Julkaistu: artikkeleina Social-Demokraten-lehdessä 9., 16. ja 23. joulukuuta 1907 sekä 6. tammikuuta 1908
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Porvarilliset ja anarkismi». Työväen Sanomalehti-Osakeyhtiö, Helsinki 1908
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Laajan käsityksen mukaan on anarkismi sosialidemokratiasta vasemmalla oleva, äärimmäisiin asti jyrkkä, vallankumouksellinen ja yhteiskuntaa mullistava liike.[1] Sisäiseltä olemukseltaan oli se kuitenkin pikemmin vanhoillista kuin vallankumouksellista. Se ei ole sen köyhälistön liikettä, joka rohkeasti ja täysin tajuten suoritettavanaan olevan mailmanhistoriallisen tehtävänsä, pyrkii uutta, korkeampaa ja kapitalistisen yhteiskunnan kahlehtimia voimia vapauttavaa yhteiskuntajärjestelmää kohti. Mutta pikkuporvaristo tuntee olevansa suurpääomien yhteiskunnallisen vallan sortamana ja kiduttamana. Se huomaa oman hajaantumisensa lisääntyvän vuosi vuodelta. Avuttomassa epätoivossa viruessaan tarttuu se jokaiseen tilaisuuteen, joka näyttää voivan jälleen elvyttää sen ajan vanhoja olosuhteita, jona käsityö pikkuelinkeinona vielä vietti rauhallista olemassaoloaan, kapitalin ahdistamatta. Jokaiseen aatteeseen, mikä kuvastaa semmoista mahdollisuutta, kiintyy se kiihkeän itsesäilytysviettinsä pakotuksesta kuten hukkuva jokaiseen vastaansa ajelehtivaan puunpalaseen.
Sosialismin ja anarkismin välinen suurin ja tärkein ero on aivan toisilleen vastakkaisissa lähtökohdissa, joista ne kumpikin erikseen johtuvat mullistamaan olevia yhteiskuntasuhteita. Sosialismi on kehitysopin mukaista. Se perustaa käsityksensä ja käytännöllisen toimintansa havaintoon, että varmasti määritellyt historialliset lait ovat voimallaan saattaneet yhteiskuntarakenteen alituisen muodostelun alaiseksi. Sen tähden tarkastaa se niiden lakien luonnetta ja vaikutustapaa, tutkii miten ne ilmenevät nykyisessä yhteiskunnassa, ja se näkee kuinka ne luonnonvoiman välttämättömyydellä vievät kohti uutta yhteiskuntaa, jossa on oleva tuotantovälineiden yhteisomistusta ja yhteistä käytäntöä. Sen tulemista on helpotettava ja kiirehdittävä. Ei sen sentähden että se olisi ihmisten hyvinvoinnin ja inhimillisen sivistyksen ehdoton huippu, sillä semmoista lopullista huippua, jota edemmä ei päästäisi, ei ylipäänsä ole, vaan käy kehitys alituisesti jo saavutettuja päämääriä kauvemmaksi, vaan sentähden että se merkitsee ihmiskunnan historiassa lähintä suurta edistystä, tahtoo saattaa enemmän hyvinvoinnin ja sivistyksen asteelle kuin nykyään vallitsevissa oloissa on mahdollista. Sosialismi on siten tarkasti sopusoinnussa tieteellisen ajattelemisen sääntöjen kanssa. Anarkismi sitävastoin on luonteeltaan utopistista. Historiallinen kehitys on sosialismin pääaiheena, pelkkä ihmisluonne anarkismin.
Anarkismi ei tajua, että ihmisluonne on historiallisen kehityksen tuote. Lukuunottamatta vähälukuisia alkeellisimpia luonnollisia viettejä, on koko se laaja yleiskäsite, mikä ilmenee sanassa »ihmisluonne», hyvin muuttuva, kauttaaltaan niiden sosialisten vaikuttimien määräämä, joiden alaisena ihminen elää. Kuinka uudenaikaisessa teallisuusvaltiossa ajatellaan, tunnetaan ja toimitaankaan aivan toisin kuin tehtiin keskiaikaisessa maalaiskylässä tai Kreikan vanhassa kauppakaupungissa, tai etäisellä, esihistoriallisella asuinseudulla! Kuinka aivan toisellaisia ovatkaan mielteet, himot ja pyyteet, jotka elähdyttävät ihmisiä! Kuinka toisin arvostellaankaan kaunista ja rumaa, hyvää ja pahaa, kunniata ja kunniattomuutta! Jotakin tekoa pidetään joissakin yhteiskuntaoloissa hyvin kunniallisena ja tekijälle korkeinta arvoa tuottavana, syystä kun se on yhteisten sosialisten mielteiden kanssa sopusoinnussa, sama teko voidaan arvostella toisissa yhteiskuntaoloissa kammottavaksi, syystä kun se on niissä epäsosialista laatua. On alkuperäisellä kannalla olevia kansalajeja, joiden keskuudessa ei nuorta miestä pidetä, ennenkuin hän on tehnyt määrätyn joukon varkauksia, sen arvoisena että saisi kulkea täysikasvuisten kanssa. Keskiaikaiset kirjottajat kuvasivat ruususin värein sotilaita, jotka retkeillessään vieraissa maissa murhasivat rauhallisia maanviljelijöitä ja porvareita, keihästivät pieniä lapsia, häväisivät naisia ja kiduttivat uhrejaan kaikilla ajateltavilla keinoilla. Ja miltähän tulevat tulevaisuuden silmissä näyttämään monet niistä ihmisistä, jotka nykyisessä yhteiskunnassa nauttivat korkeinta arvoa, miltähän esim. tehtailijat ja suurtilalliset, rahakeinottelijat ja upseerit? Eivätkä ainoastaan vaihtelevat yhteiskuntamuodot paina leimaansa mieleen ja piirrettään ihmisluonteeseen, vaan samaa erilaisuutta tavataan jok'ainoassa yhteiskunnassa, niiden eri luokkain kesken, joihin väestö on jakaantunut. Kapitalisti ja työläinen arvostelevat suuresti eri tavalla eräitä tapahtumia. Heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta on useissa asioissa erilainen. Mikä toisen mielestä on luonnollisinta ja itsestään ymmärrettävintä mailmassa, se täyttää toisen kauhistuksella. Mikä jättää toisen kylmäksi, se herättää toisessa suurta iloa ja vilkasta ihastusta. Heidän ajatus- ja tunne-elämänsä on niiden yhteiskunnallisten olojen vaikuttama, joissa he elävät, ja niihin soveltuva.
Anarkisti ajattelee, ymmärtämättä tätä alituista muuttumista ja uudelleen muudostumista, ihmisluonteen joksikin ikuiseksi, joksikin muuttumattomaksi, joka aivankuin matematinen suure on ja pysyy samassa asussa ja samat ominaisuudet säilyttäen. Sen tehtävänä on keksiä ihmisten keskeiselle yhteiselämälle semmoinen muoto, jonka vallitessa ihmisluonne voi paraiten menestyä, ja sitte julistaa sitä keksintöä evankeliuminaan. Ihmiset kerääntyvät sen ympärille, kiintyvät siihen uuteen aatteeseen, koska se vastaa heidän synnynnäistä luonnettaan ja laittautuvat elämään ihanteellisten yhteiskuntamuotojen piirissä — ja siten on ihmisten hyvinvoinnin ja inhimillisen sivistyksen huippu saavutettu, korkein määrä jota pitemmälle ei päästä.
Anarkisti asettaa siten yleisen, abstraktisen ihmisluonteen oppirakennuksensa perusteiksi. Siten koettaa hän keksiä yhteiskuntajärjestelmän, joka ajassa ja ijankaikkisuudessa, eikä määrätyissä historiallisissa oloissa, on paraiten vastaava ihmisten synnynnäisiä, luonnollisia toiveita. Siten tulee hänestä itsepetoksen uhri. Se ihmisluonne, jonka hän kohottaa yleiseksi ja katoamattomaksi, ei ole yleinen eikä häviämätön. Se ei ole muuta kuin sitä luonnetta, jota sosialiset vaikuttimet ovat synnyttäneet siinä luokassa, mitä hän itse edustaa — pikkuporvaristossa, joka köyhtyy ja kukistuu suurten pääomain kanssa kilpaillessa ja joka kaihomielin ajattelee vanhoina aikona nauttimaansa itsenäisyyttä ja vapautta. Kun anarkisti luulee puhuvansa kaikkien ihmisten asian puolesta, silloinkin on hän ainoastaan pikkuporvarien luokkavaiston ilmaisijana. Kun hän luulee oleavansa nykyisen yhteiskunnan raunioista kohoavan tulevaisen yhteiskunnan airueena, niin kuvailee hän ihannoiidussa ja kirkastetussa muodossa todellisesti vain sitä vanhaa, pikkuporvarillista yhteiskuntaa. Kun hän luulee olevansa kaikista vallankumouksellisin, on hän todellisesti sisimmässään vallan taantumuksellinen.
Pikkuporvaristo, jonka keskuudessa anarkistiset aatteet ovat levinneet, on porvariston ja köyhälistön välillä olevia. Sillä on luonteessaan sen väliaseman leima. Karl Marx on kirjassaan Saksan vallankumouksesta ja vastavallankumouksesta[2] antanut loisteliaan selostelun pikkuporvariston luokkaluonteesta — selostelun, joka kuluneesta puolesta vuosisadasta huolimana alituisesti pitää paikkansa.
Pikkuporvari tuntee itsensä olevassa yhteiskunnassa kodittomaksi. Hän toivoo pääsevänsä hyvinvoivain luokkaan ja pelkää vajoavansa köyhälistöön tai vielä syvemmälle, vaivaistaloon, ja häilyy tuon toivon ja pelon välillä. Hän tulee politikassaan horjuvaksi. Hän voi olla nöyrästi uskollinen voimakkaalle feodaliselle tai yksinvaltaiselle hallitukselle ja tukea varmasti vanhoillisuutta, mutta saattaa päinvastoinkin tempautua valtavien kansanvaltaisten liikkeiden mukaan, silloinkun on kysymyksessä puhtaasti kapitalistisen hallintovallan vastustaminen. Hän joutuu alituisesti vaihtelevien ja sangen erilaisten mielentilain saaliiksi, olematta luja ja johdonmukainen pyyteissään, taipuu pian yläluokan kanssa yhdessä taistelemaan köyhälistöä vastaan, taipuu myöskin köyhälistön kanssa taistelemaan yläluokkaa vastaan — syystä kun hänen oma sosialinen asemansa, joka on epäselvä, vetää häntä kahdelle vastakkaiselle suunnalle. Uudenaikaisessa luokkataistelussa löytää hän tulevan paikkansa, vasta sitte kun hän vähin erin irtaantuu kestämättömästä asemastaan ja hyljää kaiken erikoispolitikan astuakseen köyhälistön valtiolliseen järjestöön.
Anarkistiset aatteet ovat eräitä pikkuporvariston luokka-aseman synnyttäsmiä purkauksia. Ne heijastavat eräitä niistä tunteista ja mielentiloista, joita liikkuu pikkuporvarin aivoissa.
Peljätessään köyhälistöön suistumista eivät häntä erittäin suuresti huolestuta pitkät työajat eivätkä tulojen suuruudet. Monilta pikkukauppiailta ja pienen käsityöliikkeen pitäjiltä kuluu pitemmät ajat päivästä elinkeinotoimissa, ja he saavat pienempiä vuosituloja kuin enimmät ammattitaitoisista työläisistä. Mutta taloudellisen itsenäisyyden menettäminen, se häntä huolestuttaa. Itsenäisenä ollessaan hoitaa hän omia toimiaan, ei ole niistä kenellekään muulle tilivelvollinen, tuntee olevansa vapaa mies, herra huoneessaan. Tämä taloudellinen itsenäisyys ja personallinen vapaus näyttävät hänestä mitä kallisarvoisemmilta helyiltä, kun hän vertaa asemaansa köyhälistön asemaan. Ja varmaankin tuntenee hän kyllin selvästi, kuinka kaikki tämä häipyy vallitsevan taloudellisen kehityksen jaloissa tyhjäksi hohteeksi, itsepetokseksi, kuinka hänen oma olemassaolonsa sortuu perinpohtin suuren kapitalistisen kilpailun vaikutuksesta. Hän rupeaa epätoivoisen vimmalla vihaamaan tehdasteollisuutta ja suuria tavaravarastoja ja koko uudenaikaista kapitalistista järjestelmää, sen mukana valtiota, kapitalistista valtiota sen lähimpänä edustajana. Mutta kun hän on sidottuna vanhaan yhteiskuntaan ja sen jätteisiin kietoutuneena, ei hän kykene kuten köyhälistö näkemään olevien yhteiskunnallisten suhteiden rajain ulkopuolelle eikä käsittämään, että henkilöllistä riippumattomuutta ei voida enää vanhain muotojen vallitessa säilyttää. Hän taantuu ja muodostaa itselleen ihanteita entisten olojen mukaan, joissa elänyt yksityinen käsityömestari oli vapaana miehenä liikkeessään, teki työtä ja vaihtoi työnsä tuotteita ja nautti työnsä koko tuotannosta.
Sen ihanteen toteuttamiseksi vaaditaan valtion ja kapitalistisen yhteiskunnan kaikkien muiden laitosten poistamista sekä niiden sijalle ehdotonta »anarkiaa» — herruuttomuustilaa, jota se sana merkitsee. Kun ensin on tämä saavutettu, sitte on »ihmisluonne» itse löytävä järjällisten ja ihmisarvoa vasiaavien yhteiskuntaolojen toteuttamiskeinoja.
Eri kirjailijat ovat eri aikoina enemmän tai vähemmän selvästi selitelleet anarkismia. Ranskalaisen Proudhonin puhtaasti anarkistiset ajatukset herättivät yleistä huomiota. Hyvillä syillä sanotaan häntä anarkistisen liikkeen isäksi. Hänen ajatuksiansa ottavat anarkismin myöhemmät tieteilijät lähtökohdikseen.
Vuonna 1840 julkasi Proudhon ensimäisen ja myöskin paraan, selvimmän ja arvoikkamman teoksensa »Mitä on omaisuus?»
Siihen kysymykseen vastaa hän: »Omaisuus on varkautta.» Se on kiihottavaksi kärjistetty lauselma, kaikessa ylimalkaisuudessaan ja tieteelliseen arvoonsa nähden epäilyttävä, siinä erikoisessa yhteydessä, missä Proudhon sitä sepustuksissaan käyttää, epäilemättä väärä. Samalla kun hän sinkauttaa sanojaan omistusoikeutta vastaan, leimaten sen rikokseksi, esiintyy hän innokkaimpana, hehkuvimpana tuotantovälineiden yksityisesti omistamisen puoltajana ja kakkien sosialisten yhteisomistuksellisten mielipiteiden vihasimpana vastustajana. Hän hyökkää vain erästä yksinkertaista omistusmuotoa vastaan, sitä että korkoja nauttivan rahakapitalistin vallassa on finanssikapitalia ja maakorkoa nauttivan tilanomistajan vallassa maata. Pikkutilallisille ja pikkuporvareille tuotantovälineet suova omistusoikeus olisi hänen mielestään saatettava entiseen arvoonsa ja ihanuuteensa. Nehän ovat ihmisten keskisen ihanteellisen, aineellisen ja oikeudellisen yhteiselämän perusteina.
Pikkuporvariston täysiverisenä edustajana katselee Proudhon yhteiskunnallisia asioita parisilaisen vähittäiskauppiaan ja pikkukäsityöläisen näkökannalta. Tehtaiden ja suurten kauppahuoneiden kilpailu pikkumestarien ja -kauppiaiden kanssa, pankkeihin maksettavan velan raskas korko, rasittava huonevuokra, näiden suhteet heijastuvat hänen arvosteluissaan. Yhteiskunnallisen kurjuuden syytä ei hän löydä tuotantotavasta, ei siitä muodosta, minkä vallitessa pääomain omistajat voivat vallata vierasta työvoimaa ja anastaa sen työn tuotteita, vaan vaihtotavasta, siis siitä muodosta, minkä vallitessa tavarat kiertelevät yhteiskunnassa ja vaihtuvat toistensa kanssa.
Tavaran arvon määrää työn paljous, jota tarvitaan kunkin erikoisen tavaran tuottamiseen. Jos tavaroita vaihdettaisiin niiden tämän arvon mukaisesti, niin olisi kaikki mitä kauneimmassa järjestyksessä. Kukin erikoinen tuottaja saisi työnsä täyttä arvoa vastaavasti korvausta työnsä tuotteesta luopuessaan siitä. Mutta niin ei tapahdu. Käytännöllisessä elämässä ponnahtavat hinnat arvoista erilleen. Pieni erä ihmisiä voi rikkautensa nojissa aina narrata muuta väestöä, houkutella siltä osan sen tuottamista arvoista, mitkä oikeastaan kuuluvat sille. Tämä omistus, siis suurten pääomain omistus, antaa lakkaamatta aihetta varastamiseen ja on sentähden itsekin varkautta.
Nähdään, miten tämä katsantokanta on pohjaltaan erilainen kuin köyhälistön. Selittääkseen uudenaikaisessa yhteiskunnassa olevia sosialisia kärsimyksiä ei Proudhon asetu tehdastyöläisten pariin, jotka raatavat riistävän kapitalin vallassa ollen. Niiden joukossa vallitsevia elinehtoja pitää hän yleisistä sosialisista ehdoista poikkeavina. Niissä syntyviä ristiriitaisuuksia pitää hän yleisistä sosialisista selkkauksista sivulla olevaan lajiin kuuluvina. Hänen lähtökohtansa on tavaran vaihdossa, käsityömestarin varastossa. Hän ajattelee, arvostelee kuni pikkumestari, joka tarjoaa tuotteitaan kaupaksi mutta huomaa että markkinat ovat täynnä tehdastuotteita, joita tarjotaan niin halvalla hinnalla, että hänen itsensä on myötävä tappiolla, ja samaan aikaan painostavat häntä huoneuston vuokrat ja pankkikorot kuormina, joista on vaikea selviytyä. Hän yhdistää pikkuporvarin katsantokannan yhteiskunnalliseen kysymykseen — ja samat ajatukset, jotka ehdottomasti tuppautuvat semmoisessa tilassa olevaan pikkuporvariin, soveltuvat hänen mielestään koko yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisuksi.
Hänen käsityksensä mukaan olisi keksittävä yhteiskuntajärtestys, jonka vallitessa tavarain vaihto saattaisi käydä päinsä oikeudenmukaisella tavalla, siten että yhtäsuuria arvoja vaihdettaisiin toisiinsa. Kun semmoinen järjestys on kerran keksitty, silloin on yhteiskunnallinen kysymys kadonnut mailmasta. Kukin tuottaja saa sen mitä on ansainnut, vähentämättä siitä tavalla tai toisella, ja yleinen onni, vapaus ja oikeus vallitsee. Tavarain arvo on saatettava oikeuksiinsa, tehtävä vaihdossa määrääväksi laiksi. Vasta tämän vakiinnutetun — »konstituteratun» — arvon mukana syntyy ihmisten kesken sopusointuinen suhde. Ihmiset ovat aloillaan vapaina tuottajina, kukin heistä vaihtaa työnsä tuotteita toisten työn tuotteisiin, saaden kukin aina yhtä paljon arvoa takasin kuin on omalla työllään tuottanut. Kaikki petos, kaikki mädännäisyys on poissa mailmasta. Vallitsee keskinäinen tasapuolisuus, »mutualiteti», joka on perusaatteena, minkä mukaan uusi yhteiskunta on rakennnettava. Todellinen lähimäisenrakkauden aate tulee vallitsevaksi; kukin ihminen tahtoo tehdä kaikille muille niinkuin tahtoo kaikkien muiden tekemän hänelle itselleen.
Tämä on se ihanteellinen yhteiskunta, jota Proudhon hautoo mielessään. Todellisesti on se ainoastaan nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan ihanteellistuttamista, sillä tavalla kehittämistä, että pikkuporvariston edut tulevat koko yhteiskuntatalouden perusteiksi. Sosialismin tahtoessa kauppahuijausta varten tarkotetun tavarain tuotannon poistamista ja sen korvaamista yhteiskunnalle soveliaalla tarvetavarain tuotannolla, semmoisella joka välittömästi tyydyttää yhteiskunnan tarpeita, tahtoo Proudhon ensinmainitun tavarain tuotannon kuolemattomaksi ja vain järjestää sitä, sahata pois sen epäsäännöllisyyksiä ja liikoja kasvannaisia. Sosialismi tahtoo säilyttää ja edelleen kehittää kapitalistisen kehityksen tuottamaa tuotantoteknikaa, joka saattaa lukuisat ihmiset suunnitelmalliseen yhteistoimintaan ja tekee ihmistyön tuottavaisuuden monikertaiseksi. Proudhon sitävastoin tahtoo palattavaksi takasin entisen ajan alkeelliseen pientuotantoon. Hän erottelee toisistaan eri yksilöt eristetyiksi, taloudellisesti riippumattomiksi tuottajiksi, joista kukin harjoittaa omassa työpaikassaan ja omaan lukuunsa erikoislaatuista tuotantoaan. Hän pelkää suurtuotantoa ja hyökkää kiihkeästi tehdasteollisuutta vastaan — ei niiden väärinkäytösten takia, joihin sen kapitalistinen käytäntö johtaa ihmisiä, vaan periaatteellisesti sentähden kun se työhön nähden ryöstää yksityisiltä ihmistä täydellisen toimintavapanden. Hän ei ymmärrä, kuten sosialistinen palkkatyöläinen ymmärtää, niitä runsaita tulevaisuuden mahdollisuuksia, joita se lupaa ihmiskunnan menestyttämiseksi ja sivistyttämiseksi, hän vain näkee, kuten taantumuksellinen pikkuporvari, varjoja joita se heittää. »Vakiinnutettu arvo», joka olisi puoskaroiva pois muka kaiken sosialisen vääryyden ja kärsimyksen, merkitseisi pientuotannon ja -liikkeen yksinvaltaa, taloudellista raakalaisuutta ja sivistyksellistä seisahdusta.
»Ihanteellinen yhteiskunta», joka siten on muuttava ihmiset täydellisesti vapaiksi, itsenäisiksi tavarain tuottajiksi, haluaa tehdä lopun valtiosta ja valtiolaitoksista, haluaa toteuttaa politillisen anarkian, jossa ei ole valtiutta eikä yliherruutta.
Proudhon tekee eron yhteiskunnallisen ja valtiollisen järjestyksen välillä ja asettaa molemmat jyrkästi toisiaan vastaan. Sosialinen järjestts perustuisi siihen, että erilaisten taloudellisten voimien ja etujen kesken olisi oleva suhteellisesti yhtä suuri painavuus. Se olisi ihmiselle synnynnäistä, se ihmiskunnan edistyksen luonnollisena ehtona. Politillinen järjestys sitävastoin perustuu valtiuteen, sortoon, hallitsemiseen. Se on otettu käytöntöön semmoisen tyydyttävän sosialisen hoitojärjestelmän puutteessa, joka omin neuvoinsa voisi pitää ihmisten keskinäiset sopimukset järjestyksessä, ja se on luonnostaan edistysvihollinen, taantumuksellinen. Mutta kun sosialinen hoitojärjestelmä tulee, oikeutetun arvon ja puhtaan arvovaihdon vaikutuksesta, täydellisimmässä muodossaan toteutetuksi, on valtiollinen järjestelmä oleva tarpeeton ja suistuva pois — ei ole enää mihin käyttää ruhtinaita, tuomareita, poliisia, hallintovirastoja ja eduskuntaa. Ehdoton anarkia on oleva ihmisten keskeisen yhteiselämän ainoa luonnollinen muoto.
Harvoissa kohdissa näyttäytyy Proudhonin ja koko anarkismin puhtaasti utopistinen luonne, sen täydellinen tietämättömyys historialliseta kehityksestä, niin räikeästi kuin tuossa.
Sosialistinen käsitys tekee myöskin eron sosialisen ja politillisen hallintojärjestelmän välillä ja tunnustaa niiden väliset ristiriitaisuudet, mutta ei pidä niitä ehdottomasti vastakkaisina. Päinvastoin. Politilliset muodot ovat kunakin aikana silloin vallalla olevan tuotantotavan, taloudellisen tilan, sosialisen järjestelmän luonnollisia seurauksia. Vasta sitte kun tuotantotapa kehittyy uudelle, korkeammalle asteelle, syntyy ristiriita sosialisen ja politillisen järjestelmän välillä. Se ristiriita päättyy ennemmin tai myöhemmin, siten että vanhentuneet politilliset olot kukistuvat ja uudet, uuden ajan vaatimuksia vastaavat kehittyvät. Anarkisti näkee toisin. Hänen silmissään on koko ihmiskunnan tähänastinen historia ollut yhtä ainoata suurta virhettä. Ihmiset eivät ole ymmärtäneet sitä keskinäisyyslakia, joka on heidän sosialisen yhteiselämänsä ainoa luonnollinen perusta. Vasta kun anarkistinen ajattelija on keksinyt todellisen sosialisen yhteiselämän ohjeet, voivat ihmiset vyöryttää valtion pois ja antautua anarkiaan.
Proudhonin tähän utopistiseen yhteiskuntakäsitykseen liittyy läheisesti tietämättömyys luokkataistelun merkityksestä. Anarkismin toteuttaminen ei olisi seuraus köyhälistön luokkataistelusta, vaan yhteiskunnan kaikkien kerrosten keskinäisestä yhteisvaikutuksesta, työläisten ja tehtailijain, omistamattomien ja omistavien. Anarkismi kääntyy »oikeudellisuutensa», »ihanteellisuutensa» ja »johdomukaisuutensa» perusteella yhtä paljon kaikkien ihmisten puoleen. Se ilmaisee yleisen ihmisluonteen tarpeita eikä sorrettujen ja köyhdytettyjen luokkain. — Tässäkin ilmenee pikkuporvari, joka ei ole suoranaisesti kietoutunut suureen sosialiseen, pääoman ja työn välillä olevaan taisteluun, vaan haparoi toinen jalka toisessa, toinen toisessa suuressa leirissä ja tuntee kuin olisi niiden vastakohtain yläpuolella.
Proudhon on julaissut ajatuksia eräästä välikeinosta, jonka avulla voisi siirtyä ihanneyhteiskuntaan. Pitäisi laitettaman »vaihtopankki», joka myöntäisi korottomia lainoja jokaiselle, ken pyytäisi niitä perustaakseen itsenäisen toimen. Lainoja ei annettaisi käyvässä rahassa eli yleisissä pankkiseteleissä, vaan osotuksina, jotka olisivat kaikkien pankin jäsenten kesken päteviä, ja tarvitseisi niitä maksaa takasin, vasta sitte kun laitos olisi valmistettu ja antaisi voittoa. Osotuksilla saattaisi siis lainanottaja ostaa toisilta tuottajilta työkaluja, raaka-aineita ja elintarpeita. Hän siis kykenisi laittamaan itselleen itsenäisen elinkeinoiiikkeen, joka voisi antaa hänelle täyden ylläpidon. Ja kun liikelainaa saisivat kaikki, taloudellisten suhteiden estämättä ja ilman rasittavaa korkotaakkaa, voisivat kaikki ihmiset vapauttaa itsensä kaikesta taloudellisesta ruppuvaisuudesta. Palkkatyöläiset lähtisivät pois tehdasorjuudesta ja asettuisivat itsenäisiksi käsityöläisiksi, ja kutka niistä jäisivät tehtaisiin, ne kohottaisivat vaatimuksiaan, kunnes heidän työpalkkansa olisi käsityöläisten tulojen tasalla. Kaikki riippuvaisuus ja riistäminen, sekä teollisuus- että pankkikapitalin alainen, lakkaisi. Yksityiset ihmiset saattaisivat vapaina tuottajina vaihtaa toistensa kanssa työnsä tuotteita niiden täydestä arvosta. Sosialinen kysymys katoaisi mailmasta.
Lähimain semmoisia ovat suurin piirtein ne ajatukset, joita Proudhon ilmasi 1840-luvulla ja sittemmin kehitti eri kirjasissa, joissa hän muuten sotkeentui yhä lisääntyviin epäselvyyksiin ja puhui ristiin. Käytännöllistä merkitystä eivät ne saaneet. Vuoden 1848 helmikuun vallankumous ja seuraavien vuosien taantumus huiskuttivat hänen aivokudostaan kuten myrsky huiskuttaa hämmähäkin verkkoa. Mutta Ranskan väestön melkoseen osaan on niillä ollut joku vaikutus, ja kaikki myöhemmät anarkistit ovat saaneet niistä ravintoa. Proudhonin teoksissa tavataan jälkimailman kaikkien anarkististen oppien ituja.
Mutta anarkistisia oppeja on paljon ja niissä monenlaista. Säännöttömyyttä ja laittomuutta tahtoisivat hekin toteuttaa yhteiskunnassa. Kullakin anarkistisella ajattelijalla on erityisiä käsityksiä päämäärästä ja keinoista. Kussakin oppisuunnassa joukko erikoisvivahduksia.
Osittain on niillä se yhteistä, että he tahtovat hävittää olevia yhteiskuntamuotoja, hajottaa nykyisiä valtiolaitoksia, raunioittaa vanhaa mailmaa, pyrkimättä luomaan uutta järkiperäisesti suunniteltua. Anarkian hallitessa olisi ihmisluonne itse osaava paraiten ratkaista ne kysymykset, joita johtuvat, kun tulee puhe uudesta, sijaan asetettavasta. Anarkistit hylkäävät halveksien sen menettelytavan, jolla sosialidemokratia edistää asioitaan, kuten vaalioikeuden käyttämisen ja erikoisten parannusten saavuttamiseksi tarkotetun ammatillisen ja politillisen taistelun, joka on vähitellen opettava ja vahvistava palkkatyöväestöä ja tekevä sen niin kykeneväksi, että se on joskus tulevaisuudessa antava olevalle yhteiskunnalle lopulliset iskut. Anarkismi tahtoo suorastaan suorittaa suureen taistelunsa, ilman välipidättimiä, siten että kansajoukkoihin vaikutetaan puheilla ja kirjotuksilla — ja täten anarkismin puolelle voitetut nousevat ja kukistavat yhteiskunnan vallitsevat voimat.
Bakunin oli ylhäistä venäläistä sukua. Monet vuodet oli hän ollut osallisena europalaisissa vallankumouslilkkeissä. Hän innostui Proudhonin ajatuksiin ja muodosteli niistä uuden, itsenäisen järjestelmän.
Hänen anarkismillaan on vahva valtiollinen väri. Hän hyökkää ennen kaikkia valtiota vastaan. Valtio merkitsee aina kukistamista ja vääryyttä. Näennäisesti mitä kansanvaltaisinkin valtio on väkivaltainen; se sallii enemmistön pakottaa vähemmistöä, rikkaiden ja ovelien köyhiä ja yksinkertaisia. Valtio, olipa minkä muotoinen tahansa on poistettama, jotta todellinen vapaus voi vallita. Kun valtio poistuu, poistuu omistusoikeuskin — ei näette ole enää mitään valtaa, mikä suojelisi sen loukkaamattomuutta. Uusi, onnellisempi ja oikeudellisempi yhteiskunta on syntyvä sen yhteisyystunteen vaikutuksesta, jota on ihmisten mielissä, joka on ihmisen voimakkaampia vaistoja. Se vaikuttaa, ettei kukaan ihminen voi käyttää vapautta ja iloita siitä, jos tietää etteivät kaikki muutkin ihmiset ole vapaita. Anarkismin aikana on tämä yhteisyystunne, tämä synnynnäinen lähimmäisrakkaus tuleva kaikissa suhteissa vallitsevaksi laiksi. Yksilöitä on liittyvä vapain ryhmin yhteen, tehdäkseen täysin tai osittain toverillisesti työtä ja vaihtaakseen toistensa kanssa tuotteita. Ja erikoiset ryhmät tulevat ehkä liittymään suuremmiksi liitoiksi, jotka ovat luonteeltaan hajanaisempia tai kiinteämpiä. Mutta kaikki on tapahtuva ehdottoman personallisen vapauden vallitessa. Kukin saa mennä mihin ryhmään hyvänsä ja erota mistä ryhmästä hyvänsä. Ei kellään ole oikeutta estää jonkun tekemästä, mitä hän tehdä tahtoo, eikä pakottaa häntä tekemään, mitä hän ei tahdo tehdä.
Bakunin koetti valtavilla kiihotuskeinoilla levittää aatteitaan 1860-luvun lopulla ja 1870-luvun alulla. Se menestyi. Työväestö oli alkanut päästä liikkeelle melkein koko senaikaisessa sivistyneessä mailmassa. Siellä täällä muodostui työväenpuolueita useissa maissa. »Internationale» oli keskustana, josta alituisesti virtasi vaikuitimia palkkatyöväestöön. Mutta kun liike oli vielä ijältään nuori, oli se sisällöltäänkin epäselvä. Pikkuporvarillisten ajatusten jätteitä kummitteli vielä paljon mielissä. Työläisjoukot eivät tajunneet vielä täydellisesti siirtymistään vanhanaikaisesta käsityöstä suurteollisuuteen. Pikkuporvarillis-radikalisille ajatuksille, semmoisille kuin ilmeni Bakuninin anarkismissa, löytyi runsaasti maaperää. Bakuninin onnistui koota merkitsevä määrä kannattajia, erittäinkin romanisten maiden työläisistä. Hän alkoi tiukan taistelun sitä sosialistista sivustaa vastaan, joka varsinkin oli Karl Marxin vaikutuksen alaista — taistelun jossa hän ei kammonnut keinoja, olivatpa ne mitä laatua tahansa.
»Internationale» oli silloin avoinna kaikille riennoille, joiden määränä oli työväen kokoaminen proletariseen luokkataisteluun, välittämättä suuresti niiden muusta valtiollisesta ja taloudellisesta ohjelmasta. Anarkistisen ja sosialistisen katsantokannan eroavaisuus ei niin ollen ollut pääasiallisena riidan syynä, vaan siinä oli etupäässa erimielisyys menettelytavoista.
Sosialistinen suunta koetti järjestää työläisiä valtiolliseen taisteluun, opastellen heitä käyttämään edukseen valtiollisia oikeuksia, mikäli niitä oli, ja taistelulla vallottamaan itselleen uusia oikeuksia, niin että he voisivat olevan yhteiskunnan puitteissa työskennellä uuden yhteiskunnan kehittämiseksi. Tätä tarkotusta koetti anarkistinen suunta tahrata ja saattaa epäiltäväksi. Kaikki vaalioikeus oli epämoralista, itseänsä tuhoavaa, kansan asian pettämistä. Kun antoi valtiopäivämiesvaaleissa äänensä, oli se sen valtion hyväksymistä, joka kuitenkin oli hävitettävänä kuolinvihollisena. Ainoa keino, jolla pääsi eespäin, oli oma oikeus, julkinen kapina, teräs ja lyijy ja tuli aseina, käytettävinä jokaisessa tilaisuudessa, jossa voitiin pakottaa vastustajia, lyödä niitä pelolla.
Sosialistisen ja anarkistisen suunnan välinen taistelu synnytti internationalessa paljon häiriöitä ja vaikutti osaltaan ensimäisen internationalena hajoamiseen. Anarkistiset aatteet levisivät laajalti useissa maissa, varsinkin Ranskassa, Sveitsissä, Espanjassa, Itävallassa ja Venäjällä.
Krapotkin kuuluu niihin, joilla viimeisinä vuosikymmeninä on ollut suurin vaikutus anarkistiseen liikkeeseen. Hänen teoriansa ovat jatkoa Bakuninin julkasemille. Hänkin julistaa, että olevien valtiomuotojen tuhoaminen on ihanneyhteiskuntaan tulemisen välttämätän edellytys. Kun ensin on valtio kaikkine laitoksineen syösty soraksi, sitte tulevat ihmiset keksimään paraimman ja suhdallisimman tavan järjestääkseen keskinäiset taloudelliset yhteisolonsa. Krapotkinillä on kivikova usko, että ihmisluonne on täydellinen. Pitää vain katkoa ne siteet, jotka nyt estävät sen vapaata kehittymistä. »Antaapas kansan heiluttaa vapaasti kyynärpäitään, niin kahdeksan päivän kuluessa on elintarpeiden hankinta käyvä ihailtavan arvoisella säännöllisyydellä!» Ei mitään velvollisuutta ole sälytettävä yksityisille; kukin saa tehdä työtä niin kauvan tai niin vähän aikaa kuin haluaa ja mitä ammattityötä tahtoo. Kukin saa ottaa yhteisestä varastosta mitä tarveaineita tai nautintoaineita tarvitsee ja niin paljon kuin haluaa, tarjoamatta mitään korvaukseksi. Sisäisen, siveellisen pakon vaikutuksesta koettaa kukin kaikin voimin tehdä itsensä kaikille muille niin säädylliseksi kuin mahdollista.
Krapotkin koettaa kuvata sen tulevaisuudenyhteiskunnan luonnetta, jonka hän siten ajattelee muodostuvan yksilöllisten voimain leikitellessä. Se on kuitenkin vähän toisenmuotoinen kuin useimpain entisten anarkistien kuvittelemat. 60–70 vuoden yhteiskunnallinen kehitys, tapahtunut Proudhonin kirjain ilmestyttyä, on jättänyt jälkensä anarkistien yhteiskuntaihanteisiin. Pikkuporvarien ajatussuunta on ja pysyy anarkistisen käsityksen perusteena. Mutta taloudellinen liike, suurteollisuuden ja uudenaikaisen tuotantoteknikan valtava edistyminen, siitä syntyvät huimaavat tulokset, kaikki ne lyövät vähitellen leimansa pikkuporvarienkin ajatussuuntaan. Hän alkaa tajuta, että ollaan sosialisen virtauksen jaloissa, jota ei voi voittaa, ei pysäyttää, mutta josta voi jonkun verran pelastaa, kun menee virtauksen mukana ja koettaa siepata itselleen sen tarjoamia etuja. Keskisääty hylkää vähitellen ajatuksen, että pientuotantoa voitaisiin ehdottomasti eristettynä ylläpitää, semmoisena kuin se oli satakunta vuotta sitte ennenkuin koneiden pyörät alkoivat heilua, ja panee sen sijaan painoa jonkinlaisille yhteiselle toiminnalle, yhteisostolle, yhteisille työpajoille ja sellaisille. Pikkuporvarin jokapäiväinen politika alkaa muuttua samaan tapaan. Samaten muuttuu yhteiskuntaihannekin, jonka hän luo anarkismin muodossa.
Proudhon kuvitteli mielessään, että yhteiskunta hajaantuisi aivan pienimpiin osiinsa, yksityiset ihmiset tulisivat täydellisesti toisistaan riippumattomiksi tuottajiksi. Tavaranvaihto olisi oleva ainoa side, yhdistävä ihmisen ja ihmisen yhteiskunnan sisäpuolella. Ainoastaan tilapäisesti sattuvana poikkeuksena, hätäapuna siellä missä olisi mahdoton tulla toimeen muulla tavalla, rautatie- ja kanaalitöissä ja semmoisissa, ajatteli hän jotakin suuremman ihmismäärän suoritettavaa yhteistyötä. Bakuninin kuvittelu on vähemmän selvä. Hän sotkee yhteen yksityistyöt ja yhteistuotannot. Noiden kahden tuotantomuodon aloja on mahdoton erottaa toisistaan. Krapotkin sitävastoin puoltaa varsin voimakkaasti yhteistyötä, soveliaana nykyisen korkealle kehittyneen, paljon työtä säästävän ja saalista antavan teknikan vallitessa. Vapaat ihmiset ottaisivat aivan luonnollisesti useimmilla aloilla sen tuotantomuodon käytäntöön, sitttekun kaikki ulkonaiset siteet hajoaisivat. Hän lähenee siihen asti käsitystä, mikä sosialisteilla on tulevan yhteiskunnan tuotantatavoista — mutta hän eroaakin siitä käsityksestä, siten että pelkää varmaa, suunnitelmanmukaista järjestelyä ja luottaa kiihkoisasti kuin uskovainen ihmisen vaistojen pettämättömään varmuuteen, mikäli se koskee tuotannon suuremmoisen koneiston järjestämistä.
Myös toisessa suhteessa on Krapotkin päässyt Proudhonin anarkismia edemmä. Hän hyljää kaikki kuvittelut tavaranvaihdosta, johon Proudhon väitti liittyvän anarkistisen yhteiskunnan kaiken taloudellisen elämän. Hänen mielestään on tuotanto tarveainesten hankkimista yhteiskunnan suorastaan ja puhtaasti kommunistisella tavalla käytettäviksi. Mutta tässäkin eroaa hän jyrkästi sosialisesta käsityksestä, siten että halveksii kaikkea suunnitelmaa, kaikkea järjestelyä; antaa kunkin ottaa mielensä mukaan yhteisistä varastoista ja mielensä mukaan tuoda yhteisiin varastoihin — kaikki on käyvä mitä kauneimmassa järjestyksessä!
Niistä muodosteluista huolimatta, joilla anarkismia on kehitetty, vallitsee siinä kuitenkin pikkuporvariston henki kuten on vallinnut sen alusta alkaen. Ei yritetä päästä palkkatyöläisen yhteiskuntakäsitykseen, esiintyy pikkuporvarillinen utopia, johon sosialinen kehitys vaikuttaa vähitellen. Anarkismi on ja pysyy keskisäädyn taantumuksellisena liikkeenä eikä tule olemaan työläisluokan vallankumouksellisena luokkarientona.
Pikkuporvarin sitä oikeutta, että hän saa omistaa ja persoonallisesti hallita työn käyttämiseen tarvittavia tuotantovälineitä, sovellutetaan hyvin anarkistiseen ajatussuuntaan. Se antaa ihmisille puheena ollutta taloudellista riippumattomuutta.
Kun anarkistit suunnittelevat yhteiskuntaa, kaikkien olevien sosialisten suhteiden täydellisellä hävittämisellä synnytettävää, niin eivät he todella tahdo tulevaisuudenyhteiskuntaa — vaan elvyttää uudelleen esikapitalistisen käsityöläisajan oloja ja elvyttää ne kirkastuneissa ja jalostuneissa muodoissa. Esiintyessään mitä vallankumouksellisimpina ovat anarkistit sisimmän olemuksensa mukaan suuressa määrin taantumuksellisia — he eivät tahdo pakottaa historiallista kehitystä kuolinkohdan ylitse, vaan tahtovat kääntää sen taaksepäin.
Olemme koettaneet selostella anarkististen oppisuuntien historiallista kehitystä. Anarkistien omituinen menettelytapa, teoilla kiihottaminen eli toiminnan propaganda, on tuottanut anarkismille kuitenkin enimmän sen surettavaa kuuluisuutta.
Vaikka hyvin harvat anarkistit ottavot osaa siihen toimintaan ja vaikka anarkistisen mailman suuri osa on sitä vastaan, niin on se kuitenkin koko anarkistisen ajatussuunnan seurausta. Kun valtio ja nykyisen yhteiskunnan kaikki laitokset ovat ehdottomasi pahoja, piruja ihmisyyden paratiisissa, onhan oikein joka tavalla, joka keinolla taistella sitä vastaan ja koettaa tehdä sille kaikkea kiusaa mitä voi. Ja kun yksityisen ihmisen rajottamaton toimintavapaus on ainoana ja kokeinna lakina, niin onhan ihminen oikeutettu ilmaisemaan nykyaikaisen yhteiskunnan vääryyttä vastaan kohdistetun vihansa ja kiukkunsa, sillä tavalla kuin hän ilmaista tahtoo. Ja kun hän tarkotuksensa tietäen taistelee olevaa yhteiskuntaa vastaan, vaikuttaa sen hävittämiseksi ja siten uuden luomiseksi, jossa on ehdoton onni ja oikeus, niin onhan jokainen sitä tarkottava teko kaunis ja ylistettävä — maksakoonpa se sitte monien asiaan kuulumattomienkin hengen, tuottakoonpa se kuinka paljon hyvänsä onnettomuutta ja kärsimystä. Onhan tekijätä kuritushuoneessa tai mestauslavalla odottava kuolema hyvän asian puolesta kärsittävä marttyyrikuolema.
Venäläinen Netsjajef, eräs Bakuninin asiamies, matkusteli Venäjällä hankkimassa kannattajia internationalen anarkistiselle sivustalle. Hän muodosteli aluksi v. 1869 opin, jonka mukaan erikoisen ihmisten oli taisteltava yhteiskuntaa vastaan. Hän hylkäsi ajatuksen joukkokapinasta, jota anarkistit olivat siihen asti pitäneet olevien yhteiskuntaolojen kukistamisessa käytettävänä yleiskeinona. Valtio, jolla oli hallussaan armeijat, poliisit ja tuomioistuimet, kykeni helposti kukistamaan kansanliikkeen ja hukuttamaan sen verivirtoihin. Seuraukseksi tulisi kaksinkerroin hirvittävä hirmuvalta. Toisin oli yksityisten tekemäin tuhotöiden laita. Vahvinkaan vallanpitäjä ei voisi suojella niiltä itseään. Yksityinen tekijä voitaisiin saada kiinni ja tehdä vahingoittamattomaksi, sittekun hän olisi tehnyt tuhotyönsä, mutta hänen antamansa esimerkki nostattaisi uusia taistelijoita areenalle. Lisääntyvässä määrässä, aavistamatta, häikäilemättä sukeltautuisi niitä esiin pimennoista, myrkyt, tikarit ja tulet mukanaan, ja levittäisivät he pelkoa ympärilleen — ja kammo, kauhu tarttuisi vallanpitäjäin piireihin, he horjuisivat, menettäisivät miehuutensa ja tulisivat neuvottomiksi, ja vihdoin murtuisivat yleisessä sekasorrossa kaikki yhteiskunnan muurit. Sitä päämäärää kohti pitäisi anarkistin kaikki ajatukset oleman tähdättyjä, koko hänen elämänsä pyhitetty yhteiskuntaa kumoavan pienoissodan käymiseen. Hänen pitäisi uhrata oman itsensä, antaa palttua kaikelle personalliselle ilolle, kaikelle onnelle, nautinnolle, perhe-elämälle ja vain ajatella kumousta. Vallankumous olisi hänen uskontonaan, jota hän tunnustaisi sokealla kiihkoisuudella, semmoisella mitä on itämaisella itsensä kiduttajalla.
Aluksi sai tämä kauhistuttava oppi ainoastaan vähän kannatusta Europan anarkistien keskuudessa. Vasta vuonna 1880 alkoi sillä olla koulukuntansa, ja vasta 1890-luvulla tuli suuri hirmutekojen aikakausi. Se oli erikoisissa kapitalistisissa maissa tapahtuneen kehityksen luonnollista seurausta. Anarkistinen liike oli siihen aikaan suuresti vähenemässä; enenevä määrä työläisistä käänsi sille selkänsä ja siirtyi sosialidemokratiaan. Jälelle jääneiden, pienien ja reviskeltyjen joukkojen yhteinen kapina ei ollut ajateltavissa. Yleinen lakko, anarkistien vanha ja vakava päähänpisto, muodostui sosialidemokratien käsissä mielenosotukseksi, käytettäväksi varmoja valtiollisia ja kansalaisoikeuksia hankittaessa. Se oli toista kuin anarkistien tarkottama. Yksityiset hirmutyöt olivat ainoita, joilla anarkismi voi tehdä itseään kuulusaksi.
Parisissa olivat eräät poliisilaitoksen rahoilla kannatetut anarkistiset lehdet kiihottaneet kauvan mieliä. Kauvan olivat poliisiasiamiehet harjottaneet tointansa anarkistisissa piireissä. Siellä kuten kaikkialla oli poliisilaitos ja äärimmäinen taantumus läheisessä yhteydessä anarkistien leirin kanssa. 1890-luvun vaiheilla kehittyi siellä »toiminnan propaganda» hirvittävän kukoistavaksi. Vuonna 1892 räjähti Ravacholin pommi erään yksityisen talossa. Vuoden jälkeenpäin heitti Vaillant pomminsa eduskunnan talossa, taas vuoden päästä Henry pomminsa kahvilassa, jossa oli paljon väkeä, ja samoihin aikoihin tapahtui joukko täydelleen tai osittain epäonnistuneita yrityksiä. Vuodesta 1894 alkoi teoilla kiihotus käydä toiseen suuntaan. Ei viskelty pommeja minne sattui. Suunnattiin aseet ruhtinaallisia henkilöitä ja valtiomiehiä vastaan. Vuonna 1894 tapettiin Ranskan presidentti Carnot, vuonna 1897 espanialainen valtiomies Canovas del Castillo, vuonna 1898 Itävallan keisarinna Elisabet, vuonna 1900 Italian kuningas Umberto ja vuonna 1901 Amerikan presidentti Mac Kinley.
Sen jälkeen on tapahtunut murhayrityksiä harvemmin — täydellinen auttamattomuus on vähilellen valanut kylmää vellä enimpien anarkistien selkään. Anarkistien omat rivit ovat samana aikana luisuneet nopeasti hajaannustaan kohti. Tosin löytyy siellä täällä anarkistisia seuroja, jotka julistavat, että toiminnan propaganda on ainoa ihmiskunnan uudistamiskeino. He ihastelevat jokaista hyökkäystä, jonka yksityinen ihminen tekee olevaa oikeustilaa vastaan. Varastaminen, pettäminen, väärentäminen on vain niiden rikkauksien, jotka todellisesti kuuluvat yhteiskunnalle, yksilöllistä pakkoluovuttamista, suuren yhteiskunnallisen pakkoluovutuksen edeltämistä. Tällainen sairaloinen johdelma yhdistää kummastuttavalla tavalla anarkisteja ammatillisiin rikoksien tekijöihin.
Koko yhteiskunnallinen kehitys on syynä siihen, että anarkismi vähenee vauhdikkaasti.
Anarkistisilla opeilla on vielä maaperää ainoastaan semmoisessa yhteiskunnassa, jossa on vielä paljon esikapitalistisen tilan jätteitä, jossa lukuisa ja menehtymässä oleva pikkuporvaristo on väestössä valtavana kerroksena, jossa kehittymistilassa oleva työläisluokka ei ole vielä kokonaan saanut uudenaikaisen palkkatyöväestön, prolelariatin, luonnetta, vaan elää vielä käsityöläisajan muistojen vallassa. Siitä johtuu, että anarkismi on voinut levitä niinkin suuresti semmosissa maissa kuin Ranska, Espania, Italia, Itävalta ja Venäjä — siis maissa, joissa uudenaikainen, puhtaasti kapitalistinen kehitys on vasta myöhään voittanut alaa. Sentähden on anarkismi voinut näytellä valtavata osaa semmosessakin kaupungissa kuin Parisissa. — Se on pikkuporvariston kaupunki suuremmassa määrässä kuin moni muu nykyaikainen suurkaupunki. Siellä asustelee lukuisia »kiertolaisjoukkoja» — kirjailijoita, taiteilijoita, ihmisiä, jotka tunteiltaan ja kasvatukseltaan kuuluvat porvaristoon, jotka vierastavat palkkatyöväen elämänkatsomusta eivätkä ymmärrä sitä, mutta jotka haluavat voimakkailla kiihotuskeinoilla virkistää omia velttoja olentojaan, pitääkseen vireillä elämätä. — Salonkianarkismi on yhtä luonnollinen seuraus porvariston lisääntyvästä kehnoutumisesta kuin spiritismi, mystisismi ja saatanaoppi, kuin kaikki ne muut henkiset nurinkurisuudet, joita aikoinamme on rehottamassa kapitalistien piireissä.
Mutta vähitellen, sitä myöten kuin kapitalistinen kehitys edistyy, kuin suurteollisuus ja uudenaikainen tuotantotapa laajenee, menettää anarkismi alaansa. Työläiset tulevat tietämään todellisen yhteiskunnallisen asemansa ja antavat sitte palttua kaikille pikkuporvarillisille käsityksille ja muuttuvat sosialidemokrateiksi. Anarkistiset oppisuunnat eivät löydä enää vastakaikua heidän keskuudessaan. Semmoisissa maissa kuin Italiassa ja Itävallassa on tuo muutos käynyt huomattavasti. Kymmenkunta vuotta sitte oli sosialidemokratia noissa molemmissa maissa heikko. Osa työläisiä ajatteli tosin yhteiskunnallisia asioita, mutta sen enemmistöllä oli anarkistisia mielipiteitä. Sittemmin on anarkismi hävinnyt kuin kaste auringonpaisteessa, sen sijaan kasvanut vahva ja toimintakykyinen sosialidemokratinen puolue. Myös Ranskassa, Hollannissa ja Venäjällä vähenee anarkismi nopeasti. Ainoastaan alhaisella asteella olevassa yhteiskunnassa, kuten Espaniassa, on sillä yhä merkitsevä vaikutus.
Ja vain porvarillisiin kuuluvissa piireissä voittaa se alaa kirjallis-taiteellisena muotiliikkeenä.
Porvariston keskuuteen pesiytyy anarkismi juuri utopistisen luonteensa takia. Sillä porvaristo on taipuvainen, kuten jokainen luokka joka tuntee oman sisäisen hajaannuksensa lisääntyvän, antautumaan unelmien ja tuulentupien valtaan. Sen yhteiskunnallisen kehityksen, minkä vallassa se on, selvästi ja terävästi tajuaminen olisi sille sen oman, tulevan perikadon tajuamista. Sitä se ei uskalla käsittää, siltä puuttuu miehuutta. Sen sijaan suo se itselleen mielikuvituksia, jotka joihinkin määrin voivat rahottaa sen sairasta mieltä, saattaa kiihottuneita hermoja levottisiksi.
Palkkatyöväestö suunnittelee tulevan yhteiskunnan muodostumista historiallisen kehityksen raudanlujien lakien perusteella. Porvaristo kynäsankareineen pitää »ihmisluonnetta» perusteena, jonka varaan suunnittelee ihanneyhteiskuntansa.
Toimiva teollisuuskapitalisti vetää esiin ihmisluonleen heikkoudet puolustaakseen olevan yhteiskunnan säilyttämistä ja vieraiden ihmisten työstä hänelle riistämistä. Ihminen on luonnostaan halukas tuhlaamaan ja laiskottelemaan, ja ellei nälkäruoska vinkuisi selässä, ellei olisi rikkaan ja köyhän välistä syvää kuilua, ellei tuotantovälineiden yksityisesti omistaminen ja sen luoma voima olisi pakottamassa työläistä tottelevaiseksi, niin olisi yhteiskunta suistuva köyhänä ja raakamaisena perikatoonsa. Teollisuuskapitalisti merkitsee siten »ihmisluonteen» siksi, minkä tähden oleva kapitalistinen järjestelmä on välttämättä säilytettävä. »Ihmisluonnetta» käyttävät tarkotuksiinsa myös aateihmiset, jotka koko henkisen kehityksensä perusteella kuuluvat myöskin porvaristoon vaan kuitenkin ovat samalla huomanneet olevien yhteiskunnallisten suhteiden nerouden, mutta he käyttävät sitä olevata yhteiskuntaa vastaan. Luonteen täydellisyyttä vastaavaksi on ihmisten välinen tulevainen yhteiselämä järjestettävä: sorronalaisuus, orjuutus, ne yksinään synnyttävät huonoja pyyteitä ja alhaisia tekoja; koko nykyaikainen sosialinen elämä on heikkomielisyyttä; antaahan ihmisten päästä kehittymään täydessä vapaudessa, niin kaikki vääryys, kaikki kurjuus, kaikki paheet katoavat kerta kaikkiaan mailmasta, heti on tuleva mahdollisimman paljon onnea ja sivistystä.
Nuo molemmat käsitykset ihmisluonteesta ja ne molemmat siitä tehdyt, keskenäänkin aivan vastakkaiset johtopäätelmät ovat vallan yhtä vääriä. Luonnon käsi ei ole tehnyt ihmistä rentuksi eikä enkeliksi. Ihminen on se, miksi sosialiset vaikuttimet hänet tekevät. Kapitalistinen yhteiskunta on kehittänyt ihmisiin joukon ominaisuuksia. Sosialistinen yhteiskunta on kehittävä uuden sarjan ominaisuuksia, korkeampia, jalompia ominaisuuksia. Tämä on yhtä varmaa kuin se että sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä on oleva sosialisen kehityksen korkeampi aste.
Ihmisluonteen ihanteelliset ominaisuudet eivät luo anarkistista yhteiskuntaa. Sosialistinen yhteiskunta on luova ylevämmän, ihanteellisemman ihmisluonteen.
[1] Tämän alunperin fraktuuralla painetun tekstin w:t on tässä muutettu v:iksi. Muuten teksti on jätetty alkuperäiseen asuunsa, vain selkeät kirjoitusvirheet on korjattu. MIA huom.
[2] Ks. Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa. Teksti on Friedrich Engelsin kirjoittama. MIA huom.