Suomen työväEnliikkeessä on kapteeni Johan Kockilla oma osansa, vaikkei hän siinä ollutkaan välittömästi mukana kuin vajaan vuoden, marraskuun suurlakosta 1905 Viaporin kapinaan elokuussa 1906. Hän tuli esille ja myös poistui Suomen työväen ensimmäisen vallankumouksellisen nousun aikana.
Hän oli niitä tilapäisiä henkilöitä, joita kumousliikkeessä tavallisesti kohoaa pinnalle, varsinkin kun liikkeen johdossa ei ole lujaa vallankumouksellista puoluetta, jonka työtätekevälle kansalle tunnetut johtajat silloin astuisivat johtoon. Suomen sosdem puolue ei v. 1905 ollut valmistunut suurlakon varalta, joka marraskuun alkupäivinä levisi yli maan, saaden sysäyksensä Venäjän vallankumoustapahtumista, silloin juuri korkeimmillaan olevasta lokakuun suurlakosta. Suomen sosdem puoluehallinto oli Turussa, eikä se kyennyt ottamaan lakon johtoa käsiinsä koko maassa. Asiallisesti tuli suurlakon johtoasema olemaan Helsingin suurlakkokomitealla, jonka johdossa sen alkupäivinä oli Matti Kurikka. Tämä mies oli ollut vuosisadan vaihteessa työväenliikkeen johtopaikoilla, mutta sen jälkeen ollut Amerikassa utopistisissa Sointula-hommissa. Hän oli ideologialtaan ja politiikaltaan hyvin sekava. Nyt hän oli äsken maahan saapunut ja vanhan maineensa perusteella päässyt johtoasemaan, josta hän kumminkin aivan ensi päivinä joutui pois sen takia, että suositti tsarismin kanssa sopuilevaa politiikkaa. Sitä ennen ennätti hän suosittaa aatetoverinsa kapteeni Johan Kockin Helsingin kansalliskaartin päälliköksi.
»Kansalliskaartiksi» nimitettiin — vallankumoushlstoriain terminologian mukaan — sitä järjestysmieskuntaa, jonka Helsingin työväki suurlakon alkaessa asetti ja joka valtasi poliisikamarin. Tähän kansalliskaartiin liittyi myös ylioppilasosastoja, mutta sikäli kun porvariston ja työväen välit kärjistyivät, jakaantui kansalliskaartikin kahtia. Työväen kaarti rupesi nimittämään itseänsä punakaartiksi ja seisoi se lakkoviikon lopulla jo vastakkain revolvereilla aseistettua ylioppilaskaartia vastaan. Siitä sai alkunsa nimitys lahtarikaarti, jolla leimattiin porvariston työväkeä vastaan perustamat aseelliset järjestöt.
Johan Kock oli pikkuporvarillista alkuperää ja oli hän saanut sotiiassivistyksen palvellen Suomen vanhassa armeijassa. Erosi siitä kapteenin arvolla. Työväenliikkeessä häntä ei tunnettu. Kockilta lienee ollut joitakin suhteita venäläisiin vallankumouksellisiin, mutta mihinkään puolueeseen ei hän tiettävästi kuulunut.[1*] Hänellä oli aatteellisia harrastuksia. Hän oli innokas pasifisti ja puhui kernaasti rauhanaatteesta. Hän harrasti myös raittiutta ja puhui siitä jo ensimmäisissä julistuksissaan. Hän oli kiihkeä prostitutsionin vastustaja, ja näyttää pitäneen mahdollisena sen lopettamista porvarillisessa yhteiskunnassa. Järjestyspäällikkönä hän julistikin sen lakkautetuksi. Lyhyimmin häntä voisi karakterisoida aatteelliseksi anarkistiksi.
Tällainen oli siis se mies, joka kesken suurlakkoa tuli Helsingin kansalliskaartin ja sitten Suomen punakaartin päälliköksi. Tässä toimessa osoitti hän huomattavaa järjestelykykyä ja oli hänen esiintymisensä sotilaallisen reipasta. Tämän takia saavutti hän suuren suosion, jota työväen lehtien ja julkaisujen vaikutuksesta levitettiin ympäri maan.
Kun punakaartit suurlakon jälkeen säilytettiin ja niille asetettiin koko maata käsittävä johto, tuli Kockista Suomen punakaartien päällikkö. Sääntöjensä mukaan olivat kaartit sos-dem. puolueen johdonalaisina toimivia joukkojärjestöjä, joiden oli määrä pitää järjestystä ja muutenkin turvata työväen mielenosoituksia ja muita joukkoliikkeitä, suurlakkoakin, jonka varalta yhä valmistuttiin eduskuntauudistuksen läpiviemiseksi. Mutta vallankumouksellisena aikana ei työläisten harrastus voinut pysyä näin suppeissa puitteissa, vaan pitivät punakaartilaiset varsin yleisenä tehtävänään valmistautua vallankumoukselliseen taisteluun tsarismia ja Suomen porvaristoa vastaan. He olivat sotilaallisesti järjestyneet ja pitivät ahkerasti marssiharjoituksia. Komentajina eli hajoitettujen suomalaisten pataljoonien aliupseereita. Aseita oli punakaartilaisilla varsin vähän, eikä sosdem. puolue asettanutkaan tehtäväkseen punakaartin aseistamista.
Helsingissä ja sen edustalla olevassa Viaporin linnoituksessa, samoin kuin laivastossa harjoittivat venäläiset vallankumouspuolueet propagandaa, valmistaen kapinaa. Näissä puuhissa oli suomalaisiakin mukana. Hiinpä oli allekirjoittanut sosdem puoluehallinnon edustajana Viaporin kapinaa valmistavassa komiteassa, jonka kokouksissa oli mukana myöskin kapteeni Kock. Hän piti lähinnä yhteyttä kapteeni Cyonin (Zionin) kanssa, joka oli komitean jäsen, mutta kapinan puhjettua jättäytyi yhä enemmän syrjään ja maasta paettuaan luisui sitten lopulta, Lokakuun vallankumouksen v. 1917 jälkeen, vastavallankumouksellisten leiriin. Viaporin kapinan aikana kuului hän eserräin puolueeseen.
Viaporin kapinaa ja kapteeni Kockin osallisuutta siihen en nyt tässä yhteydessä lähde selostamaan. Siitä ilmestyy Karjalan Tieteellisen Tutkimus-instituutin toimittama kirja, jossa myös käsitellään kapteeni Kockin toimintaa. Siinä ei kuitenkaan lähemmin karakterisoida kapteeni Kockia poliittisena henkilönä. Hänen luonnekuvaansa valaisevat lähemmin Instituutin äskettäin haltuunsa saamat kapteeni Kockin jälkeensä jättämät paperit. Esitän tässä niistä yhden pienen näytteen.
»10/X1-1910.
»Haapalainen
»Kohta Viaporin tapahtumain jälkeen Eero Haapalainen oli tullut minun kotiini juttelemaan minun vaimoni kanssa minusta. Mm. hän oli sanonut tietävänsä minun olinpaikkani, vaikka minä olen vakuutettu siitä, että hän sillä kertaa kun hän meillä oli käynyt, ei voinut tietää sitä. Minusta melkein tuntuu siltä, että Puoluehallinnon jäsenet ja muut johtavat miehet 'Puolueen ja isänmaan menestystä' silmälläpitäen miettivät keinoja millä minut tehtäisiin vaarattomaksi. Ja sitten kun nämä herrat ja herrattaret saivat tietää minun olinpaikkani ja aikeeni jättää Suomen, kiiruhtivat he lähtöäni sillä että lähettivät Aku Rissasen minulle tuomaan neljäsataaseitsemänkymmentä (470) markkaa vaatetusavuksi ja matkarahoiksi. Tietysti tämä raha sinäan oli minulle jonkinlaisena apuna, mutta sen antajia minä en voi pitää hyväntekijöinäni, kun minä (varmasti käsitän) melkein tiedän että he olisivat, jos heillä vain olisi uskallusta riittänyt, jättäneet minut poliisin haltuun. He näet kovin pelkäsivät että minä muka jäisin Helsinkiin jatkamaan alulle pantuja rettelöitä.
Johan Kock»
Tämän selitykseksi muutama sana. Kuten näkyy, oli Kockilla sellainen käsitys, että sosdem puoluehallinnon jäsenet häntä vainosivat, mikä mania oli kaikkea perustetta vailla. Amerikkaan siirryttyään joutui Kock kyllä, mielipiteittensä ja eräiden seikkailuluontoisten otteittensa takia, ristiriitaan sikäläisen sosialistipuolueen suomalaisen järjestön kanssa. Häntä pitivät varsin laajat vallankumouksellisten työläisten piirit ihailtavana vallankumouksellisena. Työväenliikkeen oikeistolaisten keskuudessa lienee ollut käsityksiä, että hän oli vaarallinen seikkailija. Asiallisesti hän ei ollut kumpaakaan. Loppuvuotensa vietti hän farmarina Amerikassa. Kuoli maailmansodan alussa v. 1914.
Nyt voin lähteä kertomaan, minkälainen se hänen pakonsa Suomesta v. 1906 todellisuudessa oli. Kockin asiakirjassa mainittu Aku Rissanen oli työläisylioppilas, joka ennen v. 1905 oli vallankumouksellisissa hommissa, saaden m.m. aineellista kannatusta porvarillisilta aktivisteilta. Hänkin siirtyi sitten Amerikkaan, jossa on esiintynyt oikeistolaisena sosialistina ja välillä syndikalistina, lopuksi painuen porvarillisten leiriin.
Kapteeni Kock mainitsee ensiksi, että Viaporin tapahtumain jälkeen minä olin tullut hänen kotiinsa juttelemaan Kockin vaimon kanssa hänen miehestään ja olin kertonut tietäväni Kockin olinpaikan, vaikka »minä olen vakuutettu siitä, että hän (Haapalainen) sillä kertaa kun hän meillä oli käynyt, ei voinut tietää sitä». Kuitenkin asia on todellisuudessa näin: Kun Helsingin punakaartin leirille Vesilinnatornin mäelle, jossa punakaartimme sijaitsi, tuli tieto Viaporin kapinan kukistumisesta, menetti kapteeni Kock kokonaan voimansa. Hänen hermostonsa oli niin pilalla, ettei mies päässyt omin voiminsa liikkeelle. Kun meidän oli leiripaikaltamme hajaannuttava ja saatava Kock turvaan, kuljetimme häntä kainaloista taluttaen Siltasaarella Helsingissä Sirkuskatu 1:ssä olevaan Eva Juuriojan kahvilaan. Silloin oli jo iltapimeä. Eva keitti meille kahvia ja söimme voileipiä, jonka jälkeen pimeässä läksimme viemään Kockin turvallisempaan paikkaan. Kuljetimme hänet Helsingin työväenyhdistyksen talon vieressä Yrjönkadulla olevaan kivitaloon, sen neljänteen kerrokseen, jossa asui maalari Hjort ja jonka asunnossa jo aikaisemmin otimme pitäneet Venäjältä tulleita vallankumouksellisia toimitsijoita. Täällä kapteeni Kock sitten oli tov. Hjortin hoidossa useita päiviä; en kuitenkaan enää tarkkaan muista kuinka kauan, mutta vähintään yhden viikon ajan. Sinä aikana koetimme saada Kockin hermostoa kuntoon, niin että voisi ajatella hänen pakoansa kaupungista.
Mietimme keinoja, miten Kockin paon järjestäisimme. Nousi myöskin kysymys, että olisi hänen vaimollensa saatava sana Kockin kotiin Punavuorenkadulla Kock'in viimeisistä vaiheista, niin että vaimo voisi olla rauhallinen miehensä kohtalosta. Sen vuoksi allekirjoittanut, tuntien persoonallisesti Kockin vaimon, — olin käynyt heillä useita kertoja jo aikaisemmin, — meni hänen puheillensa ja selitti, että kapteeni Kock on toistaiseksi turvassa. Näinollen siis tiesin Kockin silloisen olinpaikan ja voin siitä antaa varmat tiedot Kockin vaimolle. Nyt en kuitenkaan enää muista, olinko Kockin kotona hänen itsensä suostumuksella tai ilmoitimmeko Kockille, että olemme hänen vaimonsa luona käyneetkään.
Mietimme monia keinoja, jolta voisimme käyttää Kock'in kuljettamiseksi kaupungista. Yksi toisensa jälkeen näistä keinoista tuli hyljätyksi. Suunnittelimme esim. Kockin hienoksi herraksi, joka matkustaisi junalla pois joko Hankoon tai Turkuun. Sitävarten hankimme hänelle ensiluokkaisen vaatetuksen silinterihattuineen ja bonjoureineen. Mutta mitään hienoa herraa hänestä ei saatu tekemälläkään. Sitä paitsi hänen hermostumisensa olisi hänet ilmiantanut. Kerran sitten esitti allekirjoittanut, että tehdään Kockista isvossikka, pannaan hänet kuskipukille ajamaan hevosta ja siten saadaan ulos kaupungista, jonka kaikilla teillä olivat kasakkapatrullit ja poliisit vartioina. Työväenyhdistyksen talonmies harjoitti samalla myöskin ajurin ammattia. Pyysimme häneltä lainaksi ajurin kauhtanan, hatun y.m. ajurin pukuun kuuluvia kapineita. Kun Kock puettiin ajuriksi, tuli hänestä aivan »oikea isvossikka». Kukaan ei olisi voinut häntä tuntea ent. armeijan kapteeniksi. Suunnitelmani sai yksimielisen kannatuksen paon järjestelyssä. Sen mukaan piti Kock'in lähteä ajurina kyyditsemään Aku Rissasta sekä Ida Ahlstedtia Seurasaaren rantaan, josta hänet saatettaisiin merelle ja Tukholmaan. Rissasen piti näytellä humalaista ylioppilasta ja sitä varten hänellä tuli olla ylioppilashattu takaraivolla päässä, ja Idan piti esiintyä hänen naisenaan.
Allekirjoittaneella ei myöskään ollut mahdollisuuksia kaupungissa oleskella, sillä pelkäsin kiinnijoutumista. Samoin oli laita myös insinööri Alanteen. Yhdessä päätimme lähteä Helsingistä samaan aikaan kuin kapteeni Kock'kin. Meidän matkamme kulki Kuopion lähelle, Suonenjoelle, jossa tiesimme saavamme toistaiseksi olinpaikan Alanteen morsiamen kotona. Sen vuoksi en ollut henkilökohtaisesti läsnä tilaisuudessa, kun Kock ajurina läksi kaupungista. Mutta jälkeenpäin Rissanen kertoi, että yhteisen suunnitelmamme mukaan toimittiin. Työväenyhdistyksen talonmieheltä saatiin hevonen, rattaat ja ajurinpuku, johon Kock puettiin ja pantiin eräänä iltana ajurin pukille Rissasen esiintyessä hyvällä tuulella olevana ylioppilaana Idansa kanssa. Kun oli ajettu Töölön tietä, joka vie Seurasaaren rantaan, oli Kock ollut hyvin hermostunut, Rissasen oli pitänyt vähän väliä ärjyä hänelle, että ajaisi tasaisesti ja istuisi pukillaan rauhallisesti. Lopulta päästiin poliisien ja kasakkapatrullien sivu onnellisesti rantaan, jossa oli valmiina moottorivene. Saatuaan selville, että moottorivene on häntä varten, oli Kock jättänyt kyydittävänsä edes heille hyvästiä tai kiitosta sanomatta.
Kockin pakoa olivat olleet järjestämässä myöskin Helsingin aktivistit, joiden kanssa piti yhteyttä K. G. K. Nyman ja nähtävästi myös Karl Viik. Herman Gummerus näet kirjassaan »Aktiva Kämpar»[2*] mainitsee, että heillä oli keskusteluja Kockin Suomesta poistumisesta ja että he tulivat lopulta päätökseen: On edullisempaa Kockin maasta poistuminen, eikä ole heille mitään hyötyä Kockin joutumisesta poliisin käsiin, jonka vuoksi autetaan hänen pakoansa. Näinollen arvelen, että juuri Helsingin aktivistien toimesta oli Järjestetty Kockin merimatka Tukholmaan.
Alussa esittämässämme Kockin allekirjoittamassa asiakirjassa mainitaan, että sosdem. puoluehallinnon jäsenet ja muut johtavat miehet »puolueen ja isänmaan menestystä» silmälläpitäen olisivat miettineet keinoja muka hänen vaarattomaksi tekemistään varten. Tämä Kockin puhe on enemmän kuin hämmästyttävä. Edellä olevasta näet jo selviää, että sosdem puoluehallinnon jäsenet ja »muut johtavat miehet» tarkoittivat yksinomaan hänen pelastamistaan poliisilta, joka nähtävästi olisi luovuttanut Kock'in armeijan reserviin kuuluvana sotilaskapteenina sotaoikeuteen, mikä tietenkin olisi antanut Kockille kuolemantuomion, samoinkuin annettiin Emeljanoville ja Kahanskilie. Puhetapa »puolueen ja isänmaan menestyksestä», jota Kock käyttää, osoittaa, että Kock tahallaan tahtoo leimata sosdem puoluehallinnon jäsenet ynnä muut »isänmaallisiksi», vaikka hänen hyvin piti tietää, että sosdem puoluehallinnon jäsenet olivat suhtautumisessaan Viaporin kapinaan pitäneet silmämääränaän yksinomaan puolueen etua, koettivat säilyttää sen legaalisuuden, samalla antaen tukea vallankumoukselliselle toiminnalle, niin paljon kuin se ilman ilmeistä puolueen vaarantamista, josta ei olisi odotettavaa etua, olisi mahdollista.
Kapteeni Kock kirjoittaa, että »sitten kun nämä herrat ja herrartaret saivat tietää minun olinpaikkani ja aikeeni jättää Suomen, kiiruhtivat he lähtöäni sillä, että lähettivät Aku Rissasen minulle tuomaan neljäsataa seitsemänkymmentä markkaa vaatetusavuksi ja matkarahoiksi». Mistään herroista, vielä vähemmin herrattarista ei voinut olla puhetta, sillä Kockin auttajina esiintyivät allekirjoittaneen ohella K. G. K. Nyman, Aku Rissanen, Severi Alanne ym. Näistä vain viimemainitulla oli insinöörititteli, toisten ollessa, kuten allekirjoittanutkin, vain toimittajia y.m.s. Sosdem puoluehallinnon jäsenet, tov. Sirolaa lukuunottamatta, olivat kaikki työmiehiä. Kockin olinpaikka Helsingissä oli alunperin näille henkilöille tunnettu ja heidän suunnitelmiinsa kuului Kockin maasta pois saaminen. En enää muista, mistä Rissanen sai Kock'in mainitsemat neljäsataa seitsemänkymmentä markkaa, jotka hänelle annettiin matkarahoiksi. Katson hänen puheensa tarkoituksesta, joka muka meillä oli rahoja hänelle antaessa matkaa varten, sekä myöskin hänen väitöksensä, että olisimme jättäneet hänet poliisin haltuun, jos meillä vain olisi uskallusta riittänyt, mitä törkeimmäksi solvaukseksi, jota emme olisi pitäneet Kockin puolelta mitenkään mahdollisena, ellei hänen omakätinen allekirjoituksensa olisi todistamassa kyseessäolevassa asiapaperissa hänen juuri tarkoittaneen solvata meitä — auttajiaan.
Että Kock ei ollut tällaisissa mietteissä Helsingistä Tukholmaan päästyänsä, vaan että hän on hautonut niitä myöhemmin, vasta v. 1910, näkyy siitä, että hän syyskuulla 1906 kirjoitti allekirjoittaneelle Tukholmasta ja pyysi, että minä tulisin heti hänen luoksensa Tukholmaan neuvottelemaan yhdessä venäläisten vallankumouksellisten kanssa muka kapinan uudelleen järjestämisestä. Tämän Kockin kirjeen sain Ouluun, jonne olin Seinäjoelta matkustanut Oulussa pidettävään Suomen sosdem puolueen edustajakokoukseen. Heti kun kokous oli päättynyt, matkustinkin Oulusta Turun kautta Tukholmaan tavatakseni kapteeni Kockia. Kukaan tovereistani, mikäli muistan, ei tiennyt tästä matkastani, sillä pidin sen niin konspiratiivisena. Saavuttuani Tukholmaan tapasin heti laivarannassa Hinke Bergegrenin, vasemmistolaisten tunnetun johtajan. Ensi työksensä kysyi Hinke minulta:
— Onkohan se Kock hullu?
— Miten niin, minä juuri olen tänne matkustanut tavatakseni kapteeni Kockin, sanoin minä.
— Hän matkusti eilen Göteborgiin, sieltä kautta lähteäksensä Amerikkaan, selitti Hinke ja alkoi kertoa kuinka Kock hänen kanssaan kadulla liikkuessaan oli kaikissa naisissa ollut näkevinänsä prostitueerattuja ja kuinka hän oli vaatinut Hinkeä aloittamaan taistelun prostitutiota vastaan, sillä muussa tapauksessa koko Ruotsin kansa joutuu turmioon. Kun Kock näissä väitteissään oli ollut innokas, oli tov. Bergegren lopulta tullut sellaiseen käysitykseen Kotkista, ettei tämä olisi aivan normaali.
Olin tehnyt Tukholmaan turhan matkan. En ymmärtänyt enää koko Kockia, enkä tajunnut miksi hän ei malttanut minua odottaa Tukholmassa, — jossa hänellä ei ollut Bergegrenin turvissa mitään hätää, — vaikka oli nimenomaan minua pyytänyt sinne tulemaan tärkeiden neuvottelujen vuoksi. Tunsin olevani nolossa asemassa enkä katsonut viisaaksi edes Bergegrenille selittää, mitä varten olin tullut Kockia tapaamaan. Ensimmäisessä Suomeen lähtevässä laivassa näinollen palasin siis takaisin.
Lopuksi mainitsen, että tultuani Helsinkiin ja alkaessani työni »Työmiehen» toimituksessa, sain haasteen Helsingin raastuvanoikeuteen, jossa kanneviskaali syytti minua Viaporin kapinan aikana Mäkkylän dynamiittikellarin ryöstön järjestämisestä. Poliisikuulusteluissa olivat eräs Kari sekä Suomi, molemmat vangittuina ellen väärin muista, kapinaan osallisuudesta, syyttäneet minua, että olin punakaartilaisia komentanut tuon dynamiittikellarin ryöstöön. Oikeusistunnossa kumpikin todistaja kuitenkin ilmoitti ilmiantonsa perättömäksi sekä että he eivät minua edes tunnekaan! Kun oikeuden puheenjohtaja kysyi, mitä varten he ovat poliisikuulustelussa kertoneet siten kuin poliisipöytäkirjoissa on esitetty, vastasi kumpikin että kun poliisin teki mieli kuunnella juttuja, niin he huviksensa tuollaista kertoivat.
Kanneviskaalin, todistusten puutteessa minua vastaan, oli luovuttava kanteestaan, joten juttu minua vastaan raukesi ja pääsin siten vapaalle jalalle, eikä muita syytöksiä Viaporin kapinan johdosta enää minua vastaan esitetty.
Petroskoissa 25/X1I-1934.
Eero Haapalainen.
[1*] Hänen muistiinpanoistaan käy selville tuon yhteyden olleen sosialivallankumouksellisiin. — Toim.
[2*] Herman Gummerus »Aktiva Kämpar 1899–1910», Helsingfors 1925, sivu 162.