Julkaistu: 1919
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Kommunistisen Internatsionaalen Manifesti». Ei julkaisutietoja
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Seitsemänkymmentä kaksi vuotta sitten Kommunistinen Puolue esitti maailmalle ohjelmansa Manifestina, jonka olivat kirjoittaneet suurimmat proletaarisen vallankumouksen julistajat, Karl Marx ja Friedrich Engels. Jo silloin oli kommunismi, joka vasta juuri oli astunut taisteluareenalle, omistavien luokkien ajometsästyksen, valheen, vihan ja vainon saartamana, omistavat luokat kun varsin oikein tunsivat sen veriviliolliseksensa. Kolme neljännesvuosisataa kommunismin kehitys kävi vaikeita teitä, voimakkaan nousun myrskyjen ohella se koki laskukausia, menestysten ohella kärsi ankaria tappioita. Peruspiirteissään kävi kehitys kuitenkin sitä tietä, minkä Kommunistisen Puolueen Manifesti oli ennakolta osoittanut. Viimeisen ratkaisevan taistelun kausi on tullut myöhemmin kuin yhteiskunnallisen vallankumouksen apostolit odottivat ja toivoivat. Mutta tullut se on. Me, kommunistit, Euroopan, Ameriikan ja Aasian eri maiden vallankumouksellisen proletariaatin edustajat, kokoontunen na Neuvosto-Moskovaan, tunnemme ja tajuamme itsemme sen asian perillisiksi ja päättäjiksi, jonka ohjelma julistettiin seitsemänkymmentä kaksi vuotta sitten. Meidän tehtävänämme on yhdistää työväenluokan vallankumouksellinen kokemus, puhdistaa liike opportunismin ja sosiali-patriotismin petoksellisista lisistä, yhdistää maailman proletariaatin kaikkien todella vallankumouksellisten puolueitten ponnistukset ja siten helpottaa ja jouduttaa kommunistisen vallankumouksen voittoa koko maailmassa.
| * | * | |
| * |
Nyt, kun Eurooppaa peittävät pirstaleet ja savuavat röykkiöt raunioita, ovat katalimmat murhapolttajat puuhassa etsiäkseen sotaan syylliset. Heidän takanaan uurastavat heidän renginsä, professorit, parlamenttaarikot, sanomalehtimiehet, sosialipatriootit ja muut porvariston valtiolliset porttola-apurit.
Pitkän vuosijakson kestäessä sosialismi on ennustanut, että on mahdotonta välttää imperialistista sotaa, on nähnyt siihen syyllisiksi kapitalististen maiden kahden pääleirin ja yleensä kaikkien kapitalististen maiden omistavien luokkien kyllästymättömän voitonhimon. Kaksi vuotta ennen sodan puhkeamista kaikkien maiden vastuunalaiset sosialistiset johtajat Baselin kongressissa leimasivat imperialismin tulevan sodan aiheuttajaksi, ja uhkasivat lähettää porvariston niskaan yhteiskunnallisen vallankumouksen proletariaatin kostoksi militarismin rikoksista. Nyt, viiden vuoden kokemuksien jälkeen, sen jälkeen kun historia, paljastettuaan Saksan rosvoamiset halut, on saattanut ilmi myöskin liittolaisten yhtä rikolliset teot, liittolaismaiden hallitussosialistit yhdessä hallitustensa kanssa jatkavat Saksan kukistetun keisarin yhä uudelleen paljastamista sodan aiheuttajaksi. Enemmänkin, Saksan sosialipatriootit, jotka elokuussa 1914 julistivat hohenzollernien »Valkoisen kirjan» kansojen pyhimmäksi evankeliumiksi, nyt katalan palvelusintoisina yhdessä liittolaismaiden sosialistien kanssa syyttävät kukistettua Saksan monarkiaa, jota he aikaisemmin orjamaisesti palvelivat, sodan pääsyylliseksl. Siten he toivovat saavansa oman osansa unhotetuksi ja samalla saavuttavansa voittojain suosion. Mutta kukistettujen hallitsijasukujen, romanovien, hohenzollernien ja habsburgien, sekä heidän maidensa kapitalististen klikkien esittämän osan rinnalla, paljastuu Ranskan, Englannin, Italian, Yhdysvaltojen hallitsevien luokkien esittämä osa kehittyvien tapausten ja diplomaattisten paljastusten valossa kaikessa mittaamattomassa rikollisuudessaan.
Englannin diplomatia oli aina sodan puhkeamisen hetkeen saakka salaperäisyyden naamari kasvoillaan. Cityn hallitus pelkäsi, että jos se ehdottomasti ilmoittaa ottavansa osaa sotaan liittolaismaiden puolella, niin Berliinin hallitus perääntyy, — eikä sotaa syty. Lontoossa tahdottiin sotaa. Tämän vuoksi meneteltiin niin, että Berliinissä ja Wienissä toivottiin Englannin pysyvän puolueettomana, samaan aikaan kuin Pariisissa ja Pietarissa lujasti luotettiin sen sekaantumiseen.
Vuosikymmenien kehityksen kulun valmistelemana sota puhkesi Suurbritannian suoranaisen ja tietoisen provokatsionityön vaikutuksesta. Suurbritannian hallitus laski tällöin antavansa Venäjälle ja Ranskalle kannatusta vain sikäli, että niitä uuvuttaen uuvuttaa myöskin Saksan, verivihollisensa. Mutta Saksan sotilasmahti osoittautui liian uhkaavaksi ja vaati ei vain näennäistä, vaan todellista Englannin sekaantumista sotaan. Nauravan kolmannen osa, minkä Suurbritannia vanhaan perinnäistapaan tahtoi pidättää itselleen, tuli Yhdysvaltojen osaksi. Englannin toimeenpanemaan saartoon, joka yksipuolisesti rajoitti Ameriikan pörssin keinottelua eurooppalaisella verellä, Wilsonin hallitus tyytyi sitä helpommin, kun liittolaisvallat runsailla voitoilla korvasivat Ameriikan porvaristolle »kansainvälisen oikeuden» loukkauksen. Mutta Saksan tavaton sotilaallinen ylivoima pakoitti myöskin Washingtonin hallituksen jättämään näennäisen puolueettomuuden kannan. Yhdysvallat ottivat Eurooppaan nähden osalleen kokonaisuudessaan saman tehtävän, mikä Englannilla mannermaahan nähden oli ollut edellisissä sodissa ja minkä se nytkin pyrki itselleen saamaan, nimittäin heikentää toista leiriä toisen kustannuksella, sekaantua varsinaiseen sotaan vain turvatakseen itselleen kaikki edut asemasta. Wilsonin panos, ameriikkalaisten arpajaisten tapojen mukaan, ei ollut suuri, mutta se oli viimeinen ja senvuoksi lupasi hänelle voiton.
Kapitalistisen järjestelmän vastakohdat ovat sodan vaikutuksesta ihmiskunnan edessä nyt eläimellisinä nälän, vilun, kulkutautien, siveellisen villiintymisen tuottamina kärsimyksinä. Tämä on myöskin lopullisesti ratkaissut sosialismin piirissä vallinneen, kurjistumisteoriaa ja asteettaista siirtymistä kapitalismista sosialismiin koskeneen riidan. Vastakohtaisuuksien himmentämistä harrastavat tilastotieteilijät ja pedanttiset teoreetikot ovat vuosikymmeniä kaikilta maailman kolkilta onkineet todellisia ja kuviteltuja tietoja, jotka todistaisivat työväenluokan eri ryhmien ja kerroksien hyvinvoinnin lisääntymistä. Uskottiin, että joukkojen kurjistumisen teoria oli jo kannettu hautaan porvarillisen oppineisuuden eunukkien ja sosialistisen opportunismin mandariinien halveksien viheltäessä. Nykyisin tämä kurjistuminen, ei enään vain yhteiskunnallisena, vaan fysiologisena, biologisena, on nähtävänämme kaikessa järkyttävässä todellisuudessaan.
Imperialistisen sodan aikaansaama romahdus pyyhkäisi olemattomiin kaikki ammatillisen ja eduskunnallisen taistelun saavutukset. Ja tämä sota on siinä määrin johtunut kapitalismin sisäisistä kehityspyrkimyksistä, kuin ne taloudelliset sopimukset ja parlamenttaariset kompromissitkin, jotka se hautasi vereen ja likaan.
Finanssipääoma, joka heitti ihmiskunnan sodan kuiluun, on itse joutunut romahduksenomaisten muutosten alaiseksi tämän sodan kestäessä. Paperirahan riippuvaisuus tuotannon aineellisesta perustasta, on täydelleen hävitetty. Yhä enemmän menettäen merkityksensä kapitalistisen tavaravaihdon välineenä ja järjestäjänä, on paperirahoista tullut pakko-oton, takavarikoinnin, yleensä sotilaallis-taloudellisen väkivallan väline.
Paperirahojen laadun täydellinen muuttuminen kuvastaa yleistä kapitalistisen tavaranvaihdon kuoleman, kriisiä. Jos trustien ja monopoolien järjestäminen jo sodan edellisinä vuosikymmeninä oli talouden pääaloilla tunkenut syrjään vapaakilpailun, niin sodan kulku vuorostaan riisti järjestävän ja ohjaavan osan noiden taloudellisten yhtymien käsistä ja antoi sen välittömästi sotilaallis-valtiollisen vallan käsiin. Raaka-aineiden jakamista, Bakun tai Rumaanian petroleumin, Donin kivihiilen, Ukrainan viljan käyttämistä, Saksan veturien, vaunujen, automobiilien kohtaloa, nälkäänäkevän Euroopan turvaamista viljalla ja lihalla, — kaikkia näitä maailman taloudellisen elämän peruskysymyksiä ei järjestä vapaa kilpailu eikä kansallisten ja kansainvälisten trustien yhtymät, vaan suoranainen sotaväkivallan käyttö sen edelleen säilymistä turvatakseen. Jos valtiovallan täydellinen alistaminen finanssipääoman alaiseksi johti ihmiskunnan imperialistiseen verilöylyyn, niin tämän verilöylyn kautta finanssipääoma lopullisesti militarisoi ei vain valtion, vaan myöskin itsensä, eikä kykene enään täyttämään taloudellisia perustehtäviään muuten, kuin rautaa ja verta apunaan käyttäen.
Opportunistit, jotka ennen sotaa kehoittivat työläisiä maltillisuuteen vähitellen tapahtuvan sosialismiin siirtymisen nimessä ja jotka sodan aikana vaativat luokkanöyryyttä isänmaanpuolustuksen vuoksi välttämättömän linnarauhan nimessä, vaativat proletariaattia taaskin kieltämään itsensä, — tällä kerralla sodan hirvittävien seurausten voittamiseksi. Jos työläisjoukot kuulisivat tätä saarnaa, niin kapitalistinen kehitys rakentuisi uudelleen muutamien sukupolvien luille uusissa, vielä keskitetymmissä ja tavattomammissa muodoissa, samalla kuin välttämätön maailmansota olisi uudelleen tulevaisuudenuhkana. Ihmiskunnan onneksi on tämä toki mahdotonta.
Taloudellisen elämän valtiollistuttaminen, jota vastaan kapitalistinen liberalismi niin ponnisteli, on nyt kumoamaton tosiasia. Tästä tosiasiasta ei palaamismahdollisuutta enään ole — ei vapaakilpailuun, eikä myöskään trustien, syndikaattien ja muiden taloudellisten hirviöiden valtaan. Kysymys on vain siitä, kuka tulee olemaan valtiollistetun tuotannon määrääjänä: imperialistinen valtio vaiko voittavan proletariaatin valtio.
Toisin sanoen: onko koko työtätekevästä ihmiskunnasta tuleva maaorjiksi nujerrettuja verotyöntekijöitä maailmaa käsissään pitävälle, voittajain klikille, joka kansainliiton toiminimeä käyttäen ja apunaan »kansainvälinen» armeija ja »kansainvälinen» laivasto ryöstäisi ja sortaisi toisia ryhmiä, toisille silloin tällöin heittäisi ruokapalan, mutta kaikkialla kuitenkin panisi proletariaatin kahleisiin, ainoana päämääränään säilyttää oma valtansa, — vai ottaako Euroopan ja muiden maanosien edistyneempien maiden työväenluokka itse hajonneen ja hävitetyn kansantalouden käsiinsä turvatakseen sen uudestisyntymisen sosialistisella perustalla?
Nykyisen pulakauden kestävyyttä voidaan lyhentää vain proletaarisen diktatuurin keinoin, joka ei katso menneisyyteen, ei ota lukuun perittyjä etuoikeuksia eikä omaisuusoikeuksia, vaan jolla lähtökohtanaan on nälkää, näkevien joukkojen pelastamisen välttämättömyys, ja joka tämän päämäärän saavuttamiseksi mobilisoi kaikki keinot ja voimat, ottaa käytäntöön yleisen työvelvollisuuden, panee voimaan työkurin järjestelmän, tätä tietä muutamien vuosien kuluessa ei vain parantaakseen sodan lyömät ammottavat haavat, vaan myöskin kohottaakseen ihmiskunnan uudelle ennen aavistamattoman korkealle kehityksen asteelle.
| * | * | |
| * |
Kansallinen valtio, joka on kapitalistiselle kehitykselle antanut valtavan sysäyksen, on käynyt liian ahtaaksi tuotantovoimien edelleen kehittymiselle. Sitä vaikeammaksi on käynyt Euroopan ja muitten maanosien suurvaltojen väliin siroteltujen pikkuvaltioiden asema. Näillä pikkuvaltioilla, jotka ovat syntyneet eri aikoina suurvaltojen siruina, vaihtorahana maksettaessa milloin mitäkin palveluksia, strateegisina puskureina, niillä on kullakin omat hallitsijasukunsa, omat vallassaolevat joukkionsa, omat imperialistiset pyyteensä, omat diplomaattiset vehkeilynsä. Niiden kuviteltu itsenäisyys perustui ennen sotaa samaan seikkaan kuin Euroopassa vallinnut tasapainotilakin: olemassaolleen kahden imperialistisen leirin jatkuvaan etujen vastakkaisuuteen. Sota on hävittänyt tämän tasapainotilan. Antaen alussa Saksalle valtavan voittopuolen, se saattoi pikkuvaltiot etsimään pelastustaan Saksan militarismin jalomielisyydestä. Sen jälkeen kun Saksa voitettiin, pikkuvaltioiden porvaristo, yhdessä isänmaallisten »sosialistiensa» kanssa, kääntyi liittolaisvaltojen voittoisan imperialismin puoleen ja alkoi Wilsonin ohjelman tekopyhistä pykälistä hakea jatkuvan itsenäisyytensä takeita. Samalla pikkuvaltioiden lukumäärä on kasvanut: Itävalta-Unkarin monarkian alueesta, tsaarivaltakunnan osista on erottautunut uusia valtioita, jotka, tuskin synnyttyään, jo ovat käyneet toinen toistensa kurkkuun, riidellen valtiorajoistaan. Liittolaisvaltojen imperialistit samaan aikaan valmistelevat pikkuvalloista, vanhoista ja uusista, yhtymiä, sitoakseen ne keskinäisen vihan ja yhteisen voimattomuuden yhteistakauksen avulla.
Sortaessaan pieniä ja heikkoja kansoja ja tehdessään niille väkivaltaa, jättäessään ne alttiiksi nälälle ja kurjistumiselle, eivät liittolaisvaltojen imperialistit lakkaa aivan samaan tapaan, kuin muutama aika sitten keskusvaltojen imperialistitkin tekivät, puhumasta kansojen itsemääräämisoikeudesta, jonka he nyt sekä Euroopassa, että kaikissa muissa maanosissa ovat lopullisesti tallanneet jalkoihinsa.
Turvaamaan pikkukansoille vapaan olemassaolon mahdollisuuden pystyy vain proletaarinen vallankumous, joka vapauttaa kaikkien maiden tuotantovoimat suljettujen kansallisvaltioiden olojen puristuneisuudesta, yhdistää kansat mahdollisimman kiinteään taloudelliseen yhteistyöhön yhteisen taloussuunnitelman perustalla ja antaa heikoimmallekin ja pienimmällekin kansalle mahdollisuuden vapaana ja riippumattomana hoitaa kansallisen sivistyksenä asioita, vähimmättäkään haitatta yhdistetylle ja keskitetylle Euroopan ja koko maailman taloudelle.
Viime sota, joka melkoisessa määrässä oli siirtomaista käytyä sotaa, oli samaan aikaan siirtomaiden avulla käytyä sotaa. Ennen kuulumattomassa määrässä temmattiin siirtomaiden väestö ottamaan osaa Euroopan sotaan. Hinduja, neekerejä, arabialaisia, madagaskarilaisia oli taistelemassa Euroopan mannermaalla. Miksi sitten? Puolustaakseen oikeuttaan jäädä edelleenkin Englannin ja Ranskan orjiksi. Vielä milloinkaan ei hdpeämätön kapitalistinen siirtomaavalta ole ollut niin selvänä nähtävissä, eikä siirtomaaorjuuden kysymys ole esiintynyt niin kärjistyneenä kuin nyt.
Tästä johtuu sarja avoimia kapinoita ja vallankumouksellista liikettä kaikissa siirtomaissa. Itse Euroopassa on Irlanti verisillä katutaisteluilla muistuttanut siitä, että se yhä vielä on sorrettu maa ja tuntee itsensä sellaiseksi. Madagaskarilla, Annamissa ja muissa paikoissa ovat porvarillisen tasavallan sotajoukot sodan aikana useamman kuin yhden kerran rauhoittaneet siirtomaaorjien kapinoita. Indiassa ei vallankumouksellinen liike ole keskeytynyt päiväksikään ja on viime aikoina johtanut suurimpaan Aasiassa milloinkaan tapahtuneeseen työlakkoon, mihin Suurbritannian hallitus vastasi panemalla Bombayssa työhön panssariautomobiilinsa.
Tällä tavalla silrtomaakysymys koko laajuudessaan on asetettu ei vain Pariisissa istuvan diplomaattikongressin vihreälle veralle tutkittavaksi, vaan on se otettu päiväjärjestykseen myöskin itse siirtomaissa. Wilsonin ohjelma tarkoittaa parhaassa tapauksessa vain siirtomaaorjuuden nimilapun muuttamista. Siirtomaiden vapauttaminen on mahdollinen ajatella tapahtuvaksi vain yhdessä päämaiden työväenluokan vapautumisen kanssa. Eivät vain Annamin, Algierin, Bengalin, vaan myöskin Persian ja Armeenian työläiset ja talonpojat saavat itsenäisen olemassaolon mahdollisuuden vasta sinä hetkenä, jolloin Englannin ja Ranskan työläiset kukistavat Lloyd Georgen ja Clemenceaun ja ottavat valtiollisen vallan omiin käsiinsä. Kehittyneimmissä siirtomaissa taistelu jo on käymässä ei vain kansallisen vapautuksen lipun alla, vaan saa se myöskin enemmän toi vähemmän selvästi ilmaistun yhteiskunnallisen luonteen. Jos kapitalistinen Eurooppa väkivaltaisesti on vetänyt takapajuisimmatkin maanosat kapitalististen suhteiden pyörteeseen, niin sosialistinen Eurooppa sen sijaan käy auttamaan vapautettuja siirtomaita tekniikallaan, järjestelytyöllään, henkisellä vaikutuksellaan, siten jouduttaakseen niiden siirtymistä suunnitelmallisesti järjestettyyn sosialistiseen talouselämään.
Afriikan ja Aasian siirtomaaorjat! Proletaarisen diktatuurin hetki Euroopassa on oleva myöskin teidän vapautuksenne hetki!
| * | * | |
| * |
Koko porvarillinen maailma syyttää kommunisteja kansalaisvapauksien ja poliittisen demokratian hävittämisestä. Se ei ole totta. Vallan käsiinsä saatuaan proletariaatti vain toteaa olevan täysin mahdotonta sovelluttaa porvarillisen demokratian menettelytapoja ja luo uuden, korkeamman, työväen demokratian edellytykset ja muodot. Kapitalistisen kehityksen kulku kokonaisuudessaan, varsinkin viimeisellä imperialistisella kaudellaan, kaivoi perustan valtiollisen demokratian alta ei vain sillä, että se jakoi kansat kahteen toisilleen sovittamattomasti vihamieliseen luokkaan, vaan myöskin sillä, että se tuomitsi lukuisat pikkuporvarilliset ja puoliproletaariset samoin kuin itse proletaarinkin osattomimmat pohjakerrokset taloudellisen surkastumisen ja valtiollisen voimattomuuden tilaan.
Niiden maiden työväenluokka, missä historiallinen kehitys on antanut sille siihen mahdollisuuden, on käyttänyt valtiollisen demokratian järjestelmää järjestyäkseen pääomaa vastaan. Samaa tulee edelleenkin tapahtumaan sellaisissa maissa, missä eivät vielä ole kypsyneet työväen vallankumouksen edellytykset. Mutta laajoja välikerroksia ei vain maaseudulla, vaan myöskin kaupungeissa pysyttää kapitalismi kaukana perässä, niin että ne ovat historiallisessa kehityksessään kokonaisia aikakausia jäljessä.
Baierilaisen ja badenilaisen talonpojan, jolle yhä vieläkin maailman keskipisteenä on hänen oman kylänsä kirkontorni, Ranskan pikku viiniviljelijän, jonka suurkapitalistinen viininväärennys on saattanut häviöön, ameriikkalaisen pienfarmarin, jota pankkiirit ja eduskuntamiehet ryöstävät ja pettävät, kaikki nämä yhteiskunnan kerrokset, jotka kapitalismi on heittänyt syrjään kehityksen valtatieltä, kaikki ne on valtiollisen demokratian järjestelmä paperilla kutsunut ottamaan osaa valtion hallintoon. Mutta tosiasiassa kaikki tärkeimmät kysymykset, jotka määräävät kansojen kohtaloja, rahamiesharvainvalta ratkaisee parlamenttaarisen demokratian selän takana. Siten ratkaistiin ennen sodan kysymys, siten käy nyt rauhan kysymyksessä. Mikäli rahamiesharvainvalta vielä ottaa vaivakseen eduskunnan päätöksellä pyhittää väkivaltatoimenpiteensä, on porvarillisella valtiolla välttämättömien tuloksien saavuttamiseksi käytettävänään kaikki edellisiltä luokkaorjuuden vuosisadoilta perityt ja kapitalistisen tekniikan kaikkien ihmeiden avulla moninkertaistutetut valheen, kansanvillityksen, panettelun, lahjonnan, vainon ja terrorin keinot.
Sellaisen vaatimuksen asettaminen proletariaatille, että se viimeisessä, elämästä ja kuolemasta pääoman kanssa käydyssä taistelussa hurskaasti noudattaisi valtiollisen demokratian vaatimuksia, sellaisen vaatimuksen asettaminen on samaa kuin ihmiseltä, joka rosvoja vastaan puolustaa elämäänsä ja olemassaoloansa, vaatisi, että hän noudattaisi taidokkaita ja tarkkoja ranskalaisen painin sääntöjä, jotka hänen vastustajansa on laatinut, mutta joita se itse ei noudata.
Häviön kaikkialla vallitessa, kun eivät vain tuotannon ja liikonteen välineet, vaan myöskin valtiollisen demokratian laitokset ovat verisinä ruumiskasoina, on proletariaatin pakko luoda oma koneistonsa, joka ennen kaikkea on itse työväenluokan sisäisenä yhdyssiteenä ja turvaa sille mahdollisuuden vallankumouksellisesti puuttua ihmiskunnan jatkuvaan kehitykseen. Tällaisena koneistona ovat neuvostot.
Vanhat puolueet, vanhat ammatilliset järjestöt ovat johtajiinsa nähden osoittautuneet kykenemättömiksi ei vain päättämään, vaan vieläpä ymmärtämäänkin niiden aikakauden asettamia tehtäviä. Proletariaatti on luonut uuden järjestömuodon, joka sulkee piiriinsä koko työväestön, katsomatta ammattiin tai saavutettuun valtiollisen kehityksen tasoon, koneiston, joka on joustava, mahdollinen jatkuvasti uudistaa ja laajentaa, joka kykenee vetämään piiriinsä yhä uusia kerroksia, avaamaan ovensa proletariaattia lähellä oleville kaupunkien ja maaseudun työväestön kerroksille. Tämän korvaamattoman, työväenluokan itsehallinnon, sen taistelun ja sittemmin uusitun valtiovallan valtaamisen tarkoituksia palvelevan järjestön on eri maissa saavutetta kokemus osoittanut kelvolliseksi, ja on se meidän aikamme proletariaatin valtavin saavutus ja ase.
Kaikissa maissa, missä työväen joukot ovat heränneet ajattelemaan, muodostetaan nykyisin ja tullaan edelleenkin muodostamaan työväen, sotilaiden ja talonpoikain neuvostoja. Neuvostojen vahvistaminen, niiden auktoriteetin kohottaminen, niiden asettaminen porvariston valtiokoneistoa vastaan, — sellainen on kaikkien maiden luokkatietoisten ja rehellisten työläisten tärkein nykyhetken tehtävä. Neuvostojen avulla työväenluokka kykenee pelastamaan itsensä rappeutumisesta, jota sen keskuudessa saavat aikaan sodan ja nälän tuottamat helvetin tuskat, omistavien luokkien väkivallanteot ja entisten johtajain petturuus. Neuvostojen avulla työväenluokka varmimmin ja helpoimmin pystyy nousemaan valtaan kaikissa maissa, missä neuvostot ovat keskittäneet ympärilleen työväestön enemmistön. Neuvostojen avulla valtiollisen vallan vallannut työväenluokka tulee johtamaan kaikkia maan talous- ja sivistyselämän aloja, kuten jo nykyisin asianlaita on Venäjällä.
Imperialistiset valtiot, tsaarivaltiosta aina kaikkein »demokraattisimpaan», luhistuvat samalla kuin luhistuu imperialistinen sotilasjärjestelmä. Imperialismin mobilisoimat miljoona-armeijat voivat kestää vain niin kauan kuin proletariaatti kantoi niskallaan porvariston iestä. Kansallisen yhtenäisyyden hajoaminen merkitsee armeijan ehdotonta hajoamista. Niin kävi ensin Venäjällä, sitten Saksassa ja Itävallassa. Samaa on odotettavissa tapahtuvaksi muissakin imperialistisissa maissa. Talonpojan nouseminen suurtilallista vastaan, työmiehen nouseminen kapitalistia vastaan, molempien nouseminen monarkistista ja »demokraattista» virkavaltaa vastaan johtaa ehdottomasti sotilaan nousemiseen päällikköhän vastaan ja myöhemmin jyrkkään riitaan armeijan proletaaristen ja porvarillisten ainesten välillä. Imperialistinen sota, joka asetti kansan kansaa vastaan, on muuttunut ja muuttuu kansalaissodaksi, joka asettaa luokan luokkaa vastaan.
Porvarillisen maailman vaikeroiminen kansalaissotaa ja punaista terroria vastaan on tavattominta teeskentelyä, mitä valtiollisten taistelujen historiassa on nähty. Kansalaissotaa ei olisi, elleivät riistäjäin joukkiot, jotka ovat saattaneet ihmiskunnan häviön partaalle, olisi asettuneet vastustamaan jokaista työläisten askelta eteenpäin, elleivät he olisi järjestelleet salaliittoja ja murhia ja kutsuneet ulkoa itselleen aseellista apua säilyttääkseen tai palauttaakseen luokalleen rosvon etuoikeudet.
Kansalaissotaan pakoittavat työväenluokan sen veriviholliset. Työväenluokan on iskuun vastattava iskulla, ellei se mieli kieltää itseänsä ja koko tulevaisuuttansa, joka on myöskin ihmiskunnan tulevaisuus.
Koskaan keinotekoisesti aiheuttamatta kansalaissotaa, kommunistiset puolueet pyrkivät mahdollisuutta myöten lyhentämään sen kestävyyttä, kun se rautaisen välttämättömyyden pakosta syttyy, vähentämään sen uhrien lukumäärää ja ennen kaikkea turvaamaan voiton proletariaatille. Tästä johtuu, että on välttämätöntä oikeaan aikaan riisua porvaristo aseista, aseistaa työläiset, muodostaa kommunistinen armeija proletariaatin vallan suojaksi ja sen sosialistisen rakennustyön turvaamiseksi, Sellainen on Neuvosto-Venäjän Punainen armeija, joka on syntynyt ja olemassa työväenluokan saavutusten varjelemiseksi kaikkia sisä- ja ulkopuolisia hyökkäyksiä vastaan. Neuvostoarmeija on eroittamaton osa neuvostovaltiota.
Ollen tietoisia tehtäviensä maailmanhistoriallisesta merkityksestä, ovat valistuneet työläiset jo järjestyneen sosialistisen liikkeensä ensi askeleista alkaen pyrkineet kansainväliseen yhteenliittymiseen. Tämän kansainvälisen yhteenliittymisen perusta laskettiin vuonna 1864 Lontoossa, ensimäistä Internatsionaalea perustettaessa. Ranskalais-saksalainen sota, josta syntyi hohenzollernien Saksa, kaivoi maaperän ensimäisen Internatsionaalen alta, antaen samalla sysäyksen kansallisten työväenpuolueiden kehitykselle. Jo vuonna 1889 nämä puolueet yhtyvät Pariisissa pitämässään kongressissa ja luovat toisen Internatsionaalen järjestön, Mutta työväenliikkeen painopiste oli tällä aikakaudella kokonaan kansallisella pohjalla, kansallisten valtioiden puitteissa, kansallisen teollisuuden perustalla, kansallisen parlamentarismin alalla. Vuosikymmeniä jatkunut järjestö- ja reformityö loi kokonaisen sukupolven johtajia, joiden enemmistö sanoissa tunnusti yhteiskunnallisen vallankumouksen ohjelman, mutta tositeossa kielsi sen, upposi reformismin ja porvarillisen valtion oloihin mukautumisen likaan. Toisen Internatsionaalen johtavien puolueiden opportunistinen luonne paljastui täydellisesti ja johti maailmanhistorian suurimpaan romahdukseen hetkellä, jolloin historiallisten tapahtumien kulku vaati työväenpuolueilta vallankumouksellisia taistelumenetelmiä. Jos vuoden 1870 sota antoi iskun ensimäiselle Internatsionaalelle, paljastaen sen tosiasian, että sen yhteiskuntavallankumouksellisen ohjelman takana ei vielä ollut suljettua joukkojen voimaa, niin vuoden 1914 sota surmasi toisen Internatsionaalen, paljastaen sen tosiasian, että työväen joukkojen voimakkaita järjestöjä vallitsevat puolueet, jotka ovat muuttuneet porvarillisen valtion käskynalaisiksi elimiksi.
Tämä ei koske vain sosialipatriootteja, jotka ovat selvästi ja avoimesti siirtyneet porvariston leiriin ja muuttuneet sen suosituiksi valtuutetuiksi ja luottamusmiehiksi, luotetuimmiksi työväenluokan pyöveleiksi, vaan pitää paikkansa myöskin hajanaiseen ja horjuvaan keskustaan nähden, joka pyrkii uudistamaan toisen Internatsionaalen, s. o. sen johtajien ahdasjärkisyyden, opportunismin ja vallankumouksellisen voimattomuuden. Saksan riippumaton puolue, Ranskan sosialistisen puolueen nykyinen enemmistö, Venäjän menshevikkien ryhmä, Englannin riippumaton työväenpuolue ja muut samankaltaiset ryhmät tosiasiassa koettavat täyttää sen paikan, mikä ennen sotaa oli vanhoilla toisen Internatsionaalen virallisilla puolueilla, esiintyen entiseen tapaan ajamassa kompromissia ja sovittelun aatteita, lamauttaen kaikin tavoin proletariaatin tarmoa, pitkittäen pulan kestämistä ja siten lisäten Eurooppaa kohdannutta onnettomuutta. Taistelu sosialistista keskustaa vastaan on imperialismia vastaan käydyn taistelun menestymisen ehdottomana edellytyksenä.
Samalla kuin hylkäämme aikansa eläneiden virallisten sosialististen puolueiden puolinaisuuden, valheellisuuden ja mädännäisyyden, me, Kolmanneksi Internatsionaaleksi yhtyneet kommunistit, tunnemme välittömästi jatkavamme sitä työtä, minkä edistämiseksi pitkä sarja vallankumouksellisia sukupolvia Babeufista aina Karl Liebknechtiin ja Rosa Luxemburgiin asti on sankarillisesti ponnistellut ja marttyyriutta kärsinyt.
Jos Ensimäinen Internatsionaale on ennakolta nähnyt tulevaisuuden kehityksen ja viittonut sen teitä, jos Toinen Internaisionaale on koonnut ja järjestänyt miljoonia proletaareja, niin Kolmas Internatsionaale on avoimen jouktotoiminnan, vallankumouksen toteuttamisen Internatsionaale.
Sosialistinen arvostelu on riittävästi ruoskinut porvarillisen maailmanjärjestyksen. Kansainvälisen kommunistisen puolueen tehtävänä on kumota tämä järjestelmä ja luoda sen tilalle sosialistisen järjestelmän rakennus.
Me kutsumme kaikkien maiden työläisiä ja työläisnaisia yhtymään kommunistisen lipun juurelle, joukkoihin, jotka jo ovat ensimäiset suuret voittonsa saavuttaneet.
Kaikkien maiden proletaarit! Taisteluun imperialistista raakalaisuutta vastaan, yksinvaltaa vastaan, etuoikeutettuja säätyjä vastaan, porvarillista valtiota ja porvarillista omaisuutta vastaan, kaikkia yhteiskunnallisen ja valtiollisen sorron muotoja vastaan — liittykää yhteen!
Työväenneuvostojen lipun juurelle, vallan ja proletaarisen diktatuurin puolesta käytävän vallankumouksellisen taistelun lipun juurelle, Kolmannen Internatsionaalen lipun juurelle kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!