Julkaistu: Вардин И. Краткая история партии коммунистов. — М.: Госиздат, 1920
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Lyhyt Venäjän kommunistisen puolueen historia». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 73. V. K. P:n Suomalaisten Järjestöjen Keskus-Toimisto. Pietari 1920
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Puolue, joka lokakuun vallankumouksesta saakka on vallankumouksellisen Venäjän etunenässä ja johtaa neuvostovaltaa, otti vasta maaliskuulla 1918 nimekseen »Venäjän Kommunistinen (bolshevikkien) Puolue». Siihen saakka sen nimenä oli: »Venäjän Sosialidemokraattinen Työväen Puolue». Kuinka se syntyi ja kuinka se oli kehittynyt?
V. 1883 itsevaltaisen Venäjän hallitus antoi viimeisen iskun »Kansan Tahdon» puolueelle, joka uhrautuvasti oli taistellut tsarismin kukistamiseksi. Aleksanteri III:n hallitus juhli vallankumouksellisten sankarillisesta pikkuryhmästä saamaansa voittoa. Venäjällä vakiintui kovan sorron, mitä synkimmän taantumuksen valta. Työläisiä pantiin rautoihin, talonpoikia »palkittiin» maapäälliköillä. Kaikki oli taottu kahleihin. Monesta näytti, ettei tästä kauheasta asemasta ole ulospääsyä, että ijäksi »elon vainio ruohoittui».
Mutta juuri tähän raskaaseen aikaan alettiin luoda voimakasta perustusta Venäjän vallankumoukselliselle työväen puolueelle. Juuri v. 1883 perustivat venäläiset vallankumoukselliset Plehanov, Akselrod, Sasulitsh, Deutsh ja Ignatov Sveitsissä sosialidemokraattisen »Työn Vapautuksen» ryhmän.
Ryhmä asetti päätehtäväkseen taistelun poliittisen vapauden puolesta, tsaarin hallituksen kukistamiseksi, sitten ryhmä katsoi välttämättömäksi valmistaa maaperää sosialistisen työväenpuolueen muodostamista varten, mikä puolue voisi johtaa työväenluokan taistelua täydellisen vapautuksensa puolesta.
Mistä syystä, — kysyi »Työn Vapautus»-ryhmä, — mistä syystä kärsivät aikaisemmat vallankumoukselliset tappion, kuten esim. dekabristit, semljevoltsit ja narodovoltsit? Siitä syystä, ettei heillä ollut yhteyttä joukkojen kanssa, he eivät nojautuneet kansan laajoihin kerroksiin. Milloin voittaa vallankumous? Silloin kun kansa itse nousee, ja vallankumouksellisen puolueen johdolla alkaa rynnätä itsevaltiuden linnakkeita vastaan.
Mutta mikä työläiskerros tulee esittämään johtavaa osaa edessäolevassa taistelussa? Talonpojatko? He ovat liian arkoja, nöyryytettyjä, hajallaan, hajallaan pitkin koko maata. Talonpoikain on vaikea käydä suunnitelmallista, laajaa, sitkeää taistelua tsarismia vastaan.
Edessäolevaa taistelua tulee johtamaan työväen luokka, — sanoi »Työn Vapautuksen» ryhmä. Minkätähden? Niin, sentähden, etteivät työmiehet ole niin arkoja, eivät niin hajallaan kuin talonpojat. Työläisiä on helpompi järjestää, sillä kapitalistit itse ovat heidät keränneet yhteen suuriin tehtaihin. Työmiesten on verraten helppo joutua yhteen, sillä kaikkia heitä samalla tavalla sortaa kapitalisti, kaikki he yhtälailla ovat menettäneet ihmisoikeutensa.
Työmiehet alkavat, työmiehet tulevat kulkemaan ensi riveissä ja talonpojat heitä tukevat. Niin puhuivat kolmekymmentäviisi vuotta sitten »Työn Vapautus»-ryhmän perustajat. Nyt me tiedämme, että he olivat oikeassa; sekä v. 1905 että v. 1917 kaupunkilaistyöläiset, puolueensa johtamina kulkivat edellä, talonpojat heitä tukivat.
V. 1885 julkaisi ryhmä »Venäjän sosialidemokraattien ohjelman ehdotuksen». Ohjelmassa sanotaan, että työväen luokan täydellistä vapautusta varten on välttämätöntä kommunistinen vallankumous, väkivaltainen kapitalistien ja tilanherrain kukistaminen. Työväen luokan tulee anastaa valta käsiinsä. Vastakumouksellisten kukistamiseksi on välttämätöntä »työväen luokan väliaikainen herruus», — proletariaatin diktatuuri.
Venäjällä on ennen kaikkea välttämätöntä itsevaltiuden kukistaminen ja »demokraattisen valtiomuodon» (»Konstitutsionin») valloittaminen. Talonpoikia varten vaati ohjelmaehdotus maan talonpojille jakamista, oikeutta erota kyläyhteisöstä, progressiivisen verotuksen säätämistä j.n.e. »Työn Vapautus»-ryhmä otaksui, että taistelun kestäessä työväen puolue lähenee köyhimpää talonpoikaisväestöä, että tietoiset työläiset ja maaseudun köyhimmät talonpojat tulevat olemaan sinä voimana, joka tekee lopun kapitalisteista ja tilanherroista.
Nyt tiedämme, että tämä näkökanta, joka lausuttiin 35 vuotta sitten, on myös osoittautunut täysin oikeaksi.
Kun vuosi oli kulunut »Työn Vapautus»-ryhmän perustamisesta, syntyi Pietarissa ensimäinen Venäjän sosialidemokraattinen ryhmä. Sen etunenässä oli ylioppilas Blagojev, bulgaarialainen, nykyään yksi Bulgaarian kommunistien (»ahdassydämisten») johtajista. V. 1885 alkoi Pietarin ryhmä harjoittaa propagandaa työväen ja opiskelijain piireissä. Julkaistiin kaksi numeroa aikakauslehteä »Työmies». Solmittiin yhteys »Työn Vapautuksen» ulkomaisen ryhmän kanssa, jolloin pietarilaiset sosialidemokraatit hyväksyivät täydellisesti »Työn Vapautuksen» ohjelman.
Mutta pian Blagojev vangittiin ja karkotettiin ulkomaille, ja sitten hallitus hävitti koko pietarilaisen sosialidemokraattisen ryhmän.
Kumminkin asia oli alettu. Aines perustusta varten oli valmistettu. Paitsi Pietariin, syntyi vallankumouksellisia ryhmiä Moskovaan, Kiovaan, Rostoviin, Samaraan, Saratoviin, Tulaan, Kasaniin, Minskiin, Vilnaan, Harkoviin, Odessaan, Jekaterinoslaviin. Nämä ryhmät eivät olleet keskenään yhteydessä. Laajaa joukko-agitatsionia eivät ne harjoittaneet. Ne työskentelivät etupäässä propageeraamalla pienissä piireissä. Siellä sosialidemokraatit valistivat yksityisiä työläisiä ja valmistivat heitä edessä olevaa joukkotaistelua ja työtä varten.
Näiden ryhmäin olemassaolo ei jäänyt pitkäaikaiseksi. Muutamien kuukausien työn perästä tavallisesti poliisi pääsi niiden jäljille ja hävitti ne. Mutta jonkun ajan kuluttua vangittujen paikalla työskentelivät toiset ja jatkoivat keskeytynyttä työtä.
V:sta 1893 alkaen sosialidemokraattiset ryhmät alkoivat siirtyä enemmän tai vähemmän joukko-agitatsioniin ja -propagandaan. Sen yhteydessä, työväenliikkeen vilkastumisen johdosta, laajenevat myös sosialidemokraattiset piirit. 1895 muodosti Pietarin ryhmä »Työväenluokan vapautustaistelun liiton». V. 1896 uusi »Taistelun liitto» johtaa Venäjällä siihen saakka ennen kuulumatonta Pietarin kutomatyöläisten lakkoa. Pietarin liiton etunenässä oli tov. Lenin, joka pian karkotettiin Siperiaan. Paitsi Pietaria, syntyi »Taistelun liittoja» Kiovassa, Moskovassa, Jekaterinoslavissa, Ivanovo-Vosnesenskissa, Nikolajevissa ja Vilnassa. Muissa kaupungeissa jatkoivat sosialidemokraattiset ryhmät olemassa-oloaan. V. 1897 järjestettiin Länsi-Venäjällä »Yleinen Lätin, Puolan ja Venäjän juutalaisten työläisten liitto», jolla nimenä on myös »Bund».
Sosialidemokraattien työ tänä aikana oli kirjallista ja suullista propagandaa työläisten ja opiskelevain keskuudessa. Ryhmät painattivat lentolehtisiä ja julistuksia, joissa selitettiin työväenluokan elämän vaikeita oloja ja osotettiin välttämättömäksi taistelu kapitalisteja ja hallitusta vastaan.
Ensimäinen yritys kutsua koolle kaikkien sosialidemokraattisten ryhmäin edustajakokous tehtiin v. 1897, mutta se epäonnistui. Kokous kutsuttiin maaliskuun 1 p:ksi 1898. Siinä oli läsnä Pietarin, Moskovan, Kiovan, Jekaterinoslavin, (juutalaisen työväen liiton) Bundin ja kiovalaisen »Työväen Lehden» edustajat. Kokous julisti perustetuksi »Venäjän sosialidemokraattisen työväen puolueen», laati säännöt, valitsi keskuskomitean ja julkaisi manifestin.
Kokouksen manifestissa sanotaan, että Venäjän työväen luokka on kauan jo käynyt taistelua hallitusta vastaan, että se jo on pakottanut hallituksen joihinkin myönnytyksiin, mutta että myönnytyksillä ei voida rauhoittaa proletariaattia, koska kaikkialla työväenluokka tulee sitä vaativammaksi, mitä enemmän sille annetaan. Työväenluokka, — sanotaan manifestissa, — tarvitsee valtiollista vapautta, ja sitä varten sen on kaadettava tsaarin valtaistuin. Edelleen manifesti painosti, että »työväenluokan vapautuksen tulee tapahtua sen omasta toimesta» ja että Venäjän sosialidemokratia on yhtenä kansainvälisen sosialidemokratian osastona.
Kokous lopetettiin, ja santarmisto ryhtyi työhönsä. Melkein kaikki kokouksen osanottajat vangittiin, paikalliset järjestöt hävitettiin. Yksin Kiovassa santarmit vangitsivat 176 henkeä. Kaikkiaan koko Venäjällä toimitettiin yli 500 vangitsemista.
Mutta perustus oli lujasti laskettu. Sosialidemokratia oli sidottu työväenluokan liikkeeseen. Sille voitiin antaa iskuja, mutta tappaa sitä ei voitu.
I:sen edustajakokouksen jälkeen ilmeni sosialidemokratian riveissä kaksi virtausta, joita nimitettiin »ekonomisteiksi» ja »iskralaisiksi». Mitä ne tahtoivat?
Ekonomistit sanoivat: työmiehet harrastavat vain taloudellisia (ekonoomisia) »elinkysymyksiä». Politiikkaan, taisteluun hallitusta vastaan heillä ei ole asiaa. Sentähden meidänkin, sosialidemokraattien, tulee työskennellä vain taloudellisissa kysymyksissä, mutta valtiollisessa taistelussa pitää tukea porvaristoa ja kulkea sen mukana, avustaa sitä.
»Iskralaiset», s.o. ulkomaalaisen »Iskra»-lehden kannattajat, sensijaan selittivät, etteivät työmiehet voi parantaa taloudellista asemataan ilman poliittista taistelua, ilman yksinvallan kukistamista. Sosialidemokraatit, — sanoivat iskralaiset, — eivät voi olla porvariston hännänkannattajina. Sosialidemokraattien tulee kulkea ensi riveissä ja viedä joukot mukanaan.
Ekonomistien etunenässä olivat Akimov, Martinov, Kuskova, Kritshevskij y.m.
Iskralaisten etunenässä olivat Lenin, Plehanov, Martov, Akselrod, Sasulitsh y.m. Taistelun pääpaino tuli Leninin kannettavaksi. Keväällä v. 1902 julkaisi hän ulkomailla kirjan, nimellä »Mitä tehdä?» (»Что делать?»), missä hän murhaavasti arvosteli »ekonomistien» kantaa ja viitoitti menettelytapasuunnan vallankumoukselliselle sosialidemokratialle.
Kiihkeässä aatteellisessa puolueottelussa ekonomisti-sovittelijat kärsivät ratkaisevan tappion. Venäjän tietoiset työläiset menivät iskralaisten mukana.
Toisen puoluekokouksen kutsuivat koolle »iskralaiset» heinäkuulla v. 1903. Kokous kokoontui Belgian pääkaupungissa Brysselissä, mutta poliisi ei sallinut sitä, ja täytyi siirtyä Lontooseen. Kokouksessa oli läsnä 20 venäläisen ja muutamien ulkomaalaisten järjestöjen edustajat. Kaikkiaan oli äänioikeutettuja edustajia 43.
Ennen kaikkea kokous hyväksyi ohjelman, jonka Plehanov oli laatinut. Ohjelmassa lausuttiin, että työväenluokan vapautuksen välttämättömänä edellytyksenä on »proletariaatin diktatuuri, s.o. proletariaatin toimeenpanema sellaisen poliittisen vallan valloittaminen, joka salin sen kukistaa riistäjäin kaikkinaisen vastarinnan». Edelleen ohjelmassa painostetaan yksinvaltiuden, — joka »pitää pimeydessä ja orjuudessa koko kansan», — hävittämisen välttämättömyyttä. Ohjelman lopussa julkaistiin Venäjän sosialidemokratian lähimmät vaatimukset.
Kokouksessa synnytti suurimmat erimielisyydet järjestymiskysymys. Esiintyi kaksi mielipidettä — Leninin ja Martovin. Lenin katsoi, että puolueeseen pitää ottaa ainoastaan ne, jotka hyväksyvät sen ohjelman, avustavat sitä rahavaroilla ja kuuluvat johonkin sen järjestöön, s.o. todella työskentelevät puolueen riveissä. Martov esitti, ettei järjestöön kuuluminen ole välttämätöntä, hän piti riittävänä jo puolueen suosimisen syrjästä käsin. Lyhyesti sanoen, Martov aukaisi ovet kaikille epäröiville ja horjuville aineksille, jotka syystä tai toisesta roikkuvat puolueen mukana.
Martov sai tässä kysymyksessä puolelleen kokouksen vähäisen enemmistön. Mutta kaikissa muissa kysymyksissä Martovin kannattajat jäivät vähemmistöön, ja Leninin kannattajat saivat äänten enemmistön. Tästä ovat johtuneet myös nimitykset »menshevikit» (vähemmistöläiset) ja »bolshevikit» (enemmistöläiset).
Kokous päättyi Keskuskomitean vaalilla, menshevikit (Martov, Akselrod, Sasulitsh, Martinov y.m.) kieltäytyivät siihen rupeamasta. Tämä oli asiallisesti hajaannus, jonka menshevikit aiheuttivat.
Toisen kokouksen jälkeen menshevikkien ja bolshevikkien välinen taistelu ei ole lakannut. Asiallisesti ei ollut olemassa saman puolueen kahta osaa, vaan kaksi puoluetta, omine keskuksineen ja puoluejärjestöineen. Menshevikit yleensä kulkivat sitä tietä, jonka ekonomistit olivat viitoittaneet. He ilmaisivat kannattavansa liittoa porvariston kanssa, he vastustivat aseellisen kapinan valmistelua, vastustivat työväenluokan päättävää, itsenäistä, taistelua.
Bolshevikit sensijaan osottivat työväenluokalle, miten väärin on liittoutua ahnaan ja vallanhimoisen porvariston kanssa ja kehoittivat itsenäiseen, säälimättömään taisteluun itsevaltiutta vastaan.
Keväällä v. 1905 kutsuttiin koolle kolmas puoluekokous. Saapui 29:n järjestön edustajat. Mutta 9 menshevikki-edustajaa ilmoitti, etteivät he tunnusta kokousta päteväksi ja poistuivat. Kokous alkoi työnsä ilman menshevikkejä. Kokouksesta poistuneet menshevikit järjestivät »yleisvenäläisen konferenssin».
Menshevikkien kieltäytyminen osanotosta yleiseen puoluekokoukseen yhä enemmän syvensi eroa ja kärjisti suhteita.
Puoluekokous keskusteli kysymyksestä, joka koski edessäolevaa, ratkaisevaa yhteenottoa itsevaltiuden kanssa, ja lausui, että »proletariaatti, ollen asemansa puolesta edistynein ja ainut vallankumouksellisesti johdonmukainen luokka, on tämän tähden kutsuttu esittämään johtuvaa osaa Venäjän yleisdemokraaitisessa vallankumousliikkeessä».
Ja sentähden selitti puoluekokous yhdeksi kaikista tärkeimmistä ja välttämättömimmistä tehtävistä »proletariaatin järjestämisen välitöntä taistelua varten itsevaltiutta vastaan aseellisen kapinan muodossa».
Sankarilliset taistelut tsarismia vastaan syksyllä v. 1905 jonkun verran väliaikaisesti lähensivät bolshevikkeja ja menshevikkejä. Tehtiin toiminnan yhdistämisen yrityksiä. Valmisteltiin »yhdistävän kokouksen» koollekutsumista. Taantumuksen voiton jälkeen erimielisyydet uudelleen puhkesivat, mutta kuitenkin huhtikuulla 1906 pidettiin Tukholmassa yhdistyneen keskuskomitean kutsuma puoluekokous.
Kokouksessa oli läsnä m äänioikeutettua edustajaa 57 järjestöstä. Enemmistö oli menshevikkien puolella.
Kokouksen ensi tehtävänä oli maakysymyskeskustelu. Esiintyi kaksi mielipidettä. Lenin kannatti maan kansallistuttamista, s.o. sen siirtoa demokraattisen valtion käsiin. Menshevikki Maslov puolusti maan kunnallistuttamista, s.o. sen siirtoa paikalliselle itsehallinnolle. Kokouksen enemmistö asettui kunnallistuttamisen puolelle.
Edelleen kokous hyväksyi valtakunnan duumaan osanoton.
^Kokous julisti yhtymisen Puolan sosialidemokratian, Bundin, Lätin sosialidemokratian ja Ukrainan sos.-dem. työväenpuolueen kanssa. Lopuksi valittiin keskuskomitea, johon tuli 7 menshevikkiä ja 3 bolshevikkia.
Viides puoluekokous kokoontui Lontoossa toukokuulla v. 1907. Kokouksessa oli läsnä 305 edustajaa, jotka edustivat noin 150 tuhatta puoluejäsentä. Bolshevikkeja oli kokouksessa 91, menshevikkejä 89, puolalaisia sosialidemokraatteja 47, lättiläisiä 26 ja bundin edustajia 55. Muut, joiden etunenässä oli Trotski, kuuluivat ryhmättömien — »keskus»-ryhmään.
Bolshevikit edustivat etupäässä teollisia, proletaarisia keskuksia: Pietaria, Moskovaa, Uraalia, Keskusteollisuuspiiriä, Bakua, Luganskia j.n.e. Menshevikkejä oli lähettänyt etupäässä pikkuporvarillinen etelä. Yksin talonpoikais-Kaukasia lähetti 52 menshevikkiä, s.o. koko ryhmän enemmistön.
Kokouksen pääryhmien, menshevikkien ja bolshevikkien, voimat olivat yhtä suuret. Mutta puolalaiset sosialidemokraatit yleensä kannattivat bolshevikkejä, bundilaiset menshevikkejä, lättiläisten äänet sensijaan jakaantuivat molempain ryhmäin kesken. Tuloksena oli, että tärkeimmissä kysymyksissä bolshevikkien ryhmä kokosi enemmistön.
Ensiksi kokouksessa keskusteltiin menshevistisen keskuskomitean toimintakertomuksesta. Bolshevikkien nimessä arvosteli Lenin ankarasti komitean toimintaa. Tämä arvostelu sisälsi pääasiassa seuraavaa:
Keskuskomitea on esittänyt vastuunalaisen kadettiministeristön muodostamisvaatimuksen, se on vaatinut vallan siirtoa kadettien valtakunnan duumalle, sen sijaan että olisi taistellut demokraattisen tasavallan puolasta. Edelleen keskuskomitea on yrittänyt kieltäytä maan ilman korvausta tapahtuvan takavarikoimisen vaatimuksesta: se on myöntynyt maan luovuttamiseen korvausta vastaan. Keskuskomitea on kehottanut sovintoon vastakumouksellisen, vapaamielis-monarkistisen porvariston kanssa valtakunnan duuman vaalien aikana. Keskuskomitean toiminta ei ole vastannut proletariaatin luokka-etuja. Se on heikosti auttanut työväenluokkaa sen taloudellisessa taistelussa kapitalistien kanssa lakkojen ja sulkujen aikana.
Menshevikit eivät rohjenneet astua puoltamaan keskuskomiteaansa. He eivät edes koettaneet esittää kokoukselle keskuskomiteansa toiminnan hyväksymistä. Menshevikkien ryhmä esitti kokoukselle, ettei mitään päätöslauselmaa hyväksytä keskuskomitean selonteon johdosta. Äänten enemmistöllä tämä esitys hyväksyttiin.
Toiseksi oli tarkastettavana duuman sos.-dem. ryhmän toimintakertomus. Menshevikki Tseretelli, joka oli alustajana, vakuutti kokoukselle, että »koko oppositsionin yhtyminen» on välttämätön, s.o. yhtyminen porvarispuolueiden kanssa, joiden etunenässä oli kadettien vastakumouksellinen puolue. Hän uskotteli, että työväenluokan vallankumouksen edut vaativat tällaista yhtymistä.
Bolshevikit taas katsoivat, että sovittelu kadettien kanssa on työväen asian pettämistä. He moittivat menshevikkien epäjohdonmukaisuutta ja epäröimistä. He syyttivät duuman ryhmää siitä, että se vastauksessaan ministeri Stolypinin puheeseen oli vaiennut maan pakkoluovutuksesta ja demokraattisesta tasavallasta, oli kieltäytynyt puolueohjelman päävaatimusten esittämisestä.
Pitkien keskustelujen jälkeen kokous hyväksyi päätöslauselman, että ryhmä »yleensä on valvonut proletariaatin ja vallankumouksen etuja».
Kolmantena kohtana kokouksen päiväjärjestyksessä oli kysymys »ei-proletaarisiin puolueisiin suhtautumisesta». Hyväksyttiin bolshevikkien ponsilauselmaehdotus, jossa puhutaan säälimättömän taistelun välttämättömyydestä tilanomistajain puolueita (mustasotnialaisia ja lokakuulaisia) ja porvariston (kadettien) puoluetta vastaan. Kadettien puolueen selittää ponsi vastakumoukselliseksi puolueeksi. Työryhmään (trudovikkeihin) ja sosiaalivallankumonksellisiin nähden, s.o. pikkuporvarillisiin puolueihin nähden, ponsi neuvoo puoluejäseniä paljastamaan niiden valhesosialistisen luonteen ja toisaalta taivuttamaan niitä taistelemaan yhdessä työväenluokan puolueen kanssa tsarismin kukistamiseksi.
Tähän ponsilauselmaan tekivät menshevikit kokonaista 70 korjausehdotusta. Erittäin olivat he toimessa kadettien suhteen. Mutta kokous hylkäsi menshevikkien korjausehdotukset. Tämä oli ensimäinen suuri menshevikkien tappio kokouksessa.
Tappion tuotti heille myös taistelu »työväen kokousta» koskevasta kysymyksestä. »Työväen kokouksen» tunnussanan oli v. 1906 esittänyt menshevikkien johtaja Akselrod. Menshevikit puuhasivat tätä kokousta. He aikoivat osottaa, ettei puolue kelpaa mihinkään, sillä siinä ovat vallalla sivistyneet, että on muodostettava »laaja» työväenpuolue j.n.e. Osa menshevikeistä halusi kutsuttavaksi koolle työväen kokouksen, jotta kokonaan korvattaisiin vanha vallankumouksellinen taistelupuolue uudella, »laajalla», ei-vallankumouksellisella sovittelijapuolueella. He toivoivat, että kokouksessa enemmistö tulee kuulumaan työväenluokan tiedottomiin, ei-vallankumouksellisiin kerroksiin, jotka ovat valmiit tyytymään armopaloihin, mutta kykenemättömät jatkuvaan taisteluun proletariaatin täydellisen vapautumisen puolesta.
Bolshevikit koko ajan vastustivat menshevikkien suunnitelmaa kutsua koolle »työväen kokous». Kokouksessa he esittivät ponnen, joka pitää ehdottomasti pahana proletariaatin luokkaedistykselle agitatsionia työväen kokouksen puolesta, sillä »työväen kokouksen aate johtaa todellisuudessa sosialidemokratian korvaamiseen venyvää luonnetta olevilla puolueettomilla työväen järjestöillä, ja työväen kokouksen järjestöllinen ja agitatoorinen valmistelu välttämättä johtaa puolueen hajoamiseen ja edistää laajojen työväenjoukkojen alistamista porvarillisen demokratian vaikutuksen alaiseksi».
Bolshevistisessa, valtakunnan duumaa koskevassa ponnessa kokous määrää, että duuman puhujalavalta puolueen tulee selvittää kansalle duuman koko kelvottomuus, mahdottomuus valloittaa vapaus parlamenttaarista tietä, sekä kansanjoukkojen avoimen taistelun välttämättömyys yksinvaltaa vastaan.
Ammattiliittoja koskevassa kysymyksessä kokous hyväksyi bolshevikkien ehdottaman ponnen, jossa esitetään pyrittäväksi siihen, että »ammattiliitot tunnustaisivat puolueen aatteellisen johdon sekä myös ylläpitäisivät sen kanssa järjestöllistä yhteyttä.» Menshevikit kovin närkästyivät tämän ponnen johdosta. He ilmoittivat, että ponsi hajottaa koko ammattiliikkeen, sillä se synnyttää riitaa muiden sosialististen puolueiden kanssa. Menshevikit ottivat huomioon sanoissa sosialistiset, mutta todellisuudessa porvarilliset puolueet.
Lopuksi valittiin uusi puolueen keskuskomitea, johon tuli 5 bolshevikkia, 4 menshevikkiä sekä puolalaisista, lättiläisistä ja bundilaisista kustakin kaksi. Bolshevikkien ryhmä yleissuunnaltaan uudessa Keskuskomiteassa oli yhden äänen enemmistössä.
Kesäkuussa v. 1907 hajotettiin toinen duuma. Aikoi ankara taantumus. Hallitus ryhtyi entistä tiukempaan taisteluun työväenluokkaa ja vallankumouksellista talonpoikaisia vastaan. Puoluejärjestoille annettiin ankaroita iskuja. Intelligenssin enemmistö jätti puolueen rivit. Joukot valtasi masentuneisuus. Alkoi raskaat päivät, jolloin täytyi millä hinnalla hyvänsä kestää vihollisen rynnistys.
Bolshevikkien ryhmä pysyi taistelupaikallaan. Kärsien ankaroita tappioita, ei se koskaan kumminkaan laskenut taistelulippua.
Menshevikit menettelivät toisin. Menshevikkien enemmistö oli sitä mieltä, että ohjelmaa on supistettava, heitettävä pois hallitukselle enin epämiellyttävät tunnuslauseet, hävitettävä maanalaiset, s.o. hallitukselle epämieluisimmat järjestöt, sanalla sanoen muututtava kilteiksi lapsiksi, heitettävä vanha taistelulippu. Tätä uutta menshevististä suuntaa kutsuttiin likvidaattoriseksi, koska se pyrki saattamaan loppusuoritukseen, likvideeraamaan, vanhan taistelupuolueen.
Alkoi taistelu puolueesta. Sitä kävi bolshevikkien ryhmä Leninin johdolla. Joulukuussa v. 1908 likvidaattoreita vastaan esiintyi puolueen yleinen neuvottelukokous. Keväällä v. 1909 likvidaattoreita vastaan nousi Plehanov yhdessä pienen menshevistisen »puoluemiesten» ryhmän kanssa.
Likvidaattorien etunenässä oli menshevikkiläisyyden »kukka»: Martov, Akselrod, Sasulitsh, Potresov, Majevskij, Tsherevanin, Martinov y.m.
Tammikuussa v. 1910 oli ulkomailla puolueen keskuskomitean täysi-istunto, s.o. kaikkien yhteinen istunto. Istunnossa tuomittiiu likvidaattorisuunta. Menshevikit suostuivat alistumaan puolueen päätökseen ja käymään taistelua yhdessä bolshevikkien kanssa. Kuitenkin, heti kun sanoista oli siirryttävä tekoihin, pettivät menshevikit kaikki lupauksensa ja entiseen tapaan jatkoivat puolueelle turmiollista työtään.
V:n 1912 alussa kutsuttiin koolle puolueen yleinen neuvottelukokous, joka julisti menshevikit puolueen ulkopuolella oleviksi.
Vuosina 1912–1914 puolue kehitti laajan toiminnan. Huhtikuulla v. 1912 perustettiin työväenlehti »Pravda». Valtakunnanduumassa oli pienenpuoleinen ryhmä, joka suoritti tavattoman määrän puoluetyötä. Eri paikkakunnilla järjestöt laajenivat ja lujittuivat. Työväenliike kohosi yhä ylemmäs. Liikkeen johtajana esiintyi bolshevikkien puolue.
Maailmansota antoi puolueelle suunnattoman iskun. Työväenliike tukahutettiin. Puoluejärjestot hävitettiin. Puoluelehdistö tapettiin, duumaryhmä lähetettiin Siperiaan.
Ja sittenkin puolue taisteli rosvosotaa vastaan, kansojenkeskisen rauhan puolesta. Puolue paljasti tsarismin rikokset, porvariston valheen ja farisealaisuuden, joka »isänmaan puolustuksen» nimessä kehoittaa liittymään yhteen tsaarin pyöveleiden kanssa.
26 p:nä heinäkuuta v. 1914 duuma-ryhmä äänesti sotamäärärahoja vastaan, pani vastalauseen maailman kapitalistien aiheuttamaa sotaa vastaan ja julisti solidaarisuutensa koko maailman proletariaatin kanssa.
Syyskuussa ulkomainen keskuskomitea julkaisi manifestin sotaan suhtautumisesta. Manifestissa sanotaan:
»Maan anastaminen ja vieraiden kansojen kukistaminen, kilpailevan kansan voittaminen, sen rikkauksien ryöstäminen, työläisjoukkojen huomion kääntäminen Venäjän, Saksan, Englannin ja muiden maiden sisäisistä poliittisista pulista, työläisten hajottaminen ja kansallinen nenästä vetäminen, heidän etujoukkonsa hävitys proletariaatin vallankumouksellisen liikkeen heikentämiseksi — sellainen on ainoa, todellinen, nykyisen sodan sisältö, merkitys ja tarkoitus.
»Ennen kaikkea on sosialidemokratian velvollisuutena paljastaa tämä sodan todellinen merkitys ja säälimättömästi paljastaa valhe, sofismi ja 'isänmaalliset' korulauseet, joita vallassa olevat luokat, tilanherrat ja porvaristo, sodan puolustamiseksi levittelevät».
Edelleen manifestissa kosketellaan kutakin sotivaa maata ja vuoronsa jälkeen paljastetaan Saksan, Englannin ja Ranskan porvariston ulkokullaisuus ja voitonhimoisuus.
Manifesti »mitä syvintä surua tuntien» huomauttaa, että »päämaiden sosialistiset puolueet» eivät ole täyttäneet tehtäväänsä, että näiden puolueiden johtajain menettely, varsinkin saksalaisten, — lähentelee sosialismin suoraa pettämistä, että useimmat näistä johtajista pyrkivät vaihtamaan sosialismin natsionalismiin». »Internatsionaalen johtajat, — sanotaan edelleen, — pettivät sosialismin, äänestäessään sotamäärärahojen puolesta, toistaen 'isänmaallisia' 'omien' maidensa porvariston tunnuslauseita, puolustaen ja pitäen oikeana sotaa, käyden sotivien maiden porvarillisiin hallituksiin j.n.e.»
Lopussaan puolueemme manifesti julisti:
»Nykyisen imperialistisen sodan muuttaminen kansalaissodaksi on ainoa oikea proletaarinen tunnuslause, jonka Kommuunin kokemus on osottannt, Baselin ponsi (1912) lausunut ja joka johtuu korkealle kehittyneiden porvarillisten maiden keskisen imperialistisen sodan kaikista edellytyksistä.»
Manifesti päättyi seuraaviin tunnuslauseihin:
»Eläköön työväen kansainvälinen veljeys kaikkien maiden porvariston kiihkoisänmaallisuutta ja isänmaallisuutta vastaan! Eläköön imperialismista vapautunut proletaarinen internatsionaale.»
Tie oli viitoitettu jo sodan ensi päivinä. Tätä tietä on kulkenut, kulkee ja tulee kulkemaan meidän puolueemme. Lokak. 25 p:nä 1917 muutti se rosvosodan kansalaissodaksi. Maalisk. 3 p:nä 1919 sen johdolla muodostettiin kommunistinen internatsionaale, joka on vapautunut sovittelijoista ja sosialismin pettureista.
Helmikuun vallankumous nosti puolueen maan alta. Se heti levitti siipensä ja levisi työväen joukkoihin. Ja heti myös porvaristo aloitti sitä vastaan kiihkeän hyökkäyksen. Se tiesi, mikä kauhea vihollinen sille on bolshevikkien leppymätön, todella vallankumouksellinen puolue.
Huhtikuun viimeisiksi päiviksi v. 1917 oli kutsuttu koolle puolueen yleisvenäläinen konferenssi. Sotaa koskevassa kysymyksessä lausui kokous, että sota edelleen on luonteeltaan rosvosotaa, että se ehdottomasti täytyy vallankumouksellisten kansojen ponnistuksin lopettaa. Valtakysymyksessä esitettiin tunnuslause: »Kaikki valta neuvostoille».
Heinäkuun 3–5 p:nä esiintyivät Pietarin työläiset ja sotilaat tällä tunnussanalla. Heidät lannistettiin. Bolshevikkien puoluetta, joka oli kulkenut yhdessä joukkojen kanssa, syytettiin petoksesta ja melkein karkotettiin maanalle. Sen johtajat osin vangittiin, osin olivat pakotetut piiloutumaan. Työväenluokan vallankumouksellista puoluetta vastaan ryhdyttiin kuulumattomaan valheen ja parjauksen sotaretkeen.
Näissä oloissa kokoontui Pietarissa puolueen kuudes edustajakokous. Kokouksessa oli 157 edustajaa, edustaen noin 200,000 jäsentä. Sitäpaitsi kokouksen töihin otti osaa 107 toveria, joilla oli puheoikeus. Puolueen johtajat eivät voineet olla läsnä kokouksessa.
Kokous keskusteli sotaa, taloudellista ja poliittista asemaa, perustavaa kokousta, ammattiliittoja y.m. koskevista kysymyksistä.
Sotaa koskevassa ponnessa sanotaan, että sodan lopettamiseksi on tarpeellista, että työväenluokka anastaa käsiinsä vallan. Poliittista asemaa koskevassa ponnessa lausutaan, että »puolueen tulee asettua etumaiseksi taistelijaksi vastakumousta vastaan, pontevasti puolustaa kaikkia saavutettuja vapauksia ja etupäässä työväen, sotaväen ja talonpoikain edustajain Neuvostoja».
Kokouksen julistuksessa sanotaan m.m.:
»Historian maanalaiset voimat työskentelevät. Kansanjoukkojen syvyyksissä kuohuu äänetön tyytymättömyys. Talonpojat tarvitsevat maata, työläiset leipää, ja molemmat tarvitsevat rauhaa. Koko maapallolla ovat myrskyn viestit jo alkaneet lennellä....
»Meidän puolueemme kulkee eteenpäin liehuvin lipuin. Se pitää niitä lujasti käsissään. Se ei laske niitä väkivallan eikä likaisen parjauksen edessä, ei vallankumouksen pettäjäin ja kapitaalin palvelijain edessä. Se tulee vastedeskin pitämään niitä korkealla, taistelemaan sosialismin puolesta, kansojen veljeyden puolesta. Sillä se tietää, että järjestyy uusi uusi liike ja lähestyy vanhan maailman kuolinhetki.»
Kokouksen lopetlajaispuheessa lausuttiin seuranvaa: »Olkoonpa nykyään tilanne miten synkkä tahansa, sen sovittaa tehtävien suuruus, jotka ovat edessämme proletariaatin puolueena, minkä pitää voittaa ja joka voittaa.»
Kolmen kuukauden kuluttua voitto tuli. Porvariston ja tilanherrain valta sortui. Vanha rosvosota loppui, talonpojat saivat maata. Tehtaat, pankit, kaivokset otti työläis- ja talonpoikain valtio käsiinsä....
7:s puoluekokous alkoi maalisk. 8 p:nä 1918. Kokouksen ratkaistavana on eräs peruskysymys: Kirjoittaako alle raskas, rosvomainen Brestin rauha vaiko olla kirjoittamatta? Enemmistö oli rauhan allekirjoittamisen puolella, koska siihen aikaan ei pystytty riittävästi vastustamaan Saksan imperialismia. Muutaman kuukauden kuluttua Saksan vallankumous hävitti Brestin rauhan.
Toisena tärkeänä päätettävänä oli puolueen nimen muuttaminen. Puolue päätti ottaa nimen »Venäjän Kommunistinen (bolshevikkien) Puolue». Tätä päätöstä tehtäessä johtivat puoluetta seuraavat seikat:
Ennen kaikkea ei nimitys »sosialidemokraattinen» ole puolueellemme oikea. Me olemme kommunisteja, kommunistisen järjestelmän puoltajia. Oppi-isämme kutsuivat itseään kommunisteiksi, ja heidän johtamansa puolue, jota varten he 1847 kirjoittivat kuuluisan »manifestin», oli Kommunistinen Puolue.
Sitten »sosialidemokraatti»-sanan ovat häväisseet ja turmelleet sosialipetturit. Ilmeiset roistot ja työväenluokan pyövelit kutsuvat itseään sosialidemokraateiksi. Scheidemann, Tseretelli, Lieber, Noske, Dan. — kaikki he ovat »sosialidemokraatteja».
Meidän puolueemme tuli nimensäkin puolesta erota kaikesta tästä saastasta, ja sen se teki, omaksumalla kommunistien vanhan taistelunimityksen.
V.K.P:n 8:s edustajakokous avattiin 18 p:nä maaliskuuta 1919.
Kokous ennen kaikkea hyväksyi uuden ohjelman. Se oli ehdottoman välttämätöntä. Jos vanha ohjelma oli puhunut työväenluokan diktatuurin välttämättömyydestä, niin nyt, kun tämä diktatuuri oli tullut tosiasiaksi, piti ohjelman osottaa, miten tätä diktatuuria on toteutettava. Jos edelleen vanhassa ohjelmassa me olimme esittäneet porvarillisen demokraattisen tasavallan vaatimuksen, niin nyt, työväen neuvostojen tasavallan aikana, porvarillinen tasavalta ohjelmavaatimuksena on menneen jäte. Ja niin melkein kaikilla aloilla. Elämä oli rientänyt kauas edelle. Se oli työntänyt esille aivan uusia kysymyksiä. Niihin täytyi antaa uudet vastaukset. Sen tekeekin kokouksen hyväksymä ohjelma.
Kokous kiinnitti suurta huomiota keskivarakkaaseen talonpoikaistoon. Tämän johdosta hyväksytyssä ponnessa m.m. lausutaan:
»Keskivarakkaiden talonpoikain sekottaminen kulakkeihin, kulakkeja vastaan tähdättyjen toimenpiteiden sovelluttaminen jossakin määrin heihin, merkitsee mitä törkeimmällä tavalla ei ainoastaan neuvostovallan kaikkien dekreettien ja koko sen politiikan vaan myös kommunismin kaikkien periaatteiden rikkomista.»
Ponnessa sanotaan edelleen, että »neuvostovirkailijain, samoin kuin myös puolueen toimitsijain, taktiikat maaseudulla tulee perustua jatkuvaan yhteistyöskentelyyn keskivarakkaiden talonpoikain kanssa».
Sitten kokous hyväksyi yksityiskohtaisen ponnen poliittisesta ja valistuksellisesta sivistystyöstä maaseudulla.
Lopuksi toimitettiin puolueen Keskus-Komitean vaalit. Siihen tulivat toverit: Bjeloborodov, Buharin, Dsershinskij, Jevdokimov, Sinovjev, Kalinin, Kamenjev, Krestinskij, Lenin, Muranov, Radek, Rakovskij, Serebrjakov, Smilga, Stalin, Stasova, Stutshka, Tomskij ja Trotski.
| * | * | |
| * |
Sellainen on, muutamin sanoin kertoen, Venäjän Kommunistisen Puolueen historia. Sellainen on tie, minkä on kulkenut Venäjän työväenluokan etujoukko. Pikku piireistä — suureksi valtapuolueeksi, epäonnistumisista ja tappioista — ennenkuulumattomaan voittoon!
Meidän puolueemme tie on koko Venäjän proletariaatin tie. Puolue ja työväenluokka ovat eroittamattomasti toisiinsa sidotut. Kommunistinen puolue on työväenluokan etumainen etujoukko, sen johtaja, sen ohjaaja. Se on vienyt voittoon Venäjän työkansan. Sen johdolla Venäjän työläiset ja talonpojat saattavat mainehikkaaseen loppuun voittonsa työn.