Kaikkien ihmisarvoinen elanto ei voi olla ainoastaan yhden etuoikeutetun kansakunnan elinmuoto, joka erotettuna muista kansoista voisi perustaa tai pitää voimassa sellaista tilaa. Koko meidän kehityksemme on kansallisten ja kansainvälisten voimien ja olosuhteitten tuote. Vaikkakin kansallinen aate vielä vallitsee monia mieliä ja tukee valtiollisen ja yhteiskunnallisen herruuden pystyssä pysymistä, sillä tämä on mahdollinen vain kansallisissa kaiteissa, niin olemme kuitenkin jo syvällä internationalismissa (kansainvälisyydessä). Kauppa-, tulli- ja merenkulkusopimukset, maailman postiyhdistys, kansainväliset näyttelyt, kongressit kansainoikeutta ja kansainvälisiä arvonmittauksia varten, tieteelliset kokoukset, kansainväliset tutkimusretkikunnat, kauppa- ja liikenne-, sekä etenkin työväen kansainväliset kongressit, jotka ovat uuden ajan kantajia ja joiden siveellinen vaikutus sai aikaan 1890 Saksan kutsumaan työväen suojeluslakikonferenssin, kaikki tämä todistaa sitä kansainvälistä luonnetta jonka sivistyskansakuntien keskenäiset suhteet ovat saavuttaneet, yhä murenevasta kansallisesta sulkeutumisesta huolimatta. Me emme puhu ainoastaan kansallistaloudesta, vaan maailman taloudesta, koska siitä riippuu yksityisten kansakuntien menestys. Suuri osa omia tuotteitamme vaihdetaan vieraitten maitten tuotteisiin, joita ilman emme voisi tulla toimeen. Ja kuten joka teollisuuden haara lamautuessaan vahingoittaa toistakin, niin lamautuu jonkun maan kansallistuotantokin tuntuvasti, jos toisen maan tuotanto on joutunut epäkuntoon. Eri maitten keskenäiset suhteet tulevat tilapäisistä häiriöistä kuten sodista ja kansalliskiihkoista huolimatta yhä läheisemmiksi, koska niitä vallitsevat aineelliset edut, jotka ovat kaikkein voimakkaimmat. Jokainen uusi kulkutie, jokainen kulkuneuvojen parannus, jokainen keksintö, joka tekee tavaran halvemmaksi vahvistaa näitä suhteita. Se helppous, jolla kaukana asuvain kansain kesken syntyy persoonallisia suhteita, on uusi tuntuva tekijä sitoumusten ketjussa. Siirtolaisuus on myös mahtava yhdistäjä. Kansa ottaa oppia toiselta, toinen yrittää voittaa toisen kilpailussa. Aineellisten tuotteiden vaihdon ohella välitetään myöskin henkisten ilmausten vaihtoa, sekä alkukielellä että käännöksissä. Vieraitten eläväin kielten oppiminen tulee miljoonille välttämättömäksi. Mutta ei mikään niin aineellisten etujen ohella edistä vastenmielisyyden poistamista ja sympatian heräämistä, kuin juuri syventyminen vieraan kansan kieleen ja henkisiin tuotteisiin.
Tämän kansainvälisiä teitä myöten toteutuvan lähenemisen vaikutus on se, että eri maat yhä enemmän tulevat toistensa kaltaisiksi yhteiskuntaolojansa puolesta. Yhtäläisyys edistyneimpäin ja määräävimpäin sivistyskansojen kesken on jo niin suuri, että se joka oppii tuntemaan jonkun kansan taloudellisen rakenteen, tuntee myös pääasiassa kaikki muutkin, jotenkin niin kuin luonnossa samojen eläinlajien luuranko on samallainen, ja jos saa haltuunsa yhden osan semmoista, niin voi teoriteettisesti panna kokoon koko eläimen.
Toinen seuraus on, että missä ovat samallaiset yhteiskunnalliset perusteet, siellä täytyy vaikutustenkin olla samanlaisia, suurten rikkauksien kokoaminen sekä sen vastakohta palkka-orjuus, joukkojen orjuuttaminen koneitten alaisiksi, omistavan vähemmistön hallitusvalta kaikkine seurauksineen.
Todella näemme me, että ne luokkavastakohdat ja luokkataistelut, jotka raivoavat Saksassa, panevat liikkeelle koko Euroopan, Yhdysvallat, Austraalian j. n. e. Euroopassa vallitsee Venäjältä Portugaliin, Balkanilta, Unkarista ja Italiasta Englantiin ja Irlantiin saakka sama tyytymättömyyden henki ja ilmenevät samanlaiset yhteiskunnallisen liikunnon, yleisen tyytymättömyyden ja hajaannuksen merkit. Ulkonaisesti erilaisina aina kansan kehitysasteen sekä valtiollisen tilan mukaan ovat nämä liikkeet olemukseltaan samat. Syvät yhteiskunnalliset vastakohdat ovat niitten syynä. Joka vuosi terottuvat ne yhä enemmän, tyytymättömyys tunkeutuu yhä syvemmälle ja laajemmalle yhteiskuntaruumiiseen, kunnes lopulta aihe, kenties mitätön itsessään, tuottaa räjähdyksen ja tämä leviää salaman nopeasti yli koko sivistysmaailman ja pakottaa henget toimintaan myötä ja vastaan.
Uuden maailman taistelu vanhaa vastaan on leimahtanut liekkiin. Joukkoja on esiintynyt näyttämölle ja taistelua käydään älyllisellä voimalla, jommoista ei maailma ole vielä nähnyt missään taistelussa, eikä tule näkemäänkään. Sillä tämä on viimeinen yhteiskunnallinen taistelu. Seisoen 20:nen vuosisadan alussa näemme me, kuinka tämä taistelu lähenee viimeistä vaihettaan, jolloin uudet aatteet voittavat.
Uusi yhteiskunta rakentuu yhä enemmän kansainväliselle pohjalle. Kansakunnat veljestyvät ja ojentavat toisilleen käsiään ja pyrkivät levittämään uutta tilaa. Kansa ei enää tule toisen luo vihollisena riistämään ja sortamaan, ei enää vieraan uskon edustajana, jota tahtoo tunkea toiselle, vaan ystävänä, joka tahtoo tehdä kaikki kulttuuri-ihmisiksi. Uuden yhteiskunnan viljelys- ja siirtolaisolot eroavat olemukseltaan ja keinoiltaan niin paljon nykyisistä, kuin molemmat yhteiskunnat ovat perusteita myöden erilaiset. Ei käytetä ruutia eikä lyijyä, ei tulivettä (viinaa) eikä raamattua; kulttuurilähetystoimi suoritetaan rauhallisilla keinoilla, jotka saattavat sivistyksen tuojat näyttämään hyväntekijöiltä, eikä vihollisilta. Ymmärtäväiset matkailijat ja tutkijat tietävät, kuinka menestyksellinen tämä tie on. Ja kun kerran sivistyskansat ovat yhtyneet suureen liittoon, silloin on aika ainaiseksi sodan myrskyjen vaieta. Ikuinen rauha ei silloin ole enää unelma, kuten nykyisin univormuherrat tahtovat uskotella. Tämä aika on tullut niin pian kuin kansat ovat oppineet tuntemaan todelliset etunsa. Näitä ei edistetä taistelulla ja riidalla, eikä maita ja kansoja tuhoavilla laitoksilla, vaan rauhallisten sopimusten ja yhteisten kulttuuritöitten kautta. Muuten pitävät hallitsevat luokat ja heidän hallituksensa huolta siitä, että, kuten on osotettu, sotilaalliset laitokset ja sodat loppuvat omaan kauheuteensa. Niin tulevat viimeiset aseet kuten monet edellisetkin vaeltamaan kokoelmiin todistamaan tuleville sukupolville kuinka ihmiset vuosituhansina villipetojen lailla tuhosivat toisiaan — kunnes ihminen lopulta voitti elukan itsessään.
Että ainoastaan kansalliset erikoisuudet ja etujen vastakohdat — joita vallitsevat luokat teennäisesti pitävät yllä saadakseen tilaisuuden tullen suuren sodan kautta johtaa pois sisäiset vaaralliset virtaukset — tuottavat sotia, sen vahvistaa muuan marsalkka Moltke-vainajan lausunto. Ensi osassa kirjotelmiaan, joka käsittelee Saksan—Ranskan sotaa 1870–71 sanotaan m. m.:
»Niin kauan kuin kansakunnat elävät erikoista elämäänsä, tulee olemaan riitaisuuksia, jotka voidaan ratkaista ainoastaan aseiden avulla, mutta ihmiskunnan etujen takia on toivottava, että sodat tulevat harvinaisemmiksi, niinkuin ne ovat tulleet kauheammiksi.»
Nämät kansalliset erikoisuudet s. o. kansakunnan vihamielinen erottelu toisesta katoaa yhä enemmän huolimatta vastakkaisista pyrkimyksistä ja niin toteuttavat tulevat polvet vaivatta tehtäviä, joita nerokkaat päät jo kauan sitten ovat ajatelleet ja koettaneet ratkaista pääsemättä päämäärään. Niin oli jo Condorcetillä aate, että olisi keksittävä yleinen maailman kieli. Ja ent. Yhdysvaltain presidentti Ulysses Grant lausui kerran: »Kun kauppa, opetus ja ajatusten sekä esineiden vaihto sähkölennättimen ja höyryn kautta ovat muuttaneet kaikki, niin uskon minä, että Jumala valmistaa maailmaa tulemaan yhdeksi kansaksi, puhumaan yhtä kieltä, ja pääsemään sellaiseen täydellisyyden tilaan, jossa ei enää tarvita armeijoja, eikä sotalaitoksia.» tietysti täytyy täysverisen yankeen puheessa hyvän jumalan näytellä sovittavaa osaa siinä, mikä on historiallisen kehityksen tulos. Älköön sitä ihmeteltäkö. Tekopyhyys ja ahdasmielisyys uskonnonasioissa ei ole missään suurempi kuin Yhdysvalloissa. Mitä vähemmän valtiovalta järjestönsä kautta ohjaa joukkoja, sitä enemmän täytyy uskonnon, kirkon tehdä sitä. Siksipä onkin porvaristo hurskain, missä valtiovalta on leväperäisin. Yhdysvaltojen kaltaisia ovat Englanti, Belgia ja Sveitsi.
Kumousmies Robespierre, joka leikitteli aatelisten ja hengenmiesten päillä kuin keilapalloilla, oli hyvin uskonnollinen, hän juhlallisesti asetti takasin korkeimman olennon, jonka vähän ennen — yhtä mauttomasti — konventti oli julistanut pois viralta. Siksi, että Ranskan kevytmieliset ja irstailevat ylimykset usein komeilivat jumalan kielteisyydellään, piti Robespierre sitä aristokraattisena ja tuomitsi sen konventissa pitämässään puheessa korkeimman olennon kunniaksi seuraavin sanoin: »Ateismi on aristokraattinen. Ajatus korkeimmasta olennosta, joka valvoo sorrettua viattomuutta ja rankaisee rehentelevää rikosta, on läpeensä kansanomainen. Jollei olisi Jumalaa, niin olisi hän keksittävä.» Siveellinen Robespierre aavisti, ettei hänen siveellinen porvarillinen tasavaltansa voisi tasottaa yhteiskunnallisia vastakohtia, siksi usko korkeimpaan olentoon, joka kostaa ja tasottaa, mitä ihmiset eivät silloin vielä voineet, ja siksi olikin tämä usko välttämätön ensi tasavallalle.
Tämä aika on ohi, jokainen kulttuuriedistysaskel tuo mukanaan toisen, ihmiskunta on yhä keksivä uusia tehtäviä ja johtuva kehityskauteen, jolloin ei enää tunneta kansallisvihaa, sotia, uskonnon riitoja tai muita vanhoillisuuksia.