Julkaistu: vuosi ei tiedossa
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Kommuunin marttyyrit». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 56. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1919
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lakit, päästä. Tulen puhumaan Kommuunin marttyyreistä.
Montako heitä oli? — Sitä ei voi kukaan laskea!
Kysykää sitä Pariisin pyöveleiltä, Labeaun kasarmin kuularuiskuilta, Luxemburgin puutarhalta, Chaumonten kukkuloilta, Chatelet'lta, Père Lachaisen hautausmaan verenpeittämiltä paasilta, viheriöitsevillä puistikoilta, mitkä ovat muuttuneet hautausmaiksi, joiden juuri umpeen luotujen hautojen tuoreen mullan läpi öisin kuuluu kuoleman korinaa.
Veri viriäsi puroina. Seinen vesi muutui punervaksi. Tapettujen ruumiita lojui kaduilla usean tuhannen neliömetrin alueella, rivissä päällekkäin. Versaillesin kanuunat olivat akseleihin asti kuin kurassa — se oli verta ja aivojen kappaleita. Viidentoista päivän aikana tapettiin tuomiotta. Pariisi oli muuttuneena suureksi teurastuskentäksi.
Kun kaikki loppui, oli tässä suuressa kaupungissa satatuhatta työmiestä vähemmän; ne olivat tapetut, vankeina, tai paenneet. Joistakin ammattikunnista ei ollut jälellä ainoatakaan henkeä, tämän todistaa kunnallisneuvostokin eräässä virallisessa selostuksessa.
Oli nämä tosiaankin pidot Ranskan porvaristolla. Meidän suuret kenraalimme vieläkin haltioituvat niitä muistellessaan.
Thiers, tuo vastenmielinen kääpiö, aivan nuortui kylvettyään tässä kansan verellä täytetyssä ammeessa.
Kapitalistit eivät säästäneet mitään tässä verimässäyksessään. Juhlanpito oli tosiaan suuremmmoista. Ammuttiin naisia, vanhoja ja nuoria, äitejä lapsineen ja äidittömiä lapsia, lapsettomia äitejä ja — mikä oli mieluisinta — aseettomia vanhuksia, sairaita ja kuolevia. Sairaaloista oiettiin haavoittuneita pistimien kärkiin ja heitettiin ikkunoista veriseen virtaan kuten koiranpenikoita.
Niin, tämä oli suurenmoisia! Sanomalehtimiehet ja hekumoitsijat kävivät ruumiita haistelemassa. Kaunottaret pistelivät päivänvarjostimiensa kärkiä vielä elävien ihmisten verta pursuaviin haavoihin.
Jules Favre, väärien papereiden tekijä, kokonaan Millieren veren tahraamana hämmästytti maailmaa mielettömyydellään. Monarkinen Eurooppa, joka kieltäytyi luovuttamasta paenneita, oli pakoitettu hänen takiansa häpeämään.
Markiisi Gallifet tappoi, koska oli katala. »Tulipa minunkin kadulleni pyhä!» sanoi hän. Hänestä kai tuntui, että aviomiehen rosvous sovittaa vaimon, entisen keisarinna Eugenien kilpailijattaren, prostitutsioonin.
Vinoy, Cissey, Mac-Mahon ja muut keisarikunnan kenraalit antoivat kiväärin laukauksina aseettomalle kansalle takaisin ne potkut, jotka voitokas Preussi oli heille antanut takapuoliin, koska se näki heidät vain siltä puolelta.
Aleksander Dumas nuorempi, keveiden naisten runoilija, uskonnon, omistusoikeuden ja porttolaksi muuttuneen porvarillisen perheen puolustaja, selitti, että »Kommunaarin naaras on naisen näköinen vain teurastettuna».
Verigneuax, »Yhteishyvän» päätoimittaja ja Thiersin rakas ystävä, kerskui että hän omin käsin oli tappanut kolmekymmentä federalistia, tietysti vangittujen, kahleissa olevien tai haavoittuneitten joukosta.
Kansalliskokous, mikä paloi halusta saada voidella itsensä kaikella tällä verellä, julkaisi kiitosdekreetin Versaillesin armeijalle ja päälti yksimielisesti, ainoastaan yhden jäsenen pidättäytyessä äänestämästä, että kansan murhaajat ovat »isänmaan pelastajia.»
»Journal de Paris» lehdessä 5 p:nä heinäk. 1871 on seuraava vuoropuhelu julkaistuna:
»— No mitä haluatte katsella lapset, puhuu äiti tyttärilleen, raunioita vaiko ruumiita?
»— Molempia, äitikulta!
»— Tiedänpä mitä teemme: menemme ensin katsomaan kuolleita, mutta aamiaista saamme sitte koska sattuu.
»— Ei se tee mitään, äitikulta, otamme leipää mukaamme.
»— Hyvä on, ja ellen liiaksi väsy, menemme tulipaloa katsomaan jälkiruuaksi.
»Ja tytöt taputtivat käsiään innostuksesta».
Mikä erinomainen kuva porvaristosta, sen itsensä kuvaamana!
Voi tyttöset! Ne ruumiit, joita katsomaan te menette käsiänne taputtaen, ne ovat sen kansan ruumiita, jonka työllä te saatte hienoutenne, ja joka tapettiin siksi, ettei se enään tahtonut kärsiä sitä, että sen omien tyttärien oii valittava nälän, itsemurhan tai prostitutsionin välillä.
*
Koko kansa oli suljettuna kaupunkinsa muurien sisään. Se ei voinut päästä mistään ulos, sillä preussiläiset ja versailleslaiset vartioivat kaikkia portteja.
Ja tälle kansalle kärjistynyt taantumus huutaa:
— Mitä ikinä teet, sinä olet mennyttä miestä! Jos sinut on tavattu ase kädessä, odottaa sinua — kuolema! Jos luovut aseestasi — kuolema! Jos pyydät armoa — kuolema! Minne katseesi käännätkään, oikealle, vasemmalle, eteen, taakse, ylöspäin, alas — kuolema! Sinä olet lain, ihmisyyden ulkopuolella. Ei ikä eikä sukupuoli pelasta sinua eikä omaisiasi. Sinut tapetaan. Mutta ennen sitä näet vaimosi, siskojesi, äitisi, tytärtesi, poikasi, jopa rintalastenkin kuoleman kamppailut.
Kuolema! Kuolema! Kuolema!
Eilen hoivattiin preussilaista: vankina häntä ruokittiin; haavoittuneena hän sai hoivaa. Ja niin oli tehtäväkin, olihan hän ihminen, joskin hän tuolloin oli vain raa'an voiman, hailitussuvun koston ja kunnianhimon palveluksessa. Hattu päästä tämän vihollisen, — tämän irvistelevän, Bismarckin usuttaman verikoiran edessä! Jules Favre käy itkemään tämän suuren ihmisen jalkojen juureen. Trochu ja Thiers ovat onnellisia, jos saavat taistelun jälkeen pusertaa hänen kättään, kättä joka tukahutti vallankumouksen Ranskassa. Mutta sinä, Ranskan kansalainen, joka olet noussut puolustamaan oikeutta, sinä, joka vietä eilen puolustit Pariisia valloittaja-armeijaa vastaan, kun Vilhelm korjasi Bonaparten Sedanin lokaan pudottaman keisarikruunun, sinä, joka haluat kansojen veljeyttä ja liittoa, sinä, joka haluaisit kotimaasi onnen taatuksi, sinä olet hylkiö, sinä olet iletys!
Sinulle ei ole oikeutta.
Sinun kätesi on häväisty, ja jos sinä sen ojentaisit sääliä rukoiluksesi, niin se hakattaisiin, sinua silmille sylkien, poikki.
Kuolema sinulle, kapinoitsija! Kuolema sinulle sosialisti! Kuolema sinulle kommunaari! Kuolema sinulle, naaraallesi ja penikoillesi!
Kuolema! Kuolema! Kuolema!
*
Mutta mitä olivat nämä ihmiset, joita hallitsevien luokkien punanahat sellaisin riemuhuudoin sitoivat häpeäpaaluun? Mitä olivat nämä ihmiset, joita porvaristo ihmissyöjä-villien raivoisaa nautintoa tuntien raateli, ja niin perinpohjaisesti, että sen edessä himmenivät kaikki siihen asti tunnetut joukkotelotukset?
Joukko nimiä kokoutuu tämän veriaallokon pinnalle, aallokon, jota taantumuksen intohimojen, itsekkäiden käsitteiden ja pelkuruuden koston myrskyt kuohuttavat.
Tarkastakaamme näitä henkilöitä, niin saamme käsityksen toisistakin, siitä suuresta, nimettömästä joukosta, joka historian kysymykseen vastaa:
»Nimeni, se on kansaa!
Se nimi mainittakoon ensimäisenä. Valkohapsinen vanhus, tarmokkaine piirteineen ja ylväine katseineen, rehellisyyden ja omanvoitonpyytämättömyyden esikuva, jakobiini, Konventin ihmisten pronssiin valettujen kuvain kaltainen, joista hän oli viimeinen, mutta yhtä kaunis meidän päiviimme säilynyt edustaja kuin muutkin.
Koko hänen elämänsä oli yhtäjaksoista taistelua sen puolesta, mitä hän piti oikeutena ja totuutena.
Eivät tappiot eikä vainot — keisarivallan aikana oli hän karkoitettu Cayenneen — eivät kärsimykset, fyysilllset ja moraaliset, eivät vuodetkaan, ei mikään voinut heikentää hänen uskoaan ja rajatonta antautuvaisuuttaan.
Jotta paremmin voisi palvella vallankumousta, hän kieltäytyi perhe-elämästä, ei mennyt koskaan naimisiin ja eli äitinsä sekä siskonsa kanssa.
Ei hän koskaan tuntenut epäilystä, voimattomuutta eikä edes väsymystä. Hän eli ja kuoli pelottomana ja moitteettomana.
Ja erittäin kaunis oli hänen loppunsa. Ollen ensin Bordeauxin edustajaksi valittuna, hänet valittiin Kommuuniin ja astui hän epäröimättä sinne, minne kansa häntä kutsui.
Muuten kuului hän siihen polveen, joka oli yhtenäisyyden aatteen läpitunkema; hän uskoi valtioon ja vähän tunsi hän sosialismin kysymyksiä. Pian joutui hän huomaamaan, että asia, jolle hän oli uhrannut elämänsä, Kommuunin asia, oli murskaava muutamia hänen kalleimmista vakaumuksistaan.
Mutta Delescluze pani vallankumouksen vakaumuksensakin yläpuolelle. Tässä rautaisessa henkilössä ei ollut opillisen kaavallisuuden hituakaan. Hän oli kiihkoisan innostuksen, ei opinkappaleiden mies. Hän ei kuulunut niihin, jotka asettavat vallankumouksen puitteisiin ja sitten huutavat: »Minun kirkkoni ulkopuolella ei ole pelastusta!»
Ja siksi, vaikka hän alussa ei yhtynytkään Kommuunin taistelijain kaikkiin pyrkimyksiin, vaikka useat näistä pyrkimyksistä olivat vastakkaisetkin sille valtiolliselle ohjelmalle, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä, vaikka esiintyikin asioita, jotka epäilyttivät ja hämmensivät häntä, tottunut kun oli aivan toisenlaisiin käsityksiin — silti on oikeudella sanottava, että hän selvästi ymmärsi Kommuunin ohjelman, yhtyi siihen ja hyväksyi kaikki sen päätökset ja piti ne täydessä voimassa.
Hänen peruskatsomuksensa, niin sanoaksemme, eivät häntä johtaneet Kommuuniin, mutta siellä oli kansa, ja se ratkaisi.
Ja Delescluze kestävänä, lujana alistui sen edessä.
Hänen rinnallaan on yhtä suurena, vaikka aivan toisenlaisena
Hän oli kansan lapsi, oman ajatustyönsä nostama. Syntyi v. 1839, köyhistä talonpoikaisvanhemmista, Seinen ja Marnen departementissa. 13–14 vuotiaana saapui hän Pariisiin ja rupesi kirjansitojan oppiin. Silloin hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Mutta päättäväisesti hän käytti itseopiskeluun ne harvat vapaahetket, jotka hänelle myönsi työnsä kirjansitomossa.
Delescluze, porvarillista syntyperää, kasvatuksenaan jakobiini, oli vallankumousmies vanhaa tyyppiä, ja oli hänet vienyt sosialismiin vain hänen välitön oikeudentuntonsa ja syvä kansanrakkautensa.
Varlin sitävastoin oli uuden vallankumousajan ilmaus. Hän kuuluu täydelleen taistelevalle sosialismille ja sen edustajien joukossa pysyy hänen persoonansa yhtenä valoisammista, jaloimmista, liikuttavimmista. Hän alkoi vallankumouksellisen toimintansa kirjansitojatyöläisliiton päätoimitsijana. Sitten oli hän ensimäisten sosialististen ruokaloiden perustajia Pariisissa. Lopulta tuli hänestä Internatsionaalen ensimäisiä jäseniä ja väsymättömiä agitaattoreita Ranskassa. Yhä muistetaan hänen ylvästä ja rohkeata esiintymistään valtakunnan tribunaalin edessä, kun Napoleon III, huomattuaan ettei voi vietellä eikä kesyttää Internatsionaalea, päätti hävittää sen.
»Marseillaisen» toimituksessa tutustuin Varlineen.
En voi milloinkaan unohtaa hänen nuoria, kauniita kasvojaan, päätä, jonka jo peitti harmaa tukka, en mustien silmien syvämietteistä katsetta, en hillittyä, tasaista ääntä ja käytöksen arvokkuutta. Hän puhui vähän eikä menettänyt malttiaan koskaan. Hänessä yhtyivät sankarin jalous ja mietiskelijän surumielisyys.
Varlinin toiminta Kommuunissa on tunnettu. Hän puhui siellä vähän, mutta toimi sitä enemmän. Hän oli etupäässä raha-asioiden hoidossa, yhdessä Jourden kanssa, mutta siirtyi sittemmin intendenttilailokseen, missä oli tilaisuudessa käyttämään koko suurta järjestelykykyään.
Kun versailleslaiset hyökkäsivät Pariisiin, hän sankarillisesti taisteli viimeiseen saakka joutuen lopulta Kommuunin voittajien vangiksi. Kädet sidottuina selän taakse, roskajoukon solvatessa ja kepittäessä, syljen, lian ja veren tahraamana häntä kuljetettiin pitkin Montmartren katuja enemmän kuin kahden tunnin ajan, jotta jatkuisi petomaisella raakuudella toimeenpantu kuolemankulku.
Mutta tämä pitkä kidutuskaan ei voinut horjuttaa hänen voimakasta luonnettaan.
Kalpeana ja rauhallisena, sanattomana, ilman kärsimättömyyden, vihan tai heikkouden osoitusta, hän silmäili pyöveleitään syvällä katseellaan.
Lopuksi kuulat tekivät lopun hänen kärsimyksistään.
Niin suuri oli hänen pelottomuutensa, etteivät hänen vihollisensa ja pyövelinsäkään voineet olla myöntämättä hänen olevan oikeassa.
Katsokaamme miten hänen kuolemastaan kertoo senaikuinen taantumuksellinen lehti:
»Varlin, joka vangittiin Lafayette-kadulla, kuljetettiin Montmartreen.
»Matkan varrella kasvoi väkijoukko yhä suuremmaksi, niin että vaivoin onnistuttiin pääsemään Montmartren mäen juurelle. Täällä vanki vietiin erään kenraalin eteen, jonka nimi on haihtunut muistostani. Päivystäjäupseeri tuli hänen luokseen, jotain kuiskasi hänen korvaansa, jolloin kenraali vastasi: tuolla tämän seinän takana.
»Paitsi näitä neljää sanaa, en voinut mitään kuulla, ja vaikka niiden merkityksestä en voinut olla epäselvillä, halusin kuitenkin nähdä lopun tämän kauhean murhenäytelmän yhden tekijän elämän viimeisestä kohtauksesta...
»Kun tuomittu oli viety osoitetulle paikalle, alkoi väkijoukosta kuulua huutoa toisten säestämänä: 'Liian aikaiseen. Häntä pitää vielä kävelyttää'.
»Surullinen kulkue läksi uudelleen liikkeelle. Tultiin Roseaux-kadulle, mutta yleisesikunta, joka asui tällä kadulla, vastusti mestausta.
»Oli uudelleen käännyttävä Montmartreen, saattavan väkijoukon lisääntyessä joka askeleella.
»Näytelmä kävi yhä enemmän pahaa ennustavaksi. Tämä ihminen, vaikka alusta alkaen hyvin tiesi häntä odottavan kohtalon, kulki ryhdiltään niin rohkeana ja lujana, että kaikista rikoksista huolimatta, joita mahdollisesti olikin voinut tehdä, katselija alkoi itse kärsiä tuon pitkän rääkkäyksen nähdessään.
»Mutta viimeinkin tuomittu saapui teloituspaikalle. Hänet asetetaan seinän viereen; mutta ennenkuin upseeri on saanut sotilaat riviin yhteislaukauksen ampumiseksi, joku sotamies, tietenkin tuntematta riittävästi kivääritemppuja, nykäsi kiväärinsä liipasinta. Mutta kivääri el lauennut. Samalla minuutilla kajahti yhteislaukaus, ja Varlin kaatui.
»Arvellen, ettei hän vielä kuollut, riensivät sotamiehet heti lopettamaan häntä kiväärinperillä. Upseeri sanoi heille: Näettehän, hän on kuollut; jättäkää!»
Sellainen on vihamiehen kertomus, yhden noista villipedoista, jotka raivoisasti heittäytyivät voitetun kansan kimppuun ja juoksivat teloituksia katsomaan, kuten juhlia.
Tämä kertomus, vaikka tietysti lievennettynä, kertoo pyöveleiden katalasta raivosta ja uhrien sankariudesta enemmän kuin voisivat kertoa kokonaiset niteet.
Tämä kertomus on niin elävä, että sitä on mahdoton unhoittaa.
Sellainen oli Varlinin loppu, mikä kärsimyksin kruunasi elämän, joka kokonaisuudessaan oli pyhitetty oikeuden ja totuuden palvelukseen.
Olen näin kauaksi pysähtynyt näihin kahteen henkilöön siksi, että he täydellisesti kuvastavat kommunistisen liikkeen molempia puolia ja heitä voidaan sanoa Pariisin Kommuunin kahdeksi särmäksi.
Delescluze oli porvarillinen jakobiini, joka unhoittaen menneisyytensä, kasvatuksensa, vaistonsa ja luokkatraditioninsa, muuttui sosialistiksi, yhtyäkseen kansaan, käydäkseen sen kanssa yhdessä taisteluun yhteiskunnallisen vapauden puolesta.
Varlin oli itse nuorta kansaa, joka päänsä nostaneena, tiedon janoisena, sankarina taistellen kaatuu yhteiskunnallisen vallankumouksen puolesta, jonka uskollinen, synnynnäinen edustaja hän oli ja joka oli hänen ruumistaan ja varten.
Edeilinon sanoo Kommuunille: »Sinä olet oikeus ja kohtuus».
Jälkimäinen julistaa hämmästyneelle maailmalle: »Kansa on valmis».
Paljon on mielessä nimiä, jotka kukin ansaitsisivat muistomerkkiäsi.
Kuka voisi unhoittaa
Edellinen heistä oli yksinkertainen työmies, kutsu Varlin, jälkimäinen taas oli yhden aikansa ylhäisimmän oppineen, professorin, akadeemikon ja instituutin jäsenen Flourens'in poika.
Molemmat he antoivat henkensä saman asian puolesta; ja he olisivat antaneet sille voitonkin, jos sankaruus, mikä oli pyhitetty oikeuden palvelukseen, olisi pystynyt voittamaan porvarillisen valtion viekkaan järjestelmän, tuon satakätisen kummituksen, mikä vartioi etuoikeuksia ja riistoa, oikeutta ja oikeudenmukaisuutta vastaan.
Molemmat he olivat nuoria; molemmat, samoin kuin Varlin ja Delezcluze, olivat Kommuunin jäseniä: molemmat komensivat joukko-osastoa huhtikuun 3:n päivän uloshyökkäyksessä, jolloin Pariisi raivoissaan nostatti aseisiin kaksisataatuhatta ihmistä, jotka Thiers Ranskalle esitteli »kouralliseksi ryöväreitä, jotka ovat karanneet vankilasta».
Gustave Flourens oli jo kauan tunnettu rohkeasta taistelustaan keisarikuntaa vastaan. Kuljeksivana Vallankumouksen ritarina matkusti hän Kandiaan taistelemaan Turkin despotismia vastaan kreikkalaistan kapinan aikana. Palattuaan Pariisiin aloittaa hän uudelleen taistelun. »Marseillaisessa» ja julkisissa kokouksissa. Piirityksen aikana, tultuaan pataljoonan komentajaksi, tekee hän 31 p:nä lokakuuta yrityksen pelastaakseen Pariisin ja tasavallan: »kansallisen puolustuksen» hallitus, jota hän heikkoudesta säästi, pisti hänet Mazas'iin josta kansa hänet 21 p:nä tammikuuta vapautti.
Huhtikuun p:nä hänet äkkiäarvaamatta vangitsivat Rueilissä santarmit, piirittäen talon, missä hän hetken oli aikonut levähtää. Hän yritti puolustautua, mutta eräs kapteeni, nimeltä Demarte, antoi hänelle niin voimakkaan iskun päähän sapelilla, että aivot purskahtivat ulos.
Hänen ruumiinsa heitettiin kirstuun ja kuljetettiin Versaillesiin, missä häntä tahtoivat katsella hienot daamit, nuo »naaraat», kuten runoilija heitä nimittää runossaan, nuo naiset, jotka juoksivat nuolemaan haavoitettujen verta ja kaivelemaan vankien haavoja.
...»Silkkisten päivänvarjojensa kaiverretuilla kädensijoilla»...
Duval oli internationalisti. Ammatiltaan hän oli valuri.
Kaikkiaan otti hän muutamia päiviä osaa Kommuuniin, missä hän heti kiinnitti itsensä huomion tarmokkuudellaan, toiminnallaan ja kylmäverisellä rohkeudellaan.
Kokouksessa satuin istumaan hänen vierellään. Vähän olen nähnyt miellyttävämpiä ihmisiä, harvoin tavannut sellaisia, joiden kasvoilla niin selvästi olisi kuvastunut hengen suuruus, syntyperäinen jalous ja luonteen itsenäisyys.
Hän kulki yli historian näyttämön vain taistellakseen ja kuollakseen. Mutta joka hänet kerran näki, ei koskaan voi häntä unhoittaa.
Hänet otettiin vangiksi yhdessä osastonsa kanssa Chatillonin tasangolla kovan taistelun jälkeen.
Hänet joukkoineen piiritettiin; kuulia heillä ei enää ollut.
»Antautukaa, henkenne säästetään!» sanotaan heille kenraali Pelet'n nimessä, joka oli joukkojen komentajana.
He antautuivat.
Heti versailleslaiset tarttuvat kiinni kapinallisten riveissä taisteluihin säännöllisen armeijan sotilaihin ja ampuivat heidät.
Muut vangit pannaan kaksinkertaisen tarkka-ampujaketjun väliin ja kuljetetaan Versailles'iin.
Tiellä tupaa heidät Benoit, sama, joka mielihyvin oli ottanut tehtäväkseen Pariisin luovutuksen likaisen työn.
Hän kysyy: »Kuka teillä on päällikkönä?»
— Minä, vastaa Duval astuen esiin.
Toinen astuu hänen rinnalleen.
— Minä olen Duvalin esikuntapäällikkö, sanoo hän. Rivistä astuu kolmas.
— Minä olen vapaehtoisten esikuntapäällikkö, sanoo hän ja asettuu kahden edellisen rinnalle.
— Kaikki te oletle kelvottomia lurjuksia, huutaa Benoit ruokottomalla äänellään, — minä ammun teidät heti paikalla.
Duval ja molemmat hänen toverinsa, tuhlaamatta sanaakaan hänelle vastaukseksi, itse asettuvat seinää vastan, heittävät pois sinellinsä ja huutaen:
Eläköön Kommuuni! kaatuvat kuulien satuttamina.
Nämä olivat Kommuunin ensimäiset marttyyrit. Versailleslaiset silloin aloittivat sen murhaamisen, minkä piti sitten juurineen hävittää koko väestö.
He olivat ensimäiset ja onnellisimmat. He kuolivat uskoen voittoon: olihan tämä vasta ensimäinen taistelu. Takanaan tunsivat he olevan Pariisin, suurena ja voimakkaana.
Nukkukaa rauhassa toverit, sillä te ette ole erehtyneet. Tulee vielä aika ja toiset nousevat jatkamaan sitä työtä, jonka eteen te annoitte nuoruutenne ja henkenne! Tulee vielä päivä, päivä, jolloin vapautunut kansa on kauas kuuluvasti lausuva teidän nimenne, joita nyt tuskin uskalletaan kuiskaten mainita, jolloin valtavana kuuluu huuto:
— Kunnia teille ja kiitos, ensi hetken marttyyrit.
Rinnan näiden kanssa, marttyyrien kunnian Panteonissa, on kaiverrettu nimi:
Hän oli myös nuori. Syntynyt oli hän v. 1841. Nimensä on hän tehnyt tunnetuksi kirjailijana.
Delescluzen ja Flourens'in tavoin oli hän, pudistettuaan tomun jaloistaan, jättänyt porvarien leirin yhtyäkseen kansan kanssa käsi käteen, elääkseen, taistellakseen ja kuollakseen yhdessä sen kanssa ja sen puolesta.
Hänet oli kasvatettu jesuiittain seminaarissa. Mutta niin hyvin kirkollinen kasvatus kuin jesuiittain myrkyllinen vaikutuskaan ei ollut häntä turmellut.
Keisarivallan aikana hän yhtenä ensimäisistä kohotti sosialismin lipun perustamassaan sanomalehdessä, jonka nimi oli »Ranskan sanansaattaja».
Panettelu tuotti hänelle paljon harmia. Pitkiä aikoja häntä vallankumouksellisten keskuudessa pidettiin epäluotettavana.
Kun hänet valittiin Kommuuniin, oli hän lomalla, mutta kutsun saatuaan ilmestyi hän heti. Hän ei luottanut voittoon, eikä antanut mielikuvien viekoitella. Mutta epäröimättä meni hän sinne, minne vaati häntä kunnia ja vaara.
Pian oli hänestä tullut yksi kokousten pääpuhujista, ja monihaaraiseksi kehittyi hänen toimintansa. Hän otti säännöllisesti osaa kaikkiin kaupungin neuvoston kokouksiin ja oli vaikuttavalla tavalla mukana sen komitean työssä; milloin hän itse ei voinut mennä puhumaan, kirjoitti hän; jos vaadittiin, juoksi hän etuvartiopaikoille; sanalla sanoen, hän oli joka paikassa ja kaikkialla, missä vaan tarvittiin jonkun tehtävän suorittajaa.
Kun versailleslaiset tunkeutuivat Pariisiin, niin tämä kirjailija, tämä sanomalehtimies, jossa ei ollut hiventäkään sotilasta, jonka entinen elämä oli kokonaan omistettu tieteelle ja henkiselle työlle, hän heti muuttui, ottaa osaa taisteluihin, vetää kuormarattaita, ilmaantuu kaikkialle, missä vaara on suurin, niissä muutamassa hetkessä voi tulla kaksikymmentä kertaa ammutuksi.
Vihdoin kohtaa hänet tappava kuula.
Hänet kannetaan pois, koetetaan piilottaa.
Mutta vainolaiset hänet kuitenkin löytävät ja kuljettavat vankina sairaalaan, missä hän heittää henkensä.
Muutamia tuntia ennen kuin Vermorel haavoittui, tapasi hän Ferrén kuljettaessaan ampumatarpeita Mortmartreen.
— Katsokaas. Ferré, — sanoi hän, tarkoittaen joitakin erimielisyyksiä, vähemmistöönkin kuuluvat mielin täyttävät velvollisuutensa.
— Enemmistöläiset täyttävät omansa! vastasi Ferré.
Ja kumpikin mies, joiden pian oli kuoltava kummankin, erosivat toisistaan tällaisin ylväin sanoin.
Mutta kynä ei tahdo pysyä käsissäni, ja nimet pyörivät ajatuksissani.
Tahtoisin puhua heistä kaikista, mutia en voi luetellakaan heidän kaikkien nimiä. Kuitenkin kerron vielä yhdestä, äsken mainitsemastani, jonka nimi on
Pélagie'n vankilassa, minne keisarivallan despotismi molemmat meidät oli heittänyt, tutustuin ensi kerran Ferréhen.
On mahdoton unhoittaa tuota kalpeata, kuivaa, tarmokasta olentoa, noita kasvoja pitkine aina suun päälle ulottuvine nenineen, ja noita mustia silmiä terävine, synkkine katseineen.
Kommuunissa hän harvoin otti osaa keskusteluihin. Hän työskenteli poliisilaitoksessa yhdessä Raoul Rigault'n kanssa, jota lopuksi myös prefektuurissa edustajana korvasi.
Aina tyynenä, tavallisesti vaiteliaana, vähän kylmänä ulkomuodoltaan tämä mies omasi sankarin rautaisen tahdon ja rohkeuden heikossa ja hauraassa ruumiissaan.
Hän oli haltioituva luonne, vaikkakin ajatuksiinsa vaipunut, muistuttaen pidätetyn innostuksensa ja järkkymättömän tahtonsa puolesta XVI:nnen sataluvun reformaattoreita, jotka vielä loimuavien liekkien keskellä pysyivät uskossansa.
Sotaneuvoston edessä, joka oli tuominnut hänet kuolemaan, mitä törkeimmin loukattuna, hän suuremmoisella tavalla säilytti kylmän rauhallisuutensa.
Tuntia ennen mestaustaan kirjoitti hän kirjeen sisarelleen. Siinä hän ilman korulauseita selittää oleviinsa jumalankieltäjä ja materialisti.
Kaksitoista viikkoa siitä lukien kun hänet tuomittiin, hän odotti kuolemaa!
Versailleslaiset tahallaan jatkoivat tuomittujen kuoleman tuskia, toivoen sillä tavoin voivansa lannistaa nämä sankarihenget.
Gaston Crémieux, Marseillesta, mestattiin vasta kuusi kuukautta tuomion julistamisen jälkeen.
Mutta pyövelit erehtyivät.
Kukaan heistä ei muuttunut! Kaikki, niin kadulla kuin Satoryn pylväissä, niin tuntemattomat kuin tunnetut, niin pimeissä linnan nurkissa kuin historian katseiden edessäkin, kaikki kuolivat pelottomina, kantaen päänsä korkealla.
Ferréllä samoin kuin monella muullakin oli oma tarinansa.
Hänen äitinsä kuoli mielipuolena, joksi kauhu hänet oli tehnyt.
Hänen veljeänsä pidettiin kuten elukkaa eräässä Versaillesin häkissä.
Hänen isänsä oli vankeudessa.
Hänen 19-vuotias sisarensa jäi yksin kauheaan yksinäisyyteen, uneksien tapetuista ja vangeista, toisella puolellaan äitinsä hauta, joka vasta oli umpeenluotu, toisella puolellaan vasta avoimeksi luotu veljensä hauta.
Vihdoin, marraskuun 25 p:nä, klo 6 aikaan aamulla, vietiin Ferré yhdessä Rossel'in ja Bourgeoisin kanssa Satoryyn.
Puettuna mustiin, sikari hampaissa, yhdenkään lihaksen värähtämällä kasvoilla, hitain, lujin askelin meni hän sen paalun luo, joka oli määrätty häntä varten, pysähtyi ja katsoi kuolemaa suoraan kasvoihin.
Kajahti yhteislaukaus, Rossel ja Bourgeois kaatuivat, Ferré jäi jaloilleen.
Kajahti toinen laukaus, häneen ei sattunut.
Silloin astuu joku sotamies esiin ja, pannen aivan hänen korvansa juureen pyssynsä suun, ampuu häntä päähän.
Hänet tapetaan kolmin ottein.
Sellaisia olivat nämä ihmiset. Sellaisia oli Kommuunin kansa.
Lopetamme rohkeihin sanoihin, jotka Ferré lausui sotaoikeuden edessä, joka oli saanut tehtäväkseen »lain perusteella» hänen tuomitsemisensa.
»Kommuunin jäsenenä olen minä sen voittajain vallassa. He tahtovat minun pääni — ottakoot sen. Milloinkaan en koeta pelastaa henkeäni halpamaisin keinoin. Elin vapaana, sellaisena myös kuolen».
»Lisään vielä sanan: osat vaihtuvat, tulevaisuudelle jätän huolenpidon paikastani ja muistostani.»
Ja tulevaisuus on täyttävä hänen toivomuksensa.