Maa oli muinoin kansan omaisuutta. Ruhtinasvallan vahvistuessa joutui kansanomaisuuden käyttöoikeus ruhtinaille. Ruhtinaat antoivat maita seurueensa jäsenille, piispoille ia luostarien esimiehille läänityksiksi ja velvoittivat tämän takia heitä hovi- ja sotapalvelukseen. Vuosisatoja oli läänityslaitos valtion perustana. Mutta keskiajan loputtua se rappeutui. Maa, jonka herrat olivat saaneet ainoastaan läänitykseksi, tuli lopulta heidän yksityisomaisuudekseni, joka oli vapaa läänitysvelvollisuuksista, ja he laajensivat tätä yksityisomaisuuttaan liittämällä siihen yhteismaita, jotka vielä olivat talonpoikaiskuntien yhteisomaisuutta ja »laskemalla» valtansa alle yksityisiä talonpoikia. Tällä tavalla ovat suurtilat syntyneet. Kansan vanha omistusoikeus maahan on joutunut aatelin ja kirkon käsiin. Yhteiskunnallisen vallankumouksen suurin ja tärkein tehtävä tulee olemaan kansan muinaisen yhteisomaisuuden valtaaminen sille takaisin.
Tämä mullistus ei voi tapahtua yhdellä iskulla. Ensin täytyy metsien joutua yksityisiltä yhteiskunnan käsiin. Metsämme ovat Saksalais-Itävallan suurin rikkaus; vasta omistaessaan metsät pääsee kansamme käyttämään erästä kansantaloutensa tärkeimmistä perustuksista. Sen ohessa on lähinnä yhteiskunnallistettava sukukartanot, »kuolleen käden» maaomaisuus ja muut suurtilat. Vasta kun yhteiskunta on hankkinut kokemusta näiden suurimpien tilojen hoidossa, voi se ryhtyä yhteiskunnallistamaan muitakin suurtiloja aina noin sadan hehtaarin tiloihin saakka. Talonpoikien maan pakkoluovutus ei tietysti tule kysymykseenkään. Se ei olisi ainoastaan yhteiskunnallisessa suhteessa sopimaton, vaan myös käytännössä mahdoton suorittaa.
Suurtilojen yhteiskunnallistaminen alkaa niiden pakkoluovutuksella, joka voi tapahtua samalla tavalla kuin suurteollisuuden pakkoluovutus. Kukin tilanomistaja saa tilansa täyttä arvoa vastaavan korvauksen, mutta tämä korvausmäärä hankitaan asteettain ylenevällä omaisuusverolla, joka kannetaan koko omistavalta luokalta. Pakkoluovutetun maan hoidon täytyy kuitenkin tapahtua hyvin erilaisissa muodoissa. On olemassa maita, joita voi järkiperäisesti hoitaa ainoastaan suurviljelyksellä, kuten esim. metsät. Mutta on olemassa myös maita, jotka sopivat ainoastaan pien viljelykseen, kuten esim. viinitarhat. Pakkoluovutuksen kautta joutuu valtion välittömästi käytettäviksi kummankinlaisia maita; sillä tulee olemaan hallussaan sekä metsät, jotka nykyään kuuluvat aatelille, että myös viinitarhat, jotka nykyään kuuluvat hiippakunnille ja luostareille. Mutta se tulee hoitamaan toista maanlaatua aivan eri tavalla kuin toista. Sellaista maata, jota tarkoituksenmukaisesti voidaan hoitaa vain suurviljelyksenä, täytyy valtion hoitaa yhteiskunnallisesti; sellaisen, joka paremmin sopii pienviljelykseksi, antaa valtio pienemmille liikeyrityksille.
Suurviljelyksestä suurempaa voittoa lupaavan maan hoito järjestetään samalla tavalla kuin yhteiskunnallistetun suurteollisuuden hoito. Pakkoluovutetut maatilat jätetään siis lähinnä hoidettaviksi hallintoneuvostoille, jotka pannaan kokoon sen piirikunnan edustajiston valtuutetuista, jonka alueella maatila sijaitsee, tietopuolisesti ja käytännöllisesti sivistyneistä maanviljelijöistä, jotka piirikunnan maatalousviranomaiset nimittävät, tilalla työskentelevien työläisten ja tilanvirkailijoiden sekä piirikunnan kulutusosuuskuntien edustajista. Tämä hallintoneuvosto nimittää piirikunnan maatalousviranomaisten ehdotuksesta tilanhoitajan, tekee työehtosopimukset maa- ja metsätaloustyöläisten kanssa ja päättää puhtaan voiton käytöstä. Osa puhtaasta voitosta täytyy siirtää rahastoihin uutisviljelyksiä, maan parantamista y.m.s. varten; loppu jaetaan toiselta puolen piirikunnan, toiselta puolen tilan työläisten ja virkailijoiden kesken. Yksityisiä maatiloja hoitavien hallintoneuvostojen toimintaa valvovat maanviljelysneuvostot, joiden kokoonpanon täytyy olla samanlainen kuin yksityisten hallintoneuvostojen. Niiden yläpuolella vihdoin on valtion maatalousneuvosto, joka on kokoonpantu valtion, maatalouskorkeakoulujen, maataloustyöläisten ja kulutusosuuskuntien edustajista. Tämä valtion maatalousneuvosto tulee hoitamaan vastamainittuja rahastoja. Se päättää, mitä suurempia uutisviljelyksiä ja parannuksia kullakin tilalla on tehtävä. Se määrää, missä määrin maata on jaettava eri viljelyslajeille ja tällä tavoin huolehtii, että ne erilaiset tarpeet, joita maa- ja metsätalouden on tyydytettävä, tulevat mahdollisimman tasapuolisesti tyydytetyiksi.
Ne pakkoluovutetut maatilat, jotka tuottavat enemmän pienviljelyksinä kuin suurviljelyksinä, jaetaan maapalstoihin ja annetaan pienviljelijöille ja maataloustyöläisille. Mutta missä oikeusmuodossa tapahtuu tämä luovuttaminen? Ovatko pakkoluovutetulle maalle asettuvat pienviljelijät ja talonpojat tämän maan omistajia vai ainoastaan vuokraajia?
Kun talonpoika ostaa maata, jää hän velkaa suuren osan kauppahintaa. Hän ottaa hypoteekkilainan ja hänen täytyy joka vuonna maan tuotannosta maksaa lainan korkoja. Jos talonpoika kuolee, ottaa joku hänen pojistaan hänen tilansa haltuunsa, kun taas toiset, »osattomat sisarukset», lähtevät maailmalle rahasumma mukanaan. Tämänkin velan vuoksi pantataan maa, senkin korot on maksettava maan tuotannosta. Mitä suurempi on maan tuotantokyky, sitä korkeammat ovat myös maan hinnat. Mitä korkeammat ovat maan hinnat, sitä korkeampi myös se kauppasumman osa, joka talonpojan on lainattava, ja siis myös sitä korkeammat hypoteekkikorot, jotka talonpojan vuosittain on suoritettava. Jos nyt maataloustuotteiden hinnat laskevat, pienenee maanviljelyksen tuottama voitto ja talonpoikaa uhkaa vaara, että hän ei enää voisikaan maksaa velkansa korkoja; hän tekee vararikon, hänen maansa joutuu vasaran alle. Siis siellä, missä pienviljelijät ovat maansa omistajia, ei valtio voi alentaa maataloustuotteiden, siis tärkeimpien elintarpeiden hintoja aiheuttamatta maassa vaikeata yhteiskunnallista pulakautta. Sama vaara on olemassa myös n.s. korkotiloihin nähden. Talonpoika ei saa niitä suorittamalla maksuksi jonkun määrätyn summan, vaan sitoutumalla maksamaan vuotuista korkoa. Korko määrätään kuitenkin sen voiton mukaan, jonka maa ostettaessa tuottaa. Se on liian pieni, jos maan tuottama voitto myöhemmin kasvaa, liian suuri, jos voitto pienenee.
Sitävastoin ei tätä vaaraa luonnollisesti ole siellä, missä maanviljelijät eivät ole maan omistajia, vaan vuokraajia. Sillä vuokrakorkoa voidaan eri aikoina muutella: korottaa, kun maan tuottama voitto suurenee, pienentää, kun voitto pienenee. Maan vuokraamisella on siis se etu, että valtio laskee elintarpeitten hintoja saattamatta vaaraan maanviljelijöitä, sillä heillä ei ole mitään hätää, koska maataloustuotteiden hintojen rinnalla myös vuokrakorkoja voidaan alentaa. Toiselta puolen on maan vuokraamisella taas huonojakin puolia. Sillä vuokraaja ei ole koskaan varma, saako hän pitää maansa vuokra-ajan loputtua. Hän pelkää senvuoksi suurempia laajennuksia ja parannuksia, koska hän ei tiedä, saako hän nauttia niiden tuloksista.
On siis löydettävä oikeusmuoto, joka toiselta puolen takaa talonpojalle omistusoikeuden tilaansa ja sen kautta tekee hänelle mahdolliseksi ryhtyä enemmänkin kustannuksia vaativia parannuksia toimeenpanemaan, mutta joka toiselta puolen tekee valtiolle mahdolliseksi sovittaa koron, joka maanviljelijän on maksettava, maataloustuotteiden kulloinkin vallitsevien hintojen mukaan; korottaa sitä, jos nämä hinnat nousevat, pienentää, jos ne laskevat. Tämä voi parhaiten tapahtua tarkoituksenmukaisesti laaditun perinnöllisen vuokraoikeuden kautta.
Pakkoluovutettu maa siis vuokrataan maataloustyöläisille ja pienviljelijöille; vuokraajia valittaessa voidaan etusija antaa sotaraajarikoille. Vuokraoikeus on ajaltaan rajaton ja perinnöllinen; vuokraaja voidaan karkottaa maaltaan ainoastaan, jos asianymmärtäväu oikeuden edessä todistetaan, että hän ei hoida tilaansa niin huolellisesti kuin kunnollisen maanviljelijän pitäisi. Joka kymmenes vuosi määräävät piirikunnan maanviljelysviranomaiset vuokrakoron. Se määrätään siten, että vuokralaiselle ja hänen kanssaan työskenteleville hänen perheensä jäsenille jää kohtuullinen työpalkka. Vuokramaksuista tulee osa piirikunnalle, osa valtion rahastoon uudistuksia ja parannuksia varten. Valtion maatalousneuvosto, joka hoitaa näitä rahastoja, myöntää vuokraajille niistä lainoja uudistuksia ja parannuksia varten.
Tällä tavoin voidaan pakkoluovutettuja suurtiloja hoitaa tarkoituksenmukaisesti. Maakorko, joka nyt joutuu suurtilanomistajille, joutuu silloin piirikunnille ja korvaa valtion paikallishallinnon kustannukset. Maataloustyöläisille taataan vaikutusvaltaa suurten yhteiskunnallisesti hoidettujen maatilojen hoitoon, ja he saavat myös osuutensa niiden tuottamasta voitosta, samalla kuin useita kymmeniä tuhansia pienviljelijöitä ja maataloustyöläisiä perinnöllisen vuokraoikeuden kautta saadaan pysyväisesti asettumaan toisille pakkoluovutetuille tiloille. Kuluttajat saavat oikeuden välittömästi vaikuttaa maatalouden hoitoon. Valtion rahastot, jotka saavat runsaasti varoja pakkoluovutettujen tilojen tuotannon ylijäämästä, tulevat suurisuuntaisten uutisviljelysten ja parannusten kautta nopeasti parantamaan maamme viljavuutta.
Mutta kaikki nämä parannukset voidaan ulottaa ainoastaan niihin maihin, jotka nykyään kuuluvat aatelille, kirkolle ja kapitalisteille. Aivan eri tavalla on talonpoikaistalous uudelleenmuodosteltava. Sitä tulemme käsittelemään seuraavassa luvassa.