Julkaistu: artikkeleina Social-Demokraten -lehdessä 30. huhtikuuta, 6.–7. ja 14. toukokuuta sekä 5. kesäkuuta 1906
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Kristillinen kommunismi». Osuuskunta Kehitys r. l., Pori 1906
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
On kummallista kohtalon ivaa, kun yhteiskunnallinen työväenliike kohtaa niin katkeraa ja myrkyllistä vastarintaa niissä piireissä, jotka kutsuvat itseään kristityiksi ja joiden suurin nautinto on puhua Jeesuksesta ja esiintyä hänen valittuina seuraajinaan.
Alkuaan oli kristillisyys puhtaasti köyhälistöllinen, luonteeltaan kommunistinen liike. Köy-hälistön: köyhien, kärsivien ja sorrettujen joukossa kristinoppi sai jalansijaa. Heidän ajatustapansa ja yhteiskunnallinen asemansa antoi kristinopille leimansa. Ihannekristinoppi esitti maallisessa elämässä käytettäväksi yhteiskuntamuotoa, jossa ei ollut yksityistä omistusoikeutta, vaan kaikessa, niin omaisuudessa kuin sen käyttämisessäkin vallitsi yhteisomistus. Apostolien teoista ja evankelistojen kirjotuksista käy askel askeleelta selville, miten opetuslapset seuraten mestarinsa käskyä, järjestävät seurakunnat ankaran kommunistisiksi pikku-yhteiskunniksi. Vaikka Kristuksen lähimmät seuraajat jo noin 1800 à 1900 vuotta takaperin, seuraten mestarinsa neuvoa, luopuivat yksityisomistusoikeudesta yhteiskunnan eduksi, jota tapaa Kristus noudatti sekä piti tarpeellisena ja luonnollisena, niin täyttää se nykyajan kristillisten sosialismin vastustajien sydämen pelolla ja kiukulla.
*
Yhteiskunnan köyhille ja sorretuille puhui Jeesus. Vähän ennen julkista esiintymistään lukee hän Natzaretin synagogassa korkealla äänellä profeta Esaiasta: »Hän on lähettänyt minut julistamaan köyhille evankeliumia, parantamaan niitä, joilla on särjetty sydän, julistamaan vankituille että he pääsevät vapaiksi, sokeille että he saavat näkönsä» j. n. e. Tässä ennustuksessa on ilmotettu hänen toimintansa luonto ja se mitä hän sittemmin opettaa, on sopusoinnussa tämän kanssa: »Autuaat olette te köyhät, sillä te saatte periä taivaan valtakunnan; autuaat olette te, jotka nyt näette nälkää (isootte), sillä te tulette ravituiksi; autuaat olette te, jotka nyt itkette, sillä te tulette nauramaan». — — — »Tulkaat minun luokseni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon virvoittaa teitä».
Se oli alhaiso, joka kokoontui Kristuksen ympärille ja kuunteli häntä. Köyhiä kalastajia ja käsityöläisiä olivat opetuslapset, kun yhteiskunnan tukipylväät, fariseukset ja kirjanoppineet alinomaan kiukuttelivat, että »kaikki publikaanit ja syntiset tunkivat hänen luoksensa ja kuuntelivat hänen sanojansa». Juuri kärsivät ja eniten halveksitut ihmiset hakivat turvaa hänestä ja saivat ei ainoastaan henkistä lohdutusta, vaan toisinaan myös käytännöllistä suojelusta niitä yhteiskunta-voimia vastaan, jotka heitä vainosivat. Kertomus syntisestä vaimosta (Joh. ev. 8 luku) on suurimmassa yksinkertaisuudessaan purevinta ivaa kaikkea petollista yhteiskunta-moraalia kohtaan ja vastauksella on todellinen merkityksensä vielä tänäkin päivänä: »Joka teistä on synnitön, hän heittäköön ensimäisen kiven».
Niin muodoin olivat hänen oppinsa pelkkää lempeyttä köyhiä ja yhteiskunnan halveksittuja kohtaan, jota vastoin rikkaita kohtaan olivat sanat ankaria ja uhkaavia. Rikasta miestä piinataan hirveästi helvetin liekeissä — ei sentähden että hän oli erittäin ilkeä tai erittäin syntinen, vaan sentähden, että hän oli rikas ja nautti rakkaudestaan, »puki itsensä purppuraan ja kalliiseen vaatteeseen ja eli joka päivä herkullisesti», silloin kun Lazarus makasi hänen ovensa edessä ja ravitsi itseään muruilla, jotka hänen pöydältään putosivat. Kerta kerralta lausutaan sama tuomio rikkaudesta — täydellinen kirous jokaisesta yhteiskunnasta, jossa löytyy rikkaita ja köyhiä sekä vallitsee yltäkylläisyys ja puute. »Voi teitänne, te rikkaat» j. n. e. — —
»Kuinka vaikea onkaan rikkaitten tulla Jumalan valtakuntaan, sillä helpompi on kamelin käydä läpi neulansilmän kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan». Ja kun rikas mies, joka oli pitänyt kaikki käskyt hamasta lapsuudestaan, kysyi mitä hänen vielä tuli tehdä, periäkseen iankaikkisen elämän, sanoo Jeesus: »Mene, myy kaikki mitä sinulla on ja anna vaivaisille ja sinä saat paikan taivaassa.» Tässä selvässä ja täydellisessä käskyssä, jota ei sovi toisin selitellä, ellei tehdä suurinta vääryyttä sitä yhteyttä kohtaan, jossa se on kirjotettuna, on kristillisyyden vaikuttava yhteiskunta-ohjelma. Tuli luopua kaikesta omaisuudestaan, aivan avoimesti antaa se lähimäisensä käytettäväksi ja itse ruveta vaan käyttäjäkumppaniksi yhteiseen omaisuuteen. Vasta tämän kautta tuli ihminen täydelliseksi.
Rikkaus itsestään on pahasta, viettelee ahneuteen ja ylellisyyteen, poistaa ajatukset henkisistä asioista eikä sentähden ole sopusoinnussa sielun vapautus-pyrkimysten kanssa. Eräs esimerkki on kerrottuna vertauksessa rikkaasta miehestä, joka suurensi latonsa saadakseen riittävästi tilaa kokoamalleen viljalle sekä sanoi sielullensa: »Sielu, sinulla on paljon hyvää moniksi vuosiksi, ole levossa, syö, juo ja riemuitse». Mutta Jumala sanoi hänelle: »Sinä hullu, tänä yönä kutsun minä sinun sielusi, kuka silloin saa kaikki, mitä sinä koonnut olet». Ja yhä uudelleen toistetaan samat käskyt ja varotukset: »Kavahtakaat teitänne ahneudesta» — — »Älkäät kootko tavaraa, jota koi syö ja ruoste raiskaa ja varkaat kaivavat ja varastavat» — »Ette voi palvella kahta herraa: Jumalaa ja mammonaa». Epistoloissa löytää kaikkialta saman kirouksen epäsiveellisestä rikkaudesta. Erittäin Jakobin epistolassa ovat sanat hyvin teräviä, kuten seuraavassa: »Nyt hyvin, te rikkaat, itkekäät ja ulvokaat teidän viheliäisyyttänne, joka teidän päällenne tuleva on. Teidän rikkautenne ovat mädänneet, teidän vaatteenne on koi syönyt. Teidän kultanne ja hopeanne ovat ruostuneet ja niiden ruosteen pitää oleman teille todistuksena ja pitää syömän teidän lihanne niinkuin tuli; te olette rikkauden koonneet itsellenne viimeisinä päivinä. Katso työmiesten palkka, jotka teidän maanne elon korjanneet ovat, jonka te petoksella pidättäneet olette, huutaa; ja elonleikkaajien itkut ja huudot ovat tulleet Herran Zebaotin korville. Te olette hekumassa eläneet maan päällä ja olette teidän hekumanne pitäneet ja sydämenne syötelleet niinkuin teuraspäivänä» (Katso Jakobin ep. 5 luku 1–5 v.)
Rikkaudella oli hyvä poistaa aineellista puutetta. Yksityinen ihminen tarvitsi ainoastaan sen, mikä oli välttämättömintä elämän ylläpitämiseksi. Kaiken, mitä hänellä oli sen yli, tuli hänen antaa tarvitsevalle lähimäiselleen, että hänkin saisi sen mitä välttämätöntä on. »Jolla on kaksi hametta (mekkoa) hän tasatkoon sen kanssa, jolla ei yhtään ole» j. n. e. Kun lähetettiin ne kaksitoista apostolia ja sittemmin opetuslasta, niin heille säädettiin täydellinen omistamattomuus: »Älkäät ottako matkallenne keppiä, ei kenkiä eikä rahoja, älköön teillä olko kahta hametta». Ainoastaan luopumalla kaikesta maallisesta omaisuudesta ja luovuttamalla se köyhien käytettäväksi, saattoi pelastaa sielunsa. »Myykäät kaikki mitä teillä on ja antakaat almuja; älkäät kootko aarteita, jotka katoavat, niin saatte paikan taivaassa». Viimeisenä päivänä palkitaan tämä teko, sillä silloin sanotaan oikealla puolella oleville: »Tulkaat minun isäni siunatut ja omistakaa se valtakunta, joka on teille valmistettu aina ajan alusta asti. Sillä minä isosin ja te ruokitte minua; minä janosin ja te juotitte minua; minä olin koditon ja te otitte minut huoneesenne; alaston ja te vaatetitte minut; sairas ja te tulitte katsomaan minua; minä olin vankeudessa ja te tulitte minun luokseni». Ja kun he kysyvät milloinka tämän ovat tehneet, niin kuuluu vastaus: »totisesti sanon minä teille, sen mitä olette tehneet yhdelle näistä minun pienemmistä veljistäni, sen olette te tehneet minulle».
Tätä ihannetta toteutettiin seurakunnan jäsenten kommunistisen yhteiselämän muodossa ja yhteisesti käyttämällä yhteisiä tarviskaluja, joita saatiin niillä rikkauksilla, joista jäsenet luopuivat liittyessään jäseniksi seurakuntaan. Tämä oli niinmuodoin yhteiskulutusta. Sitävastoin oli tuotanto-kommunismi, yhteistyö käyttöesineiden valmistuksessa, ulkopuolella koko ajatuspiirin. Ei tarvinnut huolehtia siitä, miten tarviskalujen puute vastaisuudessa tyydytetään, sillä sitä myöten kun seurakunta kasvaa virtaa uusia rikkauksia yhteiseen kassaan. Tuli ottaa esimerkki »taivaan linnuista, jotka eivät kylvä eivätkä niitä ja kuitenkin taivaallinen isä ruokkii heidät, sekä kedon liljoista jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää ja kuitenkaan ei Salomo kaikessa komeudessaan ollut niin vaatetettu kuin yksi heistä». »Senvuoksi älkäät kysykö, mitä te syötte tai mitä te juotte», älkäätkä olko epävakaiset. Sillä sellaisia etsivät pakanat, vaan teidän isänne pitää huolen teidän tarpeistanne. Ja sitäpaitse oli paljoa vähempi syy huolehtia tällaisista asioista, kun joka päivä odotettiin viimeisenpäivän tuloa. »Muutavat niistä, jotka täällä ovat, eivät kuole, ennenkuin ovat nähneet Jumalan valtakunnan», sanotaan jossain paikassa ja monet muut lauseet puhuivat samaan suuntaan.
Kristilliset opit johtavat siis siihen, että oikeata kristillistä elämää voidaan noudattaa ainoastaan puhtaasti kommunistisessa yhteiskunnassa.
Tämä on järjellinen johdelma Jeesuksen lausunnoista ja täten vanhimmat kristityt, hänen lähimmät seuraajansa, ne käsittivät ja tämän mukaan he toimivat. On huvittavaa, kun apostolien teoista löytää selvän eikä kahtaalle tulkittavan kuvauksen alkuperäisistä kristillisistä seurakunnista ja huomaa, että ne olivat tarkalleen yhtäpitäviä Kristuksen opetuksen kanssa sekä että ne olivat rakennetut ehdottoman kulutuskommunismin perusteella noudattamalla täydellistä yhteisyyttä niin omaisuudessa kuin sen kulutuksessakin.
»Ja kaikki, jotka uskoivat, olivat aina yhdessä ja pitivät kaiken yhteisenä. Omaisuutensa he myivät ja jakoivat kaikkien niiden kanssa, jotka jotakin tarvitsivat.» »Ja he pysyivät joka päivä yksimielisesti templissä, mursivat joka huoneessa leipää ja ottivat ruokaa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella. Ja kiittäen Jumalaa olivat kaiken kansan suosiossa. Ja Herra lisäsi joka päivä autuaaksi tulevaisia seurakunnalle. Ja ei myös ollut yhtään tarvitsevaista heissä; sillä niin monta, joilla pellot eli huoneet olivat, ne he myivät ja toivat myytyin hinnan ja panivat apostolein jalkain eteen; ja jokaiselle jaettiin niinkuin kukin tarvitsi».
Ettei tämä omaisuuden seurakunnalle luovuttaminen ollut ainoastaan pelkkä vapaaehtoinen armeliaisuustyö, vaan yhteiskunnallinen velvollisuus, siitä on meillä todistuksena kertomus Ananiaksesta ja hänen vaimostaan Safirasta. Nämät molemmat olivat myyneet omaisuutensa ja tuoneet osan apostoleille. Loput aikoivat he käyttää omiin tarkotuksiinsa. Apostoli Pietari huomasi petoksen ja puhui heille ankaria sanoja, jotta ensin mies ja sitten vaimo »Jumalan kosketutsesta» kuolleina lankesivat maahan.
Niin muodoin oli vanhempien kristittyjen seurakuntain käyttämä kansantaloudellinen järjestelmä eräänlaatuista sosialismia, ainakin mitä tulee yksityisomaisuudesta luopumiseen ja jäsenten väliseen yhteisomistukseen. Se erosi kuitenkin paljon siitä sosialismista, jonka eduksi nykyinen köyhälistö työskentelee. Se oli yhteiskulutusta, vaan ei yhteistuotantoa. Kristitty luopui kaikista tuotannon välikappaleista, myi ne ja vaihtoi summan kulutusesineiksi, jotka hän luovutti aatetoveriensa vapaasti käytettäviksi. Nämät menivät heidän elantoonsa ja nautittiin lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluessa.
On helposti käsitettävää, kuinka suuri vetovoima kommunismilla oli suureen sorrettuun ja nälkäiseen köyhälistöjoukkkoon, ei ainoastaan Juudanmaalle vaan koko mahtavassa Rooman valtakunnassa. On helposti käsitettävää, kuinka lyhyt sen kukoistus saattoi olla. Ruokittavien suiden luku lisääntyi nopeasti, jota vastoin käytettävät varat lisääntyivät hyvin hitaasti. Apostolien, erittäinkin Paavalin kirjeistä, saa elävän kuvauksen, kuinka voimakkaita kehotuksia tarvittiin seurakunnan köyhien välttämättömien tarpeiden kokoonsaamiseksi. Aikaiseen, jo muutamien vuosikymmenien kuluttua, lakkasi puhdas kommunismi. Sen täytyi tehdä niin, koska luokkaharrastukset samalla saivat merkityksen. Nälkäisellä ryysyköyhälistöllä ja sorretulla pikkuporvaristolla ei ollut mitään kumouksellista tulevaisuutta; sen vuoksi muuttui se laihaksi hyväntekeväisyydeksi, pappien ylläpidoksi seurakuntain kustannuksella ja siellä täällä luostari-elämäksi, joka puolittain oli irvikuva ensimäisten kristittyjen ajoilta.
Mutta kertomus apostolien teoissa on vielä jälellä ja se on langettavana tuomiona niitä teeskentelijöitä vastaan, jotka nykyään raamattu kädessä puolustavat yksityisomistusta, jota vastaan Kristus ja hänen opetuslapsensa käyttivät ankarampia sanoja kuin mikään meidän päiviemme sosialisti-agitaattori.
Asialla on meidän työväenliikkeeseemme nähden ainoastaan historiallinen merkityksensä. Se tulevaisuuden yhteiskunta, jonka eduksi me ponnistelemme, on luonnoltaan puhtaasti taloudellinen, eikä perustu mihinkään julistettuun siveysoppiin, vaan alastomiin todellisuuksiin nykyisen yhteiskunnan kehityksessä. Sen vuoksi on muinaiskristillisellä kommunismilla vaan historiallisena ilmiönä erityinen merkityksensä meidän järjestyneelle työväenliikkeellemme.
Tämän silmäyksen kautta aukenee eteemme kuhiseva ja kihisevä maailma ryöstöineen, täydelleen yhtä verinen ja täydelleen yhtä ryhmittyneine köyhälistöineen, kuin nykyään, vaikka kaikessa aivan toisenlainen kuin me nykyään tunnemme.
Seuraavassa luomme silmäyksen niihin olosuhteisiin, joissa Kristuksen kommunismi kehittyi.
Siihen aikaan, kun Kristus esiintyi, kuului koko silloinen maailma, s. o. kaikki Välimeren ympärillä olevat maat, Rooman vallan alle. Rooman mahtavassa valtakunnassa oli suurilukuinen ja sorrettu köyhälistö, joka oli aivan toisenlainen kuin nykyinen.
Käsittääkseen erotuksen silloisen ja nykyisen köyhälistön välillä, tulee ottaa huomioon, että koko silloinen yhteiskuntatalous perustui orjuuteen ja että pakkotyö kuului silloisen maailman taloudellisiin prinsiippeihin samaten kun nykyään vapaa palkkatyö. Mutta, vaikka orjuus olikin vallitsevana periaatteena, niin kehitti se kuitenkin siemenen vanhan yhteiskunnan sortumiseen. Se kasvoi yli sille määrättyjen rajojen ja murti vanhat yhteiskuntarajotukset. Se sai aikaan pikkuporvarien ja pikkutilallisten joukottaisen köyhtymisen sekä jakoi vapaan väestön kahteen ryhmään, nim. harvalukuisiin rikkaisiin ja valtavan suurilukuiseen ryysyköyhälistöön. Tämä taas sai tuotannollisessa elämässä aikaan epämiellyttävän seisahduksen, jota kesti siksi kunnes vuosisatoja kestäneen kuolinkamppailun jälkeen vanha yhteiskuntamuoto väistyi keskiajan yhteiskuntamuodon tieltä, jossa puolivapaa työ syrjäytti pakkotyön ja maaorja-talonpoika astui orjan paikalle.
Tämä kehitys eri muodoissa oli ollut täydessä käynnissä kaikissa vanhoissa sivistysmaissa jo aikoja ennen Kristuksen syntymää ja kaikkialla olivat tulokset samallaiset. Selvemmin voidaan tätä liikettä seurata kreikkalaisten ja italialaisten yhteiskuntien kehityksessä.
Alkuperäisessä talonpoikaistaloudessa käytettiin orjia hyvin vähän ja kohdeltiin niitä sangen hyvin. Orjia ei käytetty rikkauden kokoomiseen, vaan kuuluivat ne perheeseen ja täyttivät talon jokapäiväisen työtarpeen. Tähän alkoi jo aikaiseen tulla muutos. Sodat, joihin jokainen vapaa mies otti osaa, köyhdyttivät pikkuviljelijän toisensa jälkeen, katkaisivat heidän taloudenhoitonsa ja pakottivat heidät parempiosaisilta naapureiltaan maakorkoa vastaan lainaamaan viljaa leiväksi ja siemeneksi. Täten jontuivat he yhä suurempaan ja suurempaan velkaan. Heidän täytyi maksaa suuria korkoja ja vihdoin luovuttaa kaiken omaisuutensa rikkaille. Sitä mukaa kun pikkutilalliset köyhtyivät ja vähenivät, kasaantui suuria tiluksia muutamien harvojen omaisuudeksi. Ja samaten kun sota antoi rikkaille tilaisuuden tilusten huokeaan saantiin, se myös hankki heille työväkeä niitä hoitamaan. Sotavangit tehtiin orjiksi ja kuta laajempia sodat olivat sitä suurempia orjajoukkoja lähetettiin orjamarkkinoille ja sitä halvempi oli myös niiden hinta. Tilojen omistajat käyttivät tätä hyväkseen. He hankkivat yhä kasvavia orjajoukkoja yhäti laajenevia jättiläistilojansa (latifundi) hoitamaan. Omaisuutensa menettäneet talonpojat tulvivat suuriin kaupunkeihin, joissa heidän kuitenkin oli vaikea saada toimeentuloa, sillä kaikkialla oli mahdoton kilpailla orjatyön kanssa. Teollisuutta, joka kehittyi sitä mukaa kuin entinen luonnontalous syrjäytyi, harjottivat rikkaat orjilla samaten kuin maanviljelystäkin. Italian, Kreikan ja Idän kehittyvissä tehtaissa työskentelivät orjat voutien piiskan pakottamina. Pikkukäsityön sekä kaupan alalla työskentelivät enimmäkseen vapautetut orjat, jotka olivat riippuvaisia entisistä isännistään ja olivat pakotetut heille luovuttamaan osan työnsä tuloksista. Tämä oli työnantajille erättäin edullinen tuotantomuoto, sillä se kiihotti työntekijöitä tavallista kiihkeämpään työhön. Omistavat kansalaiset anastivat orjalaumoillaan itselleen maanviljelyksen, karjanhoidon, käsi- ja tehdasteollisuuden ja merenkulun sulkien pois kaikkialta vapaat kansalaiset.
Koko tämä asiain tila kuvastui yleisessä mielipiteessä. Ruumiillista työtä pidettiin orjuuttavana, likasena ja alentavana sekä sellaisena vapaalle miehelle sopimattomana.
köyhälistöllä oli tilaisuus saada niukka toimeentulonsa — ottamalla vastaan almuja. Tämä tapahtui osaksi suorastaan kerjäämällä, osaksi niiden rikkaitten antamalla eläkkeellä, joiden palvelijaksi, »klientiksi», he rupesivat, kohottaakseen rikkaitten arvoa kuulumalla heidän taloonsa ja tekemällä heille seuraa kadulla; osaksi niiden suurkapitalistien jakamilla lahjoilla, jotka toivoivat tulevansa valituiksi tuottaviin valtiovirkoihin. Muutavat saivat toimeentulonsa nauttimalla suoranaista yleistä apua.
Vapaaseen köyhälistöön kuuluivat porvarit, ja olivat ainoastaan he oikeutetut käyttämään äänestysoikeutta yleisissä vaaleissa, olivatpa vielä oikeutetut määrätyssä suhteessa saamaan apua valtion varoistakin.
Entisajan yhteiskunnissa löytää kaikkialta esimerkkejä siitä, kuinka vallassaolijat koettivat tyydyttää köyhälistön tarpeita jakamalla viljaa ja muita elintarpeita, ruokkimalla heitä ilmaiseksi ja myöntämällä maksuttoman pääsyn kaikkiin yhteisiin huvituksiin. Köyhälistö vaatei tällaista apua ja hallitseva rikkaitten puolue koetti, omien pyyteittensä ohella, täyttää tätä vaatimusta, sillä he tiesivät, että köyhälistö oli levoton ja suurilukuinen kansalaisryhmä, joka saattoi panna toimeen valtavia vallankumouksellisia purkauksia, kun vaan nälkä kävi liian kovaksi. Saadakseen varoja nälkiintyneen köyhälistön ruokkimiseen, täytyi valtion laajentaa tiluksia, vallata vieraita yhteiskuntia ja pakottaa nämät maksamaan veroa Rooman valtiolle. Täten saatiin aikaan sisällinen lepo, jolla aikaa hallitsevat kansanluokat rauhassa jatkoivat rikkauksien kokoamista itselleen. Valloitusretkillään saattoivat he lisätä itselleen uusia rikkauksia, ryöstämällä vallotettuja maita tai rupeamalla uusiin maakuntiin maaherroiksi, veronkokoojiksi, rahanlainaajiksi tai yksinoikeutetuiksi kauppiaiksi. Tässä hallitsevan kansanluokan rikkauksien ahnehtimisessa ja köyhälistön tarpeiden tyydytyksessä oli selitys vanhanajan valtioiden vallotuspolitiikkaan.
Roomassa tämä järjestelmä saavutti täydellisemmän kehityksensä. Kaikkialta Italiasta tulvi köyhtyneitä pikkutilallisia Roomaan, jossa heillä oli oikeus vaatia ravintoa ja huvituksia valtion kustannuksella eli toisin sanoen »leipää ja näytäntöjä». Rooman valtakunta laajeni alituisesti, Välimeren rannikolla olevat maat vallotettiin yksi toisensa perästä ja tehtiin Rooman alusmaiksi. Niistä tuli Roomalle veroa maksavia maakuntiam (provinseja) ja joutuivat ne mitä suurimman nylkemisen alaiseksi. Ne roomalaiset hallitusmiehet, jotka saivat niissä maaherran viran, puristivat vuosittain aivan häpeämättömällä tavalla miljoonia markkoja maakuntien onnettomilta asukkailta ja ne yhtiöt, jotka maksamalla määrätyn summan valtion kassaan, vuokrasivat veronkannon, imivät heidät viimeiseen verenpisaraan asti kuiviksi.
Osa niistä suunnattomista rikkauksista, joita näistä maakunnista joka vuosi kuletettiin Roomaan, meni työttömän roomalaisen köyhälistön ylläpitoon, vaan toinen osa, tietysti suurempi, meni hallitusmiesten ja kapitalistien taskuihin. Maakuntien asukkaat sortuivat, heidän rikkautensa ryöstettiin ja ennen hyvinvoivat porvarit olivat pakotetut tarttumaan kerjuusauvaan. Maakuntien, jotka eivät omilla varoillaan voineet täyttää virkamiesten ja veronkokoojain vaatimuksia, täytyi ottaa — laina, jonka roomalaiset rahanlainaajat myönsivät heille korkeata korkoa vastaan, mikä muutamien vuosien kuluessa kohotti velan monenkertaiseksi ja saattoi lainanottajan vielä pelottavamman ryöstön esineeksi. Maakuntien asukkaiden, oikeudettomia kun olivat, täytyi tyytyä kaikteen. Ei senvuoksi ole ihmeteltävää että he pitivät »tullimiehiä» ja veronkokoojia halveksituimpina ja vihatuimpina olentoina maan päällä ja että Johannes ilmestyksessään pitää Tiberin varrella olevaa seitsemän kukkulan kaupunkia babylonialaisena porttona.
Rooman vallan aikana täytettiin se köyhdyttäminen, jota koko silloisessa sivistyneessä maailmassa jo kauvan oli harjotettu. Harmaa, toivoton kurjuus levisi kaikkiin maakuntiin. Roomassa kävi köyhien luku entistään suuremmaksi. Miltei kaikki vapaat asukkaat vaipuivat köyhälistöksi, jolla ei ollut toimeentulovälineitä eikä minkäänlaatuisia tulevaisuuden toiveita. Tämä, osaksi ryysyköyhälistöstä, osaksi nääntyneistä pikkuviljelijöistä ja pikkuporvareista koottu ihmisjoukko, oli perinpohjin toisenlaista kuin nykyinen työtätekevä köyhälistö. Ainoastaan muutamille harvoille roomalaisille kapitalisteille ja joillekuille kreikkalaisille rahapukareille tai itämaitten ruhtinaitten jälkeläisille kasaantui yhä suurempia ja huimaavampia rikkauksia.
Muutamin paikoin kävi vapaa palkkatyö käsi kädessä orjatyön kanssa, vaan silloin täytyi työntekijäin tyytyä orjan kurjiin elinehtoihin. Eräs roomalainen maanviljelyskirjailija neuvoo käyttämään orjia maanviljelyksessäkin. Ainoastaan erittäin vaarallisissa töissä ja erittäin epäterveellisillä seuduilla oli hänen mielestään syytä käyttää vapaita työntekijöitä. Tämä oli hyvin kuvaava neuvo, sillä vapaan työläisen kuolema ei koskenut isäntään, jotavastoin orjan kuolemasta koitui aineellista tappiota. Useissa paikoin, suurissa tehdasyrityksissä, näkee sadottain vapaita työntekijöitä ja mitenkä työmiehet palkkojen alentamisen takia ryhtyvät lakkoihin, jotka kuitenkin useimmiten päättyvät työntekijöiden tappiolla. Kreikkalaiselta Pharos-saarelta on löydetty erään kansalaisen kunniaksi pystytetty muistokivi. Tämä kansalainen eli viimeisellä vuosisadalla ennen Kristusta ja hänen elämänsä suuri merkitys oli siinä, että hän toimi tasaisten työsuhteiden saavuttamiseksi siten, että hän puheillaan sai työmiehet luopumaan lakkotuumista ja rauhallisesti jatkamaan työtänsä.
Samaten kun yleinen tuotantotapa orjatyön kilpailun takia painoi vapaita työmiehiä, puristi se myös itsenäisiä käsityöläisiä ja kauppiaita. Koko silloinen kirjallisuus on täynnä kuvauksia heidän kärsimyksistään ja siitä kurjuudesta, jossa he elivät. Samaten kävi pikkuviljelijäinkin. Muutamin paikoin oli suuromistus ja suurviljelys tunkeutunut kaikkialle. »Maa oli asumatonta ja ulkomailta tuotujen orjien avulla hoidettiin karjaa ja maanviljelystä», kertoo eräs sen aikuinen kirjailija. Köyhtyneet talonpojat saivat vaimoineen ja lapsineen kuljeksia ympäri maata ilman kotia ja turvaa. Heillä »ei ollut muuta omaisuutta kuin osa ilmaan ja valoon». Puolet Afrikan maakunnasta, joka käsitti Tripolin, Tunisin ja puolen Algeriaa, kuului kuudelle roomalaiselle suurmiehille. Siellä ja täällä, erittäinkin syrjäseuduilla, oli muutamia talonpoikia, jotka olivat pysyneet asemissaan, mutta niidenkin tila kävi yhä kurjemmaksi. Heidän menonsa ja velkansa kasvoivat ja saadakseen sen, minkä välttämättömästi tarvitsivat elämisekseen, täytyi heidän turvautua suoranaiseen ryöviöön. Metsät hakattiin, vesijohdot rappeutuivat ja maa imettiin tyhjäksi.
Kun seuraa kyläkuntien hallitushistoriaa parisen sataa vuotta jälkeen Kristuksen syntymän, niin saa täyden käsityksen siitä, kuinka laajalle köyhtyminen oli levinnyt Rooman valtakunnassa. Kyläneuvoston jäsenet olivat vastunnalaiset valtiolle tulevista veroista ja senvuoksi oli välttämätöntä, että heillä oli omaisuutta, jonka valtio tarpeen tullen saattoi ottaa takavarikkoon. Niiden luku, joilla oli siksi paljon omaisuutta, että saattoivat tulla kysymykseen valittaessa kyläneuvostoon jäseniä, kävi sitä myöten harvemmaksi kuin varakkaiden lukukin supistui. Ja ennen pitkää määräsi valtio kyläneuvostojen johtajantoimet perinnöllisiksi muutamissa perheissä, sillä kylissä ei enää löytynyt enempää hyvinvoipia kuin mitä juuri näihin paikkoihin tarvittiin. Entiset kunniavirat muuttuivat taakaksi, jota jokainen kammoksui. Hyvin usein joutui neuvoston jäsenten omaisuus pantiksi, he itse joutuivat velkavankeuteen tai kiristettiin heitä muulla tavoin kunnan maksamattomista veroista. Joukottain koettivat he vapautua toimestaan lahjottamalla omaisuutensa, pakenemalla tai tekemällä mielipuolen töitä, vaan mikään ei auttanut. Valtio pakotti heidät pysymään paikoillaan ja pitämään omaisuutensa, saadakseen jonkun takeen veroista. Nämät jätteet Rooman vallan alaisista itsenäisistä hyvinvoivista porvareista olivat heidän täydellisiä irvikuviaan.
Tällä välin tulvi ryysyköyhälistöä: kerjäläisiä, ryöväreitä ja kaikennäköisiä vallattomia olentoja, suurissa määrän kaupunkeihin. Roomassa etenkin oli niitä mahdottoman paljon ja lienevät ne olleet suurimpana osana miljoonakaupungin vapaista asukkaista. Kirjailijat, jotka elivät Kristuksen aikoina, antavat monipuolisia kuvauksia niiden viheliäisestä elämästä. Heidän ruokanaan oli pala pahentunutta leipää ja vähäisen vihanneksia. Toisinaan saivat he keitetyn lampaan pään tai muuta senkaltaista liharuokaa. Aamusilla nousivat he ylös vähääkään aavistamatta, mitä seuraavana päivänä saisivat toimeentulokseen. He kerjäsivät elääkseen, pitivät tarkkaa huolta lahja-aterioista ja siitä, milloin valtion varoista jaettiin elintarpeita. Usein venyivät he rikkaitten portailla almuja anoen. Iltasin saivat he kiipeä parisensataa rappua ennenkuin pääsivät viheliäiseen vinttikamariinsa, jossa ainoaina huonekaluina oli lyhde olkia ja jokin särkynyt kiviruukku. Tämänkin viheliäisen asunnon takia saivat he aina pelätä, milloin isännöitsiä tulee kiristämään vuokraa. Toisinaan oli yö vietettävä paljaan taivaan alla. Tälle kansankerrokselle löytyy kyllä vastine nykyistenkin suurkaupunkien ryysyköyhälistössä, mutta se on paljon vähälukuisempi. Siihen aikaan oli tällainen köyhälistö Rooman ja muiden suurkaupunkien ainoana vallitsevana köyhälistötyyppinä.
Alempana vapaita miehiä oli vihdoin, kaikille aloille hajotettu, suurilukuinen orjalauma. Nämä toimivat maanviljelijöinä ja paimenina, tehdas- ja käsityöläisinä, kauppiaina, merimiehinä, kokkeina, lakeijoina, tanssijattarina, prostitueerattuina, opettajina ja kirjureina. Toisinaan kohdeltiin heitä jotakuinkin auttavasti, toisinaan taas rääkättiin, mutta aina heitä käytettiin tuottamaan omistajalleen persoonallista hyvinvointia ja taloudellista voittoa. Kristuksen aikana oli heitä enemmän kuin milloinkaan ennen, sillä edellisien vuosien sodissa saadut miljoonat sotavangit tehtiin orjiksi. Silloin oltiin kuitenkin käännekohdassa.
Rauhanaikana, joka ensimäisten keisarien hallitessa vallitsi, ei orjia lisätty ja samaan aikaan päästettiin niitä suuri joukko vapaaksi. Tähän viimemainittuun oli syynä rikkaitten taloudellinen asema. Orjatyö ei ollut taloudellisesti edullista, sillä orja, joka tiesi, että hän koko elinikänsä saa olla samoilla orjan ehdoilla, oli huono työntekijä, töykeä, haluton ja taitamaton. Jos hänelle annettiin jonkunlainen pieni päiväpalkka tai silloin tällöin joku palkkio, jolla hän saattoi toivoa joskus voivansa ostaa itsensä vapaaksi, niin vaikutti se hänessä paremman työinnon, joka todellisuudessa oli suureksi eduksi orjan omistajalle. Kun orja oli ostanut itsensä vapaaksi, niin ei hän silti ollut saavuttanut täydellistä taloudellista itsenäisyyttä, sillä entinen isäntä tavallisesti pidätti itselleen edelleenkin osan hänen ansioistaan, jota tapaa venäläiset tilanomistajatkin käyttivät orjia vapautettaessa. Kun vapautettujen luku kaikkialla lisääntyi, alkoi orjuusjärjestelmä köyhtyä ja muuttua keskiaikaiseksi puolivapaaksi elinsuhteeksi. Vapaan ja pakollisen köyhälistön raja alkoi siis näihin aikoihin tasaantua. Ensinmainittu vaipui syvemmälle kurjuuteen, jälkimäisen aseman vähäsen kohotessa. Seuraavien vuosisatojen kulkiessa jatkui tätä kumpaisenkin köyhälistöryhmän yhteensulautumista.
Näiden köyhälistöjoukkojen keskuudessa levisi kristinoppi. Jos tahtoo luoda itselleen jonkinlaisen kuvauksen silloisen köyhälistön luonteesta, niin täytyy etsiä itselleen yhtäläisyyksiä meidän päiviemme Etelä-Italian rappeutuneista pikkuporvareista, nälkiintyneistä torppareista ja kurjista kerjäläisistä. Se oli väestöä, jonka täytyi kärsiä mitä kurjinta sortoa, voimatta siitä vapautua. Heidän luokkaharrastuksensa eivät viitanneet mihinkään valoisempaan tulevaisuuteen, joka olisi odotettavissa. Ainoa mitä he saattoivat toivoa, oli se, että velat alennettaisiin tai että jaettaisiin elintarpeita, jotka hetkeksikin lieventäisivät puutetta. Ainoastaan toivo paremmasta elämästä haudan tuolla puolen oli jonkunlaisena lohdutuksena tämän elämän kärsimyksille. Seuraavassa luvussa esitämme uskonnollisen elämän muodostumista roomalaisen köyhälistön keskuudessa vähäistä ennen Kristusta.
Olemme nähneet, miten köyhtyminen oli levinnyt ympäri Rooman valtakuntaa ja kuinka toivottoman kurjaan asemaan asukkaat olivat joutuneet. Katsokaamme mitä tällainen tila vaikutti henkiseen elämään.
Käsitellessämme tätä asiaa, on muistettava, mitenkä suuri eroavaisuus oli silloisen ja nykyisen köyhälistön välillä. Nykyajan palkkatyömiehillä ei persoonallisesti ole mitään voiton mahdollisuutta eikä toivoa kohota erityisen edulliseen tai merkitsevään asemaan, jota vastoin he yhteenliittyneinä luokkataistelun avulla voivat saada aikaan yhteiskunnallisen vallankumouksen ja siten saavuttaa arvaamattoman suuria voittoja. Vanhanajan köyhälistönasema oli aivan toinen. Se tunsi itsensä voimattomaksi taistelemaan yhteiskunnan mahtavia voimia vastaan. Se näki kaikki tiet sulettuina, eikä voinut keksiä mitään keinoa, millä olisi päässyt kurjuudesta. Persoonallinen pyrkimys, enemmän kuin luokkataistelukaan, ei voinut heidän tilaansa parantaa. Asema oli toivoton, mutta aivan toisessa merkityksessä kuin nykyajan köyhälistöllä. Ainoa todellinen ja kestävä vapaus, jota silloinen köyhälistö kuvitteli, oli toisella puolen maallisen elämän, eikä minkään olevan yhteiskunnan rajojen ulkopuolella. Ainoastaan tulevassa elämässä hän toivoi huojennusta kärsimyksilleen. Samaten kuin yhteiskunnallinen kurjuus meidän päivinämme kiihottaa köyhälistöä rohkeaan taisteluun yhteiskuntaololen parantamiseksi, samaten se silloin aiheutti yhä kasvavan harrastuksen salaisiin, tuntemattomiin ja synkkiin uskonnollisin asioihin.
Varsinkin roomalaisen uskonnon kehityksessä ilmenee täydellinen yhteiskunnallinen muutos.
Muinaisroomalainen uskonto oli raitista, järkiperäistä luonnon uskoa. Heidän jumalansa edustivat erllaisia luonnon voimia ja vaativat ainoastaan ulkonaista jumaloimista, määrättyjä uhreja ja määrättyjen kaavojen sanelemista. Roomalaiset jumalat tyytyivät tällaiseen kaavamaiseen rukoukseen, eivätkä vaatineet ihmiseltä mitään muuta, enemmän persoonallista uskoa kuin siveitä elämäntapojakaan. Jumalanpalvelusta hoitivat valitut virkamiehet, samaten kuin sota- ja palosammutuslaitostakin, ja oli se valtion asia eikä liikuttanut yksityistä ihmistä yksilönä vaan ainoastaan valtion asukkaana. Kuolemantakaisesta elämästä oli kyllä hataria kuvitteluja, vaan ne eivät olleet mitään kehittyneitä selityksiä, joiden mukaan tuleva elämä olisi yhteydessä maallisen elämän kanssa. Haudan tuolla puolen ei ihmistä palkittu tai rangaistu tehdyistä hyvistä tai pahoista töistä ja oli sillä ylimalkaan hyvin pieni merkitys yleiseen mielipiteeseen. Roomalainen talonpoika oli liian materialistinen vaivatakseen itseään haudantakaisilla asioilla; hänellä oli tarpeeksi huolta maallisesta elämästä.
Yhteiskunnallisen kurjuuden ja toivottomuuden lisääntyessä alkoi tämä vanha uskonto yhä vähemmän tyydyttää ihmisiä. Jo aikaiseen alkoivat itämaiset jumalat kummallisine ja salaperäisine jumalanpalveluksineen levitä Rooman valtakunnassa. Poliittisista syistä täytyi valtion tunnustaa ne virallisesti yhtä oikeiksi kuin vanhat roomalaiset jumalatkin. Tämän teki valtio saadakseen kurjuuteen sortuneen kansan paremmin tyytymään kohtaloonsa. Uudet jumalat saivat nopeaan suuren joukon hartaita palvelijoita kaikkialla Rooman valtakunnassa. Egyptiläiset ja aasialaiset jumalat Isis ja Osiris, Kybele, Astarte, Baal, Mithras, Seradis ja mitä kaikkea niiden nimet lienevät olleetkaan, saivat köyhälistön sellaiseen salaperäiseen ja tuntemattamaan jumalanpelkoon, että unohtivat kaiken kärsimyksen, jota heidän täytyi kestää.
Samaan aikaan rehenteli taikausko täydessä loistossaan. Unienselittäjät ja poppamiehet saivat yhä suuremman ja suuremman yleisön. Kaikissa tapahtumissa nähtiin enteitä tulevista tapauksista ja kaikkialla luultiin olevan kummituksia ja kuolleiden ihmisten henkiä, joilla oli maallisia iloja tai kärsimyksiä. Luultiinpa olevan mahdollista tehdä sopimuksia niiden kanssa, kun vaan uhreilla ja sopivilla manauksilla oli saatu henget esiinkutsutuksi. Välikäsinä tässä manaustyössä olivat enimmäkseen vanhat noita-akat, jotka taisivat aineellistuttaa henkiä. Tältä ajalta löytyy suuri joukko sairaaloisia esityksiä, jotka ovat johtuneet yhteiskunnan kurjasta ja toivottomasta tilasta. Vielä meidänkin päivinämme tekevät köyhälistön ulkopuolella olevat kansankerrokset samanlaatuisia esityksiä.
Ennen kaikkea liikkuivat kuvittelut kuolemanjälkeisen elämän ympärillä. Kurjat yhteiskuntaolot, jotka saivat itämaiset uskonnot liittolaisikseen, aiheuttivat näitä kuvitteluja. Käsitys haudantakaisesta elämästä sai yhä lujemman muodon. Kuoleman valtakuntaa kuviteltiin sellaiseksi paikaksi, jossa kukin ihminen saa ansaitun palkkansa maan päällä tekemistään töistä ja teoista. Sitä kuviteltiin sellaiseksi paikaksi, jossa hyvät enkelit lohduttivat vanhurskaita, mutta pahoja piinattiin hirmuisilla tuskilla. Taivas ja helvetti olivat niin muodoin käsitteitä, joihin Rooman asukkaat uskoivat jo ennen kristinopin julistamista. Käsitys kiirastulesta, jossa pahojen sielut puhdistuvat, oli myös jo silloin kehittymäisillään.
Filosofialla (viisaustieteellä) oli kansan uskonnollisen kannan kehitystä vastaava kehityksensä. Filosoofiset pyrkimykset vaihtoivat luonnettaan. Ihmiselämän kaikilla aloilla vaikuttavan syyn ja seurauksen lakien tutkistelemiset jäivät syrjään ja tilalle tuli siveysoppi eli oppi hyvistä elämän tavoista, joka kiinnitti kaiken huomion. Vanhat filosoofiset koulut säilyttivät tosin, ainakin osaksi, entiset nimensä, vaan niiden suunta muuttui aivan toiseksi. Ne muuttuivat uskonnollisiksi yhdyskunniksi ja koettivat saada mukaansa kaikki kansankerrokset. Eri koulukunnilla oli kyllä toisistaan eroavia uskonsääntöjä, vaan ne kaikki yksimielisesti hylkäsivät vanhan jumaluusopin ja alkoivat tunnustaa yhden ainoan jumalan kaiken luojaksi sekä pyrkivät elämään vaatimattomasti ja viettämään puhdasta elämää. Tämä oli tarpeellista alkuvalmistusta sielun vapautumiselle.
Näistä uskonnollisfilosoofisista kouluista oli varsinkin kolme koulukuntaa levinnyt hyvin laajalle ja oli niillä suuri vaikutus kansaan.
Uusplatoonilaiset opettivat, että kieltäytymällä elämän nantinnoista saattoi kohota korkeampaan inhimilliseen täydellisyyteen ja siten päästä lähempään yhteyteen jumaluuden kanssa, saaden ennustamiskyvyn ja muita yliluonnollisia lahjoja, joita ei ole suotu maalliselle ihmiselle. Heidän joukossaan oli muutamia, jotka, samaten kuin kristittyjen aikojen erakotkin, noudattivat ankaraa itsensä kiusaamista kieltäytymällä viinistä, lihasta ja sukupuolielämästä. Kansa kunnioitti heitä, samoinkuin erakoitakin, pyhimyksinä.
Stoalaiset pitivät siveellistä elämää koko filosoofisen kasvatuksen päämääränä. Heidän siveysoppinsa kehittyi kummastuttavan yhdenmukaiseksi kristittyjen kanssa. Kaikkialla heidän kirjotuksissaan löytyy lausuntoja synnistä, omastatunnosta, velvollisuuksista lähimäistään kohtaan, velvollisuudesta rakastaa vihollisiaankin, ihmisen vastuunalaisuudesta jumaluudelle j. n. e. — melkein sanasta sanaan samaa, kuin kristittyjen kirjailijat sanovat samoista asioista. Erittäin koskee tämä filosoofi Senecaa (joka kuoli v. 65 jälk. Kr.), vaikkei hän omassa elämässään noudattanut läheskään täydellisesti sitä korkealle kehittynyttä siveysoppia, jota hän julisti. Hänen oppinsa on monissa paikoin niin yhtäpitävää Kristuksen opin kanssa, että keskiaikana alettiin otaksua hänen saaneen apostoli Paavalilta tiedon kristinopista, mikä otaksuma kuitenkin on aivan väärä ja mahdoton. Todellisuudessa on Senecan siveysoppi aivan yhtäpitävä toisten hänen aikuistensa stoalaisten filosoofien oppien kanssa.
Eräs klassillisen filosoofin etevä tutkija kokoo Senecan opin seuraaviin sanoihin: »Ruumis» — eli kuten hän halveksivasti sanoo — »liha» on niin arvoton, ettei kukaan taida sitä kylliksi halveksia. Se on vaan kotelo, asunto, johon sielu joksikin lyhyeksi ajaksi on asettunut asumaan, ja johon se ei koskaan kotiudu. Se on raskas, painava kuorma, kahle, josta sielu haluaa vapautua. Itse asiassa on sielu yhtäpaljon yläpuolella ruumista kuin jumaluus on aineen (materian) yläpuolella. Sielun todellinen elämä alkaa vasta sitten, kun se on vapautunut ruumiista. — Nykyinen elämä on vaan alkuvalmistusta tulevaista elämää varten. Ruumis on vaan majatalo, josta sielu pian palaa takaisin korkeampaan kotiinsa. Sielu pukee itsensä sitä päivää, »iäisyyden syntymäpäivää» varten — lauseparsi, jota vanhat kristitytkin käyttivät, — jollon ruumiilliset kahleet katkeavat. Seneca kuvaa ijäisyyden rauhaa, joka odottaa ylhäällä, taivaallisen elämän vapautta ja autuutta, tiedon valoa, jossa kaikki luonnon salaisuudet selviävät. Hän ei myöskään unohda sielujen tapaamista kuoleman jälkeen, täydellisiksi tulleiden sielujen kevättä. Hän pitää kuolemaa suurena tuomiopäivänä, jolloin kaikki saavat tuomionsa ja sentähden hän johdattaa mieliin haudantakaisen elämän, että kukin eläisi maan päällä siveellistä elämää. Sielua ei pelota se, että se kerran jättää ruumiin, sillä se tietää nousevansa ylös toisessa muodossa.
Lopuksi olivat kyniläiset, jotka kääntyivät laajoihin kansankerroksiin, kun molemmat edelliset pääasiallisesti puhuivat ainoastaan yläluokille. Heitä on nimitetty »entisajan kerjäläismunkeiksi». He kulkivat paikasta paikkaan pukeutuneina ryysyihin, makasivat paljaan taivaan alla ja kokosivat kuuntelijoiltaan pienen kohtuullisen ravintonsa lahjaksi. He julistivat kaikille, miten vähäpätöistä maallinen rikkaus on ja etteivät ihmiset voi saavuttaa sielun vapautta ja onnea elleivät rikkaudesta luovu. »Voi teitä ihmiset, mihin olette antaneet johdattaa itsenne? Mitä te onnettomat teette? Te etsitte autuutta sieltä, jossa sitä ei ole. Miksi etsitte sitä ulkopuolelta itseänne? Ruumiissa, rikkauksissa ja vallassa ei sitä ole. Katsokaa väkeviä, rikkaita ja mahtavia ja kuulkaa heidän valituksiansa ja huokauksiansa. — — Jos vaan olisitte tahtoneet niin te olisitte jo aikoja sitten löytäneet onnen itsestänne ettekä olisi panneet pääpainoa toisten enempää kuin omallekaan omaisuudellenne». Äärimmäinen tyytyväisyys ja täydellinen kieltäytyminen maallisesta rikkaudesta ja ruumiillisista nautinnoista, ovat ainoat keinot joiden avulla ihminen tämän opin mukaan, voi saavuttaa täydellisen onnen ja lepyttää jumalan, joka hallitsee koko maailmaa ainoana korkeimpana olentona.
Tämmöinen oppi vaikutti suuresti köyhtyneihin kansanjoukkoihin, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä kurjuudestaan. Se antoi lohtua heidän kärsimyksilleen — samaten kuin osa meidän päiviemme köyhtyneistä ja yhteiskunnallisesti rappiolle joutaneista porvareista vieläkin turvautuu kaikellaisiin uskonnollisiin lahkokuntiin. Mutta ei ainoastaan sisällys ole sama, vaan myöskin muodot, joihin liike oli pukeutunut, saavat yhtäläisyyksiä meidän päivinämme. Monenlaisissa hartauskirjoissa ja kuleskelevain saarnaajain saarnoissa, tapaamme vielä nykyään saman tuomitsemisen, itsehurskaan esitystavan, samat mauttomat kuvaukset, ja lapsellisen naurettavat käännytysteoriiat, kuin kyniköilläkin.
Näin oli pakauuus saanut tuomionsa jo aikoja ennen kristinopin tuloa. Vanha tarina kertoo, että Pan on kuollut ja eräs ohi purjehtiva laivuri on kuullut sen hätähuudot. Tämä merkitsee: ettei vanha luonnonuskonto enää kauemmin tyydyttänyt ihmisiä. Ennen tyydyttiin pitämään luononvoimia jumalina ja palvelemaan niitä kaavamaisesti, noudattaen ulkonaisia muodollisuuksia, mutta nyt pakottivat yhteiskunnalliset olot etsimään uusia jumalia ja yhä kasvava ikävöiminen salaperäisiin uskonnollisiin asioihin valtasi köyhälistön. Se kaipasi henkistä vastakohtaa kurjuudelleen ja tämä kaipuu tarttui yläpuolella köyhälistöäkin oleviin kansankerroksiin. »Tuntematon jumala», jonka alttarin Paavali löysi Atenasta, oli tämän kaipuun näkyvänä ilmauksena.
Maaperä oli siis hyvin suotuisa kristinopin levenemiselle. Kaikkialla Rooman valtakunnassa piinatut asukkaat hapuilivat etsien uutta uskonnollista elämää. Kristinoppi, joka puhui ajan vaatimaa arvokasta kieltä eikä perustunut mietiskelyyn, vaan viittasi positiiviseen ilmestykseen, saattoi tällaisissa olosuhteissa ilman suurempia vaikeuksia päästä voittoon.
Niinkuin kristinopin julistus antoi yhteisen henkisen leiman niille aatteille, jotka vähitellen olivat muodostuneet yhteiskunnan kehittyessä, samaten vastasi kommunismi sellaisena, jona ensimäiset kristityt seurakunnat sitä käyttivät, täydelleen sitä taloudellista ihannetta, joka olojen pakosta kehittyi Rooman valtakunnan sorretuissa asukkaissa. Kommunistinen pyrkimys kohdistuu ainoastaan yhteiseen tavarain kulutukseen. Yhteistyö, tuotantokommunismi, oli kokonaan ulkopuolella muinaisajan köyhälistön ajatuspiiriä.
Tämä ei tapahtunut yksinään siitä syystä, että tuotantovoimat olisivat olleet siksi vähän kehittyneitä, ettei niiden yhtymisestä olisi ollut hyötyä tai etua, vaan myös sentähden, että suurin osa vapaata köyhälistöä oli kadottanut halun työhön sekä työtaitonsa sen pakollisen toimettomuuden aikana, jota sukupolvi sukupolven perään olivat viettäneet. Meidän on aina muistettava kuinka erilaisissa olosuhteissa vanhan ajan köyhälistö kehittyi ja miten suuresti se erosi nykyjan köyhälistöstä, vaikka löytyykin muutamia henkisiä yhtäläisyyksiä. Vanhanajan köyhälistö muodostui rappiolle jontuneista pikkutilallisista ja pikkuporvareista, joiden oli mahdoton muodostaa turvattua itsenäistä olemassaoloa. He eivät voineet myydä työvoimaansa, sillä kaikilla teollisuusaloilla vallitsi orjatyö. Kun heidän elääksensä täytyi nauttia, vaan eivät voineet tuottaa, niin oli pakko turvautua joko yleiseen tai yksityiseen armeliaisuuteen.
Rooman historia osottaa täydellisesti tällaisen tilan turmelevan vaikutuksen. Vuoteen 150–100 e. Kr. syntymää olivat Rooman köyhtyneet talonpojat siinä toivossa, että vielä joskus voisivat elää käsiensä työllä. Heidän luokkapyrkimyksensä suuntautuivat miltei yksinomaan siihen, että valtio jakaisi maata köyhille porvareille, joten he saisivat maanviljelijöinä toimeentulonsa. Sitä mukaa, kun he tottuivat Rooman toimettomaan elämään, saivat he myös kauhun ruumiilliseen työhön. Kun silloin tällöin perustettiin siirtoloita, joissa Rooman asukkaat saivat vapaata maata viljeltäväkseen, niin oli vaikea saada siirtolaisiksi haluavaa väkeä. Täytyi käyttää pakkokeinoja. Siitä oli yleisenä tuloksena se, että pakkosiirtolaiset, hävitettyään maansa ja viljelysneuvonsa, jonkun ajan kuluttua palasivat takaisin Roomaan. Toimeton ja vetelehtivä elämä Roomassa, jossa ilman omaa työtä pääsi osalliseksi suurmiesten jakelemista elintarpeista, vapaa-aterioista, lahjotuksista, sirkusnäytönnöistä j. n. e., vaikutti yhä kasvavana vetovoimana köyhälistöön. Luokkataistelun suunta oli kokonaan muuttunut; kun ennen oli pyritty omistamaan välttämättömiä tuotannon välikappaleita, niin nyt pyrittiin saamaan mitä moninaisempia nautinnonvälikappaleita. Ennen vaadittiin »oikeutta työhön», mutta nyt vaadittiin »oikeutta nautinnoihin».
Kulutuskommunismi ei itse asiassa ollut muuta kuin tällaisen olotilan täydellisin kehitysmuoto. Oli tultu jo niin pitkälle, että jokaisella vapaalla miehellä oli oikeus vaatia kannatusta yleisistä varoista, antamatta yhteiskunnalle minkäänlaista vastinetta siitä. Kun jokainen kuvitteli niin hyvin yleisiä kuin yksityisiäkin rikkauksia jonkinlaiseksi röykkiöksi, josta kukin saattoi ottaa mielin määrin, niin ei ollut ihme, että tultiin puhtaasti kommunistiseen olotilaan. Roomalainen köyhälistö ei välittänyt siitä, mistä saadaan uusia rikkauksia, kun entiset ovat loppuun kuluneet. He ajattelivat kai, että uusia tuloja saadaan orjatyön tuloksista ja maakuntaveroista.
Siten oli laita Roomassa ja kaikissa muissa valtakunnissa. Kaikissa kaupungeissa oli lukuisa, työtön, kerjuulla elävä köyhälistö, jonka yhteiskunnallinen ihanne luonnollisestikin oli samallainen kuin Roomassa. Valtiokäsitteet olivat melkein kaikkialla jonkun verran kommunistis-luonteisia, mitkä olivat säilyneet muistoina vanhoilta puolikommunistisilta ajoilta. Kreikkalaisessa kulttuurimaailmassa eli vielä muistona yhteistalous, joka muutama aika takaperin oli vallinnut etelä-kreikkalaisessa Sparta-nimisessä sotilasvaltiossa.
Kristuksen aikana oli Juudanmaalla täydellinen kommunistinen yhteiskunta, jonka ensimäiset kristityt epäilemättä asettivat seurakuntiensa esikuvaksi. Vähän jälkeen Kristuksen ajan eli pari juutalaista kirjailijaa, joiden teoksista saa kummallisia kuvauksia esseeniläissestä yhteiskunnasta. Esseniläiset muodostivat ankarasti pietistisen uskonlahkon, joka vaati paljon puhtaampia elintapoja kuin fariseukset. Uskonlahko alkoi noin 150 v. ennen Kristusta ja hävisi noin 150 v. jälkeen Kristuksen syntymän. Siihen kuului ehkä noin 4,000 henkeä, joista osa asui kaupunkeissa ja kylissä, kun toinen osa taas vietti yhteiselämää Kuolleenmeren ympärillä olevissa siirtoloissa. Ainoastaan täysi-ikäiset miehet pääsivät siihen jäseniksi kestettyään ankaran koetuksen. He elivät naimattomina ja viettivät aivan vaatimatonta elämää, pitivät vaatteensa ja kenkänsä, kunnes ne olivat aivan riekaleina. He pitivät sabattia niin pyhänä, etteivät edes tyydyttäneet luonnollisia tarpeitansakaan lauvantaisin. He koettivat tasottaa luonnettansa niin, että jaksoivat kestää kaikki vastoinkäymiset ja ivat tyyneinä ja levollisina. Säästeliään toimeentulonsa he ansaitsivat maanviljelyksellä ja käsityöllä, ja kaikki heidän ansionsa meni yhteiseen talouteen.
Toinen näistä historioitsijoista kuvailee heidän taloudellisia käsitteitään seuraavasti: »Ei yhdelläkään heistä ole taloa, jota hän kutsuisi omakseen, sillä se kuuluu samalla heille kaikille. — heillä on yhteinen varastohuone, josta kaikki saavat samallaista ruokaa; kaikki heidän vaatteensa ovat yhteisiä ja yhteisesti nauttivat he ravintonsa. — He eivät pidä itse sitä, mitä työllänsä ansaitsevat, vaan luovuttavat kaikki yhteiseen kassaan, jotta kaikki saavat nauttia yhteistä hyvää. Eivät he myöskään unohda sairaita, jotka eivät itse voi tehdä työtä. Heidän varastossaan on tarpeeksi tarve-aineita jakaakseen kaikille tarvitseville. — Nämät ovat ihmisiä, jotka eivät tunne rahaa tai omaisuutta ja kuitenkin ovat he rikkaimmat kaikkia muita, sillä rikkaana pitävät he ainoastaan sitä, jolla on vähän tarpeita ja elää vaatimattomasti.
Toinen historioitsija kuvaa taas seuraavasti: »He halveksivat rikkautta ja kaikki heidän omaisuutensa on yhteistä, joten toinen ei ole toista rikkaampi. Heillä on laki, jonka mukaan jokaisen, joka yhtyy seurakuntaan, tulee luovuttaa omaisuutensa yhteisesti käytettäväksi. — Heillä on määrätyt johtajansa, jotka hoitavat yhteistä omaisuutta. Jos joku tarvitsee apua, niin ovat he kaikki hyvin auliita auttamaan häntä. Kun he ovat matkalla, menevät he hyvin levollisesti toistensa luokse, vaikk'eivät ennen olisi tunteneetkaan toisiansa. — Heidän keskuudessaan ei tunneta ostoa eikä myyntiä, vaan jos joltakin puuttuu jotakin, niin toinen antaa sen hänelle saaden takasin sellaista, jota hän tarvitsee; jos taas jollakin ei olisi antaa takaisin mitään vastaavaa, voi hän kuitenkin, aivan vapaasti pyytää keltä tahansa, mitä hän tarvitsee. Joka aamu määrää johtaja kullekin sellaisen työn, joka on sopusoinnussa hänen oppinsa kanssa. Kun ovat viisi tuntia tehneet ahkeraan työtä, kokoontuvat he yhteiseen ruokasaliin, johon hiljaa istuutuvat, kunnes leipuri jakaa kullekin kakun tai kaksi, samaten muun ruuan. — Aterian jälkeen lähtee kukin kaas työhön, joka kestää iltaan saakka, jolloin samalla tavalla nauttivat illallisensa».
Kuten näkyy, on tämä täydellisesti sopusoinnussa sen kaussa, mitä apostolien teoissa kerrotaan ensimmäisistä kristityistä seurakunnista. Esseenien yhteiskunta on vaikuttanut joko tieten tai tietämättään kristittyihin seurakuntiin, koska ne olivat järjestetyt samojen perusteiden pohjalle.
Ensimäisen vuosisadan kuluessa levisi kristinoppi suuria kauppateitä myöten lukuisiin juutalaisiin siirtoloihin, joita oli siellä täällä pitkin Rooman valtakuntaa. Kristuksen aikana lienee Roomassa elänyt juutalaisia. Nämä saivat vielä joukon seuraajia alkuperäisistä pakanoista. Rooman vallan aikana suuresti laajentunut kauppa ja se osa, joka juutalaisilla oli kansainvälisessä kaupassa, sai aikaan sen, että uusi uskonto voitti niin paljon seuraajia silloisessa sivistyneessä maailmassa. Samalla kuin seurakunnat näin kasvoivat, kadottivat ne yhä enemmän kommunistisen luonteensa. Ankara yhteisomistus ja yhteiskulutus, joka vallitsi opetuslasten seurakunnassa Jerusalemissa laimeni ja siitä jäi jälelle ainoastaan muutamia merkityksettömiä jätteitä. Velvollisuus, jonka mukaan jokaisen täytyi myydä kaiken omaisuutensa ja lahjottaa myyntisumman seurakunnalle, vaihtui heikkoon epämääräiseen velvollisuuteen, »olla antelias köyhille». Jo parin sukupolven kuluessa tämä muutos kaikkialla tapahtui.
Näin täytyi olojen pakosta käydä. Kun kristillinen kommunismi levisi ulkopuolelle uskovaisten piiriä, niin täytyi sen utopistisen luonteen välttämättömästi astua voimaan. Se kokosi ympärilleen ainoastaan köyhiä. Ne yhtyivät siihen ainoastaan sen yhteiskuntaohjelman tähden ja ne vaativat myös sen toteuttamista vaatimalla seurakunnalta, paitsi henkistä, myöskin ruumiillista ravintoa. Jo apostolein aikakaudelta saa täyden todistuksen, ettei tähän yhtymiseen vaikuttaneet ainoastaan yhteiskunnalliset perusaatteet, vaan myös puhdas keinottelemishalu. Sitä myöten kuin ruokittavien luku lisääntyi, kävi myös yhteistalous yhä vaikeammaksi. Ne hyvinvoivat ihmiset, jotka kääntyivät kristinuskoon, kävivät yhä haluttomammiksi jakamaan omaisuuttaan. Kun lisäksi vielä usko Kristuksen toiseen tulemiseen päivä päivältä laimeni, pääsi maallinen rikkaus oikeaan valoonsa. Niinmuodoin tuli kohta alussa suuria vaikeuksia. Muutamissa seurakunnissa kävi kuitenkin kaikki hyvin, mutta toiset joutuivat heti suureen puutteeseen ja rikkaat seurakunnat eivät olleet halukkaita luovuttamaan ylijäämäänsä köyhille. Paavalin kirjeistä saa elävän kuvan, miten muinaiskristillinen kommunismi alkoi horjua. Niistä näkyy, miten itserakkaus kasvaa ja anteliaisuus vähenee, ja mitenkä tarvittiin toinen toistaan voimakkaampia kehotuksia väärämielisyyden poistamiseksi. Selvästi käy ilmi näistä kirjeistä, mitenkä seurakunnan jäsenten välinen veljeydentunne heikkenee ja miten kristityt riitelevät keskenään puhtaasti taloudellisista asioista, haastavatpa toisiansa oikeuteenkin. Vaatimuksia täytyi alentaa aste asteelta.
Roomassa ja useissa muissakin kaupungeissa olivat vanhimmat kristityt seurakunnat järjestetyt »kolleegioihin». Tätä järjestämistapaa kristityt mielellään käyttivät. Ne olivat jonkinlaisia yhdistyksiä, joihin enimmäkseen kuului pikkuporvareita. Nämä yhdistykset olivat kannatusyhdistysten ja sairas- ja hautauskassojen sekotuksia sekä samalla seurusteluklubeja. Aika ajottain kokoontuivat jäsenet yhteisiin juhlallisiin kokouksiin ja valtio tunnusti nämä »kollegiot» laillisiksi laitoksiksi, jotka nauttivat muutamia etuja, m. m. omistusoikeutta. Tällaisiin »kollegioihin» kokoontuivat kristityt alkuaikoina viettämään kommunistista elämää. Kuten muuallakin, joutui kommunismi näissäkin pian rappiolle. Yhteistalous kuivui kokoon ja muuttui aika-ajottaisiksi juhla-aterioiksi, seurakunnan jäsenten välisiksi n. k. agapeiksi (rakkausaterioiksi). Nämätkin loppuivat pian ja muuttuivat osittain yksinkertaisiksi uskonnollisiksi ehtoollisaterioiksi, osaksi seurakunnan rikkaitten jäsenten toimeenpanemiksi köyhäinaterioiksi. Maallisen omaisuuden luovuttamisvelvollisuus seurakunnan hyväksi muuttui velvollisuudeksi olla antelias köyhille. Seurakunnalle kokoontuneita rikkauksia alettiin käyttää yhä enemmän ja enemmän seurakunnan muita jäseniä ylemmäksi vähitellen kohoavan henkellisen yläluokan ylläpitoon. Papit alkoivat vaatia yhä suurempaa ja suurempaa avustusta seurakunnan muilta jäseniltä. Niin muuttui muinaiskristillinen utopistinen kommunlsmi aste asteelta keskiajan ryöstäväksi kirkoksi. Samalla saivat myös teoloogit vaikean työn tulkitessaan ja selittäessään uudentestamentin kirjotukset rikkaudesta ja köyhyydestä aivan toisiksi kuin mitä niillä alkujaan tarkotettiin. Teoloogit ryöstivät niiden merkityksen ja sovittivat niitä uusiin olosuhteisiin.
Monet ajat löytyi uskonlahkoja, jotka koettivat toteuttaa muinaiskristillistä yhteiskuntaohjelmaa ja aina keskiajan loppuun asti oli muinaiskristillisillä ihanteilla suuri merkitys luokkataistelussa.
Suomenkielinen Gustav Bang -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto