Kansan talouden yhteiskunnallistamisen täytyy alkaa raskaasta teollisuudesta: hiili- ja malmikaivokset, rauta- ja terästeollisuus on ensiksi otettava yhteiskunnan haltuun. Nämä ovat ne teollisuuden haarat, joiden yhteiskunnallistaminen voidaan suorittaa helpoimmin, sillä näissä teollisuudenhaaroissa on tuotanto jo kauan ollut keskitettynä muutamiin harvoihin jättiläisyrityksiin, joita helposti voidaan johtaa yhdestä ainoasta paikasta käsin.[1] Ja samalla on juuri näiden teollisuudenhaarojen yhteiskunnallistaminen välttämättömintä, sillä se, jolla on käytettävissään hiili ja rauta, vallitsee koko teollisuutta.
Yhteiskunnallistaminen alkaa pakkoluovutuksella: valtio julistaa lailla raskaan teollisuuden tähänastiset omistajat omaisuutensa menettäneiksi. Tähänastisten omistajien tulee saada vahingonkorvausta, sillä olisi kohtuutonta riistää hiilikaivosten ja rautatehtaiden osakkeenomistajilta heidän omaisuutensa, niinkauan kuin kaikki muut kapitalistit saavat pitää omaisuutensa. Mutta sen hyvityksen, mikä valtion täytyy maksaa raskaan teollisuuden tähänastisille omistajille, saavat kaikki kapitalistit ja suurtilalliset yhdessä maksaa. Tätä varten määrää valtio kaikkien kapitalistien ja suurtilallisten maksettavaksi asteettain ylenevän omaisuusveron, josta kertyneet varat käytetään pakkoluovutetun raskaan teollisuuden osakkeenomistajien vahingonkorvaukseksi. Näille osakkeenomistajille ei siis tapahdu mitään vääryyttä: heidän liikeyrityksensä lunastetaan täydestä arvostaan ja omaisuudestaan kadottavat he vain sen osan, joka heidän kaikkien muiden kapitalistien tavoin täytyy suorittaa varallisuusverona. Mutta työväestö saa ilmaiseksi haltuunsa raskaan teollisuuden, sillä kapitalistiluokka maksaa vahingonkorvauksen, eikä kansa.
Kuka hoitaa yhteiskunnallistettua teollisuutta? Hallitusko? Ei suinkaan! Jos hallituksella olisi vallassaan kaikki mahdolliset teollisuuslaitokset, tulisi se kansaan ja kansanedustukseen nähden aivan liian mahtavaksi, ja sellainen hallituksen vallan kasvaminen olisi vaarallista kansanvallalle. Ja samalla tulisi hallitus huonosti hoitamaan yhteiskunnallistettua teollisuutta. Ei kukaan hoida teollisuusyrityksiä huonommin kuin valtio. Siksi emme me sosialidemokraatit olekaan koskaan vaatineet teollisuuden ottamista valtion haltuun, vaan ainoastaan sen yhteiskunnallistamista. Multa kuka sitten tulee johtamaan yhteiskunnallistettua teollisuutta, ellei hallitus sitä tee?
Suurliikettä hallitaan nykyisin osakkaiden valitsemain hallintoneuvostojen välityksellä. Tulevaisuudessakin tulee jokaista yhteiskunnallistettua teollisuudenhaaraa johtamaan hallintoneuvosto, mutta tätä neuvostoa eivät enää valitse kapitalistit, vaan niiden yhteiskuntapiirien edustajat, joiden tarpeita yhteiskunnallistetun teollisuudenhaaran tulee edelleen tyydyttää. Kenelle sitten on tärkeätä päästä yhteiskunnallistetun teollisuudenhaaran johtoon? Ensiksikin niille työläisille, toimihenkilöille ja virkamiehille, jotka työskentelevät mainitun teollisuudenhaaran alalla, toiseksi kuluttajille, jotka käyttävät tämän teollisuudenhaaran tuotteita, ja kolmanneksi valtiolle koko kansan edustajana. Sen vuoksi tullaan jokaisen yhteiskunnallistetun teollisuudenhaaran hallintoneuvosto muodostamaan jokseenkin seuraavaan tapaan: Yhden kolmasosan hallintoneuvoston jäsenistä määräävät teollisuudenhaarassa työskentelevien työläisten ammattiyhdistykset ja toimihenkilöiden järjestöt. Toisen kolmanneksen hallintoneuvoston jäsenistä muodostavat kuluttajain edustajat. Siis esim. hiilikaivosten hallintoneuvostoon valitsevat kuluttajien edustajia osaksi kulutusosuuskuntien järjestöt taloushiilien käyttäjien edustajina, osaksi teollisuudenharjottajajärjestöt tehdashiilien kuluttajain järjestöinä. Kolmantena kolmanneksena hallintoneuvoston jäsenistä ovat lopuksi valtion edustajat. Ne nimittää osaksi raha-asiainministeri, jotta valtiorahaston edut tulisivat huomioonotetuiksi, mutta osaksi kansan eduskunta, jotta myös yleiset kansantaloudelliset harrastukset saisivat edustajansa. Toiselta puolen työläisten ja toimihenkilöiden, toiselta puolen kuluttajain edustajilla on vastakkaisia etuja valvottavanaan, sillä edelliset haluavat korkeita palkkoja, jälkimmäiset alhaisia hintoja. Valtion edustajat tulevat toimimaan välittäjinä ja erotuomareina molempien puolueiden välillä.
Tällä tavalla kokoonpannun hallintoneuvoston hallussa on teollisuudenhaaran ylin johto: johtavien virkamiesten nimittäminen, tavaranhintojen määrääminen, joukko- eli työehtosopimusten tekeminen ammattiyhdistysten ja toimihenkilöiden järjestöjen kanssa, puhtaan voiton käyttäminen, päättäminen huomattavammista rahastoihin siirroista ja varojen varaamisesta laajennuksia varten. Käy välttämättömäksi ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin, jotta hallintoneuvostot johtavia virkamiehiä nimittäessään eivät tekisi päätöksiään henkilökohtaisen suosion tai poliittisten vaikutteiden ohjaamina, vaan valitsisivat toimiin kunnollisimpia teknikkoja, insinöörejä ja kemistejä. Tästä voi parhaiten huolehtia seuraavalla tavalla: teknillisten korkeakoulujen opettajakunnat ja koko teollisuuden johtavat teknilliset virkailijat muodostavat neuvoston; tämän neuvoston tulee tehdä ehdotuksensa jokaista johtavan teknillisen virkamiehen nimitystä varten johonkin yhteiskunnallistettuun teollisuudenhaaraan; teollisuudenhaaran hallintoneuvosto nimittää sitten jonkun ehdotetuista henkilöistä. Samoin kuin nykyään opetusministeri nimittää yliopiston professorit professorineuvoston ehdotuksesta, tulee siis hallintoneuvosto nimittämään yhteiskunnallistettujen liikeyritysten toimitusjohtajat koko maan johtavien teknikkojen muodostaman komitean ehdotuksesta. Kuten tähän asti tulevat täten valittujen toimitusjohtajien johdolla tulevaisuudessakin teknilliset ja kaupalliset toimihenkilöt hoitamaan liikeyrityksin. Kaikenlainen hallintojärjestön virkavaltaistuminen on välttämättä ehkäistävä.
Tulemme myöhemmin osoittamaan, miten työläisvaltuutetut vaikuttavat yksinäisten liikelaitosten hoitoon.
Yhteiskunnallistamisella on kaksinainen tarkoitus. Sen tulee toiselta puolen parantaa niiden työläisten ja toimihenkilöiden asemaa, jotka itse työskentelevät yhteiskunnallistettavan teollisuudenhaaran alalla; toiselta puolen sen tulee saattaa koko kansan käytettäviksi ne tulot, jotka tähän asti ovät virranneet kapitalisteille. Siitä ilmenee, miten yhteiskunnallistetun teollisuudenhaaran puhdas voitto on jaettava. Osa puhtaasta voitosta on luonnollisesti joka vuosi käytettävä teollisuudenhaaran tuotantokoneiston parantamiseen ja täydellistämiseen. Mutta puhtaan voiton jäännös jaetaan toiselta puolen valtion, toiselta puolen niiden työläisten, toimihenkilöiden ja virkailijoiden välillä, jotka toimivat teollisuudenhaarassa. Kaikilla yhteiskunnallistetun teollisuudenhaaran alalla toimivilla henkilöillä täytyy olla oikeus vaatia osuutta puhtaasta voitosta. Tämän kautta kohoaa heidän työintonsa, lisääntyy heidän työtehonsa.
Tällä tavoin toteutettuna tulee raskaan teollisuuden yhteiskunnallistaminen hyödyttämään koko kansaa. Se tulee lisäämään valtion tuloja rasittamatta kuluttajia. Se tulee takaamaan raskaan teollisuuden työläisille, toimihenkilöille ja virkailijoille vaikutusvaltaa teollisuuden johtoon ja osuuden sen puhtaaseen voittoon. Se tulee antamaan hiilen ja raudan kuluttajille vaikutusvaltaa näiden tavaroiden tuotannon järjestelyssä. Tämän ohessa ei teollisuuden teknillinen kehitys esty, työteho kasvaa, siis myös tuotantokustannukset vähenevät.
Mutta kaikille teollisuudenhaaroille ei sovi tämä yhteiskunnallistamismuoto. Monissa teollisuudenhaaroissa tullaan menettelemään toisin: saatuaan ne haltuunsa pakkoluovutuksella, valtio vuokraa ne kulutusosuuskuntien taloudellisille keskusjärjestöille tahi maataloudellisten osuuskuntien keskusjärjestöille. Siten valtio vuokraa esim. saippua- ja kynttilätehtaat kulutusjärjestöille, apulantatehtaat maataloudellisille osuuskunnille. Vuokrasopimuksessa ei ainoastaan määrätä vuosivuokraa, joka vuokraavien osuuskuntien tulee suorittaa valtiokassaan, vaan myös taataan vuokrattujen teollisuusyritysten työläisille ja toimihenkilöille vaikutusvaltaa niiden hallintoon ja osuus niiden puhtaaseen voittoon.
Toiset liikeyritykset taas voidaan parhaiten yhteiskunnallistaa piirikuntien ja kuntien kautta. Valtio oikeuttaa piirikuntien ja kuntien edustajat, jotka luonnollisesti valitaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden perustalla, kunnallistamaan paikallisia tarpeita tyydyttävät teollisuuslaitokset, kuten esim. raitiotiet ja etukaupunkiradat, kuljetuslaitokset, sähkölaitokset, myllyt, meijerit, tiilitehtaat j.m.s. Entisten omistajien hyvittäminen täytyy tosin tässä tapauksessa järjestää toisin kuin valtion kautta tapahtuvassa yhteiskunnallistamisessa, sillä piirikunnat ja kunnat eivät voi määrätä varallisuusveroa, koska pääoma virtaisi pois niistä kunnista, jotka sen tekisivät. Valtion täytyy sen vuoksi velvoittaa yhteiskunnallistettavien liikeyritysten omistajat ottamaan vahingonkorvauksena vastaan arvopapereita, jotka oikeuttavat omistajansa saamaan kiinteänä korkona osan kunnallistetun liikeyrityksen tuottamasta voitosta. Piirikunnille ja kunnille myönnetään oikeus 20–30 vuoden kuluessa kuolettaa täten ottamansa laina. Tämän ajan kuluttua ei sitten kunnallistettujen liikeyritysten niskoilla ole enää mitään verovelvollisuutta yksityiselle pääomalle.
Siten voidaan siis erilaiset teollisuudenhaarat yhteiskunnallistaa eri tavalla. Hyvin monet teollisuudenhaarat eivät kuitenkaan ole vielä kypsyneet yhteiskunnallistettaviksi. Me emme aluksi voikaan ottaa niitä yhteiskunnan haltuun, vaan meidän täytyy ensin järjestää ne valmistaaksemme niiden myöhemmin tapahtuvaa yhteiskunnallistamista.
Samalla tavalla kuin monet teollisuudenhaarat voidaan muuten myös yhteiskunnallistaa yksityiset kaupan alat. Valtio voi esim. helposti yhteiskunnallistaa kahvin, teen, kaakaon, puuvillan tukkukaupan niin pian kuin säännölliset olosuhteet maailmanmarkkinoilla ovat palautuneet. Samalle hallintoneuvostolle, joka hoitaa kotimaisia hiilikaivoksia, voi valtio jättää huollettavaksi ulkomaisen hiilen tuonnin. Valtio voi oikeuttaa kunnat kunnallistamaan suuret tavaratalot ja ottamaan pakolla haltuunsa useita kapitalistisia kauppayrityksiä, kuten esim. karjakauppayhtiöt.
[1] Huomattava, että kysymys on Itävallan oloista. Suomessa keskittyneimmät teollisuusalat lienevät puu- ja paperiteollisuus, joiden yhteiskunnallistaminen olisi tärkeintäkin. Hoidon helppouteen ja kulutuksen yleisyyteen nähden tulisivat ensimmäisinä kysymykseen myöskin sokeri- ja tupakkateollisuus. T. T.