Julkaistu: 1935
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Yhteis- ja kansanrintama Ranskassa». Valtion kustannusliike Kirja, Petroskoi 1935
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Toverit, Kominternin VII kongressille esitetty selostus fasismin hyökkäyksestä ja taistelusta työväenluokan yhtenäisyyden puolesta fasismia vastaan, kohottaa esiin erinomaisen tärkeitä ja tavattoman suuren kansainvälisen merkityksen omaavia kysymyksiä. Kukaan ei olisi voinut näitä kysymyksiä valaista suuremmalla asiantuntemuksella ja suuremmalla auktoriteetilla kuin tov. Dimitrov, Leipzigin taistelun voittaja. (Kättentaputuksia.)
Tältä puhujalavalta, joka on kaikkein korkein puhujalava, on esitetty syytekirjelmä fasismin veristä barbaarisuutta vastaan; samat syytökset heitti tov. Dimitrov Leipzigissä Göbbelsien ja Göringien, noiden turmiotatuottavan Hitlerin turmiotatuottavain osakkaitten kasvoihin, heitti ne, — kuten hän ylpeästi selitti, — Kommunistisen Internatsionaalen ja maailman kaikkien työtätekevien nimessä.
Tov. Dimitrovin rauhallisen ja järkkymättömän miehuuden antama esimerkki antoi voimakkaan sysäyksen työväenluokan yhtenäisyysliikkeelle, kaikkien fasismivastaisten voimain yhdistämiselle sitä suurinta rikosta vastaan, mitä historia on koskaan tuntenut. Miljoonat kommunistit, sosialistit, fasismin vastustajat, työläiset ja oppineet koko maailmassa seurasivat jännittyneinä sitä sankaritaistelua, jota tov. Dimitrov kävi Saksan kansan vainoojia vastaan, meidän uljaan Thälmannimme pyöveleitä vastaan.
Bolsheviikki Dimitrovin nimi mainitaan suurella kiitollisuudella, rakkaudella ja ihastuksella kaikkien niiden keskuudessa, jotka ovat valmiit yhdistymään vastarintaan fasismin petomaista hyökkäystä vastaan.
Marcel Cachin esitti kongressille elävän kuvan siitä ankarasta taistelusta, joka Ranskassa tapahtuu fasismin taantumusvoimain ja antifasismin edistyksellisten ja vallankumouksellisten voimain välillä. Tämä taistelu, jota käydään koko Ranskassa, saa kieltämättä valtavan kansainvälisen merkityksen. Tämän taistelun tulos, meidän fasismivastaisen liikkeemme kohtalo määrää moniksi vuosiksi, paitsi Ranskan kansan, myöskin Europan muiden kansain tulevaisuuden. Tuntien koko meidän kommunistisella puolueellamme olevan vastuunalaisuuden, paitsi Ranskan työtätekevien edessä, myöskin veljiemme edessä muissa maissa, me haluamme täydentää tov. Dimitrovin — niin voimakasta ja niin selvää — selostusta meidän osuudellamme tuossa rikkaassa taistelukokemuksessa.
Kansanrintaman mahtava mielenosoitus heinäk. 14 päivänä 1935 sai laajan vastakaiun koko maailmassa. Koskaan ei Parisi ole vielä nähnyt niin laajaa mielenosoitusta. Puoli miljoonaa miestä ja naista kulki Bastiljen torilta Kansakunnan torin kautta Sant Antoinen vanhaan esikaupunkiin, joka on rikas vallankumousmuistoista. »Amsterdam-Pleyel»-komitean alotteesta osallistuivat monilukuiset järjestöt kansanmielenosoituksiin heinäk. 14 pnä Parisissa ja koko Ranskassa. Niitä olivat: kommunistinen puolue, sosialistinen puolue, radikaali-sosialistien puolue, molemmat työkonfederatsiot (Unitaarinen ja Reformistinen), ihmisoikeuksien liitto, entisten rintamamiesten erilaiset liitot, Yhdistynyt urheiluliitto, kommunistiset, sosialistiset, radikaaliset ja tasavaltaiset nuorisoliitot jne. Innostunut kansanjoukko tervehti kansanrintamaa ja sen tunnuslauseita, joissa kehoitettiin välittömään taisteluun rauhan ja vapauden puolesta. Se osoitti erikoisen läheisyytensä meidän kommunistiselle puolueellemme, joka on työläisten yhtenäisyyden esitaistelija, kansanrintaman alkaja ja järjestäjä. Kansanjoukon riveistä kuului huutoja: »Neuvostot kaikkialle!» Tämä tunnus on nyt tullut kaikkein kansanomaisimmaksi Ranskassa.
Kuitenkin, kuten tov. Dimitrov eilen korosti, olisi varsin vaarallista antautua sellaiseen harhakuvitteluun, että fasismi olisi muka jo voitettu. Samalla hetkellä, jolloin Parisin kansa ilmaisi päättäväisyyttä katkaista fasismilta tien, suoritti eversti, kreivi De la Rocque aseellisten kansalaissotajärjestöjensä tarkastuksen. Niitä oli 35 tuhatta miestä. Ne oli hallituksen puheenjohtaja kutsunut sytyttämään tulen tuntemattoman sotilaan haudalla, ja he kulkivat marssiaskelin, sotilaallisessa järjestyksessä. Me tiedämme, että »Taisteluristeillä» (joksi tätä järjestöä nimitetään) on aseita, moottoripyöriä, autoja ja lentokoneita. Vihollinen ei ole murskattu. Se suorittaa voimainsa uudestiryhmitystä ja valmistautuu uusiin hyökkäyksiin. Vaara kasvaa. Eivät ole hävinneet ne syvät syyt, jotka synnyttävät fasismin, tekevät sille mahdolliseksi kehittyä ja kasvaa. Kapitalismin yleiskriisin herkeämätön kärjistyminen, talouskriisin pitkällinen luonne alentaa yhä enemmän laajojen työtätekevien joukkojen elintasoa. Kääntääkseen syrjään ja hillitäkseen työtätekevien joukkojen suuttumusta sekä valmistaakseen sotaa, turvaten tätä varten »selkäpuolensa», sitä varten tarvitsee kansainvälinen porvaristo fasismia.
Tuotantokäyrä on Ranskassa jälleen pudonnut, läheten kaikkein alinta kohtaa, mikä oli v. 1932. Työttömyys on viime vuoteen verraten lisääntynyt. Huolimatta niistä mitä moninaisimmista leikkauksista, mitä kolmen vuoden kuluessa on tehty työläisiltä, virkamiehiltä, talonpojilta, kauppiailta ja entisiltä rintamamiehiltä, kasvaa yhä valtiobudjetin vajaus. 15 miljaardia frangia on leikattu palkoista, eläkkeistä, apurahoista ja väestölle hyödyllisistä määrärahoista. Verotulot vähenevät yhä talouskriisin johdosta, ja samaan aikaan paisuu sotabudjetti ja kasvavat poliisimenot. Lavalen hallitus, joka nojaa erikoislakeihin, on vasta äskettäin tehnyt päätöksen 11 miljaardin frangin »säästöstä». Se supistaa 10 prosentilla virkamiesten, palveluskuntalaisten ja työläisten palkkoja valtion tuotantolaitoksissa. Se riistää 10 pros. ent. rintamamiesten, sodan uhrien ja ent. valtionvirkamiesten eläkkeistä. Se ottaa 10 pros. pienten koroillaeläjäin kupongeista.
Maassa kohoaa mahtava tyytymättömyysaalto. Parisissa ja maakunnissa lisääntyvät vaikuttavat taisteluesiintymiset kielloista, vangitsemisista ja eroittamisista huolimatta. Vallankumouksellinen nousu kasvaa. Kommunistinen vaikutus lisääntyy. Senpä vuoksi Ranskan porvaristo suuntautuukin fasistidiktatuuriin, varustaa ja kannustaa palkkajoukkioitaan. Senpä takia pääministeri Laval sallii ja hyväksyy »Taisteluristien» esiintymisen samalla hetkellä, jolloin kansanrintama vaatii niiden aseistariisumista ja hajoittamista.
Sen ohella muutamat suurporvariston piirit esiintyvät Ranskan–Neuvostoliiton keskinäisen avun sopimusta vastaan. Ne käyvät kamppailua Neuvostoliittoa vastaan ja kommunismia vastaan yleensä. Ne saarnaavat lähentymistä Hitlerin Saksaan. Ne nojaavat taantumuksellisimpiin aineksiin, fasistisiin ryhmittymiin; niiden johtajat käyvät neuvotteluja Hitlerin kanssa. Ne ovat löytäneet äänitorven vieläpä petturi Doriotista.
Toisin kuin muissa maissa on fasismi Ranskassa levinnyt vähemmän maalaisväestön keskuuteen. Huolimatta kaikista ponnistuksistaan on fasismi tähän mennessä saanut värvätyksi kannattajia etupäässä vain kaupungeista, virkamiesten, suurliikkeitten ja -laitosten keskivarakkaan henkilökunnan, kauppiaitten ja vapaitten ammattien harjoittajat keskuudesta, niiden keskuudesta paljon enemmän kuin talonpoikain keskuudesta. Tämän selittävät historialliset ja poliittiset seikat ja varsinkin se, että Ranska on Suuren vallankumouksen ajoista asti ollut porvarillisen demokratian maa.
Fasismin yleisiä ja erikoisia kehitysehtoja analysoitaessa on erityinen huomio kiinnitettävä subjektiivisiin syihin, jotka ovat tehneet mahdolliseksi fasismin tilapäisen voiton muutamissa maissa. Tarkoitamme pääasiassa työväenluokan eristyneisyyttä eli sen riittämätöntä vaikutusta keskikerroksiin, joita fasismi on siepannut mukaansa, ja jotka ovat joutuneet suurporvariston poliittisen johdon alaiseksi, samoin työväenluokan hajanaisuutta, jonka on aiheuttanut ja jota ylläpitää sosialidemokratian reformistinen politiikka.
Tapausten kulku Saksassa, jossa oli vallassa muutamia sosialisti- tai kokoomushallituksia, samoin Itävallassa ja Espanjassa, missä sosialistiset johtajat niinikään kuuluivat hallitukseen, kuvaa erittäin räikeästi tätä traagillista todellisuutta. Sosialidemokratian sopimusta porvariston kanssa täydensi sosialidemokratian itsepäinen kieltäytyminen yhteisrintamasta kommunistien kanssa.
Proletaarien aseellinen taistelu Itävallassa ja Espanjassa, taistelut Vienissä ja Asturiassa, vaikka eivät voineetkaan ehkäistä fasismin voittoa, johtivat kuitenkin yhteisrintaman laajentumiseen. Kommunistiset ja sosialistiset työläiset vuodattivat yhdessä verensä taistelussa yhteistä vihollista vastaan ja työväenluokan vapautumisen suuren ja jalon asian puolesta. Tapahtumat Saksassa, Itävallassa ja Espanjassa ovat odottamattomalla valolla valaisseet tien sosialistiveljiemme laajoille joukoille.
Ne ovat avanneet näiden silmät näkemään toisen politiikan, Marxin-Engelsin-Leninin-Stalinin politiikan, Kominternin politiikan.
Mikä räikeä vastakohta näiden kahden työväenluokalle esitetyn tien välillä: toiselta puolen sosialidemokraattien esittämän ja toiselta puolen Kominternin esittämän.
Siellä — tappio, fasismi, terrori, talouspula ja sen murhaavat seuraukset työväenluokalle: työttömyys, kurjuus, nälkä, ihmisrappeutuminen ja tämän synkän kuvan huippuna hillitön aseistautumiskiihko, kauhean sodan valmistelu, joka syöksee koko maailman hävityksen ja veren kuiluun.
Täällä — voittoisa sosialismin rakentaminen, teollistamisen ja kollektivisoinnin ihmeet, varakas elämä, vapaiden kansain kulttuurinen kukoistus, elämänilo, luovaa työtä rakastava ja sille pyhittäytynyt uusi maailma, kollektiivin kohoamisen kautta kohonnut henkilöllisyys, — neuvostojen maa, joka taistelee rauhan puolesta.
Kunnia bolshevistiselle puolueelle!
Kunnia Leninille, joka johti työväenluokan valtaan kuudennella osalla maapalloa ja viitoitti tien, jota nyt kuljemme!
Kunnia Stalinille, joka on nerokkaasti ratkaissut SSSR:n sosialistisen rakennustyön probleemit, kansainvälisen proletariaatin rakastetulle johtajalle ja opettajalle! (Suosionosoituksia.)
Jo itse olemassaolollaan Neuvostoliitto paljastaa ja korostaa kapitalismin sisäisiä ja ulkoisia vastakohtia. Se kärjistää ja syventää kapitalismin yleiskriisiä. Se on proletaarisen vallankumouksen mahtava vipusin koko maailmassa. Elävällä esimerkillään se valtaa sosialismin puolelle työläiset ja työtätekevät joukot, se vetää nämä joukot taisteluun vallan valtaamiseksi ja sosialismin rakentamiseksi niiden omissa maissa.
Oloissa, missä fasismi hyökkää ja rinnakkain kasvavat vallankumouksen voimat, saavat joukkojen vastarinta Ranskassa ja fasismivastaisen liikkeen paisuminen valtavan kansainvälisen merkityksen.
Hitlerin valtaantulo Saksassa on kohottanut taantumuksen voimia kaikissa kapitalistimaissa. Itävallassa, Puolassa, Tshekko-Slovakkiassa, jopa Ranskassakin on kansallissosialismin menestys, joka on tärisyttänyt työväenluokkaa, lisännyt fasistisia aineksia ja pyrkimyksiä ja voimistanut fasismia siellä, missä se on vallassa. On myös lisääntynyt uuden imperialistisen sodan vaara ja hyökkäyksen vaara Neuvostoliittoa vastaan.
Meidän fasismivastaisen taistelumme menestykset Ranskassa elvyttävät työväenluokan voimia ja fasismivastaista liikettä kaikissa kapitalistimaissa, auttaen samalla imperialistisen sodan lykkäämistä ja ehkäisten hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan. Fasismivastaisen liikkeen laajuus ja vauhti Ranskassa muuttaa vississä määrin voimasuhteita kansainvälisessä mitassa proletaarisen vallankumouksen leirin hyväksi.
Ennen kuin puhun fasismin ja työväenluokan välisen taistelun kehkeytymisestä Ranskassa, on hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, miten paljon ovat Ranskan työtätekevät oppineet muiden maiden ja varsinkin Saksan raskaista kokemuksista.
Tov. Dimitrov selitti selostuksessaan, että kommunistiset puolueet eivät olleet riittävän voimakkaat voidakseen, vetää taisteluun fasismia vastaan työväenluokan ja kaikki työtätekevät. Useat fasismivastaisen taistelun heikkoudet ja puutteellisuudet ovat olleet monissa maissa lähtöisin väärästä fasismin arvioinnista ja vähemmässä määrin sekavista käsityksistä fasismin erikoissisällyksen suhteen porvarillisen demokratian rinnalla, — minkä tuloksena voi olla vain passiivisuus, fasismivaaran aliarviointi ja sen kauhean uhkan aliarviointi, joka on riippunut kaikkien kansain päällä sen diktatuurin petomaisuuden muodossa ja sen seikkailurikkaan ja provokatoorisen ulkopolitiikan, muodossa, mikä vie suoraan sotaan.
Kun jokaisen pakkotoimenpiteen johdosta kiiruhdettiin sanomaan: »fasismi on jo tullut», niin se ei suinkaan helpottanut työläisille fasistivaaran käsittämistä ja niiden taistelumetoodien käsittämistä, jotka ovat välttämättömät pakoittaakseen fasismin perääntymään. Kun Heinz Neumann kirjoitti, että Brünningin hallitus on fasistista diktatuuria, saattoi hän sekaannuksiin meidän saksalaisia tovereitamme, vaikeutti kompuolueen ponnisteluja kaikkien työtätekevien tiivistämisessä niiden pahinta vihollista, hitleriläistä fasismia, vastaan. Se, ettei ymmärretty fasismiin roolia, fasismin, joka on samaan aikaan kapitalismin mätänemisen tulos ja pääoman työväenluokkaa vastaan suorittaman raivoisan hyökkäyksen ase, johti myös tunnettuun fatalismiin.
KI:n TpK:n XI täysistunnossa maaliskuussa 1931 tov. Manuilski paljasti niiden hirvittävän virheen, jotka, nähden fasismin roolin vain kapitalismin mätänemisessä, selittivät fasismilla olevan vallankumouksellisen roolin.
KI:n TpK:n XII täysistunnossa tov. Ercoli osoitti, miten vahingollista on odottaa fasismin automaattista ja nopeaa romahdusta siellä, missä sen on onnistunut siepata valta. Meidän italialaisen puolueemme samanlainen kanta, se kun kovin pitkän ajan oli sotkeutunut lahkolaisuuteen, ehkäisi sen käyttämästä hyväkseen Mateottin murhaa seurannutta kriisiä.
Toiset heikkoudet ja puutteellisuudet johtuivat taistelun kehittymisen, luokkavoimain keskinäissuhteitten, fasismin menestysten ja tappioitten vuorottelun, samoin fasismin leirissä tapahtuvien kerrostumis- ja uudestiryhmittymisilmiöitten pintapuolisesta ja väärästä arvioinnista.
Historiallinen tie, sanoi Lenin, ei ole Nevskin prospekti, siteeraten suurta vallankumousmiestä Tshernyshevskiä. Vallankumouksen ja vastavallankumouksen kulku ei ole suoraviivainen. Fasismin menestys- ja lujittumiskausien jälkeen seuraa joko paikallaanpolkeminen tai perääntyminen joukkojen painostuksen ja lisääntyvien vaikeuksien edessä. Itse fasismin keskuudessa syntyy hankauksia, sisäinen taistelu. Sellaisessa tapauksessa on kaksinkertaistettava rynnäkköä fasismia vastaan, mutta ei pidä julistaa, että »fasismi on jo voitettu» tai että se on »romahduksen partaalla».
Pääheikkous sarjassa maita ja varsinkin Saksassa on ollut siinä, ettei ole ollut proletaarista yhteisrintamaa fasismivastaisessa taistelussa. Saksan sosialidemokratia piti parempana itse haudata itsensä Weimarin tasavallan raunioihin, kuin suostua yhteistoimintaan kommunistien kanssa; ikävä kyllä ei toteutettu Thälmannin ja meidän saksalaisen kompuolueemme KK:n yhteisrintaman järjestämiskehoituksia.
Huolimatta sosdem. johtajien vanhoillisuudesta, ei sosialidemokratian kriisi, sen vaikutuksen väheneminen ja tämän aiheuttama hajaannus osassa työläisjoukkoja ole aina edistyksellistä, ellei työläisiä, jotka luopuvat sosialidemokratiasta, vedetä yhteisrintamaan. Tämä vie työväenluokan heikontumiseen, jota fasismi käyttää hyväkseen. Miten huomattavia olivatkin Saksan veljespuolueemme menestykset, kun se vaaleissa kykeni kokoamaan 6 milj. ääntä, eivät ne kuitenkaan voineet tasoittaa hitleriläisten valtavaa menestystä. Samanlaiset ilmiöt toistuivat äskettäin Tshekko-Slovakkian saksalaisosissa. Kun Tshekko-Slovakkian kompuolue sai suuren vaalivoiton tshekkiläisissä, slovakialaisissa alueissa ja Karpaatti-Ukrainassa, niin saksalaisissa alueissa Heinleinin hitleriläisille läheinen puolue nieli porvarilliset puolueet, huomattavaksi osaksi sosialidemokratiankin sekä voimistui meidänkin kustannuksellamme.
Toiset oleelliset heikkoudet ovat ilmenneet siinä, ettei ole riittävästi huomioitu työtätekevien joukkojen osittaisvaatimuksia, varsinkin talonpoikaisten ja keskikerrosten tarpeita, jotka kerrokset joutuivat fasistidemagogian uhreiksi. Tapahtui, että meidän toverimme horjuivat juuri silloin, kun olot vaativat päättäviä joukkoesiintymisiä, jotka yksin voivat kallistaa vaakan työväenluokan puolelle.
Erinomaisessa kirjassaan »Luokkataistelu Ranskassa» kirjoitti Marx, että vallankumous organisoi vastavallankumouksen ja että dialektiikan lakien voimasta vastavallankumous vuorostaan aseistaa vallankumouksen, luoden todella vallankumouksellisen puolueen, joka kypsyy taistelussa vihollista vastaan. Tämä Marxin teesi auttaa meitä paremmin pääsemään selville fasismin kehitysvaiheista ja -luonteesta Ranskassa, samoin joukkojen vastarinnan kasvusta fasismin hyökkäystä vastaan.
Ensi kerran syntyivät selvästi fasistista tyyppiä olevat ryhmät Ranskassa vuoden 1924 lopussa sen mahtavan mielenosoituksen johdosta, joka pidettiin Jaurèsin tuhkaa kannettaessa Pantheoniin. Tämä oli ensimmäisen »vasemmistoblokin» aikakautta, s.o. sosialistisen puolueen kannattamien radikaalisten hallitusten kautta. Meidän puolueemme kamppailun johdosta Ruhrin miehitystä ja Poinсагéп hallitusta vastaan kasvoi kommunistisen puolueen vaikutus.
Porvaristo rahasti taistelujärjestön perustamisen työväenluokkaa vastaan. Tämä ensi yritys meni kuitenkin myttyyn sekä yleisen aseman että meidän puolueemme tarmokkaan vastarinnan johdosta. Fasistiliigain esiintymisiin kompuolue vastasi vielä suuremmilla aktiivisilla ponnistuksilla. Siihen aikaan me taistelimme yksin työtätekevien joukkojen johdossa Marokon sotaa vastaan, ja myöhemmin, 1926, Poincarén hallitusta vastaan.
V. 1926 Ranskan imperialismi, joka siihen aikaan johti SSSR:n vannoutuneita vihollisia, valmistautui kuumeisesti sotaan, ja kompuolueen lisääntyneen vaikutuksen vuoksi kävi uuteen rynnäkköön sitä ja sen päälehteä »Humanitéta» vastaan. Fasistiryhmät ilmaantuivat uudelleen näyttämölle. Tälle kaudelle on luonteenomaista, että Ranskan porvaristo edisti vastavallankumouksellisia valkokaartilaisia emigranttiryhmittymiä, kannattaen niiden rikoksellisia yrityksiä.
Puolueemme johtajien vangitsemisen johdosta onnistui Barbé-Célorin ryhmän silloin siepata käsiinsä johdon ja suunnata vallankumouksellinen liike lahkolaisuuden tielle, mikä edisti hyökkäystä työväenluokkaa vastaan porvariston taholta ja edisti pupistijohtajien petturuutta (ryhmä kompuolueesta erotettuja pettureita, jotka sanovat itseään »proletaarisen yhtenäisyyden puolueeksi»).
Barbé-Célorin ryhmän tultua paljastetuksi ja sen opportunistisen lahkolaispolitiikan tultua juurineen hävitetyksi, kompuolue jälleen pääsi etenemään. V. 1932, toisen »vasemmistoblokin» hallituksen aikana, joka sattui yhteen talouspulan kärjistymisen, finanssipulan alkamisen ja valtiobudjetin kroonillisen vajauksen kanssa, fasismin hillittömän hyökkäyksen kautena Keski-Europassa, voimistuttivat joukkojen kasvava tyytymättömyys ja puolueen oikea osittaisvaatimusten taistelupolitiikka pyrkimystä yhteisrintamaan ja ammattiyhdistysliikkeen yhtenäisyyteen; fasismivastainen liike (Amsterdam-Pleyel), joka alkoi Romain Rollandin ja Henri Barbussen kehoituksesta, kehkeytyi menestyksellä.
Vuoden 1933 lopulla tapahtui Ranskan finanssipiireissä suuri skandaali, jota fasistiryhmät yrittivät käyttää hyväkseen ja nostaa kamppailun parlamenttia ja radikaalipuoluetta vastaan, joka silloin oli hallituksessa.
Fasistiliigain johtajat ja taantumukselliset politiikot pyrkivät vieroittamaan kommunismista ja suuntaamaan pääomalle edulliseen uomaan kansan ymmärrettävän tyytymättömyyden, joka kohdistui keinottelijoihin ja niiden kanssasyyllisiin, parlamenttimiehiin, ministereihin, korkeimpiin virkamiehiin, lähettiläihin, poliisipäälliköihin, eronneisiin kenraaleihin ja »Kunnialegioonan» ritarikunnan pylväisiin. He kävivät raivoisaa kamppailua lehdistössä, yrittivät järjestää monilukuisia mielenosoituksia. Helmik. 6 pnä 1934 fasistiset ja taantumukselliset päämiehet panivat joukko-osastonsa liikkeelle rynnäkköön edustajakamaria vastaan. Mutta työväenluokan vastarinta oli nopea ja menestyksellinen.
Jo helmik. 6 pstä alkain järjestää puolueemme vastamielenosoituksia. Helmik. 7 pnä lähtivät meidän nostattamamme esikaupungit liikkeelle. Daladierin hallitus erosi.
Valtaan kutsuttiin taantumuksellisen Doumerguen hallitus.
Kaikki mielenosoitukset kiellettiin. Sosialistinen puolue luopui mielenosoituksesta Bastiljen torilla, minkä se oli määrännyt helmik. 8 päiväksi. Mutta kommunistinen puolue piti poliisin kiellosta huolimatta helmik. 9 päiväksi kutsumansa mielenosoituksen Tasavallan torilla. Kommunaarien lastenlapset, Parisin ja sen punaisten esikaupunkien proletaarit, vastasivat ihastuttavalla yksimielisyydellä kommunistisen puolueen kutsuun. 5 tuntia kestivät taistelut poliisia vastaan. Kolmasosa Parisista oli näiden yhteenottojen näyttämönä, jotka kehkeytyivät kaupungin itäosien kortteleissa ja Tasavallan torin lähellä olevilla kaduilla. Kaikkialla kuului huutoja: »Alas fasismi!», »Neuvostot kaikialle!»
Sosialistiset johtajat yrittivät pidätellä työläisiänsä suljetuissa huoneustoissa, mutta työläissosialistit lähtivät sieltä, yhtyäksensä kommunistiveljiinsä. Valtion virkamiehet, jotka ovat järjestyneet autonoomisiin ammattiliittoihin, suuntautuivat tiiviinä kolonnana Magentan puistokatua pitkin Tasavallan torille. Kymmenen kaatunutta jäi katukäytävälle; niiden joukossa muutamia puolueettomia työläisiä ja yksi sementtimies, reformistisen ammattiliiton jäsen.
Kompuolueen rohkea taistelu Parisissa sähköisti työläis- ja talonpoikaisjoukot maakunnissa. Tämä taistelu tuli hälytysmerkiksi ja esikuvaksi. Helmik. 12 pnä alkaneeseen suurlakkoon, jonka Yleinen työnkonfederatsio (reformistinen) julisti Unitaarisen yleisen työnkonfederatsion (punaisten ammattiliittojen) ja kompuolueen painostuksesta, osallistui ympäri Ranskan 41⁄2 milj. työläistä.
Ensi kerran kommunistien, sosialistien, unitaaristen ja reformististen ammattiliittojen kannattajat yhdistyivät yhteisiin mielenosoituksiin. Näissä mielenosoituksissa koko Ranskassa oli enemmän kuin miljoona ja yksin Parisissa 200 tuhatta henkeä. Kiihtyneet vallankumoukselliset joukot osallistuivat helmik. 17 pnä uhrien hautajaisiin.
Kompuolueen alotteesta Ranskan työväenluokka torjui fasismin ensimmäisen suuren rynnäkön.
Mutta vallassa on Doumergue, s.o. »kansallisen yhdistymisen» hallitus, joka on suurpääoman palveluksessa. Hallitus suosii fasistiliigojen rikoksellista toimintaa, jotka puolittaisen häviönsä jälkeen helmikuussa, pyrkivät nyt laajentamaan vaikutustaan. Fasistiparaatien ja -kokousten järjestämisyritykset aiheuttivat työläisten vastamielenosoituksia koko maassa. Tällöin sai kymmenen työläistä surmansa yhteentörmäyksissä aseistettujen fasistien kanssa, joita poliisi suojeli. Mutta jokainen uhri lujitti entistä enemmän työväenluokan taistelutahtoa.
Kompuolue ja sospuolue allekirjoittavat fasismivastaisen yhteistaistelusopimuksen. Keskikerroksissa syntyy vetovoima yhdistyvää työväenluokkaa kohti.
Kaupunkipiirivaaleissa lokakuulla 1934 saa kompuolue loistavaa menestystä ja pysäyttää fasismille läheisten oikeistopuolueitten etenemisen. Doumerguen täytyy erota.
— — —
Fasistiryhmät kaksinkertaistavat aktiivisuutensa kommunistisen vaikutuksen kasvaessa ja työväenluokan yhteistoiminnan lisääntyessä. Muutamat niistä loittonevat palkkarosvojoukoista, joilla ei ole suurta vaikutusta joukoissa. Mutta »Taisteluristien» järjestöt kasvavat ja jatkavat voimaperäisesti kansalaissotaan valmistumista.
Viimeisten hallituspulien aikana eversti, kreivi De la Rocque, »Taisteluristien» puheenjohtaja, selitti: »Jos vasemmistolaiset tulevat valtaan, järjestetään 'urheilu'». De la Rocquen julkeat uhkailut, hänen tulevain rankaisuretkiensä harjoittelu on saanut radikaalit lähenemään kansanrintamaa. He liittyivät mielenosoitukseen heinäk. 14 pnä.
Tuloksena joukkojen kasvavasta kuohunnasta, minkä on aiheuttanut Lavalen erikoisasetusten sovelluttaminen, on edessä taistelun kiihtyminen, sen kehittyminen entistä korkeammalle tasolle.
Nyt on havaittavissa fasismin vaikutuksen pysähdys, jopa sen lasku Ranskassa. Olemme todistajina eri fasistiryhmittymäin keskinäisessä kärkevässä polemiikissa, monissa ryhmissä alkaa eripuraisuus. Fasistit eivät Ranskassa onnistuneet täysin yhdistää voimiaan. »Kuninkaan pojat» riitaantuvat »isänmaallisen nuorison» kanssa; »francistit» ja »ranskalaisen solidaarisuuden» kannattajat polemisoivat lehdissään »Taisteluristien» kanssa jne.
Agraaripuolueen ei ole vielä onnistunut järjestää sitä, mitä he nimittivät »talonpoikaisrintamaksi». Tämän puolueen johtajat tekivät pesäeron fasisti Dorgersista, joka toimii kartanonherrain ja suurmaanomistajain eduksi. Taantumuksellisten johtamassa Veronmaksajain liigassa on jo tapahtunut ensi jakaantuminen, sitä uhkaa toinenkin jakaantuminen, mikäli sen johtajat, suurpääoman apurit, pyrkivät puolustamaan erikoisasetuksia.
Sama tapahtuu entisten rintamamiestenkin keskuudessa ja pikkukauppiaitten yhtymissä, jotka helmik. 6 pnä kulkivat fasististen ryhmittymäin mukana. Taantumukselliset ja fasisteille myötämieliset johtajat joutuvat varsin usein vaikeaan asemaan kommunistisen puolueen ja kansanrintaman yhä laajenevan vaikutuksen johdosta näitten järjestöjen alemmissa kerroksissa.
Katolilaisten keskuudesta kohoaa jo ääniä fasistien tunkeutumista vastaan katolisiin järjestöihin. »Ristillisen nuorison» paikallisjärjestöt ovat eroittaneet riveistään »isänmaallisen nuorison» jäseniä. Hitlerin hyökkäilyt kirkkoa vastaan ovat huomioidut Ranskassakin. Heinäk. 27 pnä Boulognessa, Parisin laidalla, järjestettiin suuri taistelukokous Thälmannin vapauttamisen puolesta, ja siihen osallistui 10 tuhatta henkeä. Tässä kokouksessa esiintyivät kommunistien rinnalla sosialistit, entinen radikaaliministeri Pierre Cote ja eräs katolilainen pappi, joka valitti sitä, että Hitler vainoo kirkkoa, ja kehoitti järjestämään taistelun fasismia vastaan.
Viimein, eräät taantumukselliset johtajat tuovat ilmi synkän pessimismiinsä. Niitä on ent. pääministeri Tardieu. Hän soimaa avoimesti äskeisiä ystäviään. Hän tuomitsee kummatkin, syyttäen kaikkia miehekkyyden puutteesta.
Ja uudelleen suurpääoma välttämättömyyden pakoittamana, valtansa menettämistä peläten, sysää fasismin päättävimpiä ja taistelukykyisimpiä aineksia ja sen johtajia uudestijärjestämään rivejään. Tämä onkin johtanut »taisteluristien» liikkeen suureen kehittymiseen. »Taisteluristit» ja »kansalliset vapaaehtoiset» väittävät, että heillä on nykyisin enemmän kuin 300 tuhatta jäsentä. He ovat järjestetyt sektsioihin, jotka vuorostaan jakaantuvat ryhmiin. Heidän johtajansa on eversti, kreivi De la Rocque, pääesikunnan toisen hallinnon entinen upseeri, jonka veli on Ranskan valtaistuimelle pyrkijän palveluksessa. Hän palveli Marokossa urkkijalaitoksen upseerina, sitte erosi, ryhtyäkseen, hyväpalkkaiseen toimeen sähköteknillisessä trustissa. Tultuaan »taisteluristien» johtajaksi hän suuntaa tämän liikkeen selvästi fasistiseen suuntaan. Hänen ohjelmansa sisältyy seuraavaan määritelmään: »Ranskan rauhoittaminen, rakkaus isänmaahan, perustuslakireformi». Työväenluokan kielelle käännettynä se merkitsee: pääoman palvelus, porvariston palvelus.
»Taisteluristien» antikapitalistinen, parlamenttivastainen ja hallitusvastainen demagogia salaa huonosti heidän ohjelmansa todellisia kohtia, joita ovat: yhteiskunnallisen vakuutuslain poistaminen, erikoisasetusten voimaansaattaminen jne. On aivan selvää, että heitä rahastavat sähköteknillinen trusti herra Mercierin johdolla, joka on »taisteluristien» jäsen, suuret ranskalaiset pankit Fimalyn johdolla, »Kommitét de Forge» ja Ranskan pankki De Veindelen johdolla, jolla on »taisteluristien» jäsenkirja N:o 13.
Muutama sana »taisteluristien» työmetoodeista. He ovat perustaneet sopanjakopaikkoja, neulomakursseja nuorille tytöille, halpojen vaatteiden jakelua, dispanserioita, lääkintäavustuspaikkoja, matkien siten kommunistista kunnallistoimintaa. He ovat perustaneet yhteiskunnallisia avustustoimistoja ja lastenkenttiä. He ovat perustaneet klubeja nuorisoa varten, teattereita, laulukuoroja, voimistelusaleja, koululasten kesäsiirtoloita. Vieläpä he ovat perustaneet muutamia korjausverstaita nuorille työttömille näiden ammattiopetuksen varjolla. He ovat perustaneet lepo- ja virkistyskoteja.
Eräs sellainen »taisteluristien» sopanjakopaikka perustettiin Villejuifiin, missä on kommunistinen kaupunkihallinto. 2–3 viikon kuluessa kehittyi täällä taistelu fasisteja vastaan, taistelu, joka innosti koko Ranskan työläisiä. Kommunistien johtamat työttömät menivät kadulle laulaen »Internatsionaalea» ja huutaen: »De la Rocque seinää vasten!», »De la Rocque hirteen!»
Ei tarvitse lisätä, että tämän jälkeen fasistit lakkauttivat nämä jakopaikat. Mainitsin jo De la Rocquen puheesta Algierissä, missä hän selitti, että vasemmistohallituksen muodostuessa alkaa »urheilu».
Seuraavassa ote hänen viime puheestaan, joka Hitlerin mallin mukaan pidettiin kesäk. 23 päivää vasten yöllä 1925 Chartreuxissa:
»Punniten sanojeni koko vakavuutta, taisteluristit, selitän teille: tämä yö on taisteluiden aatto. Ei mene muutamaakaan viikkoa, kun me tulemme valtaan, vannon sen teille. Käyttäkää kaikin puolin hyväksenne sitä lyhyttä aikaa, joka meille jää, kehittääksenne sektsiomme sellaisiksi, että minun valitsemallani hetkellä ja minun käskystäni kaikki olisi valmista pienimpiä yksityiskohtia myöten. Me lakaisemme pois parlamenttarismin ... liehukoon Ranskan lippu mahtavana yli koko maan.»
Ranskan fasistit paisuttavat shovinistisia mielialoja »muukalaisia» vastaan. Varsinkin lietsovat he juutalaisvihaa. He yrittävät tehdä sopimuksia Hitlerin kanssa Neuvostoliittoa vastaan.
Pysähtymättä niihin huomattaviin aineellisiin varoihin, mitä »taisteluristeillä» on käytettävissä, rajoitun vain muutamalla sanalla kuvaamaan niiden voimainsa mobilisoimismetoodeja. 100 kilometrin säteellä kerääntyvät »taisteluristit» määrättyyn paikkaan. Johtaja tulee Parisista autolla tai lentokoneella. Matkustaessaan Algierissä De la Rocque piti tarkastuksen, johon osallistui noin 30 lentokonetta. »Taisteluristit» ovat armeijan korkeimpien upseerien ja kenraalien yhteydessä, varsinkin nykyisen lentoministerin. Herra Lavalen täytyi myöntää tämä selityksessään parlamentin istuntokauden päättäjäisissä. Fasisteja kannattaa myös kirkko, papisto.
Fasistit ovat jo monasti murhanneet työläisaktivisteja. Fasistien kieli on kyynillinen. He levittivät Moselin departementissa lehtistä, jossa sanottiin:
»Fasismi saa voiton, vaikka meidän täytyisi sitä varten leikata heidän vatsansa, murskata heidän sydämensä ja laskea heiltä sisälmykset ulos.»
Lehdissänsä kirjoittavat fasistit, että täytyy virittää revolverit. He harjoittavat ampumista. He ovat jo käyneet käsiksi radikaaleihinkin, ja piesseet heitä, varsinkin sellaisia radikaaleja, jotka ovat taipuvaiset kansanrintamaan.
Fasismin voitto Ranskassa merkitsisi työtätekevien joukkojen taloudellista ja poliittista kuristamista. Se tuottaisi työläiselle nälkäpalkan, jo ennestäänkin niukan yhteiskunnallisen lainsäädännön poistamisen, lakkokiellon ja pääoman hyökkäyksen kaiken vastustamisen tukahuttamisen, ammattiliittojen tuhon, työväen osuuskuntien hajoituksen tai sulattamisen.
Fasismin voitto merkitsisi palveluskuntalaisten palkkain rajatonta alentamista, eroittamisia, karkeata komentoa. »Kansallisen yhdistymisen» hallitus poisti jo 5 tuhatta tointa maallikkokoulujen opettajain keskuudesta.
Fasismin voitto merkitsisi pikkukauppiaitten ja käsityöläisten luovuttamista suurpääoman, talonomistajain, trustien, kuljetusyhtiöitten, herrojen Mercierien, sähköteollisuus-kuninkaitten, herrojen De Veinde-lien, »Kommitét de Forgen» johtajan mielivaltaan ja säälimättömästi riistettäväksi.
Fasismin voitto merkitsisi sitä, että talonpoikaisto luovutetaan kartanonherrain, monopolisti-kapitalistien, finanssiruhtinaitten etujen ja erikoisoikeuksien uhriksi, se merkitsisi talonpoikaistalouksien täydellistä kurjistumista.
Fasismin voitto merkitsisi intelligenssin pilkkanapitämistä ja halpamaisia hyökkäyksiä sitä vastaan, niinkuin jo nyt joutuvat fasistien taholta mitä suurimmat oppineet, kuten Perrens ja Langevennes. Leimuisivat Hitlerin Saksan malliin keskiaikaiset roviot, autodaféet.
Fasismin voitto merkitsisi kaikkien vapauksien poistamista, veristä terroria, työkansan täydellistä orjuuttamista, työväenluokan aktiivisten taistelijain vangitsemisia ja murhia, kommunistien, sosialistien, tasavaltalaisten ja demokraattien kuoliaaksipieksämisiä.
Fasismin voitto merkitsisi sitä, että juutalaisten jälkeen piestäisi kuoliaaksi myös katolilaisia ja protestantteja, kuten nyt näemme Saksassa.
Fasismin voitto olisi Ranskan romahdus, se merkitsisi hillittömimmän taantumuksen voittoa koko Europassa.
Ja viimein merkitsisi fasismin voitto Ranskassa hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan.
Me tahdomme hinnalla millä tahansa torjua tämän romahduksen, pelastaa näistä kauhuista maamme, koko Europan, koko maailman. (Suosionosoituksia.)
Alku sille on jo laskettu. Miten sen olemme tehneet, toverit?
Mitenkä kävimme tähän työhön käsiksi?
Huomiomme keskittäminen työtätekevien joukkojen välittömiin vaatimuksiin, niiden jokapäiväisten etujen puolustamiseen oli lähtökohtana puolueellamme sen kehittäessä menestyksellä kansan yhteisrintamaa fasismia vastaan.
Kominternin arvokkaiden ohjeiden johtamana puolue pyrki laatimaan ja muovaamaan työtätekevien kullekin ryhmälle joukon erikoisvaatimuksia.
Olemme taistelleet ja taistelemme työläisten ja palveluskuntalaisten palkanalennuksia vastaan, 40-tuntisen työviikon puolesta ilman palkanvähennystä, kollektiivisten työsopimusten puolesta, todellisen yhteiskunnallisen vakuutuksen puolesta yksinomaan työnantajain ja valtion kustannuksella.
Olemme taistelleet ja taistelemme työnsaannin puolesta työttömille, työttömyysavustuksen korottamiseksi, maksuttoman ruokinnan järjestämiseksi, hiilen ja vaatteiden antamiseksi sekä maidon antamiseksi lapsille.
Kunnallishallinnoissa teemme työttömien hyväksi kaiken, mikä on suinkin mahdollista. Esim. Ivryn kunnallistransportti tuo työttömien lapsille maidon kotiin maksuttomasti. (Suosionosoituksia.) Vanhemmat lapset saavat ravinnon maksuttomasti kouluruokaloista. Tällaiset tosiasiat, jotka ovat tunnetut työläisille varsinkin Parisin piirikunnassa, edistivät suuresti viimeistä vaalimenestystämme.
Olemme taistelleet ja taistelemme lapsen ja työläisnuorison suojelun puolesta. Meidän nuorisoliittomme on puolueen KK:n johdolla laatinut ohjelman työtätekevän nuorison etujen suojelusta. Tämä ohjelma tuli nuorison yhteisrintaman pohjaksi.
Olemme taistelleet ja taistelemme pikkuvirkamiesten, rautatieläisten, posti- ja lennätinvirkailijain etujen puolesta erikoisasetuksia ja eroittamisia vastaan. Olemme taistelleet ja taistelemme rintamamiesten ja maailmansodan uhrien oikeuksien puolesta, heidän eläkkeittensä supistamista vastaan.
Olemme taistelleet ja taistelemme asunnonvuokraajien, pikkukauppiaitten, käsityöläisten ja talonpoikain etujen puolesta. Vaadimme asuntomaksujen ja vuokrain alentamista, verojen vähentämistä, välittömän avun järjestämistä kaikille kriisin uhreille.
Olemme taistelleet ja taistelemme hintain kalleutta vastaan, vetäen työtätekevät naiset taisteluun tukku-välikauppiaita vastaan, samalla pyrkien olemaan nostattamatta kuluttajia — talonpoikia ja pikkukauppiaita vastaan, vaan pyrkien päinvastoin tiivistämään heidät yhteistä vihollista, suurpääomaa, vastaan.
Olemme kannattaneet talonpoikia, jotka ovat panneet toimeen mielenosoituksia maataloustuotteiden hintainalennuksia vastaan. Olemme esittäneet moratorion toimeenpanoa talonpoikain velkoihin nähden; olemme vaatineet, että talonpojille annettaisiin pula-avustusta, korottomia lainoja, siemenlainoja ja lannoitteita.
Olemme laatineet erikoisvaatimuksia, mutta horjumatta ottaneet ohjelmaamme niitäkin vaatimuksia, joita toiset, vieläpä kompuolueelle vihamielisetkin järjestöt ovat esittäneet, jos nämä vaatimukset ovat vastanneet työtätekevien määrättyjen kerrosten tahtoa ja työväenluokan etuja. Mitä parhaimpana todistuksena toimintamme menestymisestä voi olla seuraava ote parisilaisesta »Republique»-lehdestä kuluvan vuoden heinäk. 27 p:ltä:
»Kommunistit, — kirjoittaa lehti, — parantavat päivä päivältä taktiikkaansa. Se on yksinkertainen, mutta sillä on kieltämättä vetovoimansa. He (kommunistit) järjestelmällisesti nojaavat tyytymättömiin. Kun vaan jossain ilmestyy tyytymätön, niin heti heittäydytään hänen tykönsä kaikin voimin: 'Toveri! kommunistit kannattavat sinua'. Jos on kysymys maailmansodan osanottajat erikoisasetuksista, niin jo: 'Toverit, kommunistit kannattavat teitä'. Jos on kysymys palveluskuntalaisista tai virkamiehistä, niin jälleen ovat kommunistit siinä... Kommunistit, kirjoittaa lehti, ovat kaikkialla: he ovat farmarien puolesta, osaviljelijäin puolesta, talonpoikain puolesta yleensä, ja asunnonvuokraajain puolesta. Ja kun koko Ranska on tyytymätön, niin he ovat tulleet koko maan puolustusasiamiehiksi.» (Kättentaputuksia.)
Me emme ole rajoittuneet vain työtätekevien joukkojen kipeimpien vaatimusten määrittelyyn. Me olemme myös osoittaneet lähteet niiden rahastamiseksi. Olemme ehdottaneet sotilasbudjettia supistettavaksi, poliisimenoja vähennettäväksi, suurpankeille annettujen lainaili perimistä, pankeille, jotka sanelevat tahtonsa hallitukselle. Mutta pääasia on, että olemme esittäneet asteettain lisääntyvää erikoisverotusta pääomalle. Koko meidän kamppailumme käytiin tunnuksella: »On pakoitettava rikkaat maksamaan». Emmekä me vain käyneet kamppailua, vaan vieläpä, toteutimme ehdotuksemme käytännössä sitä mukaa kuin suurten kaupunkihallintojen valtaaminen antoi meille siihen tarvittavat keinot. Valtio antaa kaupunkihallinnolle oikeuden ottaa kauppa- ja teollisuushuoneustoista asteettain lisääntyvää veroa. Parisissa on tämä vero määrätty 3 prosentiksi liikkeen laajuudesta riippumatta. Mutta Ivryssä, missä kaupunkihallinto on kommunistinen, me otimme tätä veroa 1 prosentin, jos huoneustovuokra on vähemmän kuin 10 tuhatta frangia vuodessa, s.o. pikkukauppiailta; 2 prosenttiin saakka niiltä, jotka sitä maksavat 10–20 tuh. fr. ja 6 pros. saakka niiltä, jotka sitä maksavat yli 20 tuh. fr. Tämä vero antoi paikallisbudjettiimme tuloja 1 milj. 275 tuh. frangia. Ja juuri näillä varoilla, jotka olimme ottaneet Ivryn liikeyrittäjältä, me jaamme maitoa työttömien lapsille. (Kättentaputuksia.)
Koko lehdistön täytyi kirjoittaa meidän ohjelmastamme. Meidän finanssiehdotuksiamme pääministeri Doumergue arvosteli yhtenään radiopuheissaan, polemisoiden kommunisteja vastaan ja viitaten meidän agitatsioaineistoomme. Tämän johdosta me julkaisimme Keskuskomiteamme allekirjoittaman plakaatin otsakkeella: »Kommunistinen puolue vastaa herra Doumerguelle». Tällä plakaatilla oli tavattoman suuri menestys. Sisällöllään ja hillityn pidättyvällä äänensävyllään teki plakaatti suuren vaikutuksen keskikerrosten pikkueläjiin.
Puolue pyrkii antamaan vastauksen kaikkiin päivän polttaviin kysymyksiin, antamaan ratkaisunsa aktuaalisiin probleemeihin.
Äskettäin laati puolueemme KK »finanssi-tervehtymissuunnitelman». Pääseikkana tässä suunnitelmassa esitti KK esityksensä suurten omaisuuksien verottamisesta ja toimenpiteistä rikkaita vastaan. Suunnitelmaan sisältyy myös vaatimus Ranskan pankin siirtämisestä valtion haltuun ja valtionkontrollin asettamisesta yksityispankeille. Finanssipulan ja frangillakeinottelun johdosta on Ranskan pankin probleemi tullut varsin polttavaksi. Marx korosti jolloinkin sitä, että finanssimiesten ja pankkiirien etujen mukaista on valtiobudjetin vajauksellisuus. Vajaus, valtiolainat ovat pankkiireille samalla keinotteluesineenä, voittojen lähteenä ja keinona — vararikon uhatessa — alistaa valtio mielivaltansa alaiseksi. Radikaali Daladier selittää eräässä puolueensa edustajakokouksessa:
»Kaksisataa perhettä on tullut sekä Ranskan talouden että Ranskan politiikan kiistämättömiksi isänniksi.»
Hän vain toisti sen, mitä Lenin sanoi:
»Ranskan tasavalta on finanssimonarkia; finanssiharvainvallan täysi herruus; se hallitsee sekä lehdistöä että hallitusta.»[1]
Ranskan pankin hallitsijat kuuluvat näiden kahdensadan perheen joukkoon. He ovat suurpankkien, kaivosten, sulatusuunien, rautateitten omistajia ja johtajia. Kompuolue esittää yksinkertaisesti pankin hallitusneuvosten poistamista, mikä on luoton ja valuutan herra ja tosiasiassa, maan valtias.
Meidän ehdotustemme merkitystä vain korostaa se viha, millä taantumuksellinen ja fasisoituva lehdistö on hyökännyt niiden kimppuun.
Yksi menestystemme edellytys laajan fasismivastaisen rintaman järjestämisessä Ranskassa on myös kompuolueen kanta porvarillista demokratiaa ja Ranskan kansan vallankumoustraditsioita koskevassa kysymyksessä, traditsioita, jotka me elvytämme eloon. Fasismi ja porvarillinen demokratia — siinä kaksi pääoman diktatuurin muotoa. Mutta tästä ei suinkaan johdu se, että kansanjoukoille olisi samantekevää, minkä taloudellisen ja poliittisen orjuutusmuodon alaiseksi heidät alistetaan.
Fasismi merkitsee veristä terroria työväenluokkaa kohtaan, työläisjärjestöjen hävittämistä, ammattiliittojen hajoittamista, kompuolueen kieltämistä, työläisten ja vallankumouksellisten joukkovangitsemisia, työväenluokan parhaitten poikain kidutuksia ja murhia. Fasismi on kahleista irti päässyt hillitön peto; se merkitsee uusia Pärttylin öitä kaiken kulttuurin hävittämistä, pimeyden ja julmuuden valtaa, kauheata sotaa, johon Hitlerit ja Mussolinit vievät.
Porvarillinen demokratia kuitenkin merkitsee vissiä vähintä määrää horjuvia, puolinaisia vapauksia, joita vallassaoleva porvaristo herkeämättä supistaa, mutta kuitenkin antaa porvarillinen demokratia työväenluokalle ja työtätekeville joukoille mahdollisuuden mobilisoitua ja järjestyä kapitalismia vastaan. Selostuksessaan NKP(b):n XVI puoluekokouksessa tov. Stalin, osoitettuaan, että »rynnäkköaatos kypsyy joukkojen tietoisuudessa», sanoi:
»Tämä se oikeastaan selittääkin sen tosiasian, mikä kapitalististen maiden hallitsevat luokat huolellisesti tuhoavat tai saattavat tyhjiin parlamentarismin ja рогvarillisen demokratian viimeisetkin jätteet, joita työväenluokka voi käyttää hyväkseen taistelussaan sortajia vastaan, ahdistavat maanalle kompuolueet ja siirtyvät diktatuurinsa avoimiin terroristisiin säilyttämismetoodeihin.»[2]
Tov. Dimitrov siteerasi eilen selostuksessaan toveri Stalinin sanat siitä, että fasismin voittoa Saksassa ei ole pidettävä vain työväenluokan heikkouden merkkinä ja tuloksena sosialidemokratian petoksesta työväenluokkaa kohtaan, mutta myös porvariston heikkouden merkkinä.
Stalin antoi meille avaimen kommunististen puolueitten, varsinkin meidän puolueemme edessä olevien probleemien ratkaisemiseksi. Hän selitti meille, että fasismi ei ole porvariston oikku. Porvariston on turvattava itselleen tai säilytettävä joukkopohja luokkaherruutensa toteuttamista varten. Se on pakoitettu turvautumaan fasistisiin metoodeihin kapitalistisen järjestelmän kaikkien ristiriitain äärimmäisen kärjistymisen vuoksi.
Stalin osoitti meille koko sen merkityksen, mikä työväenluokalle ja työtätekeville joukoille on sitkeällä taistelulla demokraattisten oikeuksien ja vapauksien, porvarillisen demokratian jätteiden säilyttämiseksi, joita riistetyt ja sorretut voivat käyttää hyväkseen taistelussa pääomaa ja sen asetta, fasismia, vastaan.
Ranskan työväenluokka ymmärtää, mikä valtava merkitys on näillä Stalinin, kansainvälisen proletariaatin johtajan, ohjeilla. Kompuolueen johtama Ranskan työväenluokka oivaltaa myös, mitkä laajat mahdollisuudet keskikerrosten mobilisointiin avaa niiden vapauksien puolustaminen, joihin Ranskan kansa on niin syvästi kiintynyt. Tov. Dimitrov osoitti oikein, ettei saa sulkea silmiään porvarillisen demokratian asteettaiselta typistämiseltä, valtion vähitellen tapahtuvalta fasisoinnilta, siltä, että on välttämätöntä taistella, askel askeleelta puolustaen jokaista, vaikkapa vähäisintäkin demokraattista vapautta.
Tässä taistelussa suosivat yleiset olot meitä erittäin suuresti. Ranska on vanhan porvarillisen demokratian maa, porvarillisen vallankumouksen klassillinen maa. Ranskan työväenluokka on osallistunut moniin vallankumouksiin. Parisin kommuuni oli ensimmäinen esimerkki proletariaatin diktatuurista. Ranskan talonpoika vihaa keskiaikaisten feodaalien jälkeläisiä ja seuraajia. Hän vihaa kartanonherroja, pappeja ja entisiä aatelismiehiä. Hän tietää, että Ranskan Suuri vallankumous antoi hänelle maan. Ymmärtämättä Toisen tasavallan merkitystä, heittäytyi talonpoika v. 1848 Louis Bonaparten syliin, sillä suurporvaristo, finanssiylimystö kuormitti häntä helmikuun vallankumouksen alusta aikain uusilla veroilla ja lisäämällä hypoteekkirasituksia, asettaen siten uhan alaiseksi talonpojan omistusoikeuden maapalstoihinsa. Myöhemmin, Kolmannen tasavallan vallitessa, Ranskan talonpojat, jotka muodostavat väestön enemmistön maassa, saivat tuntuvia etuja. Aivan viime aikoihin saakka on porvaristo pyrkinyt säästämään talonpoikaa. Talonpojalla on ollut sellainen harhaluulo, että hän on yleisen äänioikeuden ansiosta ylin määrääjä maassa. Ja todellakin on talonpoika ollut ja onkin edelleen aseman ratkaisija. Ranskan talonpoika on tasavaltalainen. Tämä ei ole vain tyhjiä sanoja. Riitti, kun paljastettiin fasistiagitaattori Dorgérs kuningasmieliseksi, niin jo Bloisin vaalipiirin talonpojat jättivät hänet parlamentin lisävaaleissa valitsematta, vaikka he ovatkin erittäin tyytymättömät hallituksen toimenpiteisiin, jota vastaan tämä fasisti hyökkäsi.
Meidän puolueemme ei ole horjunut vedotessaan joukkojen vallankumouksellisiin traditsioihin. Eräässä kirjeessään syysk. 21 pltä v. 1890 kirjoittaa Engels:
»Taloudelliset ehdot ovat loppukädessä ratkaisevat. Mutta poliittiset ehdot ja muut sellaiset traditsiot, jotka hallitsevat ihmisten päitä, näyttelevät myös suurta, vaikkakaan ei ratkaisevaa osaa.»
Tähän asti on porvaristo kyennyt käyttämään hyväkseen näitä traditsioita herruutensa puolustamiseksi ja lujittamiseksi. Mutta nyt muuttuvat vallankumoustraditsiot lisäaseeksi työväenluokan käsissä sen taistellessa porvariston herruutta vastaan sen fasistisessa muodossa. Me käytämme hyväksemme menneisyyttä, valmistellaksemme tulevaisuutta.
Työväenluokan nimessä me julistamme oikeuttamme XVIII vuosisadan ensyklopedistien henkiseen vallankumoukselliseen perintöön, ensyklopedistien, jotka tuotteillaan valmistivat vuoden 1789:n Suurta vallankumousta. Me osoitamme, miten heidän materialistinen oppinsa, jota Marxin, Engelsin, Leninin, Stalinin nerot ovat syventäneet, kehittäneet ja rikastuttaneet, ovat tulleet dialektisen materialismin, marxismin-leninismin opiksi, vallankumouksellisen proletariaatin teoriaksi ja käytännöksi, proletariaatin, joka nyt jo on kuudennella osalla maapalloa vallassa oleva, sosialismin suuri rakentaja.
Me näemme, kuinka kommunistiproletaarit pyrkivät »pääsemään koko ihmiskunnan keräämille tieteen aarteille». Ja tämä hetkellä, jolloin porvaristo, varsinkin fasismi, koettaa heittää meidät takaisin keskiajan raakalaisaikoihin, hylkää ensyklopedistien perinnön ja luopuu Darvinin teoriasta, polttaa Marxin tuotteita, tukee ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä.
Työväenluokan nimessä me julistamme oikeuttamme jakobinien perintöön, heidän miehuuteensa ja vallankumoukselliseen tarmoonsa.
Lenin sanoi: »Bolshevikit ovat proletaarisen vallankumouksen jakobineja». Hän kirjoitti:
»Porvariston historioitsijat näkevät jakobinilaisuudessa laskun ('vierii alas'). Proletariaatin historioitsijat näkevät jakobinilaisuudessa yhden sorretun luokan korkeimmista nousuista vapaustaistelussa. Jakobinit antoivat Ranskalle parhaat esikuvat demokraattisesta vallankumouksesta ja tasavaltaa vastaan liittoutuneitten monarkistien torjumisesta ...
»Porvaristolle on ominaista jakobinien vihaaminen. Pikkuporvaristolle on ominaista pelätä sitä. Tietoiset työläiset ja työtätekevät joukot uskovat vallan siirtymiseen vallankumoukselliselle, sorretulle luokalle, sillä siinä on jakobiinilaisuuden ydin, jakobinilaisuuden, joka on ainoa ulospääsy kriisistä, vapautus hävityksestä ja sodasta.»[3]
Me olemme ylpeät vuoden 1793 kommuunin ja vuoden 1871 Parisin kommuunin muistoista. Fasismin shovinismille ja kauppiaitten patriotismille me asetamme vastakohdaksi rakkauden isänmaahamme, kansaamme.
Me olemme ylpeät kansamme kunniakkaasta menneisyydestä, sen vuosisataisesta taistelusta orjuutta ja sortoa vastaan. Ja me, vuoden 1792 sansculotien, Valmyn sotilaiden jälkeläiset, emme tunnusta oikeutta esiintyä maamme nimessä ylimyksille, Koblentzin emigranttien jälkeläisille, emigranttien, jotka palasivat Ranskaan muukalaisen vastavallankumouksen kuormastossa, emme tunnusta sitä eversti kreivi De la Rocquelle, jonka isoisän isä taisteli Condéen ja Preussin kuninkaan armeijassa. Me paljastamme heidät eilisiksi ja huomisiksi pettureiksi, jotka ovat yhtä valmiit kuin aikoinaan heidän esi-isänsä, ja meidän aikanamme venäläiset valkokaartilaiset, suuntaamaan aseensa synnyinmaataan vastaan, kunhan vaan saisivat säilytetyksi tai palautetuksi erikoisoikeutensa ja liikevoittonsa.
Puolueemme koko maata käsittävä konferenssi Ivryssä vuosi sitten, kesäkuussa 1934, asetti esiin koko voimalla tämän teesin, jota tov. Dimitrov eilisessä selostuksessaan niin loistavasti kehitti.
Sillä kielellä me puhuimme parlamentin puhujalavalta, tätä teesiä olemme levittäneet kaikissa joukkokokouksissamme, plakaateissa, koko agitatsiossamme.
Samaan aikaan me taistelemme nyt vielä suuremmalla tarmolla kansan itsemääräysoikeuden puolesta Elsass-Lothringenissa, siirtomaakansain riippumattomuuden puolesta Pohjois-Afrikassa ja Indo-Kiinassa, joita kansoja me kaikin voimin tuemme niiden taistelussa Ranskan imperialismin ikeestä vapautumiseksi.
Meidän harjoittamamme politiikan johdosta ovat Algierissa arabialaiset työläiset, joita tukevat europalaiset työtätekevät, vastanneet jättiläis-vastamielenosoituksella »taisteluristien» mielenosoitukseen. Itse Ranskassa on meidän onnistunut kehkeyttää laaja vastalauseliike Renierin asetuksia vastaan, jotka loukkaavat koko Algierin kansan etuja.
Taantumuksellinen lehdistö on jyrissyt ja salamoinut sen johdosta, että tasavallan kolmivärilippu liehui punaisen lipun rinnalla heinäk. 14 päivän mielenosoituksen etupäässä. Taantumuksellinen porvaristo tietää erinomaisesti, että se on pikkuporvariston ja työväenluokan liiton merkki, liiton, jota se pelkää kaikkein enimmän. Me emme anna fasistien anastaa Suuren vallankumouksen lippua, emme edes »Marseljeesia», Konventin sotilaiden hymniä. (Kättentaputuksia.)
Kun tov. Duclot luki kompuolueen julistuksen heinäk. 14 päivän mielenosoituksella, niin hän selitti, mitä meille merkitsee »Marseljeesi», menneisyyden hymni, sekä »Internatsionaale», nykyisyyden ja tulevaisuuden hymni. Tervehtien kompuolueen edustajaa mielenosoittajat lauloivat »Marseljeesin» ja »Internatsionaalen». (Kättentaputuksia.)
Jo viime vuodesta alkain olemme kehkeyttäneet sotilaiden, kansan poikain, ja tasavaltalaisten upseerien keskuudessa työn tässä hengessä. Olemme lausuneet toivomuksen, etteivät he antaisi vetää itseään taisteluun kansaa vastaan, ja että he kykenisivät — jos tarvis tulee — hajoittamaan taantumuksellisten fasistiupseerien ja kenraalien salaliiton, joka on suunnattu kansan vapauksia ja maatamme vastaan. Heinäk. 14 pnä kansanrintaman mielenosoituksella esiintyi radikaaliedustaja Rucart, edustajakamarin sotakomissin puheenjohtajan apulainen, ja minä pyydän saada esittää hänen sanansa, — miten ne käyvät yhteen niiden ajatusten kanssa, joita eilen puhui tov. Dimitrov:
»Tasavaltalaiset tietävät, että he voivat luottaa armeijan lojaalisuuteen, armeijan, joka on kokoonpantu kansansa pojista, ja joka ei seuraa niitä, jotka yrittävät siitä tehdä yhden miehen tai pienen salaliittolaisryhmän kunnianhimoisten hankkeitten aseen. Me tervehdimme upseereja, aliupseereja, sotilaita ja merimiehiä meri-, maa- ja ilmailuvoimissa, joitten kutsumuksena on vapauden puolustaminen.»
Kansanjoukkojen silmissä me olemme maan vapauden ja riippumattomuuden sotureita, Ranskan kansan nykyisten ja tulevien etujen edustajia. Itse meidän puheittemme, kirjoitustemme ja julistustemme sävy heijastaa tätä tietoisuutta vallankumouksellisen puolueen johtaman työväenluokan historiallisesta tehtävästä.
Tällainen politiikka on Ranskan kompuolueelle tehnyt mahdolliseksi vetää esiin, innostaa ja ohjata liikettä, laajaan vauhtiin päässyttä joukkoliikettä. Työväenluokan tähän saakka passiiviset ainekset on vedetty poliittiseen elämään. Huomattavat kerrokset pikkuporvaristoa on myös tullut vedetyksi taisteluun fasismia vastaan.
— — —
On luonnollista, että erilaisilla aineksilla ja yhteiskunnallisilla ryhmillä, jotka ovat yhdistyneet kansanrintaman lipun alle, on omat, erilaiset, väliin ristiriitaiset erikoisetunsa. Tästä johtuu, että puolueen on kyettävä saamaan tyydytetyksi kaikkien kerrosten aineelliset vaatimukset, vaikuttamaan ideologisesti ja poliittisesti koko liikkeeseen ja järjestämään sen proletariaatin näkökannalta, proletariaatin, joka edustaa koko Ranskan työtätekevän kansan etuja. Mutta vaatimusten määrittely ei vielä riitä, se on vasta ensi askel. Meidän on, — ja me olemme siitä selvillä, — temmaistava joukkoliikkeellä vaikkapa minimaalisia myönnytyksiä.
Meidän on niinikään esitettävä sellaisia tunnuslauseita ja esityksiä, että ne kohottavat liikkeen korkeammalle asteelle. Me olemme proletariaatin puolue, luokan, joka on riistetyin ja samanlaatuisin ja sen vuoksi vallankumouksellisin, luokan, joka voi odottaa täydellistä vapautustaa vasta yhteiskunnan perusteellisesta uudestimuodostamisesta. Se kommunistinen puolue, joka on aseistettu marxilais-leniniläisellä teorialla, on yksin vain kykenevä johdonmukaiseen politiikkaan, mikä on niin loistavasti todistanut itsensä oikeaksi Neuvostoliitossa. Toisin on liittolaistemme laita. Maaseudun ja kaupungin pikkuporvaristo vihaa pääomaa; erityisesti se vihaa pankkiireja, jotka määräävät luotosta; mutta se uskoo omistusoikeutensa pysyvän ikuisesti, vieläpä että hän voi omaisuuttaan lisätäkin. Vapaiden ammattien edustajat, keski- ja ylemmät virkamiehet ovat toisenlaisten harhaluulojen ja ennakkoluulojen täyttämät. He uskovat, että nykyinen yhteiskunta voidaan parantaa vähitellen ja rauhallisesti. Näillä aineksilla viihtyy antifasismi väliin yhdessä shovinismin kanssa. Fasismia he kuvittelevat pääasiassa hitleriläisyyden ja hänen ryövärijoukkojensa muodossa. Keskikerrosten puolueet ja ryhmittymät heijastavat heidän harhaluulojaan ja ennakkoluulojaan. Ne eivät pysty johdonmukaiseen politiikkaan; ne ovat taipuvaiset horjumaan. Me koetamme saada heidät vakuutetuiksi siitä, että fasismivastaisen liikkeen menestys on taattu vain siinä määrin kuin työtätekevät eiproletaariset joukot liittyvät työväenluokan ympärille, joka on ydinjoukko.
Miten on helpotettava pikkuporvariston siirtymistä työväenluokan kannalle? Se voidaan saavuttaa vain todistamalla teossa työväenluokan kyky johtaa yhteistä taistelua ja tuoda ilmi proletariaatin oma voima. Tov. Manuilski loppulausunnossaan KI:n TpK:n XI täysistunnossa sanoi:
»Liittolaisia voidaan vallata proletariaatin puolelle vain näyttämällä proletariaatin ja sen etujoukon, kommunistisen puolueen, voiman.»[4]
Kaupungin ja maaseudun kansanjoukot, keskikerrokset ja varsinkin talonpoikaisto näyttelevät luonnollisesti varsin tärkeätä historiallista osaa. Mutta ne eivät kuitenkaan koskaan näyttele itsenäistä osaa: ne joko joutuvat suurporvariston, pääoman vaikutuksen alaiseksi ja tulevat sen politiikan aseeksi, tai sitte liittyvät työväenluokkaan.
Ensinmainitussa tapauksessa on tuloksena kaikkien työtätekevien riiston ja sorron lisääntyminen, ja meidän aikanamme — fasismi. Tätä todistaa Ranskan kokemus v. 1848–1852, Saksan kokemus 1918–33, Espanjan kokemus vuodesta 1931 alkain.
Toisessa tapauksessa on tuloksena kansan riiston ja sorron hävittäminen, demokratian ja kansan vapauksien kukoistus. Tämän on loistavasti todistanut Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton kokemus.
Viimein, meidän puolueemme on mobilisoitava koko järjestämismetoodien runsaus, yhdistääksemme ja vakauttaaksemme fasismivastainen kansanliike.
Huolimatta reaalisista menestyksistä, on järjestötyö yhä vieläkin jäänyt heikoksi kohdaksemme. Komiteoita on tuhansittain. Yksin Amsterdamin liike, jota on viisaasti johtanut Barbusse, yhdistää enemmän kuin 2 tuhatta komiteaa, mutta sekin on varsin riittämätöntä. Sitä paitsi perustetaan monet komiteat yksinkertaisesti vain ylhäältäkäsin, kutsumalla niihin liikkeeseen osallistuvien järjestöjen edustajia. Puolueen on saatava aikaan se, että komiteat valitaan demokraattisilla vaaleilla yleisissä tehdaskokouksissa sekä yleisissä kylien ja korttelien kokouksissa. Tätä varten on käytettävä hyväkseen joukkojen alotetta, jotka jo itse ovat löytäneet erilaisia yhdistymismuotoja.
Toverit! Työskennellen aktiivisesti joukkojen keskuudessa on meidän puolueemme kiinnittänyt mahdollisimman paljon huomiota kaikkien työtätekevien kerrosten vaatimuksiin, ja kyennyt pääsemään siihen, että kansanrintama on menestynyt koko maassa. Meidän on onnistunut huomattavasti laajentaa vaikutustamme työläisluokkaan ja keskikerrosten pieneläjiin.
Kun Keskuskomitea lokakuussa 1934 esitti kansanrintamakysymyksen ja viitoitti sen ohjelman, emme kuvitelleetkaan, että saavutamme niin pian menestystä.
Päätöksistämme tiedoitimme sosialistiselle puolueelle. Mutta vastausta odottamatta, jonka antamista sosialistinen puolue kauan viivytteli, esiinnyimme me joukkojen edessä suuressa keskeisessä joukkokokouksessa, — jonka olimme kutsuneet koolle päivän jälkeenpäin siitä, kun olimme kohdanneet sosialistisen puolueen edustajat. Tässä joukkokokouksessa teimme alotteen laajan fasismivastaisen kansanrintaman luomiseksi.
Puolue kävi johdonmukaista kamppailua lehdistössä, julistuksilla, kokouksissa, parlamentin puhujalavalta. Radikaalisen puolueen kahden viime edustajakokouksen aattona, — jotka edustajakokoukset olivat lokakuussa Nantesissa ja maaliskuussa Lyonissa, — järjesti kompuolue suuria joukkokokouksia, joissa Keskuskomitean edustajat esittivät meidän kansanrintamasuunnitelmamme, kääntyen erikoisesti näiden edustajakokousten edustajain puoleen.
Alkoi pitkä julkinen keskustelu sosialistisen puolueen kanssa. Sillä välin työläiset ja pikkuporvaristo tervehtivät kansanrintamaa. »Kansanrintama»-tunnus ja sen sisältö saivat voiton viime kaupunkikuntavaaleissa. Eivät edes porvarilliset ja fasistiset vastustajat käyttäneet muita nimityksiä, merkitäkseen fasismivastaisten voimien laajan yhdistymisen, mikä tapahtui vähitellen meidän politiikkamme vaikutuksesta.
Toukokuun lopulla kompuolue päätti laajentaa kansanrintamaa vielä enemmän ja kääntyi vasemmistopuolueitten puoleen ehdottaen yhteisen esiintymisen järjestämistä fasistiliigoja vastaan ja päätöslauselman esittämistä parlamenttiin, päätöslauselman, jossa hallitukselta vaaditaan fasistiliigojen aseistariisumista ja hajoittamista. Meidän parlamenttiryhmämme, jossa silloin oli 9 edustajaa (615:sta), teki alotteen parlamentin vasemmistoryhmien koollekutsumiseksi. Sosialistinen puolue yhtyi meidän alotteeseemme. Radikaalien puolue, tasavaltalais-sosialistinen puolue, Ranskan sosialistinen puolue (uussosialistit), riippumattomien vasemmistolaisten ryhmä ja pupistit hyväksyivät tämän esityksen. Kokous oli toukok. 30 pnä. Keskustelu liikkui kompuolueen esityksen ympärillä, joka sisälsi seuraavaa: Me, kommunistit tahdomme lyödä fasismin. Kaupunki- ja piirikuntien vaalit ovat osoittaneet, että enemmistö maassa vastustaa ns. »kansallisen yhdistymisen» politiikkaa, joka raivaa tietä fasismille. Tämä enemmistö voi löytää ilmaisunsa täälläkin, koska meidän kutsuumme vastanneet ryhmät muodostavat parlamentin enemmistön. Jos tämä enemmistö tahtoo noudattaa ohjelmaa, joka lyö rikkaita ja keinottelijoita ja auttaa köyhiä ja työttömiä, niin me, kommunistit, kannatamme tätä toimenpidettä. Jos tämä enemmistö tahtoo suojella demokraattisia vapauksia, ei sanoissa, vaan tehokkailla toimenpiteillä, kuten fasistiliigojen aseistariisumisella ja hajoittamisella sekä niiden johtajien vangitsemisella, niin me kannatamme näitä toimenpiteitä. Sellainen politiikka luo sitä paitsi parhaat edellytykset rauhan säilymiselle, ja me kannatamme tätä politiikkaa, paitsi parlamentissa, myöskin koko maassa.
Tämä selitys teki voimakkaan vaikutuksen. Me toistimme esityksemme avoimessa istunnossa parlamentin puhujalavalta. Samana iltana oli Flandenin hallitus kukistettu. Meidän vaikutuksestamme osoittivat radikaaliedustajat vähän suurempaa rohkeutta kuin siihen saakka.
Sitten, — jälleen kommunistien alotteesta, — vasemmistoryhmät kokoontuivat uudelleen. Käytiin keskusteluja siitä, onko mahdollista muodostaa vasemmistohallitus. Meidän kommunistinen puolueemme johti keskusteluja, asetti kysymyksiä, ilmoittaen tällöin, ettei se aikonut osallistua vasemmistohallitukseen, mutta että se on valmis koska tahansa kannattamaan työtätekeville joukoille suotuisia toimenpiteitä. Sosialistisen puolueen ja radikaalisen puolueen täytyi määritellä kantansa.
Tähän aikaan muodostettiin Buyssonin hallitus. Mutta joukkojen painostus, joka heijastui radikaaliedustajain enemmistön kannassa, edustajain, jotka ovat talonpoikain valitsemat, oli sellainen, että Buysson kukistettiin samana päivänä, kun hänen hallituksensa esittäytyi parlamentille.
Vasemmistoedustajain neuvottelut uudistuivat. Yhteistoimintansa ehdoksi radikaalisen puolueen kanssa asetti sospuolue sosialisoimisohjelman, johon vielä palaan. Radikaalipuolue vastasi kieltävästi. Silloin antoi meidän puolueemme seuraavan selityksen, joka heti julkaistiin »Humanitéssa»:
»Kommunistinen puolue toteaa, että eduskunta on kaksi kertaa esiintynyt erikoisvaltuuksia vastaan, jotka asettaisivat uhan alaisiksi demokraattiset vapaudet ja huonontaisivat työtätekevien joukkojen asemaa ...
»Tämä äänestys kuvastaa maan tahtoa, — joka on erittäin selvästi käynyt ilmi kaupunki- ja piirikuntain vaaleissa, — että on tehtävä loppu ns. 'kansallisen yhdistymisen' politiikasta, jonka uhriksi joutuvat työväenluokan ja kaikkien työtätekevien oikeutetuimmat edut...
»Kommunistinen puolue, joka ohjelmassaan esittää tuotannon ja vaihdon välineitten yhteiskunnallistamisen perusvaatimuksenaan, minkä työläis-talonpoikainen hallitus tulee toteuttamaan, pitää nykyhetkellä mahdollisena ja välttämättömänä noudattaa myönteisen toiminnan politiikkaa, nojautuen laajaan kansanrintamaan.
»Kommunistinen puolue, joka uudistaa aikaisemmat selityksensä suhteestaan mahdolliseen vasemmistohallitukseen, muistuttaa, että se on valmis tukemaan parlamentissa ja maassa kaikkia frangin vakaannuttamistoimenpiteitä, tarmokkaita pakkotoimia keinottelijoita vastaan, työtätekevän väestön etujen suojelemista, demokraattisten vapauksien turvaamista, fasistiliigojen aseistariisumista ja hajoittamista sekä rauhan säilyttämistä.»
Tähän aikaan muodostettiin Lavalen hallitus. Kommunistinen puolue on mitä aktiivisimmin sekaantunut kumpaankin viimeiseen hallituspulaan. Taantumuksellinen ja fasistinen lehdistö on vihanhuudoilla alleviivannut meidän taktiikkamme menestymisen.
Amsterdam-Pleyel-komitea teki siihen aikaan alotteen kansanmielenosoituksen toimeenpanosta heinäk. 14 pnä. Siihen liittyi monilukuisia ryhmiä ja järjestöjä, myöskin molemmat työkonfederatsiot ja radikaalipuolue. Radikaalipuolueen toimeenpaneva komitea, joka kokoontui erikoisesti tämän johdosta, kuuli puheenjohtajansa Herriotin selostuksen, ja päätti melkein yksimielisesti liittyä mielenosoitukseen.
Entä nyt? Kompuolue on vetänyt vasemmalle ja työväenluokan tykö huomattavia keskikerrosten joukkoja. Ollen voimakas joukkojen kiihtymyksen johdosta, kompuolue myötävaikutti kahden hallituksen kukistamiseen perättäin. Uudet probleemit astuvat puolueemme eteen. Nousee kysymys mahdollisesta yhteisrintaman tai fasisminvastaisen kansanrintaman hallituksesta.
Meihin nähden ei tietenkään voi olla kysymys parlamenttiyhdistelmistä, sellaisista, joihin Brandler lankesi 1923 Saksenissa.
Kysymys ei myös ole »työväenhallituksesta» siihen tapaan kuin olemme nähneet ja näemme Englannissa tai jossakin Skandinavian maassa, vielä vähemmän sellaisesta kokoomushallituksesta kuin on Belgiassa, Tshekko-Slovakkiassa ja Espanjassa. Kysymys ei ole porvariston asiain hoitamisesta. Kysymys on taistelusta fasismia vastaan, sen valtaanpääsyn estämisestä, joukkojen nousuun ja niiden parlamentin-ulkopuolisiin esiintymisiin nojaamisesta.
Me kommunistit taistelemme neuvostovallan, proletariaatin diktatuurin puolesta. Me tiedämme, että se on ainoa keino kriisin, kurjuuden, fasismin ja sodan ainiaaksi lopettamiseksi. Mutta me tiedämme myös, että tällä hetkellä vain työväenluokan vähemmistö ja varsinkin vain työtätekevän kansan vähemmistö Ranskassa on vakaumukseltaan meidän kannallamme ja taistelee lujasti päättäen perustaa neuvostovallan. Sen vuoksi ei neuvostovalta voi olla meidän nykyisen taistelumme välitön päämäärä. Mutta vähemmistössäkin ollen me voimme ja meidän tulee ohjata enemmistöä maassa, enemmistöä, joka jo nyt on täynnä päättäväisyyttä ehkäistä millä hinnalla tahansa fasistidiktatuurin pystyttämisen, me voimme ja meidän tulee saada joukot — taistelun kulussa ja niiden oman kokemuksen pohjalla — vakuutetuksi siitä, että neuvostovaltaan meneminen on välttämätöntä.
Tyytymättömyys, joka kasaantuu ja valautuu lukuisiksi mielenosoituksiksi erikoisasetuksia vastaan, voi johtaa Lavalen hallituksen kaatumiseen ja poislakaisemiseen, ja kansanrintama, kasvaen laajuudelleen ja syvyydelleen, voi joutua sen tehtävän eteen, että sen on astuttava »kansallisen yhdistymisen» hallituksen tilalle.
Uusi hallituspula tulee merkitsemään vakavan poliittisen kriisin alkua. Lavalen kerrotaan sanoneen Herriotille: »Jos minä lähden radikaalien oppositsion takia, niin parlamenttilomat päättyvät 'taisteluristien' diktatuuriin». Kommunistinen puolue, joka on kansanrintaman innoittaja ja järjestäjä, voi näytellä ratkaisevaa osaa tapahtumissa. Jos kansanrintamalla ei ole riittävästi tiiviyttä ja rohkeutta, niin Lavalen hallituksen, »kansallisen yhtymisen» hallituksen, tilalle voi tulla vieläkin taantumuksellinen ryhmittymä, vieläpä voi tulla fasistidiktatuuri. On muistettava ne etapit, jotka muodollisesti laillisia teitä johtivat Hermann Müllerin hallituksesta Brünningin, von-Papenin ja Schleicherin hallitusten kautta Hitlerin hallitukseen.
Jos kompuolue päinvastoin tulee esittämään, propagoimaan, tekemään tunnetuksi ja jo ajoissa pakoittamaan vallankumouksellisen kriisin oloissa toteuttamaan minimin siirtymisluonnetta olevia toimenpiteitä, jotka voivat »vielä voimakkaammin horjuttaa porvariston taloudellista ja poliittista valtaa ja lisätä työväenluokan voimia», niin joukkojen liike voi painostuksellaan tehdä välttämättömäksi kansanrintaman hallituksen valtaansaattamisen, jota meidän puolueemme tukee, ja johon osanoton se voi jopa katsoa tarkoituksenmukaiseksi.
Fasismivastainen taistelu tulisi silloin vieläkin ankarammaksi, sillä meidän täytyisi lyödä takaisin taantumuksen ja fasismin entistä kovempi ja kiihkeämpi hyökkäys.
Mutta kansanrintama ja kompuolue saisivat silloin uudet asemat, jotka on käytettävä neuvostovallan, proletariaatin diktatuurin pystyttämisen valmistamiseen.
Tämä on kieltämättä rohkeata politiikkaa, joka vaatii suurta lujuutta ja varovaisuutta. Meidän puolueemme kykenee noudattamaan tätä politiikkaa. Se ei enää ole vaarassa sekaantua tai tulla sekoitetuksi toisiin puolueisiin. Me olemme avoimessa taistelussa 15 vuoden kuluessa vallanneet paikkamme poliittisella areenalla. Eivät vain kompuolueen aktiivi ja rivijäsenet, mutta myös myötämieliset tunnustavat sen poikkeuksellisen roolin ja vallankumouksellisen olemuksen ja huomioivat meidän voimamme ja meidän toimintamme.
Tämän itsenäisyyden olemme saavuttaneet varsinkin »luokka-luokkaa-vastaan»-taktiikan noudattamisen johdosta, taktiikan, jonka ansiosta tuli ilmi puolueemme olemus, puolueemme, joka on ehdottomasti erilainen kuin kaikki muut puolueet, ottaen sosialistisenkin puolueen huomioon. Ja kun me esiinnyimme helmik. 9 pnä 1934, johti meitä tämä itsenäisyysperiaate.
Pitäen kiinni tykkänään itsenäisestä joukkopolitiikasta, joka tarkoin vastaa proletariaatin etuja, meidän puolueemme on pitänyt velvollisuutenaan koko intohimollaan taistella itse työväenluokan toimintayhtenäisyyden aikaansaamiseksi.
Komintern on herkeämättä taistellut työväenluokan yhtenäisyyspyrkimyksen toteuttamiseksi. Se on herkeämättä saarnannut kaikkien proletaarien taistelun yhtenäisyyttä. Monen vuoden kuluessa on se turhaan kääntynyt Sosialistisen työväeninternatsionaalen puoleen ehdottaen yhteisrintaman järjestämistä kaikissa maissa.
Maalisk. 5 pnä 1933 Komintern esitti sektsioilleen, että ne kääntyisivät sosialististen puolueitten puoleen ehdottamalla kaikkialla toteutettavaksi kaikkien työtätekevien blokki taistelua varten hyökkäävän fasismin uhkaavia menestyksiä vastaan ja avustuksen antamista varten veljillemme Saksassa.
Lokak. 10 pnä 1934 Komintern kääntyi välittömästi sosialististen työläisten ja niiden johdon puoleen, esittäen heti järjestettäväksi yhteisiä esiintymisiä Espanjan työläisten ja talonpoikain turvaamiseksi, jotka olivat joutuneet fasistien ja monarkian taantumuksen raivokkaan hyökkäyksen alaisiksi.
Lokak. 15 pnä 1934 Cachin ja minä Kominternin edustajina kohtasimme Brüsselissä Sosialistisen työväeninternatsionaalen edustajat Vandervelden ja Friedrich Adlerin.
Kun me pyrimme saamaan kansainvälisen sosialidemokratian johtajilta myönteistä vastausta rehellisiin ja vakaviin esityksiimme, he tekivät meille kysymyksen: »Onko tämä suurta tyyliä oleva manööveri vaiko kurssin muutos Moskovassa?». Me torjuimme heidät asianmukaisella tavalla. Tov. Cachin selitti:
»Minulle tekee kipeätä kuulla, miten te puhutte manöövereista. Me olemme Europassa, mikä on kaksikolmasosaa fasistinen. Jos fasismi huomenna lujittuu Espanjassa (tämä tapahtui Asturian taisteluitten aattona), minkä voiman ja mahdin se saakaan, mikä valtava kannustin siitä tuleekaan Ranskan fasisteille! Miten lisääntyykään koko maailmassa fasistinen vaara! Ja jos te luulette, että me tällaisella hetkellä ajattelemme manöövereitä, niin on teillä meistä varsin puutteellinen käsitys. Vaara on tullut välittömäksi. Meidän talomme ovat tulessa. Kaikkein kauhein uhka on ollut työväenluokan pään päällä. Kominternin taholta ei ole manööveriä.»
Ja hän lisäsi:
»Sallikaa, kansalainen Adler, minun sanoa teille aivan avomielisesti, että Moskovan taholta ei ole mitään uutta kurssia, eikä suurityylistä manööveria. Ei ole, eikä tule Kominternin politiikan muutosta. Pidämme oikeana sen, mitä olemme tehneet. Lisään vielä, että meidän mielestämme bolsheviikkien kokemuksella, joka on vastakkainen sosialidemokraattisten puolueitten kokemukselle, on vakuuttava, vieläpä ratkaiseva voima.»
Toverit, te tunnette neuvottelujen tulokset. II Internatsionaalen edustajat viivyttelivät vastauksen antamista toimeenpanevan komiteansa istuntoon saakka, jonka piti olla marraskuussa. Tämä lykkäys oli kiellon muotona. Mutta kun tuon toimeenpanevan komitean jäsenet kokoontuivat, eivät ne voineet päästä yksimielisyyteen vastauksen sanamuodosta Kominternille tämän ehdotuksen ytimeen nähden. He olivat pakoitettuja tyytymään siihen, että peruuttivat, — kuten he itse sanoivat kirjeessään, — kiellon, joka on annettu heidän päätöksissään maalisk. 18 ja 19 pnä 1933, missä kiellettiin yksityisiä puolueita solmiamasta yhteisrintamaa valtion mittakaavassa. Tästä lähtien, kirjoittivat he, on jokaisella sosialistisella puolueella vapaus toimia käsityksensä mukaan.
Me saavutimme ensi voiton. Tarvinneeko vielä muistuttaa siitä, että huhtikuussa meidän Kominternimme kääntyi uudelleen II Internatsionaalen puoleen esittäen yhdessä järjestettäväksi vappumielenosoitus fasismia ja sotaa vastaan, saaden jälleen kielteisen vastauksen.
Kuitenkin toteutuu yhteisrintama vähitellen Ranskassa.
12 vuoden kuluessa, aikain vuodesta 1922, olemme 26 kertaa kääntyneet sosialistisen puolueen puoleen. Joka kerta olemme saaneet kielteisen, väliin karkean, vastauksen.
Ensimmäinen vakava askel otettiin kesäkuussa 1932 Amsterdamin kongressin johdosta. Tässä kongressissa kuului Ranskan edustajistoon monta sosialistia, paikkakuntain, piirien, jopa aluejärjestöjen edustajia. Huolimatta kielloista ja eroittamisista solmittiin sodanvastaisissa komiteoissa veljessiteitä.
Maaliskuussa 1933, kun me Kominternin kirjeen jälkeen käännyimme sosialistityöläisten ja Ranskan sosialistisen puolueen puoleen, emme saaneet suoraa vastausta. Kirjoitussarjassaan Blum koetti kaikin tavoin houkutella puolueensa pois yhteisrintamasta.
Samaan aikaan kansainväliset tapaukset ja varsinkin Saksan tapaukset vaikuttivat sosialististen työläisten päihin, kuten voitiin todeta Pleyelin salissa 1933 pidetyssä kongressissa.
Vasta helmik. 6 päivän tapaukset 1934 antoivat ratkaisevan sysäyksen. Sosialistiset työläiset syöksyivät taisteluun käsi kädessä kommunistityöläisten kanssa, liittyen hyökkäykseen, jonka kompuolue oli alkanut Parisissa ja maaseudulla.
Toukok. 30 pnä me käännyimme Vakituisen hallintokomissin (sosialistisen puolueen KK:n) puoleen esittäen järjestettäväksi yhteistaistelu Thälmannin vapauttamisen puolesta. Meillä oli neuvottelu Blumin ja Jiromskyn kanssa. Neuvottelut kestivät muutaman viikon ja päättyivät siihen, että sosialistisen puolueen johto antoi jälleen kieltävän vastauksen. Mutta sillä välin Seinen sosialistinen departementtifederatsio suostui osallistumaan heinäk. 8 päivän mielenosoitukseen »taisteluristejä» vastaan. Siitä aikain kommunistien alote sai yhä elävämpää vastakaikua itse sosialistisissa työläisjoukoissa. Heinäk. 15 pnä, jolloin kokoontui sosialistisen puolueen kansallinen neuvosto (KK:n täysistunto), me teimme sille julkisen ehdotuksen sopimuksen solmiamisesta yhteistaistelua varten sotaa ja fasismia vastaan, ja se oli pakoitettu hyväksymään ehdotuksen.
Te tiedätte tämän sopimuksen pääpiirteissään. Puhe oli yhteisen taistelun järjestämisestä fasismia vastaan. Me ehdotimme, että taistelua erikoisasetuksia vastaan ei käytäisi ainoastaan poliittisten mielenosoitusten, vaan myös lakkojen muodossa. Me ehdotimme edelleen, että kommunistinen puolue ja sosialistinen puolue kääntyisivät yhdessä kummankin ammattiliittoyhtymän, Reformistisen ja Unitaarisen puoleen. Sosialistinen puolue kieltäytyi siitä. Me teimme myönnytyksen arvostelun rajoittamiskysymyksessä, ja pitäen ohjeenamme Kominternin kirjettä maalisk. 5 pltä 1933, me allekirjoitimme seuraavan kohdan:
»Tämän yhteistoiminnan prosessissa kumpikin puolue tulee pidättymään keskinäisistä hyökkäilyistä sekä niiden elimien ja toimitsijain arvostelusta, jotka tulevat lojaalisesti osallistumaan näihin toiminnoihin. Yhteistoiminnan ulkopuolella kuitenkin kumpikin puolue pidättää itselleen oikeuden harjoittaa propagandaansa täysin riippumattomasti jäsenvärväystä varten, turvautumatta loukkauksiin toista puoluetta kohtaan.»
Tämä sopimus antoi paljon Ranskan työväenluokalle. Se lisäsi joukoissa pyrkimystä ammatillisen liikkeen yhtenäisyyteen, se teki mahdolliseksi vetää mukaan keskikerrokset. Tällöin on erikoisesti korostettava sitä, että ennen ja jälkeen sopimuksen solmiamista meidän puolueemme ei ole silmänräpäykseksikään unohtanut, että yhteisrintaman perussisältönä on — toiminta.
Esiintyminen helmik. 9 pnä 1934 järjestettiin meidän alotteestamme, ja helmik. 10 pnä 1935 meidän puolueemme päätti kutsua Parisin proletariaatin viettämään helmik. 9 pnä 1934 kaatuneitten muistoa. Päätöksen tästä teimme yksin, ja esitimme sosialistiselle puolueelle, että se osallistuisi meidän mielenosoitukseemme.
Samoin teimme alotteen mielenosoituksen pitämisestä toukok. 19 pnä 1935 Kommunaarien muurin luona, jonka mielenosoituksen kommunistisen puolueen Keskuskomitea on traditsionisesti järjestänyt joka vuosi. Mutta Seinen sosialistinen federatsio tahtoi samana päivänä järjestää vastamielenosoituksen fasisteja vastaan ja ehdotti, että me liittyisimme siihen. Me vastasimme: tässä meidän päätöksemme, jos suostutte, osallistukaa mielenosoitukseen muurin luona. Teille annetaan paikka mielenosoittajain kolonneissa; ellette suostu, pidämme mielenosoituksen ilman teitä. Ja sosialistisen aluejärjestön täytyi luopua omasta suunnitelmastaan ja yhtyä meidän kulkueeseemme. Kommunaarien muurin ohi kulki kommunistisen puolueen lippujen alla 200 tuhatta henkeä.
Samaan aikaan poliittisen yhteisrintaman järjestämisen kanssa me pyrimme kehkeyttämään ammattiliittoyhtenäisyyttä. Työväenluokan yhtenäisyyden pystyttämisen pääetappina Ranskassa tulee olla ammattiliittoyhtenäisyyden toteuttaminen.
Juuri yhteisrintaman ansiosta olemme kyenneet viemään eteenpäin myöskin ammattiliittoyhtenäisyyttä, huolimatta Reformistisen työkonfederatsion, ja varsinkin eräitten sen kaikkein vanhoillisimpain, uussosialistien kanssa liittoutuneitten johtajain kovasta vastarinnasta.
Luotiin 700 yhdistynyttä ammattiyhdistystä. Rautatieläisten liitot, kahta lukuunottamatta, yhdistyivät. On perustettu yhteisiä paikallisyhdistyksiä ja yhteisiä alueliittoja departementtien mittakaavassa.
Reformistinen työkonfederatsio oli pakoitettu uudistamaan neuvottelut Unitaarisen työkonfederatsion edustajain kanssa ammattiyhdistysliikkeen yhtenäisyyskysymyksessä.
II internatsionaalen kriisin vallitessa, sen vaikutuksen ja jäsenmäärän laskiessa, lankee kommunistisille puolueille varsin suuri vastuunalaisuus. Meidän tehtävänämme on se, ettemme anna sosialististen työläisten joutua pettyneiksi, epätoivoon. Nyt on kysymys siitä, että työläissosialistit on vietävä yhteiseen taisteluun fasismia vastaan, vaikkeivät he vielä olisikaan kanssamme täysin yhtä mieltä, ja vaikka heillä olisi vielä säilynyt joitakin ennakkokäsityksiä meitä vastaan, sillä yhteisessä taistelussa nämä ennakkokäsitykset heikkenevät ja haihtuvat.
Blumen sanojen mukaan kommunistit ovat asettaneet tarkoitusperäkseen tehdä yhteisrintama kiertämättömäksi, ja todellisuudessa me olemmekin sen tehneet kiertämättömäksi.
Allekirjoittaessaan sopimuksen eräät sosialistisen puolueen johtajat laskivat voivansa palauttaa auktoriteettinsa puoluelaistensa ja järjestöjensä keskuudessa, jotka olivat joutuneet pakoitetuksi valitsemaan puoluekurin ja kommunistien kanssa solmittavan yhteisrintaman välillä.
Työläiset näkevät, että eräät sosialistisen puolueen johtajat hakevat kaikkia mahdollisuuksia syventääkseen vaikeuksia yhteisrintaman heikentämistä varten, vieläpä sen täysin rikkomiseksi. Siellä, missä sosialistisen puolueen johtajat vastustavat yhteisrintamaa, havaitaan sosialistien menettävän vaikutuksensa.
Tätä tosiasiaa voi kuvata kolme esimerkkiä.
Ensimmäinen esimerkki on meidän keskustelumme kansanrintamasta. Sosialistinen puolue on alusta aikain ollut vihamielinen meidän kansanrintamakantaamme kohtaan. Tosiasiassa ovat he jääneet parlamenttaarisen toiminnan kannalle ja pelänneet ennenkaikkea joukkojen esiintymistä. Turmellakseen keskustelun, julisti sosialistinen puolue meidän ohjelmamme liian maltilliseksi. Se selitti, että pääomaveron vaatiminen ei riitä. Se esitti pankkien ja suurten teollisuuslaitosten sosialisoimista.
Se tahtoi näyttää vasemmistolaisemmalta kuin me. Me vastasimme rauhallisesti: me kommunistit kannatamme yhteiskunnallistamista; me kannatamme kapitalistiriistäjien exproprioimista ilman lunastusmaksua, mutta me katsomme, että yhteiskunnallistamisen suorittamista varten on välttämätön eräs ehto: tulee olla valta käsissämme, tulee ottaa valta, mutta vallan valloittamista varten on vain yksi oikeaksi osoittautunut metoodi, bolsheviikkien metoodi, proletariaatin voittoisa kapina, proletariaatin diktatuuri ja neuvostovalta. (Suosionosoituksia.)
Me kommunistit emme kumminkaan ehdota, ette te, sosialistit, otatte tämän kommunistien perusohjelman. Me ehdotamme solmittavaksi teidän kanssanne sopimuksen sillä perusteella, mikä on mahdollista nykyisessä asemassa. Menetelkää aivan samoin, älkää vaatiko meitä hyväksymään teidän ohjelmaanne. Me voimme taistella välittömäin vaatimusten puolesta; me voimme saattaa täytäntöön pääomaveron. Maa ymmärtää tämän vaatimuksen sitä paremmin, kun se on jo ollut jopa radikaalisen puolueen ohjelmassa, ja kun se on toimenpide, jota osittain toteutetaan muissa maissa.
Nelikuukautisen keskustelun jälkeen »Humanitén» palstoilla, mitä keskustelua käytiin asiakirjoja, kirjeitä ja päätöslauselmia vaihtamalla, mitkä joka kerta julkaistiin, oli todettava, että mielipide-eroavaisuudet eivät olleet hävinneet. Me pysyimme yhä kiinni omassamme. Ja niinpä sosialistisen puolueen edustajakokouksen, joka kokoontui Mühlhausenissa, täytyi kunnallisvaalien painostuksen johdosta hyväksyä kansanrintamaa kannattava päätöslauselma.
Toinen esimerkki siitä, miten eräät sosialistisen puolueen johtajat yrittivät vaikeuttaa kansanrintaman luomista. Meidän toverimme Kirovin konnamaisen murhan tapahduttua Neuvostoliiton proletariaatti, sen kommunistinen puolue, ryhtyi ankaroihin toimenpiteisiin, joihin vallassaolevien proletaarien tulikin ryhtyä murhaajia ja niiden kätyreitä vastaan.
Bolshevikit ovat oppineet aikaisemmista vallankumouksista. He tietävät, että sen hyväsydämisyyden, jota Parisin kommuuni 1871 osoitti versaillesilaisille, nämä maksoivat murhaamalla petomaisesti 35 tuhatta kommunaaria. Bolshevikit rankaisivat vastavallankumouksellisia proletaarisen oikeuden miekalla, ja silloin nämä vastavallankumoukselliset löysivät asianajajia itselleen eräistä sosialidemokraattisista puolueista.
Itse Leone Blum kirjoitti suuren, kyyneleisen kirjoituksen ja julkaisi sen jälkeen tehdessään »Populaire» venäläisten mensheviikkien halpamaisia selityksiä. Me leimasimme häpeällä nämä mensheviikkien selitykset, me muistutimme Robespierren historiallisesta lauseesta; »Meitä epäilyttää tunteellisuus, joka vuodattaa kyyneliä ainoastaan kansan vihollisten saamien iskujen johdosta». Me julistimme ehdotonta solidaarisuuttamme bolshevistisen vallankumouksellisen oikeuden kanssa. Me naulasimme mensheviikit ja heidän ystävänsä häpeäpaaluun. Ja he vaikenivat.
Kolmas esimerkki. Ranskan–Neuvostoliiton keskinäisen avustuksen sopimuksen tultua solmituksi, ja varsinkin kun oli julkaistu selostus Lavalen kohtauksesta toveri Stalinin kanssa, ja Stalinin selitys siitä, että hän ymmärtää ja hyväksyy valtionpuolustuspolitiikan aseistettujen voimien pitämistä varten Ranskan turvallisuustarpeita vastaavalla tasolla, — heti seurasi voimakas hyökkäys meidän kimppuumme, paitsi taantumuksellisten taholta, myöskin ja varsinkin sosialistien taholta. Ja tälläkin kertaa kirjoitti myös Leone Blum. Tässä näyttelivät niinikään osansa trotskilaiset, pupistit, Doriot. Mutta jo seuraavana päivänä oli Parisin kommunistien laajan aktiivin kokous, jossa meidän KK:mme Politbyro teki ilmoituksen, mikä oleellisesti sisälsi seuraavaa: 1) Neuvostoliiton rauhanpolitiikka vastaa Leninin historiallisia direktiivejä, joita Stalin lujasti noudattaa, ja se vastaa kansainvälisen proletariaatin etuja; 2) miksi ja miten on nykyisessä tilanteessa, jolloin sarjassa maita on tullut valtaan fasismi, mahdollista porvarillisen Ranskan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton etujen tilapäinen yhteenkäyminen sodan pääsytyttäjiä vastaan Europassa.
Me lisäsimme; me, työväenluokka ja sen kommunistinen puolue, jatkamme päättävästi taisteluamme Ranskan porvaristoa vastaan, kaikkea »kansallisen yhtymän» politiikkaa vastaan, armeijan mahdollista työväenluokan kimppuun lähettämistä vastaan, Ranskan imperialismin iestä vastaan siirtomaakansojen niskassa. Me emme ole millään tavoin solidaariset Ranskan porvariston luokkapolitiikalle. Me jatkamme taisteluamme työväenluokan johdossa kansan orjuutusta vastaan, kaksivuotiseen sotapalvelukseen palaamista vastaan. Mutta me, Ranskan kommunistit, emme suhtaudu sotaan porvarillisten, reformististen puolueitten tai pasifistien tavalla: me suhtaudumme sotaan marxilaisesti, ja me selitämme, että hyökkäyksen tapahtuessa Neuvostoliittoa vastaan me kykenemme tiivistämään yhteen kaikki voimat Neuvostoliiton suojelemiseksi kaikin keinoin. (Suosionosoituksia.)
Läsnäolleet 5 tuhatta kommunistia hyväksyivät yksimielisesti yhtä äänestäjää vastaan päätöslauselman tämän selityksen hengessä. Sitten he lähtivät kokouksiin, puolueen kaupunkivaalien johdosta järjestämiin joukkokokouksiin, he selittivät näissä kokouksissa teesiä, mikä oli Parisin seinille liimaamassamme plakaatissa. Tässä plakaatissa me toistimme ja selitimme laajoille joukoille ne sanat, mitä kansainvälisen proletariaatin johtaja toveri Stalin oli sanonut.
Toveri Stalinin selityksen hyväksyivät työläiset, punaisten esikaupunkien työtätekevät ja koko Ranskan kansa.
Kaupunkien kunnallisvaalit, jotka olivat viikko tämän jälkeen, antoivat seuraavan tuloksen: kommunistisen puolueen äänimäärä lisääntyi vielä enemmän siitä, mitä se oli äskeisissä kaupunkipiirien kunnallisvaaleissa, ja Seinen pääneuvostoon saatiin 25 paikkaa 50:stä. (Suosionosoituksia.).
Pitkät ajat asettivat sosialistiset johtajat puolueyhtenäisyyden vastakohdaksi yhteisrintamalle. Mutta meidän puolueemme vastasi: »Yhteisrintama valmistelee yhteistä puoluetta». Mutta kun meidän sitkeytemme ja joukkojen kannatuksen takia yhteistoiminta alkoi järjestytä ja kehittyä, niin me itse esitimme kantamme proletaarisesta yhteispuolueesta.
Viime vuoden marraskuussa esitimme sosialistisen puolueen puolueneuvostolle, että kutsuttaisiin koko maatakäsittävä konferenssi yhteispuoluetta koskevassa kysymyksessä, samoin pidimme kommunistien ja sosialistien valmistelevia yhteiskokouksia, käsitelläksemme kysymyksiä, jotka koskivat sekä välittömästi yhteistä taistelua että myös yhteisen puolueen perustamista.
Kuluvan vuoden toukokuussa uudistimme esityksemme asiakirjassa, jota nimitimme »työväenluokan yhtenäisyyden kartaksi». Tämän asiakirjan ensi osan johdantoon otimme seuraavan, tov. Stalinin, teesin: »Rynnäkköaatos kypsyy joukkojen tietoisuudessa».
Esityksemme nojasivat seuraaviin periaatteisiin:
Me lisäsimme ohjelman oleellisia kohtia, joita toteuttaa proletaarinen valtio, ohjelman siitä, mitä se antaa työtätekevien eri kerroksille.
Sosialistisen puolueen johto ei ole tähän saakka antanut mitään vastausta, vaikka kompuolueen KK on pyytänyt sen lausuntoa yhdistymiskysymyksestä.
Siirryn johtopäätöksiin. Yhteisrintama on tuottanut suurta hyötyä työväenluokalle, se on tehnyt sille mahdolliseksi suuremmalla menestyksellä vastustaa fasismin hyökkäystä ja pääoman hyökkäystä. Yhteisrintama on lähentänyt työväenluokkaan pikkuporvarillisia kerroksia. Sellainen sosialidemokraattisten johtajain vastaväite, että yhteisrintama työntää heistä pois keskikerroksia, on kumoutunut tosiasioilla. Yhteisrintama on lujittanut meidän kommunistista puoluettamme. Vaikkei kompuolueen lujittaminen ollutkaan yhteisrintaman pelkkänä silmämääränä, niin sen täytyi tulla, ja todella tulikin, yhdeksi yhteisrintaman seurauksista. Kompuolueen jäsenmäärä kasvoi samoin kuin sen vaikutus, sen auktoriteetti ja sen rooli poliittisena tekijänä.
Kasvoivat myös meidän kaaderimme. Epäilemättä on ollut paljon vaikeuksia, horjumista, etsintää. Ei ole kaikki ollut hyvin, eikä ole nytkään, mutta mitä valtavaa vastuunalaisuuden ja alotteellisuuden nousua ja kasvua ilmeneekään riveissämme!
Emme ole saavuttaneet menestystä vain puolueessa, mutta myös kommunistisessa nuorisoliitossa. Me asetimme sille koko laajuudessaan tehtäväksi vallata nuoriso, joka on reväistävä irti fasistisen demagogian vaikutuksesta, käytettävä sen toimintahaitta, luotava sellainen nuorisojärjestö, joka ei kopioi kompuolueen järjestömuotoja ja tunnuksia. Meidän kommunistisen nuorisoliittomme jäsenmäärä on kasvanut viisinkertaiseksi; se on osallistunut aktiivisesti Amsterdam-Pleyel-liikkeeseen, saanut tasavaltaisen, vapaamielisen sosialistisen nuorison järjestöt ryhmittymään yhteisrintaman ympärille. Huolimatta sosialistisen puolueen sitkeästä vastarinnasta on se solminut yhteisrintamasopimuksen sosialistisen nuorisojärjestön kanssa.
On liittynyt yhteen työväen urheiluliike, joka on saanut 10 tuhatta uutta jäsentä. Nyt on tässä liikkeessä noin 40 tuhatta jäsentä.
On kasvanut ent. rintamamiesten koko tasavaltaa käsittävä liitto. Se on Henri Barbussen perustama, ja siinä oli aluksi muutama tuhat jäsentä, mutta nyt 20 tuhatta. Meidän on onnistunut saada se liitetyksi entisten rintamamiesten Yleiseen konfederatsioon, jossa on 2,5 milj. jäsentä. (Suosionosoituksia.)
Vaalitaktiikkamme tähtäsi fasismin ja taantumuksen ehdokkaiden lyömiseen. Ensi vaalikerralla me esiinnyimme itsenäisesti. Mutta toisella vaalikerralla, käyttäen keskinäistä avustussopimusta, sosialistit äänestivät kommunisteja, kommunistit sosialisteja, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Kaupunkivaaleissa me esiinnyimme muutamissa tapauksissa yhteisillä listoilla. Kansanrintamalinjamme mukaisesti me kehoitimme kannattajiamme äänestämään radikaaleja Parisissa ja maaseudulla, ja asetimme heille vain seuraavan kysymyksen: »Tuletteko puolustamaan demokraattisia vapauksia? Tuletteko vaatimaan fasistiliigojen aseistariisumista ja hajoittamista?» Itse Parisissa me asetimme tunnuksen: »Kaikki äänet Cuyappea vastaan!»
Oli tapauksia, että me esiinnyimme jopa radikaalien kanssa yhteisillä listoilla.
Parisissa otimme pois ehdokkaamme, joka ensi vaalikerralla sai fasismin vastustajain keskuudessa äänten enemmistön. Meidän äänillämme tuli valituksi sosialisti Riveur yhtä taantumuksen huomattavinta ehdokasta vastaan.
On selvää, että tällainen politiikka edistää puolueemme arvovallan kasvua. Kaikki näkevät, ettei meidän puolueemme harjoita pikkupolitiikkaa, vaan laajaa, syväsisältöistä politiikkaa selvine perspektiiveineen, huomioiden edessäolevat taistelut ja voitontuottavat keinot.
Toverit! Me toivomme, että meidän kokemuksiamme voivat käyttää muiden maiden työtätekevät. Käännyn erikoisesti veljiemme puoleen Saksassa ja saksalaisten sosialististen työläisten puoleen. Toivon, ettei ole kaukana se päivä, jolloin voin palata hitleriläisten koirain häväisemälle Karl Liebknechtin ja Rosa Luxemburgin haudalle, juhliakseni yhdessä teidän Thälmanninne kanssa voittoa, joka saadaan työväenluokan yhtenäisyyden ansiosta. (Kättentaputuksia.)
Olemme onnellisia, toverit, saadessamme tervehtiä sitä toimintayhtenäisyyttä, jonka ovat osittain toteuttaneet veljemme Itävallassa ja Espanjassa, — yhtenäisyyttä, joka on syntynyt yhteisissä taisteluissa. Olemme onnellisia, kun meidän Internatsionaalemme vielä kerran äänekkäästi ja selvästi selittää olevansa valmis ryhtymään neuvotteluihin Sosialistisen internatsionaalen johdon kanssa yhteisrintaman muodostamisesta ja valmisteluista kansainvälisen proletariaatin täydelliseksi yhdistymiseksi.
Asema Ranskassa ja koko maailmassa pakoittaa meidät yhä vaativammiksi omaan työhömme ja menestyksiimme nähden. Meidän liikkeessämme ja meidän puolueessamme on vielä liian suuret puutteellisuudet, nimittäin taloudellisen taistelun, ammatillisen liikkeen, talonpoikaisten keskuudessa suoritettavan työn, naistyön ja yleensä järjestötyön aloilla.
Viimein, jos onkin saavutettu eräitä menestyksiä puoluejärjestössä ja puolueen sisäisessä elämässä, niin se on vähän. Yhä vielä havaitaan temppojen hitautta, puoluetyön riittämätöntä joustavuutta kaikissa sen renkaissa.
On ponnisteltava entistä enemmän puolueen ideoloogisen tason kohottamiseksi.
Ranskassa on vastassamme suuret taistelut.
Edessämme on valtavien luokkayhteentörmäysten näköala, johon tov. Pieck viittasi loppulausunnossaan. Jo nykyhetkellä kasvaa kuohunta erikoisasetusten käytön johdosta. Nousevat valtion virkamiehet, tuo valtion luusto, josta Marx puhui kirjassaan »18:s brumairea». Ja niitä on 800 tuhatta. Pikkuporvaristo kadottaa luottamuksensa suurporvariston puolueen johtoon. Mielenosoituksia on yhä enemmän ja saavat yhä aktiivisemman taisteluluonteen. Ilmenee pyrkimys yhteisrintamaan, yhdistymiseen, fasismivastaiseen kansanrintamaan. Sen järjestöt, sen taisteluosastot lujittuvat. Porvaristo pyrkii eristämään meidän puolueemme, voidakseen iskeä sitä ja murtaa työtätekevien vastarinnan.
Meillä on suuri vastuu Ranskan työväenluokan edessä, maamme kansan edessä ja kansainvälisen proletariaatin edessä. Olemme tietoiset vastuunalaisuudestamme ja niistä velvollisuuksista, joita meille asetetaan.
On lujitettava yhteisrintamaa poliittisella alalla ja vielä enemmän taloudellisella alalla; on toteutettava ammatillisen liikkeen yhtenäisyys; on laajennettava ja vakautettava fasismivastainen kansanrintama; on vallattava talonpoikaisten laajat kerrokset; on saatava fasistijärjestöt aseistariisutuiksi ja hajoitetuiksi, järjestöt, jotka tekevät salaliiton kansaa ja tasavaltaa vastaan ja neuvottelevat Hitlerin kanssa rauhaa vastaan; on tapeltava armeijan puhdistamisen puolesta, vapauden puolustamisen, Neuvostoliiton puolustamisen puolesta.
Näiden tehtäväin toteuttamiseksi on meidän lujitettava kommunistista puoluettamme, pitäen ohjeenamme tov. Stalinin sanoja:
»Vallankumouksen voitto ei koskaan tule itsestään. Se on valmistettava ja vallattava. — Mutta valmistaa ja vallata sen voi ainoastaan voimakas proletaarinen vallankumouksellisen puolue.» (Stalin.)
Meillä on tahto voittaa nämä tehtävät.
Meillä on tahto olla niiden toiveiden arvoiset, jotka Lenin asetti meidän työväenluokkaamme ja kommunistiseen puolueeseemme silloin, kun hän meille 1920 lähettämässään kirjeessä esitti, että liittyisimme III Internatsionaaleen.
Meillä on tahto osoittautua Ranskan kansan vallankumouksellisen menneisyyden arvokkaiksi perillisiksi, kunniakkaan Kommuunin, sekä bolshevistisen puolueen arvokkaiksi seuraajiksi, puolueen, joka rakentaa uutta, sosialistista maailmaa.
Meillä on tahto vapauttaa maamme fasismin häpeästä ja kauhuista ja edistää fasismin ikeen alla huokaavien veljiemme vapautusta, taistella kaikin voimin leivän, vapauden, rauhan, Neuvostoliiton puolustamisen puolesta.
Meillä on tahto mennä pidemmällekin, sosialismin asian täyteen voittoon, minkä me saamme Kommunistisen Internatsionaalen lipun alla, Marxin, Engelsin, Leninin, Stalinin voittoisan lipun alla.
Me tiedämme, että taistelu on ankara, mutta me olemme voitosta vakuutetut! (Myrskyiset ja jatkuvat suosionosoitukset, jotka kasvavat kunnianosoitukseksi. Edustajat seisoen laulavat »Internatsionaalen». Saksalainen edustajisto äänekkäästi huutaa: »Rot Front!»)
[1] Lenin. Imperialismi kapitalismin korkeimpana asteena, Kootut teokset n. XIX, s. 114.
[2] Stalin. Leninismin kysymyksiä, ss. 544–545, 10:s venäjänk. painos, v. 1935.
[3] Lenin, nide XX, s. 556.
[4] KI:b TpK:n XI täysistunto, pikakirj. selostus, osa I, s. 608, Partizdat, v. 1932.