Gustav Bang

Lutherus

1908

Julkaistu: 1908
Suomennos: Elvira Willman-Eloranta
Lähde: »Lutherus». Työväen Sanomalehti-Osakeyhtiö, Helsinki 1908
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine

I. Edeltäjät.

Pohjois-Europan sivistysmailman suurimpia ilmiöitä on Martti Lutherus. Hänen nimensä pysyy paremmin muistissa kuin monen muun. Valtionkirkot kutsutaan »evankeelisluterilaisiksi», sillä me tunnustavat joukon uskonnollistieteellisiä opinkappaleita, jotka Lutherus on sommitellut sekä hänen hengenheimolaisensa, kaikkialla maassa on sukupolvi sukupolven perästä oppinut ulkoa Lutheruksen katkismuksen ja siten kasvatettu niin uskonnollisesti kuin siveellisesti hänen hengessään. Kaikkiin meihin on syvästi vaikuttanut Lutheruksen vanhatestamenttinen virsi »Jumala ompi linnamme» ja kaikille meille on koulussa opekettu pitämään Lutherusta sinä hengen suurmiehenä, jonka hartioilla aikamme lepää, ja jonka sanat ja ajatukset, huolimatta aikojen muutosta pidetään loukkaamattomassa arvossa vielä meidänkin päivinämme.

Häntä pidetään tienraivaajana, joka hävitti uskonnon hirveän taikauskon, joka koko keski-ajan oli sielut pimittänyt. Hän on vapahtaja, joka aukasi ikkunat, jotta raittiimpi ja terveeliisempi ilma olisi voinut sisään virrata, kuin mihin ennen oli totuttu. Hän oli suuri ihminen, joka oli rohkea ja peloton taistelussaan totuuden ja oikeuden puolesta, sankari, joka ei pelännyt ketään, joka häntä vastaan tuli. Tällainen kuva on painettu yleisön mieleen Martti Lutheruksesta.

Eikä aivan syyttä, sillä Lutheruksen elämäntyö oli todellisuudessa — niin loitolla, kun se onkin niistä virtauksista, jotka meidän aikanamme liikkuvat — kuitenkin suuremmoinen ja tienraivaajan elämäntyö. Se on voimakas historiallinen murros, räikeä, sanan oikeassa merkityksessä vallankumouksellinen pitkää jonoa historiallisesti vanhentuneita ja taantumuksellisia ilmiöitä vastaan, vapautus tulevaisuutta synnyttävistä tuskista, joita edellisinä aikoina ihmiskunta oli kärsinyt ja joista se odotti lievennystä.

Sentähden on mieltäkiinnittävää lähestyä Lutheruksen persoonaa, ja tutkia hänen luonnettaan sekä antaa hänestä mahdollisimman selvän ja seikkaperäisen kuvan. Se ei ole mieltäkiinnittävää yksinomaan siksi, että se selvittää Lutheruksen esiintymistä historiallisena henkilönä, vaan se samalla selvittää koko mailmanhistorian tärkeimpiä murrosaikoja, se näyttää meille niitten yhteiskunnallisten voimien laadun ja laajuuden, jotka olivat kuohuksissa siinä käänteessä, jolloin väliviiva tarkemmin piirretään keski-ajan ja uuden ajan tapahtumain välillä.

Seuraavilla luvuilla tahdomme suorittaa sen tehtävän. Me tuomme esiin joukon luonteenomaisia piirteitä Lutheruksen yksilöllisyydestä ja hänen toiminnastaan. Me arvostelemme niitä niitten lähteitten perusteella, jotka saamme hänen omista kirjoituksistaan. Sillä tavalla me koetamme tehdä selkoa, miten hän toi ilmi aikansa kansantaloudellisen ja yhteiskunnallisen kumousliikkeen. Me tahdomme määritellä, missä määrin Lutherus vallankumouksellisena esitaistelijana jaksoi johtaa aikansa väljemmille henkisille alueille. Me tahdomme selittää kuinka on mahdollista, että nykyajan tekopyhä ja ahdasmielinen porvaristo, joka kerran piti Lutheruksen oppia kauhistuksena, nyt niin lujasti tarraa kiinni evankeelisluterilaisen kirkon oppiin ja miten Lutherus itse, lähteneenä yliopisto ja munkkipiireistä, sellaisista olosuhteista, jotka hänen ajatuksensa rajoittivat ja joiden mukaan hän arvosteli elämää, kuitenkin astui vastustuspuolueen riviin ja taasen lopulta ryhtyi vastustamaan niitä, jotka hänen herättäminään tahtoivat kulkea pitemmälle, kuin mitä Lutherukselle itselle oli otollista.

Jos annamme tällaisen monipuolisen kuvan Lutheruksesta, niin on se oleva erilainen siitä kuvasta, joka yleisesti hänestä on annettu. Arvot tarkastetaan uudelleen. Ansiot ja virheet, vahvat ja heikot puolet määritellään uudenaikaisempien näkökantojen mukaan.

*

Ensimäinen edellytys Lutheruksen ja hänen elämäntyönsä ymmärtämiseen on se, että katselemme sitä yhteydessä pitkän jonon edelläkävijöitten kanssa, jotka keski-ajan loppupuolella valmistivat Lutheruksen uskonpuhdistuksen. Meidän täytyy pitää Lutheruksen esiintymistä viimeisenä loppujaksona siinä liikkeessä, joka monta ihmispolvea oli taistellut puhdistavamman aatteen levenemiseksi ja vallankumouksellisemman tunnelman herättämiseksi, samalla vähentäen katolilaisen kirkon epäsiveellistä vaikutusta, ja murtaen sen vastustusvoiman, niin että sen lopulta täytyi kaatua itsestään uuden ajan joukkojen rynnätessä.

Tässä niinkuin kaikissa historiallisissa tapauksissa on kysymys siitä, että aika oli täytetty, kuin itse raamatussa kirjoitettu on. Ei se ollut Lutherus, joka sai aikaan uskonpuhdistuksen.

uskonpuhdistuksen virtaukset, joita jo aikoja sitten oli ollut olemassa, käyttivät vaan Lutherusta sinä välikappaleenaan, joka suuntasi ne käytännölliseen elämään. Uskonpuhdistus oli historiallinen välttämättömyys, joka oli syntynyt koko siitä taloudellisesta kehityksestä, jonka yhteiskunta oli läpi käynyt. Ja juuri silloin, kuin Lutherus esiintyi, olivat yhteiskunnan kaikki edellytykset valmiina. Jos ei Lutherus olisi tarttunut tapausten ohjaksiin otollisena hetkenä, olisi joku muu siihen joutunut. Liikkeen muoto olisi ehkä voinut olla toinen, mutta sisältö olisi ollut sama.

Jos tekee yleiskatsauksen Länsi-Europan sivistyselämän historiasta keski-ajan loppupuolella, huomaa, että aika ajoittain ilmeni vastustusta katoolilaista kirkkoa vastaan. Tämä vastustus ilmeni monelta eri taholta, se keskittyi aikojen kuluessa, se sai varmemman, räikeämmän muodon, kunnes se oli saavuttanut sellaisen kantavuuden, että se jaksoi heittää hartioiltaan painostaman vanhoillisuuden.

Jo niin aikaisin kuin 12:toista vuosisadalla tapaa kaakkoisessa Ranskassa uskonnollisen liikkeen, jolla on hyvin ankara uskonpuhdistuksen leima. »Waldensilaiset» moittivat sitä loistoa ja vallanhimoa, joka oli yleinen valtion kirkon jäsenten keskuudessa, vaativat palauttamista apostolien aikaiseen yksinkertaisuuteen ja vaatimattomuuteen ja panivat pääpainoa siihen, että ihmiset lukivat pipliaa, eivätkä ainoastaan sokeasti uskoneet pappiensa sanoja.

Vähitellen heidän lahkonsa muuttui yhä vastustuspuolueellisemmaksi ja pian syntyi ankara kiista heidän ja kirkon välillä. Waldensilaiset hylkäsivät opin, että paavi on erehtymätön, kiirastulen opin, pyhimystarinat ja joukon muitakin opinkappaleita.

Kaksisataa vuotta myöhemmin noin vuonna 1380 ilmestyi englantilainen uskonpuhdistus John Wiclif'in johdolla.

Hän muodosti selvän ja varman ohjelman koko katolilaista kirkkoa vastaan ja kokosi kansan kuohuvat tunnelmat varmaksi opiksi.

Hän hylkäsi katsantokannan siitä, että paavi on välittäjänä ihmisten ja Jumalan välillä ja puolsi pipliaa ainoana luotettavana ohjeena, jonka mukaan ihmisen pitää elää ja uskoa ja että Kristus on kirkon päämies eikä paavi.

Näistä näkökohdista lähtien hän arvosteli koko joukon siihen asti oikeina pidettyjä oppeja. Hän kumosi opin siitä, että leipä muuttui lihaksi pyhässä ehtoollisessa, että syntejä saattoi sovittaa rahalla. Kiirastulen oppia ennen helvettiä hän ei hyväksynyt, eikä pyhimyspalvelusta, eikä hyvien ulkonaisten töitten sovituskelvollisuutta yksinään j. n. e. Nämä olivat nimittäin ne opit, jotka muodostivat katoolilaisen kirkon perusteet, niin että niitten kumoaminen uhkasi kumota kirkon.

Vähän myöhemmin, noin vuonna 1400 levisi Wiclif'in oppi Böhmiin, jossa se Johan Huss'issa sai tarmokkaan ja kaunopuheliaan edustajan, joka teki sen böhmiläisen kansan mahtavan kapinan kannatuksen keskustaksi, niin mahtavaksi, että vuoden 1433 kirkonkokous, sittenkun se turhaan oli koettanut vastustaa tätä uutta »kerettiläistä» (toisin ajattelevain) oppia, lopulta oli pakoitettu antamaan böhmiläisille uskonopin, joka monessa suhteessa erosi siitä, mikä oli katoolisessa kirkossa vallitsevana.

Kuinka syvälle Wiclif'in ja Huss'in oppien juuret olivat siinä yhteiskunnassa, joka kuohui keskiajan lopulla, siitä saa selvemmän käsityksen, jos huomaa sen merkityksen, joka niillä on alku-aineksina ajan suurissa kansanliikkeissä.

Englannissa Wiclif'in lahkolaiset astuivat valtaavan talonpoikaiskapinan eturiviin, jolla oli täysin kansanvaltainen luonne. Böhmissä Huss'in oppi piirrettiin sille lipulle, jonka ympärille kokoontuivat ne, jotka taistelivat kansallisen vapauden ja taloudellisten parannusten puolesta siinä verisessä aseellisessa sodassa, joka kesti joitakin aikoja.

Ja molemmin puolin tuettiin uskonnon taistelua yleisesti periaatteilla, jotka eivät ainoastaan ole selviä edellä käypiä ilmiöitä myöhäisemmälle uskonpuhdistukselle vaan ovat osaksi edellä käypiä ilmiöitä nykyajan sosialismille.

Se ei ole kummallista, sillä niinkuin ihmiskunta oli kehittynyt keski-ajan loppupuolella, täytyi joka vallankumouksellisen liikkeen esiintyä uskonnollisessa muodossa. Seuraavassa osassa teemme selkoa, miksi asian laita oli niin.

Saksassa ei näitten edellä käypien uskonpuhdistajien suoranaista vaikutusta tunnettu. Välillisesti heidän oppinsa oli toki vaikuttanut. Saksassakin syntyi jono henkisiä herätyksiä, jotka ilmoittivat tulevan puhdistuksen lähestymistä.

Osaksi tapaa mystillisen, uskonnollissalaperäisen suunnan, joka opetti, että autuuden saavuttaa hartaamman itsensä tutkimuksen avulla ja puhtaan yksilöllisen yhteiselämän kautta Jumalan kanssa. Mystillisyysoppi joutui monella alalla selvään ristiriitaan katoolilaisen kirkonopin kanssa ja se vapautti kaikialla, missä se sai vaikutusvallan, ihmiset siitä hengestä, joka vallitsi kirkonopin tunnustajien keskuudessa. Aslaatti (syntein anteeksi saamista maksusta), hyvien ulkonaisten töitten ainoa autuaaksi tekevä merkitys, papiston yhteiskunnallinen asema, kaikki tuo menetti arvonsa kun oli kysymys ihmisen yksilöllisestä suhteesta Jumalaan. Tuo mystillinen suunta levisi hyvin laajasti saksaa puhuvissa maissa ja syöpyi syvälle kansan mieleen. Ja rinnakkain todellisen mystiikan kanssa, ainakin viidennentoista vuosisadan keskipaikoilla, ilmeni vilkas uskonnollinen herätysliike syvissä riveissä, liike, joka kyllä vielä oli kaukana täydellisestä irtaantumisesta valtionkirkosta, mutta valmisti maaperän, johon Lutheruksen oppi saattoi niin helposti vaikuttaa.

Äidinkielellä saarnattiin monessa paikoin saksan kirkoissa, ei vähemmän kuin 10 täydellistä pipliankäännöstä ilmestyi ennen Lutheruksen käännöstä, lukuunottamatta eri piplianosien käännöksiä, joita teroitettiin vastakeksityn kirjapainotaidon avulla, niinkuin myös tuhansissa kappaleissa herätyskirjoituksia ja lentolehtisiä. Kaikkialla huomaa siis itsetietoisen ja virkeän uskonnollisen innostuksen.

Mutta — toiselta puolelta löytyi rinnakkain tuota uutta rakentavaa (positiivista) uskonnollista virtausta vahva vanhaa alasrepivä kielteinen (negatiivinen) suunta, joka varmasti ja terävästi arvosteli kirkkoa ja sen uskonoppia. Tämä ilmiö on meille suurimmasta merkityksestä.

Humanistit, se tiedemiesten joukko eli koulu, joka koetti uudestaan luoda henkisen elämän vanhan pakanallisen kirjallisuuden avulla, järkyttivät monessa suhteessa kielitieteellisten tutkimusten avulla, niitä opinsuuntia, joilla oli ollut ehdoton luotto (auktoriteetti) uskovaisten katoolilaisten opintunnustajien keskuudessa. Samalla ne käyttivät purevaa ivaansa aseenaan sitä tyhmyyttä ja tietämättömyyttä vastaan, joka oli yleinen luostareissa.

Vaikkakin näitten humanististen tiedemiesten vaikutus ei ulottunut pientä harrastajajoukkoa ulommalle ja vaikka näitten täytyi olla hyvin varovaisia, ett'eivät olisi ampuneet yli maalitaulun, niin kuului heidän joukkoonsa monta ajan valistuneinta miestä, niin sisä- kuin ulkopuolella todellisten tiedemiesten piiriä, jotka vastustamattomalla voimalla ja sangen käytännöllisillä tuloksilla taistelivat katoolilaisen kirkon perustuksia vastaan.

Yksi Lutheruksen lähimpiä ja omaperäisimpiä edeltäjiä oli pappi ja yliopistonopettaja Johan Wesel, joka kuoli pari vuotta ennen Lutheruksen syntymistä.

Hän tuomitsi kirkon järjestystä, erittäin syntein anteeksi saamista rahasta, paljon selvemmin ja johdonmukaisemmin kuin Lutherus alkuaikoinaan ja käytti yhtä rohkeita sanoja kuin Lutherus.

paavi oli hänen mielestään »purppuraan puettu apina» ja hän selitti, että hän »halveksi paavia, kirkkoa ja kirkonkokouksia» ja hyväksyi ainoastaan Kristuksen. Piplia oli hänen ainoa oikea ohjeensa. Hän sanoo: »Mikä ei ole synniksi mainittu raamatussa, sitä minä en pidä syntinä. Jos joku toinen luulee tietävänsä tästä asiasta enemmän, olkoon se hänen asiansa. Vihitystä öljystä hän sanoo: »se ei ole sen parempaa kuin se, jota kyökissä käytetään». Ja paastoamisesta, jolloin ei saanut nauttia lihaa, mutta kyllä kalaa, sanoa hän »että pyhä Pietari oli kalastaja ja sääsi kalansyömisen saadakseen tavaransa kaupaksi» .

Johan Wesel aavistaa myös sitä kumousta, joka oli tuleva. Hän sanoo: »Minä näen, että sielut kuolevat nälkään, jos ei mikään valon tähti johda niitä läpi säkkipimeän, joka silmät peittää, sillä ihmisten mielet ovat sielunpaimenten valheet velhonneet. Me odotamme sitä valoa, joka niin pitkien aikojen perästä saattaa meidät babyloonisen vankeutemme ikeen alta ja vie nuo vääryyden tekijät (papit), nuo juopporatit, nuo koirat ja petoeläimet, nuo ryöstäjät, jotka mässäävät lesken rovolla, joko totuuden tuntoon tahi syöksee ne helvettiin, jotta ei kaikkien tarvitse heidän tähtensä kadotukseen joutua».

Toinen uskonpuhdistuksen merkitsevämpiä edeltäjiä oli nürnbergiläinen kaupunginvouti Gregorius Heimburg, joka etenkin kansalliselta näkökannalta, saksalaisen porvariston edustajana, tarmokkaasti ja varmasti iski paavivaltaan. Ei jumaluustieteen opiskelijana, vaan lakimiehenä ja historian tutkijana, hän julisti, ettei voinut olla puhettakaan siitä, että Kristus olisi antanut paaville valtaa ihmisten hengen yli, mutta ehkä jotakin kirkollista virkavaltaa, jonka hän oli saanut kansan pimityksen kautta. Ja hän huusi Saksan kansalle:

»Herätkää juopumuksestanne, ylös ravistamaan tomu vaatteistanne, heittäkää pois ies, joka hartioitanne painaa! Ettekö häpeä kirottua velttouttanne! Antakaa pyhän apostolisen kirkonyhteiskunnan päästä hallitukseen ja puhdistakaa sen avulla uskonto!»

Tässä olemme kumonneet kaksi Saksan uskonpuhdistuksen esitaistelijaa. Niitä oli paljo enemmän sillä vuosisadalla, joka meni umpeen ennen Lutheruksen aikaa. Uskonpuhdistus oli siis ilmassa. Yhteiskunnallinen kehitys teki sen pakolliseksi.

Kirkko oli se vanhoillinen, rajoittava valta, joka painosti raskaimmin ihmiskuntaa ja joka ensiksi täytyi vapauttaa, ennenkuin voi tulla kysymykseen muun yhteiskunta-elämän kehitys.

Seuraavassa kirjotuksessa teemme selkoa niistä aineellisista syistä, jatka aiheuttivat uskonpuhdistuksen.

II. Uskonpuhdistuksen historialliset edellytykset.

Aineellinen mullistus aina yhteiskunnan perusjuuria myöten oli syynä niihin mahtaviin tapahtumiin, jotka kuuluvat keski-ajan ja uuden ajan väliseen käännekauteen. Samalla aineellinen ristiriita aiheutti sen henkisen muutoksen, joka on historiassa tehty Lutheruksen työksi.

Rahan ja tavaraliikenteen laajeneminen loppupuolella keskiaikaa kauppa-elämän vilkastumisen kautta synnytti kapitalismia.

Kapitaali astui maailmanhistorian taistelutantereelle vallankumouksellisena voimana. Se oli vielä ainoastaan kauppapääomaa, se vaikutti ainoastaan tavaroiden vaihtoon maiden välitse, miehestä mieheen. Se ei vielä voinut vaikuttaa tuotantoon.

Mutta kuitenkin sen vaikutukset olivat arvioimattoman laajaperäiset. Joka yhteiskunnallinen elonilmaus näkyi uudessa valossa. Kaikkiin vanhoihin yhteiskunta-oloihin ilmestyi levottomuutta ja rikkinäisyyttä. Aivan uusia, syvälle vaikuttavia, ja täydelleen selviä eroavaisuuksia syntyi kansan eri luokkien katsantokantojen välillä. Uusia aatteita välähti esiin tässä kuohuvassa sekamelskeessä.

Ristiretkien aikana, noin vuonna 1100 jälkeen Kristuksen syntymän alkoi tämä liike.

Sitä ennen oli Europan kauppaliike ollut sangen vähäpätöinen, ilman minkäänlaista yhteiskunnallista merkitystä. Elettiin luonnon taloushoidon järjestelmän mukaan. Jokainen tuotti itse tarpeensa, ja kulutti ne itse. Kukaan ei mitään ostanut eikä myönyt. Kaikki tuotanto oli olemassa välitöntä käytäntöä varten. Sitä ei voitu muuttaa kauppatavaraksi, ei vaihtaa rahaan. Tämä kansantaloudellinen muoto oli varsinaisen keski-ajan ainoa tuotantomuoto.

Työväestö oli maallisten ja kirkollisten herrojen verotalonpoikaisväestöä, joiden vero suoritettiin luonnossa.

Koko yhteiskuntamuoto oli feodaalinen (läänityksellinen).

Tämä järjestelmä oli kovin vanhoillinen, ilman minkäänlaisen edistymisen mahdollisuutta. Sen voiman, joka tämän järjestelmän mullisti, täytyi tulla ulkoapäin. Talonpoika, jonka täytyi koko tarmonsa kohdistaa maan muokkaamiseen, ei voinut olosuhteita yksin muuttaa. Lääninherra, joka eli verotalonpoikiensa veroviljalla, ei tahtonut hyviä olojaan vaihtaa huonompiin. Kauppias, joka eli myömisellä ja ostamisella, rupesi aikaan saamaan hajaannusta.

Jo ll vuosisadalla syntyi Italiassa siellä ja täällä vilkas kauppaliike. Ristiretket kehittivät sen valtaavasti ja levittivät sen yli muun Europan. Pari sataa vuotta vaelsi toinen ristiretkeilijäjoukko toisen jälkeen lännestä itään. Kristittyjen valtioita perustettiin europalaisten ruhtinaiden hallitsemina ja kauppiaat kulkivat sotilaiden jäljissä. Vakavampia kauppasopimuksia tehtiin länsi-aasialaisten kansojen kanssa. Suuria joukkoja Itämaiden tuotteita kuljetettiin Välimeren yli Italian satamakaupunkeihin, joista ne levisivät moniin Europan maihin ja vaihdettiin niiden tavaroihin.

Kulta ja hopea alkoi liikkua kansojen kesken rahana. Tuotteita vaihdettiin tavaroina. Ja sukupolvesta sukupolveen lisääntyi liike yhä. Yli uusien maailmanosien levisivät kauppahuoneiden välitykset. Italialaisia kauppamiehiä kulki syvälle Aasiaan. Portugalilaisia laivoja purjehti yhä loitommalle etelää kohden Afrikan länsirannikkoa pitkin, kunnes ne vihdoin vuonna 1492 onnistuivat pääsemään ohi Etelä-Afrikan Itä-Intiaan. Vuonna 1492 saapui Columbus espanjalaisine laivoineen toiselle puolelle Atlantin valtamerta Amerikaan.

Saksa, sivistysmaailman keskuksena, näytteli suurta osaa tässä huomioon otettavassa kehityksessä, joka vaikutti vanhoja oloja mullistavana. Saksan valtateillä kuljetettiin yhä lukuisampia kuormia tavaroita ulkomailta, ja taasen muualta ulkomaille. Etelä-Saksan kaupungit, joiden hallussa olivat itäisten Alppivuorten ylitiet, etenkin Regensburg, Augsburg ja Nürnberg, kävivät innokkaasti kauppaa Pohjois-Italian kaupungin, Venezian kanssa, sekä ostivat ja möivät kauemmaksi itämaisia tuotteita, jotka Venezian kauppiaat toivat Aasiasta.

Pohjois-Saksan kaupungit, n. k. Hansakaupungit, hankkivat itselleen keskipaikoilta 13 vuosisataa kauppaylivallan yli Itämeren rantamaiden, yli Ruotsin, Tanskan, Norjan ja Englannin. Kölnistä, Strasburgista ja muista Länsi-Saksan kaupungeista käytiin kauppaa Ranskan kanssa. Se kaupunki, joka tuli koko tämän rikkaan kauppaliikkeen keskukseksi, oli Frankfurt am Main. Täällä yhtyivät kaikki kauppamaailman säikeet. Frankfurtin markkinoilla tulvaili kauppiaita Alankomaista, Flanderista, Englannista, Puolasta, Böhmistä, Italiasta ja Ranskasta. Melkein koko Europasta he tulevat tavaroineen ja toimivat kuin sankarit. Niin kerrotaan muuassa kirjoituksessa vuodelta 1495.

Täydellinen kapitalistinen toiminta kehittyi.

Suuret kauppahuoneet, jotka usein olivat jonkinlaista osake-yhtiöitä, liikkuivat mahtavalla kapitaalilla ja käyttivät palveluksessaan monenhaaraisen koneiston, konttorilaisineen, asioitsijoineen, ylösostajineen, välikäsineen, merimiehineen, kuorma-ajurineen j. n. e. ja suuri oli se voitto, joka kauppiaille jäi.

Kuinka pitkälle tuo kapitalistinen keinotteluhenki oli kehittynyt, näkyy selvimmin siitä, että moni tavara monopoliseerattiin (välitys annettiin yksinoikeudeksi), jotta myöntihinta olisi kohonnut saadakseen summattomia lisävoittoja. Usein liittyivät kauppahuoneet renkaisiin voidakseen keinotekoisesti tavaroiden hintaa korottaa, niinkuin viljan, viinin, raudan, nahan, ja muiden välttämättömimpäin elintarpeiden. Nuo samat rengas-kauppahuoneet säälimättä sortivat kilpailijaansa, joka heidän tarkoituksiaan vastusti tarjoamalla tavaroita halvemmasta hinnasta. Ja tässä kuin aina sai oikeus vaieta rahan edessä. Kaikki säädännöt yhtymä- ja yksityisoikeutta vastaan olivat ilma-iskuja.

Yhtä tehottomia olivat lakimääräykset siitä, ett'eivät kristityt saisi harjoittaa rahanlainausliikettä korkoa vastaan. Mutta koska rahalla käytiin kauppaa, niin rahaa täytyi lainata. Ja jos juutalaiset pankkimiehet muinoin kiskoivat velallisiaan, olivat kristityt koronkiskurit vielä pahemmat 30–40—50 % korkoa oli edullisin lainakorko. Usein olivat korot paljoa korkeammat.

Jos yksityinen porvari tahi talonpoika joutui koronkiskurin käsiin, oli se hänen varma turmionsa. Vielä pahempi oli, jos ruhtinas valtiolainan nimellä teki velan tällaiselle rahalainaajalle. Suurten verojen ja muitten maksujen kautta se kiskottiin korkeine korkoineen kansalta ja aiheutti yhä uusiutuvaa ja puristavampaa veron imemistä. Ei ihme, että sen ajan rahamiehet saattoivat ansaita satumaisia rikkauksia. Fuggit Augsburgissa kokosivat seitsemässä vuodessa l3 miljoonaa guldenia, joka vastaa 278 miljoonaa markkaa.

Nämät kansantaloudelliset muutokset keski-ajan lopulla johtivat uusiin oloihin kaikilla yhteiskunta-aloilla.

Ne tuotteet, jotka syntyivät työn kautta, saivat toisen arvon kuin mikä niillä ennen oli ollut, jolloin ei tuotettu enemmän kuin mitä tarvitsi.

Nyt niitä tuotteita voitiin myödä, vaihtaa rahaksi. Rahalla saattoi hankkia uusia komeampia esineitä: hienoja itämaalaisia yrttejä, toisen maan viinejä ja muita loisto-esineitä loppumattomiin. Nyt talonpoika ja ammattilainen rupesi lisäämään tuotantoaan, sillä nyt hän saattoi saada tuotteensa markkinoille ja markkinoilta rahaa.

Mutta hän ei saanut pitää rahaansa itse, sillä nyt alkoi ryöstö ylhäältä päin, kartanonherrojen ja hallitsijain puolesta.

Ennen oli ollut kyllin kartanonherralle, kun talonpojat toivat hänelle niin paljon viljaa, voita, juustoa ja silavaa, mitä hän ja hänen huonekuntansa tarvitsi. Enempää ei voinut käyttää. Siksi ei löytynyt halua enempää riistääkään.

Mutta kun nuo tuotteet saattoi tavaroina vaihtaa rahaan, oli asianlaita toinen. Mitä enemmän sitä sai, sen parempi, se oli se periaate, jonka mukaan jokainen alkoi toimia. Keski-aikainen melkein perheellinen suhde maanomistajan ja vuokraajan välillä muuttui sydämettömimmäksi ryöstöjärjestelmäksi. Maanvuokraajien verot lisättiin, heidän veropäiviänsä yhä pidennettiin. Heiltä riistettiin heidän entiset oikeutensa käyttää vapaasti sikojaan tammenpähkinöitä syömässä, ottaa polttopuita metsästä, kalastaa vesissä, ja antaa karjansa käydä takamailla laitumella, sillä kartanonherra saattoi nyt kiskoa rahaa niistä. Samalla lisääntyivät verot ja kaikenlaiset maksut. Köyhyys lisääntyi kaikkialla. Siihen aikaan entinen rohkea, itsenäinen maalaisväestö muuttui Saksassa kaikkialla pohjoispuolella Alppeja »kurjalistoksi».

Vaikka tuo juopa maata omistavan ja maata vuokraavan väestön välillä oli syvä, ei se ollut ainoa, joka oli olemassa.

Juopa oli syntynyt luonnollisena seurauksena kasvavasta kapitaalista. Kuin maanjäristyksessä aukeni kuilu maaseudun ja kaupungin, aatelin ja porvariston välillä. Huolimatta niistä veroista, joita aatelismiehet kiskoivat talonpojilta, he velkaantuivat yhä enemmän kaupungin porvareille. He katselivat heitä siksi sangen karsaasti ja kostivat siten, että he hyökkäsivät heidän kimppuunsa maanteillä ja puhalsivat heidän rahapussinsa ja tavarakuormansa.

Juopa syntyi myös aateliston ja maakuntaruhtinaitten välillä. Nämät ruhtinaat koettivat laajentaa omaa valtaansa ja omia tulojaan, jonka tähden heidän ensin täytyi vääntää niskat nurin ainoilta valtansa rajoittajilta, vapailta ja sangen itsevaltaisilta aatelismiehiltä voidakseen heidän osansa anastaa.

Juopa oli olemassa myös kauppakaupungin ja ammatti osastojen välillä, jotka pyrkivät kaupungin asioiden hallitukseen. Juopa syntyi myös mestarin ja kisällien välillä, joista viimemainituista, lainsäädännön astuttua yhä enemmän kapitaalin palvelukseen, tuli yhä tilattomampaa, ja työttömampää köyhälistöä. Kaikkialla oli siis sekasotku eri harrastusten, eri etujen, ja eri luokkien välillä.

Mutta tämän kaiken pyytehyrskyilyn halki kuului sotahuuto, joka oli siksi mahtava, että se saattoi koota kaikki erimieliset yhtä yhteistä vihollista vastaan.

Se vihollinen oli katolilainen kirkko.

Sillä niin maanvuokraajasta kuin maanomistajasta maalla, niin kauppiaasta kuin ammattilaisesta kaupungissa täytyi kirkko maallisine ja hengellisine valtoineen tuntua sangen vaaralliselta viholliselta, jonka mahti painosti jok'ikistä ja jonka ikeen täytyi heittää niskoiltaan omaksi edukseen.

Kun tavara- ja rahamarkkinat kasvoivat, kasvoi myös kirkon ruokahalu anastaa itselleen osan kaikkien muitten voitosta. Asemansa puolesta sen ryöstöhalu saattoi pelottavassa määrässä tulla tyydytetyksi, mutta herätti samassa niissä vihaa ja vastustushalua, jota se nylki. Kirkko oli rikkain tilanomistaja Saksan laajassa maassa. Ja se tapa, millä talonpoikia nyljettiin kirkon ja sen pappein alueilla ei ollut sen vähempi kuin maallisissa kartanoissa. Mutta eivät ainoastaan talonpojat siitä raivostuneet. Aatelismiesten ja ruhtinasten teki mieli kirkon maatiloja. Ja kaupungin porvaristo ei suinkaan niitä olisi suonut muille kuin itselleen. Mikä ääretön voitto eikö olisi siitä, jos ne kulta- ja hopea-aarteet, joita löytyi kirkoissa niinkuin kynttiläjalat, ruunut, astiat, hohtokivet, j. n. e. valettaisiin ja vaihdettaisiin rahaksi!

Mikä voitto mestarille, jos pyhäpäiviä vähennettäisiin! Ja mikä onni, jos kerjäläismunkkien laiska joukko hälvenisi ja muutkin kirkon palvelijat kerran pantaisiin työtä tekemään! Ja mikä tulo olisi valtioilla siitä, että rahat veroina joutuisivat sen arkkuihin, eikä syntein anteeksi saamisen kautta pappien kirstuun. Kauppa- ja meriliike ja teollisuus siitä alkaisi kukoistaa.

Aatteet kyllä yhä enemmän ja enemmän herättivät kansan, mutta vasta kansantaloudellinen itsetietoisuus yhdisti eri aateharrastukset. Katolilaisen kirkon anastus ei ainoastaan yksityisiltä vaan koko Saksan kansalta saattoi kansan myös tekemään vastarintaa. Vuosi vuodelta virtasi suunnattomia summia rahaa ei yksinomaan maallikkojen taskuista kirkollisten arkkuihin, vaan lisäksi kaikista maista Roomaan, paavin raha-kirstuihin, enimmin Saksasta. Kalliista hinnasta täytyi Saksan papiston ostaa virkansa paavihovilta. Ja lakkaamattomasti kerättiin maailmassa varoja paavi-istuimen tueksi, paavi koristi kaupunkinsa ihanilla palatseilla, taideteoksilla. Näillä kansojen varoilla rikastuivat paavin suosikit ja heidän porttonsa, maksettiin heidän ja heidän kumppaniensa juomingit. Saksa oli se lehmä, josta Rooma imi voimansa. Kansanryöstönä pidettiin paavin veroitusta etenkin pohjoisessa Saksassa, missä kauppa-yhtymät olivat harvalukuisammat Italian kanssa, niin ett'eivät edes liike ja ystävyyssuhteet estäneet epäkohdista suuttumasta. Kuviteltiin itselleen, sitä hyvinvointia, joka tulisi kansan osaksi, kun tuo alituiseen poistuva kultavirta lakkautettaisiin. Ja vakavin mielin katseltiin sitä kurjuutta, joka yhä lisääntyisi, jos kulta saisi virrata maasta. Paavivallasta ja koko kirkosta tuli siten kansallinen onnettomuus, jopa kansallinen häväistys.

Jo 15-vuosisadalla tapaa lukuisia lausuntoja, jotka todistavat, kuinka kovan katkeruuden synnytti aineellinen riippuvaisuus Rooman paavivallasta etenkin suurissa kaupungeissa, joissa kyllin tunnettiin rahan arvo. Juuri tuo aineellinen epäkohta herätti sen merkillisen Lutheruksen edeltäjän huomion, josta jo eniten on ollut puhe, nimittäin nürnbergiläisen kaupunginvoudin Gregorius Heimburg'in ja saattoi hänet riitaan paavivallan kanssa. Tässä olkoon esiin tuotu seuraava lausunto vuodesta 1457:

»Rooman kirkko keksii tuhansia keinoja, joilla se kiskoo rahaa meiltä tyhmiltä raakalaisilta. Ja se on syynä, että meidän kansamme, joka ennen oli kuuluisa siitä, että se valloitti Rooman rohkeudellaan ja verellään ja hallitsi mailmaa, että se sama kansa nyt on kurjuuteen vaipunut orja, joka verotaakkansa nujertamana vaikeroi niin alennettuna kuin maassa rähmien onnettomuuttaan ja avuttomuuttaan».

Sen mukaan kuin kapitalistinen yhteiskunta edistyi, kasvoi tuo katkeruus ja levisi yhä laajempiin ja laajempiin kansanluokkiin. Kun Lutherus esiintyi, ei tarvittu muuta kuin selvittävä sana, jotta tuo hämärä tunnelma puhkesi ilmeiseksi tietoisuudeksi.

Paras todistus liikkeen aineellisesta perusteesta on se, että Lutherus alkoi puhdistuksensa iskemällä syntein anteeksi myymiseen rahasta. Tässä oli kyllä kysymyksessä syvä peri-aatteellinen ero katolilaisen kirkon koko oppisuunnasta, mutta tässä oli vielä käytännöllinenkin kysymys, jolla oli vielä laajaperäisempi merkitys. Sillä tuo syntein anteeksi myöminen rahasta oli yksi niitä ryöstökeinoja, jolla paavi haali itselleen rahaa Saksasta. Ei mikään kysymys olisi voinut herättää suurempaa kiihkoa, sillä nyt oli kysymys kukkarosta.

Lutheruksen omista kirjoituksista näkee, että hänen uskonpuhdistuksensa oli sangen aineellista laatua. Hän käyttää sangen innokkaasti mitä voimaperäisimpiä sanoja niistä petkutuskeinoista, joilla Rooman Antikristus nipistää Saksalta rahaa ja hän selvittää kantansa seuraavilla sanoilla:

»Minä näen, että Saksa nyt maksaa enemmän veroa paaville kuin muinoin keisarille. Luullaan että vuosittain menee Roomaan 300,000 guldenia (6,950,000 Smk) tuottamatta maailmalle hituistakaan hyötyä. Ja mitä me siitä saamme palkkioksi? Pilkkaa ja naurua. Ihmettelette siis, että maat ja kansa, ruhtinaat ja aateliset, kaupungit ja sen laitokset rappeutuvat. Ihmetellä saatte, että meillä on vielä leipää henkemme ylläpidoksi».

Kaikkialla Lutheruksen kirjoissa tapaa samallaisia lausuntoja, ja kaikkialla näkee, että syynä on aineellinen elämänvaisto, jota oli Lutheruksella luonteenomainen, vaikka joskus hämärämmässäkin muodossa, sillä syyttä suotta ei Lutherus ollut saksalaisen kaivosmiehen poika.

Seuraavassa kirjoituksessa teemme selvää niistä kansantaloudellisista olosuhteista, joissa Lutherus arvosteli aikansa yhteiskunnallisia riitaisuuksia ja jotka johtivat hänet aikalaistensa taistelutemmellykseen.

III. Pikkuporvari.

Me olemme edellisissä kirjoituksissa tarkastaneet ne yleiset yhteiskunnalliset edellytykset siihen, että uskonpuhdistus puhkesi ilmi. Me olemme esittäneet sen historiallisen kehityksen, joka keski-ajan lopulla saattoi yhteiskunnan kuohuksiin, tulevaisuutta synnyttävään tuskaan ja vaikerruksiin ja kuinka se kasvavalla voimalla kokosi yhä suuremman ja suuremman osan Saksan kansaa vastustamaan katoolilaista kirkkoa. Tuo vastustus päättyi sitten yleiseen hyökkäykseen koko kirkollista järjestelmää vastaan.

Nyt me kuitenkin tahdomme tarkastaa niitä erityisiä, yksilöllisiä edellytyksiä, joita Lutheruksella oli esiintyäkseen siten, kuin hän esiintyi. Me tahdomme tehdä selkoa hänen luokkakatsantokannastaan, hänen luokkavaistoistaan, niistä vaikutelmista ja tunnelmista, siitä myötätuntoisuudesta tahi vastenmielisyydestä, jota hän tunsi alkuperänsä ja kasvatuksensa perusteella eri elämänilmiöitä kohtaan. Nämät tunteet havaitsee hänen koko toiminnassaan, jossa ne puoleksi tahi kokonaan vaistomaisina muodostavat pohjavirtauksen, sen voiman, joka johtaa hänen kynäänsä, joka antaa hänen lausunnoilleen niitten erinäisyyden.

uskonpuhdistus kyllä oli itsessään ehdoton historiallinen välttämättömyys, mutta se olisi monessa suhteessa saanut toisen muodon, jos sen eturivin miehenä olisi ollut yksinomaan joku Ulrik von Hutten, Filip Melanchton, Thomas Münzer, mainitaksemme kolme erilaisinta ilmiötä uskonpuhdistuksen ajalta. Mutta kohtalo ei säätänyt niin. Että Lutherus oli tuleva sen aatteen kantajaksi, ymmärtää sitten vasta, kun tietää, mitä osaa Saksan kansaa Lutherus tiesi itsensä edustavan.

Hyvin vähän me tiedämme Lutheruksen alkuperästä ja hänen lapsuudestaan. Mutta se vähä, minkä tunnemme, antaa meille selityksen moneen seikkaan hänen toiminnassaan, joka muuten olisi meille arvoitus.

Lutherus syntyi vuonna 1483 ja eli koko lapsuutensa 14 ikävuoteensa Mansfeldissä pienessä vuorikaivoskaupungissa Harzvuoren kaakkoisrinteellä, jossa hallitsi Mansfeldin kreivi, yksi Saksan tusinaruhtinaita.

Lutherus oli talonpoikaissukua. Isä oli talonpojan poika. Esi-isät olivat olleet talonpoikia Thüringenissä. Mutta ne eivät olleet noita kidutettuja, nälkiintyneitä ilmiöitä, joita viime aikojen kehitys oli luonut, vaan ne olivat hyvinvoipia, itsetietoisia maanviljelijöitä, jotka omistivat sangen laajoja maanalueita, taloja, karjaa, hevosia. Perintösyistä, jotta perintömaa ei olisi jakautunut liian monen osaan, oli Lutheruksen isä luopunut maanviljelyksestä, ja antautunut kaivosliikkeeseen, joka siihen aikaan oli hyvin ylöspäin menossa. Vähän aikaa oli hän elänyt niukoissa oloissa, mutta vähitellen hän pääsi hyvinvointiin. Hän saattoi vuokrata kaksi sulatusuunia ja käytti niitä hyvillä tuloksilla. Kun Lutherus vuonna 1507 vihittiin papiksi Erfurtissa, saapui isä sinne 20 ratsastavan miehen seuraamana. Kuollessaan jätti hän perinnön, joka siihen aikaan oli suuri, nimittäin 27,000 markkaa. Että hänen asemansa kotikaupungissaan oli kunniassa pidetyn miehen, näkyy siitä, että hän 1490 vuoden alusta oli jäsenenä kylän neljämiehisessä porvari-valtuustossa.

Näitä kaikkia edellä mainittuja seikkoja täytyy ottaa huomioon, kun arvostelee niitä edellytyksiä, joilla Lutherus ryhtyi aikansa henkiseen taisteluun. Kun otettava huomioon seuraavat seikat:

Pieni nukkuva kaupunki ahdasmielisine pikkumaisine harrastuksineen, jota neliöpenikulma ruhtinas hallitsi korkeimpana, kunnioitettavimpana ilmiönä. Lutheruksen talonpoikaisveri. Vaikutelma uurastavasta, tyytyväisestä, ahtaasta pikkuporvarin kodista. Aivan toisen suunnan olisi Lutheruksen kehitys saanut, jos hän olisi kuulunut rohkeaan toimeliaaseen, laajanäköiseen kauppiassukuun, joka asui vapaassa, suuressa, tasa-valtaisesti hallitussa kauppakaupungissa.

Pikkuporvarillisuus kaikkein äärimmäisessä muodossaan, puhdas poroporvarillisuus on se piirre, joka ensin johtuu lukijan mieleen, kun hän tutkii Lutheruksen kirjoituksia. Vähän välistä tapaa niissä käsitteitä ja katsantotapoja, jotka ovat yleiset nyky-ajan poraporvarille.

Hän haukkuu käsityöläissällejä uneliaiksi, joka on vika niin suuri, että »mestarin täytyy antaa heille vapautta, mutta sitten ne kuljeskelevat ympäri maailmaa, eikä kukaan voi niitä hillitä. Pitäisi säätää laki, jolla ne pidettäisiin kurissa.» Hän valittaa palvelijain epärehellisyyttä, joka on Jumalan vitsaus. Hän sanoo: »Niillä ei pitäisi olla oikeus puhua paljon, eikä tehdä, mitä mielivät. Heidän mielensä pitää olla sellaisen, että he tekisivät sitä, minkä he tietävät olevan heidän valtaväkensä mieliksi». Hän suututtelee sitä väärinkäytöstä, johon vapaapäivät antavat aihetta. »Juodaan, pelataan, kuljetaan ja tehdään kaikenlaista syntiä, niin että Jumalaa suututetaan enemmän pyhä kuin arkipäivinä». Hän on vihainen kerjäläisille ja vaatii, että se, joka ei voi itse itseään elättää, saa avustusta yhteiskunnalta, mutta niin niukkaa avustusta, kuin mikä mahdollista on, sillä »se on kyllin, että köyhällä on niin paljon, ettei juuri kuole nälkään ja viluun».

Lutherus kiittää monessa paikassa ja harvinaisen kaunopuheliaasti sitä sinnausta, joka tulee siitä, että ihminen on köyhä ja toisesta riippuvainen, sillä »palvelijat ja palvelijattaret ovat onnellisemmassa asemassa kuin heidän herrasväkensä. Heillä ei ole mitään murhetta. Heillä on vaan työnsä, joka heidän täytyy tehdä. Ja kun se on tehty, ovat he vapaat. He saavat syödä, juoda ja laulaa lystejä lauluja». Toisessa paikassa hän sanoo, että se karkea leipä jonka köyhä mies syö otsansa hiessä, on paljon terveellisempi kuin se, mitä rikas syö ylellisyydessään. »Ruhtinas tahi muu rikas herra ei löydä kymmenen ruokalajin joukosta lihanpalaa, jota hän syö mielihyvällä, mutta köyhä ihan hotkii kuivaa leipää ja hapanta kaljaa».

Mutta toiselta puolen häntä raivostuttaa se ylellisyys, joka hienoimmissa piireissä vallitsee. Siellä on hienoja pukuja, silkkiä, harsoa, kultaa ja itämaisia ryytejä, ulkomaalaisia ruokatavaroita ja kaikenlaisia kalliita talouskapineita. Mutta Lutherus ei moiti tätä siveellisistä syistä eikä edes siksi, että se sotii ihanteellista, taiteellista yksinkertaista rakastavaa kauneudenaistia vastaan eikä vastaa elämän vaatimattomuuden jaloa peri-aatetta. Lutherus moitti sitä siksi, että hän on pikkuporvari, joka ahdasmielisessä kateudessaan puhuu »niistä varoista, joita niihin tuhlataan».

Kaikki nämät piirteet, niin vähäpätöisinä kuin ne tuntuvatkin, osoittavat yhteen koottuina Lutheruksen yhteiskunnallisen näkökannan kohtalokkaan ahtauden.

Hän katselee aikansa mahtavaa yhteiskunnallista kehitystä pikkuporvarin tavoin, joka ottaa kaikki omien etujensa pikkumaiselta kannalta. Hän arvostelelee ja tuomitsee niinkuin pikku käsityöläinen teollisuuden historiallisessa käänteessä tuomitsee uudemman ajan teollisuutta, niinkuin pikkukauppias kadehtii suurkauppiaita. Lutherus on vailla kaikkea vaistoa käsittämään kasvavan kapitalistisen tuotantotavan vallankumouksellista, raivaavaa merkitystä ja sen historiallista oikeutta. Hän haukkuu ja raivoo tuloksettomalla innolla niitä ilmiöitä vastaan, joita oli mahdoton estää syntymästä ja jatkumasta.

Lutheruksen koko yhteiskunnallinen käsitys oli täysin taantumuksellinen.

Vihamielisin katsein hän seuraa koko uudenajan liike-elämää, suurtuotantoa. Hän myöntää kyllä, että ihmisen on pakko ostaa ja myödä, ja että kauppiaanakin voi säilyttää kristillisyytensä. Mutta voiton siitä pitää rajoittua vähimpiin mahdollisuuksiin. Paras olisi, että maallinen hallitus määräisi, miten paljon joka yksityinen kauppias saisi kiskoa tuloja jok'ikisestä tavarasta. Jos tuo ei käy päinsä, niin pitää joka kauppiaan ottaa niin alhainen hinta tavaroistaan, ett'ei hän ansaitse enempää kuin tavallinen työmies sillä vähäisellä lisäyksellä, mitä liike vaatii ylimääräisiä menoja ja ajanhukkaa. Pitää varoa, että kullakin on »säännöllinen elämisen mahdollisuutensa», mutta sen ohessa ei saa riistää itselleen enempää. Tällainen vaatimus oli sangen vanhoillinen aikana, jolloin juuri tukkukauppiasten väsymätön into saada mahdollisimman suurin voitto oli ajan luova voima.

Mutta jos Lutherus hyväksyykin kotimaisen kauppaliikkeen välttämättömänä pahana, niin sanoo hän sen menettävän oikeutensa, kun ei ole enää kysymys maan sisäisistä kauppasopimuksista, vaan ulkomaan kaupasta. Tuota ulkomaan kauppaa pitää Lutherus Saksan yhteiskuntaelämän suurimpana vihollisena, Saksan kansallisen hyvinvoinnin ja aineellisen onnen turmiona.

Hän kirjoittaa: »ulkomaan kauppa, jonka kautta tuodaan Calcutasta ja muustakin Intiaska y. m. paikoista tavaroita niinkuin kallis-arvoista silkkiä, ja kultakangasta ja höysteitä, vaan lisäävät loistoa, eikä niistä ole mitään hyötyä. Päinvastoin ne vievät rahat maasta ja kansasta. Tämä voitaisiin estää, jos meillä olisi kunnollinen hallitus ja ruhtinaita. Mutta en tahdo puhua tästä enempää, sillä luulen, että tämä meno loppuu itsestään, kun meillä ei ole enää rahaa ja silloin loppuu myös loisto ja mässäileminen. — — — Jumala on luonut meidät saksalaiset sellaisiksi, että meidän täytyy tehdä rahaa vieraille kansalaisille ja rikastuttaa muita, sill'aikaa kun itse olemme kerjäläisiä. Englanti ei olisi niin rikas, kuin mikä se on, jos Saksa ei ostaisi sen verkaa, ja Portugalin kuningas olisi vähemmän rikas, jos me jättäisimme ostamatta hänen ryytinsä. Jos miettii, kuinka paljon rahaa kunakin Frankfurt'in markkinapäivänä kuljetetaan Saksan maasta ilman hyötyä, niin ihmettelee, että Saksan maassa löytyy enää killinkiäkään. Fraukfurt on se hopea ja kultaluola, jonka kautta kaikki, joka Saksanmaassa kasvaa ja rahaksi muutetaan, virtaa taskuistamme pois. Jos voisi tuon aukon tukkia, ei kuuluisi enää valitusta, että kaikki ovat velkaantuneet, eikä kenelläkään ole rahoja ja että kaupunkeja rasitkavat laittomat korot».

Kaikkialla toistaa Lutherus näitä samoja ajatuksia, vaihdellen vaan ilmaisumuodoissaan. »Minkäkähden ostamme vieraita kankaita?» sanoo hän, »Jumala on toki antanut meille, niinkuin muille kansalaisille kyllin villoja, kyllin eläintenkarvoja, sarvea, kaikki, mikä tarvitaan säädylliseen pukimeen, joka sopii jokaiselle kansan miehelle. — — — Minä sanon heille, Saksan miehet, jos ei paavi meitä ryöstäisi, olisi meillä kyllin rasitusta kotimaisista ryöväreistä, silkki ja samettikauppiaista». Ja hän viittaa siihen, »että muinoin antoi Jumala oman kansansa Israelin kansan asua kaukana merestä, jotta se ei olisi voinut kauppaliikettä harjoittaa».

Mutta jos tavarakauppa on paha, niin on rahakauppa, pankkiliikeluottojärjestelmä, johon koko eteenpäin pyrkivä kapitalistinen järjestelmä perustuu, vielä kauheampi. Lutherus on aivan keski-aikaisella kannalla. Hän sanoo että koronkiskominen on epäkristillistä vääryyden tekoa.

Kuinka voi raha kasvattaa rahaa. Korko on rasitus, missä muodossa se ilmeneekin. Ja kapitaalin kasvaminen, joka syntyy siten, että korkoa syntyy korosta, kauhistuttaa häntä. »Saada korkoa velanlankeemispäivänä, ja taas lainata se korkoa vastaan, niin että toinen korko luo toisen kuin vesi luo liikettä myllyn rattaisiin, se on niin julkeata ja hävytöntä nylkemistä, ettei kukaan ihminen, vaikka hän olisi kuinka tunnoton, voi sitä hyväksyä!» Etenkin Lutherus hyökkää viimeisinä aikoina yleiseksi tullutta korkojen ostamista, yhtä lajia kiinnityslainajärjestelmää vastaan, jonka kautta pantattiin kiinteimistöä. »Tämä on pahempaa kuin korkolaina», sanoo Lutherus, »sillä se näyttää siltä, kuin ei siinä ihmistä nyljettäisi». »Jos se sitte on korko tai kiinnityslaina on asian laita sama, sillä se rasittaa kaikkia maita ja kaupunkeja, ylhäisiä ja alhaisia, imee niistä elinvoiman ja saattaa niitä yhä syvempään ja syvempään turmioom pahempaan kuin mikään muu korkojärjestelmä olisi ne voinut syöstä, niinkuin huomaa monesta kaupungista ja ruhtinaskunnasta».

Tämä on Lutheruksen yleinen kanta uudenaikaisesta kapitalistisesta järjestelmästä, joka juuri oli muuttamaisillaan tuotantotavan. Ja aivan itsestään on selvää, että hän mahdollisimman vahvoilla sanoilla sättii sitä yksinliikeoikeutta, jota suuret kauppiaat kukin voimainsa mukaan käyttivät kohottaakseen hintoja ja sortaakseen heikompia kilpailijoitaan. »Niinkuin hauki nielee pienempiä kaloja meressä», sanoo hän: »niin he saavat ihmisen uskomaan, että he ovat kohtalon herroja».

Kiusottavalla tarkkuudella hän tuo esille ne eri tavat, joita keinottelijat käyttivät ja hän langettaa heistä tuomion seuraavalla tavalla: »Niitä ei voi sanoa ihmisiksi, eikä niitä pitäisi sietää asumassa ihmisten joukossa, suoraan sanoen, niitä ei kannata opettaa eikä neuvoa, sillä heidän tunnottomuutensa ja itaruutensa on niin häikäilemättömän hävytön. — — — Hallitus tekisi oikein, jos se ryöstäisi heiltä kaiken ja ajaisi ne maanpakoon.»

Niin pitkälle hän menee vihassaan kauppiassäätyä vastaan, että hän myötätuntoisuudella puhuu rosvoista, jotka ryöväävät kauppiaita maantiellä. Se oli Jumalan rangaistus kauppiaille heidän rikoksistaan. Hän ei toki tahdo puolustaa rosvoamista. Rosvo on roisto, mutta hän ei ole sen suurempi roisto kuin kauppias, jolta hän ryövää: »sillä kauppias rosvoo joka päivä ihmisiä. Ritari rosvoo ainoastaan kerran tai kaksi kertaa vuodessa yhden tai pari ihmistä».

Kaupanteko on siis pirun tointa. Korkeintaan se on välttämätön paha. Kaikkien velvollisuus on sitä vastustaa. Parempi on edistää luovia ammatteja. »Sinä paljon kristillisempää on parantaa maanviljelystä ja vähentää kauppaliikettä. — Ne imhiset elävät hurskaimmin, jotka viljelevät maata ja elävät sillä».

Me näemme siis, että Lutherus arvostelee aikansa suurta taloudellista liikettä pikkuporvarin kehityskannan mukaan.

Ja saman pikkuporvarillisen katsantokannan tapaamme hänen koko elämäntoiminnassaan.

Karl Marx on loistavassa selostelossaan poroporvarin luonteesta, sellaisena kuin se ilmeni 1840-luvulla, ilmi tuonut sen levottomuuden, joka oli Lutheruksen luonteen pääpiirre. Hän vaappui säännöllisesti äärimmäisestä vallankumouksellisesta tunnelmasta äärimmäiseen taantumuksellisuuteen, riippuen siitä, vastustivatko häntä vallassa olevat tahi vallanalaiset yhteiskunnalliset voimat. Samat äärimmäisyydet tapaamme 16 vuosisadan alkupuolen muulla pikkuporvaristolla, jota juuri Lutherus edusti.

Seuraavassa kirjoituksessa saamme nähdä, kuinka hän ensin joutuu pitkälle vallankumoukselliseen suuntaan, mutta kuinka hän äkkiä, nähdessään talonpoikien ja tilattoman väestön nousevan vimmattuun taisteluun parempien elinehtojen puolesta, perääntyy, peläten niitä voimia, jotka voivat asettua vielä vastarintaan pikkuporvareille. Ja sillä rajattomalla kiihkolla, millä hän kaikkia asioitaan ajoi, teki hän palveluksia talonpoikain pyöveleille.

Me näemme tämän Lutheruksen pikkuporvarillisen luonteen kaksinaisuuden vielä yksinkertaisemmassa, mutta kuvaavammassa muodossa. Se koskee hänen suhdettaan ruhtinasvaltaan.

Niinkuin myöhemmistä selonteoista saatamme nähdä, tuntee Lutherus suurinta kunnioitusta ruhtinasta kohtaan, joka on Jumalan lähettämä maallinen valtias. — Tämä oli samaa kunnioituksen tunnetta, jota Mansfeldin lainkuuliaiset pikkuporvarit tunsivat kreiviänsä kohtaan. Siksi Lutheruksen uskonpuhdistuksen valtiollinen luonne on se, että se lisää ruhtinaitten yhteiskunnallista luottoa. Mutta samalla etenkin varhaisempana vallankumouksellisempana toiminta-aikanaan, ja väliin myöhemminkin, hän puhuu kovin halveksien ruhtinaista, samalla tavalla, jolla Mansfeld'in porvarit, kaikesta lainkuuliaisuudestaan huolimatta, kapakoissa nalkuttivat kreivistä ja hänen hovistaan. »Jos ruhtinas ei ole puoli piru», sanoo Lutherus eräässä paikassa, »mutta tahtoo hallita, silloin tapahtuu, että suurimmat hulttiot ja roistot pääsevät hallitukseen ja saavat virkoja ja toimivat mielivaltaisesti ruhtinaan nimessä». Lutherus mainitsee seuraavan sananlaskun täydellä tunnustuksella: »ei löydy suurempia narreja, kuin mitä kuninkaat ja ruhtinaat ovat». Ja hän selvittää vielä laajemmin kantansa toisessa paikassa. »Sitte mailman luomisen on viisas ruhtinas ollut harvinainen otus; ja hurskas ruhtinas vielä harvinaisempi. Yleensä ruhtinaat ovat suurimmat narrit ja pahimmat roistot maan päällä». Ja Lutherus lisää: »Harvat ovat kunnollisia — — — muistakaa Taavetin virttä, että Jumala halveksii ruhtinaita».

Tällä olemme tahtoneet kuvata Lutheruksen yhteiskunnallista ja samalla henkisesti ahdasta näkökantaa. Seuraavassa kirjoituksessa teemme selkoa siitä, miten Lutherus, huolimatta matalamielisyydestään, saattoi vaikuttaa aikaansa niin valtaavalla voimalla.

IV. Kiihottaja.

Se ominaisuus, jonka johdosta Lutherus saattoi maailmanhistoriallisen tekonsa suorittaa, ei ollut syvä ja tarkka tietoisuus yhtä vähän kun se oli rohkea ja laajalle ulottuva ajatuskyky. — Lutheruksen aikalaisia löytyi paljo hänen hengenheimolaistensakin joukosta, jotka olivat häntä edellä näissä suhteissa. Myöskään ei Lutherus ollut niitä rautavahvoja luonteita, joille ensi hetkestä koko toimintasuunnitelma on valmiina, jotka näkevät selvästi, mihin pyritään ja jotka järkähtämättömällä johdonmukaisuudella päämaaliinsa kulkevat. Päinvastoin hänet työnnettiin katsantokannasta toiseen, niin ystävät kuin viholliset tuuppasivat hänet eteenpäin puoleksi hänen tietämättään, hyvin usein vastoin hänen tahtoaan.

Lutheruksen voima, hänen ainoa erikoisetevämmyytensä on hänen kiihoittajakykynsä. Lutherus oli agitaattori jumalan armosta, äärimmäisin kiihottajaluonne uudemman ajan historiallisista henkilöistä.

Mutta alkuperäisin edellytys, jotta voisi vaikuttaa kiihottavasti on se, että kiihottajalla pitää olla usko ja täydellinen luottamus sen asian oikeudenmukaisuuteen, jonka puolesta taistelee, koskekoon se sitte uskontoa tahi muita inhimillisiä, niin politillisia kuin yhteiskunnallisia, taiteellisia, kansallisia tahi sivistyksellisiä kysymyksiä. Ei mikään ole luonnottomampaa kuin se käsitys, että joku voisi menestyksellä levittää sellaista oppia, jonka totuudesta ja oikeudenmukaisuudesta tahi välttämättömyydestä ei itse ole syvästi ja horjumattomasti vakuutettu.

Lutheruksella on tämä vakaumus rajattoman suuri. Olkoon hänen katsantokantansa mikä tahansa, vaikkapa päinvastainen sille, joka oli hänellä vuosi tai kuukausi varhemmin, hän on aina varma asiassaan, aina täydelleen vakuutettu siitä, että hän on täysin oikeassa. Hänessä ei ole epäilyksen varjoakaan. Tämä seikka aiheuttaa, että Lutherus väittelyssään on vastustamattoman vahva, ehdottomasti mukaansa tempaava. Kun hän kerran oli uskaltanut astua rajan yli ja heittää sotahansikkaansa koko katolilaiselle kirkolle, kehittyy hänen vakaumuksensa rajattomaksi itseluottamukseksi. Hän on joka tilaisuudessa yhtä varma omasta ehdottomasta erehtymättömyydestään niinkuin oikeauskoinen katoolilainen on varma siitä, että paavi on erehtymätön. Hän pitää itseään sinä, jonka Jumala on lähettänyt kirkkoa parantamaan, eikä hän tätä itserakkauttaan peitä.

Hän sanoo: »Minä tahdon Jumalan nimessä ja hänen kutsumuksestaan astua leijoneita ja käärmeitä vastaan ja polkea petoeläinten ja hirviöitten sikiöt jalkojeni alle ja se työ on alkava minun eläessäni ja se on täyttyvä minun kuoltuani. Pyhä Johannes Huss oli aavistanut minun tuloani, kun hän kirjoitti Böhmin maan vankilasta: 'Nyt he aikovat paistaa hanhen (»Huss» merkisee hanhi), mutta 100:n vuoden perästä he saavat kuulla joutsenen laulavan ja sitä heidän on pakko kuunnella' ja niin on käypä kuin Jumala säätää».

Kaikkialla kirjoituksessaan Lutherus tuo esille jumalallisen kutsumuksensa.

»Jumala», sanoo hän, »on suuni auaissut ja käskenyt minun puhua, ja hän auttaa minua ja vahvistaa ja edistää asiaani». »Jos ette tee parannusta, niin joudutte tekemisiin minun kanssani. Jos elän, olen oleva Teidän ruttonne. Jos minä kuolen, olen Teidän kuolemanne, sillä Jumala on kiihoittanut minua Teitä vastaan. (Kuin profeetta Hosea sanoo). Olen oleva Teidän karhunne ja leijonanne Assurin teillä. Te ette saa nimeltäni rauhaa, ennenkuin teette parannuksen tahi hukutte». »Jumala itse on käskenyt minun yhä enemmän soittaa suutani — — —. Minun täytyy vielä laulaa viisu Roomasta».

Mutta juuri siksi, että hän, vanhalla testamenttisella tavalla, pitää itseään Jumalan kutsumana, hyvän asian sotilaana, valon ja oikeuden puolesta, on luonnollinen seuraus siitä se, että hän myös pitää omia vastustajiaan Jumalan vihollisina, jotka taistelevat pahan puolesta, pimeyden ja vääryyden miehinä. Yhtä paljon kuin Lutherus luottaa itseensä, hän epäilee vihollisiaan. Kaikkia yksinkertaisimpia katoolilaisia hän säälimättömästi tuomitsee soaistuiksi, turmeltuneiksi ihmisiksi. Heidän johtajansa paavi ja piispat, katolilaisten puhujat ja kynäilijät ovat perkeleen välikappaleita, jotka kyllä tuntevat totuuden, mutta vastustavat sitä rakkaudesta valheeseen.

»Sekä Te että me tiedämme varsin hyvin, että Te elätte vastoin Jumalan sanaa». »Heillä ei ole oikeus puolellaan, ei maallinen eikä hengellinen, mutta he toimivat ilkeydestä niinkuin murhaajat, roistot ja väärän valan tekijät, joita he todella ovat. Sen voi todistaa sillä, että he tietävät meidän oppimme olevan oikean, ja kuitenkin he tahtovat sen hävittää».

Paavi on Antikristus. Eikä Lutherus mainitse häntä juuri muulla nimellä, jos hän ei vaan käytä räikeämpiä lauselmia.

Juuri tuo kauhea yksipuolisuus antaa Lutherukselle varmuutta ja voimaa. Kaikenlainen tunne ja ajatusvivahdus on hänelle outo. Hän ei näe muuta silmissään kuin mustaa tahi valkosta. Vastustajienkin ymmärtäminen, heidän toimintansa syiden selvitteleminem ja syventyminen heidän edellytyksiinsä, ei koskaan pälkähtänyt Lutheruksen päähän. He toimivat vaan yksinkertaisesta pirullisesta pahuuden halusta.

Suvaitsevaisuus, toisten mielipiteitten kunnioittaminen, on Lutherukselle tuntematon käsite. Hän voi ainoastaan vihata, katkerasti vihata. Ei kukaan ole tuntenut niin verisen rajua vihaa kuin Lutherus. Hän on kiihkoilija, ja hänen kiihkonsa on sokeaa, intohimoista hurjuutta, joka antaa petomaisuuden eittämättömän leiman hänen persoonalleen.

Jos tarkkaa esimerkiksi seuraavia riviä, voi havaita niissä melkein hullun kiihtyneen mielialan. Lutherus sanoo: »Koska olette häijyyteenne piintyneet ja päättäneet, ettette mitään hyvää tee vaan ainoastaan pahaa, niin tahdon minäkin aina haukkua ja sadatella Teitä, roistot, kuolemaani saakka, eikä heidän pidä muuta suustani kuuleman. Minä seuraan heitä hautaan asti jyminälläni ja loimullani. Sillä minä en voi rukoilla kiroomatta. Kun minun pitää sanoa: Pyhitetty olkoon sinun nimesi, täytyy minun lisätä: Kirottu, halveksittu ja häväisty olkoon paavin joukkolaisten nimi, ja kaikkien niitten nimi, jotka nimesi häpäisevät! Jos minun pitää sanoa: Lähestyköön sinun valtakuntasi, täytyy minun lisätä: Kirottu, halveksittu ja hävitetty olkoon paavin valtakunta, ja kaikki valtiot, jotka sinun valtakuutaasi vastustavat! Jos minun pitää sanoa: Tapahtukoon sinun tahtosi, täytyy minun lisätä: Kirottu, halveksittu, häväisty, hukutettu olkoot paavilaisten kaikki ajatukset ja kaikkien niitten, jotka sinun tahtoasi ja neuvoasi vastustavat! Totisesti, niin rukoilen joka päivä suulla ja sydämellä».

Kun Lutheruksen aatesuunta on yleensa tuollainen, kun on kysymys vastustajista, niin on itsestään selvää, että hän väittelyissään ei suinkaan mitään häikäillyt, ei ketään säästänyt. Niin poliitillisen viekas, kuin hän väliin on, kun on oma nahka likoamassa, niin taipumattoman arvoton on hän silloin, kun on kysymys musertaa viholliset, »nuo sielunmurhaajat, nuo pirun profeetat, joka saa hänen verensä vimmaan». »Kun rankaisemme varkaita hirsipuissa, ryöstäjiä pyövelin kirveellä, kerettiläisiä polttoroviolla, miksemme pikemmin kaikilla aseilla hyökkää pahennuksen opettajien niskaan, noitten kardinaalien ja paavien ja koko roomalaisen sodoman ryönän, joka alituiseen hävittää Jumalan kirkkoa! Kylpekäämme heidän veressään!» kirjoittaa hän vuonna 1520. Ja pari vuotta myöhemmät: »Olisi parempi, jos kaikki piispat tapettaisiin, ja luostarit hävitettäisiin, kuin että yksikään sielu joutuisi hukkaan, puhumattakaan, että kaikki sielut nyt joutuvat kadotukseen noitten hyödyttömien ilveilijöitten, noitten epäjumalan kuvien tähden».

Mutta taasen, kun tarkastamme taantumuksellista käännettä Lutheruksen yhteiskunnallisessa kiluajuoksussa, sitä yhtäkkinäistä mielenmuutosta, jonka talonpoikaiskapina aikaan sai, niin näemme kuin kammottavan mätäpaiseen puhkeavan hänen villissä luonteessaan, kaikkein kamalimman hänen luonteensa ilmaisuista, sillä tässä ei ollut kysymys niistä ihmisistä, joita hänen uskonnollinen vakaumuksensa käski vastustaa, vaan siitä kidutetusta, rutiköyhästä alaluokasta, jonka vapautta ei Lutheruksen pikkuporvarillinen ahdasmielinen vaisto voinut sietää.

Viha on Lutheruksen kiihoittavan ja sen kautta uskoa puhdistavan toiminaan pohjavaikutin. Ei kukaan historiallinen tietä raivaava henkilö ole siihen määrään kansan vihantunteita hyväkseen käyttänyt.

Kun tähän lisäämme talonpojan rohkean puhetavan, joka ei pelkää mainita asioita millä sanoilla tahansa, niin saamme käsityksen siitä sävystä, joka tuntuu Lutheruksen kaikissa kirjoituksissa, kun on kysymys vastustajista ja heidän teoistaan. Ei niissä näe yhtään hienosti veistettyä ajatusta niinkuin muitten sen ajan humanistien, yleissivistyneitten miesten tapana oli taitavasti esiin loihtia. Ainoastaan kömpelöitä, rajuja soimauksia, joita höystää raaka pilanteko. Tässä pieni näyte sellaisista sanoista: »Hävyttömät roistot». »Pääroistot». »Petturit». »Raivoovat tirannit». »Senkin hunsvotit». »Musteentöhertäjät». »Sala-ampujat». »Murhanhaluiset verikoirat». »Narrit». »Penteleen aasit». »Juorukellot». »Apinat». »Juuttaat». »Lökäpöksyt». Nämät sanat löytää vasta parin sivun alalta hänen hyökkäyksellisissä pääkirjoituksissaan.

Toisesta löydämme seuraavat voimasanain näytteet: »Senkin pirua kitupiikkiset ryönänsikiöt». »Paavin porsaspahnalaiset». »Paavin aasit ja muulit». »Senkin mölhöt, saastaiset aasinkallot ja kitaluikkarit». »Perketeen aviokakarat». »Senkin riivatut huijarit ja peijoonit». »Sikaopettajat». »Kaikkein pahimmat huor'pukit». Eräässä paikassa hän puhuu Englannin kuninkaasta, Henrik VIII:sta, joka puolusti katoolilaista kirkkoa, seuraavalla tarmokkaalla tavalla:

»Kuningas Henrik häpäisee minun kristillistä oppiani, ja sivelee sontaansa (!) minun kuninkaani, Kristuksen kruunuun, jonka oppi on minun oppini. Siksi hän olkoon hämmästymättä, jos minä sivelen sontaa (!) hänen kruunulleen ja sanon koko maailmalle: Englannin kuningas on suurvalehtelija ja iso lorvi».

Kun Lutherus puhuu valtiopäiväin päätöksestä, joka on katoolilaissuuntainen, sanoo hän, että selvästi huomaa, »ett'ei piru ole sitä päätöstä oksentanut suustaan vaan päästänyt sen perseestään». Ja kun Lutherus puhuu vastustajistaan, antaa hän niille seuraavan rohkean neuvon, »että he saavat ajatella mitä he tahtovat ja laskea housuihinsa, ripustaa ne kaulaansa, leipoa niistä kaakun ja syödä sen, senkin aasit ja siankärsät!»

Tällaisilla lauseilla Lutherus väitteli vastapuolueen kanssa. Tällaisilla keinoilla hän akiteerasi kansaa kirkkoa vastaan ja muutti sen hämärät puolvaistoiset tunteet selväksi taistelukuntoiseksi toiminnaksi.

Meidän sivistyneemmän ajan makua ne eivät tyydytä. Ja kuulostakoot nämä lauseet oudolta meidän vanhoilliselle luterilaiselle porvaristolle, joka aina puhuu sosialidemokratien »luokkavihasta» ja »raakuudesta». Ne lauseet olivat välttämättövät niissä oloissa, missä Lutherus työskenteli ja historiallisesti ymmärrettäviä. Ei saavuteta voittoa ilman iskuja, ei suurta asiaa ajeta läpi ilman teräviä sanoja ja palavaa suuttumusta.

Olemme tähän asti selvitelleet niitä yhteiskunnallisia edellytyksiä, niitä erikoisia luokka-oloja ja lopulta yksilöllisiä luonteenlaadullisia eriskummallisuuksia, jotka säätivät Lutheruksen kohtalon ajan murroksessa. Seuraavassa teemme selkoa itse uskonpuhdistuksen rynnäköstä.

V. Hyökkäys.

31 p. lokak. vuonna 1517 Lutherus naulasi ne 95 väitettänsä Wittenbergin kirkon ovelle syntien anteeksi myömistä vastaan rahasta. Siitä päivästä asti lasketaan uskonpuhdistuksen alku.

Tämä aslaattikysymys (syntien anteeksi myömistä sanottiin aslaatiksi) ei sattumalta astunut päiväjärjestykseen antamaan aihetta uskonpuhdistukseen. Harvat, tahi suoraan sanoen, eivät mitkään uskonnollistieteelliset kysymykset omanneet sitä kantavuutta, että ne olisivat voineet herättää suuren kansan huomiota ja saada se kuohuksiin.

Kysymys tahdonvapaudesta tahi ei vapaudesta, siveellisyydestä ja hyvien tekojen autuaaksitekevästä merkityksestä, leivän ja viinin muuttumisesta Kristuksen lihaksi ja vereksi Herran Ehtoollisessa, kaikki tuo oli kamaritiedettä, joka sai oppineet käyttämään kynäänsä, mutta hyvin vähän sai vastakaikua kansasta. Toista oli aslaatin, tässä oli kysymys rahasta, jota vuodet pitkät virtasi maasta pois Roomaan, riistettiin Saksan elinkeinoelämästä rikastuttaakseen paavit ja heidän suosikkinsa ja köyhdyttäen Saksan kansan.

Tässä oli kysymys kansantaloudellisesta onnettomuudesta, sellaisesta seikasta, johon saattoi yhtyä, tunnustipa mitä uskontoa tahansa. Sillä ei ollut mitään tekemistä niitten kirkollisten opinkappaleitten kanssa, josta aslaatti oli saanut alkunsa.

Ja juuri se aslaatti-kauppa, joka saattoi Lutheruksen vastalauseen tekoon, oli omiaan saamaan Saksan kansan raivoon paavia vastaan.

Ei ainoastaan tuo häpeämätön, markkinamyöjäin tapa, jolla sitä harjotettiin — muistettakoon aslaattimyyjän Tetzel'in värssy rahakirstunsa kannella:

Kun raha kirstussa kilahtaa,
niin sielu helvetistä livahtaa,

— mutta se tarkoitus, johon rahat kerättiin, oli anteeksiantamaton.

Mainzin arkkipiispa eräs korkeasukuinen, saksalainen kirkkoruhtinas, oli ottanut syntein anteeksi myymisen urakalla suurimmassa osassa Saksaa.

Toinen puoli saaduista rahoista piti hänen lähettää paaville. Toisen puolen sai hän pitää itse maksaakseen sillä velkansa, jonka hän oli ottanut Friggien kauppahuoneesta voidakseen ostaa arkkipiispan arvonsa paavilta. Velka oli 30,000 guldenia (noin 1,250,000 Smk.).

Koko paavivallan riistojärjestelmä niin aslaatti kuin tapa myödä virkoja korkeista rahasummista esiintyi tässä kaikessa räikeydessään. Sen räikeys lisääntyi siten, että siitä hyötyivät vielä koronkiskurit, joille maksettiin kalliisti pappien velat näillä rahoilla. Siten yksinkertainen kansalainen ylläpiti kolmea nylkyriä, paavia, piispaa ja Augsburgin rahapohattoja.

Siksi tämä aslaatti-kauppa oli hyvin kipeä kohta. Ja siihen tähdätty isku oli kaikkein vaarallisin hallitsevalle kirkolle, sillä siitä johtui uusia hyökkäyksiä, koko uskonnon oppirakenteelle kohtalokkaita järistyksiä. Aslaatti-kauppaa arvostellen, tuli pakko arvostella koko joukko oppisommitteluja, jotka olivat kirkon perus.

On silmiinpistävän selittämätöntä, että aslaatti, sellaisena kuin se kuvataan protestanttisissa (uskonpuhdistuksen) historiakirjoissa, syntein anteeksi saamisen myömisenä ja ostamisena, on voinut vastuksetta olla käynnissä vuosisatoja ja että sitä on niin suurella menestyksellä voitu käyttää suurten rahasummien riistämiseksi ihmisten taskuista.

Mutta tue saamme selityksen siten, että tuo kansanomainen protestanttinen esitys on puolueellinen ja väärä. Sillä niin hävyttömän luonnoton ei tuo aslaatti-kauppa sentään ollut, kuin minä se on kuvattu (meidän kirkkomme historiassa).

Ei katolilainen kirkkokaan rohkene sanoa, eitä paavi voi rahasta vapauttaa ihmisen sielun ikuisesta rangaistuksesta, joka on synnin seuraus. Sen voi ainoastaan Jumala ja se tapahtuu Kristuksen kuoleman kautta, kun syntinen katuu tekojaan. Mutta ei ole kysymys ikuisesta rangaistuksesta, joihin ei mikään mainen mahti voi vaikuttaa, vaan ainoastaan maallisista rangaistuksista eli oikeastaan parannuksen tekemisestä, joka Jumalan armon kautta voi vapauttaa ikuisesta rangaistuksesta. Jos ei ihminen taivu tähän parannuksen tekoon, tapahtuu siten, että sielu joutuu lyhyemmäksi tahi pidemmäksi ajaksi kiirastulen liekkeihin syntinsä sovittamaan. Tässä on siis kysymys maallisista asioista. Tässä on kysymys paastoamisesta, rukoilemisesta, almujen jakamisesta y. m. samallaisista seikoista ja näitä voi Jumalan sijainen maan päällä määritellä — kun syntinen ihminen on katuen ja rukoillen saanut Jumalalta anteeksi syntinsä.

Paavi voi muuttaa toista katumuksen tekoa toiseksi. Hän voi vaihtaa paastoamista rahasakkoon. Ja hän ei voi ainoastaan vaihtaa parannuksen teon muotoa. Hän voi lisätä tahi vähentää parannuksentekijän katumustekoa, antaa osan siitä tulla korvatuksi rahalla. Sen hän voi tehdä siksi, että kirkolla on varastossa koko joukko hyviä tekoja. Pyhimysten kärsimykset ja Kristuksen kuolema ei ole ainoastaan heidän omat syntinsä sovittanut, vaan tuottavat ansion, joka voi tulla muitten ihmisten osaksi. Ja nämät ylimääräiset hyvät työt kuuluvat Jumalan perustavalle katolilaiselle kirkolle ja paavilla, kirkon päämiehellä on oikeus niitä hallita. Sentähden hän voi yksityisiä ihmisiä vapauttaa maallisista rangaistuksista ja kiirastulesta. Jos paavi vähäistä korvausta vastaan antaa synnit anteeksi sille, joka syntinsä katuu, ei rahasumma ole missään yhteydessä synnin suuruuden kanssa. Kristus ja pyhimykset ovat sen ansainneet, että syntinen vapautuu rangaistuksestaan.

Tässä lyhyesti katolilaisen kirkon aslaatti-oppi. Se liittyy ehdottoman läheisesti niihin opinkappaleisiin, joita vähitellen oli syntynyt. Jos tunnustaa kirkon muita oppeja, täytyy hyväksyä aslaatti-opinkin. Siitä syystä näemme, kuinka määrällinen hyökkäys sitä vastaan oli. Jos aslaatti-oppi kumottiin, kumottiin samalla koko joukko kirkon perusoppeja; hyvistä töistä, pyhimyksistä, kiirastulesta, paavin erehtymättömyydestä. Jos yhteen kohtaan iski, romahti koko kirkon oppi kokoon. Yksi uudistuspyrintö saa aikaan mullistuksen.

Silloin kun Lutherus naulasi väitöslauseensa Wittenbergin kirkonovelle, ei hän likimainkaan aikonut nostaa täydellistä vallankumouksellis-uskonpuhdistavaa liikettä. Kolmenkymmenen neljän vuotias munkki ja yliopistonopettaja oli vielä täydellinen oikeauskoinen katoolilainen. Hän oli ainoastaan monenlaisten eri vaikutusten johdosta ja lukemalla kirkkoisä Augustinuksen kirjoja kehittynyt johonkin pietistiseen (körttiläiseen) suuntaan, joka ei ollut virallinen kirkko-oppi. Mutta tuo Lutheruksen suunta ei ollut selvässä ristiriidassa kirkon-opin kanssa ja Lutheruksen kannan hyväksyi moni oikea-uskoinen. Kuinka ankaran räjähdysaineen Lutheruksen väitökset sisälsivät, ei hän itsekkään aavistanut. Ja jos hän olisi aavistanut, minkä myrskyn se oli nostava, ei hän olisi uskaltanut sitä herättää. Itse asiassa ei näissä väitöksissä ilmestynyt mitään vallankumouksellista. Ne olivat hyvin ylimalkaiset. Eivät kieltäneet kirkon oikeutta myöntää aslaattia, mutta taisteli ainoastaan aslaattin väärinkäytöstä vastaan. Vanhemmat kirkon miehet olivat päässeet paljon suurempaan selvyyteen.

Siksi Lutherus ei julistanutkaan väitöksiään opinkappaleiksi, vaan piti niitä väittelyn alustuksina, jonka kautta olisi päästy suurempaan selvyyteen. Itse Lutherus pelästyi sitä myrskyä, jonka hän herätti ja sitä kerettiläisyyden syytöstä, joka hänestä tehtiin.

Kun Lutherus kesällä vuonna 1518 julkaisi selityksen väitökseen, omisti hän sen paaville, jota hän lähestyi hyvin nöyrillä sanoilla. Hän sanoi makaavansa maassa paavin jalkojen edessä ja odotti hänen tuomiotaan. Hän sanoi:

»Teidän tuomiotanne tahdon odottaa kuin Kristuksen ääntä, sillä Kristus puhuu ja neuvoo heidän kauttanne». Hän on kuitenkin jälestäpäin katkerasti valittanut käytöstään siinä tilaisuudessa ja toivoi, että hänen sen aikaiset kirjoituksensa olisivat tuhkana.

Ja hyvällä syyllä paavi saattoi sanoa Lutheruksen silloista esiintymistä — »munkkinokkailuksi» jota aina kuuli ja jolla ei ollut mitään merkitystä. Vielä niin myöhään kuin vuonna 1519 — puolitoista vuotta väitösten julkaisemisen jälkeen — ei Lutherus ole virallisesti eronnut katoolilaisesta kirkosta. Mutta hän on toki edistynyt katsantokannassaan ja on varmempi lauselmissaan kuin ennen, vaikka hän pitää itseään yhä katoolilaisen kirkon jäsenenä. Hän puhuttelee uudelleen paavia mitä nöyrimmin sanoin. Hän hyväksyy pyhimysopin ja kiirastulen, aslaattiopin ja muita dogmeja; vaikkakin muutamilla ehdoilla. Eikä hän uskalla erota valtion kirkosta, jonka Jumala on perustanut.

Niin kaukana Lutherus toimintansa alussa oli täydelleen räikeistä uudistusteoista. Ilman harkintaa, ilman tietoisuutta siitä, mitä hänen tekonsa sisälsi, hän heittäytyi ihan sattumalta liikkeeseen, joka kasvoi häntä yli pään ja tempasi hänet mukaan sellaiseen suuntaan, johon hän itse ei ollut pyrkinyt.

Mutta kun hän kerran oli astunut kumouksen tielle, ei hän voinut enää palata. Ulkonaiset olosuhteet pakoittivat hänet yhä loitommalle. Hänen täytyi syventää katsantokantaansa aslaattikaupan kysymyksen eri opeista ja tehdä rajat kirkon ja itsensä välillä selviksi. Epäilys kirkon opin oikeanmukaisuudesta levisi yhä ja tunkeutui syvempiin riveihin.

Väliin näytti siltä, kuin myrsky taukoisi. Paavin valittu lähetti Miltitz koetti sävyisyydellä voittaa Lutheruksen, ja Lutherus oli valmis sovitteluun. Selitykset onnistuivat ja alkanut väittely näytti päättyvän sovinnollisuuteen. Mutta katoolilaisten uskonnonoppineiden nalkuttava kinailu sai hänet taas suuttumaan.

Eräässä väittelyssä Leipzigissä kesäkuussa ja heinäkuussa 1519 oli kysymys paavivallan jumalallisesta alkuperästä. Tämä johti Lutheruksen yhä pidemmälle.

Tässä tilaisuudessa Lutherus sanoi, että monet Huss'in opeista olivat oikeat, vaikka kirkkokokous oli ne tuominnut, sillä ne olivat kristityn uskon mukaiset. Tämä lauselma oli ensimäinen vallankumouksellinen. Sen Lutherus tuli lausuneeksi ajattelematta ja innossaan ja hän pelästyi sitä itsekkin ja koetti sitä kieltää, sillä hän oli aina huojuvalla ja epäselvällä kannalla. Mutta nyt oli liian myöhäistä. Arpa oli jo heitetty.

Nyt tapahtui ratkaiseva muutos Lutheruksen elämässä vinhaa vauhtia. Hän poltti kaikki sillat takanaan ja hyökkäsi vallassa olevan kirkon kimppuun yhä rohkeammin. Se kiihkoisuus, joka kuului hänen luonteeseensa, sai nyt vapaasti reuhtoa.

Vuonna 1520 hän julkaisi kaksi käännettä tekevää kirjoitusta: Kehoitus Saksan aatelille ja kirkon babyloonisesta vankeudesta.

Ensimäinen kirjoitus alkaa ylpeästi ja rohkeasti Salomon saarnaajan sanoilla:

»Vaitiolon aika on ohi. Nyt on aika puhua».

Täysin vallankumouksellinen henki vallitsee näissä kirjoituksissa. Tulinen taistelu-into niissä leimuaa.

10 p. jouluk. 1520 poltti Lutherus juhlallisessa mielenosoituskokouksessa Wittenbergin torilla sen paavillisen julistuksen (bullan), jonkakautta Lutherus suljettiin kirkon yhteydestä.

Kun Lutherus haastettiin valtiopäiville Worms'in kaupunkiin keväällä 1521 vastaamaan opistaan, tiesi hän, että joka taholta uhkasi häntä vaara. Mutta hän kirjoittaa siitä:

»Vaikka siellä olisi yhtä monta pirua, kuin on kattotiiliä Worms'in kaupungissa, lähden sittenkin sinne».

Ja hän kieltäytyi luopumasta uskostaan ennen kuin voitiin piplian sanoilla häntä lyödä, sillä raamattu on ainoa luotettava uskonopin perus.

»Nyt se on tapahtunut», sanoi hän jälestäpäin. Taistelu oli alkanut.

Tässä kuin kaikissa historiallisissa uudistuksissa syntyi hajaannusta puolueenkin leirissä. Toiset olivat jyrkempiä toiset ainoastaan maltillisia uudistajia, siis oli kysymys kumouksesta ja muovauksesta, kysymys, joka aina on jakanut parantajat kahteen leiriin, niihin, jotka johdonmukaisesti astuvat uran loppuun ja niihin, jotka tahtovat olla mukana parannuksissa, mutta eivät uskalla ryhtyä vanhoja kumoamaan.

Lutherus oli tähän aikaan noita edellisiä, kumouksen, eikä ainoastaan muovauksen mies.

Humanistiset tieteilijät, niitten joukossa Erasmus Rotterdamilainen, erkaantuivat Lutheruksen puolueesta yhtyen taantumuksellisiin, niinkuin aina, surullista kyllä, epäselvät heikot luonteet tekevät.

Erasmus oli alussa tyllä suosiolla seurannut Lutheruksen toimintaa. Hän oli hyvin voimakkaasti esille tuonut kirkon vääryydet ja pilkannut munkkien ja pappien tyhmyyttä. Hän toivoi saavansa Lutheruksesta nuoremman toverin, joka puhdistaisi kirkon sen erehdyksistä ja väärinkäyttämisistä ja kohottaisi sen sivistyskantaa tietoviisaudellaan.

Mutta pian ilmeni eroavaisuuksia näitten kahden käsityksien välillä. Erasmus, pikkuparannusten mies, maltillinen uskonpuhdistaja pelkää Lutherusta, kauhistuu hänen räikeätä puhe- ja kirjoituskieltään, hänen kovia hyökkäyksiään, hänen kumoushenkeään, joka ilmeni yhä selvemmin hänen esiintymisessään.

Ja Erastuus pelästyi vielä suuremmalla syyllä, koska häntä koetettiin vetää samaan syytökseen kuin Lutherustakin, sillä perusteella, että Lutherus olisi Erasmuksen kirjoitusten kiihotuksesta toiminut.

Jo kesällä 1519 Erasmus kirjoittaa Lutherukselle kehoituksen, että »kohteliaisuudella ja maltillisuudella saa toimeen enemmän kuin kiihkeydellä ja väkivallalla. Sen parempi hyökätä niitten kimppuun, jotka tekevät konnuuksia paavin palveluksessa kuin sättiä paavia... Pitää varoa, ettei esiinny niin sanoissa kuin teoissa itsepäisesti ja yltiömielisesti... Pitää hallita sydäntään, ettei sitä täytä viha eikä kostonhalu».

Yhä enemmän Erasmus hätääntyy, etenkin sen jälkeen, kun Lutherus oli alkanut toimia kansan syvien rivien herättämiseksi. Hän sanoo, että kansa ei ole kypsää itsetietoisesti arvostelemaan uusia aatteita.

»Totuus voi olla hyvä», sanoo Erasmus, »vaan sitä ei saa aina julkilausua, ja etenkin on mietittävä, millä tavalla totuus julistetaan. Sillä vaikka Lutheruksen oppi on oikea, voidaan sitä väärin käyttää, sillä se herättää kansassa vallankumouksellisia ajatuksia ja haluja. Jospa Lutherus seuraisi neuvojani», kirjoittaa Erasmus vuonna 1521.

(Samaa laulua saavat sosialistit kuulla nykyään). Sama on ero nytkin jyrkempien ja maltillisempien sosialidemokratien välillä meidän aikanamme.

Erasmus edusti revisionistista, Lutherus kumouksellista suuntaa. Samalla lailla on aina erottu historian uudistuspuolueissa.

Mutta aina on jyrkempi puolue voittanut, niinkuin Lutheruskin voitti Erasmuksen.

VI. Siveellisyydestä ja avioliitosta.

Lutheruksen rikkoutuminen katoolilaisen kirkon kanssa oli puhtaasti kumouksellinen teko ja niinkuin jokainen tosivallankumouksellisen teon eivät sen vaikutttkset rajoittuneet muutamille ahtaille alueille. Se iski moneen eri ihmiskehityshaaraan kumoavasti. Pienestä, yksinkertaisesta kysymyksestä aslaattikysymyksestä suuntaa Lutherus hyökkäyksensä koko valtavaa katolilaista kirkko oppi-järjestelmää vastaan, vaan elimistöllisessä yhteydessä tulee se hyökkäys koskemaan koko joukkoa yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Siveyskäsitteet muuttuvat. Rohkeana ja taisteluvalmiina rynnäten eteenpäin, karisee Lutheruksesta pois kaikki epäilys ja epävarmuus. Täydellä terällä hän iskee vastustajiinsa johdonmukaisesti seuraten raamatun oppia. Sen mukaan hän arvostelee aikansa siveyskäsitteitä. Itsetiedottomasti täytyi hänen selvittää ne siveelliset ristiriidat, jotka syntyivät uusien olosuhteiden vallitessa ja jotka saivat kansan levottomaksi.

Kaikista siveellisyyskysymyksistä, joita Lutherus kirjoituksissaan käsittelee, tahdomme tässä perinpohjaisemmin käsitellä ainoastaan yhtä, sillä tässä kysymyksessä selvimmin ilmeni, kuinka räikeä käännös oli tapahtunut ihmisten käsityskannassa ja kuinka häikäilemättä täytyi ryhtyä taisteluun, jos mieli vapautua keski-ajan pimeydestä. Se kysymys oli kysymys sukupuoliasioista, suhteesta miehen ja naisen välillä, kysymys siveellisyydestä ja avioliitosta.

Katoolilainen kirkko sanoi, että koskemattomuus on hyve, joka on Jumalalle erittäin otollinen. Se kieltää ei ainoastaan munkkeja ja nunnia, vaan koko papistoa elämästä sukupuolisuhteissa, se pitää avioliittoa inhimillisenä heikkoutena, vaikka se samalla tekee avioliitosta pyhän sakramentin.

Tällaista itsekieltäymyksen ihannetta vastaan asettaa Lutherus perin vastakkaisen, peittelemättömän luonnollisen. Itsekielläymys ei ole hyve. Se on mahdottomuus, sula ruumiillinen mahdottomuus. Mahdollisesti se onnistuu joillekin poikkeusihmisille.

»Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää», sanotaan raamatussa. »Tämä ei ole käsky, vaan enemmän kuin käsky, se on jumalallinen ilmestys jota emme voi kieltää tahi estää, joka on yhtä välttämätön kuin että minä olen mies, joka on tärkeämpää kuin syöminen ja juominen, kuin puhdistuminen ja hengittäminen, kuin nukkuminen ja valvominen. Se on meille luonteenomainen kuin se ruumiin osa, jonka Jumala on sitä varten luonut ja yhtä vähän kuin Jumala periaatteessa tekee meidät naiseksi ja mieheksi, vaan olemme sitä luonnostamme, niin hän ei pakoita meitä, vaan tekee meidät sellaisiksi, että me voimme pakotuksetta elää. Jos meitä siveyteen pakotetaan, syntyy siitä haureellisuutta, aviorikosta ja salaisia paheita. Sillä rakkaus on luontoa eikä puolueellisuutta, jota maailmassa vallitsee».

Puhtaasti luonnolliset vietit asettaa Lutherus ihanteeksi katoolilaisen kokemattomuuden vastakohdaksi, sellaiseksi mahdiksi, jolla on ehdoton, välttämätön oikeus yli ihmisten, sillä niitä ei voida vastustaa.

Ja hän toistaa samaa aatetta väsymättä ja yhä uudessa muodossa.

»Nainen ei voi, olematta erityisen Jumalan lahjan omaaja, elää ilman miestä, yhtä vähän kuin hän voi olla syömättä ja juomatta, nukkumatta ja täyttämättä muita luonnon vaatimuksia. Ja päinvastoin ei mies voi elää ilman naista. — Ja ken asettuu luonnon lakia vastaan ja estää sitä vaikuttamasta, se estää luonnon olemasta luontoa, tulen polttamasta, veden kastamasta, ihmisen syömästä, juomasta, nukkumasta». »Meidän on velvollisuus tehdä niinkuin meidän vanhempamme. Meidän tulee siittää ja synnyttää lapsia. Se on Jumalan säätämä käsky ja oppi. Sen oikeuden todistaa runmiinrakenteemme, ovat tunteemme ja koko maailman esimerkki».

Taistella sitä vastaan liika työllä, nälällä, itsepiiskaamisella ja muilla tempuilla, on samaa kuin pyrkiä »seisauttamaan Rheininvirran oljenkorrella, vaikka lähteet löytyvät. Maa voi joutua tulvan alle, mutta Rhein virtaa kuitenkin». Ja hän lisää:

»Jos tunnet himoa, jos lihasi palaa, jos kiusaus ja halu sinua kiduttavat, mitäs kauan tuumit, ota nainen». Siksi katoolilainen kieltäytymisaate on mieletön, sulaa hulluutta. Lutherus puhuu pilalla:

»Jos tahdot tehdä lupauksia, niin lupaa olla purematta nenääsi. Sen lupauksen voit pitää».

Jos on antanut munkkilupauksen eikä voi sitä pitää: »niin heitä hiiteen lupaukset ja luostarit, seuraa luontoasi ja mene naimisiin!»

Luonnoton lupaus ei sido. »Herra Jumala, mitä hyötyä on pakottaa itseään pitämään lupausta, jota ei voi pitää. Mitä siitä seuraisi, jos pidättäisi luonnollisia ruuan jätteitään. Sitä ei voisi tehdä ilman turmiota.»

Syystä, miksi ei mies voi elää ilman sukupuolisuhteita on se, että »mies on syntynyt naisen ruumiista, on saanut siitä ravintonsa. Me olemme syntyneet ja kasvaneet, niin että lihamme on todella naislihaa. Siksi meidän on mahdoton siitä irtautua».

Itsekieltäymys on siis mahdottomuus. Täysi-ikäisellä ihmisellä ei ole muuta valittavaa kuin elää siveettömyydessä. Luonto pakottaa meidät elämään yhteydessä toisen sukupuolen kanssa ja »jos se ei tapahdu avioliitossa, niin se ei voi tapahtua muuten kuin syntiä tehden tahi vielä pahemmassa muodossa».

Avioliitto on siis keino välttää epäsäveellisyyttä ja avioliittoon on pyrittävä niin aikaisin kuin vaan sukupuolivietti herää.

»Joka huomaa itsekieltäymisen käyvän mahdottomaksi, hän hankkikoon aikaisin itselleen tointa, että hän voi mennä avioliittoon, nuori mies viimeistään 20 vuotiaana, nuori tyttö 15 tahi 18 vuoden vanha, kun he vielä ovat terveet ja työkykyiset ja rukoilevat Jumalaa, että hän pitäisi niistä huolta. Jumala antaa lapset. Kyllä hän niistä huolen pitää».

Jumalan arvollinen kaitselmus, joka on Lutheruksen uskonnollisen oppisuunnan perus, saa hänet sivuuttamaan lapsikysymyksen. Se puoli on hänen ohjelmansa heikoin.

»nähdään ihmisten ryhtyvän avioliittoon, vaikka heillä ei ole paitaa. Ja ne tulevat kunnolla ja hyvin toimeen, niin että sydän iloitsee».

Niin pitkälle menee Lutherus puolustaessaan avioliittoa ja etenkin varhaista avioliittoon menoa, että hän pitää rakkautta oikeutettuna luopumaan vanhempien kunnioituksesta, jouka ominaisuuden hän muuten, asettaa hyvin korkealle.

Hän sanoo: »Jos isä estää lapsensa menemästä avioliittoon tahi ei siitä huolehdi, joka usein tapahtuu isäpuolen tahi holhoojan puolesta, kun lapsi on orpo, sillä itaruus siinä on suuremmasta merkityksestä haluten lapsen omaisuutta, eikä pyrkimys taata lapsen onnea, silloin on lapsella oikeus vapaasti toimia ja järjestää asiat niin, kuin isä tahi holhooja ei olisi olemassakaan ja valvoa ainoastaan omaa etuaan, mennä kihloihin Jumalan käskyn mukaan ja huolehtia perheestään, miten vaan saattaa.»

Avioliitto on siis Lutheruksen mielestä Jumalalle erittäin otollinen järjestelmä, eikä hän koskaan herkeä kiittämästä sen ihanuutta, sen tuottamaa maallista mukavuutta ja rauhaa, sekä sen oikeaa kristillistä luonnetta.

»Se aviopari, joka vaikka kuolisi keskellä aviollista syleilyään voi pelotta astua Jumalaa kasvojen eteen, sillä se esiintyy siinä mielessä ja tilassa, jonka Jumala on itse säätänyt.»

Tämä Lutheruksen avioliitto-ihanne ei toki enää vastaa meidän oman ihannettamme.

Nykyajan syvemmin ajattelevilla ihmisillä on suurempia vaatimuksia. He kaipaavat ruumiillisen aistillisuuden lisäksi hengen sopusuhtaisuutta. Hänen luonnollisuutensa ei voi mennä niin pitkälle, että siihen yhtyisi käsite hengen heimolaisuus, sisäinen toveruus ja syvä, harras toisense tunteitten ymmärtäminen. Hän tyytyy paljaaseen aviolliseen yhtymiseen, sukupuolisuuden ruumiilliseen tyydyttämiseen ja jokapäiväiseen ystävälliseen seurusteluun.

Kirjottaen »hyvistä töistä» on hän myös kumonnut avioliitto-ihanteensa seuraavilla sanoilla:

»Tässä sanon teille, miten vaimon on oltava miehelleen kuuliainen ja alamainen. Vaimon pitää väistyä miehensä tieltä, antaa hänelle oikeutta, jos hän ei tee vastoin Jumalan tahtoa. Miehen pitää rakastaa vaimoaan, antaa hänelle perään, eikä olla hänelle liian saivarteleva.»

Yksilölliselle rakkaudentunteelle, joka kohdistuu määrättyyn henkilöön, myöntää Lutherus olevan oikeutettu, mutta sillä ei ole ratkaiseva merkitys.

Vanhemmat määrätkööt lastensa valinnan. Ilman heidän lupaansa ei kenkään menkö avioliittoon. Ja luonnollinen, oikea asian kanta on se, että vanhemmat etsivät aviopuolisot lapsilleen. Ainoa rajoitus vanhempien vallalle on se, ett'ei saa laittaa lastaan sellaiselle, jota se inhoo ja kammoksuu.

Toinen seikka on se, että vanhemmilla on oikeus estää lapsiansa menemästä jonkun heille vastenmielisen henkilön kanssa naimisiin, »sillä helpompi on tottua siihen, että kahden rakkaus kielletään ja estetään, kuin siihen, että kaksi ihmistä kytketään yhteen, jotka eivät tunne taipumusta tahi halua siihen. Edellisessä tapauksessa suru on lyhyt, mutta jälkimäisessä se on ikuinen helvetti, elämänaikaisesti se synnyttää kaiken mailman onnettomuuksia.»

Ollen täydellinen, melkein karkea materialisti tunne-elämässään, oikeuttaa Lutherus vanhempien vallan lasten yli sillä, että vanhempien on ollut vastattavaa lastensa elatuksesta.

»Isä voi kieltää lapsensa syömästä sitä ja tätä, nukkumasta siellä ja täällä, mutta se ei yleensä saa kieltää lapsiaan syömästä, juomasta ja nukkumasta. Isän velvollisuus on hankkia lapselleen ruokaa, juomaa, vaatteita, yörauhaa ja muuta, jota se tarvitsee ja parhaakseen kaipaa. Jos isä ei sitä tee, ei hän ole isä ja lapsen on huolehdittava siitä. Isä voi kieltää lapsensa menemästä naimisiin sen ja sen hentilön kanssa, mutta hänellä ei ole valtoa kieltää sitä yleensä menemästä naimisiin. Hänen velvollisuutensa on hankkia lapselleen puoliso, joka on hyvä ja suopea.»

Kysymys avio-erosta, jos asianosaiset eivät voi sisäisesti sopia eivätkä mitenkään sielullisesti ymmärtää toisiaan, ei kuulu Lutheruksen käsityskantaan niinkuin se nyt on joka vakavammalle ihmiselle selvä.

Päinvastoin ei Lutherus voinut sitä kuvitellakaan. Kun vaan ruumiillisessa suhteessa sovittiin, kyllä loppu suoriutui uskon kautta ja kristillisen velvollisuuden tunteen avulla. Ainoa syy, millä saisi avio-eron, oli jommankumman aviopuolison vastenmielisyys tahi kykenemättömyys sukupuoliseen seurusteluun, ja silloinkin Lutherus vahvasti epäilee avioeron oikeudenmukaisuutta.

Mielunmmin Lutherus puoltaa meille oudompaa avioliitto-tapaa, kaksivaimoisuutta. Hän sanoo:

»Minä pidän avioeroa niin paheksuttavana, että minä mieluummin suostun kaksivaimoisuuteen kuin avioeroon.» Tämä tulee kysymykseni silloin, kun vaimo kieltäytyy täyttämästä aviollisia velvollisuuksiaan.

Lutherus sanoo: »Kun usein sattuu saamaan niin itsepäisen vaimon, joka nostaa nenänsä pystyyn vaikka hän saattaisi miehensä epäsiveellisyyteen kymmenen kertaa sitä kertaakaan katumatta, niin on sopiva, että mies sanoo: Jos et sinä suostu, suostuu joku muu. Jos ei vaimo suostu, suostuu joku tyttö.»

»Tämän pitää toistaa pari kolme kertaa varoituksena ja muut ihmiset saakoot tietää, kuinka vastahakoinen vaimo on.»

Sama on laita, jos mies on ruumiillisesti kykenemätön vaimoansa tyydyttämään. Lutherus sanoo:

»Silloin pitää vaimon mennä miehen luo ja sanoa: Rakas mieheni, sinä et saa hyötyä yksin minusta. Sinä olet pettänyt nuoren ruumiini ja saattanut minut asemaan, joka on vaarallinen kunnialleni, ja sieluni autuudelle, sillä meidän välillämme ei voi olla mitään avioliittoa Jumalan silmien edessä. Anna minulle lupa salaiseen avioliittoon veljesi tahi lähimmän ystäväsi kanssa. Sinä saat olla nimellisenä aviomiehenä, ettei omaisuutesi joutuisi vieraille perillisille. Anna minun tietesi pettää sinut, sillä sinä olet pettänyt minut. — — — Jos mies ei suostu, paetkoon vaimo toiseen maahan ja menköön siellä rakastettunsa kanssa vapaasti naimisiin. Sen neuvon annoin jo varhemmin arempana ollessani. Nyt puhun vielä vapaammmin. Ottaisin sellaisen miehen joka naisen pettää, niskaluista kiinni ja ravistaisin häntä perinpohjaisesti.»

Siitä havaitsee, kuinka pitkälle johdonmukaisuus johtaa, jos elää ihan Lutheruksen katsantokannan mukaan. Lutherus on sen itsekin myöhemmin havainunt, kun hän antoi perään Hessen'in maakreivin rukouksille ja antoi hänelle oikeuden ottaa toisen vaimon, vaikka edellinen vielä eli, toki sillä ehdolla, että avioliitto oli salainen eikä herättänyt julkista paheksumista. — Myöhemmin, kun asia tuli ilmi, täytyi Lutheruksen turvautua »moniin vanhoihin valheisiin», kuin hän itse sanoi, sillä juttu oli vaikea saada hyväksytyksi.

Lutheruksen kahtalaisuus avioliittokysymyksessä aiheuttaa sen, että samassa, kun hän kohottaa pilviin sen irstaisuuden ainoana esteenä, — samassa hän riistää siltä kunnioituksen jumalallisena laitoksena joka oli katolilaisen kirkon oppi. Mutta siinä ei ole mitään selittämätöntä. Se on puhdasta materialistista, käytännöllistä, uuspakanallista tunnelmaa, jonka hän esiintuo miesten ja naisten suhteissa keski-ajan luonnottoman katsantokannan vastakohdaksi. Yhtä vähän kuin sukupuolivietti on hyvä tahi paha koska se on luontoa, eikä mitään muuta, yhtä vähän on se muoto, missä se sai laillisen olemassa olon oikeuden mikään jumalallista. Se on puhtaaski maallinen, yhteiskunnallinen laitos.

Hyvin voimakkaasti Lutherus hyökkää katoolilaisen kirkon kantaan siitä, että avioliitto on sakramentti.

»Ei missään lue», sanoo hän, »että se joka vaimon ottaa, saa sillä Jumalan arvolahjan. Eikä missään lue, että Jumala sen on pyhänä säätänyt — —. Maailman luomisesta asti on avioliitto ollut olemassa jo pakanainkin keskuudessa. Siksi ei ole mitään syytä uskoa, että se on sakramentti, uusi liitto Jumalan ja ihmisten välillä uudessa kirkossa.»

»Avioliitto on maallinen seikka kaikkine seikkoineen eikä kuulu kirkolle enemmän kuin mitä ihmisen omatunto vaatii.»

»Kun avioliitto julkisilla juhlilla solmitaan, tapahtuu se merkiksi siitä, että vanhemmat ovat siihen suostuneet. Avioliitto kunnioitetaan silloin molempien asianomaisten tuttavien ja sukulaisten puolelta.»

Lutherus ei ole siis tällä alalla ainoastaan katoolilaista kirkkoa vapaamielisempi. Hän on paljoa vapaampi, paljon edellä nykyistä luterilaista kirkkoa.

Me olemme nyt tehneet selvää Lutheruksen toiminnan siveelliskumouksellisesta puolesta. Seuraavassa selostamme niitä yhteiskunnalliskumouksellisia suuntia, joita ilmeni hänessä ensimäisinä uskonpuhdistuksen vuosina.

VII. Sosialivallankumouksellinen hyökkäys.

Uskonnollisella alalla tapahtui vallankumous silloin kun Lutherus kääntyi katolilaista oppijärjestelmää vastaan, ei sitä muovatakseen, puhdistaakseen ja perkaakseen sitä, vaan täydelleen kumotakseen sen ja asettaakseen uuden oppijärjestelmän sen sijaan.

Mutta niinkuin asianlaita oli sen ajan saksalaisessa yhkeiskunnassa, ei voitu uskonnollista vallankumousta panna toimeen, jos ei se saanut enemmän tahi vähemmän yhteiskunnallis-vallankumouksellista leimaa, niinkuin päinvastoin joka yhteiskunnallis-vallankumouksellinen liike saa uskonnollisen värityksen. Vuodesta 1520 kevääseen 1525 jatkuu se osa Lutheruksen elämästä, jolloin hänen vahvat sosialivallankumoukselliset periaatteensa ilmenevät hänen kirjoituksissaan.

Mutta ne ovat myös paljaita periaatteita. Ne ovat vain viittauksia, hyökkäyksiä, jotka eivät missään esiinny selvinä tienviittoina sinne, mihin olisi kuljettava. Ne sukeltavat sameina ja sattumalta esiin, täynnään ristiriitoja ja epäjohdonmukaisuutta. Tässä niinkuin monessa muussa paikassa Lutheruksen toiminnasta, hänen luonteensa keskiluokan etuja valvovat vaistonsa vaikuttavat ehkäisevästi.

Hän huojuu kahden suunnan välillä. On epäselvä. Ei voi ratkaista, kuinka pitkälle hän voi mennä. Yhtenä hetkenä hän sinkoilee mitä rohkeimpia, räikeimpiä syytöksiä, seuraavana hän pelästyy omia lauseitaan, ollen valmis juuria myöten niitä poistamaan, aina kaksiluontoisena, puoleksi vallankumouksellisena, puoleksi taantumuksellisena.

Hän kiihoittaa ja kieltää kiihtymästä samana hetkenä. Hän julistaa avoimesti, että korkeita herroja vastaan pitäisi nousta ankaraan vastarintaan, mutta samassa hän kehoittaa alamaisuuteen ja tottelevaisuuteen Jumalan asettamaa maallista hallitusta kohtaan. Hän hioo asetta samalla kertaa yhteiskunnallista vallankumousta ja yhteiskunnallista taantumusta varten.

Kuitenkin ovat hänen periaatteensa niitten epäselvyydestä huolimatta, suuresti huomiota herättäviä. Ne osoittavat, mitkä lujat salasiteet yhdistivät uskonnolliset ja yhteiskunnalliset liikkeet toinen toisiinsa. Ne osoittavat, kuinka vahvalla voimalla ne pakottivat Lutheruksen vallankumoukselliseen suuntaan yhteiskunnan vallitsevia voimia vastaan, ei ainoastaan kirkollisia, vaan maallisiakin vastaan.

Jo puhdas uskonnollinen vallankumous oli hyvin rajähtävää laatua. Paavi, korkein auktoriteetti, johon oli luotettu kuin auringon valoon, josta maallisetkin vallat saivat valonsa, tämä paavi oli maahan lyöty, vihan ja pilkan esineenä. Kuinka helppoa olisi nyt suistaa muita auktoriteetteja. Kuinka helpolla eikö voitaisi käyttää samaa suistamistapaa maallista hallitusta vastaan!

Sillä jos paavin valta, joka oli satoja vuosia hallinnut, oli vääryydellä anastettu, millä oikeudella hallitsivat siis keisarit ja ruhtinaat ja aateliset kansaa?

Lutheruksen arvostelu sai ihmiset tuota ylläolevaa miettimään. Monilla sivuilla Lutheruksen kirjoituksissa saa lukea sen henkisen tiranniuden kauhistuksen, jota paavi harjoitti, mutta niitä voi käsittää yhtä hyvin sen tiranniuden tuomitsemisena, jota maalliset vallat harjoittivat.

»Kuka on antanut kellekään kuolevaiselle oikeuden panna meidät kahleisiin?!»

»Ei paavilla, eikä piispalla, eikä kellään muulla ihmisellä ole koskaan ollut oikeutta pakottaa kristittyä ihmistä sellaiseen, jota hän ei itse voi hyväksyä. Se joka sen tekee, toimii kuin tiranni.» Näin kirjoittaa Lutherus.

Vielä vahvemmaksi tulee tuo alas repivä vallankumouksen voima senjälkeen, kun Lutherus koettaa antaa kirkolleen kansanvaltaisen luonteen, niinkuin se olisi maallikkoseurakunta, jossa kaikki olivat vertaiset ilman muuta päällysmiestä kuin Jumala. Hän sanoo:

»Kaikki kristityt ovat todellisuudessa hengellisen säädyn jäseniä. Ei muuta eroa ole heidän välillään, kuin mikä kuuluu heidän ammattiinsa. Me olemme kaikki kasteessa tehty papeiksi.»

Täten oli kansa saanut vahvan aseen, joka saattoi käydä kohtalokkaaksi niille valta-miehille, joita Lutherus koetti ylläpitää.

Sillä kansan syvät rivit pitivät itsensä tästä lähtein oikeutettuina tulkitsemaan raamattua yhtä hyvin kuin papit tahi Lutherus itse. Ja raamatussa löytyy kyllin sanoja, jotka voivat herättää kapinanhengen. Lutherus sai itse kokea sen, kun talonpoikaiskapina puhkesi.

Vielä vaarallisemmaksi kävi Lutheruksen oppi sen perusteen pohjalla, minkä Lutherus antoi maallisen vallan välttämättömyydestä.

Maallinen valta oli Lutheruksen mielestä välttämätön siksi, että ihmisellä oli pahoja ja heikkoutta osoittavia luonteenominaisuuksia, jotta ne ilman esivallan uhkaavaa miekkaa päänsä päällä, eläisivät kuin petoeläimet.

Mutta toiselta puolen hän opetti, että tosikristitty ei kaipaa maallisen esivallan rankaisevan miekan peloitusta.

»Jos kaikki olisivat oikeita kristityitä, se on oikea-uskoisia, silloin ei tarvittaisi ruhtinaita, eikä kuninkaita, ei herroja, ei miekkaa, eikä tuomioistuimia, eikä niistä hyötyäkään olisi. Sillä mitä niillä tehtäisiin niille ihmisille, joiden sydän oli Pyhän Hengen temppeli?»

Kun nyt lahkolaiset pitivät itseään oikeina kristittyinä, oli luonnollinen seuraus, että ne pitivät itseään puhdistuneina ihmisinä, jotka johdonmukaisesti ja järkiperäisen harkinnan mukaan pitivät itseään oikeutettuina poistamaan maallisen esivallan, joiden alle heidän oli ollut pakko tähän asti alistua.

Tähän liittyy tuo horjuva käsite alamaisten tottelemisvelvoliisuudesta esivaltaa kohtaan, kun on kysymys uskonnosta. Lutheruksen kanta tässä suhteessa on horjuva, mutta pääsuunta hänen ensiaikaisessa käsityskannassaan tästä asiasta on se, että esivaltaan kohdistettu velvollisuudentunne saa vaieta uskontokysymyksen edessä. Muutamissa tapauksissa uskonto johtaa kumousmielentilaankin esivaltaa vastaan.

Jos maallinen ruhtinas esiintyy vaatien, että pitää hänelle luovuttaa evankeelisia kirjoituksiaan, silloin pitää vastata hänelle: »Minä en tahdo teitä totella, sillä Te olette hirmuvaltias ja Te tunkeudutte sellaiselle alueelle, johon Teillä ei ole valtaa eikä oikeutta tunkeutua.»

Ja kun on kysymys suojata Jumalan pyhää nimeä väärinkäytökseltä, »silloin pitää asettua maallista ja hengellistä esivaltaa vastaan ja olla ennemmin tottelematon kuin tottelevainen».

Myöskin silloin kun Lutheruksen ja keisarin välit olivat hyvin kireät niin Lutherus kehotti Saksan kansaa kieltäytymään tottelemasta keisaria, ryhtymään »sotilaslakkoon» aivan rehellisesti.

Kaikki tämä johtui yksinkertaisesti koko uskonnollisen liikkeen laadusta. Mutta myöskin silloin kun Lutherus puhui suorastaan maallisista asioista, niin hänen teoksillaan oli sangen vahva kiihottava väritys ja hänen ajatuksensa olivat syvästi vallankumouksellisia suunnaltaan.

Vanhantestamenttisen prosenttisessa muodossa hän kuvaa Jumalaa köyhien suojelijana ja rikkaitten ja vallasta olijoiden rikosten kostajana, etenkin silloin kun hän puhuu suurten raharuhtinaitten koronkiskomisista. »Heidän pitäisi ymmärtää, että tässä nyljetään köyhää, yksinkertaista kansaa kaikessa salaisuudessa mahtavien toimenpiteistä. Siksi mokomat ryövärit ja koronkiskurit kuolevat luonnottomiin tauteihin äkkiä ja aavistamatta kauhistuttavalla tavalla, niinkuin oikeus ja kohtuus vaatii. Jumala on köyhien ja kärsiväisten puolustaja, niinkuin hän itse usein sanoo vanhassa testmnentissa».

Vahvoin sanoin Lutherus moittii sitä anastusta, jota sekä ruhtinaat että aatelismiehet harjoittivat köyhän kansan kustannuksella.

»Suuria osa rikkaista, mahtavista ja heidän ystävistään tekevät vääryyttä ja harjoittavat väkivaltaa köyhiä kohtaan. Ja mitä mahtavampia ihmiset ovah sen häijympiä».

Lutherus puhuu kirkon ruhtinaista, jotka »elävät hekumassa toisten hien ja työn kustannuksella».

Maallisista ruhtinaista hän sanoo: »että he nylkevät ja kiskovat väkeänsä, panevat tullia maksamaan, toisen veron toisensa jälkeen. Ne ovat kuin irtipäässeet karhut ja ilvekset, jotka eivät tiedä mitään lupauksista eikä totuudesta, vaan toimivat kuin ryövärit ja roistot».

Hän lisää: »onko Jumala tehnyt hallitsijamme hulluksi, että hän luulee saavansa tehdä, mitä hän tahtoo alamaistensa kanssa.»

Vaikka aateliset tavallisesti vastustavat keisarin vaatimuksia, niin kun on kysymys köyhien kiskomisesta he turvautuvat keisariin sanoen: »että on toteltava keisarin käskyjä, vaikka ne olisivatkin vastoin Jumalan käskyjä. Sellaisia sanottiin ennen roistontöiksi. Nyt niitten tekijöitä pidetään kristillisinä, lainkuuliaisina ruhtinaina».

Vaikka Lutherus elämänsä taantumuksellisessa käänteessä talonpoikaiskapinan ollessa ihan käynnissä, on muuttunut, singauttaa hän vielä voimakkaita, hurjia syytöksiä ruhtinaita ja aatelisia vastaan heidän nylkemisensä takia. Hän sanoo:

»Te ette tee muuta kuin kiskotte ja veroitatte ihmisiä voidaksenne elää loistavaa hovielämäänne, kunnes köyhä mies ei tahdo eikä voi kärsiä sitä kauemmin. — Mitä auttaa, vaikka talonpojan pellolla kasvaisi yhtä monta kultarahaa kuin mitä sillä kasvaa jyviä. Hallitus kiskoo ne veroituksina pois, sitä enemmän kuta enemmän talonpojalla on. Ne rahat he tuhlaavat vaatteisiin, ylensyömiseen ja juomiseen, komeisiin rakennuksiin j. n. e.»

Että nämät veronkiskomiset ja ryöstöt itsestään kerran tuottavat tekijälleen rangaistusta, siitä on Lutherus varma. Eikä hän usko sen tapahtuvan omantunnon vaivan ja ijankaikkisen kadotuksen muodossa jälkeen kuoleman, hän on siksi liian järkiperäinen luottaakseen etupäässä niin huojuviin käsitteisiin. Hän sanoo rangaistujen tulevan puhtaasti luonnollisessa muodossa, kapinana, joka murtaa korkeitten herrojen vastustusvoiman. Eikä hän ole toivomatta sellaista kohtaloa heille, eikä hän usein peitä sitä tunnetta, että herrat sen hyvin ansaitsisivat. Hän sanoo:

»Kosta he mellastavat kuin raivohullut kiroten, polttaen, murhaten, ja muussa paheessa, niin ei ole ihme, jos syntyy kapina, joka heidät lähettää tästä elämästä — toiseen».

Tuo mahtava vallankumouksellinen kansanliike, joka uhkaa rangaista vallanpitäjiä heidän vääryytensä tähden, jos ne eivät tarkasta tekojaan ja tee parannusta, se ei toki ole, Lutheruksen mielestä, ihmistyötä, se on Jumalan kosto. Kapinalliset ovat Jumalan vitsa. Kun Lutherus puhuu ruhtinaista, jotka antavat kapitalistien vääryydet mennä läpi sormien ja myöskin itse ottavat niihin osaa, lisää hän siihen, »että Jumalan pitäisi ottaa ruhtinaan ja kauppiaan kiinni ja sitoa toisen varkaan toiseen varkaaseen ja sulattaa ne yhteen kuin lyijy ja kupari, niinkuin kaupunki palaa, josta ei jää jälelle ei ruhtinaita eikä kauppiaita. Ja minä uskon, että sellainen aika on pian läsnä».

Kun hän puhuu maallisten ruhtinaitten hirveistä rääkkäyksistä, sanoo hän: »Tahdotko tietää, miksi Jumala antaa maallisten ruhtinaitten noin raivota?' Sanon sen sinulle. Jumala on pimittänyt heidän järkensä, että he perikatoon joutuisivat kuin paavin kätyrit... Siksi hän sekoittaa heidän ajatusjuoksunsa... että he häikäilemättä ottavat päällensä synnin kirouksen ja Jumalan ja ihmisten vihan kunnes he suistuvat perikatoon piispoineen, pappeineen ja munkkeineen, koko roistoväki... Sillä lailla Jumala kurittaa niitä suurpohattoja... Ei tahdo, ei voi, ei jaksa sulattaa enää ajan pitkään moista. Väsyy puhumasta heidän hirmuisuuksistaan ja ilkeydestään».

Vähä ennen talonpoikaiskapinaa Lutherus puhuu ruhtinaille ja aatelisille seuraavasti:

»Teillä on miekka vyöllä. Te luulette istuvanne varmoina satulassa, josta ei kukaan voi teitä alas viskata. Mutta tuo itseluottamus, tuo itsepäinen julkeutenne vie teiltä pään. Sen saatte nähdä. ... Muuttakaa mielenne! Totelkaa Jumalan sanaa! Jos ette tee sitä vapaaehtoisesti, täytyy teidän tehdä se pakosta. Jos talonpojat ei teitä syökse pois vallasta, tekee sen joku muu voima. Jos voitatte heidät nyt, ei heidän asiansa huku. Jumala kutsuu muita taistelijoita oikeuden puolesta. Eivät talonpojat teitä vastaan asetu, hyvät herrat. Jumala itse asettuu teitä rankaisemaan, siksi että teidän häpeämättömyytenne in hänet vimmaan saattanut».

Ylläolevista lauseista voi ymmärtää, kuinka vahvasti vallankumouksellisia johtopäätöksiä saattoi vetää Lutheruksen ajatuskannasta — kanta, joka ei estänyt Lutherusta samassa kehoittamasta alamaiset tottelevaisuuteen esivaltaa kohtaan ja käskemästä heitä luopumaan kapinan aikeistaan. »Sillä kapinasta», sanoo Lutherus, »ei tule mitään hyvää, se iskee sokeasti sinne tänne, ei voi erottaa syyllisiä syyttömistä ja se päättyy siten, että paha tulee vielä pahemmaksi».

Lutherus ei voinut koskaan olla johdonmukainen. Poroporvarilliset vaistot vetivät häntä kuin lyijypainot alaspäin ja estivät häntä kulkemasta eteenpäin kun sanoista piti ryhtyä tekoihin.

Mutta ne, joiden luokkavaistoja ei pikkumaisuus rajoittanut, vaan joilla oli köyhälistön laaja näkökanta, he saattoivat astua ratansa päähän ja johtaa uskonnollisen kinailun yhteiskunnalliselle alalle. Kidutettujen joukkojen sorretuissa sydämissä herättivät Lutheruksen sanat toivoa parempaan. Ja ne herättivät palavaa vihaa nykyistä järjestelmää vastaan, jossa sorto ja vääryys vallitsee. Tämän tunnelman selvittivät papit ja maallikot, jotka olivat Lutheruksen oppilapsia ja jotka nyt hengin ja verin heittäytyivät yhteiskunnalliseen vapautustaisteluun.

Parhaimmat historiantutkijat väittävät, että Lutherus on arvaamattomassa määrässä aiheuttanut sen valtaavan yhteiskunnallisen kiihkon, joka ilmeni syvissä riveissä ja sieltä puhkesi ilmi kapinaan.

Syntyi talonpoikaismellakoita. Ja silloin tapahtui taantumuksellinen käänne Lutheruksen elämässä, se käänne, joka heittää synkän, häpeällisen varjon koko hänen elämäntyöllensä.

Seuraavassa teemme siitä selkoa.

VIII. Taantumuksellinen käännekohta.

Keväällä 1525 alkoi suuri saksalaisten talonpoikain kapina.

Kauan olivat talonpojat Saksassa olleet kuohuksissa ja viimeisen puoli vuosisadan aikana oli niitten keskuudessa puhjennut tavan takaa levottomuuksia, joilla usein oli ollut kovin vakava luonne ja jotka ainoastaan saattoi tukahduttaa ankarampia toimenpiteitä käyttäen.

Kovimmassa, toivottomimmassa kurjuudessa elävä talonpoikaisjoukko ei tehnyt vastarintaa sortajilleen. Jos talonpojat olisivat olleet kurjemmassa yhteiskunnallisessa asemassa, ei heillä olisi ollut sitä vallankumouksellista voimaa, joka heillä oli. On nimittäin huomioon otettava, että seuraavana vuosisatana, jolloin heidän asemansa oli vielä kurjempi, olivat he täydelleen tyynejä, kuoleman tyynejä.

talonpoikaisluokka oli yhteiskunnallisesti alaspäin menossa, mutta se ei ollut sen alempana sen kaltevalla pinnalla, ettei se saattanut nousta vastarintaan ja yhtyä vastustamaan epätoivoisin voimin sitä mahtia, joka vei heitä yhä alemmaksi. He tahtoivat valloittaa takaisin entisen yhteiskunnallisen asemansa — mutta tuloksettomat, vaikka vimmaiset olivat heidän yrityksensä, niinkuin myöhemmin saattoi havaita. Mutta liikettä ei toki voinut kokonaan seisahuttaa, sillä se oli kapitalistisen kehityksen tulos, sen kehityksen, joka silloin antoi yhteiskunnalliselle elämälle leiman.

Vanha talonpoikaistalous vanhoine jätteneen kommunistisesta taloudenhoidosta oli vastannut keskiajan luonnon taloudenhoidon vaatimuksia, mutta se joutui ratkaisemattomaan ristiriitaan uudemman rahataloudenhoidon kanssa, joka enemmän ja enemmän sai jalansijaa.

Talonpoika ei voinut asettua uuden ajan olosuhteiden kannalle. Mutta tilanomistaja ja ruhtinas osasivat mainiosti käyttää asemaa hyväkseen.

Heillä oli vanhoilta ajoilta etuoikeus yli talonpoikien, oikeus, jota he olivat ennen käyttäneet hyväkseen vähemmän säälimättä, sillä se ei tuottanut sen enemmän aineellista voittoa, sillä ryöstösaalista ei voinut vaihtaa rahaan tahi muihin arvopapereihin.

Mutta nyt tuo aateliston etuoikeus muuttui pelottamaksi valtavälikappaleeksi omistajansa kädessä. Veroja ja maksuja, maavuokraa ja kiinnityslainakorkoja korotettiin ja yhä uusia rasituksia pantiin kansalle, voidakseen kiskoa talonpojilta viljaa ja silavaa, humalia ja viiniä ja kaikenlaisia luonnontuotteita, jotka tilanomistaja ja ruhtinas saattoivat rahaksi ja arvopapereiksi muuttaa.

Suurviljelys laajeni, sittekun tilanomistaja rakensi toisen linnoituksen toisen jälkeen ja itse viljeli maataan. Tilattomain, torpparien ja mäkitupalaisten köyhälistön joukko kasvoi. Ja niitä talollisia, jotka saivat jäädä tiloilleen rääkättiin aina nousevilla riistoilla kartanon omistajien hyödyksi.

Eikä ainoastaan lisätty maata viljelevän väestön verotaakkaa, vaan hänen elämisen mahdollisuutensa kävivät yhä vaikeammiksi. Ennen aikaan sai torppari kaataa puita metsästä vapaasti sekä metsästää ja kalastaa kaikissa vesissä ja syöttää elukoilleen takamaitten ruohoja. Ja osaksi torpparin koko toimeentulo riippui näistä vapautuksista. Mutta nyt saattoi tilanomistaja vaihtaa ne rahaan, siksi hän iski kyntensä niihin.

Kaikenlaisten laillisten verukkeiden avulla hän muutti torpparien oikeudet omiksi yksityisoikeuksikseen ja ajoi talonpojat pois. Vanhaa epäselvää puoliperheellistä ja läänityksellistä asiaintilaa ruvettiin häpeämättömästi käyttämään yksityisetujen hyväksi, sillä nyt oli kysymys rahasta, ja raha tukkii kaikkein korvat, kuin saksalainen sananlasku sanoo. Koko tuo vanha, rauhallinen, suruton talonpoikain hyvinvointi hävisi, ja vähäsen auttoi se, että koronkiskurilta saatujen lainojen avulla koetettiin pelastua hetkellisestä pulasta. Siitä vain paha yltyi. Köyhtymys ja sorto lisääntyi sukupolvesta sukupolveen.

Tämä kehitys juuri sai talonpojat vallankumoukselliseen vimmaan. Vaistomaisesti he tunsivat, että kapitaali oli päätekijänä heidän omaan surulliseen kohtaloonsa. He tunsivat siksi katkeraa suuttumusta kaikkia kauppiaita ja koronkiskureita vastaan. Mutta käytännössä he ensiksi huomasivat olevan esteenä aateliston, kartanonomistajien ja ruhtinasten veron kiskomiset. Saadakseen verot vähenemään, poistaakseen riistojärjestelmän, saadaakseen personallista vapautta, ja ennen kaikkea saadakseen takaisin vanhat oikeutensa metsään, kalastusvesiin ja karjankäyntipaikkoihin — »puuta, riistaa, ja ruohoa» — niin he näitä vaatimuksia vaativat ensiksi täytettäviksi.

Tähän liittyi enemmän tai vähemmän epäselvä käsitys kommunistisesta yhteiskunnasta, suuremmassa tahi pienemmässä määrässä vakiintunut ajatus sellaisesta hallitusmuodosta, joka kaikki ihmiset tekisi yhdenvertaisiksi ja tekisi kaiken omaisuuden yhteiseksi.

Syvät, uskonnolliset virtaukset vaikuttivat taloudellisten virtausten kanssa rinnakkain. Ei voinut olla kysymys muusta, sillä kirkolla oli silloin laaja sekä aineellinen että siveellinen valta ollen samalla kaikkein suurin ja sydämettömin veronkiskoja. Siksi kaikenlaisia lahkoja mielellään tunnustettiin kiihottuneitten talonpoikain keskuudessa. Ja raamattu kädessä he läksivät taistelemaan ihmisoikeuksiensa puolesta.

Keskipaikoilla 1520 vuosikymmentä oli tämä kuohunta levinnyt melkein yli koko Saksan maan ja saanut äärettömän uhkaavan muodon.

Kiihottajia kulki maakylästä maakylään ja kaikkialla järjestyttiin voidakseen voimakkaasti ja yhtyneenä hyökätä oikealla hetkellä.

Maaliskuussa vuonna 1525 levitettiin tukuttain julistuksia n. k. kahdentoista artikkelin kokoelma, jossa tyynesti ja järkevästi tehtiin selkoa välttämättömimmistä tarpeista.

Pian sen jälkeen ryhdyttiin toimintaan. Suurissa laumoissa noin 10,000 miestä kerrallaan lähtivät talonpojat liikkeelle, aina Alpeista pohjoiseen Saksaan asti. Monissa kaupungeissa liittyivät ammattikisällit heihin, etenkin liittyivät heihin kaivostyömiehet, nykyisen työväenliikkeen ensimäiset edustajat. Herraskartanoita ja luostareita poltettiin oikein tiheään ja monessa kohdassa pantiin täytäntöön hurjimpia kostopuuhia.

Vielä niin myöhään kuin huhtik. keskipaikoilla samana vuonna seurasi Lutherus tätä liikettä ymmärryksellä. Hän kirjoitti vastauksen noihin kahteentoista artikkeliin.

Hän sanoi: »että ruhtinaat ja herrat olivat itse syyllisiä siihen, että talonpojat nousivat kapinaan». Lutherus puhuttelee talonpoikia »rakkaina ystävinä», hän kehottaa heitä yleensä itsensä hillitsemiseen ja kärsivällisyyteen Jumalan asettamaa esivaltaa kohtaan. Mutta heidän vaatimuksensa joukossa oli vaan yksi joka täytti hänen mielensä suuttumuksella. Se oli seuraava vaatimus:

»Että maa-orjuus poistettaisiin, sillä Kristus on meidät kaikki vapauttanut. Mitä se merkitsee!? Se on samaa kuin että kristillinen vapaus tehtäisiin ruumiilliseksi. Eikö Aabrahamilla ja muilla patriarkoilla ja profeetoilla ollut maa-orjia? Lukekaa mitä Paulus sanoo palvelijoista, jotka hänen aikanaan olivat maa-orjia. Siksi on teidän kehotuksenne vastoin evankeliumia, ja ryövärien teko, koska vaaditte, että jokainen olkoon oman persoonansa herra, joka kuitenkin kuuluu Jumalalle. — .... Maallinen valtio ei voi pysyä pystyssä, jos siinä ei ole persoonallista eriarvoisuutta, niin että muutamat ovat vapaat, muutamat orjia, toiset herroja, toiset alamaisia». Lopuksi hän käskee riitapuolueitten sopia ja ehdottaa, että asetettaisiin sovittelulautakunta riitakysymyksiä ratkaisemaan. Aateli valitsisi muutamia jäseniä, kylän neuvostot toisia. Että talonpojilla olisi oikeutta olla läsnä näissä sovitteluissa, ei hänen päähänsä pälkähtänyt.

Mutta kun Lutherus huomasi, että talonpojat eivät aikoneetkaan seurata hänen neuvoaan, että he päinvastoin kasvavalla innolla hyökkäsivät vallassa olijain kimppuun, niin muuttui hänen mielentilansa.

Joka vähin välähdyskin talonpoikain verrattain oikeutettujen vaatimusten käsittämiseen sammui Lutheruksen sielusta.

Hän antoi hillitsemättömän kiihkonsa vapaasti raivota rajattomana verenhimona, melkein hourailevana julmuutena.

Lutherus esiintyy tässä alaluokkaa verisesti vihaavana, kauhistuttavimpana ilmiönä uudemman ajan historiassa.

Toukokuussa hän kirjoitti »ryövääviä ja murhapolttoja tekemiä talonpoikia vastaan». Hän kääntyy ruhtinasten ja aatelisten puoleen ja kehoittaa heitä säälimättä teurastamaan talonpoikia. »Koska», kirjoittaa hän, »ne ilkeämielisesti ja röyhkeästi rikkovat uskollisuusvalansa ja asettuvat herrojaan vastustavalle kannalle. Siksi ne ovat menettäneet elämisen oikeutensa ja sielunsa autuuden niinkuin uskottomat, väärän valan tehneet, valheelliset ja tottelemattomat hulttiot ja roistot sen menettävät ..... Siksi pitää jokaisen iskeä tässä kiinni, kiduttaa ja raastaa, salaa ja julkisesti, ja uskoa, ett'ei löydy mitään niin myrkyllistä, vaarallista ja saatanallista kuin vallankumouksellinen ihminen. Niinkuin hullun koiran pitää tapattaa, niin tee myös talonpojille, sillä jos et sitä tee, kärsii siitä koko maa».

Ruhtinas on Jumalan tilanhaltija, hänen vihansa palvelija ja hänen velvollisuutensa oli rangaista vallankumouksellisia.

»Ja jos hän ei sitä tee», sanoo Lutherus, »vaikka hän voisikin, ja murhan ja verenvuodatuksen kautta, on hän itse edesvastuunalainen siitä murhaamisesta ja ilkityöstä, mitä talonpoikaisroistot tekevät ...... Siksi ei pidä nukkuman. Tässä ei auta enää kärsivällisyys ja laupeus. Nyt on miekan ja vihan aika, eikä armon ...... Niin pitkälle on se oikeaa, että ken kaatuu taistelussa hallituksen edestä, on pyhimys Jumalan silmissä ..... Mutta ken kuolee taistelussa talonpoikain puolesta joutuu helvetin tuleen .... Pistä, lyö, kiduta, missä voit.

Jos siinä henkesi menee, iloitse, autuaallisempaa kuolemaa et voi missään saada».

Raaempi on Lutheruksen kirjoitustapa toisissa samanaikaisissa kiertokirjeissä.

Erääseen on kirjoitettu: »Talonpojat eivät kuule Herran käskyjä ja ovat hullut. Saakoot siksi selkäänsä, saakoot kuulla, sillä ne he ovat kyllin ansainneet. Rukoilkaamme, että he tottelisivat. Mutta he eivät tottele, niin ei armoa. Antakaa kuulien suhista heidän korvissaan».

Ja toisessa kirjeessä seisoo: »Talonpojat eivät tahdo kuulla, he eivät anna edes puhua kanssaan. Siksi pitää heidän korvaläpensä aukaistaman pyssyjen paukkeella ja heidän aivonsa räjähtämän ilmaan. Sellaisia koiria pitää sillä lailla kurittaa. Joka ei tahdo kuulla Jumalan sanaa hyvällä, kuulkoon pyövelin sanaa pahalla.

»Sanokoot, että minä olen kova ja sydämetön. Minä vastaan 'hiiteen sääliväisyys'. Tässä pitää maallisen esivallan 'purra, pistää, rääkätä, murhata, niinkuin Jumala on säätänyt'. Mutta itsepäiset, visapäät, soaistut talonpojat eivät tahdo Jumalan sanaa totella. Ei saa armahtaa heitä! Lyökää, kiduttakaa, repikää, pieskää heitä kuin hulluja koiria niin paljon, kuin jaksatte ja missä vaan saatatte. 'Aasin pitää saada seipäästä, ja kansaa pitää väkivallalla hallittaman.' Sen tiesi Jumala. Siksi hän ei antanut esivallalle villaa käteen vaan miekan».

Vallankumouksellinen on Lutheruksen mielestä pahempi kuin murhansa ja rosvo tahi muu pahantekijä ja sentähden »ei saa odottaa kunnes saa käskyn herraltaan. Vaan ken ensiksi ehtii hyökätköön hänen kimppuunsa omasta aatteestaan ja tappakoon hänet eikä tarvitse pelätä sitä 'että tekee siinä ihmismurhan'».

Sen vastenmielisemmän vaikutuksen tekevät viimeiset kirjeet, jotka Lutherus kirjoitti ja julkasi kesällä, luultavasti kesäkuun loppupuoliskolla, jolloin talonpoikaiskapina jo oli melkein tukahdettu ja voitokkaat herrat juuri julmimmalla tavalla kostivat voitetuille. — Lutherus siis hyökkää talonpoikain kimppuun silloin, jolloin ei suinkaan tarvinnut vallassa olijoita siihen kehottaa. Hän ei käännykkään taistelijoiden puoleen, vaan pyövelien puoleen.

Lutherus on muuten vähän perästä ylpeydellä viitannut toimitilaansa talonpoikaiskapinan aikana. Hän sanoo:

»Saarnaajat ovat suurimmat sankarit, sillä he kehottavat esivaltaa tekemään tehtävänsä, nimittäin rankaisemaan pahoja roistoja. Minä, Martti Lutherus, lisää hän, olen kapinassa lyönyt kaikki talonpojat, sillä olen käskenyt lyödä heidät. Kaikki niitten veri tulkoon ylitseni».

Nyt oli Lutherus läpikäynyt vallankumouksellisen kehityksensä. Nyt hän on maallisten vallanpitajäin kätyri. Virkeä vallankumouksellinen henki, joka ennen niin usein henki hänen kirjoituksistaan, oli sammunut. Jos siellä täällä näkyy siitä jälkiä, joilla on rohkeamman katsantokannan leima, niin se välähtää hetkeki esiin ja aivan vahingossa.

Koko hänen esiintymisessään on tämä ikävä käänne nähtävänä. Kansanvaltainen kirkko, jota hän tähän asti oli puoltanut, peloitti häntä siksi, että se olisi muuttunut liian vapaaksi, se olisi antanut kansalle liian paljon valtaa.

Se sai väistyä virtavaltaisen valtiokirton tieltä, jonka pää oli maallinen ruhtinas, uusi paavi. Raivoavammin ja myrkyllisemmin hyökkäsi hän katoolilaisten kimppuun, jotka luonnollisesti koettivat käyttää hyväkseen hänen käytöstään talonpoikia kohtaan.

Samaan aikaan hän tunsi rajatonta halveksumista syviö riviä, rahvasta, kohtaan. Herra »moukka» on Lutheruksesta sama kuin kaiken pahan ja kurjan edustaja.

»Ei pidä liian paljon tanssia rahvaan pillin mukaan. Se voi tulla vaaralliseksi ajan pitkään ja paras on tappaa mitä pitkät rivit kuin säilyttää tuumanvertaa, ei edes rahtuistakaan.» Ja parempi on, että tirannit sata kertaa harjoittavat väkivaltaa, kuin että heistä yksi harjoittaa väkivaltaa tirannia vastaan. »Sellainen raivoova rahvas on epätoivoa herättävä kirottu ilmiö, eikä kukaan voi niitä hallita paitsi tirannit. Ne ovat kivi, jota koiran upottaa. Niintuin aasin kuljettajat aina ovat aasin niskassa ja ajavat sitä piiskalla eteenpäin — sillä muuten ne eivät kulje eteenpäin, — niin täytyy esivallan ajaa, lyödä, kiduttaa, hirttää, polttaa, mestata ja ruhjota rahvasta, herra 'moukkaa', niin että se herättää pelkoa ja kansa pysyy aisoissaan.»

Niin pitkälle menee Lutherus, että hän puhuu orjuuden uudelleen käytäntöön ottamisesta. Hän puolustaa itseään vanhan testamentin esimerkillä:

»Jolloin miehet ja naiset olivat omaisuutta, niinkuin muu nautakarja, niin että niitä saattoi ostaa ja myydä niinkuin itse lystäsi. Se olisi vielä hyvä tapa, sillä muuten ei kukaan voi palvelijoitaan hallita», sanoo Lutherus.

Ja kun muuan sivistynyt aatelismies aikoi poistaa verotyön ja kysyi neuvoa Lutherukselta, niin tämä vastasi:

»Ei ole hyvä, jos maa-orjuus poistettaisiin, sillä kansan pitää ryömiä sortotaakan alla, muuten se tulee liian uppiniskaiseksi».

Yllä mainittu ajatuksen kanta oli täydelleen vallannut Lutheruksen talonpoikaiskapinan aikana ja määräsi sen jälkeen hänen toimintansa suunnan aina hänen kuolemaansa saakka.

Hän saattoi hyvällä syyllä sanoa uskonopistaan, että se oli sellainen oppi, »jossa opetettiin ihmisiä uskomaan Kristukseen ja olla esivallalle kuuliainen».

IX. Lutherus ja maallinen esivalta.

Yhteiskunnalliset sodat vaikuttivat lopullisesti Lutheruksen luonteeseen ratkaisevasti.

Vallankumoukselliset ja taantumukselliset suunnat, jotka muodostavat pikkuporvarin luonteen, olivat tähän asti taistelleet vallasta Lutheruksen sielussa. Huolimatta kaikista taantumuksellisista taipumuksistaan, olivat vallankumouksella saavutetut voitot antaneet hänen toiminnalleen pääasiallisen leimansa.

Hän oli esiintynyt vallankumouksen lipun kantajana kansan syvien rivien edessä ja sekä maalliset että hengelliset mahtavat ruhtinaat vastustajinaan. Eikä Lutherus keinoja häikäillyt heitä vastustaessaan.

Nyt hän ei tuota enää uskaltanut tehdä.

Siinä pelästyksessä, joka johtui siitä, että hän näki talonpoikien nousevan aseelliseen taistelunn ja todella vaativan vapautta ei ainoastaan sanallista vaan aineellista vapautta, siinä pelästyksessä hävisi viimeinenkin yhteistunteen värähdys kidutettuja, sorretuita syviä rivejä kohtaan.

»Tappakaa heitä kuin hulluja koiria», oli ainoa neuvo, jouka Lutherus autoi niitten henkilöitten varalle, jotka asettuivat vallassa olijoita vastaan ja vaativat hieman oikeudellisempaa elämän tarpeitten jakoa. Lutherus antautui nyt kaikella voimallaan, kaikella hurjalla kiihkollaan, sieluin ja ruumiin taantumuksen ja ruhtinasvallan palvelukseen. Hän käytti kaikkia mahdollisia avujaan vakiinnuttaakseen yhä enemmän maallisen esivallan valtaa, sen luottoa, ja estääkseen kaikkia vapautuspyrintöjä ilmoille tulemasta.

34 vuotinen oli hän v. 1517, jolloin hän alotti vallankumouksellisen uransa. 8 vuotta myöhemmin, vasta 42 vuotiaana oli hän taantumuksen innokkain kätyri.

Nyt syntyi luterilainen valtiokirkko, joka yhdistää poliittisen järjestelmän uskonnon opinkappaleisiin ja joka on aikojen kuluessa ollut hallituksen selkärangattomin palvelija.

Tämä oli jotain aivan eriävää siitä, mitä Lutheruksen uskonpuhdistuksesta oli ensi hetkellä todella toivottu.

Lutherus vierasti yhä enemmän entisiä vallankumouksellisia lausuntojaan. Hän ei tehnyt sitä avoimesti ja rehellisesti sanoen ensin erehtyneensä, ja nyt muuttaneen mielensä, vaan hän silitteli ja sekotti käsitteitä ja syytti kaikesta muita, etenkin Tuomas Münzeriä ja muita intoilijoita, jotka olivat ottaneet osaa talonpoikaiskapinaan, jota hän itse niin kovakouraisesti kohteli.

»Nämät vallankumouksen juopuneet ovat aina halveksineet minun oppiani ja sitä vainonneet, kovemmin kuin paavin oppia, siksi minunkin oli täytynyt ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, kuin mihin ryhdyin paavia vastaan. En ymmärrä, miksi vallankumous voi johtua minun opistani?»

Ja kun paavilainen kirjailija syyttää Lutherusta siitä, että hän saarnaa tottelemattomuutta maallista esivaltaa ja keisaria vastaan, niin sanoo Lutherus:

»Tuo hävytön kitarakki kehtaa syyttää minua, vaikka hän hyvin tietää, etten suinkaan sitä ole tehnyt ..... Sillä koko maailma tietää, ettei kukaan ole niin ylistänyt keisareita ja heidän kumartamistaan kuin minä».

Jo varhaisimmissa kirjoituksissaan toi Lutherus esiin silloin tällöin ajatuksensa maallisen esivallan jumalallisesta mahdista. Viimeisissä kirjoitukissaan nämät katsantokannat vakiintuivat ja syventyivät ja muuttuivat yhä matelevammiksi ja kansanvihollisimman mielisemmiksi.

Löytyy kaksi valtakuntaa maan päällä, hengellinen ja maallinen.

Hengellisessä valtakunnassa on kaikki arvoa ja laupeutta, anteeksiantoa, sääliä, rakkautta, palvelusta, hyvyyttä, rauhaa ja autuutta. Se syntyy kristittyjen yhteiselämässä Jumalan pelossa ja Kristuksen seuraamisessa. Ja jos kaikki ihmiset olisivat hurskaita kristittyjä, kotonaan Jumalan hengen lapsia, niin ei tarvitsisi mitään muuta maan päällä kuin hengellinen hallinto.

Mutta nyt on suuri joukko ihmisiä uskossa heikkoja ja täynnään pahoja haluja ja himoja, siksi täytyy Jumalan ylläpitää maallista hallitusta, jonka pitää lujalla kädellä hillitä ihmisten pahoja himoja.

»Pitää niin toimia kuin pidettäisiin villiä pahaa eläintä kahleissa ja ristikkojen takana, ettei se voisi purra ja repiä ihmisiä, niinkuin sen halu on, ja jota se mielellään tekee, mutta kesy kotieläin ei sitä tarvitse; se voi olla ilman siteitä ja kahleita, yllä se on vaaraton. Jos ei hallitus olisi luja, niin koska koko maailma on paha, eikä tuhannesta ihmisestä yksikään ole hyvä, voisi toinen tappaa toisen, ettei kukaan saisi pitää vaimoaan ja lastaan rauhassa sekä hankkia itselleen elatusta ja palvella Jumalaa. Ja maailma voisi tulla autioksi. Siksi Jumala on säätänyt kaksi hallitusta, hengellisen ja maallisen. Hengellinen tekee ihmiset kristillisiksi ja hurskaiksi Pyhän Hengen avulla Kristuksen valtakunnassa. Ja maallinen valta rankasee uskottomia ja pahoja ihmisiä, että on ulkonainen rauha ja tyyneys».

»Jos poistaisimme maallisen vallan sillä perusteella, että olemme kastetuita ja sentähden kristityitä, niin paha saisi vapaan vallan, sillä ihmiskunta on ja jää epäkristilliseksi, vaikka ovatkin kastettu ja kutsutaan kristityiksi».

Siis ihmisten pahuuden tähden on maallinen valta perustettu, ja voidakseen täyttää velvollisuntensa, täytyy esivallan olla ankara ja toimia kovakouraisesti kaikkia vastaan, jotka nousevat sen säädöksiä vastaan.

»Maallinen valtakunta on vihan ja ilottomuuden valtakunta. Siinä vaan rangaistaan ja kiristetään ohjaksia, käydään lakia, tuomitaan, kuristetaan pahoja ja suojellaan hyviä. Siksi on esivallalle miekka annettu. Ja ruhtinasta tahi herraa kutsutaan raamatussa Jumalan vihaksi ja vitsaukseksi».

Koska esivalta on Jumalasta, ovat sen kaikki työt, Lutheruksen mukaan, jumalalliset.

Alamaisten täytyy, sanoo Lutherus, luopua kaikesta arvostelusta ruhtinaitten suhteen ja seurata heitä sokeasti.

Kaikkein julmin ja vääryyttä puoltavin sota, johon hallitsija pakottaa kansansa, näin opettaa Lutherus, on Jumalalle otollinen ja hän lisää:

»Iskekää rajusti viholliseen, kiduttakaa, polttakaa ja tehkää kaikki, joka voi toista vahingoittaa, kunnes ne voi kukistaa sotatavalla. Se on oikein ett'ei pidä toki tehdä syntiä ja raiskata vaimoja ja neitsyeitä».

»Ja ammattisotilaan verisin työ on, jos ei rupea turhan tunteelliseksi, itsessään jumalallinen virka, ja niin tärkeä yhteiskunnassa kuin syöminen ja juominen», sanoo Lutherus.

Lutherus vaatii siis täydellistä alistumista ruhtinasvallan alle. Ja hän saa tukea käskystä, kunnioita isääsi ja äitiäsi takeeksi siitä, että alamaisten alistuminen on Jumalalle otollisin teko. Tämä käsky ei käsittele ainoastaan lihallisia vanhempia, vaan niitä, jotka ovat vanhempain sijassa ja siihen kuuluvat, »maalliset herrat ja hengelliset isät, sillä joka ihmistä pitää hallita ja jokainen olkoon toiselle ihmiselle alamainen».

Tällaisten periaatteiden mukaan on Lutheruksen mielestä kapina jotain kauheaa, hävytöntä, vaikka se kohdistuisi julminta ja enimmin vääryyttä tekevää hirmuhallitsijaa vastaan.

Alamaisten pitää kantaa ristiään kärsivällisinä, sanoo Lutherus, ja lohduttaa itseään sillä,

»että vaikka maallinen hallitsija voi vahingoittaa ruumiin ja tavaran, niin hän ei voi turmella sielua».

Ja kaikissa tapauksissa kuuluu kosto Herralle, sillä kansa ei saa itse kohtaloaan määrätä.

»Jos esivalta on paha, on Jumala turvamme. Hänellä on tulta, vettä, rautaa ja kiveä ja lukemattomia keinoja tappamaan. Pian hän voi tirannin surmata», kirjoittaa Lutherus.

Ja, arvelee hän, — jos alamaiset näkevät, että tiranni hallitsee sydämmettömästi ja väärin, ei heidän pidä muistaa hänen pahoja tekojaan. hutkikoot itseään, eikö hän ole heidän omien pahojen tekojensa rangaistus, koettelemus, jonka taivas on heille parannukseksi antanut.

Ainoastaan yhdessä tapauksessa saa kansa nousta ruhtinastaan arvostelemaan ja syöksemään hänet vallasta, silloin kun ruhtinas on mielipuoli, sillä silloin hän ei ole enää ihminen.

Mutta vaikka ruhtinas olisi kuinka villi, jos hän on täydessä järjessään, pitää vaan toivoa, että Jumala hänet parantaisi.

»Ja jos täytyy tapahtua vääryyttä mailmassa, silloin on parempi, että alamaiset kärsivät vääryyttä kuin ruhtinaat sillä 'roskaväellä' ei ole rajoja, ja se voi raivota pahemmin kuin viisi tirannia. On parempi kärsiä yhden hirmuvaltiaan vääryyttä kuin lukemattomien, nimittäin kansan».

Maallinen esivalta on siis Lutheruksen mukaan yläpuolella kaikkien maallisten valtojen vaikutusalaa. Sen yläpuolella on ainoastaan Jumala, joka yksin saa sitä arvostaa ja rangaista.

»Esivallan vääryyttä eivät ihmiset saa kostaa, eikä rangaista pahaa, se oikeus ei ole toisella kuin juuri maallisella esivallalla».

Tuo sokea, ehdoton alistuminen ja tottelevaisuus maallisia vallanpitäjiä kohtaan, se on se siveysoppi, se luurankokuri, johon Lutheruksen valtiollinen ja yhteiskunnallinen oppi johtaa.

Sen paras, klassillisin ilmaisumuoto on seuraava Lutheruksen lause:

»Että 2 ja 5 on 7, sen sanoo järkesi, mutta jos esivalta käskee, että 2 ja 5 on 8, pitää sinun se uskoa vastoin tietoasi ja järkeäsi».

— — — Tähän hirmuhallituksen ajatuksen ylistämiseen ja kaiken kansan vapauden kahlehtimiseen päättyi Lutheruksen jumaloitu elämäntyö!

Suomenkielinen Gustav Bang -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto