisältyä selonteko siitä kauheasta hirmuvallasta ja raa'asta kidutuksesta, mitä Suomen porvarit valloitushaluisen Saksan pistimien suojassa nyt Suomen työtätekevää luokkaa kohtaan harjoittavat;

»3) Tästä syystä velvoittaa edustajakokous Järjestön toimeenpanevan komitean heti ryhtymään varoja keräämään edellämainitun propagandan harjoittamiseksi; ja

»4) Edelleen kokous päättää, että kerätyt varat lähetetään Yhdysvaltain S. S. Järjestön toimeenp. komitealle, joka pitäköön huolta siitä, että varat tulevat mahdollisimman tarkoituksen mukaisesti käytetyksi.»

Tässä tilanteessa, v. 1918 syyskuussa, julistettiin laittomaksi joukottain canadalaisia työväenjärjestöjä, niiden mukana Canadan Sos. demokraatinen puolue, johon Suomalainen Sosialistijärjestö kuului osana. Olipa lakkautettujen järjestöjen luetteloon merkitty vielä erikoisesti »Canadan Suomalainen Sosialistijärjestö.» Sama panna kohdistui myöskin työväen lehdistöön ja m. m. suomalainen työväenlehti »Vapaus» estettiin ilmestymästä ja muut työväenlehdet joutuivat kärsimään vainosta.

Kun suomalaisten työläisten toiminta suurien vaikeuksien jälkeen v. 1918 lopussa voitiin uudelleen järjestää ja muodostettiin Canadan Suomalainen Järjestö, ryhdyttiin kokoamaan rahastoa Suomen työläisten aseman tunnetuksi tekemiseksi. Meidän veljessiteemme Suomen proletariaatin taisteluille tekivät mahdolliseksi innostuksen, millä suhtauduttiin keräyksiin. Samanaikaisesti kuin Yhdysvaltain puolella v. 1919 koottiin n. s. miljoonanmarkan rahastoa, kerättiin täällä samaan tarkoitukseen $7,100.30. Sitten v. 1920 koottiin Suomen ulkopuolella olevien pakolaisten hyväksi $4,748.00, sekä v. 1921 edelleen luokkasodan uhrien, orpojen, leskien ja lasten avustamiseksi vielä $3,156.00 ja suuret määrät vaatteita y. m. Myöhemmin on toimittu useita kertoja Suomen taistelevan työväestön avustamiseksi. Viimeisen parin vuoden ajalla on avustusta kerätty Suomen luokkataistelukannalla olevain työväen lehtien ja vaalitaistelun hyväksi.

Vallankumouksellinen innostus jäi Canadan suomalaiseen työväestöön itämään koston kipinänä kapitalistista valkoterroria ja järjestelmää vastaan. Se on jälkeenpäin vakiintunut Canadan kommunistisessa puolueessa ja Suomalaisessa Järjestössä, y. m. työväenliikkeen muodoissa, joissa suomalaisia työläisiä luokkataistelukannalla yhdistyy. Tunnetaan Suomen vallankumouksen heikkoudet ja siksi riennetään kommunistiseen puolueeseen, päättäväisinä siitä, että v. 1918 luokkasodan häviö, oli Suomen työväen viimeinen häviö. Luokkasodan raskaita uhreja vaatineet kokemukset punnitaan kalliina opetuksina, joita ei saa unhoittaa. Tappio selvittää paljon. Luokkatietoinen työläinen tuntee välinpitämättömyyden turmiollisuuden ja rientää lujittamaan rintamaansa. Tänne Suomesta siirtyneet talonpojat tuntevat v. 1918 seuranneet katkerat hetket ja pettymykset. Kulkee myös viestejä, että talonpoikaistoverinsa Suomessakin alkavat jo selvitä harhakäsityksistään. Vallankumousta vastustaneellekin selviää yhtä ja toista, mitä v. 1918 ei käsitetty. Päätä painaa, tunnetta kalvaa, — aatoksissa liikkuu kysymys, eiköhän erehdystä koskaan voi sovittaa? Monet vilpittömässä halussaan alkavat alusta — tulevat luokkataistelijain eteen ja tunnustavat. Ehkä sentään taistelussa osoittautuu! Mutta päämurhaajille ja pöyhkeilijoille ei ole anteeksiantoa, heidän tekonsa ja suhtautumisensa vaativat antamaan ansaitun kohtelun. Suomen työväenluokan tuleva voitto vaatii näin menettelemään. Työläisten ja talonpoikain hallitus täytyy nostattaa ja on taisteltava yhdessä.

Olemme Canadassa tänä Suomen luokkasodan 10-vuotisena muistohetkenä. Näemme vielä Canadan työläisissä harhaluuloja, monta pettymystä heillä on edessään ja siksi tunnemme velvollisuudeksemme tarkata virtauksen kulkua. Meidän tulee toimia siinä ja uhrata sille ja sen kautta koko maailman proletariaatin kansainväliselle vapautukselle. Tiedämme, että Suomen työväen tuleva huomen riippuu suurelta osalta juuri kansainvälisen proletariaatinkin taisteluvalmiudesta, vaikkakin lähempänä voittoisan köyhälistön vallankumouksen keskustaa — Neuvostoliittoa — siteet voidaan sen kanssa helpommin järjestää, kunhan kerran ollaan valmiit.

Vertailemme täällä v. 1918 ja 1919 tapahtumia — työläisvastaisten lakien voimaan saattamista y. m. Muistamme, että Canadassa muodostaa maataviljelevä väestö lähes puolet asukasluvusta ja vertaamme sen merkitystä työväen luokkarintamaan liittolaisia etsiessä. Lujitamme toimintaamme maan työväenliikkeen taistelevan yhtenäisyyden rakentamiseksi ja voittamiseksi kansainväliseen työtätekeväin valtataisteluun ja sen kautta kommunistisen veljeyden yhteiskunnan luomiseksi — luokkasodan taistelijainkin muistolle.

A. T. Hill,
Toronto, Ont.

Miljoonan markan avustus Suomen työväenliikkeelle

Amerikan suomalainen järjestynyt työväestö on aina suurella mielenkiinnolla seurannut Suomen työläisten taisteluja. Vuoden 1905:n suurlakon jälkeen tämä mielenkiinto kasvoi huomattavasti. Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön lehdissä selostettiin Suomen tapahtumia säännöllisesti ja näistä selostuksista nähtiin miten hyvin järjestetyn valistustyön kautta Suomen työväestö saatiin herätettyä valtiolliseen toimintaan. Työväenjärjestöt kasvoivat, sanomalehtiä perustettiin, työväentaloja rakennettiin ja eduskuntaan saatiin voimakas sosialistinen edustajisto ja viimein vuoden 1917 eduskunnassa olivat sosialistit enemmistönä. Kaikkia Suomen työväenliikkeen saavutuksia seurattiin Amerikassa huolellisesti ja toivottiin paljon. Tammikuulla 1918 alkoi sitten luokkasota, jossa Suomen porvarit saksalaisten sotilaitten ja Ruotsin vapaaehtoisten avustamana raakamaisesti lahtaavat työläisiä ja kukistavat vallankumousliikkeen. Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön lehdissä kerrottiin tästä verilöylystä, jossa suuri määrä työläisiä sai vuodattaa sydänverensä asiansa hinnaksi.

Tiedot hirvittävästä valkoisesta terrorista synnyttivät ensiksi hämmästystä. Ei luultu porvaristoa niin eläimelliseksi ja raa'aksi. Mutta hämmästys oli vain hetkellistä. Sitä seurasi kiukku, oikeutettu viha porvareita kohtaan. Monen Amerikan suomalaisten työläisen omaiset, sukulaiset ja tuttavat olivat joutuneet porvarien raivon uhriksi. Nousi viha, kostonhalu ja samalla vilpitön myötätunto Suomen työväestöä kohtaan. Heitä on autettava!

Mutta miten?

Tiedettiin että Suomen paljon lupaava työväenliike oli murskattu raunoiksi. Sen talot ja temppelit poltettu, tai takavarikoitu. Sanomalehdet ja julkisuusvälineet hävitetty. Maassa vallitsi ankara valkoinen terrori. Työväestö oli kaikkia valistusvälineitä vailla. Sen esitaistelijoista oli osa murhattu, osa virui vankiloissa ja kidutuskomeroissa ja osa piileskeli maanpaossa.

Mitä me voisimme tehdä? Tämän kysymyksen teki monen moni Amerikan suomalainen luokkatietoinen työläinen.

Olisimme valmiit auttamaan Suomen työläisiä. Olisimme valmiit uhraamaan vaikka sydänveremme auttaaksemme heitä, mutta Atlannin meren yli tällaiset uhraukset eivät olleet mahdollisia.

Rahaa! Rahaa, voimme lähettää.

Samaan aikaan saatiin tietoja Suomesta, että siellä sosialidemokraattisen puolueen koskemattomana säilynyt aines puuhaili taantumuksellisissa hommissa ja pyrki ottamaan käsiinsä Suomen häviölle joutuneen, mutta ei lopullisesti lyödyn, työväenliikkeen asiat. Tämä ei tyydyttänyt Amerikan suomalaista luokkataistelun kannalla olevaa työväestöä. Tiedettiin, että kun sellaisen verilöylyn jälkeen työväenliike nousee, ei se lähde kompromisseeraajien epävarmoille poluille, vaan hyväksyy selvän luokkataistelulinjan.

Käsittäen tällä tavalla tilanteen, ryhtyi Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön toimeenpaneva komitea avun keräykseen. Mikään vähäinen apu ei auta. Suomen nouseva työväenliike tarvitsee valistusvälineitä ja ne maksavat rahaa, paljon rahaa. Suomen työväestö oli uhrannut kaikkensa. Amerikan suomalainen luokkatietoinen työväestö käsitti velvollisuudekseen uhrata sen minkä voi. Päämääräksi asetettiin miljoona markkaa. Tuo summa vähintään tarvitaan, arveltiin. Vaikka summa tuntui ylivoimaiselta, ryhtyi toimeenpaneva komitea toivorikkaana järjestämään keräystä.

Miljoona markkaa laskettiin silloisen kurssin mukaan dollareiksi ja kun tuo dollarisumma jaettiin Amerikan suomalaisen sosialistijärjestön jäsenmäärällä, tuli jokaisen jäsenen osalle $18. Keräys suunniteltiin puolitoista vuotta kestäväksi ja jäsenet, jotka eivät osuuttaan heti voineet maksaa, saattoivat suorittaa osuuttaan vaikka dollarin kuukaudessa. Jäsenet saivat erikoiset jäsenkirjat, joihin merkittiin suoritukset kuukausittain. Kun jäsen maksoi osuutensa, sai hän erikoisen miljoonan markan merkin rintaansa, että muutkin näkivät hänen täyttäneen velvollisuutensa. Osasto, joka suoritti osuutensa, sai kunniakirjan.

Osastoille lähetettiin puhe jäsennyksiä miljoonan markan keräyksestä. Jäsennyksissä selostettiin Suomen työväenliikettä, sen vaiheita ja saavutuksia, sisällissotaa ja sen syitä ja porvarien raakamaista menettelyä. Näiden puheitten kautta ylläpidettiin voimakasta agitatsionia keräyksen onnistumiseksi ja tilanteen selvittämiseksi. Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön lehdet, Toveri, Työmies, Raivaaja, Toveritar ja pilalehti Lapatossu velvoitettiin säännöllisesti kirjoittamaan tästä keräyksestä.

Tällä tavalla lähdettiin alkuun.

Heti alussa selvästi sanottiin, että keräyksen tarkoituksena on avustaa sellaista työväenliikettä Suomessa, joka jälleen kohottaa siellä selvän luokkataistelun lipun. Tämän ajatuksen takana oli koko Amerikan Suomalainen Järjestö, eheänä ja päättäväisenä. Kukaan ei vastustanut tätä työtä, ei oikeistolainenkaan aines — vielä silloin.

Mutta kun keräyksessä oli päästy hyvään alkuun, alkaa yksi Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön lehdistä, Raivaaja, ehdotella että miljoonan markan varat olisi lähetettävä Suomeen heti siellä puuhailevalle sosialidemokraattiselle puolueelle talojen velkojen ja heidän sanomalehtimiestensä sakkojen maksamiseksi. Linjat alkoivat selvetä. Amerikan suomalaisen työväestön keskuudessa oikeistolainen aines alkoi keskittyä Raivaajan ympärille. Raivaajan tällainen vasta-agitatsioni osaltaan heikensi keräyksen yksimielistä innostusta. Alettiin keskustella siitä kenelle varat oikeastaan luovutetaan. Myöhemmin Raivaajan kiihotuksesta syntyi riitaakin.

Miljoonan markan keräyksen hyväksi tehty agitatsiooni oli niin voimakasta, että kun Raivaaja rupesi tuollaisia ehdotuksia esittelemään, niin suurin osa Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön jäsenistöstä inhosi sitä. Käsitettiin miten kovassa rahapulassa Suomen lahtarihallitus juuri silloin oli. Jos Raivaajan ehdotuksen mukaisesti olisi rahasto lähetetty Suomeen sosialidemokraateille erikoiseksi sakkorahastoksi, olisivat porvarit panneet toimeen oikeat sakotustalkoot. Porvarien on helppo löytää syytöksiä niinkin vaaratonta henkilöä vastaan kuin sosialidemokraattinen sanomalehden toimittaja on.

Mentiin edustajakokoukseen v. 1919 ja siellä tehtiin miljoonan markan rahaston käytöstä seuraava päätös:

»Suomen työväenliikkeen uudelleen rakentamista varten kerätty miljoonan markan rahasto luovutetaan sellaiselle vasemmistopuolueelle Suomessa, joka hyväksyy selvän luokkataistelukannan ja pysyy erossa kaikesta kompromissipolitiikasta porvareitten kanssa. Jos vasemmistolaiset saavat enemmistön seuraavassa Suomen sosialidemokraattisen puolueen edustajakokouksessa, on toimeenpanevan komitean lähetettävä rahat heti edustajakokouksen jälkeen Suomen tälle puolueelle.

»Siinä tapauksessa, jos Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa tapahtuu hajaannus, jonka seurauksena syntyy uusi marxilaisille luokkataisteluperiaatteille perustuva puolue, jolla on Suomen työväenluokan kannatus puolellaan, on toimeenpanevan komitean lähetettävä miljoonan markan rahasto tälle puolueelle käytettäväksi.»

Tämä päätös hyväksyttiin edustajakokouksessa yksimielisesti. Oikeistolaisetkaan eivät vastustaneet sitä.

Mutta ei kulunut pitkää aikaa edustajakokouksen jälkeen, kun Raivaaja alkaa uudestaan ja entistä ruokottomammalla tavalla saboteerata keräystä. Alituiseen oli siinä kirjoituksia, joissa koetettiin epärehellisellä tavalla jättää lukijoihin sellainen käsitys, että miljoonan markan rahoja ei ollenkaan tarkoitetakaan lähettää Suomeen, vaan että Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön vasemmistolainen aines käyttää ne omiin tarkoituksiinsa. Menivätpä niinkin pitkälle että alkoivat lehdessään selittää, että rahat ovat joutuneet yksityisten taskuihin. Kun tähän vielä lisää että Amerikassa niihin aikoihin vallitsi radikaalivainot, niin käsittää miten arvokasta palvelusta Raivaaja ja oikeistolainen aines teki Amerikan sortajaluokalle. Mutta samalla se teki karhunpalvelusta itselleen. Luokkatietoinen työväestö näki miten alas Raivaaja ja sen hengenheimolaiset olivat vajonneet.

Mutta vaikkakin tällaisia vaikeuksia oli, jatkettiin keräystä. Keräyksen yhteydessä tehdyn agitatsionin luonnekin muuttui. Menettelytapakysymykset tulivat esille voimakkaana. Ja rahastoa karttui.

Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön toimeenpaneva komitea, joka huolehti rahastosta, koetti useita kertoja lähettää rahoja Suomeen, sillä rahan vaihtokurssi oli hyvin edullinen. Mutta edessä oli voittamattomia esteitä. Omalla nimellä niiden sijoittaminen Suomen pankkeihin oli aivan mahdotonta. Raivaajan alotteesta oli Suomen lehdissä käyty ankaraa polemiikkia siitä. Sosialidemokraatit alkoivat vaatia sitä yhä äänekkäämmin. Toimeenpanevalle komitealle saapuneiden tietojen mukaan Suomen porvarit odottivat sitä vesi suussa.

Suomen sosialidemokraattisen puolueen edustajakokouksessa vasemmistolaiset jäivät vähemmistöksi ja uuden puolueen perustaminen edistyi hitaasti. Samalla rahan vaihtokurssi muuttui säännöllisesti epäedullisemmaksi. Myöskin käsitettiin että Amerikan suomalainen oikeistolainen aines oli valmis tekemään mitä vain estääkseen rahaston lähetyksen Suomen vasemmistolaisille. Tämä käsitys osoittautuikin oikeaksi kun he tekivät törkeän, mutta epäonnistuneen yrityksen pidättää rahasto Amerikan kapitalistisiin pankkilaitoksiin. Tämä yritys tuli kumminkin heidän suureksi harmikseen liian myöhään. Toimeenpaneva komitea oli jo ehtinyt sijoittaa rahaston Työmies Foreign Exchangen välityksellä Suomen pankkeihin, jossa se oli toimeenpanevan komitean määräyksien alaisena ulosmaksettavaksi milloin tarpeelliseksi nähdään. Lähetyksessä noudatettiin Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen keskuskomitean antamia ohjeita ja määräyksiä, ja heti kun mainitun puolueen kanssa oli asiat saatu järjestettyä, luovutettiin sille koko rahasto Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjeston edustajakokouksen päätöksen mukaisesti. Koko rahasto oli yli $57,000, josta summasta saatiin hyvä joukko yli miljoona markkaa.

Kerätty summa olisi ollut huomattavasti suurempi, jos kaikki osastot olisivat lähettäneet keräämänsä rahat toimeenpanevan komitean kautta. Raivaajan kiihotuksesta lähetti Fitchburgin Saima-seura keräämänsä rahat Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle. New Yorkin osasto lähetti huomattavan osan keräämistään varoista Suomen urheiluliitolle. Vielä oli joitakin pienempiä osastoja, jotka lähettivät keräämiään varoja mikä minnekin oman päätöksensä mukaan, vastoin keräyksen alkuperäistä tarkoitusta ja yhteisiä päätöksiä.

Toista miljoonaa markkaa oli Suomen vallankumoukselliselle työväenliikkeelle suurimerkityksellinen summa ja ovat he aikanaan lähettäneet Amerikan suomalaisille tovereille rahastosta vilpittömät kiitoksensa.

Mutta vielä merkityksellisempi oli miljoonan markan rahasto Amerikan suomalaiselle työväenliikkeelle. Sen avulla tehtiin voimakasta vallankumouksellista agitatsionia.

Miljoonan markan keräyksen yhteydessä voitiin suomenkieliselle väestölle osoittaa ensinnäkin porvarien raaka, saastainen menettely. Samalla voitiin niin oivallisesti osoittaa parlamenttaarisen toiminnan heikkoudet ja puutteet luokkataistelussa. Osaksi tästä rahastosta riidellessä selveni suurille joukoille sosialidemokraattien petollisuus ja ruokottomuus niin, että kun vähän myöhemmin tuli kysymykseen Amerikan Suomalaisen Sosialistijärjestön erkaneminen Amerikan Sosialistipuolueesta, oli noin 80 pros. järjestön jäsenistöstä valmis katkaisemaan siteensä vanhollisen Sosialistipuolueen kanssa, huolimatta Raivaajan ja oikeistolaisten yrityksistä.

Miljoonan markan rahasto on edistänyt vasemmistolaisten asiaa sekä Suomessa että Amerikassa.

Henry Askeli.

Velvollisuutemme suomen työväenliikettä kohtaan

Me Atlannin valtameren tällä puolen asuvat suomalaiset proletaarit seurasimme syvällä mielenkiinnolla Suomen sisällissodan tapahtumia vuonna 1918. Näimme kuinka luokkasuhteet vanhassa kotimaassamme kärjistyivät siihen pisteeseen, jolloin aseellinen yhteentörmäys luokkien kesken kävi kiertämättömäksi. Suomen luokkatietoinen työväki ei voinut väistää luokkataistelun kehityksen sen eteen asettamaa tilannetta. Se tarttui aseisiin, puolustaakseen itseään porvariston hyökkäystä vastaan. Ja urhoollisesti taistelikin se luokkamme suuren asian puolesta. Sitä innosti luokkamme vapaus ja pyrkimys tehdä mahdolliseksi sosialistisen yhteiskunnan toteuttaminen, vapauttaa proletariaatti kapitalismin orjuutuksesta ja antaa sille vapaa tilaisuus ryhtyä työskentelemään sosialistisen yhteiskunnan rakentamiseksi.

Mutta ei ollut kotimaamme työväki, enempää kuin muidenkaan maiden työväki, lukuunottamatta Neuvosto-Venäjän proletariaattia, joka jo silloin oli vapauttanut itsensä, kommunistisen puolueen kouluuttama tällaisia tapauksia varten. Se oli saanut ohjeensa sosialidemokraattiselta puolueelta, joka ei ottanut laskuissaan huomioon sitä, että luokkien välinen sota vissillä luokkataistelun asteella tulee työväestön eteen kiertämättömänä. Se ei ollut kouluuttanut Suomen työväkeä aseellisen vallankumouksen varalle. Ja maassa, missä asevelvollisuus oli ollut poistettu pitkän aikaa, puuttui työläisten enemmistöltä aseellinen kouluutus. Osittain näistä syistä, ja osittain siitä että se joutui taistelemaan imperialistisen Saksan suurta sotakoneistoa vastaan, tuli kotimaamme työväki sisällissodassa lyödyksi, huolimatta sanoin kuvaamattomasta urhoollisuudestaan ja sankaruudestaan, jolla se itseään pitkän aikaa puolusti.

Mitä suurimmalla kauhulla seurasimme sitten sisällissodan päättäjäisiä ja sitä seuraavia hirveän ja verisen valkoterrorin vuosia, jolloin Suomen vallassaolijat, historiassa ennen kuulumattomalla julmuudella surmasivat ja rääkkäsivät luokkasotaan osaaottaneita tovereitamme. Me näimme miten he vainonsa vimmassa pyrkivät tuhoamaan koko Suomen työväenluokan, ettei se ikinä enää kykenisi nousemaan ja asettumaan vastarintaan porvariston luokkasortoa vastaan, ja ettei se ikinä enää haaveilisi vapauttaa itseään. Tulinen kostontunnelma täytti silloin meidän sielumme.

Lohdutukseksemme saimme todeta kuitenkin, ja varmaankin Suomen porvariston suureksi hämmästykseksi, että tuskin oli surmattujen veljiemme maahan vuodatettu veri ehtinyt kuivua, kun jo uusi työväenliike kohotti päänsä Suomessa, nousten päättäväisenä ja äskeisistä kokemuksista rikastuneena, kokoamaan luokkamme rivejä uuteen taistelukuntoon.

Suomen valkoinen, petomainen porvaristo ei ole kuitenkaan antanut uudesti kohonneen todellisen työväenliikkeen esteettömästi edetä. Samalla kun se on sallinut luokkapetturien, sosialidemokraattisten johtomiesten, johtaa työväenliikettä harhaan, ja solminut liiton heidän kanssaan, on se heidän luvallaan ja heitä apunaan käyttäen, pitänyt jatkuvasti yllä valkoterroriaan kumouksellista työväenliikettä vastaan. Se on jahdannut ja vainonnut tätä liikettä, telkien joukottain tyrmiin sen toimihenkilöitä ja aktiivisia jäseniä. Se on hävittänyt sen orgaanit ja laitokset.

Mutta aina on tämä liike noussut uudelleen ja uudelleen. Ja milloin porvaristo on luullut sen hävittäneensä kokonaan maan päältä, on se toiminut maanalaisena.

Mistä sitten saa tuo Suomen uusi työväenliike elinvoimansa? Se ei enää toimi yksin. Se rakentuu sekä Suomen proletariaatin sisällissodassa saamille kalliille kokemuksille että maailman työväenluokan kokemuksille, ja eritoten Venäjän proletariaatin voitokkaan vallankumouksen kokemuksille.

Me olemme olleet tilaisuudessa kuulemaan Suomen sisällissodassa mukana olleiden toverien selostuksia siitä, mitä se opetti ja mitä sen tulee opettaa. He ovat sen suurimpana opetuksena painostaneet kuinka tärkeä ja välttämätön ensi ehto proletaarisen vallankumoukseen varustautuessa ja sen voitoon viennissä on leniniläinen kommunistipuolue. Ja se on todellakin tärkeä opetus. Sen ovat jo monet Suomen luokkasodassa mukana olleet toverit oppineet ja alkaneet toimia tämän kokemuksen opettamina.

Vielä eivät tarpeeksi suuret työläisjoukot Suomessa ole elävästi omaksuneet tätä tärkeää opetusta. Mutta he oppivat sen nopeasti. Suomen kommunistipuolue opettaa ja innostaa heitä. Se rohkaisee heitä julmimmankin valkoterrorin alaisina toimimaan taitavasti ja pelkäämättä. Suomen kommunistipuolue opettaa kotimaamme proletaareja organisoimaan työläistovereitaan vallankumoukselliseen toimintaan ja tulevan vallankumouksen varalta. Suomen kommunistipuolue opettaa kotimaan proletariaatille leninismin voiton oppia ja taktiikkaa.

Olemmeko me Amerikan suomalaiset proletaarit ottaneet riittävän suurella tarkkuudella ja ahkeruudella oppiaksemme Suomen luokkasodan ja maailman työväenliikkeen muista kumouskokemuksista? Ainakin meidän tulee muistaa, että nämä kokemukset ovat meillekin arvokkaan opetuksen lähde. Ja meidän velvollisuutemme kotimaan työväestön kalliisiin uhrauksiin nähden ja maailman työväenliikettä kohtaan on: ottaa entistä suuremmalla ahkeruudella tutkiaksemme jokaisessa suhteessa Suomen luokkasodan tappion syitä, samalla kun velvollisuutemme on tutkia niitä keinoja miten työväenluokka voi voittaa. Meidän velvollisuutemme yhdessä kotimaan proletariaatin ja muiden maiden työläisten kanssa, on kaikella ahkeruudella ja antaumuksella ryhtyä rakentamaan kommunistista liikettä, mikä on ainoa tae vallankumouksen onnistumiseen ja työväenluokan vapauttamiseen.

Auttamalla parhaamme mukaan Suomen työväkeä kommunistisen liikkeen rakentamisessa ja toimimalla täällä kommunistisen maailmanpuolueen amerikalaisessa osastossa täytämme velvollisuutemme Suomen luokkasodan muistoa kohtaan.

H. Puro.

Kunniaa kaatuneille sankareille

Unohtumattoman kauniin muiston ovat kaikkiin suomalaisiin työläisiin jättäneet ne sankarilliset taistelijamme, jotka sydänverensä vuodattivat koko työväenluokan hyväksi vuonna 1918. Emme löydä kylliksi kauniita sanoja tulkitaksemme tunteitamme Suomen äänettömien kommunardien muiston johdosta. Rintamilla kaatuneiden, valkoisten hurttien telottamien tai vankilahelvettien tappamien tovereiden ja toverittarien suurin uhraus, mitä voidaan ajatella, on raskauttanut meidän mieliämme. Mutta turhaa on meidän itkien heitä muistella. Kaatuneet urhomme eivät ole meille surun ja murheen testamenttia jättäneet. He ovat antaneet kaatuessaan työväenluokalle yhden velvollisuuden: jatkakaa taistelua, kunnes voitto on saavutettu!

Seuraavilla lehdillä julkaisemme kuvia muutamista niistä kymmenistä tuhansista sankareista, jotka luokkasodan pyörteissä riveistämme temmattiin pois. Henkilöt ovat Amerikan suomalaisten sukulaisia, joiden poismeno on iskenyt läheisesti haavan valtameren takana raatavaan suomalaiseen työläisrahvaaseen. Eipä silti, että muidenkaan kaatuneiden sankarien muisto olisi Amerikan suomalaisille vähemmänarvoinen. Ei, mutta teoksemme tila ei salli henkilöllisesti ikuistuttaa kaikkien kaatuneiden muistoa.

Ne elämäkerrat, jotka tässä julkaisemme kustakin kaatuneesta, soveltuvat varsin hyvin kenen luokkasodassa kaatuneen elämäkerraksi tahansa. Usean elämäkerrasta ilmenee rehellinen, vuosikausia taaksepäin ulottuva toiminta työväen aatteen eteen, kehdosta sorakuoppaan asti. Samalla nämä selostukset osottavat minkälaisesta aineksesta kokoonpantu oli se armeija, joka keskellä tuimaa talven pakkasta tarttui kivääriin puolustaakseen työväenluokan oikeuksia katalaa porvariluokkaa vastaan. Nämä elämäkerrat olkoon vastauksena porvarien syytöksiin, että Suomen punakaarti muodostui rosvoista ja murhamiehistä. Voisimmeko murhamiehistä ja rosvoista kirjoittaa näin kauniita lehtiä, kuin mitä kaatuneista punakaartilaisista voimme? Vain rehellisistä työläisistä voidaan tällaisia elämäkertoja julkaista. Se seikka, että toisista olemme joutuneet kirjoittamaan vähemmän kuin toisista, ei suinkaan merkitse sitä, että pitäisimme heidän muistoaan huonommassa arvossa. Kaikkihan ovat uhranneet henkensä, heidän muistonsa on meille samanarvoinen.

Milloin tahansa on suomalainen työväenaines kaikkialla valmis paljastamaan päänsä vuonna 1918 kaatuneille, rehellisille työväenluokan taistelijoille. Tämä kallis muisto samalla velvoittaa työväenluokkaa jatkamaan sitä taistelua, jonka ratkeamista kaatuneiden sankarien ei sallittu nähdä. Vain siten voimme täyttää sen testamentin, jonka he ovat kaatuessaan työväenluokalle jättäneet.

Kaatuneita amerikan suomalaisten sukulaisia

(1) Gustafsson, Paul ja Gustafsson, Aleksander, veljeksiä, edellinen syntynyt Hangossa. Otti osaa luokkasotaan, joutui vangiksi Lahdessa. Oli vankina Hämeenlinnassa seitsemän kuukautta, jonka jälkeen päästettiin kotiin kuolemaan luurankona ja mielipuolena. Kuoli muutamia päiviä vapaaksipääsynsä jälkeen. Jälkimäinen veljeksistä toimi punakaartin päällikkönä, joutui vangiksi ja ammuttiin seinää vasten kuuden muun Hangon pojan kanssa. Ampuminen tapahtui räjähtävillä kuulilla. Koko takaraivo oli irtaantunut. Hän lepää Herrusten järven rannalla punaisten veljeshaudoissa. Veljeksistä kuoli luokkasodan uhrina vielä kolmaskin, John Gustafsson, joka kuoli nälkään Viaporin vankileirillä. Hän lepää jossain Viaporin sorakuopassa.

(2) Ojanen, Aarne ja Vallin, Ville. Ojanen on syntynyt Helsingissä 1898. Otti osaa lakkotaisteluihin 1917 ja kuului punakaartiin alusta alkaen. Oli mukana useissa taisteluissa, kunnes joutui vangiksi Tampereen valtauksessa. Tampereelta kuljetettiin hänet Raaheen, sieltä Tammisaareen, jossa kuoli elokuussa 1918. Vallin syntynyt Hämeenkyrössä. Otti osaa lakkoihin 1917 ja oli punakaartissa alusta lähtien. Taisteli joukkuepäällikkönä useilla rintamilla. Joutui vangiksi Kangasalla, kuljetettiin Poriin, missä ammuttiin toukokuun 13 p:nä 1918 noin 18 miestä käsittävässä joukossa.

(3) Mäkelä, Eino. Synt. Kouvolassa 1899. Taisteli Mäntyharjun rintamalla. Joutui vangiksi Kyminlinnassa. Sai Riihimäen vankileirillä »nelistävän» keuhkotaudin, johon kuoli muutama viikko senjälkeen, kun vapautui vankileiriltä.

Nieminen, Ville. Oli innokas työväen mies jo varhaisesta nuoruudestaan. Oli ammatiltaan seppä ja työskenteli useimmissa Etelä-Suomen kaupungeissa. Bobrikoffin aikana vangittiin hänet Porissa erään pitämänsä puheen johdosta. Hänet karkotettiin maanpakoon, mutta Bobrikoffin murhan jälkeen palasi takasin. Luokkasotaan otti hän osaa ja oma tyttönsä kertoo hänet viimeksi nähneensä Toijalassa. Senjälkeen ei kukaan ole hänestä mitään kuullut.

(4) Ryhmäkuvassa ovat: Väinö Halmela (1), Yrjö Niemi (2) ja Vihtori Mäkelä (3). Väinö Halmela, torpan poika synt. Ikaalisten Sikurin kylässä tammik. 4 p:nä 1895. Otti osaa maatyöväen lakkoon ja suurlakkoon 1917. Punakaartissa toimi hän joukko-osastojen johtajana Ikaalisten ja Nuutin rintamilla, ottaen osaa useihin taisteluihin. Joutui »kadoksiin» huhtikuulla 1918. Yrjö Niemi, synt. Hämeenkyrössä 1889, oli rintamamiehenä lukuisilla rintamilla, viimeksi Lahdessa, jossa joutui vangiksi. Kuljetettiin vankina Raaheen ja sieltä Tammisaareen, jossa kuoli kesäkuussa 1918. Vihtori Mäkelä, synt. Ikaalisissa Sikurin kylässä 1897, toimi rintamamiehenä useissa taisteluissa. Oli vankina Lammilla, jossa hänet ammuttiin toukokuussa 1918.

(5) Vasenius, Lauri, Rautavaara, Jukka; ja Ruokonen, Kalle Anton. Lauri Vasenius kaatui rintamalla. Hän oli jäsenenä Tampereen työväenyhdistyksessä ja toimi yhdistyksen teatterin kuliissimiehenä. Jukka Rautavaara oli myös Tampereen työv. yhdistyksen jäsen ja teatterin kuliissimies. Hän kuoli Riihimäen vankileirillä 1918. Kalle Ruokonen, synt. heinäk. 27 p:nä 1884. Kuului jäsenenä Tampereen työväenyhdistykseen noin 15 vuoden ajan, toimien hänkin työv. teatterin kuliissimiehenä ja näyttämömestarina. Rehellisenä ja ystävällisenä saavutti hän teatterin henkilökunnan ja muidenkin tovereiden suosion. Hän otti osaa vallankumoustaisteluihin, ensin Kyröskosken rintamalla, sitten tiedusteluosaston apulaispäällikkönä Tampereella. Ammuttiin Tampereen hautausmaalla toukokuun 4 p:nä 1918 eräiden »tovereiden» (raukkojen) tekemän ilmiannon perusteella. Jälkeen jäi vaimo ja kolme tytärtä.

(6) Koskinen, Jalmari ja Mielonen, Leo. Koskinen oli punakaartissa ja kaatui taistelussa Lahden rintamalla. Leo Mielonen, synt. toukok. 16 p:nä 1895 Lappeella, ammuttiin huhtik. 28 p:nä Lappeenrannassa. Häneltä jäi Vaimo ja yksi lapsi.

(7) Tyypillinen torppariperhe Ikaalisista, joka joutui valkoisten kostonraivon uhriksi. Kaksi perheen jäsentä Aleksi Halmela ja Väinö Halmela tapettiin.

(8) Broman, Martti Eeli. Syntynyt 10.11.1899 Noormarkussa, ammatiltaan tuntikirjuri. Liittyi 1916 Tiejoen sos. dem. nuoriso-osastoon ja sen kautta puolueeseen, toimien osastonsa puheenjohtajana vuoden 1918 alusta. Suoritti vahtipalvelusta kumoustaistelun kestäessä. Kuoli Tammisaaren vankileirillä 20.7.1918.

(9) Heikkilä, Richard, Pälkäneellä ammutun Juho Heikkilän poika, kotoisin Mäntyluodosta. Joutui valkoisten vangiksi Urjalassa ja ammuttiin toukokuun 7 p mä 1918.

(10) Tiliander, Viktor. Synt. Iitin pitäjässä v. 1901. Nuorukainen taisteli Mäntyharjun rintamilla Kuusankosken ensimäisessä komppaniassa. Kaatui Tuohikodissa, Valkealan pitäjässä huhtikuun lopulla. Hänen veljensä Aarne kaatui samassa taistelussa. Poikien isä Viktor ammuttiin Voikkaalla.

(11) Sorvali, Kalle. Synt. Tervajoella Viipurin 1. v. 1899. Otti osaa taisteluihin Viipurissa ja ympäristöllä. Valkoisten vallottaessa Viipuria, nähtiin Sorvalin haavoittuvan. Hänen arvellaan joutuneen sairaalaan, jossa lahtarit ovat hänet nähtävästi tappaneet. Häneltä jäi vaimo ja yksi poika.

(12) Pietiläinen, Väinö. Ammatiltaan seppä. Otti osaa luokkasotaan. Tapettiin Tammisaaren vankileirillä. Oli kuollessaan n. 32 vuoden ikäinen.

(13) Penttinen, Heikki. Synt. 1889 ja murhattiin valkoisten toimesta Elisenvaarassa maaliskuun 2 p:nä kello 11:50 illalla vuonna 1918.

(14) Huttunen, Janne, synt. Tuusniemen pit. Kuopion läänissä, syysk. 4 p. 1873. Työskenteli sahalaitoksella Viipurin läänissä ennen luokkasotaa. Hän oli työväen järjestöjen toiminnassa mukana parikymmentä vuotta, kuuluen viimeksi Härskijärven työväenyhdistykseen ja Suomen sahateollisuusliittoon. Luokkasodan puhjettua liittyi Härskijänsaaren punakaartiin ja taisteli Lappeenrannan rintamalla. Joutui valkoisten vangiksi Saimaan saaristossa huhtik. 26 p:nä. Valkoiset murhasivat hänet raa'alla tavalla Kuisaaressa Ruokolahden pitäjässä. Häneltä jäi vaimo ja 2 poikaa.

(15) Viitasaari, Jukka. Ammatiltaan leipuri. Eläessään siisti ja tiedonhaluinen. Kulutti melkein kaikki joutoaikansa lukemisessa ja työväen riennoissa. Joutui luokkasodan jälkeen Pietarissa Kuusisen klubissa tapahtuneen murhatyön uhriksi.

(16) Tolonen, Akseli, metallisorvaaja, synt. v. 1890. Otti osaa luokkasotaan punaisten puolella. Joutui Tampereen vallotuksessa vangiksi, kuoli Tampereen vankileirillä nälkään kesäk. 1 p:nä 1918.

(17) Mäkinen, Oscar. Synt. Heinolassa. Otti osaa Vilppulan ja Lempäälän taisteluihin. Kaatui Lempäälässä huhtikuussa 1918.

(18) Koivunen, Yrjö. Syntynyt Pihlavassa T. ja P. läänissä. Kaatui taistelussa Alhaisissa T. ja P. läänissä. Oli kuollessaan vasta 18 vuoden ikäinen.

(19) Selin, Hanna. Murhattiin Veikan tehtaalla toukokuun alkupuolella 1918. Hän oli säikähtänyt kahta heinäladossa piileskelevää valkoista. Tapauksesta kertoi hän muille, tietämättä ketä ladossa oli. Pakoilijat vangittiin, mutta laskettiin parin viikon kuluttua vapaiksi. Kun sitten valkoiset olivat vallottaneet paikkakunnan, joutui Hanna Selin telotettavaksi muka ilmiantajana. Vielä haudan partaalla pyysi hän valkoisia säästämään hänet, koska ei tietänyt tehneensä mitään vääryyttä. Mutta valkoinen luokkakosto ei tiennyt mitään armosta eikä oikeudesta.

(20) Toivonen, Toivo. Ammatiltaan suutari. Hän oli Petäjäveden työväenyhdistyksen perustajia, toimien siinä vuodesta 1905 lähtien. Hän oli kuolemaansa saakka ensimäisiä miehiä tehtävien täyttämisessä työväentalolla. Valkoiset murhasivat tämän innokkaan työväen miehen Petäjävedellä maaliskuun 14 päivää vastaisena yönä kello 1. Hänet oli raahattu metsään, jossa mitä julmimmalla tavalla murhattiin. Kuollessaan oli hän 34-vuotias. Toivosen ja eräiden muiden petäjäveteläisten murhasta toimitettiin jälkeen tutkimuksia ja sanomalehdissä olleet hämmästyttävät paljastukset herättivät suurta huomiota. Syvällä surulla toverit muistavat kunnon luokkataistelijaa.

(21) Vainio, Väinö. Synt. Forssassa 1886. Oli nuorena miehenä käynyt Amerikassa, josta palasi Suomeen, Haukiputaalle 1905. Oli vuoteen 1918 saakka Haukiputaan Lastaus-osuuskunnan toimitusjohtajana. Otti Haukiputaan työläisten mukana osaa Oulun taisteluun. Joutui Oulussa vangiksi, sai 8 vuoden tuomion ja oltuaan 11 kuukautta Tammisaaressa pääsi parantumattomana sairaana ehdonalaiseen vapauteen. Vankilassa ollessa oli hänessä toimitettu leikkaus, mutta huonon hoidon takia ei voinut enää vapauteen päästyäänkään toipua, vaan kuoli kirurgisessa sairaalassa maalisk. 10 p. 1920. Vainiolta jäi suuri perhe. Ystävällisen ja suoran luonteensa takia oli tov. Vainio työväen piireissä pidetty henkilö.

(22) Joensuu, Matti W., maanviljelijän poika, toimi päällikkönä Kurun punakaartissa. Joutui vangiksi Tampereen vallotuksessa ja myöhemmin ammuttiin.

(23) Jaatinen, Janne. Matkalla N.-Venäjältä Suomeen haavoittui suojeluskuntalaisten kuulista. Sai haavoittuneena kaivaa itse hautansa, jonne sitten ammuttiin. Hän toimi punaisten avustuskomitean lähettinä (luokkasodan jälkeen). Ampujat ryöstivät 40,000 markkaa.

(24) Kataja, Juho. Synt. Tyrvään pitäjässä v. 1863. Työskenteli monilla paikkakunnilla ja monenlaisissa töissä, yrittäen jonkun aikaa maanviljelystä Karkussa. Oli perustavia jäseniä Karkun salokunnan työväenyhdistyksessä ja vuoden 1905 suurlakon aikana paikallisen punakaartin päällikkönä y. m. luottotoimissa. Vuoden 1918 luokkasodan alussa alkoi Kataja koota ja harjoittaa punakaartin osastoa Karkussa, toimien komppanien päällikkönä, esikunnassa ja myös rivimiehenä rintamilla. Joutui vangituksi, mutta välttyi ensimäisiltä lahtauksilta. Joutui Tammisaaren vankileirille ja kuoli siellä kesäk. 30 p:nä 1918. Hänelle oli Tammisaaressa tarjottu jotain »lääkettä» pahoinvointiin. Ensin oli hän kieltääntynyt sitä nauttimasta, koska huomasi sen tuottavan kovia tuskia. Nautittuaan kuitenkin tuota »lääkettä» oli hän muutaman tunnin kuluttua kuollut.

(25) Partainen, Karl P., synt. Helsingissä 1876. Työskenteli vaihdemiehenä Sörnäisten rautatieasemalla, kuului ammattialansa ammattiosastoon ja toimi siinä erilaisissa luottamustehtävissä. Otti osaa luokkasotaan punakaartissa. Saksalaisten vallotettua Helsingin joutui hän vangiksi. Kohtalotoveriensa kertoman mukaan vangitsijat rääkkäsivät häntä pistelemällä pistimillä niin, että hän menetti järkensä. Vasta senjälkeen hänen elämänsä lopetettiin ampumalla.

(26) Turkia, Anton. Syntynyt 1872. Kalliokosken työv. yhd. puheenjohtaja, Kymin työkomisarina. Kuului sahateollisuustyöväen liittoon. Tuomittiin kuolemaan lahtarien kenttäoikeudessa Kymissä ja murhattiin toukokuun 12 p:nä 1918.

(27) Inberg, Wiljam W., kalastajan poika, synt. 1896 Fiskössä, Alhaisissa. Otti sankaruudella osaa punakaartin taisteluihin 1918 ja kaatui Noormarkun rintamalla valkoisten kuulan lävistämänä.

(28) Lunden, Alvar. Luokkasodan alkaessa oli Lunden vasta 18 vuoden ikäinen, mutta nuoruudestaan huolimatta lähti hän taisteluun köyhien ja sorrettujen puolesta. Lähtiessään rintamalle oli hän hyvästiksi sanonut: »Vaikka minua jää suremaan isä, äiti ja siskot, niin minun täytyy taistella viimeiseen saakka.» Viimeksi oli hänet nähty Lahden rintamalla. Tietymätöntä on kaatuiko hän taistelussa, vai tuliko ammutuksi sorakuoppaan.

(29) Alanen, Aarne Arthur. Syntynyt Tampereella, kenkätehtaan työläinen, kuollessaan 21-vuotias. Haavoittui Tampereen puolustuksessa ja joutui kaupungintalolla sijaitsevaan punaisten sairaalaan. Sielläkään ei hän ollut turvassa, sillä valkoisten luoti tunkeutui vielä ikkunan läpi maaliinsa. Veri juoksi kuiviin ja tov. Alanen kuoli ennenkuin näki vihollisten lopullisesti voittavan kaupungin. Toveri Alanen kuului useita vuosia kenkätehtaan ammattiosastoon toimivana jäsenenä ja punakaartiin sen perustamisesta alkaen. Hän oli uskollinen je pelkäämätön punasotilas; aina valmiina kutsun saatua käymään taisteluun.

(30) Pehkonen, Otto. Synt. 1898, murhattiin Elisenvaarassa maaliskuun 2 p:nä klo 11:50 illalla v. 1918.

(31) Grönroos, Uno. Synt. tammik. 15 p:nä 1893, Porissa. Kuului punakaartiin, toimien kirjurina. Kuoli nälkään Hämeenlinnan vankileirillä v. 1918.

(32) Aho, August. Syntynyt Juvalla marrask. 15 p:nä 1875 ja kuoli Helsingissä jouluk. 27 p:nä 1919. Oli kirvesmiesten ammattiosaston jäsen. Kuului punakaartiin ja joutui taistelemaan valkoisia vastaan ensin Hagalundissa ja sitten Hämeen rintamalla, Hauholla y. m. Valkoisten valtaanpäästyä joutui Hämeenlinnassa Poltinahon vankileirille. Siellä sai hän kokea kaikki vankileirikärsimykset, kunnes Helsinkiin siirrettyä hänet täytyi toimittaa Marian sairaalaan, jossa lääkärin veitset avustivat hengen menoa. Siihen päättyi tämän kunnon toverin kärsimysrikas elämä.

(33) Kukkula, Aaron. Syntynyt Ikaalisissa 1895. Otti osaa lakkotaisteluihin keväällä 1917. Kuului punakaartiin alusta alkaen ja taisteli useilla rintamilla. Joutui vangiksi Tampereen valtauksessa. Kuljetettiin senjälkeen Raaheen ja sieltä Tammisaareen, missä kuoli heinäk. 12 p:nä 1918.

(34) Mattila, Johan. Synt. Mattilassa Kankaanpään pitäjässä T. ja P. läänissä vuonna 1888. Taisteli luokkasodassa punakaartin riveissä ja joutui vangiksi Laihialla. Sieltä vietiin hänet Lahteen, jossa sai muiden vankien seurassa olla yöt päivät paljaalla vainiolla pitkän aikaa. Tutkintojen jälkeen siirrettiin hänet Hämeenlinnaan, jossa hän kuoli nälkään.

(35) Parpala, Väinö, synt. helmik. 26 p:nd 1893 Sippolassa, jossa isänsä oli opettajana. Kävi koulua, viimeksi teollisuuskoulua, toimien senjälkeen lämmittäjänä ja myöhemmin Helsingin Kone- ja Siltarakennus O. Y.:ssä. Liittyi luokkasodan aikana punakaartiin ja joutui vangiksi Viipurin vallotuksessa. Siirrettiin kesäkuussa Tammisaaren vankileirille, jossa sai virua syyskuuhun saakka. Päästyään kotia, kuoli hän vankileirikurjuuden seurauksista. Kuollessaan oli hän lausunut: »Rauhassa se kuolee tämä poika.»

(36) Rantala, Albin. Kotoisin LIelsingistd, 20-vuotias. Kuoli Hämeenlinnan vankileirissä.

(37) Nieminen, Yrjö Oskari. Synt. Mantsalässä jouluk. 9 p:nä 1894. Kotipaikka Helsinki. Joutui jo nuorena tuntemaan kapitalismin kovan kouran. Yritti useampaa ammattia, mutta ei tahtonut saada työvoimaansa kaupaksi. Ryhtyi sitten ajuriksi. Suurlakon jälkeen 1917 hän möi hevosensa ja liittyi punakaartiin. Hän joutui tiedustelujoukkueeseen, mutta siirtyi sittemmin kuularuiskuosastoon. Porvoon taistelussa haavoittui hän niin pahasti, että joutui sairaalaan. Toivuttuaan lähti hän uudelleen taisteluun, joutuen nyt Kavantsaaren rintamalle, jossa hän toimi panssarijunan tykki miehenä. Palattuaan tältä rintamalta toimi hän ratsuväessä, kunnes joutui Kotkassa vangiksi. Sieltä lähetettiin hänet Haminaan, jossa useiden muiden tovereiden kanssa ammuttiin tutkimatta toukok. 11 p:nä 1918.

(38) Salonen, Erkki Aleksander. Synt. Tampereella. Ammuttiin kotikaupungissaan Tampereella kolme ja puoli viikkoa senjälkeen, kun kaupunki oli joutunut valkoisille. Oli kuollessaan 20-vuotias. Hän otti osaa taisteluihin viimeiseen saakka. Vangittuaan Salosen olivat etsivät vieneet hänet entiselle venäläiselle kasarmille päävahtiin, jossa kuolemaan tuomituita säilytettiin. Siellä vankeja piestiin ja koetettiin saada »tunnustamaan.» Vangitsemisen jälkeen seuraavana aamuna oli Erkki 30 muun vangin mukana viety sorakuopan reunalle. Pohjolan kevätauringon noustessa heidät siihen murhattiin, kun heidät sitä ennen oli pakotettu riisumaan vaatteensa. Erkin kerrotaan astuneen kuolemaan uljaana ja erään toverinsa kanssa kumouslaulua laulaen. Mitään yksityisluontoista rikosta ei Erkki Salonen ollut tehnyt. Riitti kun hän oli punakaartilainen. Valkoiset murhaajat eivät nuoruuttakaan ottaneet huomioon.

(39) Hämäläinen, Albe. N. Oli maailmansodan aikana ollut kolmatta vuotta Venäjän armeijassa. Huonot työolot ja ehkä osittain seikkailuhalu oli hänet sinne johtanut. Taisteluissa oli hänellä menestystä, saaden kunniamerkkejä y. m. Sitten haavoittui hän ja sai luvan palata Suomeen. Sitten tuli vallankumous. Hämäläinen sai määräyksen jonkun verran toinnuttuaan liittyä Suomessa oleviin joukkoihin. Kesällä 1917 oli hän Porissa, toimien etupäässä tulkkina. Ruvettiin järjestämään punakaarteja ja silloin Hämäläinen siirtyi Kokemäelle, jossa oli ympäristön punakaartilaisten harjotuspaikka. Sitten lähdettiin rintamille. Taisteluissa ammuttiin Hämäläiseltä toinen käsi pois ja sitä ennen oli hän haavoittunut lievemmin, mutta ei ollut siitä välittänyt, sillä hän oli semmoiseen tottunut. Hän oli haavoittuessaan Karkun rintaman ylipäällikkö. Veljensä Lauri Hämäläinen, joka myös haavoittui samassa taistelussa, oli osastopäällikkönä. Albe joutui haavoituttuaan sairaalaan Poriin. Kun kaupunki joutui valkoisille, oli siellä piileskelevä kauvatsalainen rahamies Oskari Marttila esitellyt, että Albe on vaarallinen, Senjälkeen valkoiset veivät Albe Hämäläisen ja sen koommin ei hänestä kukaan ole kuullut. Hänen veljensä Lauri Hämäläinen kuoli Hämeenlinnan vankileirillä nälkään.

(40) Virta, Antti. Kokkolan työväenyhdistyksen toimihenkilöitä. Luokkasodan puhjettua oli hän n. s. lentävän osaston komentajana Kokkolassa ja myöhemmin muualla. Joutui vangiksi ja lahtarit tappoivat ja hautasivat suohon Nurmossa. Jälkeenpäin on Kokkolan työläisten toimesta hänen ruumiinsa kaivettu pois suosta ja tuotu Kokkolan hautausmaalle, johon on pystytetty yhteinen muistopatsas hänelle ja August Suokolle. Virta oli Suomen työväenliikkeen mukana sen alkuvaiheista lähtien.

(41) Ahvenlampi, Efraim. Kotoisin Ikaalisten pitäjästä, Miettisten kylästä. Lahtarit raahasivat hänet kotoaan läheiseen metsään, jossa hänet murhasivat. Toveri Ahvenlampi oli murhattaessa 57 vuoden ikäinen. Murha tapahtui keväällä 1918, jolloin telotusvimma oli parhaassa käynnissä.

(42) Heikkilä, Juho. Ammuttiin vankina ollessaan Pälkäneellä huhtik. 26 p:nä 1918.

(43) Halme, Oscar, Alfred. Ammatiltaan vaskiseppä. Otti osaa työväenliikkeeseen. Toukokuun 1 p:nä valkoiset vallottajat ampuivat hänet ilman tutkintoa tai tuomiota Forssan hautausmaalla satojen muiden työläisten mukana.

(44) Palonen, Paavo Johannes. Synt. Helsingissä marrask. 27 p. 1899. Joutui Noormarkussa tiedusteluretkellään haavoittuneena lahtarien käsiin. Toverit, jotka pääsivät pakenemaan punaisten puolelle, sanoivat Palosen olleen haavoittuneen vain jalkaan. Lahtarit ampuivat vangiksi saatuaan hänelle kuulan rintaan. Kuolinpäivä helmikuun lopulla. Toveri P. kuului Helsingin peltiseppien ammattiosastoon. A-komppanian mukana lähti hän ensin Turun puolelle ja kun toiset lähtivät lomalle Helsinkiin, liittyi tov. P. Turun ratsuväkeen ja silloin tuli lähtö Noormarkun rintamalle, jolle tielle jäi.

(45) Huttunen, Aatu. Synt. Tuusniemen pit. Kuopion läänissä, tammik. 30 p:nä 1885. Jo nuorena joutui hän vieraan palvelukseen ja sai katkerasti kokea porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän nurinkurisuutta. Ennen luokkasotaa työskenteli hän sahatyöläisenä Viipurin läänissä Häskijansaaren sahalla, kuuluen tällöin työväenyhdistykseen ja Suomen sahateollisuusliittoon. Luokkasodan puhjettua liittyi punakaartiin ja joutui valkoisten vangiksi Saimaan saaristossa huhtik. 28 p:nä. Valkoiset kuljettivat hänet Vuoksenniskalle ja murhasivat hänet usean muun toverin kanssa raa'alla tavalla toukok. 18 p:nä 1918. Häneltä jäi vaimo ja 3 alaikäistä lasta. Vainaja oli hiljainen ja siivo luonteeltaan, mutta horjumaton periaatteiltaan ja päättäväinen toimissaan.

(46) Petterson, Kustaa Gabriel. Synt. Tampereella. Kenkätehtaan työläinen. Liittyi 18 vuotiaana punakaartiin. Joutui Tampereen vallotuksessa valkoisten vangiksi. Oli vankina yli 16 viikkoa. Vankilassa ollessaan sai keuhkotaudin, jota sairasti kotonaan 6 kuukautta ja sitten kuoli.

(47) Hiidenuhma, Erkki Hjalmar. Synt. Kyröskoskella toukok. 15 p:nä 1883, ammatiltaan viilari. Kuului Lohjan punakaartiin, ottaen osaa esikunnan toimiin ja varsinaisiin taisteluihin useilla rintamilla. Joutui vangiksi Lahdessa toukok. 1 p:nä. Tuotiin Lahdesta Hämeenlinnan vankileirille, missä kuoli kesäk. 16 p:nä 1918.

Haimi, Emil. Toimi punakaartissa. Ammuttiin Karkulassa. (Kuva vasemmalla. — MIA huom.)

Karlsson, Eemeli, synt. Hollolassa liuhtik. 21 p:nä 1896. (Kuva oikealla. MIA huom.) Otti osaa taisteluihin Heinolan rintamilla jonkun aikaa ja sittemmin Lempäälän rintamalla. Matkalla Lempäälän taisteluihin oli hän lähettänyt Riihimäeltä veljelleen postikortin, jossa sanoo toivovansa saavansa tilaisuuden kellistää joitakin lahtareita ennenkuin itse kaatuu. Toukokuussa hänet vangittiin ja vietiin Hämeenlinnaan. Vankileiriltä saivat sukulaiset häneltä pari kirjettä, joissa hän pyytää vaatteita lahtarien ryöstämien tilalle. Sittemmin ei hänestä kuultu mitään, ennenkuin syksyllä eräs hänen vankitoverinsa toi tiedon, että hän oli heinäkuun 7 p:nä kuollut nälkään ja pöhötystautiin.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Katso kirjoitusta »Katsaus Muurmannin Legioonaan».

Takaisin sisällysluetteloon | Takaisin historia-arkistoon
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto