Proletaarisen vallankumouksen rintamilta

SKP:n KK:n plenumin v. 1932 tekemässä päätöksessä »Työstä Ideologisella rintamalla» sanotaan m.m.:

»Niin puolueemme omien rivien bolshevisoimisessa kuin myöskin työssä suurten joukkojen aktivisoimiseksi ja vallankumouksellisen tietoisuuden kasvattamiseksi on tärkeätä pyrkiä käyttämään hyväksemme myöskin Suomen vanhan työväenliikkeen kokemuksia ja opetuksia... Taistelua... vääriä katsomuksia ja vaaroja vastaan ei voida menestyksellä käydä ilman, että Suomen työväenluokan pääetapit, marxilaisesti valaistuina saatetaan työväenluokan tietoon. Vasta sen kautta voivat taistelujen antamat kokemukset ja opetukset tulla oikealla ja täysin tehokkaalla tavalla käytettyä nykypäiväisen taistelun hyväksi... Mutta on muistettava, että asioiden leniniläinen esittäminen merkitsee sitä, että hyljätään jyrkästi kaikenlainen virheiden puolustaminen tai peitteleminen, mutta myöskin vältetään kaikenlaista epähistoriallista huitomista (harv. allekirj.), joka veisi uuteen virheeseen eikä suinkaan auttaisi asian selvittämistä.» (SKP:n päätöksiä, siv. 408, 412).

Näitä, bolshevistiselle historiankirjoitukselle hyvin tärkeitä ohjeita eivät historian tutkijamme aina ota huomioon tai huomioivat ne aivan puutteellisesti. Useasti ehkä siksi, että niiden noudattaminen vaatii asianomaiselta tutkijalta vaivaloista ja aikaa kysyvää, todella vakavaa tutkimus- ja ajattelutyötä. Pääsee näet vähemmällä työllä, jos tyytyy vain matkimaan, korkeintaan mukailemaan yleisiä määritelmiä. Mutta silloin ei myöskään tulos vastaa marxilaiselle historian tutkimiselle asetettavia vaatimuksia. Marxismin-leninismln klassikoilta, Marxilta, Engelsiltä, Leniniltä ja Stalinilta on olemassa suuri joukko työväenliikkeen historian kirjoituksessa väittämättä huomioon otettavia yleispäteviä määritelmiä kuin myös määrättyjen maiden konkreettisten historiallisten olojen ja tapaustenkin arvioita. Ne ovat välttämätön ohjenuora. Niiden avulla voidaan asioita ja ihmisiä vissillä tavalla luokitella. Mutta niitäkään ei voi mekaanisesti sovelluttaa kaikkiin oloihin. Usein ovat eri maiden olojen ja tapausten ulkonaiset piirteetkin ltkipitäin samanlaiset, mutta lähempi tarkastelu osottaa sittenkin löytyvän niillä kaikilla omia erikoispiirteitään. Miten tarkka Lenin oli esim. puolueiden ja ihmisten ryhmittelyssä, osottaa m.m. hänen menettelynsä taantumusaikana. Eriväriset opportunistit hän esim. jakoi sellaisiin, joiden kanssa saattoi visseissä rajoissa olla yhteistoiminnassa, ja siten ajaa heitäkin kenties eteenpäin oikealle tielle, ja sellaisiin, joiden kanssa piti välit katkaista kokonaan. Kirjeessään »Saksalaisille kommunisteille» (1921) nimittää hän Scheidemania, Legieniä ja Davidia »itsensä myyneiksi», mutta Kautskya ja Hiiferdingiä »luonteettomiksi» pääoman lakeijoiksi. Ja vaikka Saksan vasenradikaaiit, niiden mukana myöskin Rosa Luxemburg, olivat vain eräs keskustalaisuuden muunnos, niin sittenkin hän piti näitä kokonaan toisen kategorian taistelijoina kuin Kautskya ja hänen kaltaisiaan. Mekaanisesta historian käsittelystä tahtoi myöskin toveri Stalin varoittaa pilkatessaan trotskilaisia arkistorottia, jotka eivät halunneet nähdä elävää luokkataistelua, vaan muokkasivat omia teorioitaan jonkin heidän tarkoituksilleen näennäisesti sopivan »löydön* pohjalla.

Se seikka, että Suomen työväenliikkeen eri vaiheista ei vielä ole suoritettu yksityiskohtaista marxilaista arviota, on antanut mahdollisuuden sitä käsittelevissä kirjoituksissa moniin opportunistisiin historian selittelyihin ja toiselta puolen kaavamaiseen ja yksipuoliseen kritiikkiin.

Tunnettu ja yleisesti tunnustettu tosiasia esim. on, että Suomen vanha sosialidemokraattinen puolue ei ollut mikään bolshevistinen puolue. Sen sisään ei edes muodostunut bolshevistista ryhmää. Tästä ovat eräät näistä kysymyksistä kirjoittelevat toverit tehneet sen johtopäätöksen, että Suomen työväenliikkeen poliittinen arvio on jo sillä suoritettu, kun julistetaan Suomen työväenluokan taistelu ja sitä johtanut — tosin kyllä huonosti johtanut — puolue kokonaisuudessaan menshevistiseksi, korkeintaan keskustalaiseksi, niin yleensä kuin kaikissa yksityiskohdissaankin. Joinakin vallankumouksen nousukausina asetetaan tätä vastaan sitten tavallisesti joukkojen suuri vallankumouksellinen valmeus ja taisteluhalu. Tällöin tehdään kuitenkin karkea marxismin väärennys. Vallankumouksellisille nousukausille ominainen joukkojen, suuressa määrässä alkuvoimainen liikehtiminen ja vallankumouksellinen kärsimättömyys esitetään silloin samana kuin vallankumouksellinen tietoisuus. Näin tehdään joukoista bolshevikkeja tai miltei bolshevikkeja. Jää myös selittämättä, mistä ne ovat tuon bolshevistisen ideologian saaneet, sikäli kuin niissä sitä todella on. Puolueen johtava osuus ja merkitys proletaarisessa luokkataistelussa kuitataan tuolla ylimalkaisella arviolla. Niin yksinkertainen ei asia kuitenkaan ole.

Suomen proletariaatin taistelun tietä ei voida oikein ymmärtää eikä käsitellä, jos jätetään kokonaan huomioimatta ne erilaiset virtaukset, jotka vanhassa sosialidemokraattisessa puolueessa koko sen olemassaolon aikana esiintyivät, ja se toisin ajoin hyvinkin kiihkeä taistelu, jota sen piirissä käytiin porvarillista vaikutusta vastaan, puolueen taistetukyvyn ja joukkojen luokkatietoisuuden kohottamisen puolesta. Tässä taistelussa ilmeni myös pyrkimystä oikean marxilaisen linjan löytämiseen. Siinä esiintyi suuria heikkouksia ja se johti, vasta häviöllä päättyneen vallankumouksen kokemusten kautta ja Leninin oppiin tutustumisen avulla oikean Marxin-Leninin-Stalinin tien löytämiseen. Mutta tämän taistelun perinteet ovat sittenkin nyt, niin myönteisine kuin kielteisinekin puolineen, (myönteiset rohkaisevina, kielteiset varoittavina esimerkkeinä) tärkeät Suomen kommunistiselle puolueelle ja sen jäsenille taistellessaan proletaaristen joukkojen vallankumouksellisen tietoisuuden kohottamiseksi. Eri virtausten välisillä taisteluilla on myöskin ollut määräävä vaikutus laajojen joukkojen vallankumouksellisen tietoisuuden kehittymisessä. Senkään vuoksi niitä ei siis saa jättää huomioimatta. Niiden selvittäminen antaa sitäpaitsi vasta oikean käsityksen Suomen proletariaatin taisteluista.

Opettavaa on tässä muistaa se, mitä Engels kirjoitti Ranskan työväenpuolueen hajaantuessa: »Guesden ja Lafarguen yhteistoiminta Malonin ja Broussen kanssa ei ollut tosin aluksi vältettävissä puoluetta perustettaessa, mutta minulla ja Marxilla ei ole koskaan ollut harhaluuloja siitä, että se olisi pysyvä. Riitakysymys on puhtaasti periaatteellinen: onko taistelua käytävä proletariaatin luokkataisteluna porvaristoa vastaan vai onko sallittava täysin opportunistisesti (tai niinkuin se kuuluu sosialistisena käännöksenä: possibilistisesti) jättää liikkeen ja ohjelman luokkaluonne aina silloin syrjään, kun sen kautta voidaan saada enemmän ääniä, enemmän kannattajia? Malon ja Brousse ovat selittäneet kannattavansa jälkimmäistä, uhraten siten liikkeen proletaarisen luokkaluonteen ja tehneet eroamisen välttämättömäksi. Se on myös hyvä. Proletariaatin kehitys tapahtuu kaikkialla sisäisen taistelun kautta (harv. allekirj.) ja Ranska, joka ensi kerran muodostaa työväenpuolueen, ei tee poikkeusta.» (Engelsin kirje Bebelille 28/10–1882).

Työväenliikkeen piirissä suoritetun sisäisen taistelun huomioiminen ei suinkaan millään tavalla edellytä kritiikin lieventämistä ja opportunististen virheiden peittämistä. Päinvastoin käy kritiikki juuri tämän kautta konkreettisemmaksi, oikeaksi ja todellista hyötyä tuottavaksi. Tutkimuksen tehtävä on tietenkin antaa kustakin virtauksesta poliittinen arvio ja osottaa sen historiallinen paikka liikkeessä. Uuden vallankumouksen puolesta taistelevalle proletariaatille on epäilemättä hyödyksi tietää, mikä niistä silloisessa historiallisessa tilanteessa oli eteenpäin, korkeampaan luokkatietoisuuteen pyrkivää ja mitä tästä puuttui edustaakseen oikeata marxilaisuutta. Elävän elämän ja taistelun moninaisuuden ymmärtäminen on välttämätöntä myös tämän päivän taistelujen johtamisessa ja järjestämisessä.

Hyvin mielenkiintoinen esim. on jo viime vuosisadan lopulla, ennen työväenpuolueen perustamista käyty taistelu wrightiläisyyttä, avonaista porvarillisuutta vastaan Suomen työväenliikkeessä. Kapitalismin kehittyessä lisääntyvä ja voimistuva proletariaatti joutuu tällöin jo yhä useammin avoimeen ristiriitaan riistäjiensä kanssa, taloudelliset taistelut lisääntyvät vuosi vuodelta. Taistelujen kokemuksia selitetään nyt jo v:sta 1895 ilmestyneessä »Työmiehessä» ja muissa julkaisuissa. Niissä esitetään myös ulkomaiden työväenliikkeen kokemuksia. Näin selviää proletariaatin etujoukolle aste asteelta työläisten ja porvariston etujen sovittamaton vastakkaisuus. Pääasiassa vapaamielisiin porvarispiireihin vetoava ja työväenkysymystä n. s. sosialipoliittiselta kannalta ajava vanha työväenyhdistystoiminta ei voinut nyt enää työläisiä tyydyttää. Taistelu paljastaa työläisten valtiollisten oikeuksien puuttumisen kaikessa räikeydessään. Niiden saamiseksi esitetyt vaatimukset käyvät jyrkemmiksi ja taistelutavat proletaarisemmiksi. Yhteistyö työväenyhdistyksissä toimivien porvarien kanssa käy päivä päivältä vaikeammaksi. Sosialismi tunnetaan kyllä, sikäli kuin sitä tunnetaan, pääasiassa ruotsalaisen reformistisen sosialismin muodossa. Mutta siihenkin sisältyy jo oman työväen puolueen olemassaolo. Niin joudutaan jo oman poliittisen puolueen perustamisajatukseen. Työväenyhdistyksissä alkaa taistelu sen puolesta. Taistelun etupäässä kulkee pääkaupungin, Helsingin työväenyhdistys, jossa paikallinen työväenpuolue perustetaan jo 1898. Helsingin työväen radikaalisinta sivustaa johtavat näinä aikoina suutarinkisälii Eetu Salin ja entinen kirjakauppa-apulainen Taavi Tainio, jotka molemmat olivat matkustelleet Ruotsissa ja joutuneet siellä kosketuksiin sosialististen aatteiden kanssa. Yhtenä eturivin miehenä esiintyy heidän rinnallaan myös kirvesmies Matti Hälleberg (Paasivuori). Koko maata käsittävä työväenpuolue perustettiin v. 1899 Turussa. Puolueeseen liittyneisiin työväenyhdistyksiin jäi tällöinkin vielä paljon porvarillisia aineksia. Silloisissa taantumuksellisissa oloissa ja porvarillisen, todella demokraattisen puolueen puuttuessa esiintyi työväenliike ja työväenpuolue johdonmukaisimpana yleisdemokraattisten vaatimusten edustajana, joten osa porvarillisradikaalisia aineksiakin edelleenkin kannattivat monia sen tunnuksia. Samalla ne tietysti koettivat jarruttaa työväenpuolueen kehittymistä todelliseksi luokkataistelupuolueeksi. Entisestä sovintopolitiikasta työväenyhdistyksissä ei voinut siis olla puhettakaan. Perustavassa kokouksessa hyväksytty ohjelma ei tosin vielä yhdessäoloa kokonaan mahdottomaksi tehnyt. Sen periaatteellista osaa, jonka lienee kirjoittanut Ruotsin sosdem puolueen johtaja Hj. Branting, sanoi m,m. Edvard Valpas Forssan puoluekokouksessa 1903 niin yleiseksi, että »sen ovat voineet hyväksyä yhtä hyvin jotkut kristillissosialistiset suunnat kuin sosialidemokraatitkin». Samoin väitti Valpas v. 1904 puoluekokouksessa, että puolueella ei ole ollut siihen mennessä mitään yhtenäistä menettelytapaa ja puolue niin ollen on vain joukko erillisiä ryhmiä.

Näinä aikoina Suomen työväestö kuitenkin joutuu yhä enemmän tutustumaan sosialismiinkin. Se tapahtuu ensin tosin hyvin opportunistisessa, pääasiassa tri Nils af Ursinin esittämässä muodossa. 1890-luvulla julkaisemissaan kalentereissa ja kirjoissa hän selosti työläisten kurjia oloja koti- ja ulkomailla, kertoen joskus työväen taisteluista ulkomailla ja vetosi olojen korjaamiseksi porvariston järkeen, pyrkien osottamaan, miten vaarallista tämän tilanteen jatkuminen on heidänkin kannaltaan. Jotenkin yhtä kaukana marxilaisuudesta oli ilmeisesti sekin sosialismi, jota Eetu Salin ja Taavi Tainio, Yrjö Mäkelin y.m. edustivat. »Erfurtin ohjelma» ilmestyy suomeksi ensi kerran v. 1899 J. K. Karin kääntämänä. Sen kautta esitetään sosialismin perusteita jo laajemmin ja perusteellisemmin. Kuten tunnettu, jättää se kuitenkin selvittämättä mm. kysymyksen proletariaatin diktatuurista. Vuosisadan ensi vuosina julkaistaan myös joukko ammattiyhdistysliikettä ja yleensä työväen järjestäytymisen välttämättömyyttä käsitteleviä lentokirjasia. Kommunistinen Manifesti ilmestyy suomeksi ensi kerran vasta v. 1905 af Ursinin suomentamana. Tätä ennen aletaan kuitenkin jo vaatia sosialidemokraattisen ohjelman hyväksymistä puolueelle ja täyttä pesäeroa porvarillisista aineksista. Taistelun tämä etappi päättyy sosialidemokraattisen ohjelman ja nimen hyväksymiseen puolueelle Forssassa 1903. Ohjelman periaatteellinen osa oli, kuten tunnettu, lainattu Itävallan sosdem puolueelta ollen siinä vielä eräs harhauttava käännösvirhe. Edv. Valpas ehdotti sen hyväksymisen siirtämistä seuraavaan puoluekokoukseen, koska sitä ei oltu sovellutettu Suomen oloihin, ja epäillen sen kaikinpuolista paikkansapitäväisyyttä Suomessa.

Vuosina 1904–05 oli Suomessa huomattavissa nopeata työväenliikkeen voimistumista. Taistelun keskiöksi muodostui tsarismin sortotoimenpiteiden vastustaminen ja vaatimus työläisten poliittisten oikeuksien laajentamisesta ja feodalismin jätteenä esiintyvän harvainvaltaisen järjestelmän poistamisesta. Tilattoman väestön kysymyksen nimellä esiintyy maakysymys yhtenä puolueen käytännöllisen ohjelman pääkohtana. Siitä esitetyt vaatimukset ovat kuitenkin kokonaan reformistisia. Samaan aikaan käydään puolueen sisällä kiivasta taistelua puolueen taktiikasta. Erityisen kärkevänä esiintyy puolueen sisäinen taistelu v. 1904 puoluekokouksessa. Maan etumaisimmaksi teollisuuskeskukseksi silloin jo muodostumassa olevan Helsingin proletariaatti puolustaa päättävästi täydellisen pesäeron tekoa porvareista. Ammattijärjestökysymyksessä oli se jo vuosisadan alussa joutunut jyrkkään ristiriitaan Turussa olevan pikkuporvarillisen puoluejohdon kanssa. Säätyvaltiopäivien vaaleissa vastusti se nyt porvarispuolueiden kanssa tehtäviä liittoja. Helsinkiläisen suunnan ideologisena edustajana ja johtajana esiintyy näinä aikoina »Työmiehen» päätoimittaja Edvard Valpas, olematta hänkään selvä marxilainen.

Valpas oli tutustunut Saksan sosialidemokraattisen puolueen sisällä käynnissä olleeseen revisionistien ja marxilaisten väliseen taisteluun ja ilmeisesti saanut siitä rohkeutta vaatia »itsenäisen» luokkataistelulinjan hyväksymistä oman maan työväenliikkeessäkin. Hän oli tehnyt kolme ulkomaanmatkaa ja tutustunut vieraskieliseen marxilaiseen kirjallisuuteen. Jo v. 1901 mennessä näyttää hän tutustuneen mm. Marxin kirjaan »Poliittisen taloustieteen arvostelua», Kautskyn »Agraarikysymykseen» ja erinäisiin Wilhelm Liebknechtin kirjoitelmiin, joista löytyy sitaatteja hänen v. 1901 ilmestyneessä kirjasessaan »Työläisnuoriso mukaan». Valppaan marxilaisuus pysyy kuitenkin aina hyvin puutteellisena, ollen sen pohjana vulgaaris-materialistinen maailmankatsomus. Hän tapasi aina antaa ratkaisevan merkityksen sille, mitä joukoissa sanottiin ja tehtiin. Hän käsitti luokkatietoisuuden kehityksen eräänlaisena mekaanisena heijastuksena työläisten oloista, ymmärtämättä ideologian kehityksen monimutkaisuutta.

Oman ryhmänsä muodostavat näinä vuosina myös n.s. »proletaarikomitean» välityksellä porvarillisten aktivistien johtajat, työläisistä kokoonpannut illegaaliset ryhmät. Ne ovat eserräläisen yksilöllisen terrorin kannattajia ja käyttäjiä taistelussa tsarismia vastaan. Jotkut työläisetkin kulkevat aktivistien agitaattoreina. Mutta taistelussa oman maan porvaristoa vastaan ovat ne enimmäkseen Helsingin sosdem puoluejärjestön kannalla. Tänä aikana luodaan jo pohja »siltasaarelaisuudelie», jolla nimellä Helsingin puoluejärjestön edustamaa jyrkempää suuntaa varsinaisesti ryhdyttiin nimittämään vasta v. 1905 jälkeen.

Siltasaarelaisuuden pääedustajana esiintyy, kuten sanottu Helsingin puoluejärjestö ja saa se selvimmän poliittisen ilmauksensa »Työmies» lehdessä, osittain Oulun puoluekokouksen päätöksissä ja silloisen Sosialistisen ylioppilasyhdistyksen (suureksi osaksi toveri E. Gyllingin persoonallisesti) kustantamassa »Sosialistisessa Aikakauslehdessä» julkaistuissa, toveri O.V. Kuusisen ja eräiden muiden kirjoituksissa. Miten voimakkaan iskun Oulun puoluekokous tosiaan antoi puolueen oikeistosiivelle, osotti myös sen silloisen johtajan Yrjö Mäkelinin yhdessä Vihtori Kososen, Reino Drockilan ja Kössi Kaatran kanssa tekemä epäonnistunut yritys perustaa porvarien antamilla rahoilla Helsinkiin »Oikeus»-lehti, taistellakseen siltasaarelaista »Työmies»-lehteä vastaan itse paikanpäällä (1906).

Siltasaarelaisuus oli näinä vuosina epäilemättä teoreettisesti korkeammalla tasolla kuin valpastaisuus ennen v. 1905. Sen yhtenä johtavana miehenä esiintyy nyt myös tov. O.V. Kuusinen. Vanhasta tottumuksesta hyökkäilivät oikeistolaiset vielä pitkän aikaa vuoden 1905 jälkeenkin siltasaarelaisuutta vastaan pääasiassa Valppaan persoonassa. Mutta tosiasia on, että nopeasti hankittujen perinpohjaisemplen teoreettisten tietojensa, voipa sanoa selvemmän poliittisen linjansa, suuren työkykynsä kuin myös päättävämmän luonteensa tähden joutui tov. Kuusinen entistä enemmän vasemmistolaisen sivustan kärkeen. Varsinkin v:n 1909 jälkeen pyrkii Valpas yhä enemmän vetäytymään kaikesta poliittisesta edesvastuusta vapaaksi. Hän koettaa pikemminkin pysytellä sivulta arvostelevan asemassa.

Jo Oulun puoluekokouksessa esiintyy toveri Kuusinen eräänä vasemmistoryhmän selväpiirteisimpänä puhujana. Selvästi ja päättävästi tuomitsi hän ministerisosialismin ja vaati jyrkästi senaattori Karin erottamista puolueesta. Valpas sen sijaan esiintyy tällöin Kari- niinkuin muissakin kysymyksissä hyvin sopuilevasti. Toveri Kuusinen, joka Oulun kokouksen aikana ei ollut vielä 25 vuotta täyttänyt, oli myös valmistanut asiallisen alustuksen »eduskunnan oikeuksien laajentamisesta kansanvaltaisuuden vaatimusten mukaan». Hän se myöskin »Sosialistisessa Aikakauslehdessä» näinä vuosina kirjoitti suurimman osan poliittista tilannetta ja puolueen tehtäviä käsitteleviä teoreettisia artikkeleita. Niissä vedotaan hyvin usein Marxiin. Muutenkin osottavat ne tekijänsä suurta lukeneisuutta ja ajattelukykyä. Tänä aikana on siltasaarelaisuus ilmeisesti ollut lähimpänä vallankumouksellista kantaa kuin koskaan, lukuunottamatta v. 1918. Kirjasessaan »Anarkia ja vallankumous» v. 1905 (ylipainos »Sosialistisesta Aikakauslehdestä») sanoo toveri Kuusinen m.m.:

»Uusi eduskunta on toistaiseksi ainoastaan mitätön leikkikalu itsevaltiuden ja virkavallan, taantumuksen ja vanhoillisuuden käsissä. Eikö ole totta? te laillisen taistelun sokeat ihannoitsijat... Kyllä minunkin mielestäni tuo uusi eduskunta voi hankkia itselleen oikeuksia, vieläpä voi toteuttaa maassamme täydellisen valtiollisen kansanvallan, niinkuin vaaliohjelmassamme vaaditaan. Mutta ei laillista tietä.» Ja vähän myöhemmin: »Vallankumouksen syntyminen meillä Venäjän vallankumouksen lopullisen ratkaisun yhteydessä näyttää ei ainoastaan mahdolliselta, vaan vieläpä aivan todennäköiseltä.» — »Sen varalle on tietysti myös valmistauduttava.» Hän vetoaa myös siihen, miten Marx ja Engelskin »yllyttivät kansaa aseelliseen kapinaan ja ottivat kapinoihin itsekin osaa».

Vallankumousta käsittelevissä kirjoituksissa useasti kyllä tarkoitetaan Venäjän vallankumouksen yhteydessä Suomessakin odotettavaa porvarillista vallankumousta, mutta väärin olisi silti sanoa, että proletaarisen vallankumouksen probleemi olisi jätetty kokonaan syrjään.

»Sosialistisen Aikakauslehden» pääkirjoituksessa huhtikuussa 1907 »Luokkataistelu eduskunnassa», joka tyylistä päättäen on myös toveri Kuusisen kirjoittama, sanotaan nimittäin m.m. seuraavaa:

»Sosialidemokratia taas käsittää, että kaikki yhteiskunnalliset uudistukset porvarillisessa valtiossa ovat puolinaista paikkaustyötä ja erehdytään, jos luullaan, että niiden kautta vähitellen päästään siirtymään sosialistiseen yhteiskuntaan. — Sosialidemokratialla eivät niinmuodoin porvarilliset uudistukset ole päämääränä, vaan ainoastaan keinona.»

Samoin pääkirjoituksessa syyskuussa 1906 »Eduskuntataistelu on hyvä, vaikkei se yksin auta» sanotaan: »Vaikka meillä saataisiin kansanvaltaisin hallitusmuoto aivan rauhallisesti, aivan ansaitsemattomana taivaan lahjana, niin sittenkin meidän sosialidemokratiamme on pysyvä pohjaltaan kumouksellisena. Se on varmasti silloin ryhtyvä eduskuntataistelun ja ammattikunnallisen luokkataistelun ohella valmistamaan sitä lopullista yhteiskunnallista kumousta, mikä kuuluu aina ja erottamattomasti sosialidemokratian aatteeseen ja ohjelmaan.»

Samantapaisia ajatuksia esiintyy näinä aikoina myös tov. Sirolan kirjoituksissa. Syyskuussa 1907 kirjoittaa hän esim.: »Katovuoden varalle vieläkin» ja selittää, että on väärin, kun väitetään sosialidemokratian kieltävän väkivallan taistelussa kapitalismia vastaan. Päinvastoin »hyväksyy se — määrätyllä asteella kansan kapinan, jopa sodankin»... »Vallankumouksen toivo, sen varalta varustaminen, sehän se meitä ylläpitää pimeinäkin päivinä... Jos painovapaus riistetään... täytyy turvautua salaiseen kirjallisuuteen ja sanomalehdistöön. Jos ei voi julkisesti kokoontua, kokoonnutaan salaisesti.»

Aivan toisenlaisia olivat jo tähän aikaan oikeistolaisten Ursinin, Taavi Tainion ja nykyisen sosdem puolueen johtajan Väinö Tannerin puheet ja kirjoitukset puolueen tehtävistä ja puolueen suhteesta vallankumoukseen.

Jo Työväenpuolueen perustavassa kokouksessa v. 1899 julisti Taavi Tainio, että »sosialidemokraattiset puolueet kaikissa maissa ovat perustuslaillisuuden pohjalla, toteuttavat ohjelmaansa ainoastaan laillisilla keinoilla». Samoin oli Ursin julkaisemansa »Kommunistisen Manifestin» käännökseen 1905 liittämässään muistutuksessa julistanut: »Köyhälistön tulee valloittaa itsellensä vallan yhteiskunnassa varsinkin yleisen äänioikeuden avulla eikä väkivaltaisella keinolla.» Vielä 1905 jälkeenkin olivat Tainio ja Ursin ja yleensä puolueen oikeisto tällä kannalla. Täydellisesti tällä linjalla kulki myöskin Eetu Salinin Oulun puoluekokouksessa (v. 1906) esittämä alustus puolueen menettelytavasta. Siinä hän sanoi m.m. seuraavaa:

»Työväen todellinen voima on siinä, ettei se mitään tee, eikä minua mikään saa siitä mielipiteestä pois. Kun työväen koko olemus riippuu siitä, kun sillä koko yhteiskunta lepää ja kun se alusta otetaan pois, niin sen täytyy romahtaa niinkuin suurlakko osoitti... Se on se jyrkkä menettelytapa, jolla voittoja saavutetaan... Mutta nyt minun siipeni ei jaksa niin kauas... Minä en voi siihen jyrkkyyteen nähdä mitään aihetta. On menty niin pitkälle eteenpäin, että minä olen jäänyt jälkeen... En ihmettele, jos meille Tainion kanssa sanotaan, että porvarit ovat ne 'ostaneet'» (Oulun kok. pöytäkirja siv. 199–200).

Päätösponsiin ehdotti Salin m.m. kohdan, että »suullinen sekä kirjallinen agitatsionityö voisi olla vähemmän luokkavihaa kiihdyttävää ja enemmän periaatteellista selvittävää laatua». Tätä kokous ei kuitenkaan hyväksynyt. Saman sisältöisiä ovat Taavi Tainionkin näinä aikoina puolueen menettelytavasta kirjoittamat artikkelit. Oulun puoluekokouksessa koetti hän pelastaa porvarilliseen senaattiin ilman puolueen lupaa menneen Karin puolueeseen.

Mielenkiintoinen on myös nykyisen sosialidemokraattisen puolueen johtajan Väinö Tannerin silloinen ohjelma. Hän tahtoo jo silloin mennä sosialismiin vain osuustoiminnan kautta. Kuvatessaan osuustoiminnan merkitystä kirjoituksessaan »Sosialistisessa Aikakauslehdessä» N:o 9 v. 1906 sanoo hän m.m.: »Se voi syrjäyttää viimeisetkin välikädet ja tuottaa tuotteensa alkuperäisissä tuotantopaikoissa. Tärkeintä kuitenkin on, että se itse voi ryhtyä tuottamaan eri kulutustavaroita niin pian kuin se on tarpeellisesti vahvistunut. — Tätä tietä käy tuotantovälineiden ottaminen yhteisomaisuudeksi rauhallisen kehityksen kautta. Tapahtuu vallankumous, jossa ei kumminkaan vuoda verta eikä synny epäjärjestyksiä (harv. allekirj.). Tapahtunut muutos tuotantojärjestelmässä hyödyttää silloin myös yhteiskuntaa kokonaisuudessaan eikä enää mitään etuoikeutettua ammattiluokkaa. Kun kuluttajat ovat koko tämän järjestelmän pohjana ja perustana, on heillä mahdollisuus sen avulla helpoittaa omaa toimeentuloaan.» Aivan niinkuin siinä puhuisi tämän päivän Elannon tirehtööri ja sosialidemokraattisen puolueen johtaja Väinö Tanner.

Siltasaarelaistenkaan kanta ei ollut selvästi marxilainen. He eivät käsittäneet puolueen johtavaa osuutta proletaarisessa vallankumouksessa eikä porvarillisdemokraattisen vallankumouksen kasvamista proletaariseksi. Eivät asettaneet kysymystä puolueen hajaantumisesta. Käsitys proletariaatin diktatuurista oli heillä vähintään epäselvä. Sosialistisesta valtiosta ja sen käyttämästä »pakkovallasta» kyllä kirjoitetaan, mutta ani harvoin siitä käytetään edes proletariaatin diktatuurin nimitystä. Silloin tällöin nimi kuitenkin esiintyy, m.m. toveri Sirolan kirjoituksissa Amerikassa ilmestyvässä »Säkenet». Toveri Sirola, joka oikeisto-opportunisteja vastaan väittelee valtiokysymyksestä, vetoaa suoraan Engelsiin, mutta sotkee taas selityksiinsä syndikalistisia fraaseja taloudellisten järjestöjen entistä suuremmasta merkityksestä. Mutta väärin olisi silti sanoa siltasaarelaisten tämän aikaista kantaa pelkäksi sanavallankumouksellisuudeksi. Olihan esim. tov. Kuusinen jo 1905 suurlakon aikana aktiivinen punakaartilainen, toimien komissaarina Helsingin III poliisiasemalla.^[1*] Oulun puoluekokouksen aikana osallistui hän punakaartien illegaalisiksi järjestämisestä pidettyyn neuvotteluun ja sittemmin illegaalisen kirjapainon järjestämiseen. Hänen toimittamansa oli myös se illegaalinen lehti, joka »paloi» kirjapainon kanssa. Toveri Kuusisen kirjasta »Anarkia ja vallankumous» levittivät illegaaliset punakaartit, kuten kertoo nykyinen porvari Timo Korpimaa muistelmissaan. Vv. 1906–07 käsittelee »Sosialistinen Aikakauslehti» hyvin ahkeraan Venäjän vallankumouksen kysymyksiä, selostaen m.m. bolshevikkien ja menshevikkien välisiä erimielisyyksiä.

Siitasaarelaisten ryhmä ei ollut suinkaan mikään yhtenäinen ja pysyvä. Siihen kuului myös paljon aineksia, jotka sitten myöhemmin esiintyivät joko avoimina tai peitettyinä oikeistolaisina. Tullessaan Oulun kokouksessa puoluesihteeriksi, oli esim. Matti Turkia oikeastaan siltasaarelainen. Mutta puoluesihteerinä ollessaan kehittyy hän yhä enemmän oikealle, ollen lopulta eräs kaikkein kiukkuisimpia siltasaarelaisuuden vihamiehiä. Samansuuntainen oli Oskari Tokoinkin kehitys.

Tämän kirjoituksen puitteissa ei ole tarkoitus eikä mahdollisuuttakaan esittää eri suuntien välisen taistelun historiaa. Tarkoitus on vain esittää joitakin tosiasioita näytteeksi siitä, mitä menetetään, jos tyydytään vain ylimalkaisiin arvioihin.

Vuosien kuluessa kävivät siltasaarelaiset jatkuvaa taistelua oikeistolaisia vastaan miltei kaikilla aloilla, eduskunnassa, puoluekokouksissa ja sanomalehdissä. Eduskuntatyössä törmäsivät puolueen eri sivustat hyvin useasti vastakkain. »Työmiehestä» tuli kaikkien oikeistolaisten pelkäämä ja vihaama opportunismin ruoskija, jonka tähden ne alkoivat vaatia sen ottamista puoluetoimikunnan haltuun. Tämän kautta olisi se joutunut oikeistolaisten käsissä olevan puoluejohdon valvontaan. (Työmies oli nimittäin virallisesti Helsingin ja Uudenmaan piirijärjestön lehti). Demagogisesti esittivät oikeistolaiset, erittäinkin Matti Turkian suun kautta, että puolueen pääkaupungissa ilmestyvä lehti tulee olla puoluetoimikunnan käsissä, ja sillä tavalla saivat monet maaseutulaiset kannattamaan ehdotuksiaan, vaikka nämä eivät olisi olleetkaan niin täydellisesti oikeistolaisen politiikan kannattajia.

Olikin tosiaan tärkeä merkitys sillä, kuka hallitsi pääkaupungissa ilmestyvää puolueen suurinta lehteä, jolla sitäpaitsi, oli jo hyvässä kunnossa oleva oma kirjapaino ja vakavarainen kustannusliike. Pääkaupungista käsin oli siltasaaretaisilla Työmiehen kautta suurempi vaikutus puolueen jäseniin ja laajoihin joukkoihin kuin mitä Helsingin ja Uudenmaan läänin järjestön jäsenmäärä edellytti. Saksan puolueen hajaantumisen varalta neuvoi Engels Bebeliä kaikin mokomin huolehtimaan siitä, että marxilaisen sivustan käsiin jäisi ainakin 1) kirjapaino ja kirjakauppa Zürichissä, 2) »Sosialidemokraatin» toimitus ja 3) »Neue Zeitin» toimitus. (Engels Bebelille 22/6–1885).

Puoluejohdossa olivat siltasaarelaiset voimakkaimmin edustettuna 1905 lopusta Oulun puoluekokoukseen. Silloin oli puoluetoimikunta (politbyro) kahta jäsentä lukuunottamatta siltasaarelaisia. Oulun puoluekokouksen jälkeenkin, jolloin puoluetoimikuntaan kuuluivat m.m. Valpas, Sirola, E. Perttilä, Turkia y.m., oli tilanne aluksi likipitäin samanlainen (tov. Kuusinen oli vain varajäsen), mutta Turkian muuttaessa väriä tulevat voimasuhteet jotenkin tasaisiksi. Laajennettu puolueen johto, puolueneuvosto sen sijaan oli miltei aina enimmistöltään oikeistolainen. Se olikin enemmältä osaltaan kokoonpantu piirisihteereistä ja muista toimitsijoista. Kotkan kokouksen jälkeen kieltäytyi tov. Kuusinen osallistumasta puoluetoimikunnan työhön, vaikka hänet oli valittu sen jäseneksi. Vuoden 1911 puoluekokouksessa eri kysymyksissä käydyn kiivaan taistelun jälkeen (oikeiston johtajina silloin esiintyneitä tov. Nuortevaa, Evää y.m. vastaan) valittiin tov. Kuusinen puoluetoimikunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja tov. Manner sen jäseneksi. Mutta kun puoluesihteeriksi jäi edelleenkin Matti Turkia, joka tällöin jo kaikin keinoin ajoi oikeiston asiaa, niin muodostivat puoluetoimikunnan enemmistön oikeistolaiset, paraimmassa tapauksessa olivat voimat tasan. Toveri Kuusisen puheenjohtajana ollessa osoitti puolueen johto kuitenkin suurta aktiivisuutta joukkojen mobilisoimisessa tukemaan tärkeiden vaatimusten läpiajamista. Niinpä järjestettiin näinä vuosina ympäri maan suuri joukko mielenosoituksia ja joukkokokouksia tsaristista sortoa vastaan, Kivennavan ja Uudenkirkon Suomesta eroittamiskysymyksen ja viljatullin käytäntöönottamiskysymyksen yhteydessä, samoin luokkatuomioita y.m. porvariston sorron ilmiöitä vastaan.

Näinä vuosina oli ainakin eräillä siltasaarelaisilla myös välittömiä yhteyksiä bolshevikkien kanssa. Tov. Schottman toimi silloin Helsingissä jonkin aikaa. Samoihin aikoihin olivat bolshevikkipuolueen jäsenet tov. Taimi, Vasten ja Jukka Rahja myös Helsingin sosdem kunnallisjärjestön jäseniä sen venäläisen osaston kautta.

Ammattijärjestön politiikka kallistuu jo tänä aikana Oskari Tokoin ollessa sen puheenjohtajana yhä enemmän oikealle. Ammatillisten y.m. järjestöjen kasvaessa kehittyy lukuisa toimitsija- ja luottamusmiesjoukko, jossa sille ominainen asema kasvattaa pikkuporvarillisia taipumuksia ja politiikassa, opportunistisia pyrkimyksiä. Ne vaikuttavat puolue-elämäänkin. Oikeisto-opportunistiset pyrkimykset voimistuvat puolueessakin. Tampereen puoluekokouksessa v. 1913 saivat oikeistolaiset voiton mikei kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä. M.m. »Työmies»-lehti päätettiin ottaa puoluetoimikunnan holhouksen alaiseksi, josta v:n 1911 puoluekokouksessa tehty ehdotus oli silloin tullut hyljätyksi. Tämän ja eräissä muissa periaatteellisissa kysymyksissä kärsimänsä tappion jälkeen kieltäytyivät siitasaarelaiset kokonaan menemästä puoluetoimikuntaan (ei ole kai pelkkä sattuma, että juuri Tampereen puoluekokouksessa edusti Venäjän sosdem puoluetta vain menshevikki). Puolueen puheenjohtajaksi tuli nyt siiloin jo Elannon johtajana oleva Väinö Tanner. Hän se Matti Turkian kanssa todellisuudessa johti puolueen politiikkaa vuodesta 1913 vuoteen 1917 kesään saakka, siis sotavuodetkin.

Siltasaarelaisten yksi suurimpia opportunistisia virheitä oli se, »että he eivät vielä tällaisenkaan iskun jälkeen käyneet päättävämpään taisteluun oikeistolaisia vastaan. Antaessaan yhtenäisyyden nimessä oikeistolaisille perään, tekivät he itsensä syypääksi siihen opportunistiseen periaatteista tinkimiseen, josta Engels puhuu alussa esitetyssä lainauksessa. Heillä oli paljon oikeasuuntaisia kirjoituksia ja muita julkilausumia opportunismia vastaan. Mutta niitäkään ei koottu heidän linjaansa osottaviksi asiakirjoiksi eikä koottu riittävän aktiivisesti joukkoja niiden puolesta taisteluun. Nyt jos koskaan olisi pitänyt asettaa kysymys kahden suunnan sovittamattomuudesta avoimesti puolueen jäsenjoukkojen eteen ja siten valmistella oman puolueen perustamista. »Yhtyminen on erittäin hyvä niin kauan kuin se on mahdollista, mutta on asioita, jotka ovat yhtenäisyyden yläpuolella», kirjoitti Engels Bebelille Ranskan työväenpuolueen hajaantumisen johdosta. Tätä kysymystä eivät siltasaarelaiset koskaan ymmärtäneet marxilaisesti. Sitä arvosteli toveri Kuusinen vallankumouksemme kritiikissä. Siitä sanotaan vallankumouksemme 15-vuotisteeseissä, että puolueen haajaantumisen välttämisen pyrintö »oli siltasaarelaisten opportunistisuuden kulmakivi». Sotavuosinakin he vielä noudattivat verrattain suurta lojaalisuutta Väinö Tannerin johtamaa puoluetoimikuntaa kohtaan. Oikeistolaisten taholta siltasaarelaisia kyllä aina yhä pelättiin ja monta kertaa koettivat ne näiltä salata rumimmat tekosensa. Kun jotkut oikeistojohtajat (Yrjö Mäkelin, K.H. Wiik, Hannes Uksila, Tokoi, y.m.) vehkeilivät porvarillisten aktivistien kanssa Saksan imperialismin hyväksi (jääkäriliike), niin varoittivat aktivistit joka käänteessä, että tämä on kaikin mokomin pidettävä »valpaslaisilta» salassa, sillä ne ovat varmasti tätä vastaan (H. Gummeruksen, Pakkaslahden, Korpimaan y.m. kirjat),

Vasta helmikuun vallankumouksen jälkeen syntyneessä tilanteessa esiintyivät siltasaarelaiset avonaisemmin puoluejohdon enemmistöä vastaan. Se tapahtui hallituksen muodostamiskysymyksessä, jossa heidän kantansa kuitenkin joutui häviölle. Mutta tilanteen edelleen kehittyessä joutuivat siltasaarelaisten johtajat kuitenkin 1917 kesäkuussa pidetyssä puoluekokouksessa valituiksi puoluetoimikuntaan. Vaikka he tänä aikana pyrkivätkin järjestämään mielenosoituksia ja joukkokokouksia, niin puuttui heiltä vallankumouksellista perspektiiviä, tekivät suuria opportunistisia virheitä ja horjumisellaan edesauttoivat marraskuun antautumista!

Paitsi näitä kahta pääryhmää, siltasaarelaiset ja oikeistolaiset, esiintyi puolueessa eräitä tilapäisiäkin virtauksia. Kotkan puoluekokouksessa v. 1909 esim. esittää Amerikasta saapunut Kaapo Murros syndikalistisia mielipiteitä osallistumisesta parlamentaariseen toimintaan. Jo v. 1907 oli hän näitä mielipiteitä puolustanut »Sosialistisessa Aikakauslehdessä». Puolueen jäsenenä silloin ollut menshevikki Wera Ostroumova esitteli myös omia taktiikkaehdotuksiaan samassa puoluekokouksessa. Virallisen oikeiston kannasta vielä pitemmälle meneviä mielipiteitä ovat aikanaan esittäneet tuomari Anton Kotonen, Timo Korpimaa, äsken mainittu Kaapo Murros ja jotkut, joista useimmat, kuten esim. Korpimaa ja Murros, ajautuivat jo ennen v. 1917 porvaripuolueisiin, ja Anton Kotonen miltei heti 1918 jälkeen. Sotavuosina moitti K.H. Wiik myös eräissä artikkeleissa puoluetta siitä, että se huolehtii liian paljon työväentalojensa säilyttämisestä. Hän toimitti myös joitakin kansainvälisen työväenliikkeen tilaa selostavia illegaalisia informatiolehtiä sympatisoiden Zimmerwaldin internationalen kanssa. Päättäen siitä suuresta osuudesta, jonka porvarien kertomukset ovat osottaneet Wiikillä olleen jääkäriliikkeessä, hän sittenkin lienee tahtonut enemmän moittia puoluetta sen kylmäkiskoisuudesta saksalaista imperialismia auttavaan porvarillisten aktivistien vehkeilyyn kuin todellisen vallankumouksellisen linjan puutteesta. Hänhän sitäpaitsi vastusti vallanottoa vielä v. 1918 tammikuussakin. Siltasaarelaisista vasemmalla olevia tovereita esiintyi joitakin 1917 syksyllä, jotka jo silloinkin kannattivat vallan ottamista työväen käsiin. Useat näistä valittiin sittemmin siihen lisättyyn puoluejohtoon, joka tammikuussa toveri Kuusisen alotteesta päätti ottaa vallan työläisten käsiin.

Tässä ei ole pyrittykään luettelemaan kaikkia Suomen vanhassa sosdem puolueessa esiintyneitä suuntataistelun etappeja ja kohteita. Hyvin mielenkiintoista olisi esim. tutkia sen ilmiöitä ammatillisen ja osuustoiminnallisen taistelun aloilla. Vielä vähemmän on tässä tahdottu noista virtauksista lopullista poliittista arviota suorittaa. Juuri siihen pitäisi Suomen työväenliikkeen historian tutkimisen entistä enemmän suuntautua. Mutta tällainen ylimalkainen luetteleminenkin jo osottaa, miten Suomenkin työväenliikkeessä käytiin jatkuvaa taistelua opportunismia vastaan, joskaan sitä taistelua ei marxilaisesti viety loppuun saakka ennen vallankumousta. Siitä johtui, että vallankumouksen johtoon kykenevän ryhmän kehittyminenkin myöhästyi, ja että marraskuussa ei kyetty vielä ottamaan valtaa työväen käsiin.

Mutta näin monien erilaisten virtausten esiintyminen ja niiden välinen taistelu ei ole luonnollisesti ollut merkitystä vailla proletariaatin luokkatietoisuuden kohottamisessa. Siltasaarelaiset eivät kyllä osanneet periaatteellisia keskusteluja viedä joukkojen keskuuteen sillä tavalla kuin bolshevikit, joka tietysti hidastutti puolueen jäsenten teoreettisen tason kohoamista. Tästä huolimatta tuntuivat taistelun mainingit lehtien ja usein keskustelujenkin kautta hyvin laajalti alajärjestöissäkin, kohottaen siten joukkojen poliittista tasoa ja paljastaen niille opportunistiset johtajat. Siltasaarelaisella radikalismilla oli vallankumouksellisen tilanteen kehittyessä kielteisenä puolena se, että osa joukkoja seurasi heitä vielä silloinkin, kun he asiallisesti jarruttivat vallankumouksen kehkeytymistä. Mutta on myös selvää, että tämä taistelu ja siltasaarelaisten asema siinä, erityisesti v. 1905 vallankumousta seuranneina vuosina, vaikutti myös ratkaisevasti siihen, että he loppujen lopuksi, tosin monien horjumisten jälkeen, kehittyivät kykeneviksi astumaan vallankumouksen johtoon. Oikeistolaisen sivustan pääjohtajat sen sijaan pettivät vallankumouksen. Vain jotkut harvat lähtivät niistä joukkojen painostuksesta mukaan, monet luopuen sitten tehtävistään ensimmäisessä sopivassa tilanteessa. Joitakin poikkeuksia on tietysti aina olemassa. Niinpä entinen oikeistolainen johtomies Yrjö Mäkelin vankilasta vapautumimisensa jälkeen oli jo hyvin lähellä kommunismiakin, kunnes hänet murhattiin ohranassa v. 1923.

Tämän luontoiset seikat kuin tässä on esitetty, eivät saa jäädä huomioimatta Suomen proletariaatin vallankumouksellisen liikkeen historiassa. Parhaat silloisessa opportunismia vastaan käydyssä taistelussa saavutetut perinteet on bolshevikkien esimerkin ja Leninin-Stalinin opin valaisemina käytettävä taisteltaessa nykyistä sosialidemokratiaa ja vallankumouksellisen liikkeen sisällä ilmenevää opportunismia vastaan. Nämä seikat huomioimalla ja samalla arvostelemalla niissä ilmenevä puolinaisuus voidaan myös saada aikaan elävä työväenliikkeen historia.

Työväenliikkeen historian esityksessä on siis pidettävä silmällä, ettei luista sen enempää oikeistolaisen kuin »vasemmistolaisenkaan» viistopyrinnön poluille. Oikeisto-opportunistisen viistopyrinnön tunnusmerkkejä työväenliikkeen historian esityksessä on proletaarisen luokkanäkökannan hämääminen, epäkriitillinen historiallisten virheiden tai luokkakannalta luopumisten esittäminen historiallisesti oikeutetuiksi, vanhan sosialidemokratian opportunistisuuden apologia. Sitävastoin ultravasemmistolaisen viistopyrinnön tunnusmerkkejä on epähistoriallinen, s.o. historiallisesta totuudesta piittaamaton entisten tapausten koneellinen puristaminen nykyhetken ilmiöitten, dogmaattisesti käsitettyjen opinkappaleiden ja kirjoittajan oppositiotarkoituksen mukaisiin kaavoihin. Marxilais-leniniläinen historian kirjoitus on proletaaris-kriitillistä ja samalla historiallisesti totuudenmukaista. Kommunistisen puolueen tehtävänä historiallisella rintamalla on taistelu marxilais-leniniiäisen historian kirjoituksen ja käsityksen puolesta, molempia viistopyrintöjä vastaan. Vasta tällöin voi historian kirjoitus todella palvella luokkataistelua ja muodostua yhdeksi joukkojen mobilisoimiskeinoksi yhä uusiin ja suurempiin taisteluihin kapitalismin kukistamiseksi ja proletariaatin diktatuurin pystyttämiseksi Suomessa.

Kaksinaisuus Suomen työväen vallankumouksessa v. 1918

Ken Suomen vallankumouksen aikana seurasi sotilas- ja siviililaitostemme toimintaa, tuli varmaankin huomaamaan kaksinaisuuden eli »kaksoisvallan» olemassaolon. Viipurissa se selvästi ilmeni vallankumouksen alkuaikana. Koetan muutamien muistissa säiiyneitten tapausten valossa sitä todistella.

Punakaartin asioita hoiti Piiriesikunta, työväenjärjestöjen keskuselimenä toimi Työväenjärjestöjen eduskunta. Alkuaikoina nämä pitivät työväentalolla yhteisiä kokouksia. Tilanteen kriitillisempänä ollessa toivoi Piiriesikunta tukea järjestöjen edustajilta ja siksi pidettiin yhteisiä kokouksia. Myöhemmin esikunta lähetti vain edustajansa Työväenjärjestöjen eduskunnan kokouksiin.

Alkuaikana oli Piiriesikunnan kanslia työväentalolla ja yhteiset kokoukset pidettiin siellä. En muista mitä muita asioita oli kokouksessa, mutta yhtenä oli elintarvekysymyksen järjestäminen. Elintarpeista oli jo puute, ja jos mieli saada tilannetta vallankumoukselle edulliseksi, oli työtaiskoteihin saatava elintarpeita. Tiedettiin varmasti kaupungissa olevan elintarpeita, oli vain kysymys siitä, miten ne saadaan tarvitseville. Ja miten estetään niiden piilottaminen.

Esikunnan puolesta ehdotettiin toimeenpantavaksi elintarpeitten takavarikoiminen. Sen piti tapahtua siten, että kussakin porvariperheessä toimeenpannaan tarkastus. Kaikki liika tavara otetaan pois ja jätetään vaan määrätty määrä kutakin. En enää muista, miten paljon piti jättää.

Syntyi vilkas keskustelu, asiaa pohdittiin puolelta ja toiselta. Useista oli sangen vastenmielistä ryhtyä sellaiseen kuin elintarpeitten takavarikoimiseen. Sanoivat: se tuottaa vähän. Loukkaa porvareita liiaksi. Eihän voi tulla toimeen niin vähällä kuin mitä ehdotettiin jätettäväksi. Muita samantapaisia verukkeita oli loppumattomiin.

Eräässä kaupunginosassa oli jo niinä päivinä osaksi tarkastusta toimitettukin kaupungin puhdistamisen vuoksi, ja kun toimenpide oli saanut porvarit pahasti säikkymään, ei heitä haluttu enää pahemmin pelotella. Tarkastusta olivat muistaakseni suorittaneet pietarilaiset punakaartilaiset. Levitettiin huhuja, että on tapahtunut paljon varkauksia. Punakaartilaiset olivat muka pistäneet taskuunsa kelloja y.m. pientä tavaraa. Myt esitettiin nämä kaikki Työväenjärjestöjen eduskunnan jäsenten taholta vastaväitteinä elintarpeitten takavarikointia vastaan.

»Onhan meidän sentään muistettava se, että emme saa niin tarkoin tyhjentää porvarien elintarvevarastoja, sillä onhan niillä lapsia, joitten toki tulee saada syödä...»

»Vai sillä lailla sitä vallankumousta tehdään», sanoi joku esikunnan miehistä.

Tov. Toikka otti sen jälkeen puheenvuoron. Hän, joka muuten oli vaitelias, suuttui sydämestään ja sanoi:

»Vai pitäisi meidän sääliä. Ovatko ne säälineet meidän lapsiamme ja vaimojamme? Ovatko ne kertaakaan kysyneet, mitä meillä on, tai mitä ei, ja ovatko ne meistä koskaan millään tavalla huolehtineet.» — Hän jatkoi sangen kiihtyreenä vielä samaan tapaan; sanoja en muista.

Se vaikutti. Kaikki aivankuin jähmettyivät. Näytti siltä kuin jokainen olisi nolostunut ja alkanut ajatella, mistä oikeastaan nyt on kysymys.

Millainen päätös tehtiin, sitä en muista. Mutta sen vain muistan, että kaikki olivat kuin puulla päähän lyötyjä.

Kokouksesta poistuessamme puhelimme erään naistoverin kanssa samasta asiasta. Meidän eteemme kohosi kuva niistä esikaupungeista, joissa itsekin asuimme, ja me todellakin häpesimme ajatustakin siitä, etteikö elintarpeitten takavarikoiminen olisi ollut aivan paikallaan.

Miten pitkälle tällä alalla käytännössä päästiin, en tiedä. Mutta eiväthän porvarit kaupungissa nälkää nähneet, sehän on selvä. Vangituista luokkatovereistaankin ne kovin hyvää huolta pitivät. Meidän luvallamme.

Tämä ei tietenkään merkitse sitä, etteivät punakaartilaiset olisi toimittaneet kaupungilla tarkastuksia ja pahimpien porvarien vangitsemisia. Sitä kyliä tehtiin ja sen myöntävät porvaritkin. Mutta kun sota alkoi, ei punakaartilaisia riittänyt enään kaupunkia varten kylliksi, sillä rintamat alkoivat vaatia miehiä.

Toisen tapauksen muistan hyvin. Sekin tapahtui työväentalolla. Menin esikunnan huoneeseen. Siellä oli tov. Juhani Latukka ja joitakin toisia. Tuli tov. Kaljunen. Heitti pöytään ison kimpun avaimia ja sanoi: Toveri Latukka, olen käynyt ja tarkastanut ne ja ne talot siltä kadulta, ja vastaan, että siellä on nyt kaikki kunnossa ja tässä on avaimet. Ja hän selitti edelleen tarkastuksensa tuloksia. Muuta en kuullut, sillä poistuin huoneesta.

Kaupungilla kierteli vahvasti väritettyjä huhuja Kaljusen »ryöstöretkistä»- Niistä puhuivat porvarit ja työläiset. Porvarit kätyreineen luonnollisesti levittivät niitä provokatiotarkoituksessa. Ja meillä Työväenjärjestöjen eduskunnassakin paheksuttiin ankarasti sellaisia takavarikoimisretkiä.

Tov. Kaljunen luonnollisesti myöskin teki virheitä, ylitti esikunnan määräyksiä, sivuutti paikallisen esikunnan y. m. mutta se on eri asia. Ja eri asia on se, miten yleensä eduskunnan taholta suhtauduttiin takavarikoimisiin, asuntojen tarkastuksiin y. m.

Porvarien rintamalle mobilisoimisesta oli niinikään väittelyä, mutta en muista sitä yksityiskohtaisemmin.

Useissa eduskunnan kokouksissa ilmeni kielteinen suhtautuminen esikunnan päätöksiin. Yksityiskohtaisesti en muista, missä kysymyksissä. Sen vain muistan, että kun erään naistoverin kanssa väittelimme tällaisista seikoista, niin hän lopulta vihoissaan sanoi minun kallistuvan esikunnan puolelle siksi, että mieheni on siellä. En sitä kielläkään. Päinvastoin, olisi pitänyt silloin jo paljon enemmän kallistua sinnepäin. Sillä sitä tietä, kaikista virheistä huolimatta, tehtiin oleellisinta työtä porvariston vallan kukistamiseksi.

Jo näiden esimerkkien pohjalla voi selvästi havaita sen kaksinaisuuden, mikä meillä vallitsi. Toinen elin päätti, toinen harasi vastaan. Ei tietysti kaikissa kysymyksissä. Mutta kun pääkysymyksissä oli erimielisyyttä, hidastutti se toimintaa ja epäilemättä vaikutti haitallisesti vallankumouksen kulkuun.

Mutta missä vika, että niin oli? Sitä emme silloin huomanneet. Nyt jälkeenpäin se on selvinnyt.

Syy oli siinä, että Suomenkin vanha sosialidemokraattinen puolue oli, kuten tov. Stalin sanoo, »pikkuporvarillisten ainesten blokki». Helmikuun vallankumouksen jälkeen vallankumouksellista puolueen jäsenistön proletaarinen osa verrattain nopeassa tahdissa. Ja nämä vallankumoukselliset työläisainekset liittyivät punakaartiin. He toimivat usein omin päin, pieninä ryhminä. Milloin sosdem puolue ei antanut tukea heidän toiminnalleen, toimivat he itsealotteellisesti. He vangitsivat vastavallankumouksellisia, järjestivät takavarikointia ja hyökkäysretkiä maaseudulle parttisaanijoukkojen tapaan. Näitten tekojen johtaminen ja edelleen kehittäminen olisi epäilemättä kuulunut puolueelle, mutta kun vallankumouksellista puoluetta ei ollut, niin vallankumoukselliset joukot toimivat useasti ilman johtoa.

Mutta sosdem puolueeseen kuului vielä joukko pikkuporvarillisia aineksia, joissa opportunismi oli hyvin syvälle juurtunut. Sellaisia olivat — paitsi varsinaisia pikkuporvareja, käsityöläisiä y.m. — byrokratisoituneet ammattiliittojen, osuustoimintajärjestöjen toimitsijat, eduskuntaryhmän jäsenet, sanomalehtien toimittajat y.m. Nämä olivat enimmäkseen rauhallisen toiminnan ihmisiä. He olivat tottuneet istumaan enemmän tai vähemmän huomattavilla virka- ja toimipaikoilla. Heitä ei innostanut vallankumouksellinen toiminta porvaristoa vastaan. He olivat mieluummin sovinnossa sen kanssa. Heitä kannusti halu saada aikaan pieniä parannuksia. Aseellinen toiminta oli heistä suorastaan pelottava.

Mutta nämäkin ainekset joutuivat vallankum®uksen eteen ja se pakoitti heidät tekemään jotain. Monet niistä suorastaan jarruttivat vallankumouksellisten toimenpiteitten toteuttamista.

Tässä siis ikäänkuin kaksi siipeä siinä ryhmittymässä, joka muodosti puolueen. Viipurissakin oli havaittavissa eri ryhmityksiä. Esim. »Työ»-lehden silloinen vastaava toimittaja, Eevert Huttunen ja suurin osa lehden hallintoon kuuluvia: Eino Pusa, Juho Vuoristo y.m. edustivat maltillista, oikeistolaissuuntaa. Oli keskustalaistakin, jotka heiluivat sinne tänne. Niitä oli kunnallisjärjestössä, työväen eduskunnassa y.m. johtavissa elimissä. Ja sitten oli vasemmistolaisia, jotka ryhmittyivät punakaartilaistoiminnan ympärille. Näitä punakaartilaisaineksia edustivat pääasiassa esikaupunkien työläiset.

Tällaisen kokoomuksen muodostivat ne ihmiset, joitten piti lähteä tavalla tai toisella toimimaan vallankumouksen alkaessa. Työväenjärjestöjen eduskunta oli jo aikaisemmin valittu. Se oli myöskin kokoomus niistä virtauksista, mitä järjestöissä oli olemassa. Punakaartin esikunta oli sensijaan kokoonpantu niistä, jotka työväen keskuudessa tunnettiin enemmän tai vähemmän vallankumouksellisiksi. Silmällä pidettiin myöskin sitä, kuka oli saanut jonkinlaista sotilaallista kouluutusta Suomen aikaisemmassa sotaväessä.

Mitä puuttui? Puuttui keskitettyä johtoa. Puuttui puolue, joka olisi ohjannut. Vallankumouksellinen tilanne ja joukkojen nousu loi omat elimensä, niin työväen eduskunnat (jonkinlaiset neuvostot) kuin työväen kaartitkin. Mutta ne toimivat enemmän alkuvoimaisesti ilman vallankumouksellisen puolueen johtoa. Siksi oli niiden toiminnassa virheitä, puolinaisuutta ja kaksinaisuuttakin.

Jos olisi ollut kommunistinen puolue tai vaikkapa ryhmäkin, niin se olisi suunnannut toiminnan toisiin uomiin. Työväen eduskunnat, jotka olivat valittuja elimiä, olisi pitänyt niiden sisällä tapahtuvan taistelun kautta muuttaa vallankumouksellisemmiksi. Taistelua tällaisen toiminnan puolesta olisi pitänyt käydä myöskin työväen järjestöissä ja kalkissa niissä järjestöissä, jotka lähettivät edustajiaan työväen eduskuntaan. Mäin olisi voitu vaikuttaa niiden kokoonpanoon, muodostaa niistä todella sellaisia elimiä kuin vallankumouksen kehittäminen vaati. Järjestöt olisivat siis voineet, ja niiden olisi pitänyt, joko evästää edustajiaan ja vaatia niiltä evästysten täyttämistä tai kutsua pois ne edustajat, jotka eivät vastanneet valitsijainsa vaatimuksia. Ja silloin olisi nämä vallankumouksen elimet, niin työväen eduskunnat kuin punakaartin esikunnatkin, voitu puhdistaa sisäisen taistelun kautta tarkoitustaan vastaaviksi. Tämä taistelu olisi ollut taistelua eri virtausten välillä sosdem puolueen sisällä, ja tämä taistelu olisi kasvattanut vallankumouksellista sivustaa, sitten eroittaen sen eri puolueeksi. Mutta näin ei tehty; ei osattu tehdä. Ei ollut bolshevikkeja, jotka olisivat siten asiat ajaneet. Kommunistinen puolue olisi kulkenut joukkojen edellä ia näyttänyt niille tietä ja tehtäviä. Se olisi organisoinut joukot suorittamaan niitä tehtäviä, joita proletaarisen vallankumouksen menestyminen vaatii. Näin olisi vältetty eri laitosten ja erilaisten vallankumouselinten keskinäiset kinastelut, jotka olivat vallankumoukselle vaarallisia.

Nämä muutamat piirteet vallankumouksemme kahden tärkeän elimen toiminnasta esitän opetukseksi vastaista toimintaa varten. Bolshevismi, Venäjän vallankumouksen kokemukset, ovat meille opettaneet, että kaksinaisuus on vallankumouksen tuho. Proletaarisen vallankumouksen onnistumisen välttämätön ehto on johdon keskittäminen yhtenäisen kommunistisen puolueen käsiin.

Punakaartin taistelut Varkaudessa 1918

Varkauden punakaarti taisteli sitkeästi valkoisia vastaan, ja vasta pitkien taistelujen jälkeen antautui suuren ylivoiman edessä. Kun näistä taisteluista on kovin vähän kirjoitettu, niin lienee syytä hiukan tarkastella niitä lähemmin.

Varkaus on teollisuuskeskus Savon sydämessä. Siellä on teollisuuslaitoksia, kuten massa- ja paperitehdas, saha, konepaja ja joukko muita metalliverstaita sekä pienempiä puusepänverstaita. Työväestön lukumäärä nousi tähän aikaan useisiin tuhansiin.

Varkauden ympäristön asujamisto oli suureita osalta köyhää talonpoikaisväestöä. Vasta etempänä oli suuria maanomistajia. Pientalonpoikaisto eli osaksi palkkatyöstä, etupäässä metsätöistä saaduilta tuloilla.

V. 1917 aikana työpalkat ja työväestön elinehdot yleensä jatkuvasti laskivat. Osittain oli työttömyyttä. Pientalonpoikaiston asema oli myös huono, sillä metsätöitä oli vähän, joten sekin joutui kärsimään työttömyydestä. Tältä pohjalta sitten lähtikin yleinen tyytymättömyys herrakomentoa vastaan. Tietysti yleiset tapahtumat kautta Suomen antoivat työväestön alkuvoimaiselle liikkeelle uutta vauhtia. Luokkavastakohdat olivat kärjistyneet huippuunsa, kohtaan, jossa täytyi tulla murros. Se tulikin marraskuun suurlakossa, jolloin valta asiallisesti siirtyi työväestön järjestöille.

Työväestö oli Varkaudessa suurelta osalta sosdem puolueessa ja ammatillisesti järjestäytynyttä. Tietysti oli huomattava joukko järjestymätöntäkin työväestöä, varsinkin Varkauden ympäristössä maaseudulla. Kun, kuten sanottu, valta marraskuussa siirtyi työväen järjestöille, niin järjestymätön työväestö jäi vallankäytön ulkopuolelle. Myöskään köyhä talonpoikaisto ei joutunut ottamaan osaa vallankäyttöön. Se oli suuri virhe, sillä melkoinen osa työtätekevää väestöä jäi täten proletariaatin diktatuurin elimien ulkopuolelle.

Suurlakko. Se oli kautta Suomen tapahtuva työtätekevän väestön valtava nousu vallitsevaa sortojärjestelmää vastaan. Sellainen teollisuuskeskus kuin Varkaus ja sen ympäristö ei tietysti jäänyt tämän joukkoliikkeen ulkopuolelle. Heti suurlakon puhjettua nousi Varkaudenkin työväestö myrskyn tavoin. Ympäristön köyhä talonpoikaisto osotti työväestölle myötätuntoa sen taistellessa herrakomentoa vastaan. Köyhä talonpoikaisto, varsinkin torppari- ja mökkiläisväestö, oli valtava reservi työväestöllä sen taistelussa. Tosin Varkauden työväestö ei osannut sitä käyttää hyväkseen siinä määrin kuin olisi ollut mahdollista.

Suurlakon alettua työväestö muodosti »järjestökaartin», jonka miesvahvuus oli 30–35 miestä, aseistuksena työväestön oma-alotteisesti hankkimat taskuaseet. Kiväärejä ei ollut. Järjestökaartiin eivät päässeet muut kuin järjestyneet työläiset, joten se sulki suuren työläisjoukon työväestön taistelujärjestön ulkopuolelle.

Suurlakon aikana syntyi järjestökaartin ja paikkakunnan poliisin kesken jonkilaista kahnausta, joka sitten kehittyi avoimeksi taisteluksi järjestökaartin ja poliisin välille. Nämä kaksi järjestysvaltaa — porvarillinen poliisikomento ja uusi työväen miliisi — eivät sopineet yhteen. Ja oli selvää, että se johti avoimeen esiintymiseen. Niin kävikin suurlakon aikana. Tässä ensimmäisessä Varkauden työväestön aseellisessa taistelussa tuli poliisikomento hävitetyksi noin 4 kuukauden ajaksi. Tässä sivumennen voidaan vielä mainita, että Varkauden silloinen poliisipäällikkö, Anttila, (tunnettu työväen pyöveli) haavottui. Järjestökaartin ajaessa takaa pakenevia poliiseja, kaatui Anttila kentälle. Järjestökaartin miehet luulivat hänen kuolleen ja jättivät kentälle, jatkaen edelleen toisten poliisien takaa-ajoa. Mutta herrat kai olivat nähneet Anttilan kaatumisen, ja silläaikaa kun järjestökaarti ajoi poliiseja takaa, olivat he Anttilan korjanneet. Ja vasta Varkauden lopullisen antaantumisen aikana osottautuikin, että samainen poliisipäällikkö eli, ja tällöin hän oli eräs valkoisten joukkojen komentajia ja Varkauden työläisten teurastajia.

Samaan aikaan kun poliisi pakeni pois Varkaudesta, alkoi porvaristo myös poistua. Tosin osa tehtailijoista jäi vielä entisiin toimiin, pitäen jonkin aikaa tehtaitaan käynnissä. Vasta ensimmäisten varsinaisten etelässä käytyjen taistelujen jälkeen jälelläollutkin porvaristo muutti pois Varkaudesta maaseudulle, omiensa luo. Ja siellä se alkoi kaikessa rauhassa järjestää aseellisia joukkojaan, suojeluskuntia. Tosin oli porvaristo jo aikaisemmin käynyt suojeluskuntia järjestämään, mutta nyt se alkoi järjestämistyönsä erikoisella touhulla. Varkaudessa se ei saanut suojeluskuntaa järjestetyksi ja siksi se pakeni etemmäs maaseudulle. Siellä se tapasi varakkaan talonpoikaisten ja miks'ei myös osan köyhääkin talonpoikaisia. Työväestöllä ei ollut sellaista johtavaa puoluetta, joka olisi selvästi nähnyt maaseudulla olevan vallankumouksellisen proletariaatin valtavan reservin merkityksen ja näinollen se jäi käyttämättä proletariaatin hyväksi. Porvaristo tämän voiman hyvin ymmärsi ja osasi sitä käyttää työväestöä vastaan. 5–6 porvaria otti järjestökaarti »panttivangiksi», ja he olivat vankina aina Varkauden lopulliseen antautumiseen asti.

Tammikuulla etelässä tapahtuneiden ensimmäisten taistelujen jälkeen järjestökaarti reorganisoitiin (uudesti järjestettiin) ja uusi taistelujärjestö sai nimen »Varkauden punakaarti». Punakaarti valitsi keskuudestaan esikunnan, päällikkönä tov. Matti Autio ja rintamapäällikkönä Pietikäinen. Punakaartin rungon muodosti »kuolemankomppania», 92 miestä. »Kuolemankomppania» oli vapaaehtoisuuden perusteella koottu rohkeimmista, päättäväisimmistä ja tietoisimmista taistelijoista.

Punakaartin miesvahvuus järjestökaartin uudelleen järjestelyn aikana oli noin 120 miestä. Käytyjen taistelujen kuluessa punakaartin miesvahvuus kasvoi. Varsinaisten taistelujen aikana miesvahvuus oli noin 250–300 taistelijaa, aseistettuna 86 kiväärillä ja taskuaseella. Osa oli aseettomina ja he suorittivat patroonain latausta, silla patroonia ei ollut ja ne täytyi itse valmistaa.

Punakaartista voitiin aseistaa ainoastaan »kuolemankomppania» venäläisiltä saaduilla aseilla. Osa punakaartista aseistettiin metsästyskivääreillä ja taskuaseilla sekä pommeilla.

Venäläinen sotaväen osasto, 86 miestä, oli haluton taistelemaan ja pyynnöstä se luovutti aseensa punakaartille.

Punakaarti toiminnassa.

Helmikuun alkupuolella olivat lahtareiden voimat Varkauden ympäristössä verraten heikot ja huonosti aseistetut. Pieksämäen suojeluskunta oli valkoisten vahvin joukko ja se oli rautatien solmukohdassa. Punakaartin joukkoja ei ollut lähempänä kuin Kuopiossa. Varkauden punakaarti pyrki yhteyteen Kuopion punakaartin kanssa. Tätä silmälläpitäen Varkauden punakaartin esikunta päätti lähettää n. 20–25 miestä käsittävän joukon Pieksämäelle ja edelleen Kuopioon aseita hakemaan. Tämä tapahtui helmikuun alussa.

Punakaartin joukko, tov. Pietikäinen komentajana, tähti aamulla junalla Pieksämäelle (punakaartilla oli juna käytettävänä). Matkalla joukko poikkesi useissa kylissä rautatien varrella, sillä ei ollut mitään varmuutta, oliko siellä valkoisilla joukkoja. Osottautui, että näissä kylissä ei valkoisia ollut. Joukko takavarikoi kylissä jonkin määrän metsästysaseita. Kylistä tarjoutui maa- ja metsätyöläisiä kaartiin, mutta heitä et otettu, sillä ei ollut aseita millä aseistaa, ja elintarvetilanne oli vaikea.

Punakaartin joukko jatkoi edelleen matkaa Pieksämäkeä kohden. Pieksämäen ja Siikamäen pysäkkien välillä tuli vastaan veturi kovalla vauhdilla. Meidän veturimme ja Pieksämäeltä tuleva veturi törmäsivät vastakkain. Meidän junamme säilyi vioittumattomana, mutta Pieksämäeltä tullut veturi, joka oli kivillä lastattu (valkoisten lähettämä ilman koneenkäyttäjää), meni murskaksi. Samanaikaisesti kuin yhteentörmäys tapahtui, alkoivat valkoiset ammunnan kummaltakin puolelta rautatietä, metsästä. Ne olivat asettuneet väijyksiin. Ammunta kesti noin ¹⁄₂tuntia. Meillä ei ollut tietoa lahtareiden voimista. Punakaartin joukko perääntyi takaisin Varkauteen, mieshukkaa kärsimättä.

1) Puuttui tiedustelu. 2) Puhelinyhteys jäi rikkomatta, joten valkoisille jäi mahdollisuus pitää yhteyttä puhelimen avulla. 3) Olisi tullut päättävästi jatkaa hyökkäystä Pieksämäelle, vallata se ja puhdistaa valkoisista.

Varkauden punakaartin retki Joroisiin. Tämä on toinen retki. Se tapahtui vähän myöhemmin kuin Pieksämäen retki.

Punakaartin esikunta laati suunnitelman retkeä varten. Meidän tiedustelumme saamien tietojen mukaan piti valkoisten keskittyä Joroisten kirkolle. Luulimme heidän valmistavan hyökkäystä Varkauteen ja siksi esikunta päätti koettaa voimiaan tehdasalueen ulkopuolella. Suunnitelma edellytti, että joukkomme, noin 20–25 miestä »kuolemankomppaniasta», lähtee junalla Huutokosken kautta Joroisiin. Retki onnistui Huutokoskelle asti hyvin, mutta kun junamme pysähtyi asemalle, niin aseman itäpuolelta kuului useita laukauksia. Punakaartilaiset saivat komennuksen poistua junasta ja vastata tuleen. Osasto avasikin tulen valkoisia vastaan. Valkoiset pakenivat. Todennäköisesti heitä oli pieni joukko. Joukkomme jatkoi matkaa ededeen. Saavuttuamme Joroisten asemalle jätimme joitakin miehiä vartioimaan junaa ja pääjoukko lähti kirkonkylään Kylässä syntyi taistelu, joka kesti noin tunnin verran. Valkoiset pakenivat ja me jäimme kirkonkylän herraksi. Illalla osastomme lähti takaisin Varkauteen, jättäen kirkonkylän miehittämättä.

Tähän aikaan ei tällä rataosalla vielä ollut valkoisilla suurempia joukkoja keskitettynä. Ja eteläänkään ei kuletettu sanottavammin joukkoja.

Tämä retki uudelleen paljasti meidän tiedustelumme heikkouden. Toiseksi — kun olisi pitänyt järjestää vihollisen takaa-ajo, niin se jätettiin suorittamatta, joka oli mitä suurin virhe. Taaskin jäivät puhelinlinjat rikkomatta. Uusittiin Pieksämäen retken virheet.

Rantasalmen retki.

Rantasalmi on pitäjä n. 30 km. Varkaudesta etelään. Lahtarit harjoittivat terroriaan Rantasalmella. Siitä oli seurauksena, että huomattava määrä työläisiä siirtyi Varkauteen. Punakaartin esikunta lähetti tiedustelun ottamaan selvää lahtareiden majotuksesta ja joukkojen suuruudesta. Tämä tapahtui Joroisten retken jälkeen eli 2 viikkoa ennen Varkauden lopullista antautumista. Tällä kertaa lahtarit pidättivät 2 tiedustelijaamme. Pelkäsimme heidän joutuneen kidutuksen alaiseksi. Lahtarit ampuivat heidät.

Punakaartin esikunta valmisti suunnitelman Rantasalmelle hyökkäystä varten. Tiedossa oli, että lahtareita oli majottuneena Rantasalmelle, mutta tarkkaa majoituspaikkaa ei tiedetty. Vasta matkalla selvisi, että lahtarit olivat majottuneet Sopasen hoviin; osa oli pääkartanossa ja teinen osa sivukartanossa, 1 ¹⁄₂ km. pääkartanosta.

Illalla klo 10 kutsuttiin »kuolemankomppania» kokoukseen, missä selitettiin tilanne ja määrättiin 20 miestä lähtemään Rantasalmelle aamulla klo 4 hevosten kanssa. Enempää esikunta ei voinut lähettää miehiä, koska pelkäsi että lahtarit voivat millä hetkellä hyvänsä hyökätä Huutokoskelta Varkauteen.

Aseistuksena annettiin miehille kiväärit ja 15 patroonaa mieheen sekä jokunen määrä räjähdysainetta.

Punakaartin joukko lähti matkalle. Kaikilla miehillä oli halu päästä taisteluun. Puhuttiin, että jok'ikisen kuulan tulee sattua maaliin, koska on vähän patrooneja.

Noin 25 km. ajoimme yhtämittaa, ilman että olisi sattunut minkäänlaista häiriötä. Matkalla liittyi punaisten joukkoon 6–7 työläistä. Tiedustelu lähetettiin vasta pysähdyspaikasta. Samalla kaikki miehet komennettiin pois reistä ja loppumatka mentiin marssimalla. Ensimmäiset tiedustelijat, saapuessaan 1 km. päähän hovista, niinsanotulle »kunniaportille», jossa sijaitsi pieni torppa, tapasivat 2 aseistettua lahtaria. Ne lähtivät kiireenvilkkaa hovia kohden. Matkaan liittyneet työläiset antoivat tarkan selostuksen hovin rakennuksista. Sen perusteella tov. Pietikäinen, joukon päällikkö, valmisti suunnitelman hyökkäystä varten hoviin. Sen mukaan miehet jaettiin kahteen osaan: 1. osan tuli hyökätä hovin päärakennukseen ja 2. osan hovin sivukartanoon. Joukon jako suoritettiin »kunniaportilla». Lähestyessämme hovin näköpiiriä avasivat lahtarit vastaamme ankaran kivääritulen. Maasto oli aukea. Komentajamme, tov. Pietikäinen, komensi silloin joukon rynnäkköön määräten, että oli vallattava hovin kiviaita. Joukkomme vastasi lahtareitten tuleen, mutta se piti pian keskeyttää, sillä katsoimme turhaksi ampua vähiä kuuliamme hovin kivisiin talli-, navetta- ja meijerirakennuksiin, joihin lahtarit olivat majottuneet. Pidimme pienen sotaneuvotteiun. Päätökseksi tuli, että jatkamme hyökkäystä hovin kivinavettaa vastaan. Tämä hyökkäys onnistui ja lahtarit perääntyivät kivinavetasta. Joukostamme haavottui yksi toveri. Lahtarit joutuivat nyt hovin päärakennukseen, mikä oli puusta rakennettu. Tilanne tuli punakaartilaisjoukolle edullisemmaksi kuin mitä se oli aikaisemmin. Lahtarit ampuivat vimmatusti, sillä he näkivät ilmeisesti häviön. Punakaartilaisjoukon komentaja, tov. Pietikäinen, antoi määräyksen hyökätä päärakennukseen ja vallata se. Hyökkäys suoritettiin navettarakennuksen suojassa, kahden puolen navettarakennusta. Hyökkäys onnistui aivan suunnitelman mukaisesti; osa lahtareista antautui ja suurin osa pakeni. Punakaartin joukko oli kartanon herrana. Lahtarit jättivät jälkeensä 5 kaatunutta, joukossa heidän päällikkönsä pahasti haavoittuneena. Saaliiksemme jäi joitakin kiväärejä ja sairastarpeita.

Taistelun kulusta sivurakennuksessa emme saaneet mitään tietoa. Puuttui yhteys. Kuului ainoastaan ankaraa ammuntaa. Aikomuksena oli, että joukko lähtee tovereiden avuksi, mutta siitä aikeesta piti luopua, sillä Varkaudesta tuli ratsastaen lähetti, joka toi tiedon lahtareiden hyökkäyksestä Varkauteen Lehtoniemen puolelta. Pääkartanon miehittäneestä joukosta lähetettiin taistelevain tovereiden luo lähetti, joka vei heille perääntymismääräyksen, kokoontumispaikkana »kunniaportti», jossa olivat hevosemme.

Ei olisi ollut epäilystäkään siitä, etteivätkö toverit olisi voineet vallata sivukartanoa, sillä taistelua käytiin jo sivurakennuksissa. Mutta ei ollut alkaa, sillä oli jouduttava lyömään takaisin Varkauteen hyökänneitä lahtareita. Sivukartanossa tapahtui huvittava tapaus. Kartanoa lähestyi pienempi lahtarijoukko, jonka tarkoituksena tietysti oli yhtyä kartanossa oleviin lahtareihin. Kartanossa olevat lahtarit eivät tienneet heidän tulostaan, vaan luulivat heitä punikeiksi ja avasivat tulen heitä vastaan. Nyt tämä lahtarijoukko joutui sekä punaisten että myös lahtareiden tulen alle. Joukosta kyllä kuului huutoja: »Elekee ampuko. Myö ollaan Heinäveen suojeluskuntoo».

Joukkomme kokoontui »kunniaportille». Lähtiessämme sieltä räjäytimme vahtitorpan ilmaan. Ajoimme hevosilla kohden Varkautta täyttä ravia. Matkalla poikkesimme muutamiin taloihin, joista otimme lisähevosia. Joukkomme lähestyi Varkautta jännityksellä. Varkaudesta kuuluva ammunta lisäsi vain vauhtiamme. Vaikka olikin nälkä ja väsymys, ei se näyttänyt haittaavan. Joukkomme saavuttua työv. yhd. talon pihalle jaettiin meille patroonia taistelua varten. Joukkomme komentaja, tov. Pietikäinen, piti lyhyen puheen, jossa huomautti, että lahtarit on lyötävä, että heillä ei ole oikeutta tulla Varkauteen silloinkaan, kun emme ole kotosalla.

Tilanne oli tällöin seuraava. Lahtarit hyökkäsivät yhdeltä suunnalta, Lehtoniemen puolelta. Heidän miesvahvuutensa oli noin 250 miestä, kivääreiltä aseistettuna (luku ei ole tarkka).

Punakaartin voimat olivat taistelun alkaessa noin 40 kivääreillä aseistettua miestä, sillä vain osalla oli varustuksia. Tämä 40 miehen joukko pidätti tuota lahtarijoukkoa niin kauan, kunnes saapui apujoukkoja. Loppujen lopuksi taisteluun otti osaa kaikkiaan noin 70–75 »kuolemankomppanian» taistelijaa. Taistelu oli hurja. Punaiset puolustautuivat sankarillisesti moninkertaista lahtarijoukkoa vastaan. Ja kestivät. Lahtarien oli pakko perääntyä punakaartin vastahyökkäyksen edessä. Tosin lahtarit pitivät sitkeästi asemistaan. Punaisten oli taisteltava jokaisesta sadasta metristä. Lahtarit huomasivat, että todellakin oli kova kovaa vastassa. Lahtarit pakoittivat erään työläisnaisen juoksemaan kuulasateessa punaisten puolelle, yrittäen siten keskeyttää punaisten ammunnan. Lahtarit olivat uhanneet ampua hänet, jos eivät punaiset keskeytä ammuntaa. Nainen, punaisten kehoituksesta, heittäytyi pitkälleen. Lahtareiden lopullisesti peräännyttyä nainen jäi punaisten puolelle elävänä. Lahtarit pakenivat hevosillaan täydellisessä epäjärjestyksessä Joroisten kirkolle päin. He jättivät jälkeensä toistakymmentä kaatunutta. Silminnäkijän kertoman mukaan oli heillä kuormissaan kaatuneita ja haavoittuneita. Punaisten puolelta kaatui 3 miestä ja haavoittui 5. Kulunut päivä oli »kuolemankomppanialle» kunniakas taistelujen päivä. Se antoi punaisille hyvän talstelukouluutuksen.

Lopputaistelut Varkaudessa ja punakaartin antautuminen

Punakaartin lopullinen antautuminen tapahtui helmik. 21 pnä. Näissä taisteluissa kamppailtiin sanan täydessä merkityksessä elämästä ja kuolemasta. Varkauden punakaarti ja etenkin »kuolemankomppania» joutui niissä osoittamaan kuntoisuuttaan. Viimeistä myöten käytettiin kaikki punakaartin aseet. Omatekoiset pommit, kivääripatruunat ja metsästyspyssyihin valetut kuulat tekivät suurta tuhoa lahtarien riveissä. Kaikeksi harmiksemme emme saaneet itsetekemäämme tykkiä toimimaan. Lahtarien miesvahvuus näissä viimeisissä taisteluissa oli noin 1000 miestä.

Helmik. 20 p:nä aamulla klo 9 aikaan ilmestyi lahtarien junia Lehtoniemelle, räjäyttämämme rautatiesillan taakse, ja siltä taholta odotimme lahtarien hyökkäyksen tulevan. Kaikki odottivat jännityksellä, kumpi puoli ratkaisee tulevan taistelun. Luulimme ensin, että lahtarit hyökkäävät vain yhdeltä suunnalta, mutta osottautuikin, että olimme piiritettyjä. Puolustuslinjamme kulki: Varkauden tehtaat — ympäristökylineen, joten vähäin voimaimme oli alussa pakko rajoittua pienemmälle alueelle, varmemmin taisteluksemme. Klo 10 aamulla alkoivat lahtarien konekiväärit yhtä-aikaisesti papattaa joka suunnalta, mikä oli heillä merkkinä yleiseen hyökkäykseen. Ensimmäisen päivän taistelut olivat hyvin ankarat ja tuli ei lakannut lyhyeksikään ajaksi. Seuraavana päivänä oli meidän pakko jättää Lehtoniemi lahtareille ja peräytyä Varkauteen — tapellen joka tuumasta. Yöllä oli tuli jonkin verran laimeampaa. Seuraavaan aamuun oli puolustuslinjamme supistunut noin 3 km. ympyräiseen renkaaseen. Päivän valjettua jatkui taistelu taasen entisellä ankaruudella. Taistelun jatkuessa toisena päivänä noin klo 4 iltapäivällä alkoivat lahtarit ampua tykeillä ja siirtyivät rynnäkköön. Tätä me emme enää kestäneet, vaan peräännyimme massatehtaaseen, mihin jo edeltäpäin oli komennettu »kuolemankomppania». Siviiliväestöä oii ankarasti kielletty tulemasta tähän kauhun paikkaan, mutta kiellosta huolimatta tuli sinne myöskin huomattava joukko naisia ja lapsia, jotka luottivat punakaartimme aseelliseen voimaan. Klo 6 illalla olimme jo linnoituksessamme massatehtaassa, osan punakaartia antautuessa eri paikoissa tehdasalueella.

Nyt alkoi leikki, joka varmasti hakee vertojaan. »Kuolemankomppania» oli sijoitettu tehtaan eri kerroksiin. Aseina olivat kiväärit ja pommit. Naiset ja lapset sijoitettiin tehtaan alakertaan. Lahtareille oli edullista se, että he saivat keskittää tulensa yhteen ainoaan pisteeseen — tehtaaseemme. Lahtarien tykin kuulat mursivat suuria aukkoja tehtaan seiniin, mutta se ei tuntunut pelottavan työläistaistelijoita. Tuleen vastasimme lujasti niillä ampuma-aseilla, mitä oli käytettävissämme. Tyhjät hylsyt täytettiin nopeasti, sillä sotatarveteollisuutemme oli tässä tehtaassa. Klo 8 aikaan illalla sytyttivät lahtarit vieressä olevan sahan palamaan, nähtävästi siinä tarkoituksessa, että osaisivat paremmin ampua tehtaan akkunoista sisään. Muudan lahtarien tykinkuulista oli sattunut tehtaan vesijohtoon, joten jouduimme kahlaamaan vedessä. Tämä, kaiken muun lisäksi, aiheutti sen, että olo tehtaassa tuntui helvetilliseltä pauhulta.

Katsoimme turhaksi jatkaa taistelua ja näin ollen päätimme antautua. Nostettiin valkoinen vaate tehtaan yläkerran akkunasta ulos. Ammunta lakkasi heti ja lahtarit lähestyivät tehtaan seinustalle. Tapahtui nyt, että joku »kuolemankomppanian» miehistä näki lahtareissa hyvän maalitaulun ja heitti pommin heidän joukkoonsa. Tästä oli seurauksena, että jotkut lahtarit menettivät henkensä. Lahtarit avasivat kahta kiivaamman tulen ja punaiset vastasivat siihen. Nyt osa »kuolemankomppaniasta» alkoi vaatia lahtarien laskemista tehtaaseen, missä suoritettaisiin lopullinen selvitys, toisen osan taas vaatiessa antautumista naisten ja lasten takia. Viimeksi mainittu ehdotus tuli hyväksytyksi. Nostettiin uudestaan valkoinen vaate. Mutta ammunta ei heti lakannutkaan, vaan kesti vielä noin puoli tuntia. Lahtarien käskystä marssimme ulos tehtaasta. Pyövelit huusivat: »Roistot, konnat, ryövärit!» Se kyllä pani mielet kuohuksiin, mutta olimme voimattomia. Lahtarit kyselivät: »Missä teidän, roistojen, päälliköt ovat?» Moni ryhmämme komentajista ilmaisi itsensä, ja seurauksena oli, että hänet ammuttiin. Seisoimme useita tunteja tehtaan edustalla, lahtarien ulvoessa, sahan palaessa ja vesijohdosta veden vuotaessa päällemme. Tämä kaikki ja sen lisäksi naisten ja lasten parkuminen teki olomme sietämättömäksi.

Sen jälkeen meidät komennettiin yksimiehiseen riviin ja rivin kulkiessa otettiin joka kymmenes mies ja ammuttiin. Kun tämä oli toimitettu, marssitettiin meidät kirkkoon. Meidät suljettiin sinne, ja pyövelit huusivat: »Kirkko tuleen!». Tätä uhkausta he eivät kuitenkaan panneet täytäntöön. Ne toverit, jotka lahtarit olivat ottaneet vangiksi kansankeittiössä, nämä veivät Pirtinvirran jäälle, jossa toimittivat oikean joukkoteurastuksen. Ruumiit työnnettiin jään alle, mistä niitä sitten seuraavana kesänä ongittiin ylös — veden pilaantumisen takia.

Lahtarien kärsimästä mieshukasta tässä taistelussa ei ole saatu tarkkoja tietoja, mutta yleisesti on sellainen käsitys, että kaatuneita oli toista sataa. Punaisten puolella kaatuneista en voi mitään varmuudella sanoa, koska en tunne yhtään kaatumistapausta. Haavoittuneita sen sijaan oli noin kymmenkunta.

Sen jälkeen, kun meidät oli tuotu kirkkoon, järjestettiin jonkinmoinen oikeusistuimen irvikuva. Pitkän pöydän ympärille istuivat tuomarit. Lähiympäristön pitäjistä oli tullut joukko isäntämiehiä tekemään tuntemuksia punavankien keskuudessa. Viimemainitut oli asetettu näyttämölle erikoisesti sitä varten valmistetulle korokkeelle. Teloitusta jatkettiin useampia viikkoja, ja kaikki ne toverit, jotka alussa kiirehtivät tutkinnolle, luullen pääsevänsä vapaaksi, joutuivat ammuttavaksi liman muuta. Mitään nimiluettelolta lahtarit eivät onnistuneet saamaan käsiinsä. Vahdinpito kirkossa oli hyvin ankara. Alttarilla, saarnastuolissa, parvekkeella ja muissakin paikoissa oli kiväärimiehiä. Useampana päivänä ammuttiin kirkossa joku tovereistamme; nämä ampumiset selitettiin vahingonlaukauksiksi.

Alussa, noin viikon ajan, uhkasivat lahtarit ampua jokaisen, jos emme ilmaise, missä päällikkömme Pietikäinen on. Komentajamme olimme viimeksi nähneet vähän ennen tehtaan antautumista ja muuta emme hänestä tienneet. Mutta vaikka olisimme tietäneetkin, niin yksikään mies ei katsonut olevansa tilivelvollinen lahtareille tässä kysymyksessä. Myöhemmin lahtarit toivat toveri Pietikäisen alusvaatteisillaan kirkkoon, kulettivat hänet läpi kirkon ja käskivät meidät ilmaisemaan »suurimmat rikolliset», »ettei enää vuodatettaisi viattomien verta». Toveri Pietikäinen yritti pitää jonkinlaista puhetta, mutta ei kerinnyt muuta sanoa, kuin että hän ei oikein ymmärrä mitä tarkoitetaan sanalla rikollinen, kun lahtarit estivät hänet ja veivät pois. Jonkin aikaa sen jälkeen tuli lahtariupseeri kirkkoon ja ilmoitti, että punakaartin ylipäällikkö ammutaan viiden minuutin kuluttua. Esikuntapäällikkömme Matti Autio ammuttiin Taulumäellä.

Taistelut kuopiossa 1918

Taisteluilla Kuopion omistamisesta oli erittäin suuri strateginen merkitys sen vuoksi, että se oli varsin huomattava työläiskeskus varsinaisen rintamalinjan selkäpuolella, rintaman muodostuessa linjalle Vilppula–Mäntyharju. Kuopio oli polittisena keskuksena, jonka lähimpänä tuki- ja apukohteina oli Varkaus–Leppävirta teollisuustyöläisineen. Maalaiskuntien työväestö oli varsin huomattavassa määrin vallankumouksellisen aatteen läpitunkemaa, tyytymätön porvarilliseen järjestelmään ja valmis ase kädessä toimimaan työväen vallan pystyttämiseksi Suomessa. Toiseksi: jos Kuopio ei olisi tullut voitetuksi taisteluiden ensipäivinä, olisi se tehnyt tyhjäksi lahtarien jo 1917 keväällä laatiman sotasuunnitelman, johon kuului keskisen radan, Jyväskylän–Pieksämäen radan valtaaminen ehdottomasti välttämättömänä toimenpiteenä sotilasoperatiiveja varten. Tätä silmälläpitäen valkoinen hallitus asettikin erikoisen huomion Kuopion valtaamiselle, turvatakseen selkäpuolensa ja saadakseen aluetta, josta keräisi mies- ja hevosvoimaa sekä ruokatarpeita y.m. rintamaa varten. Radan tärkeyden ymmärtää, kun huomioi sen, että lahtarit kansalaissodan aikana v. 1918 kulettivat tämän radan kautta 600 sotilasjunaa, joissa saattoi olla 80:kin vaunua yhdessä junassa. Jos Kuopio–Varkaus poistetaan näyttämöltä, ei Kajaanilla, Iisalmella, Savonlinnalla, Nurmeksella ole suurtakaan merkitystä poliittis- ja sotilaallisessa suhteessa. Kuopion, Varkauden ja Leppävirran tehtailla oli samoin suuri merkitys konepajoineen ja verstaineen rintaman selkäpuolella.

Nämä edellämainitsemani tekijät asettivat hyvin kärkeväksi kysymyksen, kuka tulee pitämään hallussaan Kuopion ja Varkauden sekä Pieksämäen–Jyväskylän radan. Kyllä tämä asia oli selvillä punaistenkin puolella ja oli samoin otettu huomioon, mutta sotilastaito sodan strateegiseen johtamiseen nähden oli meillä heikko eikä oltu aikanaan riittävästi varustauduttu sotaa varten, kun taas valkoiset olivat siihen valmistautuneet jo edellisinä vuosina, lähettäen miehiä Saksaan ja valmistaen mobitisointisuunnitelmat läänejä ja alueita varten sekä sotilasesikunnat jo vuoden 1917 aikana. Useissa kaupungeissa ympäri Suomea ja maaseudullakin järjestivät valkoiset jo 1917 syksyllä lyhytaikaisia sotilasohjaaja- ja alikomentajakursseja. Muun muassa Kuopiossa yhdet sellaiset kurssit päättyivät 24/I 1918 ja uudet alettiin 28/I 1918. Suojeluskuntia valkoiset perustivat erittäin aktiivisesti Kuopion lähipitäjiin, samoin kuin tehtiin muuallakin Suomessa. Huomattava on se petollisuus ja viekkaus, jolla he sitä tekivät ja rahastivat. Suojeluskuntia järjestettiin, opetettiin sekä rahastettiin »vapaan palokunnan» nimellä. Muun muassa Kiuruvedellä oli »puolueista riippumaton yhteinen palokunta». Karttulassa pidettiin »vapaan palokunnan voimisteluseuran» nimessä sotilasharjoituksia ja täten peitettiin todellinen tarkoitus venäläisiltä sotilailta. Maaningalle perustettiin suojeluskunta 12/VIII 1917 palokunnan nimellä; Siilinjärvelle samoin 3/VIII 1917; Kaaville samoin 1917. Näihin »palokuntiin» värvättiin liittymään monilla erilaisilla perusteilla ja lupauksilla sekä houkutuksilla. Oli muitakin keinoja; muun muassa Leppävirralla perustettiin syyskuussa 1917 »Leppävirran turvallisuuskunta», johon kuului jäsentä alussa kaikista eri puolueista. Voimistelu- ja urheiluseurojen nimen suojassa perustettiin sotilas- ja opiskeluryhmiä ja harjoitettiin sotilasopiskelua. Kaikilla mahdollisilla keinoilla valkoiset varustautuivat valtaamaan käsiinsä Kuopiota ja sen lähipaikkakuntia. Perustettiin naisosastoja sidetarpeiden hankintaa varten, lähetettiin miehiä etemmaksi sotilasvalmennuskursseille j.n.e. Aseita kerättiin vanhoista kätköistä, m.m. Haminalahdessa oli entisen »Volmaliiton» 70 kivääriä kätkössä, jotka pantiin kuntoon. Pohjanmaalle ja etelään lähetettiin miehiä aseita hankkimaan.

Samaan aikaan, kun valkoiset olivat näin aktiivisia salaisuudessa, toimivat punaiset järjestäjät heikosti julkisuudessa ja salaisesti tuskin ensinkään. Lahtarit järjestivät salaisia koulutetuista henkilöistä muodostettuja urkkija- ja tiedusteluryhmiä, käyttivät apunaan altista poliisilaitosverkostoa, järjestivät kiinteän puhelinkuuntelun y.m. Joissakin paikoin, kun punakaartilaiset yrittivät jotakin toimia, esim.: aseiden, tarvikkeiden ja räjähdysaineiden hankkimiseksi, tuli siihen virkamiehistö esteeksi ja puhelemalla esti punaisten aikomukset. Lupauksilla, valehtelemisella ja käyttäen apunaan punaisten herkkäuskoisuutta onnistui valkoisten tehdä heidän aikomuksensa tyhjäksi. Esim. Pielavedellä samaan aikaan, kun Kuopiossa jo taisteltiin ja Pielaveden lahtarit lähettivät apua Kuopion valkoisille, aikoivat punaiset ottaa erään kauppiaan ruutivaraston, mutta esti nimismies sen väliintulollaan. Toinen esimerkki Vesannosta. Kun Vesannon suojeluskuntalaiset keräsivät aseita ja osoittivat aktiivisuuden merkkejä helmik. 4 ja 7 p. välisenä aikana, hälyyttäen miehistönsä, 50 miestä joka oli aseistettu metsästys- y.m. aseilla, suuttuivat punakaartilaiset tästä hälyytyksestä ja muodostivat kaksisataa miestä käsittävän mielenosoituskulkueen, joka vaati, että lahtarien on luovutettava aseensa ja hajaannuttava. Kun lahtarit eivät tähän suostuneet, pidettiin 9 tuntia kestävä kokous, jossa annettiin lahtareille lupa pitää aseensa, kunhan hajaantuvat, ja lisäksi punakaartilaiset lupasivat antaa puhelinjohdot olla särkemättä. (Esimerkki otettu valkoisten kirjoittamasta kirjasta »Suomen Vapaussota 1918», toinen osa, sivut 476 ja 478). Samansuuntaisia neronleimauksia löytyy muitakin. On mainittava, että punakaartilaisjärjestöjä kyllä oli perustettu maaseudulle useita ja olivat ne useassa paikassa riisuneet lahtarit aseista, mutta siihenpä se sitten jäikin. Kuopiosta käsin ei kyetty järjestämään laajaperäistä, suunnitelmanmukaista, nopeata lahtarien nujertamista, ei osattu muodostuneessa tilanteessa toimia omin päin, ei ymmärretty tilannetta oikein. Annettiin ajan kulua ja haukuttiin lahtareita, silloin kun olisi pitänyt lyödä ne, kerätä voimat ja lujittaa Kuopio–Varkaus ja Leppävirta ympäristöineen ja sitten vallata Pieksämäki–Jyväskylän keskusrata sekä avata Mäntyharjun kautta tie vapaaksi etelään, Punaiseen Suomeen. Tämä leikkaus olisi ollut mahdollinen, jos olisi ymmärretty käyttää voimia sekä toimia. Mitä tämä olisi merkinnyt vuoden 1918 sodassa, on puhumattakin selvää. Se olisi merkinnyt keskusradan valtaamista punaisille, Lappeenrannan-, Antrean-, Savitaipaleen-, Viipurin- ja Tampereen ynnä muiden paikkakuntain tapahtumat olisivat tapahtuneet toisissa oloissa ja kaukaisempina aikoina, koko taisteluiden sarja olisi tullut kerrassaan toisenlaiseksi, samoin tulokset. On kuitenkin mainittava, että Saksan suunnitelmiin sopi silloin valkoisen Suomen auttaminen, mutta jos tilanne olisi keskisellä ja Kuopion rintamalla muodostunut kuvaamanilaiseksi, olisi se Saksalta vaatinut ei 20,000 sotilasta, vaan vähintäin kolme kertaa tuon summan. Olisiko Saksalla oliut voimaa sitä tehdä ja pitää sotaa Suomassa yllä pitkiä aikoja, ne ovat Kysymyksiä, jotka eivät kuulu tämän kirjoituksen tehtäviin. Varmaa vain on se, että kansalaissota Suomessa v. 1918 olisi ollut tapauksiltaan toisenlainen tässä tapauksessa.

Siirryn kuvaamaan Kuopion taisteluiden kulkua pääpiirteissään ja osakohdissaan, käyttäen apunani omia näkemyksiäni, kuulemiani sekä edellä mainittua valkoisten kirjoittamaa kirjaa »Suomen vapaussota 1918», sillä se auttaa aikamääritelmineen ja tapaussarjoineen, vaikka ei annakaan täydellistä kuvaa Kuopion tapahtumista.

Tilanne Kuopiossa marraskuun suurlakon jälkeen jatkuvasti jännittyi. Punaisilla oli eittämätön ylivalta voimasuhteisiin nähden, aseita oli saatu 500 kivääriä (lahtarien tiedoitusten mukaan 600), joista osa, 150 kappaletta, jaettiin maaseudulle, Iisalmeen ynnä muualle. Komppanioita oli 3, ja ne muodostivat Kuopion punakaartin pataljoonan. Pataljoonalla oli päällikkö, esikunta ja komppanioissa täydet komentajat, jotka olivat entisiä aliupseereja tai sotilaita. Sairashoito-osastossa oli naisia. Tiedustelijoita oli, pomminheittojoukkue oli, samoin talouskomppania. Taisteluiden alettua muodostettiin erikoisesti valituista rohkeista ja aktiivisista miehistä 30 miestä käsittävä n.s. »hyökkäyskomppania». Työväestö kaupungissa ja maaseudulla oli aktiivista punakaartiin liittymään, mutta kun ei kaikille riittänyt aseita, niin annettiin niitä vain tunnetuille ja luotetuille. Vieläpä valittiin tarkoin, kuka otettiin punakaartiin. Esimerkiksi henkilö, joka oli ennen ollut vankilassa, ei päässyt punakaartiin eikä hänelle annettu asetta. Vasta kun alkoi ilmetä janistelyä, pääsivät kiväärin isännäksi nekin jotka porvarillinen oikeus oli aikaisemmin jostakin syystä tuominnut. Jonkin verran pidettiin harjoituksia, joilla oli pääasiassa rivistöopetuksen ja marssimisen luonne kaupungilla, ampumaharjoituksia ja taktillisia sotilasharjoituksia ei ollut. Venäläisiä sotilasohjaajia ei ollut, vaikka lahtarit sitä väittävät ja niitä antaumisen jälkeen riveistä etsivät. Kuulemieni mukaan oli punakaartin taholta pyydetty venäläisiä tai Venäjän palveluksessa olevia upseereja liittymään meihin, mutta he kieltäytyivät.

Aluksi punakaarti piti majapaikkanaan ja asevarastona työväentaloa, mutta kun välit valkoisten ja omain sovittelijain kanssa kiristyivät ja kun aseellinen ratkaisu alkoi, siirtyi punakaarti venäläisille sotilaskasarmeille, joista osa oli kolmikerroksisia puolivalmiita tiilistä muuratulta. Sinne siirtyi myös varsinainen toimiva pataljoonan esikunta.

Joukko puolue- ja ammattiliittotoimitsijoita ei tullut kasarmiin, lukuunottamatta niitä, jotka olivat komennettuna etelään.

Aseistettuna oli loppujen lopuksi 350 miestä ilman konekivääriä ja tykistöä sekä pomminheittovälineitä. Kasarmilla järjestettiin ruokala, sairaala y.m. talouselämiä. Valkoiset ottivat päämajakseen Saastamoisen talon ja lyseon Puijonkadun ja Kauppakadun kulmassa.

Kun nyt punaiset tekivät sen suuren virheen, että sulkeutuivat kasarmiin, jäi itse kaupunki kokonaan valkoisten haltuun, sillä kasarmi oli kaupungin sivussa, rautatien varrella. 31/I punaiset tekivät jonkinlaisen hyökkäyksen tapaisen kasarmista kaupungille, asettivat ketjun Savonkadulle. Tehtiin hyökkäysyritys kaupungintalon valtaamiseksi ja ammuskeltiin molemmin puolin summamutikassa, mutta kun toiminta oli hajanaista ja kun liikettä ei systemaattisesti, tarkoituksenmukaisesti jatkettuja viety päämäärään, ei siitä myöskään ollut mitään tuloksia. Päälliköiltä puuttui johtamistaitoa ja kuria, usea ei osannut edes ampuakaan ja lahtareita pelättiin ja heistä liikkui kaikenlaisia ihmeellisiä huhuja, voimasta, aseistuksesta y.m. Toimitettiin muutamia valkoisten vangitsemisia; heidät vietiin kasarmille säilytettäväksi ja kohdeltiin heitä hellävaroen ja hienotunteisesti. Päivän taistelut eivät tuottaneet mitään mainittavaa tulosta.

Helmikuun 1 p:nä aamupäivällä sai toinen komppania tehtäväkseen tarkastaa kaupungin laidassa olevan n.s. Aarneenkallion huvilan, jossa sanottiin olevan aseita ja lahtareita. Sinne lähti 20 miestä, jaettuna kahteen ryhmään, joista toisen johdossa oli allekirjoittanut. Kun kierrettiin kaupungin laitapuolta ja metsästä käsin lähestyttiin mainittua Aarneenkallion huvilaa, saatiin kaupungista niskaamme luotituisku, joka lähetettiin kaupungintalosta ja lyseosta. Emme välittäneet siitä, vaan toimitimme tarkastuksen, joka ei tuottanut mitään. Aioimme palata takaisin ja kun lahtarit herkeämättä ampua paukutelivat, antoi komentajamme luvan ampua vastaan. Ammuntaa jatkettiin muutamia minutteja. Menetyksenämme oli yksi haavoittunut, A. Tuomainen, ja yksi kaatunut — muistaakseni Helin. Kun ammunta kuitenkin oli tarkoituksetonta, määräsi päällikkö sen lopetettavaksi; palasimme kaupunkiin ja kasarmille takaisin. Ampumaetäisyys oli noin 1000 askelta. Saiko ammunta aikaan tuhoa lahtareiden keskuudessa, sitä ei voinut huomata. Samaan aikaan olivat toisten komppanioiden punaiset osastot liikkeellä kaupungilla ja tällöin ampuivat lahtarit kadulla erään sairaanhoitosotilaamme, nimeä en muista. Tapaus herätti inhoa ja vihaa punaisten keskuudessa, sillä mies oli riittävän hyvin ja näkyvästi varustettu punaisen ristin merkillä käsivarressa. Helmik. 1 p:n taistelut eivät tuottaneet mitään tuloksia meille. Lahtarien asema vain vakaantui, sillä he huomasivat punaisten saamattomat ja tarkoituksettomat liikkeet. Samana iltana lahtarit saivat pohjalaisia apujoukkoja, 180 miestä, ennen mainitun keskusradan kautta sekä varakiväärejä 186, jotka jaettiin Kuopion valkoisille, joten valkoisia oli sinä päivänä aseissa noin 600 miestä. Se todistetaan ennen mainitsemassani kirjassa, »Suomen vapaussota» sivu 483 ja 487. Lukumäärällinen ylivoima punaisiin nähden, lisäksi 500 käsipommia ja konekiväärejä, joita meillä ei ollut.

Helmikuun toinen päivä kului lahtareiden aktiivisuuden merkeissä. He puhdistivat kaupunkia punaisista, toimittivat siellä vangitsemisia y.m. Väite (»S. vapaussota», toinen osa, sivu 487, rivit 16, 17) että punaiset ammuskelivat salaa kellareista y.m., ei ole totta, sellaista ei tapahtunut ainakaan punakaartin taholta, mutta on juttu tekaistu muussa tarkoituksessa. Lahtarit lujittivat asemiaan, lisäsivät kenttävartiota punaisten kasarmien ympärillä ja valmistautuivat väkirynnäköllä ottamaan haltuunsa kasarmia, jossa punaiset odottivat kuin rotat loukossa. Lahtarit asettivat vahvat vartiot Kallaveden rautatiesillalle, Kuopion asemalle ja Kotkankalliolle, turvaten täten itselleen junaliikenteen Kuopiosta Iisalmelle ja Kajaaniin sekä etelään menevän maantien ja rautatien. Samana päivänä kehoittivat punaisia antautumaan ja kun salvat kielteisen vastauksen, niin kello 2 iltapäivällä alkoivat liikehtiä kasarmia kohti, tehden kolmella komppanialla kolmelta suunnalta yhtä alkaa hyökkäyksen kasarmin valtaamiseksi. Kaksi komppaniaa hyökkäsi etelästä Torikadulle, yksi Kotkankallion suunnalta ja yksi uudelta hautausmaalta, siis etelän ja lännen puolelta. Tällöin oli pohjoinen ja itäpuoli kasarmien ulkopuolella jo lahtarien miehittämä Haapaniemen kadun ja aseman, suunnalta. Alkoi kiukkuinen tappelu. Lahtarien hyökkäävät joukot lyötiin takaisin tappiolla. Tämä taistelun valhe kesti 5-tuntisen jakson, sillä kello 7 aikaan illalla lahtarit perääntyivät onnistumatta päästä valtaamaan Torikatua ja Niiralan oluttehdasta, joita he halusivat senkin vuoksi, kun siellä oli elintarvevarasto. Punaisten puolelta lähetettiin myös n.s. hyökkäyskomppania, joka oli erikoisesti ylipäällikön käytettäväksi muodostettu valituista miehistä, Niiralan oluttehtaalle pitämään lahtareita loitommalla. Koska allekirjoittanutkin kuului tuohon komppaniaan, sen komentajana, niin seuraamme sen suorittamaa tehtävää lähemmin. Niiralan oluttehdas sijaitsi Sairaalakadun ja Niuvanniemen kadun kulmakäänteessä, puiset rakennukset kasarmien eteläpuolella. Pääsy sinne oli leveän katuaukion ylitse kasarmeilta. Peittäydyimme ensin kasarmin aidan taakse sisäpuolelle aitaa ja teimme suunnitelman, miten päästä kadun yli uhreja menettämättä, sillä pai;kalle saattoivat valkoiset ampua. Rikoimme aidan alaosaan reiän ja pyöritimme siitä varovasti ulos täynnä vettä olevan jäätyneen tynnyrin. Allekirjoittanut asettautui sen taakse ampumaan kadulla liikkuvia lahtareita. Sitten vyörytettiin toinen ja kolmaskin tynnyri, käännettiin pohjat lahtareihin päin ja niiden taakse asettui kaksi toveria. Lahtarit eivät huomanneet liikettä ja me saimme itsemme valmiiksi; muutama, nopea, tarkka laukaus karkoitti lahtarit talojen taakse Sairaalakadun eteläpäästä ja Torikadun kulmasta ja samalla hetkellä 15 hyökkäyskomppanian poikaa (nuoria) loikkasi kadun poikki Niiralaan. Sieltä saimme hyvät ampumapaikat, ja nyt alkoi oikea meininki ammunnassa. Silmin nähtävissä kaatui useita lahtareita, toisia jäi huutamaan kentälle ja toiset hajaantuivat. Samaan aikaan suorittivat toiset komppaniat kiivasta ammuntaa kasarmin akkunoista. Tämä taistelun vaihe oli meille voitoksi ja kohotti taistelumielialaa joukoissa. Tällöin olisi pitänyt hyökätä kaupungille ja ajaa lahtarit kaupungista, sillä heidän epäonnistunut hyökkäyksensä sai aikaan heissä vissinlaisen paniikin, niinkuin käy selville »Suomen vapaussodassa», sivu 488 ja 489. Lahtarit pelästyivät niitä uhreja, joita he menettivät Myllymäellä ja yrittäessään hyökätä Niiralan tehtaalle.

Illempana kello kahdeksan aikaan lahtarit tekivät hyökkäyksen vanhan hautausmaan kautta käsipommien avustamana ja kello 10 aikaan pääsivät viidenkymmenen metrin päähän kasarmista, mutta ei lähemmäksi. Samana yönä miehittivät pimeyden turvin Torikadun ja olivat valmiit väkirynnäköllä valtaamaan kasarmin. Ankara ammunta kasarmista kuitenkin sen esti ja ilmeisesti edessä oleva suuri kaatuneiden menetys sai lahtarit pidättymään enemmistä yrityksistä ja he perääntyivät hautausmaalta... Kasarmi jäi piiritetyksi seuraavasti: valkoisten ketju oli miehittänyt Torikadun, Kotkankallion, Ukkokodin, uuden hautausmaan ja Haapaniemenkadun. Yöllinen hyökkäys oil antanut etua lahtareille, piiritysrengas oli saatu tiukemmaksi kasarmin ympärille (katso »S. vapaussota», sivut 488 ja 491). Jos olisimme ymmärtäneet käyttää päivällä lahtareista saamaamme voittoa, olisi meidän pitänyt puhdistaa kaupunki heistä ja työntää heidät kaupungin ulkopuolelle, jossa he olisivat kadottaneet kaikki ne edut, joita kaupungin vallitseminen heille antoi. Lahtarit perääntyivät ja jäivät odottamaan lisävoimia ja tykistön apua vallatakseen kasarmin. Juuri tätä lepoa heille ei olisi pitänyt antaa. Se oli suuri taktillinen virhe.

Helmik. 3 ja 4 p:nä käytiin pääasiassa asemasotaa. Punaiset ampuivat kasarmin akkunoista niitä valkoisia, jotka sattuivat tähtäimeen, ja samoin tekivät valkoiset punaisiin nähden. Tähän asti oli kaupungin sairaala, joka oli 100–150 metrin päässä kasarmista, ollut puolueeton alue, jota ei ammuttu ja josta ei ammuttu kasarmiinkaan. Kolmantena päivänä kuitenkin sieltä ammuttiin kasarmin akkunasta sisään, eräs punainen kaatui ja tällöin aloimme olla tarkkaavaisia sairaalaan nähden. Huomasimme, että sairaanhoitajattaret kuljettavat suojassaan miehiä kadun ylitse sairaalan puolelle.

Sairaanhoitajilla oli lupa kulkea kadun ylitse kaupungille, ensin viitattuaan Punaisen ristin lipulla kasarmiin punaisille, että he kulkevat palvelustehtävissä. Kun nyt sairaalasta ammuttiin meitä ja tarkistimme toveriemme kanssa huomiotamme, niin näimme, että taas joku pyrki naisen vaatteissa sairaalaan. Annoimme luvan, mutta samassa huomasimme kiväärin perän välähtelevän »naisen» vasemmalta puolen hameen laskoksista. Komensimme palaamaan takaisin, mutta kulkija ei totellut. Tällöin ammuimme yhtäaikaa ja siihen jäi kadulle asetta kantava valesairaanhoitaja. Samalla liikahti sairaalan portin takana piilossa ollut lahtari voidakseen ampua meitä, mutta me ehdimme ensin. Yhteislaukauksemme opetti hänet ikuisesti noudattamaan puolueettomuuden pyhyyttä.

Kirjassaan »S. vapaussota», toinen osa, sivu 492, lahtarit kertovat, että punaiset Punaisen ristin suojassa kulettivat ruokatarpeita y,m. kasarmille. Asia on todellisuudessa näin.

Helmik. 5 p:nä aamulla pataljoonan komentaja antoi tov. K. M:lle ja allekirjoittaneelle määräyksen ottaa mukaansa 10 miestä hyökkäyskomppaniasta ja lähteä Niuvanniemeen vastaanottamaan maalaisia, jotka olivat tulossa kasarmiin. Päälliköksi määrättiin M. K. ja sijaiseksi allekirjoittanut. Oli mentävä Kotkankallion ohitse Rättimäen ylikäytävän kautta, josta oli matkaa Kotkankalliolle 75–100 metriä. Kotkankalliolla oli lahtarien kenttävartio. Lähdimme rataa pitkin mainitulle ylikäytävälle, jossa oli lahtarien parivartiopatrulli. Valkoiset eivät nähtävästi ymmärtäneet mikä joukko se noin rehellisesti tulee rataa pitkin kiväärit olalla kaksi miestä rinnakkain, vaan luulivat omikseen, jotka tulivat uudelta hautausmaalta ja näin ollen päästivät meidät lähestymään yhä lähemmäksi. Huomasimme tämän seikan ja päätimme ottaa vartiopatrullin elävänä kiinni. Siinä mielessä lähetti päällikkö sanan mies mieheltä taaksepäin, että ei saa ampua, otamme yllättäen. Sana ei ehtinyt viimeiselle miehelle, kun tämä jo ehti tekemään ampuma-asennon omin päin ja ampui toisen vartijan. Toinen lähti juoksemaan, mutta tuli myöskin ammutuksi, ainakin kaatui. Tällöin oli hälyytys Kotkankalliolla valmis ja sieltä alkoi ammunta meitä kohti. Juosten ja ampuen ryntäsimme kuitenkin ylikäytävälle, vaimensimme ampuvat lahtarit Kotkankallion rinteellä ja asetimme neljä miestä ylikäytävän vastakkaiselle puolelle talojen taakse ja luokse ampumasuojiin, pitämään Kotkankalliota kurissa ja Rättimäkeä vapaana takaisintuloamme varten. Tämän tehtävän otti M. K. itselleen ja minut määräsi lähtemään edelleen täyttämään alkuperäistä tehtävää. Niin pitkälle kuin oli mahdollista seutuesteiden vuoksi, aina 1500 askeleeseen saakka, ampuivat lahtarit peräämme Kotkankalliolta tai siltä seudulta. Kuljettuamme noin 1¹⁄₂ kilometriä tulivat maalaiset vastaamme Niuvanniemen tiellä ja sanoivat olevansa lähetetyt tuomaan elintarpeita ja rahaa punaisille Kuopion maaseudulta. Kuorma heillä oli piilossa. Saimme hankituksi vapaaehtoisen hevosen ajajan, panimme ruokatarpeet kuormaan ja lähdimme takaisin Rättimäkeä kohti, josta alituiseen kuului laukauksia. Odotimme, että edessä olisi ankara kahakka ylikäytävällä, siksi jaettiin kullekin tehtävät läpiryntäyksen ajaksi. Mukanamme oli sairashoitopunakaartilalnen, jolla oli mukanaan Punaisen ristin lippu. Tämän otimme mukaamme kasarmilta sairashoito-osaston vaatimuksesta, sillä etukäteen oli selvää, että tällä reisulla tuli tapeltavaksi. Kun nyt lähestyimme Rättimäkeä, niin sattui erääseen punakaartilaiseen vihollisen kuula, ja tällöin sen enempää ajattelematta toiset asettivat haavoittuneen kuorman päälle, pystyttivät siihen Punaisen ristin lipun poistamatta kuorman sisältöä, ja ajoivat edelleen. Me edellä menneet ja vartiossa olleet jouduimme kovaan laukausten vaihtoon lahtarien kanssa ylikäytävällä. Annoin kasarmiin sovitun merkin ampumisen alkamiseksi Kotkankalliota kohti, ja hevonen käännettiin laukkaamaan rataa pitkin kasarmille päin. Tämä kasarmilta suunnattu tuli häiritsi lahtarien tulen tarkkuutta, sillä he olivat ristitulen alaisia. Ylikäytävällä tapahtuneessa kahakassa hajaantuivat punakaartilaiset eri paikkoihin ratapenkereelle ja ratakiskojen taakse taistelemaan lahtarien kanssa siksi, kunnes säikähtäneet maalaiset, joita oli muutamia henkilöitä, sekä kuorma saatiin suojaan, ja sen jälkeen vähitellen vetääntyivät itse pois taistelusta. Poistuimme lyhyillä nopeilla syöksyillä vuorotellen erästä ojaa pitkin Mustinlammen rantaan ja sieltä halkopinojen taakse lähemmäksi kasarmia, alituiseen tapellen Kotkankallion kenttävartioston kanssa. Vaatteemme olivat muutamista kohdin läpiammutut, lakkini ammuttiin riekaleiksi ja rintaani sain haavan. Välimatka kasarmin ja Kotkankallion välillä oli 700 m., joten ampumatarkkuus kasarmilta ei ollut niinkään huono. Meillä ei ollut muuta tappiota kuin 3 haavoittunutta, joista yksi haavoittui vaikeasti. Lahtareiden tappioista en tiedä muuta kuin ne kaksi, jotka näin kaatuvan Rättimäen ensi kahakassa. Kasarmilla meille hurrattiin ja esikunnassa kiitettiin rohkeasta teosta. Tällainen todellisuudessa ja kokonaisuudessaan on tämä asia.

Tämä Rättimäen rähäkkä sai aikaan hälyytyksen valkoisten keskuudessa kaupungissa. He kiirehtivät avuksi ja nämä heidän apujoukkonsa joutuivat Myllymäellä ja Ukkokodin luona, kulkiessaan Kotkankalliolle päin, meidän tulemme alaiseksi, menettäen omien tiedoitustensa mukaan 2 miestä (»S. vapaussota» toinen osa, sivut 492, 493). Tämäkin Rättimäen rähäkkä todistaa kohdaltaan sen seikan, että uloshyokkäykset kasarmista olisivat varmasti onnistuneet, jos vain ne olisi tehty harkitusti ja tarkan suunnitelman mukaan, sillä voimasta ja halukkaista ei ollut puutetta-

Kirjassaan lahtarit ovat jättäneet mainitsematta erään tapauksen. Edellä jo mainitsin, että Niiralassa oli kaupungin elintarvevarasto. Kun helmik. 4 päivänä olin vartiopaikallani kasarmilla, joka oli lähinnä sairaalaa, näin kaupungin elintarpeita kuljettavan työmiehen ajavan sairaalan ohitse valkoinen kangas luokkiin sidottuna elintarvemakasiineja kohti. Kun hän oli tullut Tulliporttikadun kulmaan, ampui Torikadun kulmassa seisonut lahtari häntä selkään keskiruumiin kohdalta lävitse. Tämä oli täydellinen salatappo, sillä mies kulki valkoisten luvalla, ja meille oli tiedoitettu, että jos hevosen luokissa on ylhäällä valkoinen side, saavat ne ja niiden ajajat kulkea häiritsemättä (he olivat koskemattomia). Tälle kavalalle tihutyön tekijälle järjestimme houkutuksen.

Saimme hänet paljastamaan ruumiistaan muutamia tuumia ja lopetimme kurjan murhaajan pian tihutyönsä jälkeen.

Helmik. 6 p:nä saimme tehtäväksemme hakea elintarpeita Niiralasta. Sain määräyksen mennä mukaan suojelusvartion kanssa, kun oli valittu hakijat; se merkitsi tappelua. Ukkokodilta, jossa lahtarit olivat, oli mainio ampuma-ala elintarvevarastojen pihalle, ja kun me ilmestyimme sinne, alkoivat lahtarit ammunnan Ukkokodilta Valkeisenlammen ylitse — matka 250–300 metriä. Tällöin tulin tuntemaan entisistä vallankumouksellisista teoistaan kuuluisan Erik Pitkäsen-

Meitä nimittäin haavoittui kaksi miestä tai oikeammin poikaa, 16–17 vuotiaita, ja olivat he vähällä jäädä haavoittuneina jäljelle, kun luotisateessa vedimme ruokareet yli avonaisen laajan pihan ja kiirehdimme niiden suojaan. Tällöin kuulin Pitkäsen huutavan: »Kuka tulee kanssani haavoittuneita hakemaan». Tarjouduin toveriksi, ja erittäin vaikean työn jälkeen saimme avoimella kentällä makaavat haavoittuneet nostetuksi selkäämme ja laahatuksi pois varmasta kuolemasta. Tällöin kysyin toverini nimeä, johon hän vastasi: »Pitkäs-Erkki». Erinomaisen rohkea ja luottamusta herättävä henkilö. Myöhemmin, kuten olen kuullut, lahtarit tappoivat hänet Hennalassa, jonne hän oli karkumatkalla kiinnijoutuneena kuljetettu.

En tarkoin muista päivää, luultavasti se oli 7 päivä, jolloin meidän pommimiehemme saivat käskyn räjäyttää ilmaan lähellä Kasarmia olleen n. s. Tuhkasen talon, joka oli valkoisten pesä- ja vakoilupaikka. Eräät toverit ryömivät lumessa lähes 100 m. pituisen matkan, pommit — omaa valmistetta — kainaloissa talon luokse. Yrittivät sytyttää pommejaan, mutta eivät saaneet syttymään, sillä sytytyslangasta oli joko ruuti varissut tai kastunut ryömiessä; noituen palasivat miehet. Kun sitten kahdeksas päivä tuli antaantuminen, niin yritys jäi uusimatta.

Piirityksen aikana saatiin nähdä useita sankarillisia miehuuden näytteitä punaisten puolella. Mutta oli raukkojakin. Useita poistui kasarmista. Arimmat miehet pyrkivät n. s. »perunankuorintakomppaniaan». Kasarmin pisimmät miehet Saarelaisen Antti ja Reissberg, olivat niitä miehiä, joita millään ei saanut kasarmista pois muualle kuin perunan kuorintaan. Naiset olivat väsymättömiä ja rohkeita, se on sanottava kaikella totuudella, vaikka he eivät aseellisissa ryhmissä olleetkaan, mutta tekivät muuta palvelusta. Erik Pitkäsen 10–12 vuotias veli tuli ammutuksi lahtarien sala-ampujan kädestä kasarmin pihalle; hänen siskonsa oli väsymättömin sairaanhoitaja.

Punakaartilaiset toivoivat alusta alkaen etelästä apujunaa ja tähän »toivoon» perustui esikunnan koko työsuunnitelma. Oli kyllä ehdotuksia, että lähdetään pois kasarmista, ryhdytään hyökkäämään, mutta miksi näin ei tehty, ei tämän kirjoittajalle ole tunnettua. Asiasta käytiin kasarmilla (esikunnassa) neuvotteluja, joihin en ottanut osaa, sillä olin aina vartiopaikalla tai sitten suorittamassa jotakin uskottua tehtävää. Kuitenkin esikunnan kirjuri myöhemmin vankilassa istuessamme minulle sanoi, että eräänä ja ehkä tärkeimpänä syynä oli se, että pelättiin jättää aseettomat ja naiset kasarmiin ja samoin omaiset lahtareille alttiiksi silloin, kun punakaarti ryntää ulos ja joko ajaa lahtarit kaupungista tai yhtyy Varkauden ja Leppävirran punakaartilaisiin. Jos näin oli asia, oli se kerrassaan suuri virhe, sillä se ei ketään ollenkaan auttanut, koska kaikki kuitenkin jäivät lahtarien käsiin. Uloshyökkäys olisi joka tapauksessa vissillä tavalla vaikuttanut tapahtumien kallistumiseen punaisten eduksi, ja yhtyminen Varkauden–Leppävirran punakaartiin olisi ollut sotilaallisesti täysin oikea ja välttämätön toimenpide taisteluitten alettuakin, vaikka ei sitä heti alussa tehty. Kasarmiin sulkeutuminen antoi lahtareille käsiin seuraavat tärkeät edut: sähkösanomakonttorin, puhelinaseman, liikenne- ja hevoskulkuvapauden, sähköaseman, konepajat ja verstaat, osuuskaupan ja yksityiskauppiaiden sekä muut varastot, vapaat toimintamahdollisuudet kaikkialla, mahdollisuuden muodostaa tukikohtia mihin halusivat ja olla kiinteässä yhteydessä valkoisen armeijan ylipäällikön kanssa, se on juuri ne edut, jotka heiltä olisi pitänyt poistaa. Kasarmiin siirtyminen merkitsi punaisille vähintään kolmen neljäsosan häviötä Kuopion taistelun häviöstä.

Kasarmin akkunoita yhä vain laitettiin parempaan ja parempaan puolustuskuntoon ja yhä varustauduttiin pysymään paikoillaan, silloin kun olisi pitänyt tehdä päinvastoin, ammuskeltiin, vaihdettiin vahtia, kirottiin lahtareita ja odotettiin parempaa aikaa ase kädessä, odotettiin apua etelästä itse auttamatta tilanteen selvittämistä omin päin. Joka päivä joku kaatui ja haavoittui. Sairaalaa lähinnä oleva kasarmi, joka oli meillä erikoismiesten varsinainen vartiopaikka, oli alituisesti ammunnan alaisena valkoisten puolelta. Lahtaritkin kirjassaan »S. vapaussota», II osa s. 493 toteavat sen seikan, että Torikadulla sairaalan luona he alituisesti menettivät miehiä. Toinen tällainen paikka oli vanhan hautausmaan vastapäätä oleva kasarmi, sillä sitä lähelle pääsi 50 m. päähän kiviaidan ja hautakumpujen suojassa. Taistelun loppuaikana, helmik. 7–8 p:nä, odotimme tältä taholta varsinaista väkirynnäkköä ja sen kasarmin vahvistamiseksi allekirjoittanut määrättiin hyökkäyskomppanian miesten kanssa ottamaan huolekseen, että se paikka tulisi pysymään punaisten hallussa. Kun helmik. 7 p:nä aamulla lähetettiin 75 miestä toisesta komppaniasta, niin sanottua »Rahjan junaa» vastaanottamaan Slikalahteen ja se joukko tuli siellä lyödyksi hajalle, alkoi mieliala, kun tieto tästä saapui kasarmiin miesten keskuudessa tulla entistä hermostuneemmaksi. Esikunnassa pohdittiin monenlaisia suunnitelmia, mutta passiivisten »puolue» pääsi voitolle, joten aktiivisemmatkaan eivät saaneet mitään aikaan. En ole aivan varma siitä, oliko esikunnalla tietoa, mikä juna se oli, joka tulee etelästä päin. Esikuntamme oli yhdistänyt itsensä puhelinverkkoon ja kuulimme sen kautta osittain lahtarien keskustelun ja tätä tietä esikuntakin sai tiedon junan tulosta etelästä päin. Kun II komppanian komentaja lähetettiin puolen komppanian kanssa junaa vastaanottamaan (paremminkin valtaamaan), sai allekirjoittanut käskyn saapua esikuntaan. Esikunnassa minulle annettiin määräys ottaa väliaikaisesti II komppanian komennus. Kysyin pataljoonan komentajalta, mikä juna se loppujen lopuksi on. Tähän vastasi pataljoonan komentaja: »Se voi yhtä hyvin olla lahtarienkin juna».

Heimik. 7 p. yöllä lahtarit tiukensivat piiritystään niin, että olimme kirjaimellisesti ympäröidyt muualta paitsi avoimilta seuduilta Mustinlammen ja Savilahden suunnalta. Lahtarit tiesivät omaavansa ylivoiman ja heillä oli tykistöä sekä riittävästi konekiväärejä ja olivat päättäneet 8 p. tehdä kasarmista selvän. Ne avoimet alueet, jotka muodostuivat kasarmin lounaispuolelle, olivat ammuttavissa useista lahtarien eri ampumapaikoista, Kotkankallion ja uuden hautausmaan taholta (»S. vapaussota», II osa s. 490 karttaluonnos selvittää aseman). Ammuntaa jatkui koko yön ja oli sillä meidän puoleltamme suurimpana syynä hermostuneisuus, jota kyllä yritettiin poistaa, Ilmassa tuntui ratkaiseva odotuksen tuntu. Odotimme pistinrynnäkköä ja käsipommien tulvaa lahtareiden puolelta ja siksi olimme valppaat ja valikoimme päättävimpiä miehiä erikoisiin paikkoihin ja tehtäviin. Valkoisten tykistöstä emme silloin vielä tietäneet mitään.

Kahdeksannen päivän aamulla kello 9 alkoivat ratkaisevat toiminnat. Valkoiset olivat sijoittaneet tykkinsä ja konekiväärinsä alueelle Huuhanmäki ja Kotkankallio. Siinä junassa, joka 7 p. saapui lahtareiden avuksi, oli 2 tykkiä ja 4 konekivääriä sekä kaksisataa miestä. Lisäksi 8 p. aamulla varhain saapui lahtareille toinen apujuna, jossa oli 2 tykkiä miehistöineen (»S. vapaussota», II osa, ss. 494, 495). Näillä voimilla vahvistettuina alkoivat lahtarit tykkitulensa ja konekivääritulen kello 10 aamulla, ampuen jokaista kasarmia erikseen. Sotaan tottumattomat punaiset kävivät yhä levottomammiksi, eräät tahtoivat vetää ylös valkoisen lipun punaisen sijalle, joka oli suuren maneesikasarmin katolla. Lahtarit jatkoivat tykkitultaan. Kello 12 päivällä teki esikuntamme päätöksen alkaa neuvottelut ja valkoinen lippu kohotettiin kasarmin katolle. Mutta nyt ei tiedetty, ketä lähettää neuvotteluun, sillä esikunnassa oli vallalla se käsitys, että jos heistä joku menee, joko pataljoonan päällikkö tai esikuntapäällikkö Hartikainen, tulevat lahtarit heidät heti ampumaan. Tällöin lähetettiin lähetti kutsumaan allekirjoittanutta esikuntaan. Minulle selitettiin tilanne ja vaara, jossa ylipäälliköt olivat, ja pataljoonankomentaja kysyi, tahdonko lähteä neuvottelemaan lahtarien kanssa. Vastasin odottavani vain käskyä lähteä, kunhan vain saan tietää meidän ehtomme. Tällöin suostuivat esikunnan kirjuri Hallberg ja Edvin Rahja tulemaan mukaani. He tunsivat asiat paremmin kuin minä. Minulle jäi tehtäväksi lähteä ensin ulos kasarmista, joka tapahtui Linnankadun ja Suokadun puoliselta sivulta. Hankittiin pitkä lauta, siihen valkoinen lakana, ja astuimme ulos portista (»S. vapaussota», 1918 II osa, s. 497). Jännityksellä seurattiin ulosmenoamme, sillä odotettiin vastaanottoa ampumalla. Kun olimme kulkeneet jonkin askeleen, alkoi vanhalta hautausmaalta kuulua huutoja, jotka kielsivät valkoisia sotilaita ampumasta neuvottelijoita, ja meidät ohjattiin Haapaniemenkadulle ja sitä pitkin Tulliporttikadun kulmaan, jossa meidät pysäytettiin neuvotteluja varten. Ensin saimme töykeän ja karkean vastaanoton. Kuului huudahduksia: »Te olette kaikki roistoja ja rosvoja!» »Joka kymmenes teistä tulee ammuttavaksi!» »Pannaan seinää vasten heti, perkelettäkö niiden kanssa keskustelee!» Uhkaavia liikkeitä tehtiin meitä kohti. Siihen saapui ratsumestari Malm ja kysyi asiaamme. Tähän vastasi Hallberg, että punaiset haluavat lopettaa verenvuodatuksen ja antaantuvat ehdolla, että saavat vapaasti poistua koteihinsa. Valkoiset eivät tähän suostuneet, vaan vaativat ehdotonta antaantumista ja aseiden luovuttamista. Aikaa myönsivät puoli tuntia, ja oli antaantumisen tapahduttava kello 1 päivällä, jolloin punaisten piti olla aseettomina Tulliporttikadulla. Näillä ehdoilla palasimme takaisin esikuntaamme. Esikunta käsitteli tilanteen nopeasti, antoi määräyksen lopettaa taistelut, jättää aseet kasarmiin ja päästää vangit vapaaksi. Noin kello 1 päivällä aloimme rivistäytyä määrätylle paikalle. Lahtarit ympäröivät meidät ja niin olimme vangitut. Kasarmeissa oli kaikkiaan n. 600 henkeä punaisia, joista varsinaisia taistelijoita, joilla oli aseet, ainoastaan 350–400. Kaatuneita meillä oli 10, haavoittuneiden lukumäärää en muista. Tietojemme mukaan, jotka eivät ole tarkistettuja, olivat valkoisten tappiot suuremmat. Itse kirjoittavat heillä olleen 8 kaatunutta ja toistakymmentä haavoittunutta.

Lahtarien lopullinen miesvoima oli (heidän omain lausuntojensa mukaan) 900 miestä, 4 tykkiä ja useita konekiväärejä (»S. vapaussota», s. 498) sekä oppineet komentajat ja parempi taktiikka.

Vangitsemisen jälkeen punaisten päälliköt eroitettiin miehistöstä. Päälliköt lähetettiin lääninvankilaan ja miehistö sijoitettiin kasarmiin. Alkoivat tutkinnot, ampumiset, nälässä piinaamiset ja nälkään kuolemiset. Päällystö lähetettiin toukokuun alkupuolella Suomenlinnaan siellä ammuttavaksi, kuten meille ilmoitettiin. Päällystöstä ei kuitenkaan tietääkseni siellä ketään ammuttu, mutta kuoli heitä muuten vankilavaivojen takia. M. m. Lassi Hartikainen, esikuntapäällikkömme. Hartikaisesta on sanottava, että hän oli selväpäinen, vakaumuksen mies ja kaiken aikaa vaati aktiivista toimintaa, jota samaa en voi sanoa pataljoonan komentajasta, entisestä aliupseerista.

Taisteluiden aikana muuttui päällystökin osaksi, sillä aseellisen luokkataistelun vaarojen edessä petti useankin rohkeus ja luokkataisteluvakaumus, ja edesvastuuta pelättiin. Tapahtuipa niinkin, että alussa komentajina olleet henkilöt pyrkivät sanitaareiksi y. m. toisarvoisiin tehtäviin välittömistä rintamatehtävistä.

Kuopion valtauksen jälkeen lahtarit lähtivät Mäntyharjua lujittamaan ja sen jälkeen Varkautta ja Leppävirtaa valtaamaan.

Tämän kirjoituksen sisältöön kuuluisi ehdottomasti liittää kuvaus Varkauden–Leppävirran taisteluista. Kun kuitenkaan en itse ollut tällä paikalla, niin en voi sitä tehdä omien näkemysteni perusteella. Eikä ole muutakaan aineistoa riittävästi käytettävissäni. Kehoitan lukijoita oikaisemaan ja lisäämään Kuopiota koskeviin tapauksiin niitä asioita, joista en ele ollut selvillä. Oikaisut ja täydennykset on lähetettävä Suomen Vallankumousliikkeen Tutkijakunnalle Petroskoihin.

Luokkataistelu Vihdissä v. 1917–18

Vihdin pitäjässä (Uudenmaan lääni) asuu enimmäkseen maataviljelevää väestöä. Ennen vallankumousta oli useilla pitäjän kartanoilla paljon torppareita, mäkitupalaisia, muonarenkejä ym. alustalaisia. Teollisuustyöväkeä oli hyvin vähän. Olkkolan kartano, jolla oli saha ja tiilitehdas, piti jonkinverran työläisiä näissä teollisuuslaitoksissa sekä metsätöissä, mutta nekin olivat lähtöisin maatyöläisistä. Työläisten taloudellinen ja oikeudellinen asema oli keskinkertaista huonompi. Esim. talollisten palvelijain oli usein, mennessään iltasin naapuriin, pyydettävä siihen lupa isännältä tai emännältä.

Ennen v. 1917 oli Vihdissä useita työväenyhdistyksiä sekä torppari ja maatyöläisten osastoja, joista useat toimivat hyvin. Erikoisesti vilkastui niiden toiminta v. 1917 keväällä ja niihin liittyi paljon uusia jäseniä. Kesällä samana vuonna saatiin, varsinkin maatyöläisten lakkotaistelujen aikana nähdä, että työläisillä oli hyvinkin suuressa määrin aktiivisuutta ja taistelutarmoa.

Toukokuussa puhjenneessa maatyöläisten lakossa työläisten taisteluhalu tuli hyvin selvästi ilmi. He olivat jyrkästi taistelun kannalla, vaikka useat heidän johtajansa, kuten m.m sosdem kansanedustaja Edvard Helle, asettuivat suorastaan työnantajien puolelle, selitellen, ettei muka maatalouden kannattavaisuus ole sellainen, että työläisten vaatimuksiin voitaisiin suostua. Torpparit myös yhtyivät maatyöläisten mukana taisteluun, vaatien itsenäisyyttä, tosin vain lunastamalla omia, itse raivaamiaan maitaan. Työläisten yksimielisyys lakkotaistelun aikana pysyi murtumattomana. Heidän keskuudessaan ei ilmennyt rikkuruutta. Mikäli rikkureita oli, niin ne olivat talollisten sukulaisia tai näiden hyviä ystäviä, sekä pehtoreita ja maanviljelys- ja karjakkokouiun hajottelijoita. Mutta näitäkin työläiset kantoivat ja kärräsivät sekä muuten karkoittivat pois pelloilta ja navetoista.

Kun maaporhot eivät muuten suostuneet työläisten vaatimuksiin, niin työläiset piirittivät kunnantalon, jossa isännät pitivät neuvotteluaan, eivätkä laskeneet näitä ulos, ennen kuin he olivat allekirjoittaneet työläisten esittämän työehtosopimuksen. Täten työläiset saivat 8-tuntisen työpäivän ja palkankorotusta, vapaapäivät sekä loman y.m. parannuksia oloihinsa.

Rikkureita, jotka olivat olleet lakkoa murtamassa, eivät työläiset jättäneet noin vain ilman muistutusta. Pitkin pitäjää mu odostettitn komiteoita, joiden tehtäväksi tuli yksityiskohtaisesti käsitellä jokaisen rikkurin asia ja esittää se työläisten ammattiosastojen tai yleiselle kokoukselle. Rikkureita yleensä sakoitettiin 50–500 markkaan sekä velvoitettiin pyytämään työläisiltä anteeksi yleisissä kokouksissa henkilökohtaisesti. Paikkakunnilla vakituisesti asuvat joutuivatkin melkein kaikki tämän työläisten painostuksesta tekemään.

Syksyllä 1917 tuli työläisten vallankumouksellisen mielialan nousu selvästi näkyviin. Työläiset panivat eri puolilla pitäjää toimeen porvariston aseiden ja elintarpeiden takavarikoita, vaikka muutamat johtajat asettuivat suorastaan tätä vastustamaan. Kun paikkakunnalla liikkui huhuja, että lahtarit olivat kätkeneet aseita Vihdin kansanopistolle ja Härkölän kylään, niin teimme tästä ilmoituksen kirkonkylässä yleisessä kokouksessa, joka velvoitti eräät kaartilaiset meidän kanssamme käymään yllämainituissa paikoissa. Allekirjoittanut erään toisen toverin kanssa joutui kansanedustaja Edvard Hellen toimesta tästä teostaan olemaan jonkin tunnin ajan pidätettynä Nummelan työväenyhdistyksen talolla syytettynä provokaattoriudesta. Helle saikin aikaan sen, ettemme käyneet kansanopistolla, jossa oli, kuten jälkeenpäin tuli ilmi, lahtareilla jonkinlainen asekätkö.

Myöskin eräässä toisessa asiassa saivat tämä samainen kansanedustaja sekä Vihdin kirkonkylän osuuskaupan hoitaja Eino Jahvo työläisiä vedetyksi harhaan. Työläiset pidättivät Vihdin silloisen nimismiehen Trobergin, joka aikaisemmin oli Malmilla ja Nummen pitäjässä tehnyt itsensä tunnetuksi kiukkuisena työläisten vihollisena, ja pidettiin häntä parisen viikkoa suurlakon jälkeen vangittuna. Tämän hurtan vapauttamiseksi tekivät mainitut herrat kaikkensa ja viimein saivat työläisten yleisessä kokouksessa niukan äänten enemmistön hänen vapaaksilaskemisensa puolesta. Aikaisemmin olivat he saaneet suojattinsa sijoitetuksi sairashuoneelle, kun tämä teki itsensä muka sairaaksi. Mutta samana yönä, kun sairaalasta poistettiin vartiot, lähti tämä lahtari pakoon. Sitten luokkasodan päätyttyä palasi hän takasin Vihtiin, jossa riehui raaimpana työläisten kiduttajana ja teurastajana. Vieläpä kävi hän pitkin maata vankileireillä, joissa itsekohtaisesti otti osaa työläisten teurastuksiin sekä ruoskimisiin. Niistä 25 työläisestä, jotka olivat häntä vartioimassa, ei jäänyt elämään kuin pari henkilöä, joita hän ei tuntenut eikä saanut käsiinsä.

Aseellisen luokkasodan tammikuussa alkaessa liittyi punakaartiin heti suuret määrät työläisiä, torppareita ja mäkitupalaisia. Talsteluinto, joka syksyllä suurlakon lopettamisen ja sen monelle työläiselle aiheuttaman pettymyksen vuoksi oli alentunut, nyt jälleen selvästi nousi. Talonpoikia el työläisten puolelle tullut, sentähden, että melkein kaikki olivat, ellei varakkaita niin ainakin keskivarakkaita, ja maatyöläisten lakkotaistelun aikana olivat kaikki talolliset joutuneet taistelemaan suurtilallisten puolelta työläisiä vastaan. Mutta paljon oli sellaisiakin talollisia, jotka pysyttelivät syrjässä ja kansalaissodan päätyttyäkin jäivät puolueettomiksi.

Selkäpuolen puhdistusta toimittivat työläiset nyt jonkinverran, tosin, kuten kansalaissodan loputtua selvästi tuli ilmi, hyvin vaillinaisesti. Sellaisille suurtiloille, joiden omistajat olivat lähteneet pakoon, työläiset asettivat jonkinlaisia hoitokuntia, joiden tehtäväksi tuli huolehtia näiden tilain hoidosta. Maiden ja laitoksien pakko-ottoja ei sanottavasti toimitettu.

Vallankumouksellista taisteluintoa ja tarmoa oli, jopa suuressakin määrässä, mutta oli myös, niin johdossa kuin joukkojenkin keskuudessa, heikkouksia. Esim. punakaartissa moni suoritti tehtäviään ikäänkuin »päiväpalkkalaisena». Tämäjohtui puutteellisesta poliittisesta tietoisuudesta ja siitä, että ei johdolla eikä joukoilla ollut sotilaallista tietoa eikä taitoa. Näin ollen ei myöskään ollut sellaista vallankumouksellista kuria, mitä olisi tarvittu. Kuhmalahden rintamalla, missä meitä Vihdin punakaartilaisia oli taistelemassa, olimme kyllä taisteluasemilla viimeisenä joukkona, mutta sitten peräännyttiin suoraan Hämeenlinnaan ja sieltä lähdimme »lomalle» kotiin, vaikka olisimme sillä kertaa voineet torjua lahtarien hyökkäyksen, jos johto olisi kyennyt pitämään joukossa tarvittavaa kuria. Kurittomuutta ilmeni myös Vesilahden rintamalla, saatuamme tietää, että lahtarit saksalaisten avustamana ovat Hangosta päin hyökkäämässä Vihtiä kohti. Tässä ei tosin ollut kysymyksessä taistelutta pakoon lähtö. Siihen ei meillä ollut halua, sillä tällöin oli kysymys kotipaikkakunnan puolustamisesta. Mutta jos olisimme noudattaneet Riihimäellä erään toverin kehoitusta ja perääntyneet itää kohti, niin kenties ei lahtarien olisi onnistunut saada käsiinsä kaikkia niitä, joita he sitten raa'asti kiduttivat ja tappoivat. Osaksi oli menettelymme myös Kansanvaltuuskunnan antaman perääntymissuunnitelman esteenä.

Vaikka muutamat johtajat sekä rintamasotilaat, joko tietoisesti tai tietämättään, tekivät karhunpalveluksia vallankumoustaistelulle, niin oli Vihdissä paljon sellaisia tovereita, miehiä ja naisia, jotka täyttivät tehtävänsä erittäin uskollisesti, kunnioitettavalla väsymättömyydellä. Sellaisina voidaan mainita esim. Otalammelta kotoisin oleva Vihdin pataljoonan päällikkö Jalava, Einar Karhunlahti kirkonkylästä ja muita johtavassa asemassa olevia tovereita ja monia tavallisia rintamasotilaita.

Työläiset yleensä kohtelivat lahtareita hyvin helläkätisesti. Mutta lahtarit valtaan päästyään panivat toimeen sangen raa'an ja verisen terrorin. He eivät murhanneet vain yksistään kaikkia horjumattomina pysyneitä johtajia, vaan tappoivat ja raahasivat eri vankileireihin sellaisiakin, jotka eivät olleet edes lainkaan mukana vallankumoustaistelussa. He suorittivat pöyristyttävän raakoja tekoja. M.m. erään metsässä piilotelleen työläisen he silpoivat elävänä palasiksi, ja erään 19 vuotiaan nuorukaisen, joka makasi sairaalassa keuhkokuumeessa, raahasivat tajuttomana ulos ja ampuivat. Vihdin puuseppätehtaan omistaja pakoitti lahtariesikunnan määräämään ammuttavaksi oman poikansa, kun tämä oli ollut punakaartissa, vaikka toiset lahtarit olisivat hänet vapauttaneet. Monta muuta raakaa tekoa tekivät.

Mutta nämä tapaukset ovat varmasti opettaneet Vihdin työläisiä, ja uuden vallankumouksen aikana osaavat myöskin he tehokkaammin lyödä porvaristoa. Silloin todella ansaitsee Vihdin pitäjä punaisen Vihdin nimen, joksi sitä nimitettiin vuosina 1917–18.

Muistelmiani Suomen vallankumouksesta vuodelta 1918

Toveri Mikko Kokon muistelmat, jotka tässä julaistaan, ovat osaksi tuoreeltaan 1918 vallankumoustappion jälkeen syntyneet, osaksi myöhemmin muistiin merkityt. Kuten niistä näkyy, oli tov. Kokko ennen vuotta 1918 järjestynyt työläinen, vallankumouksellinen proletaari, joka v. 1918 esiintyy aktiivisena, vallankumoukselliseen toimintaan ja taisteluun osallistuvana punakaartilaisena. Luokkasodassa osottautul hän toimeliaaksi päälliköksi. Hänellä on alotekykyä ja päättäväisyyttä sekä myös neuvokkuutta. Niinpä hän, ilman sotilasopetusta, kykeni suorittamaan varsin huomattavia taistelutehtäviä. Rintamakokemuksiaan tov. Kokko kertoo eloisasti, väliin liiankin rennosti. Hänen kuvauksensa tuntuvat enimmäkseen luotettavilta. Kaikkia yksityistapauksia ei kertoja kuitenkaan ole voinut tarkkaan muistaa. Siksi on tärkeää, että mukanaolleet toverit lähettävät SVT:lle huomautuksiaan ja täydennykslään. Toimitus on pitänyt tarpeellisena muutamiin kohtiin panna huomautuksia etupäässä kirjallisten lähteiden perusteella. Muistelmissa mainituilta tovereilta on pyydetty lausuntoja erinäisissä kohdin. Ikävä kyllä eivät kaikki ole pitäneet tarpeellisena tällaisiin tiedusteluihin vastata. Toveri Kokko lausuu myös käsityksiään ja arvostelujaan sekä joukkojen että nimeltä mainittujen johtajien toimista. Osa hänen arvosteluistaan on ollut, varsinkin niihin liittyvien poliittisten mietelmäin johdosta, sitä laatua, että toimitus ei ole pitänyt niiden pätevyyttä todistettuna, vaan on ehdottanut ne jätettäväksi pois. Mihin toveri Kokko on suostunutkin. Julaistavaan tekstiin on jätetty osa sellaisiakin arviolta ja arvosteluja, joita ei ole pidettävä lopullisesti selvitettyinä totuuksina, mutta joiden esilletuomista on pidetty asianmukaisina. Tämä osaksi sentakia, että se aiheuttaisi arvosteltavien tovereiden puolelta selvityksiä. Osaksi sentakia, että ne kuvaavat silloisia mielialoja punakaartilaisten keskuudessa ja nekin on tärkeä säilyttää historiaan. Toveri Kokon muistelmissa on joukko epäkypsää. Lisäksi: Ne ovat liiaksi itsekeskeiset. Missä kohdin muistelmien sävy ja sisältö antaa aihetta väärinkäsityksiin ja virheellisiin johtopäätöksiin, on toimitus niihin liittänyt selventäviä huomautuksia.

Vielä mainittakoon, että »Kokon komppania» oli Suomen Punakaartin Helsingin piirin I rykmentin IV pataljoonan IV komppania.

Alkulause

»Kun Venäjällä suuri Lokakuun vallankumous, Leninin puolueen johdolla pyyhkäisi pois väliaikaisen hallituksen, kukisti porvariston ja kapitalismin, nousi vallankumousliikkeen aalto heti Suomessakin korkeimmilleen ja jatkui siihen saakka, kunnes luokkavastakohtain äärimmäinen kärjistyminen ja molemminpuolinen aseistautuminen johti tammikuun lopussa 1918 luokkasotaan Suomen porvariston ja työväenluokan välillä.» (SKP:n KK:n UB:n v:n 1918 vallankumouksen 15-v. teesit). Jo ennen Lokakuun Vallankumousta aktivisoitui teollisuustyöväen toiminta kapitalisteja vastaan kaupungeissa ja muissa teollisuuskeskuksissa. Samoin maapohattain orjuuttama palkkatyöväki maaseudulla lakkojen avulla ryhtyi vaatimaan lyhyempää työpäivää, korkeampaa palkkaa y.m. työehtojen huojennuksia. Elintarvepulan kärjistyessä työväestö vaati omaa kontrolliaan eiintarvejakeluun... Marraskuun suurlakossa työväenjoukkojen taisteluhalu kohosi korkeimmilleen. Suurlakossa työväenluokka osoitti vallankumouksellisen aktiivisuutensa taistelussa oman maan porvaristoa vastaan. Se oli samalla myötätunnon osoitus Venäjän vallankumoukselliselle proletariaatille.

Suurlakon tapahtumat, erikoisesti silloin tapahtuneet aseelliset yhteentörmäykset porvariston kanssa, osoittivat vallankumoukselliselle työväenluokalle ja sen puolueelle aseistautumisen välttämättömyyden. Tätä ei kuitenkaan silloinen sosdem puolue täysin selvästi nähnyt. Suurlakon jälkeen Venäjän vallankumouksen johtajat, toverit Lenin ja Stalin, bolshevikkipuolueen ja koko Venäjän vallankumouksellisen proletariaatin nimessä rohkaisivat ja kehoittivat Suomen vallankumouksellista proletariaattia ja sen puoluetta lähtemään viivyttelemättä ratkaisevaan taisteluun porvaristoa vastaan, luvaten kaikkea mahdollista apuaan. Kesti kuitenkin kaksi kuukautta ennenkuin kykenimme tämän kehoituksen käytännössä toteuttamaan. Sillä me olimme vielä tällöin siksi vahvasti sosdem ideologian suossa...

Suomen luokkasodassa työväki ja maaseudun raatajat, samalla kun he taistelivat oman maansa porvariston kukistamiseksi, samalla puolustivat Venäjän neuvostovaltaa, jota vastaan silloin joka taholta hyökättiin ja johon hyökkäykseen Suomenkin porvaristo olisi yhtynyt, ellei työväki omassa maassa olisi noussut aseellisen vallankumouksen tielle. Näin siis Suomen työväenluokan taistelu v. 1918 oli taistelua Lokakuun vallankumouksen voiton turvaamiseksi.

Muistelmissani olen koettanut kertoa taistelujen kulkua mahdollisimman tarkasti, sellaisenaan kuin mitä tapahtui niillä rintaman osilla, joissa olin mukana. Kertomukseni eräiltä osiltaan ovat hajanaisia, mutta siinä onkin kuva yleisestä rintamatoimintamme hajanaisuudesta. Pyydänkin lukijaa erikoisesti huomioimaan ja näkemään kansalaissodan taisteluissa esiintulleen hosumisemme, järjestely- ja johtokyvyttömyytemme, sekä erikoisesti kurittomuutemme, jotka kaikki edellämainitut heikkoudet on välttämättä poistettava ennenkuin porvaristo voidaan kukistaa.

V. 1918 Suomen työväenluokan taistelua johti horjuva ja epäröivä sosialidemokraattinen puolue. Ja niinpä luokkasotamme tappion »syvimpänä ratkaisevana syynä oli se, ettei vallankumouksen johdossa ollut marxilaista vallankumouksellista puoluetta» (Antikainen). Nyt Suomen työväenluokan ja työtätekevän talonpoikaisten taisteluja fasismia ja kapitalismia vastaan järjestää ja johtaa kommunistinen puolue — SKP. Suomen kommunistisella puolueella on pitkäaikainen ja monivaiheinen työkokemus työväenluokan ja talonpoikaisen uusiin taisteluihin järjestäjänä, kasvattajana ja johtajana. SKP:n lipun juurelle kerääntyminen on kerääntymistä Kominternin lipun juurelle, se on taistelua Kominternin johdolla Suomen ja koko maailman vallankumouksen puolesta.

NKP (b):n veljespuolue, SKP, on ainoa puolue Suomessa, jolla on oikeus olla työtätekevien vallankumouksellisen taistelun johtajana sekä 1918 tappiosta voittoon viejänä kaikkien työtätekevien yhteistaistelun kautta ja avulla. Ja juuri siksi SKP:n lipun juurella taisteleminen, sekä sen puolustaminen ja vahvistaminen on jokaisen luokkatietoisen työläisen ensimmäinen vallankumouksellinen velvollisuus.

Aina ja kaikkialla on meillä esimerkkinä Neuvostoliiton kommunistinen puolue, jota johtaa tov. Stalin. Aina ja kaikkialla on meillä taisteluesimerkkinä sosialistinen isänmaamme, jota johtaa oikea taistelupuolue, bolshevikkipuolue.

Muistelmat olen kokoonpannut omakohtaisista kokemuksistani niiltä rintamanosilta, joissa toimin johtamani joukon, Helsingin I. IV.–IV, eli n. s. »Kokon komppanian» kanssa.

Lienee tarpeellista mainita joukko-osastoni kokoonpanosta, sen muodostumisajasta ja ensitehtävistä.

Joukkoni ydin muodostui ensi alussa Itämaisen tupakkatehtaan työläisistä. Ajatus joukkueen muodostamisesta syntyi jo heti helmikuun vallankumouksen jälkeen v. 1917. Saman vuoden toukokuussa tekemämme lakko yllämainitulla tehtaalla pakoitti ryhtymään jo organisatoriseen punakaartin järjestelyyn. Työhuonekunnassamme olimme päättäneet, ettemme laske yhtään ainoata rikkuria tehtaaseen, ja tämän vuoksi oli järjestettävä säännölliset vahtijoukot ja vahtipäälliköt. Kun kysymyksessäolevana aikana olin työhuonekuntamme luottamusmiehenä, niin tulin myös valituksi koko tehdasta käsittävän joukon vahtipääliiköksi.

Miesluvultaan ei joukkoni alussa ollut suuri (tehtaassamme oli suurin osa naistyöläisiä), emmekä hyväksyneet alussa joukkoomme muita kuin aktiiviseen toimintaan osaaottaneita. Mutta heti, kun aioimme käydä säännöllisesti rivistö- y.m. harjoituksissa, niin osanottajien lukumäärä nopeasti kasvoi. Se osoitti, että työläisillä oli halua ja innostusta asiaan.

Seuraavana tehtävänä oli piirittää eduskuntatalo, etteivät porvarisnulikat pääsisi häiritsemään n. s. Mannerin eduskunnan istuntoa, sillä oli päätetty pitää eduskunnan istunnot ilman porvariedustajiakin. Tehtävä suoritettiin ja niin »Mannerin eduskunta» istui meidän vartioidessamme. Silloin vahvistettiin 8-tunnin työpäivälaki ja kunnallislait.

Aseita ei meillä silloin vielä sanottavasti ollut, vain muutamilla oli »lyhkäsiä», sensijaan täytyi käyttää nyrkkejä eduskuntaan väkisin pyrkiviä ylioppilasnulkkeja vastaan. Sekös poikia miellytti, kun sai antaa vaikkapa mustat silmät porvarin pojalle. Sukuunhan sekin sattuu ja se tapahtui »laillisesti» — ei näes poliisikaan häirinnyt, silloin kun jo oli miliisit. Sen jälkeen innostus kasvoi sadalla prosentilla ja pojat rupesivat jo vaatimaan »kättä pitempää». Pidettiin rivistöharjoituksia. Myöhemmin saatiin myös aseita, niin että jo marraskuun lakon aikana olisimme voineet täyttää tärkeämpiäkin tehtäviä.

Marraskuun ylimääräisen puoluekokouksen aikana, jossa tov. Miettisen johtama punakaartilaisten lähetystö oli esittänyt meikäläisten vaatimuksia, mitkä hylättiin, syntyi meissä sellaisia ajatuksia, että pitäisi hajoittaa se kokous ja ottaa oikeisto vangiksi sekä antaa valta puolueessa vasemmistolle, joihin meidän käsityksemme mukaan kuuluivat m.m. toverit Manner ja Sirola. Emme kuitenkaan sitä tehneet, kun luulimme vasemmiston ilmankin saavan enemmistön. Niin jäimme odottamaan, mutta siinä odotuksessa petyimme.^[2*])

Työssä ja harjoittelussa sekä tilannetta seuraten kului aika nopeasti. Iltakaudet kyttäilimme lähellä työväentaloa ja talollakin, ettemme vain myöhästyisi alkuhötäkästä, sillä sitä me joka hetki odotimme. Tammik. 25 p. illalla oli meillä jo vakava halu mennä »häiritsemään» senaatin istuntoa, josta olimme saaneet vihiä. Siellä kuului olevan n. 60 miestä vartiossa, mutta olisihan meilläkin ollut miehiä panna liikkeelle. Tapasin myös eräitä puolueen johtajia, joille esitin, että vangittaisiin senaattorit, mutta eivät he siihen antaneet lupaa.

Tammik. 27 p. illalla se sitten alkoi, se vallankumous, jota olimme odottaneet aseet rasvattuina. Se alkoi kysymättä oltiinko siihen varustautuneita ja oliko aika työväelle otollinen. Aloin toimia joukkoni kanssa. Ensi tehtäväkseni sain eräiden pienempien »nappuloiden» vangitsemisen, kun suuret herrat olivat jo ehtineet puhdistaa Helsingin tomut jaloistaan.^[3*]

Helmikuun 2 päivän illalla sain Helsingin paikallisesta esikunnasta määräyksen lähteä Inkoon, jossa lahtarit olivat alkaneet liikehtiä. Ennen lähtöäni olivat ne siellä kuitenkin jo asettuneet ja minulle annettiin määräys lähteä Tampereelle. Siellä majailtiin kolmisen vuorokautta. Saimme myöskin vaatteita, jalkineita ja muonaa, jota meillä ei ollut Helsingistä lähdettäessä. Tampereelta lähdimme 6 p:nä illalla Helsingin A-joukon ja Pietarin punakaartin kanssa kohti pohjoista. Saavuimme Lylyyn 7 p:nä aamulla aikaisin. Siitä lähdimme edelleen Pynnöskylään, jossa levittäydyimme ketjuun, jakamalla osat ja tehtävät. Heti tuliaisiksi saimme maistaa »pohjatuulta», kuten pojat sanoivat, saimme näet selkäämme.

Ensimmäisen selkäsaunan saatuamme peräännyimme Pynnöskylästä takaisin Lylyyn. Lylyssä oleskelussamme, sekä lisäjoukkojen saapumista odotellessamme 9 p:n iltaan mennessä keräilimme kaatuneita, haavoittuneita ja paleltuneita metsistä, missä edellisenä päivänä olimme taistelleet. Samaan aikaan saimme tutustua lahtarien konnamaisuuteen, jota he harjoittivat punaisia kohtaan. He ampuivat sanitäärit ja kaikki, samantekevä oliko heillä Punasenristin merkit. Vankejaan lahtarit kohtelivat mitä petomaisimmin. Sahasivat poikki erinäisiä ruumiinosia, puhkoivat silmät, leikkelivät kielet, korvat, nenät ja naulasivat kaatuneille ammattiosaston ja punakaartin jäsenkirjat rintaan.

Se oli »kulttuuriporvaristomme» ensimmäisiä näytteitä. Porvaristo näin opetti meitä, miten pitää kohdella vastustajaansa. Säälin ja pikkuporvarillisen inhimillisyyden tunne pitää olla luokkataistelijasta kaukana, joskaan työväenluokka — taistelussaan porvaristoa vastaan — ei ole käyttänyt eikä tule käyttämään edellämainitunlaisia raakuuksia. Ne ovat häviävän luokan taistelutapoja.

Tämä päivä oli se, jolloin ensi kerran syntyi paniikin tapainen pelko tuosta lahtarien vastustajaansa kohtaan osottamasta julmuudesta. Samaan aikaan levisi provokatoorinen huhu, että ensi yönä muka lahtarit hyökkäävät Lylyyn.

Lähetin 16 tiedustelijaa matkaile, ottamaan selvää Lylyn ympäristöstä etupäässä Pynnöskylän suunnalta. Sillä aikaa koetimme selitellä kukin joukollemme huhujen perättömyyttä. Osoitimme rintamaosan tärkeyden ja puhuimme huomispäivän uudesta hyökkäyksestä lisätyillä voimilla. Mutta pelko oli niin suuri, että puheistamme huolimatta Portun komppania, A-joukko ja Pietarin punakaarti lähtivät Korkeakoskelle, minun joukkoni vielä jäädessä odottamaan tiedustelijoiden palaamista.

Tiedustelijat palasivat aamupuolella yötä ja toivat tiedot, että lahtareita ei löydy mistään sen lähempää kuin Vilppulan sillalta, ja että sillalla niitä seisoo neljä miestä. Joukkoni eivät tahtoneet jäädä Lylyyn. Koska sellaisetkin joukot kuin Pietarin punakaarti ja Helsingin A-komppania kerran ovat lähteneet, niin turha se on silloin meidän jäädä, päättelivät pojat. Lylyn paikkakuntalaiset kyllä jäivät noin kolmellakymmenellä miehellä, päällikkönään tov. Salovaara. Suoraan sanoen hävetti se lähtömme, mutta minkäs voit, kun punakaartilaiset eivät kuunnelleet päällikköään.

Helmik. 10 p:nä aamulla me olimme myös Korkeakoskella. Siellä järjesteli tov. Karjalainen lähtöä joukkoineen metsäopistolle, joka on noin puolivälissä Pohjankylän ja Väärinmajan välillä ja Korkeakoskelta noin 15 kilometriä vasemmalle. Minä halusin jäädä myöskin tänne sekä yhtyä Karjalaiseen, mutta turhaan, sillä joukkoni ei nähkääs tahtonutkaan muualle kuin Helsinkiin.

Luovuin yrityksestäni, sillä mikään agitatio ei olisi kumminkaan auttanut, ja lähdin joukkoni kanssa kohti Helsinkiä.^[4*] 11 p. marssitin joukkoni työväentalolle. Sinne jätimme aseet ja laskin kaikki kotiansa seuraa vaan päivään klo 12 saakka. Kokoontuminen tapahtuikin täsmällisesti. Komensin pojat riviin ja sitten alkoi sisunpurkaus sen Vilppulan matkan johdosta. Koetin selittää, mikä oli tehtävämme, ja myöskin sitä, mitä teimme jättämällä rintaman auki lahtareille. Samalla kehoitin harkitsemaan uutta lähtöä, ei sitä varten, että taas vain kävisimme rintamalla, vaan myös jäädyksemme sinne tappelemaan.

Käskin niiden astua rivistä ulos, jotka eivät halua lähteä tappelemaan eivätkä tunne voivansa täyttää annettuja määräyksiä, sillä sellaisten rivissaolo on toisten tovereiden ja päällikkönsä pettämistä. Mutta ne, jotka jäävät riviin, saavat aseensa heti taistellakseen vallankumouksemme puolesta. Ja siihen luottaen lähden kanssanne uudestaan rintamalle. Näin puhuin.

Kolmetoista miestä astui ulos rivistä, mutta jälellejääneet lupasivat tehdä kaikkensa, mitä vallankumous heiltä vaatii. Se oli kaunis lupaus. Sen lupauksen jälkeen laskin heidät kaikki kotiansa evästyksellä, että värväävät rivistä poistuneiden raukkojen tilalle sellaisia reiluja poikia kuin itsekin ovat. Käskin kokoontumaan seuraavana päivänä samaan aikaan ja samaan paikkaan uusien tulokkaiden kanssa.

Helmik. 13 p:nä klo 12 kokoonnuimme. Tarkastin joukkoni. Uusia tulokkaita oli enemmän kuin poisjääneitä. Tulokkaat olivat hyvin reippaita poikia, vastailivat kuin »naulan päähän». No, mitäpä muuta, alettiin rivistöharjoitukset. Samalla ilmoitin asemalle lähtövalmiudestamme, jotta hommaavat veturin samaan junaan, jolla teimme ensi matkankin. Samana iltana lähdimme matkaan, ja taas pohjoiseen päin. 14 p:nä myöhään illalla saavuimme Korkeakoskelle, josta esikunta antoi määräyksen marssia metsäopistolle. Siellä oli ennestään jo riihimäkeläisiä 40 miestä ja juuri edellämme olivat sinne marssineet Pietarin punakaarti ja Helsingin A-komppania. Pietarin punakaarti oli miehittänyt Kallenautian sekä puoleksi A-joukon kanssa Enonrannan. Molemmat paikat olivat hyvin tärkeitä lahtarien toiminnalle Vilppulasta Pohjankylään, mutta nyt katkesi yhteys lahtareilta mainittujen paikkojen kautta, kun meikäläiset miehittivät ne kylät.

Majailimme siinä metsäopistolla, entisessä herrojen kesähuvilassa, noin kaksi vuorokautta. Sen jälkeen alkoi toimintamme lahtarien uutta painopistettä, nim. Myllymaata vastaan. Tiedustelijani olivat liikkeellä yhtämittaa. He saivat tiedon, että lahtarit miehittävät Myllymaan kylää ja nähtävästi aikovat sieltäkäsin hyökätä pietarilaisten ja A-joukon selkään oikean sivustan puolelta, sekä samalla katkaisevat näiltä yhteyden Myliymaahan ja Korkeakoskelle. Saatuani yllämainitut tiedot ilmoitin siitä asianomaisille päälliköille sekä ryhdyin toimenpiteisiin Myllymaata vastaan. Otin osan omasta joukostani, sekä lisäksi tuli mukana pietarilaisia ja riihimäkeläisiä. Marssittuamme aivan Myllymaan edustalle joutui tov. Lungrenin johtama etujoukko (minun tiedustelijani) lahtareiden kanssa kahakkaan. Jouduttuani päävoimieni kanssa paikalle alettiin revittämään taloja, joista lahtarit olivat avanneet tulen meitä vastaan. Hyökkäsimme kylään ja valloitimme sen. Lahtarit pakenivat Väärinmajaan johtavaa vuorensolaa myöten. Etsimme tarkasti koko kylän ja löysimme taloista siltojen alta naisia ja lapsia. Lisäksi löysimme sieltä itse emälahtareitakin, sellaisia, jotka eivät olleet kerinneet karkuun, tai eivät päässeet, kun käpälät olivat katkenneet tulemme vaikutuksesta. Nyt me tunsimme olevamme voittajia, kuten lahtarit olivat edellisellä matkallamme Pynnöskylässä. Myöhemmin itseltään lahtareilta saatujen tietojen mukaan oli heitä ollut siinä 60 miestä. Tiedustelijat olivat saaneet saman käsityksen.

Alkoi takaa-ajo. Mutta se oli tuottaa meille arvaamattoman vahingon. Lahtarit paetessaan vuorensolaa johtavaa tietä pitkin Väärinmajan suunnalle jättivät solan molemmin puolin vuoren harjanteille pakotiensä suojaajat konekiväärien kanssa. Joukkoni painuessa takaa-ajettavien jälkeen, aukaisivat ne tulen molemmilta sivustoilta ja edestä, sillä seurauksella, että olimme kaikki vähällä tuhoutua. Joukkoni toteltua pikaista pysähdys- ja perääntymiskäskyä pääsimme kuitenkin pienillä menetyksillä, mutta siitä huolimatta oli se isku pienelle joukolle raskas. Kaatui 4 »Polykarpus»-laivan matruusia ja yksi plutoonanpäällikkö, nuorisoliittolainen tov. Uuno Alen. Vaikeasti haavoittui kaksi ja lievästi kolme. Pietarilainen konekiväärimies Jussi Hiltunen (Patu)^[5*] työskenteli hätääntymättä — vaikka häneltä olivat molemmat peukalot haavoittuneet — lahtareiden yrittäessä anastaa häneltä »työasetta», kuten hän konekivääriään nimitti. Siinä Patun sekä hänen työaseensa pelastushommassa menetimme kolme hevosta, sillä niin pian kun hevonen oli hollilla, kaatui se. Jos oikeanpuoleisen mäen puhdistusjoukkoa en olisi ehtinyt saada niin pian liikkeelle, niin kyllä Patu työkaluineen hyvästä huumoristaan huolimatta olisi kai jäänyt. Lahtarien tulen vaiettua oikealta Patu ajeli »pyöreäkaulaisella» pois joukosta, sillä hevosia ei meillä enempää ollut. On sillä Patulla sisua ja oikein sotamiehen sisu onkin, ajattelin. Vasta sitten, kun hän oli antanut »sotaselityksensä», rupesi hän kyselemään jotain rättiä peukaloihinsa.

Saman päivän illalla palasimme takaisin metsäopistolle korjaamaan lahtareilta saamiamme vaurioita. Myllymaan jätimme taas tyhjäksi, sillä se oli sellainen paikka, johon eivät voineet asettua lahtarit enempää kuin mekään. Se paikka on sellainen, jossa pienelläkin joukolla hyökätessä puolustaja voi menettää suurenkin joukon. Tämän vuoksi eivät lahtarit Myllymaata sen jälkeen mielitelleetkään, vaikka me siellä kävimme aina joskus emäntien luona kestissä.

14 p:n a oli Korkeakoskella sijaitseva Pohjoisen rintaman esikunta siirtynyt Lylyyn. 17 p:nä sain metsäopistolle tiedon, että minut on myöskin valittu siihen esikuntaan ja olisi mitä pikemmin saavuttava sinne. Epäilin lähteä Lylyyn, sillä minullahan oli joukkoni, joka niin ollen piti jättää. Sitäpaitsi olimme jo järjestäneet lähtömme Enonrantaan aikomuksella ottaa siellä asemat katkaisemalla yhteyden lahtareilta n. s. lisätietä pitkin Väärinmajasta Pohjankylään. Ja lisäksi olin luvannut joukolleni pysyä heidän mukanaan koskaan heitä jättämättä.

Ilmoitin joukolleni esikunnan aikeesta, johon se heti ilmaisi tyytymättömyytensä, mutta miehet lupasivat kuitenkin lähteä sinne, mihin oli jo määräys, sillä ehdolla, että pian palaan takaisin heidän luokseen. Itse lähdin siis Lylyyn ja joukkoni lähti apulaispäällikköni johdolla Enonrantaan. Saavuin Lylyyn 18 p:nä ja siellä ilmoitin heti esikunnalle saapumisestani sekä joukkoni toivomuksen minun vapauttamisestani esikunnan jäsenyydestä. Tähän toverit Karjalainen ja Dufva eivät suostuneet. Jäätävä siis oli. Mutta 19 p:nä oli joukkoni pitänyt Enonrannassa kokouksen ja tekemänsä päätöksen lähettivät minulle Lylyyn. Siinä päätöksessä vaativat he minua palaamaan takaisin heidän luokseen. Apulaispäällikköni ei myöskään tahtonut täyttää minun paikkaani, selitellen siinä olevan tekemistä meille molemmillekin. Kyllä se totta olikin, sillä eihän meillä kumpaisellakaan ollut tarvittavia sotilastietoja, joten vastuu tehtävistä ja joukosta ei ollut pieni. Esitin saamani päätöksen esikunnalle ja esikunta katsoi asian olevan helpoimmin ratkaistavissa siten, että kutsuu joukkoni Lylyyn. Se saapuikin jo saman päivän illalla. Joukkoni saavuttua päätin heti, esikunnan suostumuksella, lähteä marssimaan Väärinmajan kylään, koska pakolaiset kertoivat lahtarien liikkeistä siellä. Lähtömme tapahtui 60 miehellä ja kahdeksalla hevosella, mukanamme oli kaksi konekivääriä. Päätimme miehittää kylän, jonne 20 p:nä aamulla saavuimme ilman laukauksen vaihtoa, vaikka paikkakunnan emäntien antamien tietojen mukaan yksistään Seppälän talossa oli ollut lahtarien 34 ratsumiestä. Syytä siihen, miksi he eivät ottaneet meitä tulella vastaan, eivät emännät sanoneet tietävänsä.

Kylässä saimme tietää, kuinka edellisenä yönä ja päivänä oli Vilppulasta viety kaikki liiat miehet ja hevoset, samoin Väärinmajasta, Pohjankylään hyökkääviä »ryssiä» vastaan. Ne »ryssät» olivat, lahtarien kertoman mukaan, panneet siellä niin tiukalle, että taitaa olla kyseessä koko Pohjola, meinasivat emännät.

Nämä tiedot saatuani kirjoitin raportin tov. Karjalaiselle ja pyysin lähettämään Väärinmajaan miehitysjoukon sekä oman joukkoni loput, jotka olivat jääneet Lylyyn. Aikomukseni oli omalla joukollani Väärinmajan miehityksen jälkeen painua Vilppula–Ruoveden maantietä myöten lahtarien selkään. Tämän liikkeen tehtyämme ajattelin tulevan lahtareille aika tiukan, sillä se oli ainoa vapaana oleva tie, jonka olisin sulkenut. Lahtareiden pelastuminen sieltä olisi ollut hyvin kyseenalainen, sillä heillä ei olisi jäänyt yhtään tietä käytettäväkseen, eivätkä he olisi voineet saada apua eikä tarpeita. Jos tämän liikkeen tärkeys olisi oikein ymmärretty, niin oletan, että Vilppulan valtauskin niinä hetkinä olisi käynyt verraten helposti. Jos todella Vilppula olisi aiottu valloittaa, olisi valtausliike pitänyt mielestäni suorittaa enempi vasemmalta ja silloin siihen olisi ollut hyVä tilaisuus, sillä Vilppulassa ei todellakaan silloin vielä ollut suuria joukkoja vastassamme. Vilppulan jälkeeen olisi ollut vallattava Haapamäki. Sen valtaus olisi kuitenkin vaatinut enempi, sillä sen menetys olisi maksanut lahtareille koko Karjala-kysymyksen, koska Haapamäki on suuri rautatiesolmu Jyväskylään ja sen kautta itään. Näin ajattelin ja laskeskelin itsekseni odotellessani lupaa aikomalleni liikkeelle.

Mutta mitä tapahtuikaan! Lähettini palasi takaisin Lylystä tuoden esikunnasta määräyksen, jossa puhuttiin puhelinkeskustelusta tov. Karjalaisen ja silloisen ylipäällikön A. Vastenin välillä esittämäni Väärinmajan kysymyksen johdosta. Se kuului jotenkin tähän tapaan: Olen ilmoittanut ylipäälliköllemme Vastenille Tampereelle raporttisi sisällön, mutta Vasten ei katso Väärinmajalla olevan mitään strategista meille, samoin Vilppula–Ruoveden–Pohjankylän maantiellä. Joten kutsukaa Kokko pois Väärinmajasta. — Nojaten yllämainittuun määräykseen on sinun tämän saatuasi palattava takaisin. — Lyly 21/II–18. Rintamapäällikkö E. Karjalainen.

Minua suututti se määräys, millä minut joukkoineni kutsuttiin pois Väärinmajasta. En voinut ymmärtää senlaatuista »strategiaa». Vieläkin olen vakuutettu siitä, että joka tapauksessa se minun poiskutsumiseni Väärinmajasta, jonka silloin olin saanut haltuuni taistelutta, vuodattamatta tippaakaan verta, oli suuri taktillinen virhe, jonka oletan johtuneen siitä, että ylipäällikkö ei tuntenut sitä rintamanosaa. Eikä hän varmaankaan ollut tietoinen lahtarien senaikuisista liikehtimisistä siellä. Mielestäni olisi alotetta pitänyt kehittää niin kuin olin aikonut.

Noudattaessani poistumismääräystä, hävitin lähtiessäni puhelinkeskuksen ottaen aparaatin mukaani. Samoin kylän kaupasta otin lahtareille varustetut valkoiset kaavut, päähineet ja hiihtokengät, kaikkiaan 50 paria. Saavuttuani Lylyyn olin vähältä joutua »seinää» vasten. Ei siitä syystä, että olin saapunut, vaan siitä, että olin ottanut lahtareille kuuluvaa tavaraa, omaisuutta, ja hävittänyt heidän puhelinkeskuksensa! Kaikkein eniten räyhäsivät tästä asiasta Lehtimäen veljekset, huutaen, että olin muka tehnyt ryöstöretken. Olen sitä mieltä, että tekoni ei ollut ryöstö, vaan välttämätön ja oikea taisteluliike.

Alkoi Lylyn aseman ja sen ympäristön vartiopalvelus, jota kesti aina 24 p:ään saakkaa. Silloin rintamaesikunta Tampereelta saamansa määräyksen mukaan antoi minulle ja Turun ratsujoukolle määräyksen lähteä »valloittamaan Väärinmajan kylää». No siinä sitä nyt ollaan, ajattelin. Valloittamaan! Kunniakas tehtävä! Mutta Väärinmajahan oli meidän jo puolitoista vuorokautta sitten! Miksi sitä nyt toistamiseen tarvitsee valloitella?

Mutta määräystä on toteltava. Valmistin joukkoni lähtökuntoon. Kun joukkoni sai tiedon päämäärästä, nosti se pienen napinan kysellen, miksemme sitä kylää silloin saaneet pitää, kun siellä jo olimme. Koetin tietysti selitellä heille, että silloin ei vielä ollut aika siihen eikä se ollut meille silloin niin tarpeenkaan kuin nyt j.n.e.

Lähdimme marssimaan kohti Väärinmajan kylää. Mukaamme saimme yhden kolmentuuman tykinkin tov. Sasonovin johdolla. Saavuimme mäkilaaksoa pitkin kylän oikeanpuoleiseen reunaan. Siitä alkoi yli puoli kilometriä leveä aukeama, suoniitty. Muuten Väärinmajan kylä Lylyn puolelta on aivan aukeata, ilman minkäänlaista suojaa, jota vastoin Vilppulan ja Enonrannan puolella kylä on metsän suojassa, mikä nyt olikin lahtarien liikunnalle edullista. Mäkitörmän suojassa teimme Lehtimäen ja Sasonovin kanssa valloitussotasuunnitelmamme. Jaoimme alueet siten, että Lehtimäki joukkonsa kanssa joutui vasemmalle siivelle, minä oikealle ja tykki jäi keskustan kohdalle taaksemme. Hyökkäyksen aloimme Seppälän suuren kivinavetan pommituksella, mutta ei se tuottanut erikoisia tuloksia.^[6*] Samalla jalkaväki liikkui kohti Nenosen taloa, joka oli likinnä. Lähestyessämme mainittua taloa avasivat lahtarit hurjan kivääritulen meitä vastaan. Valloitimme Nenosen talon ja koko sen osan kylää, mutta se tuli kalliiksi. Vielä enemmän maksoi etenemisyrityksemme Seppälää kohti. Nenosesta paenneet lahtarit yhtyivät Seppälän kivinavetan joukkoon ja yritys vallata se kivääreillä oli sama kuin juosta kallioseinää vastaan, eikä Sasonov saanut tähtäintään niin asetetuksi, että olisi saanut lyötyä hajalle lahtarijoukon.

Pimeän tultua lahtarit saivat intoa niin paljon, että osa hyökkäsi jo ulos kivinavetastaan ja valkoisissa halaateissaan tunkeutuivat ne miltei meidän suuhumme. Tulimme verissäpäin lyödyksi takaisin. Mutta sitä Nenosen kyläryhmää emme aikoneet jättää, joten keskitimme siihen kaikki voimamme. Yhteisneuvottelussa V. Lehtimäen kanssa tulimme siihen johtopäätökseen, ettei meidän kannata ilman lisäjoukkoa tehdä toista yritystä. Päätimme, että Lehtimäki, jolla oli hyvä ratsu, lähtee heti esikuntaan hakemaan apujoukkoa. Mutta sillä aikaa lahtarit keskittivät hyökkäyksensä hallussamme olevaa kylän osaa vastaan niin, että löivät meidät ulos kylästä, ja ennenkuin ennätimme perääntyä aukeaman poikki metsän suojaan, saivat ne meiltä monta uhria.

Metsän suojaan päästyämme koetin ottaa selvää jälellejääneiden lukumäärästä, mutta en löytänyt kuin muutamia omiani, samoin turkulaisia. Lähdettiin etsimään ja löydettiin ne, jotka olivat lähempänä, vielä hengissä, mutta muut haavoittuneet olivat jo kuolleita. Annoin määräyksen kerääntyä eräälle takanamme olevalle metsätorpalle. Sinne saapui Lylystä Lehtimäen opastamana Portun pataljoonakin. Siinä Lehtimäen kanssa selviteltyämme loppurippeitä joukoistamme, osottautui minulle jääneen 120:stä miehestä 34 taistelukuntoista. Lehtimäelle oli jäänyt 80:stä miehestä noin 20 taistelukuntoista miestä. Ei kylläkään niin paljon ollut kaatunut ja haavoittunut, vaan suurimmalta osalta heistä oli paleltunut kädet ja jalat, sillä sinä yönä oli kova pakkanen. Porttulaiset kuten aina pitivät ensin kokouksen, jossa käsittelivät kysymystä, lähdetäänkö vai eikö niin kovaan paikkaan. Päättivät kuitenkin lähteä, koska kerran jo niin pitkän matkan olivat marssineet. Lehtimäki jäi porttulaisten ylipäälliköksi. Minä menin rippeitteni kanssa Lylyyn kuin sotajoukkonsa menettänyt »kenraali». Portun pataljoona marssi meidän tilallemme, mutta jo seuraavana päivänä perääntyi Lylyyn asti.

Toveri Saarisen komensin Korkeakoskelle hakemaan sieltä rippeilleni vaatteita ja jalkineita. Mutta siellä ei niitä ollut. 26 p:nä Saarinen matkusti Helsinkiin hakemaan varusteita, saaden määräyksen »värvätä» myös lisää miehiä joukkoomme sekä harjoittaa ja vaatettaa rintamalle lähtijät.

Portun pataljoona piti kokouksen Lylyssä 27 p:nä sekä päätti lähteä lomalle Helsinkiin, »sillä he olivat olleet liikkeellä Tampereella lepäämisensä jälkeen kokonaista kolme vuorokautta», eli kokonaisen viikon siitä kun olivat lähteneet Helsingistä! Mutta rintamaesikunta ei katsonut voivansa suostua porttulaisten vaatimukseen, sentakia että he olivat olleet rintamalla liian vähän aikaa ja että rintama-asiamme yleensä olivat niin heikolla kannalla. Lisäksi oli laskettava muita joukkoja täydentämään itseään.

Siitä syntyi aika rähinä porttulaisten keskuudessa ja kokouksia he pitivät kokouksiensa jälkeenkin helmik. 28 p:ään saakka, jolloin saatiin tieto Suomen punakaartin ylipäällikön, tov. Haapalaisen, tulosta pohjoiselle rintamalle. Mutta hän oli tietysti pysähtynyt Tampereelle »esikuntia ja joukkoja tarkastamaan». Lylyn esikunta soitteli Tampereelle ja sai lopultakin ylipäällikkömme kanssa »jutella asioista». Ylipäällikkömme käski riisua aseista porttulaiset sekä yleensä kaikki »niskoitelevat» joukot. Tähän toimenpiteeseen ei esikunta sillä kertaa katsonut voivansa ryhtyä »erinäisistä syistä», vaan ilmoitti kannastaan ja sen syistä ylipäälliköllemme. Hän puolestaan lupasi asian järjestää niin, että jos porttulaiset lähtevät sieltä ennen hänen tuloaan Lylyyn, niin heidät Tampereella riisutaan aseista.

Porttulaisllle ilmoitettiin Haapalaisen varmasta tulosta heti, jota varten heidän olisi hankittava kokoushuone, koska he kerran haluavat pitää kokouksia. Porttulaiset ryhtyivätkin hommaan. Juna tuli ja siinä junassa piti tulla ylipäällikkökin. Mutta mikä ihme: häntä ei näkynytkään.

Porttulaiset odottivat, esikunta odotti ja me kaikki odotimme. Porttulaisten kärsivällisyys loppui ja he päättivät lähteä etsimään punakaartin ylipäällikköä saapuneen junan vaunuista. — Ja sieltä se Eero löytyikin — humalaisena nukkumassa! Oli kuulemma ryypännyt, vieläpä sanitaarijunaa varten hankittua konjakkia. Sellaisessa tilassa täytyi ylipäällikön lähteä punakaartilaistensa eteen, vieläpä toisten saattamana. Kokouspaikalle päästyään »kapusi» hän — punakaartilaisten auttaessa — jonkin vanhan pyykkilahankan päälle, josta sitten julisti porttulaiset vapaiksi sekä antoi kunniasanansa, että heitä ei missään tulla riisumaan aseista. — Ja niin porttulaiset viivyttelemättä lähtivät heille myönnetylle lomalle. — Haapalaisen menettely oli mielestäni sellainen, että jos meillä olisi ollut oikea kurssi, olisi siitä mies pitänyt ampua.

Samaan aikaan saapui Lylyyn Vuorelan nuorisojoukko, luvultaan 85 miestä. Saamani määräyksen mukaan lähdin heti samana päivänä heidän kanssaan »hämäämään» Väärinmajan lahtareita. Siitä nämä innostuivat niin, että meinasivat aikaa tosihommat meitä vastaan. Nyt niillä piruilla oli jo tuotu sinne tykkikin. Mutta meillä oli siellä kaksi, jotka porttulaiset sinne jättivät ja joita hakemaan me sinne oikeastaan menimmekin. Sitä Vuorelan nuorta ja reilua poikasakkia halutti hiukan ammuskella ja nähdä mitä lahtarit siitä ajattelivat, ja niin ammuttiin tykeilläkin. Tähtäsimme Seppälän kivinavettaan, ja navetan katon läpi mennyt granaatti osuikin toiseen taloon, joka syttyi palamaan.

Pitkällinen viipymiseni tykkien hakuretkellä ja ammunnan kuuluminen Lylyyn nostatti siellä esikunnassa epäilyksen, miten meidän asiamme siellä oikein mahtoivat olla, kun niin räiskimme. Ja ennenpitkää saapui Lehtimäki ratsullaan esikuntalähettinä, tuoden määräyksen lopettaa ampuminen ja palata takaisin. Nostimme tykit rekeen ja läksimme kohti Lylyä.

Suoritimme vartiopalvelusta maalisk. 3 p:ään asti, jolloin sain esikunnasta luvan lähteä Helsinkiin täydentämään joukkojani, vaikka apulaispäällikköni, toveri Saarinen olikin jo aikoja mennyt sinne »värväys»-asioille. Tämä täydentämään lähtömme johtui nyt etupäässä siitä, että esikunnalle oli annettu tietää uusista lähipäivien tehtävistä, jota varten oli myöskin järjestäydyttävä. Kysymyksessä oli suunnitelma yleisestä hyökkäyksestä, joka oli määrätty alettavaksi 10/III koko rintamallamme.

Helsinkiin saavuimme 4/III ja tapamme mukaan menimme ensin työväentalolle, jonne jätimme aseemme. Maalisk. 5 p:n a kokoonnuimme työväentalolle »värvättyjen» kanssa yhdessä. Uudet tulokkaamme olivat reippaan näköisiä poikia, nuoria ja teräviä. Hyvän sakin saan, ajattelin. Iltapäivällä treenailtiin vähän rivistöäkin. Juteltiin maailmankuulumisia, yhtä ja toista, ja siten tutustuttiin toinen toisiimme edessämme olevan tehtävän suorittamista varten.

Maaliskuun 7 p:nä lähdimme taas pohjoiselle rintamalle. Kun Helsingistä emme saaneet yhtään housu- tai kenkäparia, niin pysähdyimme matkalla Tampereelle. Menin tov. Hyrskymurron luo, esitin asiani ja juttu oli heti ratkaistu. Tov. Hyrskymurto oli toimekkaimpia miehiämme punakaartin asioissa. Sain tarvitsemani varustukset miehilleni ja lähdin heti matkalle Lylyyn. Olin siellä jo 9 p:nä illalla.

Saavuttuani esikuntaan ilmoittamaan tulostani sain tov. Karjalaiselta oikein paperille kirjoitetun määräyksen tulevista tehtävistäni ja samalla määräyksellä nimitettiin minut rintamamme keskustajoukkojen päälliköksi. Joukkoa oli annettu minulle yhteensä noin puolitoista pataljoonaa, tamperelaiset enemmistönä. Lisäksi oli kaksi patteria 3-tuuman tykistöä ja panssarijuna.

Kun yleisen hyökkäyksen piti alkaa maalisk. 10 p:nä aamulla, niin lähdin heti Vilppulan edustalle, sillä täytyihän hiukan tutustua paikkoihin. Olihan se Pynnöskylä tuttu jo ennestään, mutta nyt oli rintamamme siirtynyt eteenpäin ja tilanne näin ollen muuttunut. Pynnöskylän puolustaminen ja hallussaan pitäminen oli lahtareillekin kovin epäedullinen paikka ja siksi he olivat siitä luopuneet, sitä vastoin Vilppulan silta ja jokipengermä Vilppulan puolelta olivat lahtareille mitä edullisimpia ja vaativat ne paljon vähemmän puolustusvoimia. Pynnöskylän jättivät lahtarit samaan aikaan perääntymällä Vilppulaan, kun Pohjankylässä käytiin ratkaisevaa taistelua, sekä samaan aikaan kun me olimme Väärinmajassa. Lahtareilla ei ollut tarpeeksi joukkoja pitääkseen Pynnöskylän hallussaan.

Meillä oli kaikki jo melkeinpä kunnossa alotettavaa hyökkäystä varten, kun saapui tov. Rahja lentäjiensä kanssa. He tulivat myös tutustumaan ensin »maata myöten», että voisivat olla vakuutettuja meidän lähtöasemiemme suhteen kaikkien sattumien varalta. Siihen mennessä en tuntenut vielä persoonallisesti Rahjaa. Tämä valmistelu antoi aiheen ajatella, että nyt vihdoinkin aletaan järjestetty sekä päättävä toiminta, jota tähän mennessä ei vielä ollut havaittavissa. Hyökkäyksemme ei alkanutkaan minulle tuntemattomasta syystä 10 päivänä, vaan vasta 13 p:nä.^[7*]

Viimeksi mainittuna päivänä vavahti Vilppula, vavahti »Pohjanmaan lukko» ja vavahtivat sitä puolustavat lahtaritkin. Se vavahdus vaikutti tärinällään aina Vaasaan asti, sillä silloin »porattiin» reikää Pohjanmaan lukkoon aivan tositeolla. Molemmat patterit työskentelivät hyvin, tottuneen käden ja asiansa ymmärtävän ohjaajan toimiessa. Hän oli venäläinen toveri Rosnatovskij. Lentokone teki työtään ylhäällä. Panssarijuna piti huolen taas sillan kimppuun käymisestä sekä lahtarien ensimmäisen juoksuhautalinjan hätyyttämisestä, sillä junamme voi ampua molemmille sivuilleen ja yleensä joka suuntaan. Mutta panssarijunamme työ päättyi lyhyeen. Se sai muutamia iskuja vaunuihinsa ja myöskin veturiin, ja niin tuli siitä »invaliidi» ja täytyi sen poistua riveistämme. Siinä kahakassa lenteli päitä, käsiä ja jalkoja. M.m. jäi helsinkiläinen toverini Jali Koskinen ilman kättä.

14 ja 15 päivien välisenä yönä siirsimme toisen tykistöpatterimme Pynnöskylaän, koska siitä oli parempi ampua lahtarien vasenta sivustaa sekä heidän tykistöasemiaan vasemmalta Vilppulaa. Siirron tapahduttua patteri suoritti n. s. hakuammunnan tov. E. Rahjan johdolla. Hän näet nousi suureen kuuseen tähystämään, sieltä näkyi koko Vilppula. Mutta siinä tähystyshommassa oli käydä hullusti, kuten hän itse naureskellen sitä kertoi, sillä kuuseen, jossa hän tähysti osui (tietysti vahingossa) lahtarien granaatti, joka katkaisi mennessään kuusen poikki. Ja ellei hän olisi ollut jo kuusen alapäässä laskeutumassa, niin olisi hän lentänyt kuusen latvapuolen kanssa alas.

Pynnöskylän patterilla pommitimme vasemmalla olevan järven takaa lapualaisten joukkojen päämajan tuhannen nuuskaksi. Ja sen se sietikin, sen ensi retkemme muistoksi. 15 p:nä saapui tov. Rahja taas luokseni keskustaan ja kertoi naureskellen ja hymyillen Vilppulan lentoreisustaan, sekä siitä, miten tykistömme vaikuttaa. Kehui koko Vilppulan taka-osan olevan kohta ihan mäsänä.^[8*] Kertoi lahtarien toiminnan siirtyneen enemmän vasemmalle ja samalla Mäntän puoleiseen metsikköön. Mäin jutellessamme tulilla, niinsanotussa halkovaihteessa, tulla pamahti granaatti vieressämme oleviin halkopinoihin, jotka granaatin räjähtäessä lensivät ilmaan ja putoilivat alas päähämme, että kolina kävi.

17 p:nä lahtarit Vilppulassa alkoivatkin jo valmistautua perääntymiseen. Sen huomasimme tehdessämme ensi yritystä jalkaväellä heidän massapaalilinjojaan vastaan. Tällä kertaa tunsimme yliotteen olevan meillä. Mutta oikean sivustan juuri päästyä sen n.s. massapaalujuoksuhaudan isännäksi, perääntyi ilman taistelua vasemmalta eräs tamperelainen komppania ensin ja turkulaiset seurasivat perässä. Sain estetyksi perääntymisen sekä asemilta poisvetäytyneet entisille paikoilleen. Asetin tällä kertaa turkulaiset tamperelaisten taakse, koska asemista poistumisen syy oli tamperelaisten. Mutta sillä aikaa kerkisivat lahtarit tuhota jo osan oikean sivustan joukosta ja valloittaa takaisin osan juoksuhautoja. Oikean sivustan ryhdyttyä hyökkäykseen pääsi vasenkin taas asemiinsa, oikeuksiinsa ja näytti siltä, että me olemme sillä menolla noin kahden tunnin kuluttua Vilppulassa isäntiä.

Mutta 18 p. aamuna aikaiseen, pimeässä saapui Lylystä esikunnan lähetti, tuoden minulle tov. Karjalaisen kirjoittaman paperilapun, joka kuului näin:

»Väärinmajan–Enonrannan rintamat vasemmalta ovat murtuneet. Joukot perääntyvät paniikin vallassa mikä mihinkin suuntaan. Oikealta selkämme takaa on murtunut Länkipohjan rintama. Yhteys Tampereelle on poikki. Lahtarit ovat Orivedellä ja pommittavat Oripohjaa.

»Tehtävä: Ota kaikki kalusto mukaasi, lastaa se vaunuihin, jotka seisoivat Pynnöskylässä ja vetämällä punakaartilaiset mukaasi peräänny Lylyyn.

Luettuani saamani paperin, en tiennyt mitä sanoa, en tiennyt mihin katsoa. Äänettömästi nyökytin päätäni lähetille, joka heti nousi ratsunsa selkään ja läksi. Hammasta purren kävin heti asiaan. Se paperilappu aivan kuin olisi polttanut käsiäni, revin sen palasiksi ja tallasin lumeen. Kutsuin kaikki lähetit ja annoin tehtäväksi kutsua komppaniain päälliköt luokseni. Saapuivat. Selitin heille perääntymiskäskyn ja kuinka se täytyi suorittaa. Sen jälkeen aloimme heti lastata tykistöä ja muuta kalustoa vaunuihin.

Kaikki seisoivat kuin kysymysmerkkinä. Miksi tämä tehdään juuri nyt, hetkellä, jolloin asemamme on hyvä? En näet selittänyt syytä muille kuin päälliköille. Mutta ihmeellinen oli se vaikutus joukkoihin. Saattoi huomata, että monet eivät hengittäneetkään vapaasti, sillä hiljaisuus oli niin suuri.

Peräännyttyämme Lylyyn määräsin joukkoni jäämään vaunuihin. Tulin esikuntaan. Esikunta oli asemasillalla, johon olivat kerääntyneet punakaartliaisemme. Tov. E. Rahja koetti heille puhua, esikunnan hoitaessa puhemiehistön tehtäviä. Joukko huusi että heidät on laskettava lomalle. Rahja puhui, että lomalle ette pääse, silla Orivesi on lahtareilla ja se täytyy ensiksi puhdistaa. Sitten vasta puhutaan lomasta, sillä onhan se teidän kaikkien lomatienne. — »Mene itse, p–le, me emme lähde mitään teitä aukomaan», kuului joukosta.

Menin toveri Rahjan ja esikunnan luo ilmoittaen saapumisestani ja että kalusto on myöskin asemalla vaunuissa. Ilmoituksen tehtyäni, kysyi tov. Rahja: »Missä on sinun joukkosi?» — Vastasin hänelle, että joukkoni on vaunuissa. Sen jälkeen kehoitti hän minua lähtemään Orivedelle. Ilmoitin lähteväni heti. Menin junalleni, kutsuin plutoonapäälliköt vaunuista, selostin heille mikä on tehtävänämme ja pyysin heitä vuorostaan selostamaan kaikille miehille. Sen jälkeen heti läksimme liikkeelle suorittamaan saamaamme tehtävää.

18 p:nä klo 2 tulimme Oripohjaan, jota lahtarit silloin pommittivat. Saimme raivatuksi tien auki jokseenkin helpolla. Otimme siitä ratavarsilta ratapölkkyjä, tiiliä, kiviä ja mitä saimme junamme seinien vahvikkeeksi. Kun juna alkoi olla jo panssaroitu, aloimme »valua» kohti Orivettä. Ja kyllä se tarpeen olikin, että »panssaroimme», sillä ilman sitä emme olisi Orivettä nähneetkään; niin hyvin ne lahtarit peijakkaat ottivat meidät vastaan, päätteli Tabellin Antti, eräs joukkoni poikia. Mutta ei se Oriveden valloitus erikoisen kauan kestänyt. Vain neljä tuntia ja selvä oli. Me olimme aseman herroja. Ajoimme lahtareita vielä jonkin matkaa takaa.

Mainita sopii, että saman päivän aamuna meni pohjoiselta rintamalta panssarijuna Tampereelle, karkottaen ensi kerran lahtarit pois Orivedeltä. Mutta sen jälkeen lahtarit tulivat uudestaan ja lisätyillä voimilla. He olivat ehtineet tuoda asemasillan puolustusta varten jo massapaalujakin. Oripohjan ja Oriveden välisellä osalla (vasemmalla pohjoisesta) oli pieni saharakennus lautataapeleineen ja siitä ne ottivat meidät aika hyvin vastaan. Me emme tässä menettäneet yhtään »nuppia», mutta lahtarit sitävastoin menettivät 43 kaatunutta, 9 haavoittunutta. Kaatuneissa oli yksi upseerikin (pojat väittivät kyllä sen olevan vähintäin kenraalin, koska se oli niin lihava), joka löytyi eräästä saunasta Orivedestä Länkipohjaan menevän tien varretta, sillä nähtävästi heillä ei ollut aikaa sitä kauemmaksi mukanaan kuljettaa.

Haavoittuneiden joukossa oli myös eräs kuuluisuus, upseeri Silvo, joka pyysi tekemään hänestä lopun. Mutta koska emme yleensä haavoittuneita ja vangittuja kohdelleet pahoin, emme sitä nytkään tehneet, vaan päinvastoin toimme heidät Tampereelle Hatanpään sairaalaan hoitoa saamaan.

Orivedellä saimme myös koko kuormaston ampumatarpeita, ruokatarpeita y. m. Lähetettyäni tiedon Oriveden valloituksesta alkoi Lylystäkin heti saapua niitä »lomalle menijöitä», joten koko Oriveden seutu oli 19 p:nä kuin kansainvaelluksen aikana. Ei yksikään joukko-osasto tahtonut jäädä Orivedelle, vaan kaikki painuivat kohti Tamperetta, mikä junalla, mikä taas maantietä myöten kävelemälläkin. — Näin murtui pohjoinen rintamamme.

Koska olin jäänyt Orivedelle yksin joukkoni kanssa, ilman yhteyttä mihinkään suuntaan, samoin tietämättä tilanteesta ja uusista tehtävistä, lähdimme myöskin 20 p:nä Tampereelle. Saavuttuani esikuntaan oli siellä aika hulina. Sain tov. Hugo Salmelalta määräyksen lähteä Kangasalle. Lähdinkin mielelläni, sillä ajattelin sittenkin siellä olevan »rauhallisempaa» kuin siinä esikunnan lähettyvillä. Toveri Salmelan selostettua osapuilleen ne tehtävät, jotka on suoritettava Kangasalla, lähdin joukkueeni luo ja niin sitä taas mentiin pohjoiseen päin.

21 p:nä saavuin Kangasalan asemalle, jossa heti ryhdyin suorittamaan Tampereella saamiani tehtäviä. Tehtäviini kuului järjestää siellä olevat joukot taistelu- ja puolustuskuntoon linjalla Aitolahti–Kangasalan asema ja Kangasalan Kirkonkylä. Ensi alussa oli käytettävänäni oma joukkoni ja Helsingin nuorisokomppania, yhteensä koko Tamperetta siltä puolen suojeleva »sotajoukko», noin 160 miestä. Tämän joukon tarvitsin keskustan puolustukseen, sillä saamieni tietojen mukaan yrittävät lahtarit enemmän keskustaa ahdistamalla rynnätä eteenpäin Suinulasta käsin. Sitten rupesi kyllä Tampere lähettämään lisäjoukkoja. Mutta lisäjoukkojen lähetys ei paljoa hyödyttänyt, sillä jos vaikka minkä joukon, joka Kangasalaan saapui, asetin tehtäviin, niin parin kolmen tunnin kuluttua se oli jo poistunut. Usein kävi niin, että päällikkö lähti ensin ja miehet tätä »etsimään», tai päinvastoin. Tämä johtui nähtävästi siitä paniikkimielialasta, minkä Vilppulan romahdus aiheutti, eikä sitä saatu heti korjatuksi.

23 p:nä Salmela lupasi lähettää minulle panssarijunan, jotta voisin käyttää omaa joukkoani sekä nuorisokomppaniaa sivustoilla. Panssarijuna voi vartioida rataa sekä asemaa Suinulan suunnalta uhkaavaa vaaraa vastaan. Sillä nyt oli tiedossani, että lahtarit ovat sivuuttaneet Kangasalan kirkonkylän sekä Aitolahden. Panssarijunaa ei kuitenkaan kuulunut vielä puoliyöhön mennessä. Nuorisokomppanla sai selkäänsä Suinulan puolella. 24 p:nä aamulla soitin Tampereelle. Tov. Salmela vastasi, että panssarijuna on lähetetty, sekä myöskin lisäjoukkoja. Pyysin kuitenkin lupaa saada perääntyä, koska minulla ei ole mahdollisuutta pidättää lahtarlen hyökkäystä, mutta Salmela ei antanut lupaa perääntymiselle. Joukoltani tuli tietoja, että he sortuvat joka sorkka ellei apua tule, sillä nyt hyökkäävät lahtarit jo Aitolahden suunnaltakin. Samoin uudistuivat tiedot nuorisoliittolaiskomppanian kohtalosta. Päätin soittaa vielä viimeisen kerran Salmelalle, mutta en saanutkaan enää puhua hänen kanssaan. Tampere ei nimittäin enää vastannut. Lahtarit olivat jo vallanneet Vehmaisten pysäkin, joka on n. 9 kilometriä Kangasalasta Tampereelle päin. Kuulin, mitä puhuttiin Tampereella, siellä määrättiin panssarijuna lähtemään, määrättiin lähtemään joukkojakin; kuulin kun lisäjoukkojen yhteydessä mainittiin minunkin nimeni. Lahtarit toistavat kaikki Tampereen puhelut Suinulassa, sekä pyytävät lähettämään ne edelleen Orivedelle, pääesikuntaan.

Edellämainitun keskustelun kuuleminen pakoitti minut toimimaan omin päin. Lähetin kaksi ratsutiedustelijaa ottamaan selvää selkäpuolen asioistamme Vehmaisten suunnalta. Tunnin, kuluttua palasivat molemmat takaisin ilman hevosia, sillä ne oli ammuttu alta pois. Toinen tiedustelija oli haavoittunut jalkaan. Tiedustelijat selittivät lahtareiden olevan noin kilometrin päässä Kangasalan asemalta. Mutta epäilin heidän selitystään, en osaa itsekään sanoa miksi, sillä olivathan he molemmat reiluja poikia ja aina puhuneet totta. Siitä huolimatta lähetin tietojen tarkistusta varten vielä neljä pojistani asemalta otetulla pumppuresinalla. He palasivat myöskin heti takaisin, mutta ilman resinaa. — Oli hyvä, että pääsimme ilman sitä »kärriäkin», selittivät pojat. Heidät olivat yllättäneet radan sivussa kyttäävät lahtarit. Pojat vakuuttivat nähneensä lahtareiden repivän rataa, aivan selkämme takaa noin, kilometri Kangasalasta Vehmaisiin päin. Siis olimme saarroksissa! Olemme jääneet lahtarien selän taa noin 9 kilometriä, koska Vehmainenkin oli jo lahtareilla. Toimintaa oli jatkettava menettämättä yhtään minuuttia.

Otin yhden vetureistani ja sen nokkaan yhden avovaunun. Ratapölkyistä teimme kiireen kaupalla vähän sivusuojusteita, kaksi konekivääriä kummallekin sivulle ja yksi eteenpäin ampumista varten. Sitten muutamia ratakiskoja, nauloja ja lyömäaseet. Annoin toveri Saariselle määräyksen repiä rataa Kangasalan aseman pohjoisesta päästä ja samalla lastata, vaunuihin kaiken, mikä oli meille tarpeellista. Sitten lähdimme 25 miehen kanssa »tekemään» rataa, ja kun saavuimme sille paikalle, johon tiedustelijoiltani oli jäänyt resina, niin huomasimme, että kokonaista neljä kiskoa oli räjäytetty. Kaksi niistä oli joko lentänyt tai kannettu tykkänään pois ratapenkereeltä aidan viereen. Ihmeellistä kyllä, ei lahtareita enää näkynyt eikä meitä vastaan ammuttu yhtään laukausta. Asetin vartioston ja sitten kävimme kiireen kaupalla korjaamaan rataa. Samalla lähetin tov. Saariselle tiedon, että jos hänellä on kaikki kunnossa ja miehet mukana, niin saa lähteä tulemaan, sillä siihen mennessä, kun hän ehtii tänne, on ratakin jo kunnossa. Tov. Saarinen tuli rakkaalla junallamme. Kytkimme molemmat veturit yhteen ja varovaisesti kuljimme korjatun paikan yli.

Kun olimme kulkeneet noin puoli kilometriä, alkoi »rapina». Ja sen rapinan avasivat meikäläiset meitä vastaan. Jonkin ajan kuluttua taukosi rätinä ja metsästä juoksi mies aukeamalle huutaen: »Älkää ampuko, me olemme punaisia!» Ja totta, he olivat punaisia. Se oli se Laitilan komppania, joka viimeksi karkasi asemiltaan Kangasalta sekä pyrki Tampereelle, mutta jolta lahtarit olivat jo ehtineet katkaista tien. Kutsuin heidät luokseni ja kehoitin yhtymään joukkooni, johon he mielihyvällä suostuivatkin. Siitä pääsimme taas edelleen ilman laukausten vaihtoa n. 400 metriä, mutta sitten rupesi tulemaan kuin turkin hihasta. Jouduimme sitä samaa lahtarijoukkoa vastaan, joka oli estänyt Laitilan komppanian pääsyn eteenpäin. Ja tässä ne hävyttömät lahtarit kehtasivat ehdottaa meille antautumista. Kehuivat olevan niin lujan seinän vastassamme, ettemme mukamas läpi »klaaraa». Ollessani joukkoni komentajana olin myös konduktöörinä. Istuin veturin päällä sitä varten, että saan puhua kuljettajan kanssa, koska minulla ei ollut »pilliä», kuten konduktööreillä tavallisesti. Veturin päältä huusin lahtareille vastaukseksi heidän hävyttömään vaatimukseensa, että emme antaudu, mutta ottakaa väkisin, — Silloin avasivat ne tulen kohti junaamme. Mutta miehet olivat käikki, paitsi vaunuvahteja ja haavoittuneita alhaalla, ratapenkereissä molemmin puolin junaa, joten olivat vähemmän vaarassa. Vähän ajan kuluttua ammunta taas taukosi ja lahtarit uudistivat antautumisvaatimuksen. Ja mitä tapahtuikaan! Laitilan komppania, joka oli juuri meihin yhtynyt, kerääntyi junamme eteen ja ilmoitti antautuvansa. Vaati vielä kaikkia muitakin antautumaan. Kehoitin heitä taisteluun. Mutta tästä ei ollut apua. Laitilan miehet huusivat, että he eivät tee enää mitään. Heittelivät kivääreitään ja uhkailivat. Samalla aikaa lahtarit lähestyivät meitä. — En todella muutamien sekunttien aikana tiennyt, mitä tehdä noille antautuville. Viimein otin kiväärin kuljettajan kädestä ja ammuin kohti päälle pakkaantuvaa lahtarisakkia. Siitä oli se seuraus, että lahtarit avasivat taas tulen junaamme vastaan, jolloin antautujatkin pelästyivät ja poistuivat radalta junan edestä, mutta samalla minäkin annoin määräyksen kuljettajalle vetää venttiiliä auki ja niin juna lähti. Eivät laitilalaisetkaan antautuneet, vaan keräilivät kivääreitään ja alkoivat juosta junan rinnalla pitkin sulaa ratapengertä.

Oma joukkoni oli edennyt oikeaan ratapengertä jo pitkälti tov. Saarisen johdolla. Olivat jo sivuuttaneet tämän meidän kanssamme rähjäävän lahtarijoukonkin, näiden huomaamatta. Saarisen lähetti toi tiedon: »Edessämme on rata ehyt, mutta jos et voi tulla junan ja niitten »rähisijöiden» (tarkoittaen Laitilan komppaniaa) kanssa, niin jätä ne kaikki sinne, mutta itse et saa jäädä.»

Päästin lähetin menemään heti takaisin, lähettämällä terveiseni omalle joukolleni sekä nuorisoliiton pojille, että tulen junan kanssa, sillä se on liian kallis annettavaksi lahtareille.

Etumainen veturi meni jo niin seulaksi, ettei tenderiinkään jäänyt enää vettä. Kuljettaja ja lämmittäjä kaatuivat. Toisessa veturissa olivat santalaatikot sivuissa ihmisten suojaksi, mutta siitäkin oli jo vesi vähentynyt, sillä reikiä oli tullut paljon. Apulaiskuljettajan määräsin tekemään puutappeja ja tukkeamaan rei'ät. Ja sitä myöten, kun kuula rapsahtaa tenderin kylkeen, niin tappi reikään! Aina vain jatkuivat »antautukaa»-huudot, mutta me pojathan emme noin vain antaudukaan, sillä tappavathan ne meidät kuitenkin, ajattelin minä. Parempi kuolla ase kourassa. Saavutin joukkoni, joka oli pysähtynyt välirauhaneuvotteluja varten. Pysäytin junan. Lahtarit pyysivät lähettämään aseettoman lähetin kummaltakin puolelta. Suostuin muutaman sanan vaihtoon, sillä olihan tärkeätä tietää, mitä he meille esittelisivät. Saarinen lupasi lähteä »edustajaksemme». Mutta hänen heitettyään aseensa ja kuljettuaan jonkin matkaa alkoivat lahtarit ampua häntä, kuitenkaan osaamatta, sillä oli jo pimeää. Saarisen »välirauha»-neuvottelut katkesivat näin alkuunsa.^[9*]

Samaan aikaan yritti muutamia lahtareita tunkeutua vaunuihimme, mutta kun siellä oli »isännät» kotona, niin yrittäjiltä jäikin töppöset pystyyn. Useampia kertoja yrittivät he irroittaa junamme veturista, tai katkaista junan, jonka vuoksi loppumatkalla Vehmaisten asemalle tullessamme oli aina pidettävä koplingit tiukalla.

Tällä tavalla saavuimme puoliyön aikaan (24/III) Vehmaisten asemalle. Sinne tullessamme oli kohdistettava erikoisen tarkka huomio rataan, sillä aseman kohdalla ne pirut olivat voineet rikkoa radan ja siinä ne saattoivat meidät »suolatakin». Etujoukkoni hiipivät kuin hiiret asemalle asti, eivätkä lahtarin tolvanat huomanneet ollenkaan, ennenkuin pojat aukasivat sellaisen tulen, että niille tuli otettavaksi hatka. Lahtarit kävivät junamme kimppuun entistä enemmän, mutta se ei meitä tässä enää niin paljon »peloittanut» kuin Kangasalatta lähtiessämme.

Emme uskaltaneet jäädä isännöimään tänne Vehmaisten asemalle, kun emme tietäneet, kenellä on Messukylä. Jos olisimme tienneet, että se silloin vielä oli punaisten hallussa, niin olisimme jääneet Vehmaisten asemalle ainakin vielä vähäksi aikaa odottelemaan niitä »antautukaa» -huutajia sieltä Vehmaisten ja Kangasalan väliseltä niityltä. Pienen pysähdyksen jälkeen, kun oli tullut hiljaisuus asemalla, jossa otin kaikki mukana seuranneet miehet junaan, lähestyimme hiljalleen Messukylän asemaa. Ennen asemalle tuloamme lähetin tiedustelijat ottamaan selvää, keitä oli asematalossa. Siellä ei ollut ketään. Käskin lähetin huutaen tiedustelemaan, oliko edes lähistöllä ketään. Kylän reunasta vasemmalta kuuluikin, että kyllä täällä on, mutta eivät paholaiset sano, ketä siellä on, punaisia vaiko valkoisia. Pyydettiin lähettiä, joka sitten tulikin kädet ylhäällä ilmoittaen, että he ovat punaisia. Sanoimme samaa ja kehoitimme häntä laskemaan kädet alas. Punaiset olivat poistuneet asemalta, sillä he eivät tienneet, että Vehmaisista vielä tällaisia »vieraita» tulee. Luulivat meitä ja meidän junaamme lahtarijunaksl. Asemamies oli vienyt mukaansa puhelinkoneen, niin etten edes voinut soittaa Tampereelle tulostamme.

Lähdimme jatkamaan matkaamme Tamperetta kohden. Pohjoispään vaihteessa tuli panssariauto vastaamme, kysellen mikä juna se on ja mistä se tulee sekä kuka on päällikkö. Vastasin kysymyksiin. Sen jälkeen astui autosta tuttu toveri, jyryläinen »Oba» (Åberg), joka oli auton ohjaajana. Hän ihmetteli, kuinka olin siihen tullut, koska aikoja sitten olivat kertoneet minun joutuneen pois elävien kirjoista.

Tulin asemalle, jossa vastaan tuli aseman komissaari tov. Kanerva. Puristettiin kättä. Sitten lausuin pojilleni toivomuksen, etteivät he nyt menisi minnekään, vaan painuisivat nukkumaan joka sorkka, paitsi junamme vartijoita.^[10*] Tähän pojat suostuivatkin ilman lisäkehoituksia. Ilmoitin »antautujille» myöskin, että nyt saavat mennä Tampereen yleisesikunnan käytettäväksi, sillä minä olen tehtäväni heitä kohtaan tehnyt. Haukkumisistani huolimatta olisivat laitilalaiset tahtoneet hurrata, mutta koska en katsonut asian sillä korjaantuvan eikä tehdyn tulevan tekemättömäksi, niin pyysin heitä jättämään hurraamiset toistaiseksi, tai ainakin siksi, kunnes ovat jotakin lahtareilta valloittaneet. »Voitonpäällisinä sitten voitte hurrata», lisäsin. Näillä puheilla sitten Laitilan komppaniasta erosimme.

Menin toveri Kanervan kabinettiin, jossa hän, kuten ainakin kunnon toveri, tarjosi kupillisen kahvia, ja sen ääressä sitten kertoilin lyhyesti koko tulohistoriamme. Sitten lähdin maalisk. 25 p:nä näyttämään itseäni toveri Salmelalle, ja sitä varten hommasi tov. Kanerva minulle auton. Saavuin ylipäällikön audienssille epätavalliseen aikaan, sillä oli vasta klo 5 aamulla.

Tov. Salmela oli torkahtamassa, sillä edellisenä päivänä aina myöhään yöhön oli tietysti ollut hommaa. Tilanne oli muuttunut ja tilanteen muuttuminen yhä epäedullisemmaksi aiheutti tietysti päällikön vaihdonkin.

Esikunnan päivystäjä herätti tov. Salmelan ylös siitä lyhyestä torkahtamisesta ja hän tuli esikuntahuoneeseen. Hän ei tahtonut saada niin paljon auki unisia silmiään, että olisi voinut heti uskoa minun todella olevan siinä hänen edessään. Sillä juuri edellisenä iltana, kun panssarijuna oli yrittänyt tulla meitä pelastamaan Kangasalalta, ei se ollut päässyt enää Vehmaisista läpi, vaan oli palannut takaisin Tampereelle.

Toveri Salmela kuvasi minulle nyt tilanteen kehityksen ja minä ymmärsin, miten olemme jääneet 13 kilometriä lahtareiden selän taakse. Hän oli halukas kuulemaan, kuinka sieltä pääsimme pois ja miten joukkoni oli käynyt sekä sainko tuoduksi kaiken kaluston. Kerroin hänelle asiain kulun ja esitin ne syyt, jotka pakoittivat minut jättämään Kangasalan omapäisesti. Kerroin myöskin sen, että tämä oli ensimmäinen kerta luokkasotamme aikana, kun jätin rintamanosan, joka oli minulle määrätty, ja toivoin ettei minua siitä kovin ankarasti rangaistaisi. — Tov. Salmela pyysi jättämään hiiteen kaikki rangaistusajatukset, myöntäen tekoni oikeaksi. Ja itsekin tuumin, että olin täyttänyt velvollisuuteni pelastamalla ne joukot, jotka siellä vielä olivat, sekä kaluston ja muut tarpeet.

Jutellessamme edelleen pyysi esikunnan päivystäjä tov. Salmelaa puhelimeen. Hänelle puhuttiin Moision pysäkiltä ja pyydettiin lähettämään joku joukko-osasto vartioimaan pysäkkiä, sillä lahtarit hyökkäsivät nyt jo sinnekin. Keskustelun aikana huomasin tov. Salmelan käytöksestä, että hän oli kovin hermostunut ja huolissaan tilanteesta. Hän yritti toimia nopeasti Moision hyväksi ja alkoi heti soitella ympäri Tamperetta etsien joukkoa, joka lähtisi Moisioon. Siinä sain nyt itse nähdä, mihinkä pulaan joutuu ylipäällikkö silloin, kun joukot eivät häntä tottele. Sillä ei yksikään joukko, jota hän yritti saada käsiinsä, lähtenyt. Tov. Salmela menetti mielen malttinsa niin, että hänellä tuli vedet silmiin. Hän kertoi nyt jo siitä kohtalosta, joka meitä odottaa, jos joukot eivät ala paremmin ymmärtää tehtäväänsä. Näin puhellessaan kanssani, sanoi hän minulle: »Pyydän sinua lähtemään Moisioon, jos voit.» Määrätä hän ei tahtonut, sillä hän liiankin hyvin ymmärsi sen, mitä olimme tehneet viimeisen neljän vuorokauden aikana ja erikoisesti tänä yönä murtautuessamme ulos lahtarien virittämästä kuoleman lenkistä. Ilmoitin tov. Salmelalle, etten tahtonut vastustaa hänen esitystään, mutta pahinta oli, että olin luvannut joukolleni, että jos he menevät »kiltisti» nukkumaan siksi aikaa, kun viivyn esikunnassa, niin annan heille vapautta puoleenpäivään asti, ja nyt en tahtoisi syödä sanaani. Tov. Salmela kehoitti minua nyt kuitenkin syömään sanani, luvaten, että jos lähdemme heti, niin ensimmäisen joukon saatuaan liikkeelle hän lähettää meidän vaihdoksemme ja me saamme sitten mennä Helsinkiin, täydentämään joukkoamme. Pitemmittä puheitta läksin joukkoni luo asemalle.

Maaliskuun 25 p:nä klo 7 ajelin jo plutonapaällikköni ylös. Selitin lyhyesti heille uuden tehtävämme, jonka he vuorostaan selittivät osastoille vaunuittain. Samalla annoin tiedon tov. Salmelan lupaamasta lomasta heti, kun meille vaan saapuu vaihto. Ja heti sen jälkeen alkoikin kuulua rapinaa joka vaunusta, sillä pojat olivat saaneet määräyksen vetää ryysyt selkäänsä. Alkoi kilpajuoksu keittiö- ja muonavaunulle aamiaisen saantia varten, joka voi olla myöskin illallinen, sillä emmehän voineet edeltäkäsin tietää, kuinka pitkäksi ruokaväli venyy. Ja meidän »punapartamme», kokkimme, olikin saanut jo kahvit keitetyksi sekä muutkin murkinat valmiiksi. Aseman komissaari, tov. Kanerva, tuli nyt ilmoittamaan, että hän antaa meille uuden tamperelaisen »mummon» junamme eteen, sillä se meidän entinen »piikkisikamme» kuului olevan niin täynnä reikiä, ettei sitä voi nyt tällä kertaa lähettää.

Siinä tov. Kanervan jutellessa kanssamme sekä ihmetellessä näin pikaista lähtöämme, tulla puhkui meille uusi veturi. Hyvin oli veturimiestenkin suojelemisesta huolehdittu asettamalla santalaatikot joka puolelle, niin että kuljettajakaan ei sanonut näkevänsä mihinkään suuntaan, joten oli toimittava vain komennuksen perusteella.

Puristin kättä tov. Kanervan kanssa, ja niin läksimme kohti Moisiota. Jonkin kilometrin kuljettuamme annoin määräyksen tuliluikkujen valmiiksi asettamisesta joka vaunussa. Heti olivatkin torvet ulkona joka reijästä. Lähestyessämme Moisiota alkoivat lahtarien kuulat napsahdella junamme kylkiin vasemmalta puolen rataa. Mutta annoimme mekin puolestamme niin, että hatka oli heidän otettava aina vasemmalla olevaan kyläryhmään asti, jossa he käyttivät suojakseen Moision kartanon kivinavettaa. Mutta päivän kuluessa karkoitimme heidät sieltäkin. Ilmoitin tov. Salmelalle Moision olevan hallussamme. Mutta samaan aikaan sain tiedon Viialasta, että lahtarit tunkeutuvat Viialan siltoihin. Jätimme Moision, koska ei näyttänyt olevan mitään vaaraa siitä, ja lähdimme suojaamaan niitä siltoja. Viialassa olleen panssarijunan määräsin ajelemaan Moision ja Viialan siltojen välistä rataosaa Lempäälään asti. Otimme mainitut sillat haltuumme, asetin vartioston ja samalla miehitimme Lempäälän–Skurun maantiesolmun, josta käsin oli olemassa lahtarien hyökkäyksen vaara Viialaan. Yhtämittaisesti myöskin tapella natisteltiin. Lempäälä myöskin antoi hälyyttäviä tietoja, kutsuivat meitä sinne. Jättäen Viialan siltoineen panssarijunan vartioitavaksi matkasimme Lempäälään. Otimme sillan vartioinnin, ja silloin taas meitä kutsuttiin Viialaan. Lähdimme ja löimme takaisin lahtareiden pienen sissijoukon. Ja taas kutsui Lempäälä meitä. Menimme sinne. Lempäälään tultuamme ilmoitti paikallisesikunta, että Moisioon olivat lahtarit jo hyökänneet. Nyt sain tehtäväkseni asettua suojaamaan Lempäälän siltaa, panssarijunan jäädessä edelleen suojaamaan Viialan siltoja sekä Lempäälä–Viialan rataosaa. Ja Moision kysymys jääköön tamperelaisten huoleksi, sillä meillä ei ole niin paljon miehiä, että voisimme hallita näin pitkän rataosan. Ja sillat ovat tärkeimmät, päätteli esikunta.

Lahtarien tämänpäiväiset hommat näyttivät loppuneen ja alkoi pieni iltahämärän lepo. Mutta arvasimme sen olevan vain uusien juonien punomista seuraavaa päivää varten, Illan suussa oli Helsingistä saapunut tov. Rahjakin tähän samaan hötäkkään. Ja minun jäädessäni nyt viisivuorokautisen hötäkän jälkeen levähtämään, meni hän yksin tarkastamaan siltavartiota ja tapasi ihmeekseen siltaa vartioivan punakaartilaisen nukkumassa kivääri kädessä sillan kaidepuuta vastaan, eikä tahtonut mitenkään saada häntä hereille.

Sen jälkeen tuli hän luokseni vaunuun, jossa olin nukahtanut, ja kyseli kuinka ovat asiat ia milloin joukkoni viimeksi on saanut levätä. — Kerroin hänelle historiamme ja hän kertoi minulle, missä kunnossa oli tavannut vahtimieheni sillan päästä. Siihen vastasin, että parempaa en voi miehiltäni vaatia, koska he ovat uupuneet loppuun asti kuten itsekin.

Heti sen jälkeen kutsui tov. Rahja minut asemasaliin, jossa kirjoitti minulle paperilapun lomalle lähdöstä sekä vartiopaikkojen luovuttamisesta Helsingin miliisipataljoonalle, jonka hän oli tuonut mukanaan Lempäälään. Niin tapahtuikin.

Helsinkiin saavuimme 26 p:nä aamupäivällä ja marssimme työväentalolle, jossa taaskin määrättiin seuraava kokoontumisaika. Tällä levähdysajalla värväsimme taas uusia miehiä riveihimme. Samalla saimme myöskin tietää eri puolilla maata käytävistä taisteluista. Toisilla puolin rintama-asiamme tuntuivat olevan kokolailla hyvin, mutta toisilla taas kovin huonosti, jopa huolestuttavastikin.

Mutta esikunnissamme eivät myöskään asiat olleet oikealla tolalla. Helsingissäkin oli esikuntien eteisissä pitkät jonot naisia, lapsia ja vanhuksia, jopa porvareittenkin, mitä mitäkin perimässä ja tietysti seuraamassa, mitä esikunnat milloinkin tekevät. Yritin yleisesikuntaankin, mutta siellä ei otettu vastaan. Käskettiin vain jonottamaan vuoroa muitten »kansalaisten» kanssa samassa järjestyksessä. Eivät auttaneet selitykset, että olen tullut rintamalta levähtämään ja täydentämään joukkojani ja että minun olisi annettava muutamia raportteja esikunnalle. Ja sitäpaitsi, enhän tiennyt hetkeä, jolloin taas on uudelleen rintamalle lähdettävä. Kaikesta huolimatta sain aina saman selityksen, että jonottakaa. — Päätin, etten jonota ja revin jonolappuni sekä raporttini tuhansiksi kappaleiksi ja poistuin esikuntaimme ovilta. Poistuessani tarkastelin hiukan jonottajia ja ajattelin, että noidenko takia jonottaisin. Heissä ei ollut kuin muutama prosentti meikäläisiä ja kaikki muut olivat mielestäni ammuttavia vastavallankumouksellisia. Arvioin ne virattomiksi virkamiehiksi. Ruotsin konsulikin oli siellä asettunut jonoon. Mielestäni ei olisi kuulunut esikuntien ja ylipäällikön tehtäviin hoitaa kaikenkarvaisten ihmisten asioita ja antaa muodostua jonoja siviliasioiden tähden. Siellä olisi pitänyt hoitaa punakaartin sota- sekä muita rintama-asioita. Asiain näin ollessa ei tietystikään voitu vaatia alemmilta parempaa, koska ylin »sotilasorgaanimme» huolehti tehtävistään tällä tavalta. Menin katkeroitunein mielin asuntooni ja päätin lähteä pyrkimään rintamalle takaisin.^[11*]

Menin työväentalolle 28 p:nä klo 12, jolloin myöskin kokoontui joukkoni. Pojat olivat uteliaita tietämään, milloin ja mihin lähdemme. Mutta koska lähdöstämme en vielä tiennyt mitään varmaa, niin selittelin pojille, että odotetaan siksi kun antavat määräyksen.

Pojat nostivat hulinan vaatien lähtöä mihin päin tahansa. Sanoivat, että »emmehän saa antaa nälkäpojan laihtua.» Joukossamme oli näet nuori poika, jolla toisten puheiden mukaan oli aina nälkä; saattoi popsia limpun kerrallaan. Ja kun Helsingissä ei ruokittu kovin rasvaisesti, niin pojat meinasivat, että turha tässä on jäädä suotta laihtumaan ja tuota nälkäpoikaakin laihduttamaan. Ja niin lähdin paikallisen esikuntapäällikön »satu Jussin», tov. Johanssonin, luokse »Smolnaan», ent. kenraalikuvernöörin taloon, ja ilmoitin hänelle halumme lähteä rintamalle, mutta sain kieltävän vastauksen. Esikunnassa tapasin myös erään tammisaarelaisen, joka oli tullut hakemaan, kun ei pyytämällä ollut saanut apujoukkoja Tammisaareen. Kertoi saksalaisten maihinnoususta Hangossa ja liikehtimisistä Tammisaarta kohti. Nyt hän pyysi vain yhtä komppaniaa, koska saksalaisten maihinnousujoukkokaan tietojen mukaan ei ollut suuri. Niin luuli hän voitavan puolustaa Tammisaarta siellä jo ennestään olevan joukon kanssa. Mutta Jussi ei antanut lupaa minun sinne lähtöön, vaan määräsi menemään Turun kasarmiin sekä odottamaan, kunnes hän määrää. Kokoonnuimme työväentalolle 30 p:nä ja silloin ilmoitin myös pojille saamani kasarmimääräyksen. Käskin jokaisen noutamaan rintamatamineensa ja olemaan täsmälleen klo 4 samana päivänä työväentalolla, josta marssimme Turun kasarmille. Olimme sen yön ja seuraavan päivän kasarmilla. Mitään erikoisia tehtäviä ei siellä oloajaksi minulle annettu, joten pojat saivat vieläkin lepäillä.

Huhtikuun 2 p:nä illalla sain kuulla, että Tammisaari oli jo menetetty. Saksalaiset ovat sen miehittäneet. Ja nyt vasta sain määräyksen lähteä valloittamaan sen takaisin. Matkalle oli määrä lähteä klo 7 samana iltana. Soitin aseman komissaarille, joutuuko junamme kuntoon ja asemalle kello seitsemäksi. Vastattiin, ettei ole mitään valmistusmääräystä annettukaan. Kasööri kävi siinä myös maksamassa palkat ja lupasi viedä perheellisille rahan kotiin.

Ilmoitin tov. Johanssonille junasta. Kerroin, ettei ollut vielä kello kuudeksi annettu lähtömääräystäkään, joten ei haitanne lähtöämme se, jos 10 tai 15 minuuttia myöhästymmekin. Tähän sain aivan odottamattoman kysymyksen: »Oletko sinä joukon päällikkö?» — »Olen», vastasin.— »Mikä sinun nimesi on?» Ilmoitin nimeni.

»Jollet sinä klo 7 ole lähtenyt, niin riisun sinut aseista diktaattorivallallani.»

No mitä muuta, käskin hänen tulla noin puolen tunnin kuluttua ja löin puhelintorven naulaan.

Menin miesten luokse. Ilmoitin heille, että he saavat uuden päällikön nyt mukaansa. Silloin jokainen riensi kiireesti aseensa luo ja painoivat patruunat sisään sekä lupasivat vastata puolestani, jos joku yrittää riisua minut aseista. Nähtyäni vaaran, joka uhkasi »riisujiani», päätin poistua pikkuhiljaa joukostani ja menin itse »Jussin» luo. Päästyäni sinne alkoi kova yhteenotto, mutta vain sanoilla. Ensin aioin luovuttaa aseeni, mutta pälkähti päähäni kehoittaa häntä tulemaan asemalle ja riisumaan minulta siellä aseet oman joukkoni edessä, sillä joukkoni meni sillä aikaa jo asemalle, kun olin Jussin luona. Tällöin joku soitti asemalle ja kysyi, kuinka kauan se Tammisaareen lähtevä juna oli ollut jo lähtövalmis. Mutta nyt tuli tuhansia tulisia piruja, sillä asemalla vastattiin, että »antakaa ensin esikunnan määräys junan valmistamisesta ja sitten vasta voitte kysellä sen lähtemisestä». Nyt vasta Jussin esikunnassa syvennyttiin asiaan ja sen jälkeen vasta annettiin määräys junasta. Sitten seurasi anteeksipyyntö sekä Jussilta että esikunnasta tuon aseistariisumisjutun vuoksi.^[12*])

Menin joukkoni luoja kysyin, olivatko kaikki paikallaan ja kunnossa. Pojat olivat uteliaita tietämään, tulenko heidän mukaansa. — »Ilman sinua emme lähde mihinkään», kuului joukosta. Ilmoitin heille, että tulen mukaan. Puhuin heille, siirrä rivissä seisovalle 80-miehiselle joukolleni. Toisilla kerroilla oli ollut puoltakin enemmän. Mutta nyt emme voineet täydentää joukkoamme riittävällä määrällä, koska nyt oli alettu kiinnittämään miehiä erilaatuisiin tehtäviin ja aivan asekuntoistakln väkeä. Oli myös se »mobilisoinnin» aikakin tullut.

Kerroin heille myöskin ne tiedot, jotka olin saanut saksalaisten maihinnoususta ja kuinka ne sieltä etenevät tätä suuntaa kohti. Selitin, että se on parhainta sotajoukkoa maailmassa, jollaisia vastaan emme ele vielä tapelleet, vaikka kylläkin heidän järjestämäänsä ja opettamaansa taitoa ja taktiikkaa on ollut edellisilläkin rintamilla. Vakaumuksenani lausuin, että joukkomme on tekevä tehtävänsä pienuudestaan huolimatta. Näytämme, että olemme vapaaehtoisia, vallankumoukseen lähtenyt joukko, osa koko työväenluokastamme, jonka etujoukkona taistelemme. Nyt jos koskaan on ponnistettava yhteisesti, yhdistämällä kaikki tietomme ja taitomme sekä kokemuksemme edellisistä taisteluista ja noudattamalla täsmällisesti jokaista määräystä. Samalla on yhteydenpitoon vierustoverinsa kanssa kiinnitettävä entistä suurempi huomio, ettei vihollinen pääse peloittelemaan pientä joukkoamme ja lyömään sitä hajalle, sillä se olisi tuhomme. Meidän on aina oltava valmiina liikkumaan sinne päin, minne tilanne kulloinkin vaatii. Samoin on meidän käytettävä asettamme tarkemmin kuin koskaan ennen, sillä kaiketi se kuula pystyy saksalaiseenkin.

Mutta junaa ei meitä varten vain kuulunut. Menin komissaarin luo. Hän antoi minulle pienen paperilapun ja kehoitti menemään päivystävän konduktöörin luokse ja hänen kanssaan järjestämään asian. Niin teinkin ja yhdessä lähdimme vaihtamaan vanhaa junaamme, joka oli ehtinyt jäädä monien muiden junien taakse. Se oli se meidän vanha tuttu junamme, joka niin monet kuulasateet oli läpi kulkenut. Se oli ollut panssarijunamme silloinkin, kun oikeat panssarijunat eivät pystyneet tehtäväänsä. Reikiä siihen oli lisääntynyt, mutta sisästäpäin muurattiin, kun ulkoapäin hupeni.

Junaa etsittäessä saapui asemalle muitakin mukaamme lähtijöitä. Se oli kivimiesten komppania, kaikki ikämiehiä. Miehet juttelivat, että eihän niitä nuoria kivimiehiä olekaan, sillä täytyy uhrata keko nuoruutensa oppiakseen harmaasta kivestä leipänsä löytämään. Ja kyllä sen uskonkin, sillä nämä mukaanlähtijät olivat itsekin jo kasvoistaan harmaita kuin kivet. Heihin oli elämän taistelu lyönyt leimansa. Olivat sellaisia känsäkouria, että kyllä niissä käsissä luulimme kiväärin pysyvän, ja niin uskoimme me nuoret saavamme oikein isällisiä neuvoja, kunhan taisteluun joudumme.

Junammekin tuotiin jo asemasillan eteen. Kaikki nousivat entisiin vaunuihinsa. Kivimiehiä varten otettiin lisävaunuja ja niin sitä lähdettiin huristamaan Tammisaarta kohti, Helsingin kaupungin tulien vilkuttaessa jäähyväisiksi meille kaikille, mutta erikoisesti noille uusille mukaamme lähteneille tovereille, joiden kasvoista voi lukea kaiken sen, mitä porvarillinen yhteiskunta vuosikymmenien kuluessa oli jokaiselle perheenisälle, taistelussa leivästä, piirtänyt. Näissä ajatuksissa kuljimme kohti uusia taisteluja.

Huhtikuun 5 p:nä aamulla saavuimme Karjan asemalle, jossa sijaitsi rintama-esikunta. Lähdimme kivimieskomppanian päällikön kanssa esikuntaan esittelemään itsemme. Ilmoitimme saapumisemme tarkoituksen ylipäällikön sijaiselle, sillä ylipäällikkö oli kuulemma lähtenyt »matkoilleen». Samoin oli tapahtunut muillakin rintamilla, esim. Tampereella, joten ei tämä meitä oudostuttanut.^[13*]

Ylipäällikön sijainen selosti minulle ja tov. Åströmille (kivimieskomppanian päällikkö) tilanteen sekä antoi tiedot muista joukoista, joita hänen laskujensa mukaan oli noin kahteensataan viiteenkymmeneen mieheen, suuremmaksi osaksi turkulaisia. Hän kertoi niiden olleen aivan Tammisaaressa, mutta poistuneen taistelutta Raaseporin asemalle, ja kun saksalaiset alkoivat lähestyä yllämainittua asemaa, niin jättivät senkin ilman »mieshukkaa». Ja näin ollen rintamalla ei ollut nyt ketään. Mutta mitähän teki turkulaisen joukon suhteen, siitä hän ei kertonut meille mitään. Kaiketi ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin joukkojen asemilleen palauttamiseksi, koskapa hän ei sillä kertaa tiennyt edes sitä, missä se joukko nyt oli.^[14*]

Meitä oli yhteensä noin 200 miestä. Lähdimme koettamaan onneamme, valloittamaan Tammisaaren kaupunkia. Panssarijunan saimme vielä lisää. Saavuttuamme noin puolentoista kilometrin päähän Raaseporista jaottelimme alueen. Tiedustelijat olivat jo liikkeellä. Kivimieskomppania otti oikeanpuolisen sivustan radasta järveen asti, sillä se oli pitempi sivusta ja heitä oli nelisenkymmentä miestä enemmän kuin meitä. Minä otin vasemman puolen radasta ja katkaisin rantamaantien. Panssarijuna hoiteli keskustaa. Koska minulle oli annettu valta määrätä näitä joukkoja seka panssarijunaa, niin ensiksi määräsin panssarijunan ottamaan etumatkaa puoleen kilometriin asti ja liikkumaan eteenpäin säilyttäen saman välimatkan sivustojen edetessäkin.

Panssarijunan lähdettyä liikkeelle annoin määräyksen oikean sivustan liikkumisesta eteenpäin ja sitten vasemman. Mutta kun emme kohdanneet vastarintaa liikkeelle lähtiessämme, niin määräsin liikuttavaksi koko rintamalla. Tiedustelijani toivat tiedon, että Raaseporin asemalla ja aseman seudulla oli huomattu vilkasta liikettä ja liikkujat olivat kaikki olleet perhanan kauneissa puvuissa, jollaisia emme ennen olleet nähneet. Koiriakin heillä kuului olevan paljon. Koira tulee miltei luokse ja kääntyy takaisin, mutta alkaa sitte kauempana jo haukahdellakin.

Liikkumisemme eteenpäin koko rintamalla teki sen, että saksalaisten liikkuessa maantietä pitkin myöskin eteenpäin jouduttiin nyt taisteluun vasemmalla. Mutta silloin alkoi keskustakin liikkua. Oikealla kuului vain »kohaus», joka johtui tiedustelijoittemme joutumisesta vastakkain saksalaisten kanssa. Ja oikean sivustan edetessä vastuksetta löivät saksalaiset meidän vasemman siipemme seläntaakse päässeellä pienellä, konekiväärillä varustetulla joukolla, niin että vasen siipi piti vetää keskustan kautta melkeinpä sille tasolle, josta ensikerralla lähdimme liikkeelle. Järjestyksen palattua aloimme uudestaan, mutta panssarijuna ei halunnutkaan enää olla etunokassa vaan tahtoi jäädä jälkeen ketjuista. Pienen kinastelun jälkeen panssarijuna kuitenkin lähti, kun miehet rupesivat nauramaan päällikkönsä pelkuruutta. Heti lähdettyämme liikkeelle eteenpäin sain vasemmalta tiedon, että metsässä juoksi paljon koiria. Mutta kun pojat eivät nähneet koirien isäntiä, ampuivat he koiria. Siitäkös saksalaiset suuttuivat kovasti ja alkoivat taas käydä vasemman siiven kimppuun ja oikein tosissaan. Koetin saada oikealta miehiä vasemman siiven avuksi, mutta ne känsäkourat olivat jo painuneet pois, niin ettei ollut enää kuin muutama mies radan lähellä yhteyttä pitämässä ja heistä eteenpäin ainoastaan luminen metsä.

Mutta tapella natisteltaessa antoivat saksalaiset meille tietä. Me etenimme. Etenimme tunnuslausein: Kahden tunnin päästä Tammisaari meidän! Ja se merkitsi sitä, että noin klo 4 samana päivänä ollaan jo Tammisaaressa. Eivät säikkyneet pojat, vaikka menetimmekin aina jonkun joukostamme, sillä siihen olimme jo tottuneet, ja tiesimme, että taistelu vaatii aina uhrinsa. Painuimme eteenpäin, ja voimme sanoa Raaseporin aseman jo olleen meidän. Mutta ne saksalaisen pirut pettivät meitä kokemattomia punakaartilaisia. Antoivat meidän edetä, ja kuten luulimme, itse vetääntyivät taaksepäin. Mutta se oli vain koiran juoni. He kyllä vetääntyivät takaisin, mutta samalla he lähettivät edestä poisvedetyt merenrannan ja maantien välillä olevaa metsää myöten meidän selkämme taakse noin 20 miehisissä joukoissa ja melkeinpä jokaisella aseena kevyt konekivääri. Ja sittenkös ne antoivat meille »valloittajille» mitä kuuluu ja kuka käskee. Siinä illan hämärtyessä osoittivat ne meille toisen tien, antamalla tuntea, että Tammisaaressa ovat sellaiset isännät, että tällä sakilla emme sinne nokkaamme pistä. Ja niin me pojat klo 6 mennessä tulimme lyödyksi, vieläpä niin perinpohjin, ettei ollut puhettakaan kolmannesta yrityksestä, sillä komppaniasta en löytänyt kuin parisenkymmentä miestä sillä kertaa. Mutta tulivathan ne sitten vähän kerrassa yöllä Karjalle. Oikean sivustan täytyi myös ottaa hatka perääntymällä osa Turkuun menevälle radalle asti pitkin metsiä ja sieltä yön kuluessa Karjan asemalle.

Yön kuluessa, pimeässä ja lumiräntäsateessa, kerääntyivät kaikki, kuka yksitellen ja ketkä pienissä ryhmissä, Karjan asemalle kuivaamaan ryysyjään. Ja nyt tiesivät pojat kertoilla sellaista, mitä eivät ennen tienneet. Mutta vähät niistä kertomisista, kunhan saisimme ne kymmenkunta poikaa takaisin, jotka tässä menivät. Ja mikä pahinta, jäivät saksalaisille, jotka eivät kohtele vastustajiaan sen paremmin kuin lahtaritkaan. Mutta mitä tehdä? Lähteäkö etsimään, vaiko vielä odottaa? Pojat tuumivat, että parasta on odottaa. Joka tulee se tulee, mutta joka ei tule se ei siis enää elä. Ja silloin on samantekevä, kummalle puolen on jäänyt. Poissa oli pikku Sunilammekin. Hän oli muuten pieni ikäisekseen, mutta täytti miesten tehtävät. Ei hän tahtonut ruveta joukon lähetiksikään, piti sitä »turhanaikaisena hommana» ja pyysi päästä »sotamieheksi». Aamupuolella yötä pikku Sunila kuitenkin tuli ja toi vielä tullessaan vaikeasti haavoittuneen, joka oli miltei puolta suurempi mies kuin hän. Kunnon sotamies olit sinä, Sunila!. Näin löytyi aamuun mennessä likipitäen 70 miestä. Loput jäivät tietysti, ja kunnia heille! He kaatuivat tehtäväänsä suorittaessaan.

Lepäsimme ja kuivasimme ryysyjä ja itseämme aamuun asti. Aamulla loppui lepäämisemme ja alkoi taistelu aseman omistamisesta.

Tähän taisteluun, jota nyt käytiin Karjan aseman omistamisesta, olivat saksalaiset tuoneet jo tykistöäkin, jolla pommittivat asemaa, Turun rataa ja myöhemmin päivällä Helsingin puoleisessa päässä asemaa olevaa vaihdetta. He liikkuivat nopeasti ja antoivat meille nyt omista aseistamme, sillä Hankoon ja Tammisaareen olivat meikäläiset jättäneet rautatiekalustoa ja tykistöä ammuksineen. Karjan asemaa emme tahtoneet luovuttaa, sillä se oli tärkeä solmu Turkuun, Hankoon ja Helsinkiin. Mutta vastustamisemme merkitsi sitä, että he antoivat aseman jäädä meille ja menivät menojaan. Ja niin he ryhtyvätkin radan tuhoamishommiin noin 3 kilometrin päähän Karjalta Helsinkiin päin. Turun rata oli poikki jo heti aamusta. Eikä sijais-ylipäälllkköäkään ollut, joka olisi voinut antaa määräyksiä, hänkin oli hävinnyt.

Alkoi perääntyminen. Minä peräännyin riihimäkeläisten ja panssarijunan kanssa Gergnäsiin asti. Turkulaiset parhaasta päästä kotiansa, lohjalaisia osa kotisuunnalleen, osan mennessä rantarataa.

Minun joukkooni liittyi Karjalla turkulainen tykistöjoukkue. Gergnäsistä peräännyimme pienen saksalaisen resinasakin edessä, johon heillä oli asetettu pieni pikatykki. Eikä Gergnäsin pitämisellä olisi ollutkaan mitään merkitystä, sillä sen avulla ei puolusteta keskustaa eikä sivustoja. Pysähdyimme Lohjalle, jossa juuri niihin aikoihin oli huomattu paikallisten lahtarien liikehtimistä, mutta ne painuivat »maan alle».

Saksalaiset etenivät kohti Helsinkiä nopeassa tahdissa, niin että olivat samaan aikaan Kirkkonummella kuin me olimme Lohjalla. Kirkkonummelta käsin alkoivat he kehittää liikettään kohti Hyvinkäätä. Samaan aikaan saimme tietoja välirauhaneuvottelujen alkamisesta, johon osallistui yksi panssarijunamme päälliköistä (Tamlander) sekä Ruotsin lähetystön edustaja (ratsumestari Ekström) y.m. Keskuudessamme nousi aika ankara kysymys siitä, kuka on antanut valtuudet noille hieroskella rauhaa.

Huhtikuun 7 p:nä sain Riihimäen esikunnalta määräyksen lähteä Nummelaan varustustöihin riihimäkeläisen toveri Alhon kanssa. Saatuamme tehdyksi sen mitä pitikin, peräännyimme Lohjalta vetäen joukot Nummelaan. Huhtik. 10 p:nä sain luvan lähteä Helsinkiin käymään, koska meillä ei ollut mitään tietoa välirauhan teosta eikä muustakaan tilanteesta rannikolla. Samalla vein myös tiedot omista rintama-asioistamme. Samana päivänä illalla klo 9 tulin Helsinkiin. Haeskelin esikuntaa, jota en tahtonut löytää etsimälläkään, sillä eihän sitä tienneet siellä olevat punakaartllaisetkaan. Kello 12 yöllä tulin senaatin kulmalle, jossa sain tietää paikallisesikunnan olevan poismuuttaneen yleisesikunnan huoneustossa. Nyt ei ollut enää jonoja, ei ainakaan näin puolenyön aikana. Tultuani esikuntaan annoin raportin tov. Ojaselle, joka nyt oli esikunnan päämies. Kerroin juoksuhautojen kuntoon laittamisesta Nummelassa ja että aiomme tapella siellä.

Mutta Helsingissä ei tuntunut olevan enää ajatustakaan tappelusta. Sillä kansanvaltuuskunnan ja yleisesikunnan poismuutto oli demoralisoinut kokonaan väen. Se oli katkeraa, mutta vielä katkerampaa oli tulos, sillä lahtarit pakkasivat päälle yhtä mittaa. Tähän tapaan jutteli tov. Ojanen.^[15*] Kysyin m.m. häneltä, millä valtuuksilla Tamlander hieroo rauhaa Nummelassa. — Omilla valtuuksillaan, vastasi Ojanen, ja kertoi edelleen, että se on kaikki lahtarien ja Ruotsin lähetystön yhteistä hommaa, konnankoukkuja, tietojen täältä sinne viemistä ja yhteisen iskun järjestämistä sisältä ja ulkoapäin yhtäaikaa, eikä mitään muuta. Sanoi kutsuneensa Tamlanderin tekemään selostusta asiasta, mutta tämä kuului vastanneen, ettei hän ole hänelle tilivelvollinen teoistaan.

Menin levähtämään asuinpaikkaani klo 2 yöllä. Aamulla puoli 7 aikaan tuli minua herättämään pataljoonan kirjuri sekä pyysi lähtemään Pitäjänmäkeen, selittäen asioiden siellä olevan hullusti. Joukkoja siellä on, mutta ei ole yhtään päällikköä, joka heidät järjestäisi. Epäilin kelpoisuuttani siihen tehtävään, mutta muu ei auttanut. Siis housut jalkaan ja niin lähdettiin autolla suoraa päätä Pitäjänmäkeen, jonne saavuttiin puoli 9. Radan varrella, Strömbergin tehtaalle kuuluvassa talossa, oli noin 80 miestä, niistä 50 malmilaisia ja 30 pitäjänmäkeläisiä. Talon pihalla oli 9 kuormallista tykin lukkoja, jotka oli tuotu siihen linnoituksilta. Kyselin miehiltä, haluavatko he vielä tapella. He vastasivat haluavansa. — »Mikäs siinä sitten on syynä, että ette tappele. Valitaan teistä joku sellainen päälliköksi, joka ottaa myöskin vastatakseen.» — Ryhdyttiin valitsemaan päällikköä, mutta, ihmeellistä kyllä, ei kukaan olisi tahtonut olla päällikkönä enää sillä hetkellä.

Miehet riviin ja mars kohti Albergan varustuksia. Siellä oli muutamia lahtareita. Joku oli noussut tähystelemään linnoituksella seisovan kiviraanan nokkaan. Se kyllä sieltä putosi ja jäi meidän saaliiksemme. Samoin tämä juuri leivottu päällikkö sai kiikarin vielä kaupanpäällisiksi. Alberga otettiin muutamalla laukauksella. Mennessään lahtarit sytyttivät palamaan venäläisten rakentaman sotilassillankin. Albergan linnoituksen miehityksen jälkeen palasin Helsinkiin, sillä lupasin hommata Helsingistä pari konekivääriä, ja, jos on saatavissa, niin pienen tykinkin, sillä siinä joukossa oli kaksi miestä, jotka olivat palvelleet Venäjän armeijassa tykkiväestössä. Tultuamme Helsinkiin oli Turun kasarmin kohdalle kokoontunut paljon väkeä. Ilmassa leijaili lentokone, joka pudotteli lentolehtisiä, joihin oli kirjoitettu »Odottakaa, kansalaiset, hetkinen, kohta on kukistettu punaisten hirmuvalta Suomessa, sitä varten on Hangossa noussut maihin jo 12,000 saksalaista». Svinhufvudin allekirjoitus.

Pysäytin automme. Siinä oli useita punakaartilaisiakin näiden lehtisten kimpussa. Kysyin, miksi he eivät ammu tuota lentokonetta, mutta pojat vastasivat, että sehän on meikäläinen, mitä sitä ampuu. Minä en kyllä malttanut olla koettamatta, ja heti se lintu lähtikin kohti rannikkoa.

Albergalaisille en löytänyt mitään siitä, mitä lupasin. Mutta esikunnan kirjuri lupasi toimittaa ne kaikki, sillä minulla ei ollut aikaa, kun oli lähdettävä joukkoni luokse Nummelaan. Mutta sain tietää, että junia ei lähde enää Helsingistä. Pyysin esikunnasta autoa, jonka sainkin. Ja kaksi hyvää ajajaa; sellaisia, joita aina oli sakoitettu liian kovasta ajosta ja lopulta otettu ajolupakin pois. Ajattelin, että nyt saatte ajea, siltä ei kukaan sakota. Ne olivat hyviä poikia.

Lähdin Helsingistä 11 p:nä klo 5 ip. Aikomuksenani oli ajaa Eläintarhan kautta suoraan Nummelaan. Mutta tultuamme lähelle urheilukenttää, niin sieltä tulla töpsivät saksalaiset vastaan. Ajattelin siinä tuokiossa hypätä pois autosta, mutta sillä olikin jo toinen kurssi, sillä pojat pyöräyttivät auton niin äkkiä ympäri, etten sitä huomannutkaan töllistellessäni niitä vieraan maan poikia. Tultiin takaisin työväentalolle. Pyysin saada mukaani pari kolme käsipommia ja sainkin ne heti, sillä Matti-ukko oli joutuisa niissä asioissa. Sitten lähdimme Malmin ja Tikkurilan kautta Hyvinkäälle. Tikkurilan kohdalla meitä jo ammuttiin. Kuula osui vain auton pyörään, eikä siihenkään tullut sanottavaa vahinkoa, kumi vain meni rikki.

Hyvinkäälle tulimme vasta 12 p:nä aamulla. Otin siitä veturin, jolla menin Riihimäelle tov. Kronqvistin luo. Selitin hänelle tilanteen Helsingissä ja pyysin veturia mennäkseni tästä Nummelaan hakemaan joukkoni ja lähteäkseni sitten Helsingin puolustukseen. Samanlaisen tehtävän sai tov. Karjalainen. Nummelaan saavuin puolenpäivän aikaan ja siellä oli joukkoni jo lähdössä Helsinkiin, luullen minulle tapahtuneen jotakin, koska en ollut palannut takaisin täsmällisesti, kuten olin luvannut. Uteliaina kyseli minulta joukkoni, miksi viivyin niin kauan ja kuinka olivat asiat Helsingissä. Pyysin kutsumaan tov. Karjalaisen myös joukkoon ja lupasin lyhyesti selostaa tilanteen. Muistan hyvin, että olin itse niin liikutettu, että epäilin, kykenisinkö kertomaan sillä hetkellä uutisiani. Mutta kuitenkin kerroin ja hyvin rauhallisesti, matalalla ja hiljaisella ääneilä. Kerroin tovereiden lähettämät terveiset, että on tultava Helsinkiin auttamaan pääkaupunkimme puolustusta. Vedet tulivat poikien silmiin surusta ja säälistä, heidän ajatellessaan tovareittemme kohtaloa. Sen jälkeen puhui tov. Karjalainen ja sitten nousimme vaunuihin ja lähdimme liikkeelle. Saavuimme Hyvinkäälle samana päivänä klo 4 ip. Tov. Rahja oli juuri saapunut junalla Helsingistä. Mutta Tikkurilassa olivat reijittäneet hänen vaunuaan niin, että tappurat olivat lennelleet istuimista joka puolella. Hän kutsui minua katsomaan vaunuaan sisäpuolelta. Oli ihme, ettei vaunussa olijoihin ollut sattunut yhtään kuulaa. Ihmettelimme, että konjakkilaatikkokin oli säilynyt ehjänä. Vain seinällä olevasta kartasta oli kiväärinkuula vienyt pois Naantalin kaupungin. Samassa vaunussa olivat myös Lehtimäen veljekset ja A. Dufva.

Lähdimme Korsoon tov. Karjalaisen kanssa. Järjestimme miehemme. Minulle määrättiin vasen siipi radasta ja Karjalaiselle oikea. Päätimme mennä Tikkurilaan yöksi, maksoi mitä maksoi. — Päästyään kilometrin Korsosta eteenpäin joutui Karjalaisen joukko ankaraan yhteenottoon lahtarien kanssa. Karjalainen valloitti maantiensolmun, josta eroaa tie kolmelle haaralle, nim. Ruotsinkylään, Korsoon ja Tikkurilaan. Minun joukkoni eteni Tikkurilan aseman kohdalle ja vallattiin aseman kohdalla oleva maantiesilta, jota piti hallussaan pieni lahtarijoukko. Asetuimme asemiin sillan molemmin puolin siinä uskossa, että siitä ainakin aamulla, ellei jo yön kuluessa, hyökkäämme asemaa vastaan. Mutta tiedustelijani toivat tiedon, että lahtarit olivat jo tulleet Vantaan sillan yli ja kiertävät Malmin hautausmaan kautta meidän selkämme taakse. Karjalaisen jätettyä oikealla sivustalla valtaamansa maantiesolmun, ovat lahtarit tulleet sitä tietä ja aikovat yhtyä vasemmalta tulevien kanssa Tikkurilan ja Korson välillä aamuun mennessä. Ja huomattuamme heidän virittämänsä ansan oli meidän vetäydyttävä taaksepäin. Karjalaisen joukko oli Korson työväentalolla, mutta sekin täytyi luovuttaa takaisin. Väittelimme tov. Karjalaisen kanssa siitä, miksi hän ei pitänyt maantiesolmua miehitettynä, kunnes olisimme olleet Tikkurilassa. Sillä minä pelkäsin, että lahtarit siitä lyövät oikeaa sivustaa selkään, mutta Karjalainen määräsi siivestään ja selitti, että hänellä oli vähän miehiä ja toiseksi sanoi, ettei hän tarvinnut sitä maantiesoimua. Mutta sitten tuli tarvis. Pojat eivät tahtoneet perääntyä, vaan mennä eteenpäin niin kauan kuin väylää riitti. Ja jos ei riitä, niin tehdään, päättelivät he.

Peräännyimme vartioimaan Korson asemaa, josta 14 päivän vastaisena yönä soitteiimme Helsingin lahtareille. Mutta seuraavaa puhelua pyytäissäni ei sanottu enää punikeille puheluvuoroa annettavankaan, ja se tiedonanto tuli hyvin koppavasi. Muutin ääntä kelloon ja sain tietää, vieläpä hyvin kohteliaasti, että siellä olivat jo toiset isännät remmissä. Yön kuluessa onnistuin useamman kerran saamaan puhelun Helsinkiin. Ei kylläkään puheltu mitään oikeita asioita, mutta saimmehan edes härnäillä niitä lahtarinulikoita. Jossakin vuorossa tuntui siellä olevan vielä oikeitakin ihmisiä, meikäläisiä, koskapa he meille vastailivat hiljaisella äänellä, että emme uskalla kovasti puhella, sillä nyt ovat jo asiat niin ja niin. Antoivat tietää lahtariesikunnan puhelinnumeronkin, 14 p:nä tov. Rahjakin kävi soittelemassa kerran ja jutteli oikein emälahtarin, esikuntapäällikön kanssa. Mutta hän pilasi koko hyvän asiamme, sillä hän ei malttanut olla esittelemättä itseään sille lahtarille. Niinpä sen jälkeen loppuivatkin puhelut Helsinkiin.

Tässä neuvotelimme tov. Rahjan kanssa uusista tehtävistä ja päätimme vetäytyä Keravalle ja puolustautua siinä siksi, kunnes pohjoiset joukot ovat perääntyneet. Siirryimmekin heti ja ryhdyimme Keravan puolustushommiin. Sitten menimme Rahjan ja Karjalaisen kanssa neuvottelemaan Riihimäen esikunnan kanssa puolustuksemme yhtenäistyttämisestä.

15 p:n vastaisena yönä oli Keravalle saapunut »joku mies», esitellen itseään kansanvaltuuskunnan, Mannerin lähettämäksi ja määrännyt »valtuuksillaan» lähettämään kaikki joukot pois Keravalta Hyvinkäälle asti. Ja, niinkuin pojat juttelivat, oli sillä miehellä ollut niin »hurjat» paperit, ettei auttanut muu kuin jättää Kerava. Minun joukkoni jäi kyllä siihen asti, kun palasin sen luo. Selitin, ettei tässä tiedä hyppiä joka äijän käskystä. Saavuttuani Keravalle olisin tahtonut mlelihyvällä nähdä sen äijän, mutta hän oli tietysti pannut »valtuudet» taskuunsa ja »hävinnyt» yön pimeyteen kenenkään tietämättä, mikä hän oli, mistä lähetetty ja minne hän nyt oli hävinnyt.^[16*]

15 p:nä sain Riihimäen esikunnasta määräyksen lähteä Nastolaan, sillä Lahden ja Kouvolan välillä olevan Uudenkylän aseman olivat Loviisasta maihinnousseet saksalaiset valloittaneet. Näin ollen oli tie poikki jo itään päin. Saavuttuani Nastolan pysäkille, jota vastaan saksalaiset liikehtivät Uudestakylästä päin, osoittautui tilanne kovin huonoksi, sillä saksalaisia vastaan taistelevat lahtelaiset perääntyivät paniikin vallassa pitkin Villähden peltoja Lahtea kohti. Eräs lahtelainen naiskomppania oli jäänyt puolustamaan Nastolaa keskustasta käsin ja maimilainen komppania vasemmalta, ollen sekin jo perääntymispuuhissa. Ja täytyy sanoa, että se perääntyminen oli syynä siihen, että mainittu naiskomppania tuhoutui siihen paikkaan kokonaan.

Oikealla sivustalla oli jäänyt ainoastaan Helsingin ratsujoukko tov. Laitisen johdolla. Tällaisen tilanteen vallitessa otin johdon omin päin. Oman joukkoni laitoin heti keskustaan, yhtyen malmilaisten kanssa vasemmalla. Laitiselle annoin määräyksen pienellä ratsujoukolla suorittaa patrullitehtäviä oikealla ja toisella osaiia suorittaa yhteys- ja selkäpuolen suojelusta vasemmalla.

Käväsin hätäpikaa Lahdessa tov. Viljasen luona. Hän antoi lyhyen kokonaiskuvan tilanteesta yleensä, kuten Heinolasta y.m. puolilta Lahtea. Kertoi myös tovereiden Rahjan, Vastenin, Dufvan ja Lehtimäen veljeksien olleen Lahdessa. Näitten tovereiden saatua tiedon Uudenkylän menetyksestä siirtyivät he autolla Vierumäen kautta Kouvolaan.

Saavuin takaisin Nastolaan. Illan suussa sai taistelu yhä ankaramman luonteen. Käskin laskea tykit vaunusta turkulaisine tykkimiehineen, jotka Karjalta asti olivat seuranneet minua, ja tov. V. oli jo lähettänyt lupaamansa venäläisen toverin tykistöammuntaa ohjaamaan. Mutta sopii mainita, että se tykkimiehistö oli kokonaan tehtävänsä hyvin ymmärtävää väkeä.

Soitin Riihimäelle ja pyysin lähettämään sieltä avukseni tov. Karjalaisen joukkoineen. Luvattiin. Malmilaiset halusivat perääntyä ja pommittivat raporteilla yhtä mittaa, etteivät he kestä kauempaa, sillä saksalaiset hyökkäävät kovasti heidän asemiaan vastaan. Mutta tosiasiallisesti oli niin, että saksalaiset hyökkäsivät enempi keskustaa vastaan, josta myöskin kärsi malmilaisten oikea siipiyhtymä minun joukkoni vasemman sivustan kanssa.

Tykistölle annoin määräyksen ampua Nastolan ja Uudenkylän välistä kallioleikkausta ja vesitornia. Sillä tiedustelijani toivat tiedon, että saksalaiset olivat siihen keskittäneet päävoimansa ja että siinä oli myöskin heidän esikuntansa. Panssarijuna tuli myöskin avuksi taas entisen tutun päällikön Vahlbergin johtamana. Määräsin hänet ottamaan etumatkan ja ampumaan vastaamme hyökkääviä saksalaisia oikeaan kylkeen. Mutta Vahlberg ei tahtonut täyttää antamaani määräystä, jos nimittäin hänen täytyi vastata junasta. Kutsuin Vahlbergin alas junasta, mutta hän ei tahtonut tulla, aavistaen että kutsu ei ollut »tavallista laatua». Suostui etenemään jättämällä vastuuvelvollisuuden junan suhteen minun »osotteelleni». Sekin oli hyvä sillä kertaa, kun liikkua kerran piti. Toistin pyyntöni Karjalaisen lähettämisestä, jolloin ilmoitettiin hänen jo lähteneen. Mutta häntä odotellessani pelkäsin menettäväni asemani, vaikka ne olivat edullisemmat kuin hyökkääjille. Heidän oli nim. hyökättävä pienen aukeaman yli meidän puolustusasemiamme vastaan. Mutta vaikka saimmekin siihen aukeamalle »suolattua» joka ainoan saksalaisen hyökkäysryhmän, niin veivät he myös osansa meidänkin puolelta. Kun puolustusasemamme oli kauttaaltaan suurta kivilouhikkoa ja järeää metsää, niin kaatui poikia aivan kuin olisi ammuttu takaamme. Laitinen kumminkin vakuutti, ettei siellä ketään vieraita liikkunut. Kuulat nim. kimpoilivat kivistä joka suuntaan, niin että joukkomme yhteinen hauskuuskin, »nälkäpoikamme», kaatui tässä selkään sattuneesta kuulasta suuren kiven takana, kokonainen reikäleipä kädessä.

Jo vihdoin saapui Karjalainenkin. Työnsin hänet keskustaan ja vasemmalle radasta. Samalla päätin yrittää yliotetta vastustajistamme. Annoin malmilaiselle komppanialle kaartomääräyksen vasemmalta. Tykkipatterille ja panssarijunalle annoin määräyksen avata »hirmutulen» joka torvesta ja eri etäisyydelle. Lisätyn tykkitulen avaamisesta oli kulunut 40 minuuttia, kun annoin määräyksen liikkua eteenpäin koko rintamalla. Malmilaisen joukon tekemä kaartoliike aiheutti sen, että lahtarit joutuivat kolmelta suunnalta kohdistetun tulen alle. Panssarijuna teki nyt tehtävänsä myös reilusti tehden tietä rataa pitkin. Ja niin me pojat aivan tuokiossa otimme saksalaisilta kallioleikkauksen. Siihen oli heidän täytynyt jättää kaikki kenttäyhteysjohdot ja täysinäiset soppa- ja puurokattilat. Siihen olivat myös kuolleet ratavahdin kanat ja kaniinit. Kahtapuolta kallioleikkausta oli hakattuja sepelikasoja ja granaattiemme sattuessa niihin olivat sepelit sinkoilleet joka paikkaan. Puunkyljet olivat kiviä täynnä. Saksalaiset ottivat siitä niin kiireellisen hatkan, ettemme tahtoneet keritä perässä oikeassa järjestyksessä. Vesitornikin oli mäsänä ja sinne olivat kuolleet tähystäjät.

Tämän jälkeen järjestyksessä kohti Uuttakylää. Mutta pojat eivät tahtoneet malttaa säilyttää kokonaisjärjestystä, sillä jokaisen hyppyset syyhyivat nyt entistä enemmän. Marssittuamme Uudenkylän portille tervehtivät saksalaiset meitä tykistöllä, sillä he olivat jo ennen suorittaneet hakuammunnan siihen paikkaan, koska osumat olivat niin hyvät. Mutta kun kerran olimme päässeet hyvään alkuun, emme säpsähdelleet heidän ammuntaansa, vaan valloitimme Uudenkylän. Ja asemalle tultuamme huomasimme Kouvolan puolisesta päästä panssarijunan. Kun se vielä höyrysi, niin miehistö heti asemalta sivuille, sillä sehän voi äkkiarvaamatta tuhota meidät tähän. Menimme sitä lähelle oman panssarijunamme kanssa ja huomasimmekin sen olevan ilman isäntiä. Kouvolalaiset olivat nimittäin edellisenä päivänä ajaneet siihen saksalaisten irrottaman kiskon päälle, joten se oli pudonnut ponniin. Me keräsimme heti sakin ja nostimme panssarijunan kiskoille. Samalla ajattelimme, että kyllä ne saksalaiset olivat hoopoja, kun eivät käyttäneet sitä meitä vastaan. Olihan se aivan kunnossa oleva ase.

Huhtikuun 16 p:nä aamulla klo 8 olimme täydellisesti Uudenkylän isäntiä. Sen valloittamiseen kului aikaa melkeinpä 17 tuntia (15 päivä klo 3:sta 16 päivän aamuun klo 8:aan).

Meidän yhteinen mieslukumme oli 425 miestä, tykistöpatteri ja panssarijuna, jota vastoin saksalaisista, paikkakuntalaisten antamien tietojen mukaan, otti Uudenkylän valtaukseen osaa noin 800 miestä. Niistä yksi pyöräilypataljoona täysissä varusteissa, puolipatteria tykistöä, sekä joka viidennellä miehellä kevyt konekivääri. Menetimme taistelun aikana kolmisenkymmentä kaatunutta ja 18 haavottunutta, yhteensä 48 miestä. Saksalaiset jättivät kentälle noin 90. Uudenkylän Kuivannon kautta Loviisaan menevän tien varrelle hautasivat he 50 kaatunutta. Heiltä kaatui myös neljä ylempää upseeria, jotka haudattiin Uudenkylän aseman Kouvolanpuoliseen päähän. Siitä on minulla valokuvakin. Kuvassa näkyy myös kaksi punakaartilaistamme, jotka ovat lukemassa hautaristikirjoituksia.

Saksalaisilta saimme paljon valokuvia ja asiapapereita, mutta kun ne olivat kaikki saksankielisiä, annoin ne tov. Mannerille, tov. Karjalaisen kanssa Viipurissa käydessämme. Oli siellä yksi suomenkielinen kirje, joka oli lähetetty Heinolan rintamalta riveissämme olevan urkkijan toimesta. Siinä tehtiin selkoa Heinolassa ja yleensä Lahden seudulla olevien joukkojen lukumäärästä, aseistuksesta ja muusta sellaisesta, sekä osoitettiin rintamanosiemme heikoimpia kohtia. Niinpä oli siinä kirjeessä myös sanottu, että Loviisasta nousseen joukon olisi parasta hyökätä Korian sillalle ja samalla Loviisan rataa pitkin Lahtea kohti. Varustauduimme seuraavan yön varalle, sillä tiesimme, että saksalaiset eivät jätä meitä rauhaan, vaikkapa tällä kertaa perääntyivätkin aina Loviisaan asti. Menimme veturilla Lahteen tov. Karjalaisen kanssa keskustelemaan Linnasen kanssa uusista tehtävistä. Sieltä menimme Riihimäelle tov. Kronqvistin luo viemään tietojamme, ja puhumaan siitä yleisestä evakuoimisasiasta. Toimitettuamme asiamme nousimme veturiemme päälle ja tulimme Uuteenkylään. Siitä menimme Kouvolaan Hasun luokse keskustelemaan samoista asioista. Ja koska ei mitään vaaraa tuntunut olevan vielä sillä kertaa, niin päätimme pistäytyä diktaattorimme, tov. Mannerin luona Viipurissa. Viipuriin tulimme 17 p:nä illalla myöhään. Odottelimme jonkin aikaa »audienssia». Ja tov. Manner ottikin meidät vastaan ilman jonoa. Hän jutteli kanssamme hyvin vakavasti. Se oli kaikki asiaa. Oli iloinen siitä, että olimme saaneet auki Uudenkylän. Ihmetteli katsellessaan niitä saksalaisilta saamiamme valokuvia ja papereita. Veimme vielä varmuudeksi saksalaisten vyöremmeistä otettuja metallilevyjäkin, joissa oli lyötynä sotilasnumero. Näitä me veimme sen vuoksi, että hän uskoisi niiden Uudessakylässä todella olleen saksalaisia. Manner sanoi meille, että ne ovat paljon puhuvia asiapapereita siitä, miten porvari auttaa porvaria taistelussa työväenluokkaa vastaan kansainvälisesti ja kansainvälisillä voimilla. Ja näillä papereilla hän osoittaa sen niille, jotka sitä tänä päivänä eivät vielä usko.

»Jatkakaa pojat edelleen! Hävittäkää vallankumouksemme edestä kaikki, jotka sitä vastaan nousevat!»

Sitten hän kertoi meille tilanteesta. Oli kovasti huolissaan siitä, kun ei täytetä hänen antamaansa evakuoimismääräystä. Ja koska se näyttää viivästyvän yhä edelleenkin eräitten rintamaosien jarruttaessa, niin antoi hän siltä varalta meille määräyksen asianomaisine valtakirjoineen valmistaa sellaiset junat, joilla voimme nopeasti liikkua niille rataosille missä kulloinkin vaara uhkaa. Olimme tyytyväisiä hänen antamaansa erikoismääräykseen. Sen jälkeen menimme nukkumaan esikunnan vieressä olevaan matkustajakotiin.

Mutta juuri, kun olimme ehtineet riisuuntua, tuli sinne tov. Mannerin lähetti, tuoden lähtömääräyksen, sillä silloin saksalaiset hyökkäsivät Lahden kaupunkiin. Mitä muuta kuin ryysyt selkään ja matkalle. Päästyämme Kouvolaan saimme siinä jo tietää, että Lahti oli mennyt. Esitettyämme Hasulle valtakirjamme kehui hän itse määräävänsä Kyminlaakson alueella olevista joukoista eikä Manner. Ja käski minua miehittämään Korian sillan, Karjalaisen jäädessä vielä Uuteenkylään. Menimme joukkoihin. Minä selitin tov. Saariselle, mitä on tehtävä, ja Saarinen lähti Korialle, minun jäädessäni Uuteenkylään siinä mielessä, että menemme yhdessä Lahteen päin katsomaan, mitä siellä kuuluu ja kuinka asiat ovat. Viipurissa käyntimme aikana oli Uudenkylän asemalle ilmaantunut jo esikuntakin. Mistä se siihen oli tipahtanut ja mitä varten, sitä en saanut tietää. Sen vain muistan, että esikunnan päämiehenä hääri tov. Järvimäki, joka kuului tulleen Heinolasta.

Menimme tov. Karjalaisen kanssa Lahteen päin Villähden asemalle asti. Siinä seisoskeli joku Loviisan komppania ja vielä Järvelän joukko ja panssarijuna »Kerenski». Saksalaiset olivat miehittäneet Viilähden ja Lahden välisen leikkauksen ja rikkoneet siltä kohdalta radan, johon panssarijuna työnsi ja pudotti neljä santavaunua. Villähdessä olevat joukot eivät yrittäneetkään avata rataa eivätkä sanoneet lähtevänsä sinne. Järvimäen käydessä Villähdessä puhuimme hänelle siitä tehtävästä, koska ne joukot ilmoittivat paällikökseen hänet, eivätkä halunneet kuulla minua ja Karjalaista, mutta Järvimäki sanoi, ettei se kuulu hänen alaansa, sillä hän on »esikuntaupseeri».

Me tov. Karjalaisen kanssa lopetimme myöskin sen »rähjäämisen» siellä — vaikkapa se tuntuikin olevan meidän asiamme — sekä tulimme Korialle, sillä olivathan meidän kummankin joukkomme jo siellä. Ja niin Viilähden leikkaukseen jäi isännöimään pieni saksalaisten joukko. Myöhemmin se »Kerenskikin» meni Viipuriin.

Korian sillan vartiotehtävissä »makailimme» huhtik. 23 päivästä toukokuun 1 päivään saakka. Ja vaikka useasti vaadimme Hasulta vapautusta siitä tyhjänpäiväisestä työstä, niin Hasu vain ei ottanut suostuakseen. Viimeksi puhuimme siitä Hasulle huhtik. 26p:nä, jolloin Lappeenrannan suunnalta hyökkäsivät lahtarit Simolan asemalle sekä katkaisivat tien Kouvolan ja Viipurin välillä, mutta häneen ei vaikuttanut mikään, sillä hänellä oli jo omat juonensa punottuna.

Hasun käyttäytyminen yllämainitulla tavalla saattoi meidät tov. Karjalaisen kanssa »nuohoomaan» joka paikassa, sillä tuntui siltä, kuin olisi ollut tekeillä jotakin erikoista. Ja niinpä huomattiinkin Kouvolassa Hasun ympärillä liehakoivan meille aivan tuntematonta, hyvin epäiltävän näköistä väkeä. Siinä sakissa nähtiin myöskin entinen senaattori Kari y.m. hänen tapaisiaan. Hasua näytti edustavan osuuskauppamies A. Valden, R. Koppanen, Hausén ja Kekki. Saimme tietää, että huhtik. 22 p:nä oli alettu pitää kokouksia ympäri Kyminlaaksoa. Oli näet alettu valmistaa joukkojen mielialaa välirauhan tekemisen suuntaan. Nyt tiesimme, mitä joukkoa se oli. Ne olivat edesvastuuttomia vallankumouksellemme, mutta nähtävästi tärkeitä sille »välirauhalle». Ja niiden kelkkaan oli Hasukin jo istunut, noudattamatta tov. Mannerin antamia määräyksiä.

Huhtik. 25p:nä saimme kehoituksen lähettää edustajamme erääseen kokoukseen, joka pidettiin Kouvolan hotellissa. Mainittuun kokoukseen meninkin helsinkiläisten ja riihimäkeläisten edustajana. Kokouksen päiväjärjestyksen sain tietää vasta silloin, kun A. Valden avasi kokouksen saamillaan »valtuuksilla», mutta keneltä saaduilla, siitä hän ei puhunut.

Päiväjärjestyksessä hän ilmoitti olevan kysymyksen välirauhasta, jonka kysymyksen hän itse alusti. Keskustelua käytiin puolesta ja vastaan. Minä tein mainitussa kokouksessa seuraavanlaisen ehdotuksen: Nojaten tov. Mannerin antamaan määräykseen vallankumouksellisen elävän voiman pelastamisesta ehdotin, että mitään välirauhaa ei tehdä. Jatketaan tappelua siksi, kunnes joukot ovat päässeet Lahden edustalta Kouvolaan, sekä ryhdytään tositeolla myös täältäpäin auttamaan heidän ulospääsyään. Suojellaan Kouvolan ja Korian siltaa. Joukkojen saavuttua tähän järjestetään ne tässä uudestaan ja järjestyneesti yhteisvoimin Kouvola–Viipuri ratalinjaa sekä Kouvola–Hamina ratalinjaa ja Haminasta Virojoen–Viipurin maantietä painutaan Viipurin avuksi. Mutta vielä kaiken varalta, jos edellämainittu ei meille onnistuisi, on järjestettävä kuntoon Kotkan lahdella seisovat 13 venäläistä transporttilaivaa sekä pelastettava sitä tietä kaikki joukot, jotka pelastettavissa tulevat olemaan. Sen jälkeen on aseistuksemme, ampumatarpeemme, ruoka- y.m.varat otettava mukaan. Ja jos osottautuu mahdolliseksi, pelastetaan vielä naiset ja lapsetkin. Silloin tulee noudatetuksi tov. Mannerin kolme viikkoa sitten antamaa määräystä, jota tähän mennessä el Kyminlaaksossa oltu ajateltukaan noudattaa. Sillä välirauha ei meitä pelasta emmekä siihen yhdy.

Minun ehdotukseni jälkeen suoritettiin äänestys. Välirauhamiehet saivat vain muutaman äänen enemmistön. Kokouksesta poistuin heti äänestyksen jälkeen. Kutsuin luokseni tov. Karjalaisen, Laitisen ja Saarisen. Kerroin lyhyesti kokouksessa käsitellyn kysymyksen sisällön sekä tehdyn päätöksen. Päätökseen nähden eivät he myöskään olleet tyytyväisiä. Sen jälkeen päätimme tov. Karjalaisen kanssa lähteä autolla Kymin työväentalolle, sillä tiesimme sinne kerääntyneen paljon punakaartilaisia. Ja koska meillä kummallakaan ei enää ollut kuin rippeet jälellä joukoistamme, niin toivoimme siellä saavamme värvätyksi lisää.

Saavuttuamme perille kutsuimme ukkoja kokoukseen. Minä puhuin ensin sinne tulomme tarkoituksesta ja siitä Kouvolan kokouksesta sekä tov. Mannerin määräyksestä. Sitten puhui tov. Karjalainen. Ja niin se salintäyteinen joukko päätti yhtyä meihin. Mutta mitä tapahtuikaan! Nousi näet penkille eräs turoparta ja alkoi puhua oikein rasvatulla kielellä, osoittaen, että nuo ne juuri nyt ovat niitä provokaattoreita, joista heitä on varotettu, ja ne tahtovat saada rikotuksi välirauhahomman sekä johtaa heidät suoraan surman suuhun. Samalla vaativat he meitä vangittavaksi sekä pantavaksi »seinää vastaan». Eivätkä siinä auttaneet vastaväitteemme. Oli hyvä, että pääsimme ehjin nahoin ulos salista ja heti autolla maantietä pitkin. Olisivat ne peijakkaat meidät ampuneet, mutta oli hyvä, ettei ainoallakaan heistä enää ollut pyssyjä.

Saavuttuamme Kouvolaan järjestimme kiireesti ulkoilmakokouksen Kouvolan aseman luona ratapenkereellä neuvotellaksemme keskenämme. Ja jottemme olisi antaneet hasulaisille epäilyksen aihetta, niin melkeinpä siinä loiottiin. Nyt neuvoteltiin siitä, mitä edelleen tehdään. Pälkähti päähäni ajatus, että lähdetään painumaan Valkealan suuntaan Karjalan rataa. Revitään siellä rataa sekä otetaan lahtareilta junia, ja niin ehkä siellä vähän kerrassaan pääsemme Laatokan pohjoispuolta Venäjälle asti. Mutta siihen eivät toverini suostuneet. Karjalainen motiveerasi vastaväitteensä siten, että vaikkapa vielä jotenkuten sitä tietä pääsisimmekin, niin me kuitenkin kulumalla kulummekin jo sillä taipaleella polvia myöten lyhemmäksi.

Toinen mahdollisuus oli yrittää jostain tienhaaran seuduilta, sivuuttaa Viipuri siirtymällä sen pohjoispuolelle sekä näin yrittää Kannaksen kautta. Tähän ehdotukseen yhtyivät kaikki. Ja tämä suunta asianomaisine päätöksineen jäi voimaan, ellei tilanne sitä määräisi muutettavaksi. Niin jäimme odottelemaan, mitä tästä pitäisi tuleman. Pojat häärivät myös kaikkialla. Jos jossakin näkivät kaksi keskustelevan, niin heti siihen kolmanneksi, tietämään mistä on kysymys. Ja tämä sentähden, että me pelkäsimme tulevamme päällepäätteeksi vielä aseistariisutuiksi, sillä Hasu oli minulle jo kerran sellaista viitannut.

Huhtikuun 27 p:nä toivat pojat minulle ensimmäisen »paperin». Mistä lienevät sen löytäneet. Se oli nimiluettelo henkilöistä, joille oli uskottu se suuri, koko Kyminlaaksoa käsittävä välirauhanteko. Mutta siinä ei ollut yhtään kunnon proletaaria. Ne olivat kaikki niitä »ihannesosialisteja», työväenluokan liepeillä elostelevia pikkuporvareita, senaattori Karista alkaen, sekä muuta porvariston joukosta työläisten niskoille tipahtanutta kuonaa.

Tämän ensimmäisen julistuksen he sitten »väänsivät» kyminlaaksolaisille johtajille ja joukoille, kuuluen se seuraavasti: »Toverit, koska meidän Kyminlaaksomme on polttamaton, pommittamaton, repimätön ja raastamaton, siihen verraten mitä muu Suomi on, niin miksi me kyminlaaksolaiset emme voisi tarjota ja saada solmituksi johtajillemme ja joukoillemme kunniallista välirauhaa porvaristomme kanssa. Ajatelkaa ja harkitkaa, toverit, näitä seikkoja, olemalla levolliset, antamatta kenenkään provoseerata sekä yllyttää itseänne.» Näihin aikoihin saapui Viipurista Kouvolaan tov. Mannerin lähetystö punakaartilaistemme pelastamisasioissa, mutta he tulivat Hasun määräyksestä pidätetyksi. Lähetystöön kuuluivat m.m. N. Oravainen ja E. Savolainen, sekä pari muuta toveria.

Huhtik. 30 p:nä lahtarit antoivat vastauksen ja sanottiin siinä, että Kyminlaakson johtajille taataan turvallisuus ruumiilliseen koskemattomuuteen asti, paitsi sellaisille, jotka ovat rikkoneet siviilirikoslakia.

Saatuani käsiini ensimmäisen sekä toisen julistuksen, joissa pestiin Kyminlaakso aivan lumivalkoiseksi pulmuseksi sekä puhuttiin vain Kyminlaakson joukoista ja johtajista, menin Hasun luokse ottamaan selvää siitä, kuinka me voisimme ymmärtää sen ensimmäisen julistuksen, koska emme ole Kyminlaaksolaisia. Ja toiseksi, kuinka on ymmärrettävä kysymys siviilirikoslaista sekä sen rikkomisesta. Ja uskotte taikka ette, niin Hasu vastasi minulle kysymyksiini näin: »Ehdottamamme välirauha koskee ainoastaan kyminlaaksolaisia, mutta te, jotka ette kuulu Kyminlaakson johtajiin ettekä joukkoihin, saatte puhua erikseen omasta puolestanne vastustajienne kanssa. Mitä tulee kysymykseen siviilirikoslain rikkomisesta, niin voin sanoa, että en ole ollut kivääri selässä rintamalla, ja näin saavat käsittää kaikki jotka ovat kaltaisiani.»

Nyt ymmärsin, mitä konnamaisuutta tämä oli ja mihin se johtaisi. Kuolema oli osamme heidän vehkeilyjensä kautta. Se ei säälittänyt, mutta säälitti se, että oli uskottu tuollaisten miesten johtoon, jotka puhuivat ensin oman nahkansa puolesta — etteivät ole olleet rintamalla rikkomassa rikoslakeja: Ajattelin, että jospa nytkin vielä ymmärtäisitte, kyminlaaksolaiset, kohtalonne, niin varmasti tarttuisitte aseisiinne ja kuolisitte taistelussa pelastumisenne puolesta kanssamme. Mutta myöhäistä on teille nyt puhua, myöhäistä saada teitä ymmärtämään, sillä se lahtarien hengenheimolaisten välirauhan lenkki on jo kaulaanne heitetty ja siihen itse lahtarit teidät puristavat juuri silloin, kun alatte tointua siitä tekemästänne välirauhan unesta. Teidät tapetaan, mutta ne teidän välirauhan tuudittajanne jäävät tuudittamaan niitä, joita ei vielä ole tuuditettu. Mutta meitä ei tuuditettu, ja minä poistuin.^[17*]

Julistus Suom. Punasen kaartin Vallankumousjoukoille.

Toverit, punaset soturit! Aika lähenee ratkaisua, siis ajatelkaa tarkoin asemaa. Olemmehan rauhanneuvotteluissa vastustajiemme kanssa. Riippuu nyt teistä toverit, miten onnistumme. Lujana kuin leijona taisteli Punanen armeija asiansa puolesta. Lujana ottaa myös vastaan tämä armeija sen taistelun loppuselvityksen joka on juuri ratkeamassa. On asetuttu asemiin, joissa tyynenä odotamme rauhanneuvottelujen tuloksia. Jokaisen toverin pyhin velvollisuus on palvella vallankumousta viimeiseen asti. Kunnialla laskemme aseemme, kun hetki tulee, vaan ei häpeällä. Siis Punaset soturit, järjestettyinä ja reippaina otamme rauhan vastaan jos vastustajamme sen meille antavat. Olemme väsyneitä taisteluun. Haluamme rauhaa, vaan ei häpeällistä aseiden jättöä ole todellinen vallankumoussoturi salliva.

Ei mitään epäjärjestyksiä sallita missään. Joka tekee itsensä syylliseksi rikoksiin, rangaistaan sotalain mukaan ankarasti.

Uudestaan järjestetty Keskisen rintaman esikunta huolehtii kaikista rintama-asioita, joista tehdään selkoa joukoille aina päälliköiden välityksellä. Siis Toverit Punakaartilaiset, älkää horjuko puoleen tai toiseen, vaan luottakaa niihin päälliköihin, jotka itse olette valinnut.

On levitetty julistuksia joita ei voi todellinen valtankumoussoturi hyväksyä, koska ne ovat antaneet aihetta järjestymättömään aseista luopumiseen. Sitä ei saa tapahtua.

Aseita ei lasketa ennenkuin rauha on solmittu, sillä se tehdään kunnialla.

Toverit punaset soturit! Järjestyksen säilymisen vuoksi on annettu määräys, että ei saa kulkea ilman päällystön lupaa, estääkseen näin todellisten vallankumoussoturien aiheettomasti sekaantuvan turhiin rettelöihin.

Siis valveilla joka mies!

Kotka 3 p. toukok. 1918.

Keskisen rintaman esikunta.

K. Koskinen.	W. Hasu	Juho Kaven
Puheenjohtaja	Ylipäällikkö	Kirjuri.

Päätimme lähteä »puhumaan puolestamme». Sillä nyt katkesivat »diplomaattiset välit» Hasun kanssa. Me otimme kurssin kohti Haminaa, sillä tiesimme, että Haminassa ei ole sillä kertaa ketään. Samaan aikaan lähtivät Kouvolasta Valden, Koppanen, Hausén ja Kekki »valtakirjoilla» varustettuina Kotkaan ja sieltä transporttilaivoilla Venäjälle. Mutta Kotkansatamassa laivoihin pyrkiviä punakaartilaisia ei laivoihin päästetty.

Kouvolasta lähtiessämme sain tiedot, että lahtarit liikkuvat välirauhasta huolimatta yhtämittaisesti eteenpäin kohti Kouvolaa Anjalasta, Harjulta, Valkealan kirkolta, litistä, Kaipiaisista, sekä Kaipiaisista myöskin kohti Inkeroista. Kouvolan jätimme lopullisesti toukok. 1 p:nä klo 3 ip. Haminaan saavuimme klo 7 samana iltana. Matka Kouvolasta Haminaan kestää tavallisesti noin puolitoista tuntia, mutta meidän täytyi suorittaa samaan aikaan tiedustelua, ettemme ajaisi suoraan suuhun »välirauhamiehille». Sitäpaitsi minulla oli suuri veturi, jota sikäläisten siltojen ei pitänyt kestää, mutta kestivätpä ne nyt. Ja näistä syistä matkaa varten Kouvolasta Haminaan tarvittiin kokonaista 4 tuntia.

Haminan asemalla oli vastassamme kaksi reipasta punakaartilaistyttöä kiväärit selässä. Kyseltyämme, missä teillä miehet ovat, kun ei näy yhtään, tytöt juttelivat, että miehet hävisivät heti, kun Viipuri meni. Lahtareista he myöskin tiesivät kertoa, että ne olivat tulleet jo tälle puolen Virojokea.

Lähetin tiedustelijamme liikkeelle joka suunnalle lisätyillä voimilla ja samaan aikaan lujat vartiostot kaupungin ympärille sekä kaupunkiin johtaville teille. Toukok. 3 päivän aamuna saimme »lujan» varotuksen Hasulta Kotkasta, että emme saa ryhtyä mihinkään vastatoimeen lahtareita vastaan. Ja jos me rikomme heidän välirauhansa, niin meille siitä »piruja tulee». Mutta me päätimme jo Kouvolasta lähtiessämme noudattaa sitä toista hänen antamaansa ohjetta — »puhua puolestamme». Pojat samana iltana vartioidessaan kaupunkia pidättivät pari autolla ajavaa kotkalaista välirauhan neuvottelijaa ja saattoivat asemalle päin. Tapasin heidät kuitenkin siinä torilla aseman lähellä. Kyselin heiltä, millä asioilla liikkuvat, ketä ovat, mistä tulevat ja mihinkä ovat menossa. Mutta nämä herrat eivät ruvenneet minulle selityksiä antamaan, kehuivat puhuvansakin vain »kunniallisten ihmisten» kanssa. Käskin heidän nousta autosta alas. Sen he kyllä tekivät, mutta hyvin väkinäisesti. Senjälkeen kyselin autonajajalta samaa asiaa. Ja hän olikin reilu poika, jutteli asiat suoraan. Siinä ilmeni, että mainitut herrat olivat juuri niitä »välirauhan» miehiä, kotkalaisia kaupustelijoita. Ja siinä me sovimmekin sen pojan kanssa siitä, että koska mekin ehkä tarvitsemme »edustajia», niin otamme heidät. Hän ajaa Kotkaan ja sanoo siellä, että hänen kyydittävänsä herrat jäivät »neuvottelemaan». Samalla pyysin poikaa ajamaan meidän kauttamme, jos hän vielä sellaisilla asioilla liikkuu. —

Esikuntakin kuului olevan vielä Haminassa, ja saatuani tytöiltä osoitteen menin siellä käymään. Sielläkin oli vain pari tyttöä ja yksi entinen esikunnan jäsen, toiset kaikki olivat paenneet Isoonmustaan — saari lähellä Haminaa. Olisimme heidät sieltä hakeneet pois, mutta ei ollut millä sinne mennä. Saimme myöhemmin tietää erään kalastajan moottorin olevan lähellä kaupunkia, mutta kun menimme sinne, niin isäntä kertoi, että se moottori oli jo tilattu. Kysyimme, keitä ne tilaajat olivat ja mitä varten tilaus oli tehty, mutta hän ei osannut vastata tyydyttävästi. Se oli kyllä parille kolmelle sopiva, mutta ei suuremmalle joukolle, ja siinä samassa tulikin se tilaaja, aivan tuttu mies. Hän oli se sama Tamlander, joka oli hieroskellut »rauhaa» Nummelassa ja joka sittemmin taas oli panssarijunallaan ajellut Kouvolaan. Ennen meidän lähtöämme Kouvolasta lähti hän Inkeroisiin »maitoa hakemaan», ja jäikin sille reisulle. Samalla hän unohti taskuunsa panssarijunan miehiä varten saamansa rahat. Mutta kun nyt tavattiin, vaikkapa näinkin, ottivat Kouvolasta mukaani lähteneet panssarijunan miehet päällikkönsä haltuunsa, ja kuulin sitten jälestäpäin, että hän oli maksanut miehilleen sen mitä kuuluikin ja sen jälkeen kuulemma matkustanut »Venäjälle».

Menimme katsomaan vielä erästä tervahöyryä, mutta siinä ei ollut kunnossa kone eikä kattila. Sen jälkeen menimme toiseen saareen, jossa oli paljon seilikaljaaseja, mutta kukaan meistä ei osannut edes vetää selliä ylös, saatikka sitten seilata Haminaan vastatuulella. Otin autoni ja läksin tov. Karjalaisen kanssa Kotkaan, saadaksemme sieltä jonkin pukseerin, joka hinaisi sen katsomamme kaljaasin satamaan ja merelle, kun olemme saaneet siihen lastin.

Saavuimme Kotkaan toukok. 3 päivä noin klo 4 ip. Paikallisessa esikunnassa tapasin erään vanhan toverin, rientolaisen. Juttelin hänelle heti asiani, hän laati minulle paperin pukseeria varten. Mutta — siinä piti vielä olla ylipäällikön leima. Ja sitähän tämä ei minulle antaisi. Tuo kunnon toveri »tuttavuusperusteilla» sanoi, että kyllä hän sen asian hommaa loppuun asti, ja käski minun mennä huoleti joukkooni. Luottaen häneen lähdinkin. Samana iltana olimme Erkin kanssa »kotonamme». Päätimme hiukan levähtää, sillä olihan sitä taas jo heiluttukin.

Käskin patrullimme pitämään huolta siitä, että jos pukseeri tai mikä alus tahansa tulee satamaan, niin tulee sen tulosta heti ilmoittaa minulle. Ja niin sainkin ilmoituksen, että laiva oli tullut. Heti taas käpälät alle ja kaljaasin hakuun. Lähtiessämme tov. Karjalaisen kanssa annoimme määräyksen miehille lastata junista aseet ja ampumatarpeet laiturille, samoin muonan ja muut mukaan otettavat kamppeet. Mentyämme saaren rantaan pistettiin pukseeri koukkuun. Mutta seilithän pitää tarkastaa. Ja sitä varten menin saaressa olevaan torppaan ja tapasin oikean vanhan merikarhun, nimeltä Pilhjerta, Haminan punakaartilaisia. Hän kehui ymmärtävänsä asian ja lähtikin mielellään mukaani. Mutta kallista aikaa siinä meni hukkaan, sillä välirauhan piti kestää vain saman päivän klo 12, ja siksi oli kiirehdittävä. Lopulla ilmoitti saamamme »spetsi», että kaikki oli kunnossa. Lähdettiin kohti Haminaa. Ollessamme aivan sataman suulla, noin 300 metriä enää laiturista, huomasimme toista rantaa pitkin pyrkivän merellepäin yhdeksän soutuvenettä. Tarkastelimme ja kinastelimme keskenämme. Toiset väittivät niiden olevan saaristopunakaartilaisia, toiset taas selittivät niiden olevan meidän miehiä. Lopulta tov. Saarinen ratkaisi kiistan. Hänellä sattui olemaan kiikari ja eroitti yhdestä veneestä miehen, jolla oli suuri musta huopahattu, ja sellaista hattua emme olleet nähneet mukanaolleilla miehillä, muilla kuin helsinkiläisellä punakaartin »tallirengillä», Rautun Villellä. Käänsimme heitä kohti saadaksemme selvän siitä, miksi ja mihin he ovat lähteneet »soutelemaan» niin suurella sakilla. Päästyämme lähelle alkoivat pojat vaatia, että pukseeri on heitettävä irti ja lähdettävä kiireesti merelle, jos aiomme pelastaa nahkamme, sillä lahtarit olivat tulleet Haminaan jo ennen kello kahdeksaa 4 päivän aamulla, vaikka »välirauhan» piti kestää kello 12:sta. Siinä se nyt oli se lahtarien ja kyminlaaksolaisten välirauha! Kävi niin, että emme kerinneet pelastamaan sitä, mitä olisimme olleet velvolliset pelastamaan — miehiä.

Heitimme pukseerin irti ja siinä hötäkässä meinasi kaljaasin perämieskin, Vassin Leo, jäädä »iankaikkiseksi» perämieheksi siihen »purkkiin», mutta kun on hyvä käpälistään, niin hyppäähän tuon matkan. Ja niin nopsahti Leo-poika »Elvin» suvikatolle, että katto oli sisään painua.

Veneistä otettujen miesten lukumäärä oli seuraava: minun joukkooni kuuluvia tuli vain 3, Karjalaisen miehiä 13, ratsusakkia 17 ja sitten muita yksityisiä tovereita: Rautun Ville, Haminan esikunnan jäsen Josua Lindahl, Heinolan vallankumousvallesmanni Matti Ukkola sekä 5 laivamiestä. Minun joukostani pääsi kaikkein vähimmän, sentähden että miehet olivat vahtitehtävissä, ja junassa olleet joutuivat vangiksi ensiksi, kun junani seisoi ensiraiteilla. Merelle kääntyminen tuntui ikävältä, ei sentähden, että olisin pelännyt merta, vaan sentähden, että pojat jäivät ja meidän kolmenko vain piti pelastua! Minua kiusasi ajatus, että tämä oli joukkoni pettämistä. Olinhan antanut pojille sanani ja he minulle, että yhdessä taistellaan ja yhdessä kuollaan asiamme puolesta. Mutta nyt ei sitä enää voinut muuttaa. Laiva meni ja minä laivan mukana. Ihmeellistä on, että lahtarit eivät ampuneet laivaamme, vaikka olimme niin lähellä.

Nyt seilasimme kohti Kronstadtia ilman juomavettä ja ilman leipää. Puitakaan ei olisi riittänyt perille asti, mutta vetelimme muutamia veneitä takille ja niistä tehtiin puita, niin että höyryä riitti nipin napin. Kronstadtiin tultuamme saimme teetä ja leipää sekä hiiliä Pietariin menoa varten.

Pietariin saavuimme toukok. 5 p:nä klo 5 aamulla ja menimme heti Suomen asemalla punakaartin esikuntaan. Kyselimme yhtä ja toista henkilöä, mutta jokainen oli heti tänne tultuaan ottanut uuden nimen ja passit, joten kuului olevan valkeata tietää, kuka on täällä ja kuka mennyt eteenpäin. Jokainen tapaamani jutteli pettymyksestään, omaistensa menetyksestä ja kuka mistäkin.

Lahtarit tietysti nyt kerskuvat voitollaan ja ryyppäävät voiton maljoja. Mahtanevatko maistua makealle ne maljat? Niissähän on Suomen työväenluokan verta. Ja ulkomailta saamallanne avulla te, Suomen lahtarit, sen voittonne saitte. Mutta ettepä saa seuraavalla kerralla. Sillä kivääri on silloin lujasti työmiehen kädessä. Emmekä me unhoita sitä opetusta, jonka nyt meille annoitte. Emmekä myöskään hellitä otteestamme, kuten ehkä luulette, vaan hiomme miekkamme teräväksi seuraavaa kertaa varten.

Mietin myöskin kysymystä, mitkä olivat pääsyyt tappioomme. Joukkojen tottelemattomuusko, se »punakaartilaisuus»? Vai lahtarien suurempi sotataitoko? Vaiko saksalaisten maahan tulo? Vai sekö, minkä punakaartilaiset pukivat sanoihin:

Totta on, että kurittomuutta oli joskus joukoissa. Mutta ei se ollut yleistä. Liikuttuani useilla rintamilla täytyy minun sanoa että yleensä joukot olivat täynnä taisteluintoa. Mutta me emme osanneet niitä oikealta tavalla järjestää ja johtaa taisteluun. Ja tästä taitamattomuudestamme ja saamattomuudestamme johtui myöskin usein se, että joukot tulivat kurittomiksi ja haluttomiksi taisteluun. Eivät ne olleet koulutettuja sotilaita, vaan suoraan työpenkin äärestä lähteneitä työläistä. Ei niitä sopinut komentaa niinkuin jotkut sitä yrittivät. Siitä oli vain päinvastainen seuraus. Mutta kyllä punakaartilaiset tahtoivat, että heitä komennettaisiin, oikealla tavalla johdettaisiin. Täytyi vain voittaa niiden luottamus. Onhan selvää, että jos joukko ei jostakin syystä luottanut päällikköönsä, niin ei siinä voinut olla kunnon kuria, eikä annettujen tehtävien oikeata täyttämistä.

Paljon on syytä myös siinä, että liiaksi oli rykmenttien ja pataljoonien komentajia esikuntineen, jotka vain istuivat kotikaupungeissaan joukkojen ollessa pitkien matkojen päässä rintamilla. Tietysti täytyi olla esikunnat ja korkeampi johto, jotka eivät voi olla tulilinjoilla. Mutta meillä oli koko joukko sellaisia esikuntia, jotka eivät suorittaneet välttämättömiä rintamantakaisia asioita, varustaneet joukkoja ja valvoneet taistelun kokonaisuutta, vaan kuluttivat aikaansa joutavanpäiväisessä, jakelivat kaikenlaisia lupalappuja, ottivat vastaan kaikenlaisia asiakkaita ihan joutavissakin asioissa, niiden joukossa suorastaan lahtareita. Mutta rintamilla oli puute järjestely- ja johtokykyisistä henkilöistä.

Rintamilla ilmeni myöskin sellaista, että päälliköt poistuivat paikoiltaan. Tämä koskee sekä alempia, että ylempiä. Komppanian päällikkö saattoi hävitä ketjun takaa, milloin »hakemaan patruuneja», milloin »järjestämään ruoka-asioita», milloin »apua hakemaan». Tällainen tietysti hävittää joukosta luottamuksen ja kurin sekä aiheuttaa perääntymistä ja pakenemista. Sama koskee ylempiäkin päälliköitä. Usein eivät nekään pysyneet paikallaan eivätkä jättäneet valtuutettua tilalleen, vaan poistuivat välttämättömille asioilleen. Varsin taajaan sattui, että jopa rintamankin päällikkö lähti »kiireellisille asioille», matkusti pois juuri hetkellä, jolloin hänen läsnäolonsa olisi ollut kaikkein tärkein. Kun alemmat päälliköt näkivät tällaista, heikensi se heidän taistelumoraaliaan ja lisäsi epäluottamusta ylempään johtoon. Oli tapauksia, jolloin tällainen poistuminen täytyy leimata suorastaan petokseksi. Ja selvää petosta oli se kyminlaaksolaisten välirauhapuuha. Mutta mielestäni tällaiset ilmiöt kuitenkin olivat enemmän yksityistapauksia. Emme saa yleistää tätä eikä sanoa, että koko johtomme olisi ollut petokseen syypää. Lisäksi tässä on vakavasti otettava huomioon myöskin se, että tunnusta »johto petti» punakaartilaisten keskuuteen menestyksellä levittivät lahtarit provokatiotarkoituksessa.

Kenenkä tehtävä olisi ollut pitää huolta siitä, että olisi ollut luotettava johto ja että johtopaikoilla olevien käyttäytymistä ja tekoja olisi kontrolloitu? Se olisi ollut puolueen tehtävä. Olisi pitänyt noudattaa venäläisten tovereiden esimerkkiä. Bolshevikkipuolueen järjestöt ja sen asettamat luottamushenkilöt olivat taistelussa aina paikallaan. Mutta eihän meillä ollut sellaista puoluetta. Suomen vanha sosdem puolue ei ollut vallankumoukseen kasvattava eikä vallankumousta oikein johtava puolue. Vallankumouksellista joukkoa sillä oli, mutta ei bolshevistista johtoa.

Puolueessa oli kyllä vasemmistolaisia. Me, punakaartilaiset, pidimme nimenomaan muutamia nimeltä ja henkilökohtaisestikln tuntemiamme henkilöitä vallankumouksellisina. Mutta, kuten osottautui, heikko oli se meidän vasemmistomme. Eivätkä eräät toverit, joita pidimme vallankumouksellisina johtajina, sellaisia todella olleet.

Mutta näitä kysymyksiä on käsitelty vallankumouksen jälkiarviossa jo vuodesta 1918 asti ja minä jätän ne asiat edelleen asianomaisten puolue-elinten selvitettäväksi. Muistelmissani olen tahtonut esittää esimerkkejä siitä, kuinka meillä oli vallankumouksellisia joukkoja, miehiä ja naisia. Nämä osoittivat taistelussa usein hyvinkin ihailtavaa urhoollisuutta ja uhrautuvaisuutta. Jopa opittiin jonkin verran tappelunkin taitoa, koskapa saatoimme antaa raskaita iskuja ei vain Suomen lahtareilie, vaan myöskin opetetuille saksalaisille sotajoukoille. Luokkasotamme kokemuksia ja niistä saamiamme opetuksia oikealla tavalla tunnetuiksi tehden, edistämme me Suomen työväenluokan voittoa sen tulevissa taisteluissa.

Sotilasvirkatalojen torpparikokous Tampereella v. 1917.

Minut valittiin Espoon pitäjästä edustajaksi sotilasvirkatalojen torpparikokoukseen, joka pidettiin Tampereella v. 1917, muistaakseni heinäkuussa.

Kokouksessa oli kaksi suuntaa, melkein yhtä vahvaa. »Edustajia oli vähän toista sataa, lukua en tarkkaan muista. Ensimmäisenä päivänä tarkastettiin valtakirjat ja valittiin valiokunta, jonka tuli tehdä työsuunnitelma seuraavalle päivälle. Tulin valituksi siihen 4 muun jäsenen mukana, joiden nimiä en muista.

Työohjelman perustaksi ehdotimme, että kokous käsittelisi asiaa siltä pohjalta, että sotilasvirkatalojen torpparit vapautetaan työ- ja luontaisveroista päätilaan nähden ja maksavat ne veron suoraan valtiolle perintönä suoralla linjalla menevällä vuokraoikeudella; ehdotimme myös päätettäväksi, että kuntain ja valtion omaisuutta ei saa myydä eikä hävittää. Monella torpparilla oli näet halu ostaa maata. Me ehdotimme, että kokous vastustaisi sitä. Tästä ohjelmasta nostivat tavattoman melun ne, jotka vaativat kokousta tekemään päätöksen, että ostetaan torpat perintötiloiksi. Alanen piti pitkän puheen oston puolesta. Hän oli suomettarelainen vattiopäivämies Parkanon pitäjästä ja valittu sieltä edustajaksi.

Tämä päivä meni siinä, että puhuttiin oston puolesta ja sitä vastaan. Kolmas kokouspäivä oli ratkaiseva. Edustajat alkoivat saman jutun aamulla. Alanen piti taas pitkän puheen oston puolesta ja moitti torppareita koskevan lain ankaruutta. Minä sain puheenvuoron, joka kesti lähes kolme tuntia. Puhuin niin kiivaassa tahdissa, että jokunen vastustaja meni ulos kokouksesta. Puheenvuorossani sanoin, että laki sinänsä ei enää torppareita tyydytä, vaan se tehdään perinpohjin uusi. Vanha laki lyödään perinpohjin tyhjäksi ja tilalle laki, joka torpparit vapauttaa orjuudesta. Jos asiamme muuten ei mene lävitse, niin paikalla lyödään alas senaatti kansan voimalla.

Silloin nousi hirmuinen meteli. Kuului huutoja, että vangitaan se lurjus, joka laittomuuteen yllyttää. Miliisit eivät minua vanginneet, sillä minun kannallani oli paljon. Tämän jälkeen meni asia äänestykseen. Minun ehdotukseni oli tällainen: että torpparit irtaantuvat päätiloista ja maksavat veron rahassa suoraan valtiolle ja että vuokraajain liitto ajaa asiaa eteenpäin. Alasen ehdotus oli, että senaatti hyväksyisi lain, että torppareilla on oikeus ostaa mökkinsä perintötiloiksi, tarvitsematta isäntää kuulla. Minun ehdotukseni voitti muistaakseni 14 äänen enemmistöllä.

En muista, kuinka tarkasti asia on sen aikuisessa »Työmies»-lehdessä, mutta Tampereella ilmestyneessä »Kansan Lehdessä» se selostettiin koko tarkasti.

Tov. Heinosen kirjoitus valaisee hyvin tärkeätä asiaa. Ja kuvastuu siitä myös se epäselvyys, mikä sosdem puolueessa vallitsi maakysymyksessä. Se että vastustettiin torpparien pyrkimystä itsenäisiksi, oli mitä vakavin virhe, varsinkin kun se aikaisemmin kytkettiin pyrkimykseen ratkaista maakysymys ostamalla valtiolle ja kunnalle maita annettavaksi perintöoikeudella maattomille. Tällainen kunnan torpparien asemaan pääseminen ei houkutellut torppareita, varsinkaan niitä, jotka jo olivat kunnan tai virkatalojen alaisia vuokralaista. Siinä oli kyllä se demokraattis-vallankumouksellinen momentti, että kuviteltiin saatavan niin demokraattinen järjestys, että siinä kapitalistit eivät komentaisi. Sellainen demokratia ei mitenkään ollut mahdollinen porvarillisen, eduskunnalleen demokratian puitteissa. Todellinen demokratia olisi ollut vain sellainen, jota Lenin nimitti »työväen ja talonpoikain demokraattiseksi diktatuuriksi». Valta olisi silloin työväen ja talonpoikain vallankumouksellisilla elimillä, neuvostoilla. Maakysymyksen ratkaisuun oli siinä kaksi tietä. Joko maan kansallistuttaminen porvarillisen vallankumouksen linjalla. Ei siis vielä sosialisoiminen: kollektiivinen viljelys. Tai omaksi antaminen. Se olisi myös ollut oikea kanta. — V. 1917 kesällä olisi pitänyt olla ohjelmassa maanvuokraajain vapauttaminen ilman korvausta — kuten Viipurin kokouksessakin kumouksellisten vaisto sanoi. Ja puoluekin sen hyväksyi. Virhe oli, että se asetettiin torpparien pyrkimystä vastaan päästä täysiksi isänniksi. Jos olisi porvarien ostomenetelmiä vastaan asetettu maan saaminen ilman korvausta, olisi saatu torpparien enemmistö sen puolelle ja vallankumoukselliseen taisteluun sen puolesta. Kuten tapahtui sitten v. 1918. Ja olisi se muodostunut taisteluksi proletariaatin diktatuurin puolesta, koska vain se saattoi torpparien oikeutettuja pyrkimyksiä niissä oloissa tyydyttää. Vallankumous kasvoi jo proletaariseksi.

Kirjoittajien huomautukset:

^[1*] Toveri Gylling, joka siihen aikaan oli myös nuori maisteri, toimi samantapaisessa tehtävässä keskuspoliislasemalla. Sieltä hän joutui »verikaartiin», punakaartin perustavaan kokoukseen ja lopulta kapt. Kockin esikuntaan. Viaporin kapinan aikana oli hän Ruotsissa.

^[2*] Tov. Y. Sirolan huomautus: Tämä kohta osottaa, kuinka epäselvät olivat suhteet puolueessa. Marraskuun puoluekokouksessa oli kyllä vasemmisto, mutta ei ollut järjestynyt — ei pitänyt edes ryhmäkokouksia eikä suunnitellut yhteistä esiintymistä. Sillä ei ollut tarkasti määriteltyä ohjelmaa, vaikka kannattikin vallan ottamista. Kun se ehdotus hylättiin, ei se ryhtynyt vakaviin toimiin edes järjestyneen ryhmän, satikka sitten uuden puolueen aikaansaamiseksi. Kun puoluekokouksessa ei oltu päätetty ottaa valtaa, oltiin sitä mieltä, että Kaivohuoneelle majoittuneen punakaartln on sieltä lähdettävä ja jätettävä aseensa yhteiseen talteen. Tätä puolueen ohjetta punakaartilaisille selostamaan lähetettiin kolmikko, johon valittiin m.m. tov. Jukka Rahja. Hän oli sitä mieltä, että puolueen päätös on virheellinen, mutta on sitä noudatettava, ja suostui hän tämän asian selostamaan punakaartilaisille.

^[3*] Kun 26 p. tammik. päätettiin valta ottaa, niin ryhdyttiin heti toimiin senaatin vangitsemiseksi, mutta ei määrätty vastuunalaista johtoa ja se jäi suorittamatta. Silloin eivät senaatin jäsenet vielä olleet poistuneet Helsingistä, kuten kirjoittaja esittää. — Toim.

^[4*] Tov. K:n esityksestä ei käy selville, esittäkö hän näin tärkeän asian, kun on rintamaita pois lähtö, punakaartin korkeammalle päällystölle. Kokon kertomuksesta pääsee siihen käsitykseen kuin rintamalta olisi noin vain saanut lähteä joukko mikä tahansa ja ettei siihen sen enempää huomiota kiinnitetty. Saa myös sen käsityksen, kuin ei rintamalle lähteissäkään olisi tarvittu muuta kuin joukko-osastoa komentavan päällikön aloite. Näin ei kuitenkaan yleensä ollut laita. — Toim.

^[6*] Tov. Kokon tieto ei liene aivan tarkka. Valkoisten virallisessa »Vapaussota»-kirjassa (IV. s. 314) sanotaan: »Vihollinen suuntasi vimmatun granaattitulen Seppälään, jossa räjähteli granaatteja ja shrapnelleja, niin ettei ollut missään turvaa...» Kyseessä on helmik. 24 p. Lahtareilla oli jo Seppälästä perääntymiskäskykin. [Toim.]

^[7*] Selvitykseksi tässä on mainittava, että kyllä punaiset jo 10 p. aloittivat tykkitulen Vilppulaa vastaan, mutta 13 p. alkoi yleinen hyökkäys. — Toim. —

^[8*] Tässä tov. Rahja on liioitellut. Ei meidän tykkitulemme Vilppulan taka-osaa mäsäksi tuhonnut. Siitä on todisteena se, että luokkasodan päätyttyä ei edellä kerrotunlaista tykkitulen tuhoa Vilppulassa ohikulkija havainnut. Toiseksi se, että lahtarit sotamuistelmissaan ja historioissaan kertovat kysymyksessä olevan pommituksen tuottaneen vain vähäistä tuhoa Vilppulalle. On huomautettava, ettei lahtarien historian kirjoitus ole aina totuudenmukaista. Mutta tässä tapauksessa, jolloin on kysymyksessä paikkakunnan tuhoaminen punaisten toimesta, olisivat lahtarit siitä varmasti maininneet. Ei heillä olisi mitään syytä asiaa pienentää, päinvastoin. — Toim. —

^[9*] Joukko-osastojen päälliköt ehdottomasti tekivät virheen siinä, että antautuivat neuvotteluihin lahtarien kanssa, varsinkin koska juuri edellisellä sivulla kerrottu tapaus lahtarien antautumishoukutuksista oli selvänä esimerkkinä heidän kavalasta menettelystään, Antautumisneuvotteluilla lahtarit saivat punaisten tulen hetkeksi vaimennetuksi ja siten voittivat aikaa omalle toiminnalleen. — Toim.

^[10*] Tov. K. puhuu »toivomuksista», jonka hän antoi »pojilleen». Näin laistetun ollessa kuumimmillaan ei enää olisi saanut antaa toivomuksia vaan määräyksiä. — Toim.

^[11*] Toimitus huomauttaa, että nämä tov. Kokon mietelmät ovat täysin perustellut. Useimmissa paikoissa näyttää luokkasodan aikana olleen niin, että ei osattu erottaa sota- ja siviliasioita, vaan annettiin häiritä toimessaolevaa sotajohtoa kaikenlaisilla joutavilta siviliasioilla. On kuitenkin huomautettava, että ne henkilöt, jotka hän näki odottamassa, saattoivat hyvinkin olla tähdellisillä asioilla, mutta olisi ollut niiden asioiden selvitys järjestettävä eri paikkaan. Epäilemättä oli asioiden näinollen lahtareilla myös hyvä tilaisuus vakoiluun ja olisi sitä puolta silmälläpitämään ollut järjestettävä tehokkaammat elimet kuin mitä meidän luokkasodassamme oli.

^[12*] Tov. Kokon kertomus hänen aselstariisumisuhkastaan osoittaa, että Helsingin punakaartin paikallisesikunta el ollut tehtäviensä tasolla. Rintamalle piti joukkoja lähettää, mutta esikunta ei »huomannut» ilmoittaa asemalle siitä, että junan pitää olla valmiina määrättynä aikana. Tämä valaisee sitä sekaannusta, mikä vallitsi esikuntien kesken. Olihan Helsingissä m.m. yleisesikunta, Uudenmaan esikunta ja Helsingin esikunta. Kuinka lienee ollut tehtävien jaon laita näiden kesken? — Toim.

^[13*] Se mitä tov. Kokko puhuu ylemmistä päälliköistä, niin Tampereella kuin täälläkin, saattaa ainakin osittain olla totta. Ei ollut meillä siinäkään suhteessa lujaa järjestystä, vaan saattoi joku päällikkö, niinkuin joukko-osastokin, ottaa itselleen vapauden lähteä pois asemiltaan, kuten sinne lähtökin usein oli vapaaehtoisen päätöksen varassa. Ei saa kuitenkaan edesvastuuttomasti heitellä tällaisia syytöksiä, sillä tov. Kokko ei aina voinut tietää, oliko joku päällikkö kutsuttu ylempien elimien toimesta pois tai muuten tähdellisistä syistä lähtenyt. Toimitus on jättänyt tämän paikan poispyyhkimättä sen opetuksen takia minkä siitä saa. Ensimmäinen ehto taistelussa on, että päälliköt ovat paikallaan, eikä saa syntyä miehistössä ja alemmassa päällystössä sellaista käsitystä, että ylemmät livistävät. — Toim.

^[14*] Tov. K. kertoo, että punakaartilaiset olisivat Tammisaaresta saksalaisten edellä perääntyneet taistelutta. Lahtarit itse kirjoittavat »Vapaussodan» V osa. s. 336 »Tammisaaressa olivat punaiset tehneet ensimmäisen kerran vastarintaa. Taistelun jälkeen oli kaupunki miehitetty». Sama lähde sivu 337 kertoo, että saksalaiset olivat tavanneet »Raaseporin pysäkin luona väkevähkön vastustajan». — Toim.

^[15*] On syytä huomauttaa, että kansanvaltuuskunnan samoin kuin punakaartin ylijohdon siirtyminen Viipuriin oli välttämätön ja selitettiin se silloin. Sellainen vaikuttaa aina vississä määrin masentavasti. Sellaista masennustunnelmaa vastaan olisi ollut taisteltava, mutta sitä varten olisi pitänyt olla luja puolueydin ja sellainen palkallinen sotilasjohto, joka pitäisi yllä luottamusta. Tov. Kokon kuvaama mieliala on kyllä silloisissa oloissa ymmärrettävä, mutta nyt, historiaa kirjoittaessa, on pantava asiat paikalleen. — Toim.

^[16*] Toimitus on tiedustellut tätä asiaa tov. Mannerilta ja saanut vastauksen, että hän ei muista tällaista lähettiä lähettäneensä. Kuitenkin on muistettava, että niihin aikoihin juuri oli ylipäällikön, tov. Mannerin esikunnassa valmistettu perääntymissuunnitelma ja annettu määräykset sen toimeenpanosta. Punakaartin koneisto ja siinä vallitseva henki oli kuitenkin sellainen, että perääntymiskäskyä ei pantu täsmällisesti täytäntöön. Osaksi saattoi tämä johtua siitä, että ei aina voitu luottaa lähetin todella olevan oikealla asialla — ja paljonhan lahtarit provokatiollaan saivatkin hämminkiä aikaan, — mutta usein tapahtui myöskin niin, että punakaartin päälliköt ja osastot, »demokraattisesti» asiasta keskustellen, jättivät käskyn noudattamatta. Tämä järjestyksen ja kurin puute olikin eräänä ratkaisevana syynä, että perääntymistietä el saatu pidetyksi auki, vaan jäivät punakaartin pääjoukot saarrokseen. — Toim.

^[17*] Proletaarisen kumousmiehen oikeutetulla halveksumisella ja vihalla leimaa tov. Kokko tässä ne työväenliikkeen toimihenkilöt jotka mainitussa tilanteessa ryhtyivät hommaamaan välirauhaa lahtarien kanssa, jolla teolla ja koko menettelyllään sinä aikana he demoralisoivat joukot, edistivät lahtarien voittoa ja saattoivat harhaanjohtamansa punakaartilaiset lahtarien saaliiksi. Tällöin oli nim. vielä mahdollisuudet perääntyä eri teitä kuten tov. Kokkokin siitä mainitsee. Vahvistamalla Viipurissa olevia joukkoja ja auttamalla Lahdessa olevia punaisten joukkoja, lyömällä saksalaisia Kouvolasta käsin, olisivat nämä voimat saattaneet tehdä mahdolliseksi Kannaksenkin tien auki pitämisen. Joka tapauksessa oli heillä mahdollisuus vetäytyä Kotkaan ja sieltä käsin laivoilla evakuoida punakaartin elävää voimaa paikkaan, josta käsin ne olisivat saattaneet jatkaa taisteluaan proletaarisen vallankumouksen kansainvälisellä rintamalla. Noiden välirauhan hommain harhauttamat punakaartilaiset kuuluvat jopa estäneenkin tällaista vallankumouksellisten joukkojen evakuoimista. Sopii vielä huomauttaa, että lahtarit eivät luonnollisestikaan tuollaiseen välirauhaan suostuneet, ja missä jonkinlaisia lupauksia antoivatkin, eivät niitä pitäneet. Niinpä ne ampuivat Hasunkin, jolla oli ollut sellainen harhaluulo, että kun hän ei ole ollut rintamalla eikä rikkonut niitä »siviilirikoslakeja», niin hän muka voi pelastaa henkensä. Lahtarit lienevät kyllä säästäneet joitakin tuon välirauhapuuhan kautta heille palveluksia tehneitä, joilla ei ollut mitään vakavampia vallankumouksellisia »syntejä». Liitteenä tov. Kokon muistelmiin julkaisemme näytteeksi asiakirjan, josta yllä puhutaan.
Lisättäköön vielä, että jos olisi ollut siellä silloin bolshevistisen puolueen järjestöjä tai edes tietoisia jäseniä, ei tällainen välirauhan puuhailu olisi voinut tulla niin tuhoisaksi. Ne olisivat ryhtyneet päättäviin toimiin tuollaisen punakaartilaisten pettämisen lopettamiseksi ja harhaanjohdettujen saattamiseksi paikoilleen vallankumouksellisessa taistelussa. — Toim.