Vuoteen 1861 asti vallitsi Venäjällä maaorjuus. Se oli vielä laajempi, täydellisempi, jyrkempi kuin missään muussa Euroopan maassa. Tilanomistaja määräsi mielensä mukaan talonpojan suoritettavat päivätyöt ja verot, antoi maatilkun hänen viljeltäväkseen ja otti sen taaskin pois. Tilanomistaja saattoi myydä tahi lahjoittaa talonpojan maan mukana ja myöskin erikseen tahi tehdä talonpojan hoviorjakseen. Ilman tilanomistajan lupaa ei talonpoika saanut mennä avioliittoon, ei jättää turvetta eikä ryhtyä harjoittamaan mitään muuta ammattia. Tilanomistaja oli talonpojan ainoa tuomari; talonpojalla ei ollut oikeutta käyttää valtion oikeuslaitoksia. Tilanomistaja saattoi määrätä talonpojalle ruoskimisrangaistuksen, antaa hänet sotapalvelukseen, karkottaa hänet Siperiaan, tuomita hänet pakkotöihin. Tällaisessa orjan asemassa eli Venäjän talonpoikaisväestö, Venäjän kansan suuri enemmistö, vielä 60 vuotta sitten.
Tilanomistajat riistivät maaorjien työvoimaa eri tavoilla. Riistämisen laadun mukaan voimme erottaa päivätyötalouden ja verotalouden.
Päivätyötaloudessakin luovuttivat tilanomistajat osan maata talonpoikien käytettäviksi. Mutta luovutettu maa-alue oli hädin tuskin riittävä talonpoikien ja heidän perheittensä elämiseen. Suurin osa maata jäi isännälle. Talonpoikien täytyi viljellä isännän maa omine hevosineen ja työvälineineen, tehdä isännälle päivätöitä. Talonpoika työskenteli osan vuotta hänen käytettäväkseen jätetyllä maatilkulla omaan laskuunsa, toisen osan isännän maalla tilanomistajan hyväksi. Ylijäämätyö oli päivätyötä, lisäarvolla oli työveron muoto.
Toisin oli asianlaita verotaloudessa. Tällöin luovuttivat tilanomistajat suurimman osan maata talonpoikien käytettäväksi. Talonpojat saivat niin ollen maata osakseen paljoa runsaammin. Mutta talonpoikien muokkaaman maan täytyi tällöin, ei ainoastaan elättää talonpoikien perheet, vaan myöskin tuottaa tilanomistajalle lisäarvo. Talonpoikien tuli nimittäin suorittaa maansa tuotteista tilanomistajalle vero, obrok. Tämä vero suoritettiin alkuaan luonnossa, mutta rahatalouden yleistyessä muuttui se rahaveroksi. Lisäarvolla oli aluksi tuoteveron muoto, jonka vähitellen rahavero syrjäytti.[1]
Luontaistalouden aikana ei talonpoika harjoittanut yksinomaan maanviljelystä ja karjanhoitoa. Talonpoikaisperhe valmisti myöskin kankaita, pukuja, jalkineita, talous- ja työkaluja omiksi tarpeikseen. Kaupunkien, liikenneolojen, tuotannon ja rahatalouden kehittyessä oli talonpojalla yhä parempi tilaisuus tuoda kotiaskartelunsa tuotteita myöskin markkinoille. Kaksinkertaiset valtiolle ja tilanomistajalle suoritettavat verot pakottivat talonpojan siihen. Täten talonpojat hakivat ja saivat lisäansiota ammattitöissä. He työskentelivät talvisin kapitalistien palveluksessa käsityöläisinä (kustari) ja palkollisina sekä kotiteollisuudessa. Mutta kuta suuremmat rahatulot talonpoika ammatillisista sivutöistään sai, sitä suuremman veron voi tilanomistaja häneltä vaatia. Sen vuoksi oli tilanomistajille edullista muuttaa luontaisverot rahaveroiksi, päivätyötalous verotaloudeksi, päivätyöt rahaveroiksi. Erittäinkin metsävyöhykkeessä, missä maa tuottaa vähän, mutta talonpojilla sen sijaan on runsaasti tilaisuutta ansiotöihin, tilanomistajat mieluimmin jakoivat maan kokonaan talonpojille vaatien heiltä sen sijaan korkeat rahaverot. Työveron ja tuoteveron syrjäytti rahavero. Vain mustanmullan seuduilla, missä maa on hedelmällistä ja missä maa niin ollen tuotti enemmän eikä talonpojilla taas ollut niin paljon tilaisuutta ansiotöillä saada suuria rahatuloja eikä siis myöskään maksaa korkeita rahaveroja pitivät tilanomistajat edullisempana antaa päivätöitä tekevien talonpoikien viljellä isännän laskuun suurimman osan maata.[2]
Rahavero on Marxin mukaan esikapitalistisen, läänitysajalle ominaisen lisäarvon anastustavan »viimeinen ja samalla päättymismuoto».[3] Se merkitsee maaorjuuteen perustuvan läänitystalouden sovittamista rahatalouteen. Mutta rahatalouden jatkuva kehittyminen on mahdotonta läänitysaikaisen maatalouden puitteissa. Sitä mukaa kuin siirryttäessä työ- ja tuoteverosta rahaveroon maaorjien riistämistapa muuttui, voimistui myöskin yleensä maaorjuuteen kohdistuva vastustus. Yhä lukuisammiksi tulivat talonpoikien kapinat. Yhä äänekkäämmiksi kävivät teollisuudenharjoittajain valitukset, että talonpoikien sitominen turpeeseen ehkäisi teollisuusköyhälistön muodostumista ja että päivätyötalouden jatkuminen mustanmullan seuduilla teki mahdottomaksi ostokykyisten kotimaan markkinoiden kehittymisen. Yhä kiivaammin ahdisti kasvava sivistyneistö maaorjajärjestelmää Venäjän tuotantovoimien ehkäisijänä. Ja yhä heikommaksi tuli myöskin itse tilanomistajaluokan vastustus talonpoikien »vapauttamiseen» nähden. Sillä yhtä välttämätön kuin maaorjuus onkin päivätyötaloudelle, yhtä tarpeettomaksi se käy, niin pian kuin päivätyötaloudesta siirrytään verotalouteen. Jos talonpojan on tilanomistajalle suoritettava vain rahavero, niin läänitysaikainen maaorjuus voidaan korvata vuokrasopimuksella. Krimin sodassa kärsityn tappion jälkeen Venäjällä vallinneen voimakkaan kuohunnan aikana täytyi tsaarivallan tehdä ensimmäinen myönnytys. Helmik. 19 p:nä 1861 julkaistu laki lakkautti maaorjuuden.
Samalla kun tämä laki lakkautti tilanomistajan määräysvallan talonpojan henkilöön nähden, täytyi sen myöskin muuttaa maanomistussuhteet. Tämä laki säilytti edelleenkin periaatteen, että koko maaperä on tilanherran eikä talonpojan omaisuutta. Mutta se velvoitti tilanomistajat antamaan maata vapautetuille talonpojille. Mutta jatkuvaa käyttöä varten saamastaan maasta oli talonpojan suoritettava tilanherralle maaveroa, maan lunastusmaksua. Talonpoika vapautettiin päivätöistä, mutta niiden sijalle tuli tilanomistajalle suoritettava maavero. Näiden maaverojen muodossa jatkui vanha obrok. Tämä laki niin ollen vain yleistytti sen menetelmän, jota jo oli noudatettu eräissä osissa Venäjää ilman lain pakkoa, että nimittäin työvero muutettiin rahaveroksi. Laki ei lakkauttanut läänitysaikaista lisäarvon anastamismuotoa, se vain yleistytti siirtymisen tämän ajan viimeiseen, rahataloudenmukaiseen muotoon.
Talonpojat saattoivat tosin tilanomistajan suostumuksella saada maan myöskin omakseen. Tässä tapauksessa valtio lunasti tilanomistajan maaverovaatimuksen. Talonpojan oli kuoletettava valtion tilanomistajalle maksama pääoma korkoineen 49:ssä 6-prosenttisessa erässä. Tällöin katkesivat kaikki suhteet tilanherran ja talonpoikain välillä. Tilanherra sai maasta korvauksen valtiolta, talonpoikien oli suoritettava korvausmäärä korkoineen valtiolle. Mutta obrok ei tässäkään tapauksessa hävinnyt, se muuttui vain valtiolle maksettaviksi veroiksi ja vuokramaksuiksi. Ja koko muutos sai tapahtua vain tilanherran suostumuksella! Vain milloin tilanherrat suostuivat, saattoivat talonpojat, ja sittenkin vasta 49 vuoden perästä, saada osakseen tulevan maatilkun vapaaksi, velattomaksi omaisuudekseen.
Miten paljon maata tuli tilanherrain talonpojille antaa? Laissa määrättiin talonpojille jaettavien maaosuuksien suurimmat ja pienimmät rajat. Yleensä piti talonpojan saada peltomaata yhtä paljon, kuin mitä oli hänen käytettävissään ennen maaorjuuden lakkauttamista. Jos hänen maatilkkunsa oli pienempi kuin lain säätämä pienin määrä, niin oli se täydennettävä tämän suuruiseksi. Jos se taas oli suurempi kuin lain säätämä suurin määrä, niin sai talonpoika vain tämän suurimman määrän ja lopun tuli joutua takaisin tilanherralle. Nämä suurimmat ja pienimmät määrät määrättiin erilaisiksi eri osissa valtakuntaa ja tällöin olivat tilanomistajaluokan edut määräävinä jakoperusteina. Metsäalueella, jossa tilanomistajat jo aikaisemmin panivat vähemmän arvoa maahan kuin korkeisiin rahaveroihin, määrättiin suurimmat maatilkut verrattain suuriksi. Mustanmullan seudulla taas, jossa hedelmällinen maa tuotti yhä enemmän, sitä mukaa kuin viljan vienti tuli liikeneuvojen kehittyessä mahdolliseksi, määrättiin suurimmat maatilkut niin pieniksi, että ne itse asiassa tulivat olemaan pienempiä kuin ne, mitä talonpojilla oli ollut ennen maaorjuuden lakkauttamista. Täällä siis saivat tilanomistajat tämän uudistuksen kautta oikeuden ryöstää talonpojilta osan heidän vuosisatoja muokkaamaansa maata. Tilanherrat peruuttivat mustanmullan seudulla itselleen 24 % talonpoikien maasta. »Talonpoikien vapauttamisen» tuloksena oli talonpoikien maan kauhea ryöstäminen. Aina meidän päiviimme asti on mustanmullan seudun talonpoikien keskuudessa elänyt muisto siitä, että tilanomistajat 60 vuotta sitten ryöstivät heiltä laajoja alueita talonpoikien maata.
Tällaisen maajaon nojalla talonpojat saivat maata perin niukasti. Koko maassa saivat he keskimäärin valtion mailla 6,7, apanaashitiloilla 4,9 ja yksityistiloilla vain 3,2 desjatinaa.[4] Mustan mullan alueella annettiin talonpojille yksityisten tiloilla vain 2,2 desjatinaa, joissakuissa kuvernementeissa vieläkin vähemmän, niinpä Podoliassa 1,9, Poltavan ja Kievin kuvernementeissa vain 1,2 desjatinaa. Elinkykyinen talonpoikainen talous tarvitsee Venäjällä joka tapauksessa yli 5, niillä alueilla, missä talous on laajaperäistä, riittää tuskin vähemmän kuin 10 desjatinaa maata. Mutta vain 18:ssa Euroopan Venäjän 50 kuvernementista saivat talonpojat enemmän kuin 5 desjatinaa. 15 kuvernementissa olivat maaosuudet 4–5, 12:ssa 3–4, 4:ssä vähemmän kuin 3 desjatinaa! Talonpojat saivat niin ollen paljoa vähemmän maata, kuin mitä he olisivat elääkseen tarvinneet. Se olikin tsaarihallituksen tarkoitus. Talonpoikien vapauttamisen aikana ei Venäjällä vielä ollut vapaata palkkatyöläisluokkaa. Jos tilanomistajain talouksia oli mieli pitää pystyssä, niin täytyi talonpojat pakottaa vapautuksenkin jälkeen muokkaamaan tilanomistajain maata. Tämä saavutettiin jakamalla maata niukasti: kun talonpojan oma maa ei riittänyt elämiseen, oli hänen pakko joko mennä töihin tilanomistajan maalle tahi vuokrata tältä maata. Uudistusta tehtäessä oli alun pitäen suunniteltu, että vaikkakin talonpojat oikeudellisesti vapautettiin, heidän oli taloudellisesti pakko tehdä päivätöitä tilanherran mailla.
Samaan tähtäsi talonpojalle pysyvästi käytettäväksi annetusta maasta suoritettavan veron määrääminen. Verot määrättiin korkeammiksi kuin vastaavan maan puhdas tulo, joten talonpoikien oli pakko, kykenemättä saamaan veroeriä omalta tilkultaan, tehdä sitä varten työtä isännän maalla. Maanomistus ei niin ollen muodostunut talonpojille hyödylliseksi oikeudeksi, vaan painavaksi taakaksi. Talonpojat »itkivät maansa tähden», he kieltäytyivät ottamasta sitä vastaan näin raskailla ehdoilla. Tästä saivat tilanherrat tilaisuuden uudelleen ryöstää maata. Lain mukaan voivat nimittäin tilanomistajat talonpoikien kanssa tekemänsä sopimuksen nojalla lahjoittaa viimemainituille neljänneksen lainmukaisesta minimimaasta korvauksetta, vapaana maaverosta, jota vastoin talonpoikien oli luovuttava kaikista enemmistä vaatimuksistaan maan saantiin nähden. Kun maaverot oli määrätty siksi raskaiksi, niin useat talonpojat mieluummin ottivat nämä »kerjäläisosuudet» maksuttomasti kuin neljä kertaa niin suuret maaosuudet maaverovelvollisuutta vastaan. Siten luopuivat monet talonpojat 3/4:sta vuosisatoja viljelemästään maasta, he pitivät vain »kerjäläisosuudet» velattomana omaisuutenaan, kun taas 3/4 heidän maastaan liitettiin isännän maahan! Näiden kerjäläisosuuksien suuruus oli 0,9–1,1 desjatinaa — siis parhaassa tapauksessa 1/5 siitä, mitä elinkykyinen talonpojan talous tarvitsi.
Jos taas talonpojat eivät tyytyneet kerjäläisosuuksiin, vaan ottivat lainmukaiset maaosuutensa verovelvollisuutta vastaan, niin sellaisessa tapauksessa maaveron korkeuden johdosta maanomistussuhteet kehittyivät varsin omituisiksi. Maata rasittavat valtiolle ja tilanomistajalle menevät verot tekivät Pietarin kuvernementissa 128–150 %, Moskovan 205, Smolenskin 220, Tverin 252, Vladimirin 276 % maan tuloista.[5]
Kun maata rasittavat verot niin ollen olivat suuremmat kuin maan tuottamiskyky, niin ei talonpoika saattanut esim. myydä maataan, jos hän halusi luovuttaa sen jollekin toiselle, vaan täytyi hänen suorittaa tälle korvaus siitä, että tämä otti niskoilleen ylen määrin rasitetun maan. Talonpojan täytyi siis halutessaan päästä turpeeltaan »ostaa itsensä vapaaksi». Tällä tavoin olivat talonpojat maaorjuuden lakkauttamisenkin jälkeen turpeeseen sidottuja, kuten läänitysajalla.
Venäjän yhteiskunta perustui siihen, että tilanomistajat riistivät talonpoikia. Luontaistalouden puitteissa edellytti tämä riistäminen maaorjuutta; se oli tilanomistajille välttämätön talonpoikien pakottamiseksi suorittamaan obrokit ja päivätyöt. Rahatalouden päästessä valtaan voitiin talonpoikien riistäminen oikeudellisesti pukea uusiin muotoihin. Maaorjuus sai lakata, ilman että läänitysaikainen lisäarvon anastaminen silti lakkasi. Obrokien sijalle tuli talonpoikien tilanherroille suoritettava lunastusvero: päivätyövelvollisuuden sijasta oli talonpojan pakko työskentelemällä isännän maalla ansaita maaverot, joita hän ei voinut saada irti omalta tilkultaan. Talonpoikien ja tilanomistajain välisessä suhteessa muutettiin vain oikeudellinen nimitys, mutta ei taloudellista merkitystä. Mutta oikeudellisen nimityksen muuttamisen kautta saivat tilanomistajat tilaisuuden riistää itselleen mustanmullan seudulla neljäsosan talonpoikien maasta, jonka arvo maailmanmarkkinoiden kehittymisen johdosta oli valtavasti kasvanut. Tsaarivallan v. 1861 toimeenpanema »talonpoikien vapauttaminen» ei niin ollen merkinnyt läänitysaikaisten riistosuhteiden lakkauttamista, vaan ainoastaan niiden oikeusmuotojen muuttamista. Venäjän suuren vallankumouksen ymmärtämiselle on ratkaisevan tärkeätä tuntea, että niillä maalaeilla, jotka olivat Venäjän yhteiskunnan perusteena vv. 1861–1917, oli yhä edelleenkin feodaalinen luonne.
Läänitysjärjestelmä ja itsevaltius eivät olleet lakkauttaneet Venäjän talonpoikien ikivanhaa itsehallintojärjestelmää, kyläkuntia (mir), vaan muuttaneet ne riistovälineikseen. Valtio turvasi veronsa ja tilanherra obrokinsa tekemällä koko kyläkunnan vastuunalaiseksi sen jäsenten suoritettavista veroista ja maksuista. Mutta kun kyläkunnan kerran täytyi vastata kaikkien jäseniensä veroista ja maksuista, niin täytyi sillä myöskin olla määräysvalta siihen maahan nähden, josta verot ja maksut oli ansaittava. Käyttöoikeus talonpojille luovutettuun maahan ei siis kuulunut yksityisille talonpojille, vaan kyläkunnalle. Kyläkunta jakoi maan ja sitä rasittavat maksut talonpoikaisperheille tarkistaen tämän jaon tuon tuostakin. Siten oli talonpoikien maan yhteisomistus, kyläkunnan käyttöoikeus talonpoikien maahan nähden Venäjän läänitysaikaisen, maaorjuuteen pohjaavan maatalouden perusteita.
Maaorjuuden lakkauttaminen ei suurestikaan muuttanut tätä asiantilaa. Edelleenkin tuli kyläkunnan olla vastuunalainen talonpojille määrätyistä, sekä valtiolle että tilanomistajille menevistä veroista ja lunastusmaksuista. Edelleenkin täytyi siis kyläkunnalla olla määräysvalta talonpoikien maahan, jota verot ja lunastusmaksut rasittivat. Vuoden 1861 lain mukaan talonpojille luovutettu maa ei siis tullut yksityisten talonpoikien, vaan kyläkunnan omaisuudeksi. Tämän asiaksi jäi järjestää maan käyttö eri talonpoikaisperheiden kesken.
Kyläkunta jakoi talonpoikien maan eri perheille näihin kuuluvien »sielujen», »suiden» tahi työntekijöiden luvun mukaan. Mutta perhe ei tämän jaon kautta saanut maahan varmaa, pysyväistä oikeutta. Aika ajoin — yleensä 12–18 vuoden kuluttua — suoritettiin jako uudelleen, niille perheille, joiden sieluluku oli lisääntynyt enemmänkuin keskimääräinen lisäys, lisättiin maaosaa, kun taas muiden perheiden täytyi suostua luovuttamaan osan omasta maaosuudestaan. Talonpoikien vapauttamisen kautta ei Venäjällä toteutettu henkilökohtaista maanomistusta, eikä edes varmaa, pysyvää käyttöoikeutta maahan, vaan säilytettiin kyläkunnan käyttöoikeus talonpojille kuuluvaan maahan sekä määräajoin uudistettava maan jakaminen talonpojille sen periaatteen mukaisesti, että kaikilla on yhtä suuri oikeus määrättyyn maaosuuteen. Kaikki tämä säilytettiin edelleen, että kaikki talonpojat olisivat yhdessä vastuunalaisia lunastusveron suorittamisesta tilanherralle. Kommunistinen maan yhteisomistus oli takeena feodaalisen rahaveron suorittamisesta.
Maan ollessa yksityisomaisuutta menee se perintönä isältä jollekin pojista; muiden lasten on väistyttävä, heistä tulee proletaareja, heidän täytyy pestautua palkkatyöläisiksi joko maanviljelyksen tahi teollisuuden aloille. Väestön lisääntyessä eristyy maaseudulta maaton köyhälistö. Toisin on asianlaita venäläisissä kylissä. Jokainen kyläkunnassa syntynyt lapsi saa syntyessään oikeuden maaosuuteen. Kuta enemmän lapsia perheessä on, sitä enemmän maata saa se seuraavassa uusintajaossa. Väestön lisääntymisestä ei täällä johdu maattoman köyhälistön poistuminen maaseudulta, maanviljelijäväestön jakautuminen maataomistaviin talonpoikiin ja sitä omistamattomaan köyhälistöön. Seurauksena on vain se, että jokaista »sielua» kohti tuleva maaosuus pienenee samassa määrin, kuin kyläkunnan asukasluku kasvaa. Sen vuoksi on maan yhteisomistusta ylistetty suojakeinona köyhälistön muodostumista vastaan. Mutta itse asiassa on se vain tehnyt juuri talonpojista köyhälistön.
Kun talonpojat jo »vapauttamisessa» saivat maata perin riittämättömästi, niin täytyi kutakin »sielua» kohti tulevan maaosuuden väestön lisääntyessä vielä yhtä mittaa pienentyä. Vuodesta 1861 vuoteen 1905 talonpoikaisväestö lisääntyi paljon enemmän kuin kaksinkertaiseksi, 45 miljoonasta 100 miljoonaksi. Käsi kädessä tämän lisääntymisen kanssa pieneni kullekin perheelle tuleva maaosuus. Koko valtakunnassa oli kullakin talonpoikaistalolla maata keskimäärin v. 1861 4,8 desjatinaa, v. 1880 enää vain 3,5 ja v. 1900 ainoastaan 2,6 desjatinaa.[6] On selvää, etteivät näin pienet maatilkut riittäneet perheitä elättämään. Kaikkien samanlainen maankäyttöoikeus ei voinut merkitä muuta kuin yleistä nälkää, yleistä puutetta, takapajulla pysymistä, sivistyksen alhaisuutta.
Mutta maan yhteisomistuksesta ei johtunut yksinomaan kutakin yksilöä kohti tulevien maaosuuksien pienentyminen. Samalla se myöskin esti talonpoikia parantamasta maaosuuksiensa tuottamiskykyä ottamalla käytäntöön järkiperäiset ja voimaperäiset viljelystavat.
Kun kyläkunnan kaikki jäsenet olivat yhteisesti vastuussa veroista ja maksuista, niin tämä seikka lamautti talonpoikien työtarmoa; olisihan kunnokkaampi viljelijä milloin hyvänsä voinut joutua suorittamaan kelvottoman, laiskan, juopottelevan naapurinsa verot ja lunastusmaksut. Kun maa määräaikojen kuluttua jaettiin uudelleen, olivat suuremmat parannustyöt, joiden tulokset korvaavat kustannukset vasta pitemmän ajan kuluttua, mahdottomia. Kukapa olisi ryhtynyt suuriin puuhiin sellaisen maan kastelemiseksi tahi kuivaamiseksi, jonka hän saattoi seuraavassa jaossa menettää? Eivät talonpojat myöskään voineet hankkia itselleen pääomaa parannuksia varten. Kun maaosuus ei ollut talonpojan omaisuutta, ei hän voinut sitä pantata eikä rasittaa sitä hypoteekkilainoilla. Kun talonpoika ei voinut ottaa lainoja kiinteistöä vastaan, täytyi hänen ottaa ne henkilökohtaisella vastuullaan. Tarvitessaan hädän aikana lainaa, joutui hän mitä hävittömimmän kiskomisen alaiseksi. Parannuksia varten oli lainojen saaminen hänelle suorastaan mahdotonta.
Joka kerran maata uudelleen jaettaessa pitivät talonpojat hyvin tärkeänä, että kukin kyläkunnan jäsen sai sekä suuruudeltaan että laadultaan samanlaisen osuuden. Samoin kuin muinaisaikoina Saksan maayhdyskunnat jakoivat he maan sen laadun mukaan määrättyyn lukuun »vyöhykkeitä» ja sitten sai kukin talonpoikaistalo tilkun kustakin vyöhykkeestä. Jokaiseen maaosuuteen kuului niin ollen suuri joukko siellä täällä olevia pikkupalasia. Sen vuoksi täytyi jokaisen viljelijän alistua kyläkunnan määräämään viljelystapaan, erikoisesti kylvöjärjestykseen. Kesantomaata saivat kaikki kyläkunnan jäsenet käyttää laitumeksi. Siksi pakotti kyläkunta kaikki talonpojat pysymään perityssä kolmivuoroviljelyksessä. Siirtyminen kehittyneempiin, voimaperäisempiin viljelystapoihin ei ollut luvallista.
Kuta enemmän talonpoikaisväestö lisääntyi, kuta pienemmiksi maaosuudet niin ollen kävivät, sitä enemmän täytyi lisätä peltomaata niittymaiden kustannuksella, leipäviljan viljelemistä rehujen saannin sijasta, jokapäiväisen leivän turvaamiseksi. Niittyalan ja rehuviljelyksen supistamisen johdosta taas täytyi karjakannan pienetä. Talonpoikien omistamalla maalla oli 1,000 desjatinaa kohti v. 1870 664, v. 1900 enää vain 602 työjuhtaa. Karjakannan pienentyminen merkitsee lannoituksen huonontumista, maan tuottoisuuden heikontumista, katovuosien lisääntymistä!
Kaikista näistä syistä tuotti talonpoikien maanviljelys hehtaaria kohti tavattoman vähän. Keskimäärin oli ruissato hehtaaria kohti vv. 1901–1905 Venäjällä 7,4 metristä sentneriä, Saksassa 15,6, Englannissa 17, Belgiassa 21,3. Samalla kun yhteisomistuksesta ja periaatteesta, että kaikilla kyläkunnassa syntyneillä oli samanlainen maankäyttöoikeus, oli seurauksena maan pirstominen aivan liian pieniin osiin, johtui siitä myöskin, että nämä osuudet, huonosti viljeltyinä, tuottivat kokoonsakin katsoen huonoja satoja. Yhteisomistuksessa säilytetyn laajaperäisen viljelystavan tähden eivät talonpojat voineet käyttää työvoimaansa aivan liian pieneksi käyneeseen maaosuuteensa. V. 1900 olisi virallisten tietojen mukaan jakomailla sadon korjaamiseen tarvittu vain 11 miljoonaa työntekijää, kun käytettävissä taas itse asiassa oli 44 miljoonaa työkykyistä henkilöä. Samaan aikaan, jolloin koko Länsi- ja Keski-Euroopan maanviljelys kärsi työvoimien puutetta, oli Venäjän maaseudulla ylen määrin käyttämätöntä työvoimaa. Luonnollisesti ei riittämätön, alkeellisten menetelmien mukaan viljelty maa voinut elättää tätä liiallista työvoimaa. 90-luvulla oli jakomaiden viljasato keskimäärin 17 % pienempi kuin talonpoikaisväestön välttämätön tarve, rehusato 41 % pienempi kuin talonpoikien karjanhoito olisi vähintäin tarvinnut.[7]
Kun talonpoikaisväestö ei voinut käyttää työvoimaansa jakomaahan eikä sillä elättää itseään ja karjaansa, oli sen pakko pyrkiä ansiotöihin tilanomistajain maalle. Niin ollen oli maan yhteisomistuksesta lopullisesti sama vaikutus, kuin talonpoikien maan suurryöstöllä v. 1861 ja korkeiden lunastusmaksujen määräämisellä: myöskin se pakotti talonpojat maaorjuuden lakkauttamisesta huolimatta edelleen muokkaamaan tilanomistajien maata; myöskin se tarjosi viimemainituille halvan ja tehoisan riistoaseen vanhan päivätyövelvollisuuden säilyttämiseksi muutetussa muodossa. Maakommunismi palveli feodalismia.
Suuri, slavofiilisesta romantiikasta herännyt henkinen virtaus, venäläinen narodnitshestvo, esimarxilainen ja marxilaisuuden vastainen, venäläinen sosialismi, jonka viimeinen jälkeläinen nyt on sosialivallankumouksellinen puolue, piti kyläkuntaa sosialistisena laitoksena perustaen sen olemassaoloon toiveen, että Venäjä saattaisi maan kommunistisen yhteisomistuksen pohjalla välittömästi kohota sosialistiseen yhteiskuntamuotoon kulkematta kapitalismin, porvarillisen omistusjärjestelmän kautta. Todellisuudessa oli maan yhteisomistus jäte Venäjän maatalouden feodaalisesta järjestelmästä, ja säilytettiin sitä edelleen takeena feodaalisen rahaveron suorittamisesta ja päivätöiden tekemisestä tilanomistajain maalla. Ja väestön lisääntyessä tämä läänityslaitoksen jäte muodostui yhä painavammaksi kahleeksi Venäjän maatalouden tuotantovoimille, yhdeksi syyksi siihen, että Venäjä on taloudellisesti köyhä ja sen vuoksi myöskin sivistyksellisesti takapajulla. Tämän tuotantovoimien kehittymistä estävän kahleen täytyi lopuksi murtua väestön lisääntyessä. Venäjän vallankumouksen historia on tuhonnut Venäjän kansallis-sosialistien kuvittelut ja osoittanut oikeaksi Friedrich Engelsin ennustuksen, ettei esikapitalistiselta ajalta periytynyt maakommunismi voi kehittää itsestään mitään muuta kuin oman hajaannuksensa.[8]
Ennen vallankumousta oli valtio suurin maanomistaja Venäjällä. Tilaston mukaan oli v. 1905 maata valtion hallussa 154,7 miljoonaa desjatinaa, joista tosin suuri osa oli asumattomilla pohjoisilla alueilla. Sen ohella oli valtavan suuria yksityisiä tiluksia. 27,833 maanomistajan hallussa oli enemmän kuin 500 desjatinaa maata. Yleensä oli suurtilallisten hallussa 62 miljoonaa desjatinaa, joten kullakin oli keskimäärin 2227 desjatinaa.
Näiden suurien tilojen rinnalla oli sitten talonpoikien omistama maa pieniin palstoihin jaettuna. Suurimpana osana talonpoikien maasta oli yhteinen jakomaa. Yhteensä oli 12,3 miljoonalla konnulla 136,9 miljoonaa desjatinaa jakomaata. Sen ohella oli talonpojilla maata myöskin yksityisomaisuutenaan, mutta hyvin vähissä määrin. 618,983 maanomistajalla, joilla kullakin oli vähemmän kuin 50 desjatinaa, oli yhteensä 6,5 miljoonaa desjatinaa.
Samalla aikaa siis kuin suurtilallisten hallussa oli äärettömät maa-alueet, oli talonpojilla maata perin niukalti. Koko satamiljoonaisella talonpoikaisväestöllä oli maata vain kaksi kertaa niin paljon kuin 30,000:lla suurtilallisella. Keskinkertaisten maatilojen luku oli suhteellisesti mitättömän pieni. 50–100 desjatinan suuruisia tiloja oli 106,065, joiden yhteinen pinta-ala oli 17,3 miljoonaa desjatinaa. Suurtilukset antoivat Venäjän maataloudelle leiman.
Suurtilojen viljelys nojautui vuoteen 1861 asti maaorjien työvelvollisuuteen. Viimemainittuna vuonna toimeenpannun maareformin tarkoituksena oli, kuten edellä olemme nähneet, edelleenkin säilyttää talonpojilla velvollisuus muokata isännän maata huolimatta maaorjuuden lakkauttamisesta. Seuraavassa osoitamme, miten tämä tarkoitus saavutettiin.
Maareformin kautta saivat talonpojat maata siksi vähän, ettei se kyennyt heitä elättämään. Sen vuoksi oli heidän pakko lisäksi vuokrata tilanomistajain maata. Vuokrattu alue oli juuri siksi suuri, että se yhdessä talonpoikien maaosuuden kanssa parhaiksi riitti elättämään ihmiset ja karjan sekä tuotti myytäväksi niin paljon, mitä tarvittiin verojen maksamiseksi valtiolle ja jakomaan lunastusrahan suorittamiseksi tilanherralle. Mutta yleensä eivät talonpojat kyenneet myymään maantuotteita siksi paljon, että he olisivat voineet maksaa myöskin vuokraamastaan maasta suoritettavan maksun. Sen vuoksi oli heidän pakko sitoutua sen korvaukseksi työskentelemään isännän maalla. Niin ollen talonpoika muokkasi omaa maaosuuttaan ja vuokraamaansa maata elatuksekseen sekä verojen ja lunastusmaksujen suoritukseksi. Tilanomistajan maata hän taas muokkasi tältä vuokraamansa maan vuokran korvaukseksi.
Ennen maaorjuuden lakkauttamista olivat talonpojat muokanneet talonpoikien maata ja samalla suorittaneet päivätöitä isännän maalla. »Talonpoikien vapauttamisen» kautta riistettiin heiltä osa heidän hallussaan ollutta maata. Kun heille jäänyt maa ei riittänyt elatukseen, täytyi heidän vuokrata tilanomistajilta sitä samaa maata, joka juuri oli heiltä riistetty. Oikeudellisesti eivät he enää olleet velvollisia suorittamaan päivätöitä, mutta todellisuudessa oli heidän edelleenkin pakko muokata tilanomistajain maata. Sama työ, johon maaorjuus heidät ennen pakotti, oli heidän nyt suoritettava maksaakseen vuokran siitä maasta, joka heiltä maaorjuuden lakkauttamisen kautta riistettiin. Itse asiassa oli näin vain oikeudellinen nimitys muuttunut. Osa talonpoikien käytettäväksi jätetystä maasta on nyt vuokramaata ja talonpoikien isännän maalla suoritettavat päivätyöt ovat nyt työtä vuokramaksujen suorittamiseksi.
Maaorjuuden aikana olivat maaorjat käyttäneet tilanherran metsiä ja laidunmaita. Kun maaorjuus lakkautettiin, menettivät he kaikki oikeutensa näiden käyttöön. Mutta itse asiassa oli heidän mahdotonta tulla toimeen saamatta käyttää tilanomistajain metsistä poltto-, rakennus- ja tarvepuita sekä laidunmaita. Tilanomistajat antoivat heille nämä käyttöoikeudet edelleenkin, mutta nekin vain veroja vastaan, joiden suorittamiseksi heidän oli työskenneltävä tilanherran maalla. Tässäkin suhteessa muuttui siis vain oikeudellinen muoto, mutta taloudelliset suhteet pysyivät ennallaan. Maaorjuuden aikana oli talonpoika velvollinen tekemään päivätöitä tilanherralle ja toisaalta oli hänellä käyttöoikeus tilanherran metsiin ja laitumiin. Maaorjuuden jälkeen säilyi sama suhde »vapaan» sopimuksen kautta. Talonpojat turvaavat itselleen käyttöoikeuden metsiin ja laidunmaihin sitoutumalla suorittamaan päivätöitä tilanherralle.
Tilanherra huolehtii siitä, etteivät hänen käytettävissään olevat maaorjat näe nälkää, aivan samoin kuin hän pitää huolta työjuhtiensakin ravinnosta. Sen vuoksi isännät maaorjuuden aikana avustivat talonpoikia katojen sattuessa ja silloin, kun nämä joutuivat hätään luonnonvoimien vaikutuksesta. Maaorjuuden lakkauttaminen rikkoi tilanherran ja talonpoikien väliset persoonalliset siteet. Mutta jos talonpojilla huonon vuodentulon jälkeen ei ollut viljaa perheittensä, eikä rehuja karjansa ruokkimiseksi talvella ja keväällä, ei heillä ollut maaorjuuden lakkauttamisenkaan jälkeen muuta keinoa kuin lainata tilanherralta leipäviljaa ja rehuja sitoutuen maksamaan nämä luontaisvelat työskentelemällä kesällä isännän pelloilla. Ennen v. 1861 oli tilanherran avunanto itsestään selvä, hänen omien etujensa sanelema toimenpide talonpoikien päivätöiden vastapainoksi, kun taas vuoden 1861 jälkeen tällainen hätäavustus oli tilanomistajalta ostettava tekemällä sopimus, joka velvoitti suorittamaan päivätöitä. Päivätöiden oikeudellinen nimitys oli muuttunut, mutta itse päivätyöt jäivät edelleenkin.
Tilanomistajain maita viljeltiin siis maaorjuuden jälkeen siten, että osa niistä vuokrattiin talonpojille ja osaa taas talonpojat viljelivät siten työllään maksaen vuokramaansa vuokran, metsän ja laidunmaiden käyttöverot sekä tilanherran antamat hätäapulainat. Molemmilla näillä viljelysmuodoilla on esikapitalistisen, läänitysajan olennaiset piirteet.
Talonpojan on pakko vuokrata maata tilanherralta, koska hän ei voi elää oman maaosuutensa tuotteista. Maata tarvitsevien talonpoikien välinen kilpailu kohottaa vuokramaksuja. Kun talonpoika ei suorita vuokraansa rahassa, vaan työssä, niin vuokraveron suuruus ei ole riippuvainen viljan eikä työvälineiden hinnoista, vaan talonpoikaiskylän työvoiman liikamäärästä, jota ei voida käyttää jakomaan viljelemiseen. Tilanherran maastansa saama vuokra ei niin ollen ole kapitalistista maaveroa, ei keskituotantoa korkeampaa maanviljelystuotannon ylimäärää, joka riippuu hintojen ja tuotantokustannusten kalleudesta, vaan esikapitalistista työveroa, jonka suuruuden määrää käytettävissä olevan työvoiman ylimäärä.
Esikapitalistinen luonne on myöskin sillä seikalla, että rahasitoumukset maksetaan tilanherran maalla suoritettavalla työllä. Kapitalistiselle palkkasuhteelle on luonteenomaista, että työvälineet ovat kapitalistin, työvoima työläisen. Toisin tässä »obrabototshnaja sistema»ssa, »työllämaksamis»-järjestelmässä. Aivan samoin kuin päivätyövelvollisen talonpojan ennen vuotta 1861, on myöskin »työllämaksavan» talonpojan vuoden 1861 jälkeen muokattava tilanherran maata omine välineineen, omine työjuhtineen. Ja tällaisen työn arvo on jokseenkin riippumaton vapaan palkkatyön työmarkkinoista. Kun talonpojalla yleensä ei ole valittavana muuta kuin yksi tilanherra, ja kun hänelle ne edut, mitkä hänen on »työllämaksettava», ovat välttämättömiä, täytyy hänen tyytyä siihen, että hänen työnsä arvioidaan alhaisemmaksi kuin palkkatyöläisen. Sen vuoksi arvioitiin »työllämaksavien» talonpoikien päiväpalkka säännöllisesti alhaisemmaksi kuin vapaan työläisen saama, vaikkakin edellinen työskenteli omine välineineen ja jälkimäinen taas käytti isännän työaseita.[9]
Tämän järjestelmän kanssa kilpailivat kapitalistiset maanviljelysmenetelmät. Tilanherran oli ratkaistava, vuokrasiko hän osaksi maansa talonpojille jättäen loput »työllämaksavien» talonpoikien muokattavaksi, vai luovuttiko hän maansa kapitalistisille vuokraajille, vai halusiko hän viljellä sitä omine viljelysneuvoineen palkkatyöläisten avulla. Mustanmullan seuduilla oli runsas talonpoikaisväestö, joka ei voinut jakomaalla elättää itseään eikä karjaansa eikä myöskään käyttää kaikkea työvoimaansa, kohottanut vuokramaksut siksi korkealle ja polkenut »työllämaksavien» talonpoikien palkat siksi alhaisiksi, että esikapitalistinen, feodaalinen viljelystapa piti puolensa kapitalistisia menetelmiä vastaan. Mustanmullan seuduilla oli »työllämaksamisjärjestelmä» sen vuoksi vielä tämän vuosisadan alussa suurimmaksi osaksi vallitsevana talousmuotona.
Mutta joskin tällaisen järjestelmän kannattavaisuus oli suurempi, kuin jos työvoimana olisi käytetty vapaita palkkatyöläisiä, niin työn tuotantokyky oli tällaisessa järjestelmässä kuitenkin paljoa pienempi kuin kapitalistisessa maanviljelyksessä. Talonpojat käyttivät huonoja työvälineitä ja muokkasivat tilanherran maata vielä huonommin kuin omaansa. Keskimääräinen tuotanto oli talonpoikien vuokraamilla tilanomistajan mailla 45 puutaa[10] desjatinaa kohti. Missä taas »työllämaksavat» talonpojat viljelivät tilanomistajan maata, oli tuotanto 50 puutaa. Talonpoikien jakomaalla oli se 54 puutaa ja kapitalistisesti viljellyllä tilanherran maalla 66 puutaa. Samalla kun siis kapitalistinen maanviljelys tuotti 22 prosenttia enemmän kuin talonpoikien jakomaa, oli esikapitalisen järjestelmän mukaan viljellyn tilanherran maan tuottavaisuus 7–17 prosenttia pienempi kuin talonpoikien jakomaan. Kapitalistinen maanviljelys on teknillisesti parempi kuin talonpoikien viljelys, mutta esikapitalistisista työtavoista kiinnipitävä suurmaanomistus on osaksi vielä huonompi kuin Venäjän talonpoikien alkuperäinen maanviljelys.[11] Samoin kuin maan yhteisomistus on ehkäissyt talonpoikien maanviljelyksen tuotantovoimien kehittymistä, samoin on esikapitalististen viljelystapojen jatkuminen tilanomistajain mailla tehnyt maanviljelyksen tuotantokyvyn kohottamisen ja voimaperäistyttämisen suurtiloilla mahdottomaksi. Nämä molemmat seikat ovat pitäneet Venäjän maanviljelyksen tuotannon tavattoman alhaisena, Venäjän köyhänä ja takapajulla olevana maana.
Myöskin Keski-Euroopassa lakkautettiin maaorjuus itsevaltiuden aikana. Mutta talonpojille annettiin vain henkilökohtainen vapaus, velvollisuus suorittaa maksut ja päivätyöt jäi edelleenkin. Ne hävitti vasta vuoden 1848 vallankumous. Samoin Venäjällä. Sielläkin poisti itsevaltius tosin talonpoikien maaorjuuden, mutta obrok ja päivätyövelvollisuus oli talonpojilla edelleenkin, joskin verhotussa muodossa. Obrok jatkui lunastusmaksuina, päivätyövelvollisuus »työllämaksamis»-järjestelmänä. Täälläkin jäi talonpoikien vapauttaminen päivätöistä ja maksuista niin ollen vallankumouksen tehtäväksi. Tämän vallankumouksen täytyi tulla. Tuotantovoimien kehittymisen täytyi lopuksi murtaa maan yhteisomistuksen ja päivätyöjärjestelmän kahleet. Ja tämän 20 vuosisadan vallankumouksen oli Venäjällä ratkaistava vielä sekin tehtävä, jonka Ranskassa oli ratkaissut vuosien 1789 ja 1793 vallankumous ja Keski-Euroopassa vuoden 1848 vallankumous: vapauttaa talonpojat päivätyö- ja työmaksuvelvollisuudesta, tuhota feodalismin viimeiset jätteet, asettaa feodalististen omistus- ja työolojen sijalle porvarillinen maanomistusjärjestelmä kapitalististen työtapojen pohjaksi. 18. ja 19. vuosisadan vallankumouksien klassillinen tehtävä juuri oli Venäjällä jäänyt 20. vuosisadan vallankumouksen suoritettavaksi.
»Talonpoikien vapauttamisessa» v. 1861 riistettiin talonpojilta osa heidän käyttämästään maasta ja määrättiin heidän maksettavikseen sietämättömän korkeat lunastusverot. Eräissä Venäjän osissa talonpojat ryhtyivät puolustautumaan tätä »vapauttamista» vastaan. Tämän uudistuksen toimeenpano nostatti kokonaista 1,100 talonpoikaiskapinaa, jotka verisesti kukistettiin. Niiden kukistaminen herätti talonpojissa pelkoa. Rauha oli jälleen palautettu maaseudulla.
Mutta talonpojat kärsivät. Heidän täytyi myydä osa satoaan voidakseen maksaa korkeat lunastusmaksut ja verot. Jäljellejäänyt osa ei riittänyt heidän elatuksekseen. Viljan vienti ulkomaille lisääntyi, mutta nälänhätä raivosi maaseudulla. Usein eivät talonpojat mitenkään kyenneet maksamaan lunastusmaksujaan ja verojaan. Suorittamatta jääneet maksut kasaantuivat. Kylissä oli kuohuntaa. Venäläis-turkkilaisen sodan johdosta v. 1878 puhkesi taaskin suurempia talonpoikaislevottomuuksia. Tällä kertaa täytyi tsaarivallan tehdä myönnytyksiä. V. 1881 julkaistujen lakien kautta tehtiin talonpoikien suoritettavat maaverot kohtuullisemmiksi. Sen lisäksi talonpoikien maan lunastaminen, joka vuoden 1861 lain mukaan oli luvallinen vain tilanherran suostumuksella, julistettiin nyt pakolliseksi. Talonpoikien maa tuli kyläkuntien omaisuudeksi, tilanherrat saivat korvauksen valtiolta, talonpoikien oli tilanherralle suoritettavien maaverojen asemasta maksettava valtiolle korot ja kuoletukset 49 vuoden kuluessa, siis koska uudistus astui voimaan 1883, vuoteen 1932 mennessä.
Sen johdosta, että lunastusmaksut tulivat kohtuullisemmiksi vuoden 1881 uudistuksen kautta, talonpojat rauhoittuivat. Myöskin 80-luvulla ja 90-luvun alkupuoliskolla vallinneet maanviljelystuotteiden halvemmat hinnat helpottivat talonpoikaisväestön asemaa. Sillä kun viljanhinnat olivat halvemmat, olivat tilanherrat valmiit vuokraamaan tahi myymään talonpojille maata halvemmasta. Talonpoikaisväestö voi nopeasti lisätä maa-aluettaan vuokraamalla tahi ostamalla. Sen vuoksi maaseutu rauhoittui. Talonpoikien levollisuus seuraavan puolentoista vuosikymmenen aikana muodosti yhteiskunnallisen pohjan Aleksanteri III:n taantumukselliselle despotismille. »Narodnaja volja»n (= kansan tahdon) vallankumousliike, joka oli pannut toiveensa talonpoikaisliikkeeseen, tukahdutettiin perin pohjin. Venäjän vallankumouksellinen sivistyneistö alkoi, pettyneenä talonpoikaisväestöstä, kiinnittää toiveitaan teollisuustyöväestöön (»Osvoboshdenje truda», työn vapauttamisryhmä 1883).
Mutta näinä kahtena, ulkonaisesti rauhallisena vuosikymmenenä tapahtui maaseudulla seurauksiltaan tärkeä eristäytymisprosessi. Talonpoikaisväestöstä onnistui vähemmistön melkoisesti lisätä maa-aluettaan ostamalla tahi vuokraamalla tilanherralta lisää maata, siirtää taloutensa painopiste niukalta yhteismaalta vuokratulle tahi ostetulle maalle ja siten lujittaa talouttaan. Alkoi kehittyä hyvinvoipien suurtalonpoikien luokka, »kyläporvaristo». Toisaalta taas alkoi maaseudulla erottautua köyhälistö. Väestön lisääntyessä tulivat maa-osuudet yhä pienemmiksi. Ne talonpojat, joiden ei ollut onnistunut vuokrata eikä ostaa lisää maata tilanherralta, eivät enää voineet tulla toimeen yhteismaalla. Heillä ei ollut enää kalustoa sen viljelemiseksi. He eivät voineet enää elää sen tuotteista. He vuokrasivat maaosuutensa naapureilleen, jolloin heidän varsin usein täytyi, sen sijasta että olisivat saaneet vuokraa, vielä maksaa vuokraajalle siitä hyvästä, että tämä otti haltuunsa ylen määrin velkaisen maan. Itse he muuttuivat palkkatyöläisiksi myyden työvoimansa tilanherralle tahi suurtalonpojille tahi muuttivat kaupunkeihin, muodostaen teollisuusproletariaatin.
V. 1861 Venäjä oli vielä puhtaasti maanviljelysmaa, mutta maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen alkoi siellä teollisuus kehittyä. Rautateiden rakentaminen edisti rahataloutta ja laajensi siten teollisuuden kotimaisia markkinoita. 70-luvun lopulla siirtyi tsaarivalta suojelustullijärjestelmän kannalle. Venäjän nuorta teollisuutta turvattiin yhä tehokkaammin ulkomaiden kilpailua vastaan. Valtion tarvitsemat suuret teollisuustuotteiden määrät, etenkin sotaväen ja rautateiden tarpeet, tyydytettiin suurien nopeasti kasvavien teollisuuslaitoksien avulla. Korkeat verot, jotka pakottivat pikkutalonpoikia kymmenin tuhansin luopumaan maaosuuksistaan ja etsimään työtä teollisuuden palveluksessa, tarjosivat samalla valtiolle keinon myydä teollisuustuotteita suurin määrin. Teollisuuden kehitys, joka vilkastui jo 80-luvulla, edistyi tavattoman nopeasti 90-luvulla. Ja teollisuuden kehittymisen johdosta muuttuivat lopuksi myöskin talonpoikaisväestön elinehdot.
Metsävyöhykkeen talonpojat olivat monin paikoin saaneet välttämättömät sivuansionsa käsitöistä ja kotiteollisuudesta. Teollisuuden kehittyminen riistää heiltä nämä ansiot, käsiteollisuus ei jaksa kilpailla tehtaiden kanssa. Menetettyään raha-ansiot, jotka olivat tähän asti olleet talonpojan pienen talouden täydennyksenä, joutui hän puutteeseen. Hän ei kykene enää maksamaan veroja eikä lunastusmaksuja. Maatilkku, jonka tuotteiden varassa hän nyt yksinomaan on, ei voi turvata hänen toimeentuloaan.
Euroopan Venäjän länsiosissa joutuu maanviljelys laajoilla alueilla teollisuuden vaikutuksen alaiseksi. Sokeriteollisuus ja viinanpoltto jouduttavat puhtaasti kapitalististen työtapojen voimaanpääsemistä maanviljelyksessä. Vuokraamis- ja »työllämaksamis»-järjestelmä eivät enää voi täällä kestää kilpailussa kapitalistisen maatalouden kanssa. Tilanherra antaa palkkatyöläisten viljellä maataan isännän välineillä tahi luovuttaa tilansa kapitalististen vuokraajien viljeltäväksi eikä, kuten ennen, vuokraa sitä talonpojille. Talonpojat eivät enää voi saada maata vuokraamalla. Heidän on pakko tyytyä yksinomaan jakomaahansa, joka taas ei riitä heidän elatukseensa.
Sama kehitys ulottuu lopulta myöskin mustanmullan seuduille. 90-luvun keskivaiheilta lähtien kohoavat viljan hinnat maailmanmarkkinoilla. Hintojen kallistuessa tulee voimaperäisempi maanviljelys mahdolliseksi. Mutta voimaperäistyttämistä varten taas on luovuttava vuokraamasta maata talonpojille ja ryhdyttävä kapitalistiseen suurviljelykseen. Mustanmullan seudulla on talonpoikien tarjottava tilanherroille yhä korkeampia vuokramaksuja voidakseen saada maata vuokralle.
Maaorjuuden lakkauttamisesta 20. vuosisadan alkuun asti oli talonpoikien maa-alue ostojen kautta kasvanut 116:sta 140 milj. desjatinaksi, siis noin 1/5:lla. Mutta samana aikana oli talonpoikaisväestö lisääntynyt 45:stä 85 miljoonaksi, siis noin 90 %. Samalla kun talonpoikaisväestö tuli kaksinkertaiseksi, lisääntyi talonpoikien maa vain 1/5:llä.[12] Tällainen kehitys oli siedettävä vain niin kauan, kuin talonpojat voivat saada maata lisäksi vuokraamalla. Sen täytyi johtaa mitä vakavimpaan kriisiin, niin pian kuin viljan kallistumisesta aiheutunut kapitalistisen suurviljelyksen laajeneminen tunki talonpoikien vuokraamisjärjestelmän syrjään, niin pian kuin talonpojat eivät enää saaneet vuokrata tilanherran maata, tahi jos saivatkin, niin hyvin korkeista, nopeasti kohoavista vuokramaksuista.
20. vuosisadan alusta lukien oli talonpoikien tila sietämätön ja vuodesta 1901 alkaen puhkesi talonpoikaiskapinoita tuon tuostakin milloin missäkin alkaen Poltavan ja Harjkovin kuvernementeista. Nämä kapinat jatkuivat vuoden 1905 vallankumoukseen saakka, mutta kukistettiin ne kaikki verisesti. Luonteeltaan olivat nämä kapinat kokonaan toisenlaisia kuin vuosina 1878 ja 1881 tapahtuneet. Viimemainitut kapinat kohdistuivat liian raskaisiin lunastusmaksuihin. Mutta nyt eivät lunastusmaksujen sijalle tulleet, valtiolle suoritettavat korko- ja kuoletusmaksut korkeiden viljanhintojen vallitessa enää olleet rasittavia, maan tuottokykyyn nähden ne olivat varsin alhaiset. Nyt oli talonpoikaiskapinoiden syynä se, että tilanherrat kieltäytyivät vuokraamasta talonpojille maata tahi vaativat heiltä kovin korkeita maanvuokria. Tilanherrojen maat pakottivat talonpojan supistamaan taloutensa liian ahtaisiin rajoihin. Sen vuoksi ei tämä enää tyydykään pelkästään maaverojen alentamiseen kuten 1881, vaan on sitä varten välttämätön vallankumous maanomistusoloissa.[13]
Venäjän talonpoika ei ollut yksityisomistaja. Talonpoikien maa oli yhteistä omaisuutta, joka luovutettiin yksityiselle vain määräajaksi käytettäväksi. Helposti heräsi niin ollen talonpojassa ajatus, että maa ei ollut »kenenkään» omaa, että sen omistaja oli »Jumala». Niin pian kuin talonpojalle tuli vaikeaksi elannon hankkiminen yhteismaalta, alkoi tämä ajatustapa suuntautua tilanherrain omistusoikeutta vastaan. Talonpoikaisväestöön syöpyi käsitys, että tilanherran maakin on »Jumalan» ja että kaikilla on siihenkin yhtäläinen käyttöoikeus. Niin ollen olivat talonpojat herkkiä sosialistiselle propagandalle tilanomistajien yksityistä omistusoikeutta vastaan.
Toisaalta heräsi talonpojassa yhä voimakkaampana vastustushenki kyläkuntajärjestelmää, maayhteyttä, yhteismaan jaksoittain tapahtuvaa jakamista vastaan. Sellainen järjestelmä tekee varakkaille talonpojille voimaperäisemmän taloudenhoidon mahdottomaksi. Jokaisessa uudessa jaossa pienentyvät myöskin keskivaraisten talonpoikien maaosuudet, heidän on pakko luovuttaa palstojansa kylän proletaareille, jotka työjuhtien ja kaluston puutteessa eivät itse kykene maaosuuttaan viljelemään ja jotka sen vuoksi vuokraavat ne takaisin varakkaammille talonpojille. Vielä järjettömämmältä tuntui jakomenettely sellaisessa tapauksessa, että talonpojan oli luovutettava maata jollekin kyläkuntaan kuuluvalle, mutta aikoja sitten kylästä poistuneelle henkilölle, joka oli siirtynyt kaupunkiin työskennellen siellä teollisuuden palveluksessa, mutta jolla silti säilyy oikeus vaatia kotikylästään »sielulukua» vastaava maaosuus. Väestön kasvaessa, yhteismaan käydessä ahtaammaksi muuttui uusiin jakoihin kohdistuva vastustus talonpoikien keskuudessa yhä kiihkeämmäksi. Yhteismaajärjestelmä rappeutui, uudet jaot tulivat harvinaisemmiksi, monissa kyläkunnissa päättivät talonpojat luovuttaa maaosuudet yksityisille talouksille »ikiajoiksi».
Samalla kun talonpojat hyvin mielellään kallistivat korvansa sosialistiselle vaatimukselle, että tilanherrojen maa oli pakkoluovutettava, julistettava kansan omaisuudeksi, pyrkivät he toisaalta lakkauttamaan yhteismaajärjestelmän, siirtymään vapaisiin porvarillisiin omistusoloihin talonpoikien maahan nähden. Voimassaolevaa tilanherrojen yksityistä omistusoikeutta vastaan talonpoika kannatti maakommunismia, kyläkunnissa voimassaolevaa maakommunismia vastaan taas yksityistä omistusoikeutta. Niinpä olikin hän herkkä tilanherrojen maan sosialisoimiseen tähtäävälle propagandalle, mutta sosialisoimisfraasin taakse kätkeytyi vain hänen pyrkimyksensä vakiinnuttaa, lujittaa ja laajentaa hänen oma omistusoikeutensa tilanherran maan kustannuksella. Siten voi sosialistinen ideologia muodostua porvarillisen vallankumouksen, porvarillisten maanomistusolojen väkivaltaisen voimaansaattamisen välikappaleeksi.
Tällainen ajatussuunta oli talonpoikaislevottomuuksien aikana, vuosisatamme ensimmäisellä viisivuotiskaudella, kuitenkin vasta oraalla. Talonpoikaisväestö oli vielä perin alhaisella sivistystasolla, v. 1898 oli Venäjän sotaväestä vielä 2/3 lukutaidottomia. Vielä olivat kaikki poliittiset käsitteet Venäjän talonpojalle vieraita, tsarismin sorrossa ei maaseudulla ollut sanomalehtiä, ei järjestöjä, ei puolueita, ei poliittista agitaatiota. Talonpojat mellakoivat yksityisiä tilanomistajia, yksityisiä virkamiehiä vastaan, mutta luokkataistelua riisto- ja hallitusjärjestelmää vastaan he eivät käyneet. He kykenivät vain paikallisiin mellakoihin, eivät luokkataisteluun koko maata käsittävässä mittakaavassa. Jos talonpoikaisväestön oli mieli murtaa feodaalinen omistusjärjestelmä, niin oli sitä varten välttämätön sellainen johtaja, joka kykeni antamaan merkin talonpoikaisliikkeelle, osoittamaan sille päämäärän ja yhdistämään siten paikalliset mellakat koko maan käsittäväksi vallankumoukseksi. Tällaisen johtajan sai Venäjän talonpoikaisväestö teollisuusproletariaatista.
Samoista syistä, joiden johdosta talonpoikien tila 90-luvulla tuntuvasti huonontui ja talonpoikaisjoukot joutuivat käymistilaan, lisääntyi samalla teollisuusköyhälistön lukumäärä, samalla kun tietoisuus ja voima sen keskuudessa kasvoivat. Rinnan sen kanssa, että viljan kallistuessa vuokramaan saanti kävi talonpojille vaikeammaksi ja maavuokrat kohosivat, Venäjän tilanherrat, kauppiaat ja valtio rikastuivat viljaa kuluttavien maiden kustannuksella, samalla myöskin Venäjän teollisuuden kotoiset markkinat laajenivat ja teollisuuden kehitys kiihtyi. Maaseutuväestön hädänalainen asema joudutti siirtymistä kaupunkeihin, maaseutuköyhälistön muuttumista teollisuustyöväestöksi. Teollisuustyöväestössä heräsi luokkatunne. Joskin työväenliikkeellä oli 90-luvulla puhtaasti palkkaliikkeiden luonne, niin vuodesta 1901 se sai poliittisen merkityksen. Vasta sen kautta, että oli muodostunut luokkatietoinen, vallankumouksellinen työväestö, sai valtavan suuri, tuskissaan vääntelehtivä Venäjän maalaisväestö pään, joka oli hallitseva tätä jättiläisruumista. Ja vain sen kautta, että se ohjasi 100-miljoonaisen talonpoikaisväestön alkeellista, raakaa, mutta jättiläismäistä voimaa, sai Venäjän työväenliike lopuksi voiman murskatakseen koko Venäjän feodaalikapitalistisen yhteiskunnan.
»Se seikka, että palkkatyöläiset työskentelivät yhdessä», lausuu Marx, »on yksinomaan pääoman vaikutusta, joka käyttää heitä kaikkia samanaikaisesti. Palkkatyöläisten toiminnan yhtenäisyys ja se seikka, että he muodostavat tuottavan kokonaisuuden ei johdu heistä, vaan pääomasta, joka heidät kokoaa ja pitää heitä koossa. Yhteistyöskentely on sen vuoksi heille aatteellisesti suunnitelma, käytännössä kapitalistin arvovalta, vieraan tahdon voima, joka alistaa heidän työnsä palvelemaan omaa pyrkimystään.»[14] Vasta sitten, kun köyhälistön järjestäytyminen on kehittynyt korkeammalle asteelle ja köyhälistö itse sivistyksellisesti kypsyneempää, saattaa yksityinen työläinen käsittää, että hänen on toimittava yhdessä ammattitovereittensa kanssa, ei ainoastaan pääoman määräyksestä, vaan samalla välttämättömyydestä tehdä työtä yhteiskunnan hyväksi, ettei hänen alistamisensa kokonaisuuden määräysvaltaan ole yksinomaan alistamista vieraan vallan alle, vaan merkitsee se, että hänelle määrätään paikka tuottavassa yhteistoiminnassa. Venäjän historiallisesti nuori, vasta viimeisen miespolven aikana talonpoikaisväestöstä irtaantunut köyhälistö, jonka kouliutuminen ja järjestäytyminen oli tsaarivallan aikana ehkäisty, ei ollut vielä saavuttanut tällaista järjestyneisyyden ja sivistyksellisen kypsyyden tasoa. Niin pian kuin kapitalistin arvovalta oli murtunut, eivät työläiset enää kyenneet säilyttämään yhtenäisyyttä yhteiskunnallisen työprosessin toiminnassa. Niin pian kuin vieras tahto lakkasi alistamasta heidän työskentelyään omaa tarkoitustaan varten, hajosi myöskin heidän yhtenäisyytensä tuottavana kokonaisuutena. Ja kun kapitalistinen työkuri oli höltynyt ilman että sen sijalle oli tullut uutta asioiden ymmärtämykseen, vapaaehtoisuuteen, yhteistuntoon perustuvaa proletaarista työkuria, niin liikelaitoksissa pääsi valtaan kurittomuuden tila, järjestyksen puute ja anarkia. Työtehon ja työn tuottavaisuuden romahdusmainen laskeminen tuli neuvostotasavallan suurimmaksi vaaraksi.
Neuvostohallituksen oli ponnistettava kaikki voimansa taisteluun tuotannossa vallitsevaa anarkiaa vastaan. Aluksi neuvostohallitus koetti saada liikkeiden johtajat, insinöörit ja teknikot takaisin tuotantolaitoksiin takaamalla heille korkeat palkat ja itsenäisen toimintapiirin. Samanaikaisesti alkoi suuri, saksalaisellekin yleisölle tunnettu puhetaistelu neuvostovallan edustajain koettaessa saada työläiset vakuutetuiksi työkurin palauttamisen, työtehon kohottamisen ja liikkeen johtohenkilöiden arvovallan tunnustamisen välttämättömyydestä.[15] Mutta ensi sijassa joutuivat ammatilliset järjestöt toimimaan tässä työssä.
Heti teollisuuden kansallistuttamisen jälkeen, muuttui ammatillisten järjestöjen toiminnan laatu. Sen sijaan että ne olivat olleet työn taisteluelimiä pääomaa vastaan, tulivat ne nyt olemaan köyhälistövaltion hallintoelimiä, joiden tehtävänä on toisaalta valvoa eri teollisuushaarojen työväestön etuja kansantalousneuvostoissa ja teollisuuden hallintokeskuksissa, toisaalta taas kehittää köyhälistön työkuria yksityisissä teollisuuslaitoksissa. Ammattiliittojen kongresseissa hyväksyttiin periaate: »määrätystä, taatusta työpalkasta määrätty, taattu työmäärä» ja päätettiin, että kunkin ammattiliiton yhteyteen on järjestettävä »määrittelytoimisto» säätämään kutakin työalaa varten minimityömäärän, joka kunkin työläisen on suoritettava ja jonka yli nousevasta työmäärästä suoritetaan erikoinen palkkio.[16]
Mutta sananvoima ja ammattiliittojen kuri eivät riittäneet kansallistutetussa teollisuudessa vallitsevan kurin voittamiseksi. Neuvostohallitus päätti sen vuoksi astua vielä yhden askeleen eteenpäin. Valtiososialistisen ja syndikalistisen suunnan välinen riita joutui uudelleen päiväjärjestykseen. Jo ennen kansantalousneuvostojen toukokuun kongressia olivat valtiososialistisen suunnan kannattajat puolustaneet periaatetta, että liikkeenjohtaja, joka olisi korkeimman kansantalousneuvoston määrättävä, saisi itsenäisesti johtaa teknillistä puolta ja että liikeneuvostolla tulisi kaikissa teknillistä johtoa koskevissa kysymyksissä olla vain neuvova, mutta ei määräävää valtaa. Tämä periaate oli myöskin hyväksytty alkuperäisessä, kansallistutettujen liikeyritysten hallintoa koskevassa dekreetissä.[17] Mutta kansantalousneuvostojen toukokuun kongressissa oli tästä periaatteesta luovuttava joukkojen kannattaman syndikalistisen suunnan painostuksesta. Kollegiaalinen liikkeenhallinto, jossa oli kansantalousneuvoston ja työläisten edustajia, asetettiin liikkeenjohtajan yläpuolelle. Mutta taistelussa liikkeissä vallitsevaa anarkiaa vastaan neuvostohallitus palasi vanhaan ohjelmaan. Sen mielestä oli anarkian voittaminen mahdotonta muuten kuin kutsumalla tarmokkaimmat ja kokeneimmat organisaattorit takaisin liikkeisiin ja antamalla heille rajattomat, diktaattoriset valtuudet. Heille annetaan oikeus palauttaa urakkapalkkajärjestelmä, ryhtyä toteuttamaan Taylorin systeemiä ja erottaa viipymättä työstä kelvottomat työläiset, työläiset taas velvoitetaan »nurkumatta alistumaan työprosessin johtajain yksimieliseen tahtoon».[18] Ja jos joku työläisryhmä asettuu puolustautumaan liikkeenjohtajan diktatuurin palauttamista vastaan, niin neuvostohallitus, jolla on punainen armeija tukenaan, ei emmi väkivaltaisesti pakottamasta työläiset alistumaan. Neuvostohallitus saa menetellä siten. Sillä eihän liikkeenjohtaja, jonka määräyksiin työläisten taaskin on nurkumatta alistuttava, ole pääoman, vaan köyhälistövaltion toimitsija. Niskuroiviin työläisiin kohdistuva pakotus ei tapahdu kapitalististen etupyyteiden turvaamiseksi, vaan koko köyhälistön yhteisten, pysyvien etujen pelastamiseksi yksityisten työläisryhmien kurittomuutta vastaan, joka saattaa yhteiset edut vaaraan. Tämä välttämätön pakotus merkitsee proletaarista työkuria »pikkuporvarillisia» virtauksia vastaan, joista sivistystä vailla olevat, vasta muutamia vuosia sitten talonpoikaisväestöstä irtaantuneet, tavoiltaan ja katsomukseltaan vielä talonpoikaiset työläiset eivät itse kykene vapautumaan.[19]
Mutta kun kerran on päätetty voittaa teollisuudessa vallitseva anarkia väkivaltaisilla ja pakotuskeinoilla, niin silloin on luonnollista, että tätä tehtävää toteuttamaan asetetaan pakkovallan tehokkain väline, armeija. Tämäkin askel otetaan. Trotskin suunnittelemissa »kommunistisen puolueen keskuskomitean teeseissä»[20] on tie viitoitettu. »Raskaan menneisyyden perinnökseen saaneen yhteiskunnan kehityksen siirtymäkaudella», lausutaan näissä teeseissä, »on siirtyminen suunnitelmallisesti järjestettyyn yhteiskunnalliseen työskentelyyn mahdoton käyttämättä pakkokeinoja sekä loiselämää viettäviin että myöskin talonpoikaisväestön ja työväenluokan takapajulla oleviin aineksiin nähden. Valtion käytettävissä oleva pakotusväline on sen sotilaallinen voima. Sen vuoksi on työn militarisoiminen — suuremmassa tahi vähemmässä määrin, yhdessä tahi toisessa muodossa — ehdoton välttämättömyys jokaiselle siirtymätaloudelle, joka rakentuu yleisen työvelvollisuuden pohjalle.» (21. teesi.) Tätä tarkoitusta varten Trotski esittää seuraavat toimenpiteet:
1. »Tällä hetkellä erikoisen tärkeiden tahi yleisen rappeutuneisuuden erikoisesti kohtaamien yksityisten liikeyritysten tahi teollisuushaarojen militarisoiminen tapahtuu puolustusneuvoston määräyksestä ja on sen tarkoituksena toistaiseksi turvata liikeyritykselle työvoima ja saada aikaan ankarampi järjestelmä, jonka ohella vastaaville elimille annetaan laajat kurinpitovaltuudet, jollei liikeyrityksen tervehtyminen ole muulla tavoin toteutettavissa» (24. teesi.) Tässä siis ehdotetaan sota-ajalta työläisille hyvin tuttua liikelaitosten militarisoimista jyrkimmässä muodossaan — lakkauttamalla työläisten vapaudet ja alistamalla heidät sotilaallisten kurinpitorangaistusten alaisiksi.
2. Työväen puutteen poistamista, liikevälineiden uudistamista, puiden kaatoa ja kuljetusta, turpeiden ja liuskeiden hankintaa, hiili-, malmi- ja petrolialueiden töiden suorittamista, hävitettyjen alueiden korjaamista sekä joutomaiden muokkaamista varten voidaan mobilisoida kaikki työvelvolliset miehet ja naiset. Mobilisoiminen tapahtuu piirikunnittain, ikäluokittain, ammateittain. Lähimpänä aikana on »ennen kaikkea mobilisoitava sellaisia väestöluokkia, joita tähänastiset mobilisoinnit ovat vähimmän koskeneet; olisi niin ollen aluksi mobilisoitava mahdollisimman paljon naisia.» (17. teesi.) Mobilisoiduista »muodostetaan sotilasmallisia työjärjestöjä». (25, teesi), jotka komennetaan yksityisiin, välttämättömiin töihin. Erikoisesti mobilisoidaan oppineet työläiset, jotka ovat poistuneet kaupungeista; heidät on palautettava »armeijasta, rintamantakaisista neuvostoelimistä, vieläpä neuvostotalouksista ja kommuuneista, kotiteollisuudesta, maaseudulta, ennen kaikkea vielä esiintyvästä yksityiskaupasta» (5. teesi) ja tarpeen vaatiessa käyttämällä »pakkokeinoja» (6. teesi) saatettava teollisuuden palvelukseen.
3. Lopuksi ei sotatoimien edistymisen johdosta tarpeettomiksi käyviä joukko-osastoja ole päästettävä hajalle, vaan on ne muutettava työarmeijoiksi.
Tämän ohjelman hyväksyi kansantalousneuvostojen kolmas kongressi tammikuussa 1920 ja ryhdyttiin sitä pian toteuttamaan. Kaksi armeijaa oli jo huhtikuuhun 1920 mennessä siirretty asepalveluksesta tuottavaan työhön ja eräissä lääneissä oli määrätty joitakuita ikäluokkia mobilisoitaviksi työarmeijaan. Venäjän kansantalouden militarisoiminen oli täydessä käynnissä.
On valtava harppaus »työväenvalvonnasta» marraskuussa 1917 työn militarisoimiseen tammikuussa 1920! Kehitys jakaantuu selvästi kahteen osaan. Ensi jaksolla, joka kesti marraskuun vallankumouksesta heinäkuun seuduille 1918, oli tapahtumien liikkeellepanevana voimana itse köyhälistöjoukko. Se oli alkeellista joukkoliikettä, joka toteutui »työväenvalvontana» tehtaissa, rajusti ajoi liikkeenharjoittajat pois liikelaitoksista, pakotti vastahakoisen neuvostohallituksen kansallistuttamaan aluksi yksityisiä liikkeitä, sitten kokonaisia tuotannonhaaroja ja lopuksi koko suurteollisuuden, toteutti vastoin neuvostojärjestelmän ammattimiesten valtiososialistisia järjestelysuunnitelmia työläisten osallisuuden kansallistutettujen teollisuushaarojen hallintoon. »Joukkojen luomisvoima» painaa leimansa tähän jaksoon. Proletariaatti, köyhälistö kokonaisuudessaan se silloin suurenmoisessa vallankumousliikkeessä määräsi lait, joiden julkaiseminen vain oli neuvostojen tehtävänä. Tässä vaiheessa oli neuvostovalta vain työväenluokan toimeenpaneva elin, sen diktatuuri silloin todella köyhälistön diktatuuria. Mutta vuoden 1918 puolivälistä lähtien kuva vähitellen muuttuu. Neuvostohallitus on tullut voimakkaammaksi, sen byrokraattinen koneisto saatu kuntoon, sen armeija muuttuu mahtavaksi voimaksi. Nyt ei neuvostohallitus enää ole avuton ja kykenemätön puolustautumaan alkeellisia joukkoliikkeitä vastaan. Se voi ryhtyä niitä vastustamaan, asettaa väkivallan niitä vastaan. Mutta samalla kun neuvostohallituksen valtakoneisto on suuresti lujittunut, on itse köyhälistöjoukkojen oma voima haihtunut. Lukumäärältään on se tullut heikommaksi sen johdosta, että niin monet työläiset ovat paenneet kaupungeista. Se on antanut kelvokkaimmat ja tarmokkaimmat jäsenensä neuvostovallan virkakoneistoon ja punaiseen armeijaan ja sen vuoksi sillä ei ole omia johtajia, jotka eivät olisi hallituskoneiston valjaissa. Sen yhteiskunnallinen toiminta on menettänyt merkitystään teollisuuden rappeutuneisuuden ja tuotannon pysähtymisen tähden. Sen itseluottamus on ruvennut horjumaan, kun se ei kyennyt vapaan itsetoiminnan kautta järjestämään kansallistutettua teollisuutta. Siten on johtajien ja joukkojen, neuvostohallituksen ja proletariaatin välinen voimasuhde olennaisesti muuttunut. Historiallinen aloitteenteko siirtyy vuoden 1918 keskivaiheilta alkaen joukoilta hallitukselle. Ja teollisuuden rappeutuneisuuden johdosta täytyy hallituksen ryhtyä toimimaan juuri työläisiä vastaan. Sen täytyy askel askeleelta pakottaa työläiset alistumaan työmäärien korottamiseen ja liikkeenjohtajan tahtoon. Sen täytyy lopuksi militarisoida heidät, sitoa heidät liikelaitoksiin, alistaa heidät »ankaramman järjestelmän», sotilaallisen kurinpito-oikeuden alaisiksi!
Kun neuvostotasavallan nykyistäkin valtiomuotoa nimitetään »köyhälistön diktatuuriksi», niin näillä sanoilla on varsin ilmeisesti kokonaan toinen merkitys kuin marraskuun vallankumousta seuranneena ensimmäisenä kehityskautena. Silloin harjoittivat diktatuuria todellakin Venäjän köyhälistön laajat, rajut joukot ja neuvostohallitus oli todella vain tämän joukkotahdon toimeenpanoelin. Mutta nyt on asianlaita ilmeisesti toisin. Nykyisin hallitsee Venäjää todellisuudessa kommunistinen puolue, jonka jäsenmäärä, Leninin tiedon mukaan, lienee kelvottomien tunkeutujain »puhdistamisen» jälkeen 100,000–200,000.[21] Luonnollisesti on tästä määrästä enemmistö työläisiä. Mutta nämä 100,000–200,000 ihmistä ovat vain pieni osa Venäjän työväestöä. Eivätkä he muodosta luokkaa, jota neuvostovallan suuri valtakoneisto palvelee, vaan juuri he ovat tämä valtakoneisto. Näistä 100,000–200,000 ihmisestä ovat juuri muodostetut vallitsevat neuvostoryhmät, neuvostobyrokratia, teollisuuden, liikkeiden ja ammattiliittojen hallinnot sekä punaisen armeijan komentavat esikunnat. Mikä on nyt tämän hallitsevan kerroksen ja köyhälistön suhde? Pelkkä laajojen köyhälistöjoukkojen tahdon toimeenpanoelin tämä hallitseva kerros ei ilmeisestikään ole; kaukana siitä, että se toteuttaisi proletaarien tahdon, vaan päinvastoin se näkee olevansa pakotettu sotilaallisin pakkokeinoin alistamaan proletaarit noudattamaan omaa tahtoansa. Suhde on toisenlainen. »Kommunistit», lausuu Marx »Kommunistisessa manifestissa», »edustavat köyhälistön ja porvariston välisen taistelun eri kehitysasteissa aina kokonaisliikkeen pyrkimyksiä», »liikkeen tulevaisuutta». Juuri tähän Venäjän kommunistit vetoavat. Varmoina siitä, että heillä »on parempi ymmärtämys proletaarisen liikkeen ehdoista, kulusta ja yleisistä tuloksista» kuin Venäjän köyhälistön laajoilla joukoilla, arvelevat he, että heillä on oikeus tarpeen vaatiessa väkivalloinkin saattaa määrätylle tielle jokainen yksityinen työläisryhmä koko köyhälistöliikkeen edun nimessä, koko Venäjän työväestön laajat joukot köyhälistön tulevaisuuden nimessä. Jos nyt tahdotaan köyhälistön diktatuuriksi nimittää sellaisen puolueen diktatuuria, joka ei enää, kuten ensimmäisenä marraskuun vallankumouksen jälkeisenä kautena, ole pelkkä köyhälistön joukkotahdon toimeenpanoelin, vaan joka nyt pakoittaa, ei ainoastaan porvariston ja talonpoikaisväestön, vaan myöskin köyhälistön noudattamaan tahtoaan, jos sitä tahdotaan nimittää köyhälistön diktatuuriksi, niin ei se kuitenkaan enää ole todella olevaisen venäläisen köyhälistön diktatuuria, vaan köyhälistö-aatteen diktatuuria.
Ja tällä diktatuurilla on käytettävissään mitä pelottavimmat voimakeinot. Koko teollisuus, vuorityö, liikennelaitos, tavarain jako ovat välittömästi sen määrättävissä. Sen käytettävissä on maan koko työvoima. Se antaa määräyksiään miehille ja naisille mielensä mukaan ja lähettää heidät sotilaskurin alaisina niihin töihin, mitkä sille ovat tarpeen. Se alistaa liikelaitokset sotilaskuriin. Se vaientaa kauhealla terrorilla kaiken vastustuksen, kaiken arvostelun. Kaikkivaltaista valtiota, jonka alaisia yksilöt ovat joka suhteessa ja joka ei jätä yksilölle pienintäkään valtiosta riippumatonta toimintapiiriä, hallitsee mielivaltaisesti satamiljoonaisen kansan mitättömän pieni vähemmistö. Siten on muodostunut uusi, hirvittävä despotismi.
Rajaton valta valtiossa, jota hallitsee proletariaatin pieni vähemmistö, samalla kun proletariaatti itse taas puolestaan on pieni vähemmistö Venäjän kansasta, antaa leiman venäläiselle sosialismille. Siellä muodostuu sosialistinen valtio. Sillä neuvostovalta on riistänyt työvälineet kapitalisteilta, vapauttanut työprosessin kapitalistien vallasta, temmannut työn tulosten käyttöoikeuden pois kapitalisteilta, ja nyt se itse, käytellen maan työvälineitä ja työvoimia suunnitelmansa mukaisesti, järjestää suunnitelmanmukaisen, välittömästi yhteiskunnan laskuun tapahtuvan työnteon ja suunnitelmanmukaisen, välittömästi yhteiskunnan nimessä tapahtuvan työntuotteiden jakelun. Mutta jos se on sosialismia, niin se on erikoisluontoista, despoottista sosialismia. Sillä siellä ei sosialismi merkitse sitä, että työtätekevällä kansalla itsellään on käyttöoikeus työvälineisiinsä, että se itse johtaisi työprosessia ja itse jakaisi työn tuotteet. Päinvastoin se merkitsee sitä, että kansasta irtautunut, vain kansan mitätöntä vähemmistöä edustava, kansan yläpuolella hallitseva valtiovalta saa vallita työvälineitä ja työvoimaa, työprosessia ja tuotteita pakkokeinoilla alistaen kansan kaikki voimat noudattamaan omaa suunnitelmaansa ja sijoittaen ne työjärjestöihinsä.
Tämä despoottinen sosialismi ei ole syntynyt edeltäpäin tehdystä suunnitelmasta. Juuri bolshevikit asettivat vallankumouksen ensi vaiheessa koko toivonsa »joukkojen luomisvoimaan», juuri he jättivät joukkojen itsetoiminnalle mahdollisimman laajan toimintakentän. Mutta Venäjän köyhälistö pääsi varhaisimmassa nuoruudessaan käsittelemään mitä täydellisintä valtaa. Venäjän suurteollisuus on syntynyt vasta viimeisen miespolven aikana. Venäjän köyhälistön enemmistön muodostavat vielä maaseudulla syntyneet ja vasta joitakuita vuosia sitten kaupunkiin muuttaneet ihmiset. Venäjän proletariaatilla ei, kuten Keski- ja Länsi-Euroopan, ole takanaan vuosikymmeniä kestänyttä järjestökoulutusta ja kehitystä. Venäjän köyhälistön historiallinen nuoruus selittää myöskin sen sivistyksellisen takapajuisuuden. Ja tämä takapajulla oleminen se on pakottanut bolshevikit lähtemään despoottisen sosialismin tielle. Kun ilmeni, etteivät joukot itse kyenneet palauttamaan työkuria kansallistutettuihin liikelaitoksiin, niin täytyi neuvostovallan ryhtyä toteuttamaan tätä yhteiskunnalle välttämätöntä järjestystä väkivaltaisesti takapajuisten työläisryhmien anarkiaa vastaan.
Eivät demokratiankaan periaatteet ole »ikuisia totuuksia». Demokratiakin on kehityksen tuote ja kehityksen vaihe. Vain määrätyllä tuotantovoimien, luokkataistelujen ja joukkojen sivistyksellisen kypsyyden asteella on demokratia mahdollinen. Jos nämä edellytykset puuttuvat, niin edistyneen vähemmistön despotismi on »ohimenevä välttämättömyys», väliaikaisesti ehdottoman tarpeellinen historiallisen kehityksen välikappale. Niin on asianlaita Venäjällä. Vain Venäjän talonpoikien alhainen sivistystaso selittää, minkä vuoksi tsaarivallan despotismin sijalle täytyi muodostua, ei Venäjän kansan demokraattinen itsehallintojärjestelmä, vaan proletariaatin, Venäjän kansan vähemmistön diktatuurin. Vain Venäjän työläisten takapajulla oleva sivistystaso selittää, minkä vuoksi köyhälistön diktatuurin täytyi muuttua itse köyhälistöjoukkojen vallasta pienen, edistyneen vähemmistön despotismiksi. Despoottinen sosialismi on välttämätön tulos yhteiskunnallisen vallankumouksen aiheuttamasta kehityksestä sellaisella edistystasolla, jolloin Venäjän talonpoika ei ollut kypsynyt edes poliittiseen eikä Venäjän työläinen vielä teollisuusdemokratiaan. Despoottinen sosialismi on Venäjän alhaisen sivistystason tuote.
[1] Näistä kolmesta esikapitalistisesta maakoron muodosta — työ-, tuote- ja rahakorosta — jotka esiintyvät Venäjän maataloudessa, on Marx kirjoittanut, ks. »Das Kapital» III. 2. ss. 323–348.
[2] Maslov, »Die Agrarfrage in Russland», Stuttgart 1907, siv. 5–9.
[3] »Das Kapital» III. 2. s. 331.
[4] 1 desjatiina — 1,08 ha.
[5] Simkovitsh, Talonpoikien vapauttaminen Venäjällä. »Handwörterbuch der Staatswissenschaften».
[6] Preyer, »Die russische Agrarreform». Jena 1914, s. 46.
[7] Preyer, »Die russische Agrarreform», s. 47.
[8] Engels, Internationales aus dem Volkstaat, Berlin 1894, s. 64.
[9] Lenin, Agrarnij vapros w Rossij. Moskova 1918. Sivu 17.
[10] 1 puuta = 16,4 kg.
[11] Agrarnij vopros, sivu 25.
[12] Preyer, Die russische agrarreform. Sivu 54.
[13] Gorn, Krestjanskoje dvishenje do 1905 g. Martowin, Maslowin ja Potresowin julkaisemassa kokoelmateoksessa »Obshtshestvennoja dvishenje w Rossii», Pietari 1909. I osa.
[14] Marx, »Pääoma», I osa.
[15] Vrt. Lenin, Die nächsten Aufgaben der Sovjetmacht, Bern 1918 (Neuvostovallan lähimmät tehtävät). Trotski, Arbeit, Disciplin und Ordnung werden die sozialistische Sovjetrepublik retten, Basel 1918 (Työ, kuri ja järjestys pelastavat sosialistisen neuvostotasavallan).
[16] Isv. Goss. Kontrolja, I vuosik., n:o 3, s. 32.
[17] Nar. hosoistvo, I vuosik. n:o 2.
[18] Lenin, Die nächsten Aufgaben der Sovjetmacht.
[19] Lenin, Die nächsten Aufgaben der Sovjetmacht.
[20] »Russische Korrespondenz», n:o 4, helmik. 1920.
[21] Lenin, Die kommunistischen Samstage (= kommunistiset lauantai-illat), »Russische Korrespondenz», n:o 3.